Miksi pilli ei soi eikä lippu nouse?

Miksi pilli ei soi eikä lippu nouse?

Paitsiot ovat vähentyneet 2000-luvulla 40 prosentilla. Lisäksi arvokisaotteluista on karsittu kymmenen rikettä per peli. Otteluita ei voi enää tuomita varman päälle, mutta uudet tulkinnat eivät ole muuttaneet vain tuomarointia vaan koko jalkapallon.

Hyökkääjä on pallon alapuolella. Hänen ja maalin välissään on vähintään neljä, mahdollisesti viisi vastustajaa. Tilanne ei voi mitenkään olla paitsio. Silti lippu nousee. Tsekkoslovakialaisen Josef Chovanecin Italian verkkoon tekemä tasoitusmaali jää hyväksymättä.

Jos joku luuuli, että kyseessä oli yksittäisen tuomarin yksittäinen erehdys tai MM-kisojen isäntämaan suosiminen, hän oli väärässä. Italia joutui pronssiottelussa itse luokattoman liputtamisen uhriksi, kun Nicolan Bertin puskuosuma tuomittiin paitsioksi. Tuomio on yksi MM-kisahistorian surkeimmista. Bertillä oli matkaa paitsioasemaan ainakin neljä, mahdollisesti jopa viisi metriä.

Jokainen katsoa tilanteen videolta ja todeta, millainen oli linjatuomaroinnin taso maailman huipulla MM-kisoissa 1990.

”Linjatuomariksi joutuminen oli kakkosluokan komennus. MM-finaalissa saattoi olla linjalla mies, joka oli ollut viimeisen vuoden aikana ehkä kaksi kertaa rajamiehenä”, avustavana erotuomarina pitkän kansainvälisen uran tehnyt Lasse Koistinen muistelee neljännesvuosisadan takaista erotuomarimaailmaa.

Arvostuksen puute näkyi suoraan rajamiesten suhtautumisessa tehtäväänsä. Loppuottelussa tämä lönkytteli sujuvasti reilut viisi metriä tilanteen jäljessä. Kun keskittyminen ja rutiini ei ollut huipussaan, rajamiehet olivat alttiita virheille ja puolustajien henkiselle manipulaatiolle. Lippu nousi varmuuden vuoksi, jotta kukaan ei olisi huomannut, ettei tuomari ollut tehtäviensä tasalla.

Eikä tämä ollut vain arvokisojen erikoisuus. Arsenalin manageri George Graham loi 1980- ja 90-luvun taitteessa tehokkaan paitsioansan, joka huipentui siihen, että puolustajat astuivat tilanteen jälkeen askeleen eteenpäin ja nostivat kätensä ylös aina, kun vastustaja oli pääsemässä läpiajoon. Taktiikka toimi luvattoman hyvin. Etenkin kapteeni Tony Adams oli tämän silmänkääntötempun mestari.

”He tekivät sen varmasti satoja kertoja. Tilanne ei ollut lähelläkään paitsiota, mutta koko linja nosti kätensä ylös ja linjatuomari nosti automaattisesti lippunsa – ilmeisesti ajatellen: ’Oho, Tony Adamsilla on käsi pystyssä. Tämä tilanne oli sitten varmaan paitsio’”, Southampton-legenda Matthew Le Tissier muisteli taannoin ESPN:n haastattelussa.

Arsenalin paitsioansa on Englannissa niin kuuluisa, että se on saanut oman kohtauksensa elokuvahistoriassa. Housut pois -leffassa tulevan tanssiryhmän askelongelmat ratkaistaan ottamalla esimerkkiä toisista tykkimiehistä: ”Ajatelkaa Arsenalin paitsioansaa. Lomper tässä on Tony Adams, ok? Kun joku pummi yrittää päästä maalintekoon, me kaikki astumme rivissä eteenpäin ja heilutamme käsiämme kuin keijukaiset.”

Lähihistorian kuuluisin ja paras paitsioansa ei kuitenkaan ole lontoolainen. Se kunnia kuuluu Arrigo Sacchin valmentamalle AC Milanille. Franco Baresin johtama puolustuslinja pelasi tehokkainta paitsioansaa, joka esti vastustajaa pelaamasta palloa linjan taakse. Samalla se antoi Milanille mahdollisuuden nostaa puolustuslinja mahdollisimman ylös ja kaventaa aktiivinen pelialue korkeintaan 30 metrin mittaiseksi. Jos vastustaja halusi saada aikaiseksi hyökkäyksen, sen piti murtaa nopeasti kolme tiivistä pelaajalinjaa.

”Kaiken avain oli mahdollisimman lyhyt joukkue”, Sacchi selittää Jonathan Wilsonin kirjassa Inverting Pyramid. ”Sanoin aina pelaajille, että mikäli matka alimmasta puolustajasta keskushyökkääjäämme oli korkeintaan 25 metriä, kukaan ei pystyisi voittamaan meitä.”

Milanin paitsioansa toimi lopulta liiankin hyvin. Yhdessä vuoden 1990 vähämaalisten – ja surkeasti liputettujen – MM-kisojen kanssa se laittoi liikkeelle sääntömuutoksen, joka jatkuu edelleen.

Edellisestä yhtä suuresta sääntömuutoksesta oli kulunut 65 vuotta. Newcastlen puolustus oli 1920-luvulla luonut paitsioansan, joka toimi niin hyvin, että paitsiosäännön alkuperäinen muotoilu, jonka mukaan hyökkääjän ja maalin välillä piti olla syöttöhetkellä vähintään kolme vastustajaa, muutettiin lopulta muotoon: ”vähintään kaksi vastustajaa”.

Lähes neljännesvuosisata sitten alkanut muutos ei ole ollut yhtä suoraviivainen, mutta se on sitäkin mittavampi. Prosessi jatkuu edelleen ja sen on jo muuttanut kuningaslajia merkittävästi.

MM-finaali on niin arvokas tapahtuma, ettei rajamiehen sopinut pilata sitä juoksemisella tai linjassa pysymisellä vuonna 1990.
MM-finaali oli vuonna 1990 niin arvokas tapahtuma, ettei rajamiehen sopinut pilata sitä juoksemisella tai linjassa pysymisellä.

Vuonna 1990 paitsiosääntöön kirjattiin lisäys: ”Pelaaja, joka on samassa linjassa viimeistä edellisen tai kahden viimeisen vastapelaajan kanssa, ei ole paitsiossa.” Muutos kuulosti triviaalilta. Tilanteet, joissa pelaajat olisivat täsmälleen samassa linjassa, ovat harvinaisia.

Käytännössä muutos oli perustavanlaatuinen. Lasse Koistinen toteaa tulkinnan muuttaneen koko paitsion filosofian. Linjatuomari ei voinut enää liputtaa varman päälle. ”Paitsiosta tuli rikkomus, jonka piti todistettavasti tapahtua. Ei voinut sanoa, että pelaaja saattoi olla paitsiossa.”

Tosin alusta asti oli selvää, että pelkkä tekstilisäys ei riittäisi. Jotta muutos olisi edes mahdollinen, linjatuomareiden tasoa täytyi nostaa rajusti. Italian MM-kisoissa nähtiin tukuttain järkyttäviä paitsiotuomioita. Ja se mitä Tony Adams sai Arsenal-kollegoidensa avulla aikaan Valioliigassa 1990-luvun aikana oli suora osoitus siitä, että asiat eivät olleet muuallakaan yhtään paremmin.

Ensimmäinen askel tason nostamisessa oli arvostuksen lisääminen. Linjamiehenä toimimisesta tehtiin oma tehtävänsä. Muutos ei ollut pelkästään nimellinen. Linjatuomarit saivat puuttua entistä enemmän esimerkiksi kentällä tapahtuviin rikkeisiin. ”Oikeuksia annettiin enemmän. Erotuomarin piti ottaa avustava enemmän huomioon”, Koistinen kertoo.

Ensimmäiset kansainväliset eli Fifa-linjamiehet nimettiin 1992. Koistinen oli joukossa mukana. Seuraaviin MM-kisoihin valittiin erikseen linjamiehet, joista yksi oli Koistisen kollega Tapio Yli-Karro. Vuonna 1996 linjamiesten nimi muutettiin virallisesti avustavaksi erotuomariksi.

Avustavia koulutettiin enemmän ja paremmin kuin ennen. Tuomareita muistutettiin, että pelkkä paitsioasema ei ollut enää rikkomus. Pelaajan piti osallistua peliin ja juuri kyseessä olevassa tilanteessa – paitsiota ei voinut liputtaa ennakoiden tai takautuvasti. ”Koulutuksissa painotettiin, että jokainen tilanne oli omansa. Sitä ei ollut ennen korostettu”, Koistinen muistelee.

Hiljalleen varman päälle liputtaminen alkoi vähentyä. Se ei kuitenkaan kadonnut täysin. Vuoden 2002 MM-kisoissa Italialta hylättiin turhaan kolme maalia paitsioina. Tilanteet olivat tiukkoja, eikä niiden takana ollut italialaismedian huutamaa salaliittoa. Tuomiot kuitenkin kertoivat, että paitsiotulkinta ei ollut vieläkään valmis.

Se oli kuitenkin muuttumassa valmiimmaksi. Avustavia koulutettiin entistä enemmän odottamaan, että paitsioasemassa oleva pelaaja oikeasti koskee palloon ennen lipun nostamista. Tulkinta oli erityisen hankala vanhemmille erotuomareille, jotka olivat tottuneet vilkaisemaan avustavaan kerran ja kääntäneet sitten katseensa pysyvästi takaisin peliin. Kansallisissa sarjoissa näkee vieläkin tapauksia, joissa peli jatkuu tovin ennen kuin tuomari huomaa liputuksen. Kansainvälisissä peleissä signaaliliput ja tuomariston välinen radioyhteys pitävät kuitenkin huolen siitä, että viesti tuomiosta menee perille mahdollisimman nopeasti.

Paitsion sääntötulkintoja on hiottu käytännössä koko 2000-luvun ajan ja hiotaan edelleen, mutta tuloksia on näkynyt jo kentällä. Valioliigassa paitsioiden määrä on puolittunut 16 vuodessa. Kaudella 1997–98 Valioliigassa liputettiin keskimäärin 7,8 paitsiota per peli. Tällä kaudella luku oli pudonnut 3,9:ään.

Luvut ovat samansuuntaisia muuallakin. Mestarien liigassa liputettiin tällä kaudella 4,4 paitsiota ottelua kohden. EM-kisoissa paitsioiden määrä on laskenut vuoden 2000 turnauksen 7,2:sta kahden vuoden takaisen turnauksen 4,2:een per peli. Käytännössä paitsiot ovat huippupeleissä laskeneet 2000-luvulla 40 prosentilla, seitsemästä paitsiosta neljään per ottelu.

Pidemmällä aikavälillä määrä on laskenut vieläkin enemmän. ”Vuoden 1990 peleissä oli keskimäärin kymmenkunta paitsiota”, Lasse Koistinen arvioi.

Oli aikaväli mikä tahansa, pudostus on ollut merkittävä – mutta vielä merkittävämpää on kentällä näkyvä muutos.

Paitsiot
Tuomittujen paitsioiden määrä on laskenut 2000-luvulla seitsemästä neljään. Veikkausliiga-otteluissa liputetaan keskimäärin viisi paitsiota.

Taktiikkaguru Jonathan Wilson kuuluu nykyisen paitsiotulkinnan vankkumattomiin kannattajiin. Hän kirjoitti vuonna 2010 Guardianissa uuden tulkinnan olevan aliarvostettu ja suorastaan nerokas.

”Kun joukkueet eivät voi käyttää paitsioansaa, ne puolustavat syvemmällä. Samalla tehokas pelialue kasvaa. Tämän tuloksena pelaajien koolla on vähemmän väliä ja taito on päässyt taas kukoistamaan. Barcelonan ja Espanjan menetyksen arkkitehteja ovat pienet, taitavat keskikenttäpelaajat, joiden olisi pitänyt kuolla sukupuuttoon jo pari vuosikymmentä sitten.”

Wilsonin sanoja ymmärtääkseen pitää muistella, mihin suuntaan jalkapallo oli menossa. Paitsioansat olivat kaventaneet aktiivisen pelialueen huippuotteluissa pahimmillaan 30 metriin, ja vielä vuosituhanteen vaihteessakin huippupelaajien prototyyppejä olivat Patrick Vieiran kaltaiset fysiikkahirmut.

Nyt monet maailman huippupelaajista ovat korkeintaan 170-senttisiä. Lisäksi kolmen linjan kokoonpanoista (4-4-2) on tullut neljän linjan (4-2-3-1) kokoonpanoja. Paitsiotulkinnat ovat vaikuttaneet merkittävästi kumpaankin asiaan. Todennäköisesti koko pallonhallintapelin kulta-aika olisi jäänyt koittamatta ilman sääntömuutoksia, joista nykypaitsio on yksi merkittävimmistä.

Tämä on mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paitsiosääntö luotiin alun perin 1860-luvulla juuri tuloaan tekevän syöttöpelin ”suojaksi”. Käytännössä sääntöjen laatijat halusivat estää jalkapallon muuttumisen flipperiksi, jossa joukkueet potkisivat pitkää palloa maalin eteen parkkeeranneille hyökkääjille. Sääntö onnistui tässä, mutta sen sivutuotteena syntyi pelialuetta ahmiva paitsioansa.

Wilsonista on mahtavaa, että nykytulkinta vaikeuttaa merkittävästi sekä pitkien pallojen pelaamista että paitsioansoja. ”Kukaan, ei edes George Graham, ei mene otteluun ajatellen ’Voi kun tänään olisi paljon hyviä paitsioita’. Se, että puolustajat on pakotettu puolustamaan – vartioimaan, blokkaamaan, katkomaan ja taklaamaan – on väistämättä hyvä asia.”

”Maailmassa on edelleen toimittajia, valmentajia ja faneja, jotka ihmettelevät, mitä puolustajan pitäisi muka tehdä tilanteessa, jossa hän ennen vain otti askeleen eteenpäin ja yritti jättää vastustajan paitsioon. Hänen pitäisi ihan oikeasti kamppailla pallosta. Miksi ihmeessä puolustajien pitäisi antaa vain astua tilanteesta pois? Se, että he saivat tehdä niin 80 vuoden ajan, ei tee siitä heidän jumalaista synnynoikeuttaan.”

Rikkeet
Huipputason jalkapallo-ottelussa vihelletään nykyään vajaat 30 rikettä. Veikkausliigassa vastaava luku on 25.

Mielenkiintoisen koko kuviosta tekee se, että suuri paitsiomuutos on osa vielä suurempaa muutosta. Vuoden 1990 MM-kisojen jälkeen Fifa alkoi viedä jalkapalloa tietoisesti hyökkäävämpään ja soljuvampaan suuntaan. Voitosta annettiin kolme pistettä entisen kahden sijaan, eikä maalivahti saanut enää ottaa hänelle syötettyä palloa käsiinsä.

Seuraavissa MM-kisoissa erotuomarit raivasivat kovalla kädellä ja punaisilla korteilla takaapäin tehtyjä taklauksia. Jalkapallosta oli tullut suurta ja rahakasta viihdettä. Tv-sopimusten arvot kasvoivat kohisten, eikä suurimpien tähtien terveyttä haluttu vaarantaa tappotaklauksilla.

Kortti- ja vaparitalkoot jatkuivat pitkälle 2000-luvulle saakka, mutta viimeisen vuosikymmenen ajan rikemäärät huippuotteluissa ovat olleet jyrkässä laskussa. Kun vuoden 2004 EM-kisaotteluissa oli keskimäärin 38,7 rikettä, kahden vuoden takaisessa turnauksessa niitä oli enää 28,6. Luvut ovat hyvin samansuuntaisia esimerkiksi Mestarien liigasta, jossa oli tällä kaudella 27,5 rikettä per ottelu.

”Säännöillä on pyritty ohjaamaan peliä siihen suuntaan, että pallo olisi mahdollisimman paljon pelissä. Jos vain mahdollista, pelin annetaan käydä”, Palloliiton erotuomaripäällikkö Johan Holmqvist sanoo.

Katkoja on vähennetty ja lyhennetty monin tavoin. Neljäs erotuomari nopeuttaa vaihtoja ja vähentää vaihtopenkkien komentamiseen menevää aikaa. Pallopoikien määrän lisääminen pitää huolen siitä, että sivurajaheittoja ei tarvitse odottaa. Tuomariston välinen radioyhteys on puolestaan käytännössä lopettanut tuomareiden väliset kasvokkaiset neuvottelut.

Lisäksi tuomarit ovat vähentäneet pelaajien puhuttelua eli sitä, että he viheltäisivät pelin poikki ja ripittäisivät rikkojaa puolen minuutin ajan kaikkien muiden seuratessa sivusta. Sen sijaan he puhuvat pelaajille aiempaa enemmän ottelun aikana. Arvokisatilastojen mukaan tuomarit ovat vähentäneet myös korttien antamista, mutta kansallisten huippusarjojen tilastot eivät täysin tue tätä havaintoa.

Varmaa joka tapauksessa on, että soljuvuutta on lisätty vihellettyjä rikkeitä ja paitsioita vähentämällä. Rikkeet ovat vähentyneet sarjasta ja turnauksesta riippuen 25–30 prosenttia. Ennen kuin tästä vedetään johtopäätös, että joka neljäs rike menee nykyään rangaistuksetta läpi, pitää ottaa huomioon, että kyse on nimenomaan vihelletyistä rikkeistä ja tuomituista paitsioista.

Erotuomarit käyttävät nykyään hyötynäkökohtaa aina kuin mahdollista.
Erotuomarit käyttävät nykyään hyötynäkökohtaa aina kuin mahdollista.

Hyödyn käyttö on lisääntynyt valtavasti viimeisen 10–15 vuoden aikana. Samalla tavalla kuin avustavat erotuomarit odottavat, että paitsioasemassa oleva pelaaja varmasti pelaa palloa, erotuomari odottaa, voisiko palloa hallitseva joukkue jatkaa hyökkäystään rikkeestä huolimatta. Soljuvuuteen pyrkiminen tarkoittaa, että hyötyä käytetään huippupeleissä melkein aina kuin se vain on mahdollista.

Kyse on myös tulkinnoista ja ennen kaikkea siitä, että varman päälle viheltämistä ja liputtamista ei enää hyväksytä. Rikkeiden määritelmät eivät ole muuttuneet 1990-luvulta yhtä paljon kuin paitsio, mutta esimerkiksi käsivirheitä vihelletään nykyään huomattavasti vähemmän kuin aiemmin.

Näiden kaikkien seikkojen yhteissummana huippujalkapallo-ottelusta on karsittu 2000-luvulla yli kymmenen rikettä ja keskimäärin kolme paitsiota per peli. Kun ottaa huomioon, että vapaapotkun antamiseen menee yleensä 20–30 sekuntia, pelkästään rikevihellyksiä ja paitsioliputuksia karsimalla on lisätty tehokasta peliaikaa noin viidellä minuutilla per peli.

Jos meidän on uskominen vanhaa sanontaa, jonka mukaan erotuomari on sitä parempi mitä vähemmän hän ottelussa näkyy, tuomarit ovat parempia kuin koskaan. Avustavat erotuomarit ainakin ovat – ihan tilastollisestikin. Vaikka he liputtavat vähemmän paitsioita kuin aikaisemmin, he osuvat aiempaa useammin oikeaan. 1990-luvun turhaan paitsioina hylätyt maalit alkavat olla taakse jäänyttä elämää. Vuoden 2010 MM-kisoissa avustavat hylkäsivät paitsioina 13 maalia – kaikki oikeita päätöksiä.

Tämä on kehityksen kannalta ehkä kaikkein tärkein luku. Toimiva oikeusjärjestelmä ei tuomitse syyttömiä – tosin se voi joskus päästää syyllisen menemään, jos näyttö ei ole varma. Tietyllä tavalla 20 vuoden takainen asetelma kääntyikin vihdoin Etelä-Afrikan kisoissa uusiksi. Turhaan hylättyjen maalien sijaan viime MM-kisoissa hyväksyttiin kolme maalia, jotka olisi pitänyt hylätä paitsioina. Kolme maalia voi kuulostaa paljolta, mutta kun otetaan huomioon turnauksen maalimäärä (145) ja hylättyjen paitsiomaalien määrä, selviää, että avustavat olivat maalitilanteissa 98-prosenttisesti oikeassa.

Erotuomarit puhuvat otteluiden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta katkaisevat pelin puhettaan varten harvemmin kuin ennen.
Erotuomarit puhuvat otteluiden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta katkaisevat pelin puhettaan varten harvemmin kuin ennen.

Tähän olisi hyvä lopettaa. Todeta, että paitsiosääntö on nerokas ja sen valvominen on lähes mestarillisella tasolla. Oikeasti tarina ei ole kuitenkaan ohi. Paitsiosäännön tulkintoja on teroitettu entisestään, ja viimeistään MM-kisojen myötä uudet tulkinnat on tarkoitus iskostaa jalkapalloilevan maailman tajuntaan.

”Monella on oma ajatus siitä, mitä peliin vaikuttaminen, vastapelaajaan vaikuttaminen tai paitsioasemasta hyödyn saaminen tarkoittaa. Ne on kuitenkin määritelty selvästi säännöissä”, Johan Holmqvist huomauttaa.

Määritelmät ovat olemassa tosiaan olemassa, eivätkä ne ole tekstin tasolla monimutkaisia. Itse asiassa ne ovat nyt selkeämpiä kuin koskaan. Peliin vaikuttaminen tarkoittaa palloon koskemista. Vastustajaan vaikuttaminen on näkökentän peittämistä tai pallosta kamppailua. Edun saaminen paitsioasemasta puolestaan tarkoittaa sitä, että pelaaja saa pallon kimmokkeena maalivahdin torjunnasta, vastustajasta tai maalikehikosta.

Paitsiosääntö on juuri nyt selvempi kuin se on ollut sitten 1990-luvun alun. Samalla sen tuomitseminen on kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan, sillä tulkinnassa – kuten monessa muunkin säännön kohdalla – mennään nyt pelaajan tarkoitukseen. Mikä oli puolustajan tarkoitus, kun pallo osui häneen?

Avustava erotuomari ei voi joka tilanteessa nähdä, pelaako puolustaja palloa tarkoituksellisesti vai kimpoaako se hänestä. Tai jos kyseessä on kimmoke, onko se peräisin puolustavan vai hyökkäävän joukkueen pelaajasta. Hyökkääjästä tullut kimmoke aloittaisi uuden paitsiotilanteen, puolustajasta tullut jatkaisi vanhaa.

Juuri tällaisissa tilanteissa tarvitaan tuomariston yhteistyötä. Erotuomarit ovat jo aiemmin laskeneet avustavan lipun, jos pallo on jäänyt turvallisesti puolustavalle joukkueelle. Jatkossa laskettuja liputuksia tulee entistä enemmän, ainakin silloin jos tuomaristolla ei ole käytettävissä radioyhteyttä, jonka välityksellä erotuomari voisi nopeasti kertoa, että kyse oli puolustajasta tulleesta kimmokkeesta.

”Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat tilanteet loppuun asti eli lopettavat pelaamisen vasta vihellykseen – eivät esimerkiksi liputukseen, jonka erotuomari voi laskea”, Holmqvist sanoo.

Haaste on jälleen suuri, mutta jos uusi tulkinta saadaan vietyä kisoissa onnistuneesti käytäntöön, paitsiosäännön varttivuosisadan mittainen remontti voi olla ohi – ainakin hetkeksi.

 

Niille jotka haluavat opetella uuden paitsiotulkinnan, Jalkapallolehti suosittelee tätä opetusvideota. Video kestää kuusi minuuttia, ja sen katsomisen jälkeen pystyy aika hyvin erottamaan kimmokkeen pallon pelaamisesta. http://www.palloliitto.fi/palloliitto/erotuomaritoiminta/koulutus/saantomuutokset-2014


Yksi vastaus artikkeliin “Miksi pilli ei soi eikä lippu nouse?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.