Suomen A-maajoukkueen on oltava yhdessä selvästi enemmän kuin osiensa summa, jotta arvokisalippuun on edes teoreettiset mahdollisuudet. Tämä vaatii pelirohkeutta, jota perätään toistuvasti, vaikka harva osaa edes täysin määritellä, mitä se on.
”Toivottavasti Suomi uskaltaa pelata rohkeasti.” Lausahdus kuuluu yhtä varmasti tv-asiantuntijoiden kuin useiden satunnaiskatsojienkin suusta. Kuinka monella heistä on käsitys siitä, mitä he pelirohkeudella tarkoittavat? Ja vaikka olisikin, ovatko nämä käsitykset yhtenäiset?
Suomessa ei ole yhtenäistä jalkapallosanastoa. Pelirohkeus ei tee tässä suhteessa poikkeusta: vaikka monet siitä puhuvat, niin harva osaa sitä konkretisoida. Itsekään en osannut ennen tämän tekstin kirjoittamista pelirohkeus termiä itselleni avata täsmällisesti. Yleensä puhekielessä pelirohkeudella viitataan peliin, jossa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, erityisesti oman eteenpäin vievän hyökkäyspelin ansiosta. Pelirohkeuteen liitetään riskien pelkäämättömyys, jonka uskotaan tuovan hyvä lopputulos. Lisäksi rohkeus on erittäin positiivisesti arvolatautunut sana, eli pelirohkeus on aina jotain positiivista, hyvä asia. Pelirohkeutta löytäisi tietenkin jokaisesta pelinvaiheesta. Tässä tekstissä käsittelemme kuitenkin pelirohkeutta vain puhekielessä yleisimmän näkökulman eli hyökkäyspelin kautta.
Miten pelirohkeus määritellään? Käsite ’rohkeus’ kertoo meille, että olemme tekemisissä itseluottamuksen kanssa. Joukkuelajissa itseluottamus syntyy uskosta omiin kykyihin ja joukkueen kykyihin suhteessa käsillä olevaan tehtävään. Pelirohkeudella on näin ollen jalkapallossa yksilö- ja joukkuenäkökulma, joita on vaikea erottaa toisistaan. Käytännössä pelirohkeus on optimaalista tasapainoilua oman osaamisen, joukkueen osaamisen ja riskitasojen välillä.
Pelirohkeuden riskit
Pelirohkeuden vaatimiseen sisältyy valitettavan usein kaksoisstandardi. Vaaditaan korkeampaa riskitasoa hyökkäyspelissä, mutta mikäli nämä riskit toteutuvat, syy löytyy jostain muualta kuin liiallisesta pelirohkeudesta. Kun rajallisen taitotason joukkueelta vaatii korkeaa pelirohkeutta, lopputuloksena on usein myös huonoja suorituksia, koska osaaminen ei haastavissa tilanteissa riitä. Havainnointi jää puutteelliseksi, valinnat ovat heikkoja tai tekniset suoritukset epäonnistuvat. Nämä ongelmat ovat tällöin välillistä seurausta pelirohkeudesta.
Suomi lähti pelaamaan ”aktiivisesti” ja ”rohkeasti” Romaniaa vastaan. Ensimmäisen 80 minuutin aikana vastustajan kaikki neljä potentiaalisinta mahdollisuutta tehdä maali syntyivät tilanteista joissa suomalaispelaajan pallollisen pelin osaamisen rajat tulivat vastaan. Jarkko Hurme ei hallinnut negatiivisen peliasennon tilannetta ja Romanialle syntyi 2 vastaan 1 -tilanne Toiviota vastaan rankkarialueen kulmaan. Hetemaj’n epäonnistunut kantapääkikka toi Romanialle vielä paremman 2v1 -tilanteen boksin rajalle, Moisander kuitenkin puolusti sen erinomaisesti. Toisen puoliajan alussa suomalaispelaaja kääntyili puutteellisen havainnoinnin seurauksena keskikentällä kahta vastustajaa vastaan ja menetti pallon. Seuranneesta hyökkäyksestä tuli kulmapotku, jonka heikon puolustamisen seurauksena Romania sai vaarallisen maalintekopaikan. Suomen iloksi maalia ei syntynyt, mutta kaksi minuuttia myöhemmin joukkue ei ollut yhtä onnekas.
Kasper Hämäläisen pallonmenetykseen on pintapuolisesti suomalaisessa urheilumediassa pureuduttukin. Mistä tilanteessa oikeastaan oli kyse? Tekikö Hämäläinen tyhmänrohkean valinnan haastaa negatiivisesta peliasennosta kaksi romanialaista? Tilanne alkoi Eremenkon korkeatasoisesta osaamisesta. Hän katkaisi syötön, harhautti välittömästi tekevänsä kantapääkikan, mutta pelasikin erinomaisen syötön Sparville, mahdollistaen näin Suomen nopean hyökkäyksen liikkeellelähdön.
Hämäläinen havaitsi heti, että hänen ympärillään on tyhjää tilaa ja Sparvilla on mahdollisuus syöttää hänelle. Hämäläinen katsoi ensin vasemman olkansa yli, sitten hetken päästä oikean olkansa yli. Syöttöä vastaanottaessaan hän lähti negatiivisesta peliasennosta kääntymään taakseen tyhjään tilaan, jonka hän oli aiemmin havainnut. Selvästi yllätyksekseen Hämäläinen törmäsi kirjaimellisesti vastustajan puolustajaan.
Hämäläisen valinta ei siis ollut liian pelirohkea, pelillisesti tyhmä käännös negatiivisesta peliasennosta päin vastustajan prässiä. Hän ei yrityksistä huolimatta pystynyt havaitsemaan takanaan olevaa puolustajaa. Tämä johtui keskikenttäpelaajan puutteellisesta osaamisesta peliasennoissa. Hän olisi havainnut puolustajan kylkipeliasennosta, ja aikaa negatiivisen peliasennon muuttamiseksi kylkipeliasentoon ottamiseen olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Väärästä peliasennosta johtunut puutteellinen havainnointi oli siis väärään valintaan johtanut välitön tekijä, ei liiallinen pelirohkeus.
Hämäläisen tapaus oli vain yksittäinen tilanne, jolla oli isot seuraukset. Kuitenkin vastaavia tilanteita, joissa suomalainen pelaaja teki liian korkean riskitason ratkaisun tai ajautui osaamistasolleen liian vaikeaan tilanteeseen, oli Romaniaa vastaan useita. Mikä myös oleellista, vastustajan parhaat maalintekoyritykset olivat seurausta näistä tilanteista. Romania-ottelussa Suomen hyökkäyspelin pelirohkeuden riskit realisoituivat ja olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä heikkoon tulokseen.
Pelirohkeuden hyödyt
Romania-pelin takaiskuista huolimatta Suomi on kahdessa edellisessä karsintaottelussa hyötynyt paljon pelirohkeudesta. Unkaria vastaan ottelu ei alkanut Suomen pelisuunnitelman mukaan. Kotijoukkue pystyi tuomaan pallon toistuvasti lähelle Suomen maalia ja luomaan ainoan hyvän maalintekopaikkansa, eikä Suomi saanut omaa pallonhallintavaihetta käyntiin. 17.–30. peliminuutin välillä Suomi pelasi seitsemän pitkää hyökkäystä, joissa kaikissa pallo käytettiin kentän keskustassa vastustajan linjojen välissä. Kaksi ensimmäistä näistä hyökkäyksistä päättyi vastustajan syötönkatkoon ja potentiaaliseen nopeaan hyökkäykseen. Suomi kuitenkin puolusti tilanteet hyvin ja jatkoi pelisuunnitelmansa mukaisesti, mikä on hyvä esimerkki pelaajien itseluottamuksesta suhteessa joukkueen pelisuunnitelmaan myös vaikeilla hetkillä. Eli pelirohkeudesta.
Seuraavassa viidessä pitkässä hyökkäyksessä Suomi pystyi etenemään keskustan kautta murtautumisvaiheeseen asti ja menetti pallot syvällä vastustajan päässä. Tämä helpotti merkittävästi Suomen puolustuspelaamista. Näin Huuhkajat saivatkin Unkarin hyökkäykset katkaistua korkeammalla, mikä helpotti hyökkäyspelaamista entisestään. Nämä pitkät hyökkäykset sisälsivät pallonmenetyksen riskin vaara-alueella, mutta olivat Suomen pelisuunnitelman mukaisia ja vaara-alueilla toimittiin riskittömästi. Kyseiset hyökkäykset toivat yhden puolittaisen maalipaikan, mutta ensisijaisesti ne olivat pallonhallinnalla puolustamista. Tämän jälkeen Suomi sai myös enemmän onnistumisia pallonhallintapelissä, joiden seurauksena syntyi pelin vahvin vaihe sinivalkoisten kannalta sekä toinen Suomen hyvistä maalintekopaikoista.
Hyviä esimerkkejä hyökkäyksen pelirohkeudesta löytyi myös Romania-ottelusta. Peliä oli käyty 13 minuuttia, kun Suomi liikutteli palloa alakerrassa. Se todennäköisesti vaikutti juuri siltä samalta hitaalta ja tehottomalta pallonsiirtelyltä, miksi Huuhkajien peliä on huonojen tulosten jälkeen usein kutsuttu. Suomi ei nimittäin lähtenyt eteenpäin, vaan siirteli palloa ja vielä samalla laidalla. Mikä pahinta, teki sitä hitaasti.
Tämä hidas syöttely liikutti kuitenkin Romaniaa lähemmäs palloa luoden tilaa vastakkaiselle laidalle. Suomi vaihtoi painopisteen Moisanderin kautta vastakkaiselle laidalle Ringille. Ring ei aivan ehtinyt kuljettaa Romanian ensimmäisen linjan ohi, mutta ryhmitys oli saatu houkuteltua niin pitkälle oikealle laidalleen, etteivät he ehtineet ryhmittyä enää yhtä tiiviisti kentän toiselle puolelle. Pukki löysi tilan linjojen välistä ja tuli palloa vastaan negatiivisessa peliasennossa, tiputtaen pallon riskittömästi Sparville positiiviseen peliasentoon.
Pukin juoksu ja vastustajan liikuttaminen syvyyssuunnassa oli viimeinen niitti Romanian hyvin organisoidulle puolustusmuodolle: kahden alimman linjan väliin jäi iso tila. Eremenko liikkui välittömästi muodostuneeseen tilaan johon Sparv myös pallon toimitti. Alle kahdessa sekunnissa Hetemaj oli ensimmäistä kosketusta vaille nokikkain Tătăruşanun kanssa.
Tilanteessa Suomi tunnisti erinomaisesti ne hetket, jolloin pitää uskaltaa vain pitää palloa ja houkutella rauhassa vastustajia liikkumaan. Yksi vaikeimpia pelirohkeuden muotoja on säilyttää pallonhallinta silloin, kun olet tunnistanut, ettei eteneminen ole kannattavaa. Kun tyhjää tilaa oli luotu ja eteneminen oli mahdollista, lähti Suomi heti pelirohkeasti pelaamaan omaan pelitavan tyypillisimmillä malleilla, joilla saatiin Suomen paras murtavien syöttöjen antaja kylkipeliasentoon kymmenen metrin sisälle vastustajan linjasta. Vieläpä tilanteessa, jossa vastustajan puolustuslinja oli liikuttamisen jäljiltä epäorganisoitunut. Maalia ei syntynyt, mutta tilanne oli Suomen hyökkäyspelin pelirohkeutta parhaimmillaan.
Pelirohkeus paatelaisessa joulukuusessa
Huuhkajilla on yksi perustavanlaatuinen ongelma arvokisoihin selviytymisen kannalta: vastustajilla on nyt ja lähitulevaisuudessa paremmat pelaajat. Vaikka arvontatulos meneillään olevissa karsinnoissa oli erinomainen, lähtökohta oli edelleen sama: Suomen on jätettävä taakseen vähintään Romania, Kreikka tai jatkokarsintojen vastustaja. Käytännössä siis maa, jolla on paremmat pelaajat kuin Suomella.
Välittömänä seurauksena on, että Suomen A-maajoukkueen on oltava yhdessä selvästi enemmän kuin osiensa summa, jotta kisalippuun on edes teoreettiset mahdollisuudet.
Minkälaisella reseptillä Suomi sitten pystyisi nykymateriaalilla, pelijärjestelmällä ja pelitavalla todennäköisimmin entistä parempaan peliesitykseen ja sitä kautta todennäköisemmin parempaan tulokseen? Miten pelirohkeus istuu tähän kuvaan? Kuinka suurella pelirohkeudella hyökkäyspeliä tulisi pelata?
Suomen kaksi avainpelaajaa, Moisander ja Eremenko, perustavat molemmat pelinsä pallokosketuksien suureen määrään. Suomella ei ole puolustussuuntaan erityisen vahvoja pelaajia, eikä erityisen hyviä pelaajia syvältä lähteviin nopeisiin hyökkäyksiin. Näin ollen on luonnollista, että Suomi pyrkii otteluissa pallonhallintaan.
Suomen pelaajien keskimääräinen osaamistaso pallonhallintapelissä ei ole kansainväliseen tasoon suhteutettuna korkeaa. Huuhkajilla on myös haasteita laitapuolustajien 1 vastaan 1 -puolustuspelaamisen sekä avoimen pelin ja erikoistilanteiden keskityspallojen puolustamisen kanssa. Tästä syystä Suomen pallonhallintapelin tavoitteena tulisi itseään kovempia tai samantasoisia maita vastaan olla ensisijaisesti puolustaminen. Mitä enemmän sinivalkoiset pitävät palloa, sitä vähemmän Hurmeen tarvitsee pelata 1v1-tilanteita Dzsudzsákia vastaan ja sitä vähemmän keskuspuolustajien tarvitsee puolustaa keskitystilanteita ja niistä seuranneita irtopalloja.
Pitkien hyökkäysten ensisijaisena tavoitteena tulisikin olla kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto. Tämä tarkoittaa pallonmenetystä mahdollisimman kaukana omalta maalilta, mielellään laidalla. Näin Suomella on todennäköisemmin tarpeeksi pelaajia vastaanottamassa vastustajan nopeaa hyökkäystä. Lisäksi nämä antavat erinomaisia tilanteita iskeä välittömällä prässillä vastustajaan ja saada todella vaarallinen vastahyökkäyksen vastahyökkäys, sillä vastustajalla on hyökkäyksen käynnistämisen jäljiltä erittäin todennäköisesti heikko kenttätasapaino.
Tämäntyyppisten hyökkäysten rakentelu vaatii kuitenkin riskitasolla tasapainoilemista – juuri oikean määrän pelirohkeutta. Jotta hyökkäykset päättyvät riittävän ylhäällä, on pallo pelattava sinne joko ilmassa usean linjan yli tai maassa linjojen läpi, yleensä linja kerrallaan. Ensimmäisessä on heikot mahdollisuudet saada palloa ylhäällä enää oman joukkueen kontrolliin, jälkimmäinen vaatii korkeatasoista ja kärsivällistä vastustajan liikuttamista. Pelirohkeuden tulisi tällaisessa hyökkäyspelissä konkretisoitua niin, että syöttöpelin tavoitteena on saada vastustajan ryhmitys liikkeelle. Vasta kun vastustajan liikuttaminen yhdistettynä pallottomien pelaajien liikkeisiin repii vastustajan muodon sisälle tyhjiä tiloja, tulee pyrkiä etenemään. Tällöinkin ahtaassa tilassa ratkaisujen on oltava erittäin riskittömiä.
Riskittömyyden tarvetta kuvaa hyvin Romania-ottelussa tapahtuneet pallollisen ratkaisut vastustajan prässätessä negatiivista peliasentoa. Suomalaisten pelaajien onnistumisprosentti kääntymisessä, kikkailuissa tai muissa peliasennon vastaisissa ratkaisuissa oli 38. Peliasennon mukaiset ratkaisut (rintamasuuntaan suhteutettuna eteen ja sivuille suuntautuvat valinnat) vastaavissa tilanteissa onnistuivat 96 prosentin varmuudella. Tämä konkreettinen esimerkki kertoo meille, että Suomen pelaajamateriaalilla peliasennon vastaiset ratkaisut eivät ole optimaalisen pelirohkeuden riskitasorajojen sisäpuolella, mutta osaamistaso riittää ahdistettunakin peliasennonmukaisiin perusratkaisuihin. Kantapääkikat ja yllättävät kääntyilyt kannattaa siis jättää lähelle vastustajan maalia niihin tilanteisiin, jossa pallonmenetys on muutenkin odotettua.
Isoin haaste Suomen pelitavalle on pelaajamateriaaliltaan parempi vastustaja, joka prässää korkealta. Esimerkiksi Romaniaa vastaan Suomen heikoin jakso tasavoimin oli ensimmäisen puoliajan lopussa, kun Romania nosti prässiään ylemmäs kesken puoliajan. Lehdistötilaisuudessa Pițurcă kehui Suomen peliesitystä ja totesi Romanian olleen taktisesti heikosti valmistautunut. Kohteliaisuutta tai ei, kommentit osuivat pelitapahtumiin erittäin hyvin.
Tällaisessa pelitilanteessa Suomen suurimmaksi haasteeksi nousee hyökkäyspelin pelinavaamisen pelirohkeus. Peli pitäisi pystyä avaamaan niin, että vastustajan prässi saadaan liikkeelle, mikä tuo tilaa linjojen väliin. Näin vältettäisiin pitkät avaukset tiivistä vastustajan ryhmitystä vastaan. Tämä tulisi toteuttaa niin, että kahden tai kolmen syötön jälkeen pallo olisi Moisanderilla tai Eremenkolla peliasennossa, josta he pystyvät antamaan peliä edistävän syötön. Tätä tilannetta hakiessa riskitaso olisi usein korkea, kuten myös seuraavassa ratkaisussa. Siksi Suomella tulisi olla mahdollisimman hyvin harjoitellut, selkeät ensisijaiset mallit molempiin hyökkäyspelin vaiheisiin.
Suomen osaaminen ei riitä parempia maita vastaan pelaamaan prässiä toistuvasti ulos, joten kun vastustajan prässi on saatu liikkeelle, tulisi Suomen pyrkiä ohittamaan vastustajan linjoja. Kun pelinavaus saadaan tähän haluttuun tilanteeseen, tulee pelaajien tunnistaa tilanne ja tehdä ensisijaisen mallin mukaiset aloitteet. Kolmesta ylimmästä vähintään yhden on juostava pystyyn, mikä joko tuo mahdollisuuden pelata selustaan tai pumppaa vastustajan linjaa alaspäin tehden tilaa linjan eteen. Yhden ylimmistä pelaajista tulee muodostaa syöttösuunta kylkipeliasentoon vastustajan puolustuslinjan eteen edellä mainitun vastustajan linjan vetäytymisen varalta. Kolmas pelaaja liikkuu pelattavaksi sille pelaajalle kenelle ensimmäinen syöttö pelataan.
Maajoukkuejalkapallossa aika on rajallista. Saman etenemismallin tulisikin olla ensisijainen ylimpien pelaajien ratkaisumalli myös vetäytyvämpää joukkuetta vastaan pelinrakentelu- ja murtautumisvaiheissa.
Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/