Kuoppia pelaajapolulla

Kuoppia pelaajapolulla

Suomalainen jalkapallo on kuin suomalainen 100 metrin juoksija. Ensimmäiset 70 metriä tullaan hyvin, mutta juuri kun aletaan ratkaisemaan isoja asioita, karkaavat kilpakumppaneiden selät kauas horisonttiin. Ongelmatkin ovat samansuuntaisia: haasteellisempi kasvuympäristö ja massan puute.

Missä sijaitsee suomalaisen juniorijalkapallon ”70 metrin” kipupiste, ja mitä teemme silloin muita huonommin?

Koko kysymys on sinänsä harhaanjohtava. Ei 70 metrin kohdalla rintamasta putoava pikajuoksijakaan ala kontata. 70 metrin kohdalla vain kertautuvat ne asiat, joita on tehty ennen sitä pistettä treeneissä, muissa kilpailuissa ja vapaa-ajalla. Maaliviivaa lähestyvä juoksija on elintapojensa, lajitaustansa sekä oheis- ja lajiharjoittelunsa summa. Kokonaisen lajin kohdalla summan voisivat muodostaa esimerkiksi harrastajamassa, kasvuympäristö ja valmennuskulttuuri. Mikä näistä asioista sitten sakkaa, ja miksei sitä ole muutettu, kun tilanne on ollut sama jo vuosia?

Pyrkimystä muutokseen on. On perustettu Sami Hyypiä Akatemia, palkattu kuusi täyspäiväistä aluevalmentajaa ja dokumentoitu pelaajakehityksen vaiheet osaksi Palloliiton valmennuslinjaa. Asioiden syy–seuraus-suhteita on vaikea osoittaa, mutta yksi asia on ainakin varma: kehitystä on tapahtunut.

Sami Hyypiä Akatemia seuraa siihen kuuluvien seurojen pelaajia säännöllisesti teknisten, taktisten ja fyysisen ominaisuuksien osalta. Seurantaan kuuluvat olennaisesti pelin pohjalta tehdyt arviot, mutta SHA:lla on myös oma testipatteristonsa, josta löytyy niin puhtaasti fyysisiä ominaisuuksia testaavia (esim. 30 metrin juoksu) kuin teknisiä ominaisuuksia (syöttö–haltuunotto) mittaavia testejä.

Testien perusteella asiat ovat erinomaisesti. SHA:n keräämistä ja tallentamista testituloksista käy akatemian johtaja Kyösti Lampisen mukaan ilmi, että parhaat pelaajat ovat kehittyneet kaikilla osa-alueilla. Lisäksi nuoremmat ikäluokat ovat säännöllisesti parempia kuin heitä vanhempi ikäluokka oli saman ikäisenä. Eli 2001-syntyneet saivat 14-vuotiaina esimerkiksi syöttö–haltuunotto-testissä sekä kärjen osalta että keskimäärin parempia tuloksia kuin 2000-syntyneet 14-vuotiaina vuotta aiemmin. En tiedä mikä on kehityksen määritelmä sanakirjassa, mutta se voisi yhtä hyvin olla tämä: parhaat pelaajat ovat yhä parempia.

Vertailu kansainväliseen kärkeen on kuitenkin hankalampi suoritus. Suomessa on kehitytty, mutta niin on muuallakin. Lampisen mukaan seurat saavat kansainvälisistä peleistä nykyään parempia tuloksia, mutta siltikin kansainvälisen kärjen jahtaaminen on samankaltainen tilanne kuin johtavan joukkueen takaa-ajo Jukolan viestin yöosuudella: kaverin vauhtia ei voi tietää ja reitti tavoitteeseen voi sekin olla erilainen.

Ja mitä enemmän osuuksia juostaan, sitä epätodennäköisempää on, että metsästä saapuu ensimmäisenä ulos suomalainen joukkue.

Suomalaisessa juniorivalmennuksessa on tapahtunut viime vuosina ilahduttavia asioita. Valmista ei silti vielä ole - ei läheskään.
Suomalaisessa juniorivalmennuksessa on tapahtunut viime vuosina ilahduttavia asioita. Valmista ei silti vielä ole – ei läheskään.

Kehitystä on silti tapahtunut. Tämän allekirjoittaa myös nuorimpien suomalaisjunioreiden tasoa omakätisesti mittauttamassa ollut Lasse Karlsson.

”5–6 vuodessa on menty valtavasti eteenpäin”, sanoo Karlsson, joka on Turun Palloseurassa vastuussa E10- ja E11-ikäluokista.

Eteenpäin menon seurauksena ollaan pisteessä, jossa nuorimmissa ikäluokissa ei oikeastaan ole suurta eroa siirtymässä kansallisen huipun peleistä kansainvälisiin peleihin.

Karlsson johdatti kesäkuussa pelatussa PT Sports Junior Cupissa TPS:n E10-joukkueen 24. sijalle 72 joukkueen turnauksessa ja TPS:n E11-joukkueen pronssille kutsuturnauksessa Hollannin Oldenzaalissa toukokuussa.

”Totta kai siellä on parempia joukkueita kuin täällä, se on päivänselvää. Mutta mitään hyppäystä kansainvälisiin peleihin ei ole”, Karlsson kertoo. ”Jos pärjäät täällä Klubia ja KäPaa vastaan, pärjäät Keski-Euroopan turnauksissa.”

Luonnollisesti eroja kansallisten ja kansainvälisten pelien välillä on. On eroja asioissa, joita aikuiset pelien organisoinnissa painottavat, ja on eroja itse pelissä ja pelaajanaluissa, jotka sitä pelaavat.

Ensimmäisestä Karlsson antoi esimerkkejä kirjoittaessaan turnauksen opeista TPS:n juniorijalkapallon sivustolle. ”Vääriä rajaheittoja ei turnauksessa tunnettu. Kunhan nyt suunnilleen kahdella kädellä ja alle kaksi metriä sivurajan kentän puolelta pallon viskasi peliin, kaikki kävi.”

Samaa linjaa vedettiin esimerkiksi sen kanssa, koskiko puolustaja maalipotkuna annettuun palloon rankkarialueen sisä- vai ulkopuolella. Prioriteettina on pitää pallo mahdollisimman paljon pelissä.

Suureksi pelin sisältä nousevaksi eroksi Karlsson nosti toiminnan niin sanotulla harmaalla alueella, jossa suomalaisjuniorit ovat valtavasti jäljessä. Kuten kokenut valmentaja toteaa, syitä siihen miksi meidän on niin vaikea hyödyntää harmaata aluetta voiton saavuttamiseksi lapsesta alkaen, on vaikea jäljittää. Ne saattavat olla syvällä suomalaisuudessa, istutettuna täkäläiseen yhteiskuntaan. Osansa on myös valmentajan toiminnalla.

”Muistan kun kävin ensimmäisissä kansainvälisissä turnauksissa. Tultiin sinne ja mietittiin ’eihän me kärkytä, eihän me pistetä vapaapotkuissa miestä seisomaan vastustajan maalivahdin eteen’. Mutta kaikki tekee sitä. Se, ettei voitoilla ole merkitystä, on paskapuhetta. Olen nähnyt kansainvälisissä turnauksissa, kuinka Ajax lyö silmät sumeana pitkää, kun ovat lopussa häviöllä ja tarvitsevat maalin”, Karlsson muistelee.

Jos olemme lasten vaiheen valmennuksessa perässä harmaan alueen toiminnan opettamisessa, pitääkö meidän jatkossa opettaa 10-vuotiaita pelaajia esimerkiksi filmaamaan, käyttämään käsiä tai pelaamaan aikaa?

Karlssonin mukaan ei.

”Ei niitä asioita tarvitse opettaa. Kamppailun pitää olla niin kovaa, että käsiä on pakko käyttää.”

Harmaa alue, kuten rikkeet, kuuluu olennaisesti jalkapallopeliin. Missä kulkee raja? Sen osoittaa tuomari. Kansainvälisissä peleissä on nuorimmista asti käytössä keltaiset ja punaiset kortit, kuten sijoitusottelussaan alivoimalle joutunut TPS E11 huomasi.

”Suomessa sanotaan monesta asioista – vaikka taktisesta rikkeestä – että ’et sä noin voi tehdä’. Voithan, se kuuluu peliin, siihen on säännöissä asetettu rangaistus, jonka tuomari osoittaa”, avaa Karlsson.

Harmaata aluetta ei pidä sekoittaa tuloksen hakemiseen keinolla millä hyvänsä. Näkökulmassaan E11-ikäluokan Hollannin turnauksesta valmentaja totesi, että huolimatta lohkovoitosta peli ei ollut ensimmäisenä turnauspäivänä sitä, mikä joukkueen pelitapa normaalisti on. Niinpä toisena päivänä korostettiin omaa pelitapaa yli tulosten, pelin avaamista alhaalta ja rakentelua keskustan kautta. Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin harmaan alueen hyödyntämisessä: keskustan kautta rakentelu auttaa sinua voittamaan jalkapallo-ottelun, samalla tavalla kuin nopean ja vaarallisen vastahyökkäyksen pysäyttäminen pienellä rikkeellä.

Mitään eettisiä voittajia ei suomalaisista kannata juniorijalkapallossa kuitenkaan ruveta rakentamaan, sillä eroja on muuallakin.

”Kansainvälisissä peleissä yksikään vastustaja ei vetäydy. Saksassa kaikki joukkueet pelasivat miesvartioinnilla – kai siinä jotain hyvää on pakko olla, kun ne järjestäen tekivät kaikki niin”, vertailee Karlsson suomalaisiin huippuihin, jotka E10-miniliigassa poikkeuksetta antoivat maalivahdin avata vapaasti pallon toiselle puolustajalle, ja aloittivat vasta sitten prässäämisen.

 

Yksilötasolla eroa suomalaisten ja keskieurooppalaisten huippujen välillä voisi kuvailla sanomalla, että keskieurooppalaisilla on parempaa raaka-materiaalia.

”Keskieurooppalaisissa joukkueissa ei ole pelaajia, jotka eivät ole liikunnallisesti lahjakkaita. Suomessa me pidämme pelaajia mukana, jos he osaavat pelata, mikä on tietenkin hyväkin asia. Joukkueissa Keski-Euroopassa ei myöskään ole isoja pelaajia pelkästään siksi, että he ovat isoja, vaan isojen pelaajien on oltava myös todella hyviä pelaajia. Samaten mukana on todella hyviä pienikokoisia pelaajia”, Karlsson vertaa.

Joukkuetasolla Karlsson kertoo kansainvälisten huippujoukkueiden pelien näyttävän enemmän ”oikealta jalkapallolta”, jossa jokainen pelaaja tietää ihan tasan tarkkaan, mitä missäkin pelin vaiheessa pitää tehdä. Tässäkin on hyvät ja huonot puolensa, kuten lasten valmennukseen erikoistunut turkulainen ääneen pohtii. Minkä verran pelaajien annetaan oivaltaa asioita itse, ja minkä verran peliin rakennetaan erilaisia opeteltuja rakenteita ja malleja?

Amerikkalainen urheilutoimittaja Daniel Coyle kirjoittaa teoksessaan The Talent Code reseptin suuruuden saavuttamiselle. Yksi ainesosista on huippuvalmennus. Vertaillessaan huippuvalmennusta jalkapallossa ja viulun soitossa Coyle nostaa esiin kiinnostavan seikan jalkapallovalmennuksesta. Mitä taitavampi suoritus on, sitä useammin aivosähkökemialliset reaktiot ovat kulkeneet tietyn synapsireitin kautta. Mitä useammin reittiä on käytetty, sitä paksumpi kerros reittiä suojaavaa myeliiniä synapseihin kehittyy. Ja mitä enemmän myeliiniä on, sitä nopeammin reittiä voidaan käyttää.

Jalkapalloilijan neuroanatomia pitäisi olla kuin viiniköynnös, josta lähtee useita mahdollisia reittejä, jotka voidaan nopeasti ottaa käyttöön yksilön havainnoidessa ja reagoidessa muuttuviin tilanteisiin kentällä. Viulunsoittajan neuroanatomia puolestaan on kuin puunrunko, yksi reitti joka on hiottu mahdollisimman suoraviivaiseksi ja sujuvaksi. Siksi viulunsoittoa harjoitellessa pitää pysähtyä ja korjata virheet, jotta se yksi oikea reitti muodostuisi mahdollisimman helppokulkuiseksi ja harjoiteltava musiikkikappale soitettaisiin mahdollisimman hyvin.

Jalkapallossa puolestaan harjoituksen pysäyttäminen keskeyttää Coylen mukaan prosessin, jossa pelaaja valikoi koko ajan pelin tiimellyksessä flow-tilassa erilaisia ratkaisuja ja sitä kautta neuroanatomisia reittejä. Hän oppii niistä saamansa välittömän palautteen avulla – eli ymmärtäessään ratkaisun tuottaman hyödyn pelin kannalta. Hyvää valmentamista pidetään tyypillisesti lähempänä viulunsoittajan esimerkkiä, jossa valmentaja pysäyttää harjoittelun, opettaa ja opastaa, kunnes antaa taas tilanteen jatkua. Voiko olla niin, että hyvä valmentaminen onkin huonoa lasten valmentamista?

Ainakaan Lasse Karlsson ei ulkomaisiin seuroihin tutustumassa käydessään ole nähnyt vielä yhtään hyvää valmentajaa tai harjoitusta nuorimmissa ikäluokissa, ei esimerkiksi Brightonin ja Schalken huippuakatemioissa.

”Treenit ovat ihan hirveitä meidän mittapuun mukaan. Seisotetaan pelaajia jonossa ynnä muuta sellaista”, hän sanoo. ”Mutta sitten kun ruvetaan pelaamaan, niin mennään todella kovaa.”

Joka tapauksessa suomalaiset lasten valmentajat kestävät vertailun kansainvälisiin kollegoihinsa. Ehkä siksi nuorimmissa ikäluokissa ollaan pelaajakehityksen suhteen vielä suomalaisittain hyvässä tilanteessa verrattuna maanosan huippuihin. ”Tähän asti ja 1–2 vuotta eteenpäin pysytään ihan hyvin mukana”, Karlsson vakuuttaa.

Kymmenvuotiaissa parhaat suomalaisjoukkueet ovat vielä hyvää eurooppalaista tasoa.
Kymmenvuotiaissa parhaat suomalaisjoukkueet ovat vielä hyvää eurooppalaista tasoa.

Mennään se kaksi vuotta eteenpäin. Edelleen vaikuttaa ihan hyvältä, ero kärkeen ei vaikuta pahemmin kasvaneen. FC Hongan 03-syntyneitä valmentavan Klaus Lönnroosin mukaan hänen ryhmänsä on lähellä Pohjoismaiden huippua, ja Keski-Euroopan keskitasossa ”roikutaan mukana”.

Samaan hengenvetoon Lönnroos kuitenkin pohtii, onko liian vaatimaton, kun Mörfelder Cupissa taakse jäi kuitenkin kahdeksan Bundesliiga-joukkuetta. Turnaus kokoaa yhteen Saksan huipun sekä kansainvälisiä vieraita esimerkiksi Englannista, Brasiliasta ja Hollannista. Eikä se ole edes valmentajan mielestä joukkueen paras suoritus, vaan heinä–elokuun vaihteessa Kööpenhaminassa pelattu Audi Cup, jossa Honka hävisi finaalissa yli-ikäisiä pelaajia käyttäneelle Brommapojkarnalle.

Kansainvälisten pelien tarjoamassa tasonmittauksessa kokenut valmentaja löytää heti yhden ongelman: sinne pääsevät vain harvat ja valitut.

”Suomalaiset ovat tietyllä tavalla täällä pallon ulkopuolella. Meidän kosketuspinta kansainväliseen futikseen on niin ohut. Keski-Euroopassa etäisyydet ovat pienempiä, esimerkiksi Tanskasta pääsee helposti kaikkialle”, Lönroos vertaa.

”Moni jengi voi vain unelmoida näistä turnauksista. Suomesta tietyt seurat käyvät tai kutsutaan ulkomaille: HJK, Honka, TPS, KäPa. Moni pienempi seura ei käy missään. Olen monta kertaa sanonut meidän pelaajille, kuinka etuoikeutettuja he ovat, kun pääsevät pelaamaan kansainvälisiä pelejä.”

Samaan viittasi myös omista ikäluokistaan puhunut TPS:n Karlsson, joka totesi että 50–60 pelaajan kansainvälistä kokemusta saava ryhmä on ”hyvä alku, muttei yhtään mitään muuta”.

Kansainvälisien pelien kovuutta Lönnroos alleviivaa kerta toisensa jälkeen: ”Ottelut ovat fyysisesti kovempia, taktisesti paljon suomalaisia joukkueita edellä, taidollisesti parempia. Kyllä ne ovat kaikkinensa paljon kovempia pelejä.”

”Etelä-länsi-liigassa on hyviä pelejä, mutta jos katsotaan sieltä esimerkiksi 2001-syntyneiden tuloksia, niin onhan siellä karmivia lukemia: 9–0, 10–0. Kärki muodostuu usein samojen seurojen joukkueista, ja on hyvä, mutta kapea”, Lönnroos pohtii.

Etelä-länsi-liigaan selviävät karsintojen kautta nimensä mukaisilta alueilta D-junioreista alkaen ikäluokkansa parhaat joukkueet. Muun muassa Lönnroosin mainostamat etuoikeutetut seurat HJK, Honka, KäPa, HJK ja TPS pelaavat sarjaa ikäluokasta toiseen.

Kärjen kapeutta demonstroi jollain tavalla myös Hongan tilanne. Usein samaan kansainväliseen turnaukseen lähtee seurasta kaksi joukkuetta per ikäluokka. Hyvästä juniorityöstään tunnettujen espoolaisten paras joukkue on useimmiten Suomen ehdotonta kärkeä, ja kakkosryhmäkin 20 parhaan joukossa.

Keskivertoturnauksessa on 70 osanottajaa, Hongan kovin ryhmä sijoittuu parempaan puoliskoon sijoille 15–30, mutta kakkosryhmä löytyy usein turnauksen viimeisen kymmenen joukkueen joukosta.

Samat etuoikeutetut seurat toistuvat usein Lönnroosin puheissa. Tietyt seurat ovat kehittäneet itselleen hyvän maineen ja hieman yhteyksiä Euroopassa, ja ne kutsutaan joka vuosi samoihin turnauksiin. Hongalla näitä ovat esimerkiksi Lennart Johansson Academy Trophy ja Audi Cup. Hyvät esitykset voivat poikia lisää kutsuja, kuten Hongalle kävi. Mörfelder Cupin menestystä seuraa ensi kuun vaihteessa kutsuturnaus Bonnissa.

Pysymistä kansainvälisen kärjen mukana – tai eron kaventamista – Uefan A-valmentajakurssin käynyt Lönnroos pitää haastavana.

”Futis ei ole helppo laji. Ehkä kaksi vuotta pysytään vielä mukana, mutta sitten juna karkaa. Siinä kun olisi jollain valmentajalla kristallipallo, josta näkisi, mitä siinä vaiheessa tapahtuu.”

Kyse ei ole pelkästään yhden seuran yhdestä ikäluokasta, vaan 14–15-vuotias on ollut jo pitkään se hetki, jolloin ne pelaajat, jotka tulevaisuudessa päätyvät Euroopan kovimpiin pääsarjoihin, katoavat suomalaisilta mutkan taakse. Hyvin perinteinen trendi esimerkiksi on, että suomalaiset seurat pärjäävät erittäin hyvin otteluissa ruotsalaisia seuroja vastaan tähän pisteeseen saakka, mutta kun siirrytään pelaamaan poikamaaotteluita, on Ruotsi selvästi niskan päällä.

Esimerkiksi Lönnroosin Honka löi Audi Cup -taipaleellaan Malmön, AIK:n ja Helsingborgin yhteismaalein 11–3, mutta U16-poikamaajoukkue (2000-syntyneet) hävisi kaksoismaaottelunsa yhteislukemin 7–1.

Yksittäisten ikäluokkien yksittäisten joukkueiden vertailu ei tietenkään todista mitään, mutta myöskään 1996- tai 1997-syntyneiden maajoukkueet eivät ole onnistuneet Ruotsia voittamaan, vaan ovat hävinneet kaikki keskinäiset kamppailut, -96 kerran ja -97 kahdesti.

1998-syntyneiden ikäluokka on ainoa nykyisessä putkessa olevista maajoukkueista, joka on onnistunut Ruotsin lyömään, mutta silläkin on vastapainona kolme tappiota länsinaapurille.

 

Mitä tässä ikävaiheessa sitten tapahtuu? Muun muassa Pohjois-Suomen piirin nuorisopäällikkönä, Turun Nappulaliigan valmennuspäällikkönä ja viimeisimpänä Hansa Rostockin U16-joukkueen valmentajana toimineella Olli Orvastolla on tarjota muutama mahdollinen syy. Ensimmäinen niistä on scouttaus, eli potentiaalisten pelaajien kartoittaminen.

”Esimerkiksi Hansa Rostockissa jokaisen kauden jälkeen uuteen ikäluokkaan siirryttäessä joukkueeseen tulee kolme–neljä uutta pelaajaa ulkopuolelta, ja uudet pelaajat ovat niin hyviä, että menevät suoraan avaukseen”, Orvasto kertoo kokemuksistaan Saksasta.

Samaan vetosi Klaus Lönnroos ennustaessaan joukkueensa elinkaarta Euroopan huipulla. Lönnroosin mukaan yhtenä syynä valoisalle lähitulevaisuudelle oli joukkueen uudistuminen: Hongan D12-joukkueeseen liittyi alkavalla kaudella kuusi uutta pelaajaa.

”Jalkapallohullu”-blogissaan Orvasto kirjoitti kokemuksistaan Saksassa, ja listasi maan systeemin vahvuudeksi selkeyden. Jokaisella seuralla on oma profiilinsa ja tehtävänsä, ja kun kaikki eivät pyri tekemään kaikkea, on sekä kilpa- että harrastetoiminta laadukkaampaa, koska niistä vastaavat asialleen erikoistuneet seurat.

FC Hansa Rostockin kohdalla selkeys ja profiloituminen tarkoittavat Orvaston mukaan sitä, että Hansa on selkeästi alueensa suurin seura, ja profiloitunut kilpatoimintaan. Kykyjenetsintä järjestetään aluejoukkuetoiminnan yhteydessä niin, että pelaajia katsastetaan samalla piiri- ja aluejoukkueisiin ja Hansa Rostockiin, jonka omat pelaajat eivät tapahtumaan osallistu. Ryöstökalastus- ja värväyshuutoja ei pienemmistä seuroista Orvaston mukaan kuulu, joka on suomalaisen systeemin nähneelle utopistinen ajatus.

”Pienemmät seurat saavat tyydytystä siitä, että heidän kasvattamansa pelaaja pääsee isompaan seuraan.”

Orvasto nostaa esiin toisenkin eron: suuremmat seurat eivät hanki pienemmistä pelaajia kakkos- tai kolmosjoukkueisiinsa. Muutenkin systeemissä ajatellaan kaikkia osapuolia: isoa seuraa, pelaajaa itseään sekä pienempää pelaajan menettävää seuraa.

”Voi olla, että pelaaja huomataan jo 12-vuotiaana. Sitten mietitään, mikä on pelaajan kannalta järkevin aika siirtyä Hansaan. Onko järkeä järjestää kuljetuksia jo 12-vuotiaana, muuttaako pelaaja sijaisperheeseen vai otetaanko hänet 15-vuotiaana asuntolaan?”

”Pienempiin seuroihin ohjataan Hansa Rostockin toimesta niitä pelaajia, jotka jäävät ensi vuoden joukkueen ulkopuolelle tai joiden motivaatio ei riitä Hansan akatemiatoimintaan”, kertoo kasvatustieteitä lukenut Orvasto pikkuseurojen saamista hyödyistä.

Kykyjenetsintää pohtiessa nousee väkisin esiin kysymys Suomen pelaajamassoista. Suomessa on 127 000 lisenssipelaajaa, Saksassa 6,3 miljoonaa. Määrät vaihtelevat hieman lähteen mukaan, mutta kokoluokka tulee selväksi. Tanskalainen Rasmus Ankersen – kirjailija, puhuja, Tanskan mestari Midtjyllandin puheenjohtaja sekä englantilaisen Brentfordin jalkapallotoiminnan johtaja – vieraili kirjaansa ”The Gold Mine Effect” varten paikoissa, jotka tuottavat merkittävän paljon huippuja urheilussa.

Yksi tarkastelun kohde oli brasilialaiset jalkapalloilijat. Ankersen selvitti, että esimerkiksi suurseura Cruzeiro hylkää U15-joukkueeseensa pyrkiviä pelaajia 4000 jokaista sisään päässyttä kohden. Luvun kertyessä jokaisessa ikäluokassa Ankersen pääsi U20-joukkueen kohdalla tulokseen, jossa jokaista joukkueeseen päässyttä kohden oli hylätty 126 000 pelaajaa.

Kun vertaa Cruzeiron hylkäämien pelaajien määrää Suomen lisenssipelaajien määrään, ymmärtää kuinka pystysuora on reitti absoluuttiselle kansainväliselle huipulle.

Määrän lisäksi kyse on myös laadusta. Maissa, joissa vallitsee todellinen jalkapalloilmasto, ohjautuvat urheilullisesti lahjakkaimmat murskaavalla todennäköisyydellä juuri jalkapallon pariin. Orvaston mukaan lahjakkuuksia jää Suomen massoistakin hyödyntämättä, juuri puutteellisen kykyjenetsinnän myötä.

”Onko seuroilla Suomessa palkkalistoilla henkilöä, jonka tehtävänä olisi oikeasti käydä katsomassa niitä pelejä? Se maksaisi yhden juniorivalmentajan palkan.”

Massojen vähyys ei olekaan syy olla scouttaamatta, päinvastoin. Mitä pienempi on ”talenttipooli”, sitä läpikotaisemmin se pitäisi siivilöidä, sanoo maalaisjärki. Mallia voidaan hakea esimerkiksi Islannista, jolla ei ole Suomeen nähden samanlaista massojen ylivoimaa kuin Saksalla ja Brasilialla. Islannin vahvuutena tosin on se, että hyvät pelaajat ovat keskittyneet pienelle alueelle, samoin kuin Keski-Euroopassa monessa maassa Suomea suuremman asukastiheyden johdosta.

Suomalaiset jäävät kansainvälisissä peleissä usein toiseksi kovissa kaksinkamppailutilanteissa.
Suomalaiset jäävät kansainvälisissä peleissä usein toiseksi kovissa kaksinkamppailutilanteissa.

Kärjen karkaamista 15-vuotiaissa ei voida kuitenkaan selittää pelkästään kykyjenetsinnällä. Kyse on Orvaston mukaan paljon muustakin.

”Kun Hansassa siirrytään U15-ikäluokkaan, kaikki tähtää siitä eteenpäin vain ja ainoastaan ammattilaisuuteen. Pelaajat muuttavat asuntolaan, ilmapiiri treeneissä ja kaikessa tekemisessä muuttuu.”

Suomen kannalta ongelmallisesti juuri samassa vaiheessa kuin muualla viritetään koneeseen lisää kierroksia, täällä downshiftataan. Kansainvälinen kosketus päättyy seurajoukkuetasolla muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tähän ikähaarukkaan. Jatkossa sitä haetaan lähinnä juniorimaajoukkueiden peleistä, joissa kentälle asti selviytyy vain pieni otos ikäluokasta.

Kyseessä on tietenkin myös resurssikysymys. Orvaston arvion mukaan keskivertoakatemian budjetti Saksassa on noin miljoona euroa. Liitto tukee isoja akatemioita 600 000 eurolla per vuosi, loput 400 000 on seurojen itse kerättävä jostain.

Resurssikysymys on olemassa jo aiemmin, kuten Hongan Lönnroos esimerkin kautta avaa.

”Täällä me kerätään rahaa vuosi, että päästään yhteen turnaukseen. Esimerkiksi FC Kööpenhaminassa, jota pidetään 2003-ikäluokassa ehkä Euroopan kovimpana joukkueena, toiminta on ilmaista 12- tai 13-vuotiaista asti. Jokaisen joukkueen taustalla on 6–8 päätoimista toimihenkilöä, ja pelaajat käyvät samaa koulua ja harjoittelevat yhdessä”, vertailee Lönnroos.

Resursseihin tuskin voidaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä kohdistaa toiveita muutoksesta. Sen sijaan voimme vaikuttaa tekemiimme valintoihin sen suhteen, mihin panostamme. Saksassa tämä on se vaihe, jota painotetaan myös valmennuksen laadussa:

”Se menee niin, että paras valmentaja valmentaa U19-joukkuetta, toiseksi paras U17-joukkuetta ja niin edespäin”, kertoo Orvasto. Hän maintsee esimerkiksi U15–U19-ikävaiheen valmentajien laadusta Pal Dardainin: hän valmensi vielä vuosi sitten Hertha Berlinin U15-joukkuetta, mutta on sittemmin siirtynyt sujuvasti ensin Unkarin A-maajoukkueen päävalmentajaksi ja sen jälkeen Herthan päävalmentajaksi Bundesliigassa.

Herthassa Dardai on herättänyt nopeasti ihastusta uusilla ideoillaan ja paneutumisellaan yksityiskohtiin. Joukkue on esimerkiksi harjoitellut palauttavan harjoituksen yöllä, jotta seuraava päivä jäisi vapaaksi palautumiseen. Lisäksi unkarilaisluotsi ei ole hankkinut siirtomarkkinoilta uutta ykköshyökkääjää fanien ja asiantuntijoiden vaatimuksista huolimatta, vaan on pyrkinyt kehittämään 30-vuotiaan entisen Chelsea-pelaaja Salomon Kaloun askeltiheyttä ennen viimeistelyhetkeä, jotta tästä tulisi tehokkaampi maalintekijä.

Suomessa puhutaan paljon mahdollisimman hyvien valmentajien saamisesta pelaajaputken alkupäähän, mutta Olli Orvasto ei näe putken alkua suurena ongelmana.

”Saksassa alkupään valmentajat eivät olleet kovin hyviä ja toimivat puolipäiväisinä. Suomessa saadaan pelaajakehitys hyvin käyntiin, mutta juna ei mene loppuun asti. C-junioreista eteenpäin hyviä ison pelin opettajia on vähän.”

Paremman scouttauksen, ammattimaisemman toiminnan ja parhaiden valmentajien seurauksena saksalaiset pelaajat ovat 15-vuotiaana toimintaympäristössä ja -kulttuurissa, jossa parhaat lahjakkuudet kilpailevat toisiaan vastaan – ei vastustajina, vaan joukkuekavereina. Kilpailu paikoista akatemiassa, joukkueessa ja avauksessa on kovaa. Kuten Orvastokin toteaa, Suomessa kilpailu joukkueen sisällä kovimpien lahjakkuuksien osalta ei ole niin kovaa, ja potentiaalisimmat pelaajat saattavat päästä liian helpolla.

Yksi etu saksalaisella 16-vuotiaalla suomalaiseen ikätoveriinsa löytyykin henkiseltä puolelta. Siinä missä joissakin suomalaisissa joukkueissa ainakin elettiin amerikkalaiskirjailija Don DeLillon heiton ”lahjakkuus on seksikkäintä silloin, kun se heitetään hukkaan” mukaan (kovin jätkä joukkueessa oli se, joka lintsaa eniten treeneissä), Saksassa kovin jätkä on se, joka on kovin kentällä.

”Pelaajat ovat paremmin sisällä pelissä, mitään kiukuttelua tai diivan elkeitä ei esiinny”, kuvailee Orvasto.

Samasta peliin heittäytymisestä ja pelin sisällä olemisesta kuulee usein vertaillessa suomalaisia juniorijalkapalloilijoita muun maalaisiin. Sen nosti esille Orvaston lisäksi muiden muassa Lasse Karlsson.

”Peliin heittäytymisessä on suuri ero. Pelataan täysillä, kentällä itketään, huudetaan, tuuletetaan maaleja. Tulee rikkeitä ja nokkapokkaa”, listaa Karlsson.

Tämä ero on olemassa pienestä pitäen. Suomessa ei notkahdeta asiassa 14–15-vuotiaina, vaan se on pelaajiemme ominaisuus nuorimmista ikäluokista asti. Syitä on jälleen vaikea etsiä: ovatko ne valmentajien tavassa nimetä virheitä ja virheen tekijöitä vai yhteiskunnan suhtautumisessa jalkapalloon harrastuksena, ei tulevaisuuden ammattina. Kuka osaa sanoa, mikä on käärmeen pää ja mikä häntä? Samankaltaisia henkisiä eroja on muitakin.

”Pelaajia ei myöskään tarvitse motivoida. Joskus palautellaan maan pinnalle, mutta palo pelata jalkapalloa on hurja jo U8-ikäluokassa. Jos motivaatio loppuu, se ei ole mikään maailmanloppu. Sitten pelaaja siirtyy pienempään seuraan, ja tilalle tulee uusi motivoituneempi pelaaja”, Orvasto kertoo Saksan kokemuksistaan.

Ero ikäluokan eurooppalaiseen huipputasoon on olemassa myös muilla osa-alueilla.
”Taktisesti pelaajat ovat parempia tunnistamaan tilanteita. Esimerkiksi mistä prässätään? Suomessa usein valmentaja piirtää fläpille viivan, että tuosta prässätään. Sitä sitten noudatetaan pelitilanteesta huolimatta. Saksassa peli määrittää, mistä prässätään. Olin katsomassa Werder Bremenin ja pienemmän seuran peliä. Ottelussa oli vaiheita, kun suurseura Bremen makasi todella syvällä. Koska vastustaja oli niin hyvä ja taitava, koska peli oli ajautunut siihen.”

”Suomessa B-nuorten SM-sarjajoukkueen valmentajan pitää huutaa joka kerta, että otetaan vastustajan sivurajaheitto omalta kulmalipulta ylhäältä kiinni. Muuten pelaajat eivät prässäisi”, Orvasto konkretisoi.

Palataan hetkeksi valmentajien laatuun pelaajaputken alku- ja keskivaiheilla. Hiljattain Suomeen palannut Orvasto on sitä mieltä, että Suomessa on paljon valmentajia, jotka osaavat opettaa hyvin esimerkiksi kahden pelaajan yhteistyötä. Niitä, jotka osaavat opettaa C-junioreissa 11 vs 11 -futista, on vähemmän. Tämän kaiken seurauksena Suomessa pelataan ”pienen kentän futista isolla kentällä”.

”Saksassa peli on paljon dynaamisempaa kuin Suomessa, yksinkertaisesti siksi, että peliä pelaa useampi pelaaja samanaikaisesti. Suomessa ratkaistaan yksi tilanne kerrallaan, ja välissä peli tökkää. Saksassa peli soljuu, koska koko kollektiivi pelaa peliä samaan aikaan”, Orvasto sanoo.

Yllämainitut erot kollektiivisessa pelaamisessa saattavat olla seurausta siitä, panostetaanko harjoittelussa joukkueen vai yksilön kehittämiseen. Palloliiton toimintastrategiassa puhutaan yksilö- ja pelaajakeskeisyydestä, Saksassa tärkein on joukkueen pelaamisen kehittäminen.

Orvaston mukaan harjoittelu suunniteltiin Hansan U16-joukkueessa viikko kerrallaan, teeman noustessa aina edellisestä ottelusta. Harjoituksissa keskityttiin joukkueen pelin kehittämiseen pelipaikkakohtaisen harjoittelun kautta, jolloin tietysti myös yksilöt kehittyivät omissa pelipaikkakohtaisissa ominaisuuksissaan. Joukkue pysyy samana koko kauden, eikä parhaille yksilöille ollut mitään talenttiryhmiä. Yksilö on alisteinen joukkueelle: jos et osaa pelata joukkueelle, et pärjää.

Henkisesti ja taktisesti ero on selvä. Entä fyysisesti ja teknisesti?

”Fysiikassa tietynlainen pelikovuus on Suomea kovempi. Suurimmaksi eroksi nostaisin kuitenkin loukkaantumisten välttämisen, joka mahdollistaa pelaajien kehityksen.”

”Hansassa oli kaksi päätoimista fysioterapeuttia. He vetivät kerran viikossa 45 minuutin kehonhuollon. Kaikki on saatavilla ja hyvin hoidettu. Jos jotain paikkaa kiristää pääsee lääkärille heti ja saa samana päivänä käteen oman ohjelman. Kun treenimäärät kasvavat, pitää myös lääkintähuollon laadun kasvaa”, kertoo Orvasto.

Hänen mukaansa pelaajat ovat teknisesti parempia pelaamaan pienellä alueella. Esimerkiksi Hansan U19-valmentaja Roland Kroos, Hansa-kasvatti Toni Kroosin isä, vetää hyökkäyspeliharjoitteita todella pienillä alueilla treeneissä.

”Ideana on harjoitella niitä hetkiä pelissä, kun on kiire. Lisäksi syöttö- ja potkuvalikoima on saksalaispelaajilla ihan eri luokkaa. Esimerkiksi toppari-toppari-syöttö osataan pelata monella eri kovuudella ja kierteellä, riippuen siitä onko kiire, tarvitseeko edetä vai houkutella vastustajan hyökkääjää.”

Yhteenvetona alaston totuus: neljän vuoden pätkällä, alkaen Karlssonin E10-junioreista aina Lönnroosin ennustamaan hetkeen kahden vuoden kuluttua, suomalaiset juniorit pysyvät Euroopan kovissa turnauksissa ihan hyvin mukana. Hansan 14-vuotiaat kohtasivat TPS:n vastaavan ikäluokan Orvaston ollessa Saksassa, ja TPS vei ottelun ja sai Hansan valmentajilta kehuja sekä tasosta että pelaamastaan jalkapallosta.

Seuraavan neljän vuoden aikana yhdistelmä laajempaa lahjakkuusmassaa, parempaa valmennusta, kovempaa toimintakulttuuria, parempaa lääkintähuoltoa, kovempaa henkistä kanttia ja kenties vielä löytämättä olevia tekijöitä tekee sen, että U19-ikäluokassa joukkueita ei oikeastaan kannata laittaa edes samalle kentälle. Orvaston mukaan Saksan U19-sarja – eli vastine Suomen A-nuorten SM-sarjalle – on kivikova, vähintään Suomen Ykkösen tasoinen.

Visio 2020 ei toteutunut, eikä aikaa ole hukattavaksi. Vuoden 2030 huippupelaajat kasvavat jo juniorikentillä.
Visio 2020 ei toteutunut, eikä aikaa ole hukattavaksi. Vuoden 2030 huippupelaajat kasvavat jo juniorikentillä.

Suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta ei pitkään voinut puhua mainitsematta Palloliiton Visio 2020:ta. Sen mukaan Suomi kuuluisi vuonna 2020 Euroopan kymmenen kovimman jalkapallomaan joukkoon. Näkyvin mittari on tietenkin aikuisten A-maajoukkueet.

Suuri tavoite, selviytyminen 2016 EM-kisoihin kaatui lähtötelineisiin. Viimeistään nyt voidaan sanoa, että Visio 2020 ei toteudu. Suomalainen jalkapalloilu ei kasva toivotussa ajassa unelmoituihin mittoihin.

Pelkän latvan tuijoittaminen on silti turhaa. Jos puu ei kasva toivotulla tavalla, syy löytyy latvaa useammin juurista. Mitä enemmän suomalaisen jalkapalloilun perusteita katsoo, sitä varmemmaksi asiasta tulee. Sellaista lannoitetta ei olekaan, millä suomalainen jalkapallopuu, miten kapeana tahansa, olisi hujahtanut nopeasti toivottuihin taivaisiin.

Mitä enemmän Visio 2020:tä ajatellaan, edes unelmana, sitä enemmän aikaa hukataan. Kannattaako meidän oikeasti odottaa vielä puolivuosikymmentä tehdäksemme uuden arvion ja uudet suunnitelmat?

Kätensä suomalaiseen seuratoimintaan Åbo IFK:n uutena valmennuspäällikkönä pistävä Olli Orvasto ainakin on kyllästynyt odottelemaan ja haihattelemaan tulevaisuutta.

”Enemmän olisi keskityttävä tähän päivään. Emme voi odottaa vuotta 2020 tai joitain vuosia, että hyvät lapsi-ikäluokat kasvavat edustusikään. Tulevaisuus tulee toki ottaa huomioon, mutta työ on aloitettava heti ja toimintaa tulee kehittää nyt. Jotain meidän täytyy muuttaa, muuten menee Azerbaidzanit ja muut ohi.”

”Me ei ymmärretä kuinka suuressa kriisissä meidän pelaajakehitys on”, Orvasto sanoo.

Toimintastrategiassa jo 2008 Palloliitto asetti yhdeksi tavoitteeksi olla Suomen ykköslaji monella mittarilla. Yksi näistä oli valmennuksen laatu.

Tuskin yksikään jalkapallovalmentaja edes voisi väittää, että tavoite on saavutettu. Ehkä oleellisempaa onkin pohtia, mitä sen eteen on tehty? Jotain varmasti, mutta puhutaanko riittävän mittakaavan toimista.

”Miten Palloliitto kehittää valmennuskoulutusta? Onko käyty maailmalla, onko luotu systemaattisesti sisältöjä?”, kysyy Lönnroos.

”Valmennuskoulutusta kehittäessä ei voida vain todeta, ettei ole resursseja. Sitten pitää lobata, ja hankkia niitä resursseja”, sanoo Orvasto.

Orvaston mukaan kyse on valmennuskoulutusta suuremmasta asiasta. Jos todella halutaan kansainvälistä menestystä, pitää se priorisoida ensimmäiseksi tavoitteeksi.

”Saksassa liitolla on kolme numeroitua tavoitetta: 1) kansainvälinen menestys, 2) jalkapallon hauskuus, 3) jalkapallon terveysvaikutukset. Panostukset menevät näiden mukaan.”

SPL:n toimintastrategiassa liittotason tavoitteet on listattu samanarvoisina, kansainvälinen menestys on joukon jatkona yhdessä harrastusmäärien kasvun ja hyvän hallintotavan kanssa. Kysymys kuuluukin, onko liiton tärkein tavoite kansainvälinen menestys vai esimerkiksi harrastajamäärien kasvattaminen? Jalkapallon ympärillä on enemmän harrastuspuhetta: puhutaan harrastajamääristä, ei pelaajamääristä.

Kun nykyiseltä puheenjohtajalta kysyttiin Verkkouutisten haastattelussa tämän artikkelin pohtima kysymys ”miten voivat jalkapalloilijoidemme eri ikäluokat?”, Alaja vastasi: ”Ihan hyvin, olemme kasvattamassa kokonaisuudessa harrastajamääriä noin neljällä prosentilla viime vuodesta. Mitä nuoremmat ikäluokat, sitä enemmän harrastajia.”

Liiton perusarvoista löytyy menestys, jota kuvataan pyrkimiseksi omalle huipulle. Mikäli sen sijaan haluaa kansainväliselle huipulle, on suunnattava maailmalle.

Tulosten tuijottelu juniori-ikäluokissa on tietenkin puutteellinen tapa tehdä arvioita. Lasse Karlssonin mukaan esimerkiksi Ajax ja Barcelona eivät pärjää kansainvälisissä turnauksissa tuloksellisesti ennen U16-ikäluokkaa. Olli Orvaston mukaan parempi tapa arvioida pelaajakehitystä on pohtia, kuinka monta pelaajaa omasta joukkueesta mahtuisi vastustajan riveihin. Hyvät tuloksetkin loppuvat 14–15-vuotiaana, ja jäljelle jää vain muutama huippuyksilö, joihin keskitämme toivomme, samalla kun naapurimaissa on kymmeniä nimettömiä samantasoisia pelaajia.

Muitakin epäkohtia on. Kaikissa haastatteluissa esiin nousi tavalla tai toisella massojen puute. Se, että muutama seura tuottaa joukkueita, jotka pärjäävät eurooppalaisissa turnauksissa, ei kerro toiminnan tasosta laajasti välttämättä yhtään mitään. Liian harva seura käy pelaamassa kansainvälisiä pelejä, liian harva valmentaja katsomassa niitä. Käsitys siitä, missä menemme, ei ole realistinen – jos käsitystä edes on.

”Joukkueet eivät voi odottaa, että seura muuttaa kaiken. Seurat eivät voi odottaa, että liitto tekee ja muuttaa kaiken sekä toisinpäin. Kaikkien tulee ottaa vastuuta, eikä odottaa, että joku muu tekee”, Orvasto sanoo.

2020 ei onneksemme ole katastrofielokuva, vaan omaa lähitulevaisuuttamme, johon jalkapallon parissa toimivat voivat itse vaikuttaa.

 

Viittaukset:

Ankersen, R.: The Gold Mine Effect (2012)

Coyle, D.: The Talent Code. 2009.

Helsingin Sanomien haastattelu Petri Jakosesta: http://www.hs.fi/urheilu/a1348028387767

Lasse Karlssonin kirjoitukset TPS-juniorijalkapallon sivuilla:
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==

Olli Orvaston blogi: https://jalkapallohullu.wordpress.com/2015/05/27/kokemuksia-saksalaisesta-jalkapallosta/

Palloliitto – Toimintastrategia vuosilla 2013-2016 http://www.palloliitto.fi/sites/default/files/liitteet/spl_toimintastrategia_2013_2016_web.pdf

SHA Magazine 1/2015 – http://issuu.com/eerikkila/docs/sha_magazine_115_digi?e=17948150/13426101

Verkkouutisten Pertti Alaja –haastattelu: http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/pertti_alaja-8414


Yksi vastaus artikkeliin “Kuoppia pelaajapolulla”

  1. SPL on hurjasti kehittänyt junnupuolta ja hakenut kansainvälistä tietoa ja mallia. Kuten em. tuotu esille junnuissa hyviä valmennusmalleja ja pärjäävät nuorempina hyvin kansainvälisissäkin peleissä. Jos jossain maassa voidaan valkata isosta määrästä parhaita, niin Suomessa s

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.