Kauden 2009 loppusuoralla ei pelattu vain mestaruudesta vaan asetelmista tuleville vuosille. Tuona syksynä määriteltiin suunta suomifutiksen seuraavalle vuosikymmenelle.

Kupittaan lehdistöhuone oli hiljentynyt kuuntelemaan valmentaja Pasi Rautiaisen raivoamista. Hiljeneminen oli tosin turhaa. Rautiaisen avautuminen median edessä tuli sellaisella volyymilla, että se olisi ylittänyt melkein minkä taustamelun tahansa.

”Tässä on turha lässytellä, että ’yks tsemppaa hyvin ja yks antaa kaikkensa joukkueelle ja asenne on kohdallaan’… Tottakai! Nehän on perkele peruskiviä jalkapallossa! Jumalauta jos hyökkääjä ei tee maalin maalia ja mun pitää vielä valmentaja sanoa, että ‘joo, mutta se on kova tsemppari’… Sehän on vähintä mitä voi tehdä! Jos mä en perkele osaa tehä maalia, niin ainakin mä revin kaikkeni joukkueelle. Nyt täytyy pikkuhiljaa alkaa kysellä, että riittääkö taso!”

Rautiaisen vaahtoamisen taustalla oli paljon pelillistä tuskaa. Osa siitä oli lyhytaikaista. TPS oli juuri päättyneessä ottelussa laukonut 25 kertaa ja jäänyt silti maalittomaan tasapeliin IFK Mariehamnia vastaan. Pidempiaikainen tuska tuli siitä, että IFK-ottelu oli TPS:lle jo kauden kuudes voitoton peli. Voittoja oli tullut vasta kaksi. Elettiin vasta toukokuuta, mutta turkulaiset olivat jo putoamassa mestaruusjunasta.

Kaikesta huudosta huolimatta Rautiaisen tuskan kokoluokan ymmärsi kunnolla vasta kauden jälkeen, kun TPS:n silloinen apuvalmentaja Marko Rajamäki kertoi Rautiaiselta marraskuussa 2008 saamastaan puhelusta. ”Pasi soitti mulle ennen kuin teki sopimuksen TPS:n kanssa ja sanoi, että hänellä on vaan yks kysymys: ’Rapa hei, voiko TPS voittaa mestaruuden 2009?’ Vastasin että voi, mutta meillä alkaa olla jo pirun kiire. Että ala tulla jo sieltä Tallinnasta tai missä oletkin. Juna, laiva tai lentokone alle ja äkkiä tänne.”

Rautiainen tuli, ja sen jälkeen joukkueessa tehtiin kaikki viimeisen päälle – maalivahtivalmennusta lukuun ottamatta. Uusi valmentaja halusi tuoda oikeaksi kädekseen virolaisen Karel Voolaidin. Virallisesti Voolaidin titteli oli maalivahtivalmentaja, mutta hän ei tiennyt maalivahtivalmennuksesta mitään. Lopulta maalivahtitreenejä veti seuran kaavailema kakkosvalmentaja ”Läski-Rapa”, kuten Rautiainen asian eräässä lehdistötilaisuudessa ilmaisi.

Muuten kaikki tehtiin pilkulleen. Jo talvella valmentaja oli tuonut saksalaisen ekspertin tekemään joukkueelle juoksutestit. Juoksujen jälkeen pelaajilta mitattiin maitohappoarvot sormenpäästä ja korvanlehdestä. Kauden kuntoharjoittelu mitoitettiin näiden tulosten mukaan. TPS ei esimerkiksi juossut yhdessä ryhmässä vaan useammassa porukassa sen mukaan missä kunnossa pelaajat olivat. Lenkit juostiin kierroksina, jotta valmentaja pystyi valvomaan vauhtia koko ajan.

Kaikki tähtäsi yhteen asiaan. Rautiainen tuli TPS:ään vain ja ainoastaan voittamaan mestaruutta – ja nyt se oli karkaamassa jo toukokuussa. Ei ihme, että hän oli turhautunut. Lehdistötilaisuuden jälkeen Rautiainen jatkoi raivoamistaan TPS:n kopissa vielä 20 minuutin ajan.

Sitten, heti seuraavassa ottelussa, todennäköisesti enemmän raivoamisesta huolimatta kuin siitä johtuen TPS alkoi tehdä maaleja.

”Kauden alku oli meille tosi vaikea. Se meni totuttelun piikkiin. Meillä oli uusia pelaajia ja uusi valmentaja. Pasin toimintatavat poikkesivat aiemmista valmentajista. Toukokuussa saimme kuitenkin pelaajat oikeille paikoilleen ja homma alkoi toimia”, kapteeni Jarno Heinikangas muistelee.

TPS pääsi tappiottomien pelien putkeen ja sai loppukesästä kultajunan kiinni. Siitä alkoi Veikkausliigan viimeisin mestaruustaistelu. Kolmiodraama, jossa ratkaistaisiin asetelmat tulevalle vuosikymmenelle.

Ymmärtääkseen kauden 2009 merkityksen, pitää palauttaa mieleensä se käymistila, jossa suomalainen liigajalkapalloilu tuolloin oli. Vuosituhanteen taitteessa Veikkausliigan joukkueilla oli ollut selkeä marssijärjestys. TamU, Haka, MyPa ja HJK jakoivat mestaruudet ja mitalit, muut saivat sen mitä kvartetilta sattui jäämään. Yleensä heiltä ei jäänyt mitään. Vuosina 1999–2007 nelikon ulkopuolelle meni vain kaksi hopeaa ja yksi pronssia.

Sitten globaali lama alkoi vaikuttaa. Ensin tehdasjoukkueiden rahoitus väheni. Vuoden 2004 ja 2005 mestarit MyPa ja Haka alkoivat hyytyä, kun lama rantautui Suomeen. Kaksikon jättämä aukko oli valtava, sillä joukkueet olivat voittaneet vuosina 1995–2005 käytännössä puolet mestaruuksista ja Suomen cupeista. Mestaruus- ja mitalitaisteluun tuli lisää tilaa, kun kausien 2006 ja 2007 mestarille Tampere Unitedille tuli mahdottomaksi kasata niin paljon rahaa, että sillä saisi kasaan mestarijahtiin kykenevän joukkueen.

Vanhasta kvartettivallasta oli jäljellä vain HJK, mutta senkään asema ei ollut kiveen hakattu. HJK oli voittanut viimeisen 11 kauden aikana vain kaksi mestaruutta, joista viimeisimmästä oli ehtinyt kulua aikaa jo kuusi vuotta. Kahtena edellisenä kautena Klubi oli jäänyt mitaleitta.

Kulta-, hopea- ja pronssitontteja oli tarjolla, eikä ostajista ollut pulaa. Suurilla suunnitelmilla liikkeelle lähteneet TPS ja Honka panostivat paljon ja vakiinnuttivat nopeasti paikkansa mitalijoukkueina. Inter onnistui panostuksissaan ja voitti mestaruuden 2008 sekä cupin seuraavana vuonna.

Kuumin puheenaihe oli kuitenkin Honka. Espoolaisseura oli noussut liigaan kaudeksi 2006 ja sijoittunut heti neljänneksi. Sitä seurasivat toinen nelostila ja hopea tiukan mestaruustaiston jälkeen 2008. Nousukiidossa olleen seuran edustajat puhuivat mielellään ainakin suomalaisittain uudesta tavasta tehdä asioita.

Se, miltä Hongan tekeminen näytti tuolloin ulospäin, tiivistyy hyvin erään entisen liigapelajaan kommenttiin: ”Hongalla oli tuolloin ehkä se maanisin vaihe meneillään. Tekivät asioita ihan omalla tavallaan osittain vain sen takia että olisivat erilaisia. Usko omaan tekemiseen taisi olla aika kova silloin. Muistan kun käytiin siellä vieraspelissä ja kun tultiin bussista ulos, niin Hongan jätkät käveli siinä kahden puun väliin viritetyllä narulla.”

Sisältä päin Hongan tekeminen näytti luonnollisesti erilaiselta. ”Teimme asioita pohjautuen tieteellisiin tutkimuksiin ja faktoihin. Samaa tehdään paljon esimerkiksi Italiassa. Lämmittely- ja tasapainoharjoitteemme olivat arkipäivää jalkapallomaissa, mutta täällä niitä ei ymmärretty”, Hongan entinen maalivahti Tuomas Peltonen tuhahtaa. ”Teimme sellaisia harjoitteita silloin ihan pirusti, ja HJK tekee niitä nyt.”

Nyt on helppo sanoa, että vuosi 2009 oli käännekohta suomalaisessa liigafutiksessa. Globaali lama oli alkanut ja saapunut Suomeen, mutta se vaikutti vasta osaan joukkueista – ja niistäkin pari taantumaa pikavoittojen toivossa. Moni joukkue panosti tosissaan ja pelaajistot olivat sen mukaisia. Paljon puhuttu liigan ”pelillinen taso” oli kovempi kuin kertaakaan tuon kauden jälkeen.

Ennen kuin mestaruus ratkeaisi edessä olisi huimia kohtaamisia.

Sarjataulukossa menestyminen on nollasummapeliä. Jotta joku voi voittaa, muiden on hävittävä. Ja jotta joku voi edes tosissaan metsästää mestaruutta, jonkun toisen on haudattava kultahaaveensa. Tai käytännössä ne on haudattava hänen puolestaan, sillä kukaan ei luovu tavoitteestaan taistelutta. Kamppailu jatkuu siihen saakka, kunnes toisen unelma on kuollut ja kuopattu.

Heinäkuun viimeisenä päivänä haudankaivajan hommat olivat langenneet TPS:lle. Joukkue taisteli kotikentällään Tampere Unitedin kanssa. Tamperelaiset nousisivat voitolla sarjassa toiseksi tasapisteisiin TPS:n kanssa. Turkulaiset taas tarvitsivat voiton, jotta HJK ei pääsisi karkuun kultakamppailussa.

Peli oli alusta asti TPS:n hallinnassa, ja kun Unitedin Sakari Saarinen ajettiin ulos tunnin kohdalla, viimeiset puoli tuntia pelattiin yhtä maalia. Kotijoukkue kuitenkin hukkasi paikan toisensa jälkeen. Pasi Rautiainen eli joka solullaan pelissä mukana. Hän hyppi yläpystyä, veti paidan päänsä päälle, heittäytyi maahan ja meni vaihtokopin nurkkaan mököttämään maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Ottelun loppuhetket olivat niin eeppistä tavaraa, että niiden kirjoittaminen auki on liki mahdotonta. TPS:n maalinteko-ongelmat tuntuivat palanneet ja Unitedin maali vaikutti noidutulta. Hiekka tiimalasissa väheni vääjäämättömästi – ja sitten, lisäajan viimeisellä minuutilla, ottelun viimeisessä hyökkäyksessä Babatunde Wusu murtautui boksiin, karkasi puolustajilta ja joutui maalivahti Mikko Kavenin kaatamaksi. TPS sai vihdoin rankkarin, jota se oli vaatinut monesti aiemminkin ottelun aikana.

Kupittaa pidätti hengitystään ja Rautiainen hipsi pukusuojaan nitropurkilleen. Wayne Brown asettui pallon taakse – ja räjäytti stadionin huutoon upottamalla pilkun varmasti maaliin. Turkulaiset juhlivat maalia kuin mestaruutta ja loppuvihellyksen soitua kotijoukkue kerääntyi hyppiväksi ja huutavaksi riemuringiksi.

Tamperelaiset olivat puolestaan kuin maansa myyneitä. He olivat edenneet heinäkuun ajan voitosta voittoon ja juosseet mestaruusjunan perässä kuin nuori Vesa-Matti Loiri Pojat-elokuvan loppukohtauksessa. Junan kiihdyttäessä vauhtiaan joukkue oli Kupittaalla syöksynyt roikkumaan viimeisestä vaunusta, mutta voimat eivät riittäneet.

Silloin sitä ei voinut ymmärtää, mutta hetki oli historiallinen. Tampere United jätti Kupittaan nurmelle viimeiset mestaruushaaveensa. Äiti oli lähtenyt saksalaisten matkaan. Poika oli jäänyt raiteille makaamaan, eikä enää koskaan nousisi entiseen loistoonsa.

TPS:n osalta United-voitto oli tietyllä tavalla kuitenkin vain reilun viikon päässä odottavan Turun derbyn esileikki. Kupittaa suorastaan kiehui. Veritas-stadionille saapui yli 9 000 henkeä ja ennen ottelun alkua TPS-kannattajat esittelivät Suomen suurimman tifon, joka peitti koko päätykatsomon.

”Jos mietin uraani taakse päin, niin hienoin pelini on ollut se Turun derby. Voitimme 2–0 ja siellä oli kansainvälinen tunnelma”, paikallispelin parhaaksi pelaajaksi valittu Heinikangas toteaa.

Voitto oli TPS:lle iso juttu monella tasolla. Joukkue oli hävinnyt kolme edellistä paikallispeliä yhteismaalein 0–9. Nyt putki meni kerralla poikki. Pelin aikana ja sen jälkeen Kupittaalla tuntui, että kyse ei olisi yksittäisestä huippukohdasta vaan jonkin suuremman alusta. TPS nousi voitolla ensimmäistä kertaa liigan kärkipaikalle.

Kun laitapakki Sami Rähmöseltä pelin jälkeen lehdistötilaisuudessa kysyttiin loppukauden tavoitetta, Rautiainen laittoi käden puolustajan suun eteen. Mestaruudesta ei saanut vieläkään puhua – julkisesti ainakaan.

Joukkueen sisällä tilanne oli toisenlainen. Rautiainen oli jo aiemmin kesällä pyytänyt pelaajia kirjoittamaan paperille loppukauden tavoitteen. Kaikki jotka kirjoittivat paperiin muuta kuin ”mestaruus” saivat valmentajan mukaan lähteä joukkueesta pois.

Jossain vaiheessa joukkue ei voi enää kiertää totuutta: se on korviaan myöten kultataistossa. Kun tähän tilanteeseen tullaan, pelien luonne muuttuu väistämättä. Joukkue on kuin tennispelaaja, joka ei enää pelakaan yksittäisestä pisteestä vaan erästä tai ottelusta. Panokset ovat muuttuneet merkittävästi ja paineet niiden mukana.

HJK:ssa tähän oli havahdututtu viimeistään silloin, kun joukkue oli ajatunut viiden ottelun tasapeliputkeen ja TPS livahtanut helsinkiläisten ohi sarjakärkeen. Tässä vaiheessa joukkue haki neuvoja viisi mestaruutta voittaneelta Valeri Popovitshilta.

”Keräännyimme joukkueena yhteen ja kysyimme Vallulta, miten mestaruuksia voitetaan. Hän sanoi vain, että rennosti”, HJK:ssa edelleen pelaava Sebastian Sorsa naurahtaa. ”No, kuuntelimme mitä Tsaari sanoi ja otimme rennosti.”

Rentous oli puolestaan jotakuinkin ainut asia, joka TPS:ltä ratkaisevilla hetkillä puuttui. Kaikkein selvimmin se näkyi kohtalokkaassa Jaro-ottelussa. Kun Jaro meni johtoon, TPS meni hetkeksi lukkoon. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että liigan parhaaksi pelaajaksi valittu Wayne Brown loukkaantui pian avausmaalin jälkeen.

TPS ei saanut tasoitusta aikaan. 15 ottelun tappioton putki oli tullut päätökseen. Samalla meni myös liigan kärkipaikka. HJK nykäisi kolmen pisteen kaulan, ja Honka nousi kahden pisteen päähän TPS:sstä.

Sarjakausi on maraton, mutta useimmiten sieltä pystyy poimimaan ratkaisevan käännekohdan. TPS oli saavuttanut oman kulminaatiopisteensä. Yli puoli kautta kestänyt huikea kiri tuntui valuvan hukkaan. ”Kyllähän se vitutti. Se oli peli, joka meidän piti hoitaa. Tuli tunne, että sähläsimme homman itse”, Heinikangas sanoo nyt.

Erityisen vahvana tunne oli valmentaja Rautiaisella, joka ei pystynyt nukkumaan Jaro-pelin jälkeen oikeastaan lainkaan. ”Meidän oli tarkoitus olla yötä Pietarsaaressa. Pasi oli herättänyt meidän hierojan kahdelta yöllä, että nyt lähdetään kotiin”, Heinikangas muistelee. ”Hän sai onneksi Pasin tyynnyteltyä, että ei me saatana nyt aleta pelaajia herättämään. Mutta se kertoi aika paljon Pasin tunnelatauksesta ja siitä, miten suuri pettymys oli.”

Heinikankaan mukaan Jaro-tappio ei ollut kiinni fysiikasta. ”Ongelmat olivat henkisellä puolella. Emme olleet valmiita voittamaan mestaruutta. Ehkä se lähti valmentajasta ja siitä, että TPS ei ollut pitkään aikaan voittanut mestaruutta. Emme pystyneet pelaamaan riittävän rennosti. Homma meni liian totiseksi.”

Tiukan kultataiston tiimellyksessä HJK ja TPS olivat ryhtyneet pienimuotoiseen kilpavarusteluun. TPS hankki riveihinsä kesken kauden Jussi Kujalan ja puolustuksen yleismiehen Igor Jovanovicin. Tästä huolimatta turkulaiset hävisivät varustelukilvan, sillä juuri vakitoppari Jaakko Nybergiä tuurannut Jovanovic oli se, jonka merkkausvirhe johti ainoaan maaliin Pietarsaaressa.

”Meille tuli pari uuttaa pelaajaa, jotka sekoittivat hieman toimivaa palettia. He olivat hyviä pelaajia, mutta hyvätkään pelaajat eivät aina tarkoita sitä, että joukkue paranee”, Heinikangas ruotii nyt.

HJK:lla rekrytoinnit sen sijaan menivät putkeen. Jussi Kujalan tavoin Tampere Unitedista kesken kauden vapautunut Mathias Lindström toi keskuspuolustukseen rauhallisuutta. Keskikentälle hankittu Aki Riihilahti taas näytti keskenkuntoisenakin sekä peleissä että harjoituksissa, miten mestaruuksia voitetaan. Riihilahti survoi maaleja loppukauden tiukoissa peleissä ja tasapainotti keskikenttää. ”Akin tulo toi kokemusta ja rauhallisuutta. Hän oli myös ilmiömäinen räkämaalien tekijä”, Sorsa sanoo.

Riihilahti ja Popovitsh antoivat HJK:lle etulyöntiaseman TPS:ään ja Honkaan verrattuna, sillä jälkimmäisillä ei ollut juurikaan mestaruuden voittaneita pelaajia. Toki joukkueella oli samanlainen etu myös penkin päässä: Antti Muurinen oli selvinnyt useammasta mestaruustaistosta voittajana, toisin kuin kollegansa. Ja vaikka HJK:n edellisestä mestaruudesta oli kulunut jo kuusi vuotta, TPS:n mestaruudesta oli vierähtänyt jo 34 vuotta. Honka ei puolestaan ollut voittanut edes cupia. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että HJK tuntui ratkaisuhetkillä käsittelevän paineita vastustajiaan paremmin.

”Kokeneiden pelaajien arvo on mestaruutaisteluissa aivan mittaamaton. Kun kausi pitenee, vanhemmat pelaajat nousevat esiin. Rauhallisuudella ja esimerkillä on silloin suuri merkitys koko joukkueen kannalta”, Sorsa sanoo.

Lopulta kyse ei ollut vain yksittäisistä vahvistuksista. HJK:ssa nostettiin tuolla kaudella paluumuuttajien kulttuuri sille tasolle, jossa se on edelleen. ”Riihilahti, Litmanen… Se alkoi siitä. Sen jälkeen olemme saaneet käytännössä joka vuosi vähintään yhden paluumuuttaja”, Sorsa listaa.

Kokeneilla pelaajilla on ollut suuri merkitys siinä, että joukkue on pystynyt voittamaan mestaruuksia rutiininomaisesti. Viisi vuotta sitten tuota rutiinia edustivat lähinnä Popovitsh ja Riihilahti. Jälkimmäinen avasi minulle mestaruustaistelun anatomiaa lokakuussa 2009 sen jälkeen, kun HJK oli raapinut syyssateessa 1–1-tasapelin Interin vieraana.

”Kun pelataan tarkasta, tavoitteellisesta pistemäärästä, niin kyse ei ole enää samasta asiasta kuin alkutaipaleen otteluissa, joissa yritetään kehittää omaa pelaamista. Tällaisina päivinä kun meidän peli ei kulje ja Inter pelaa fantastista futista, niin meidän pitää tyytyä siihen, että yksi piste on juuri se mitä me tarvitsemme. Tänään otimme sen. Se ei ollut kaunista eikä sen ympärille voi rakentaa pelillistä tulevaisuutta, mutta ammattijalkapallossa se on bisnes as usual. Pelaan itsekin mieluummin voittavaa kuin kaunista jalkapalloa”, Riihilahti sanoi.

Tasapeli olikin HJK:lle hyvä tulos, sillä vaikka Honka otti murskavoiton RoPSista, niin HJK:n pahin uhkaaja TPS jäi MyPan vieraana 2-2-tasapeliin. HJK:lle riittäisi mestaruuden varmistamiseksi tasapeli kotiottelusta Jaroa vastaan. ”Meillä on kaksi viikkoa aikaa valmistautua viimeiseen matsiin ja jos emme sen jälkeen onnistu, niin sitten ei voi kuin katsoa peiliin”, Riihilahti totesi.

Mestaruustaistelua rummutettiin mediassa kiitettävästi ennen viimeistä kierrosta, osittain sen takia, että TPS ja Honka kohtaisivat Kupittaalla. Mestaruuden lipsahtaminen pois Helsingistä olisi kuitenkin vaatinut HJK:n tappion ja tasapelin välttämisen Turussa. Todennäköisyys sille, että molemmat asiat olisivat tapahtuneet oli alle 10 prosentin luokkaa.

Joukkueissa ei elätelty enää järin suuria mestaruusunelmia. ”Olimme aika varmoja, että HJK hoitaa osuutensa”, Jarno Heinikangas toteaa.

Silti Kupittaa räjähti kerran: Siinä vaiheessa, kun kuuluttaja kertoi Jaron menneen johtoon HJK:ta vastaan.

Mestaruudesta pelaamista kesti parikymmentä minuuttia. Sitten kuuluttaja toi joukkueille ”suru-uutisen” HJK:n tasoituksesta. Yhtäkkiä pelin suurin panos oli poissa ja stadion hieman hiljaisempi.

Se oli kuin esimakua tulevista vuosista: HJK piti kurssinsa ja hoiti omalla pelillään varmasti mestaruuden itselleen. Muut saivat pelata keskenään himmeämmistä mitaleista.

Kun mestaruusmahdollisuudet olivat olemattomat, Honka löi sille epätyypillisesti liinat kiinni ja puolusti tarkasti tasatilannetta. Se tuotti toivotun 0–0-tuloksen. Kärkikolmikon viimeinenkin keskinäinen kohtaaminen oli päättynyt tasatulokseen.

Ottelun päätyttyä turkulaiset olivat pettyneitä. Kuuden kierroksen takainen johtopaikka oli vaihtunut pronssiin. Honkalaiset ottivat sen sijaan ilon irti hopeasta. Se tuntui voitetulta mitalilta, sillä espoolaiset eivät olleet missään vaiheessa johtaneet sarjaa. Tiukimmillaankin eroa HJK:hon oli ollut kaksi pistettä.

Edellisellä kaudella tilanne oli toinen. Honka oli käynyt tiukan kultataiston Turun Interin kanssa, mutta ei onnistunut kaatamaan turkulaisia kauden lopun keskinäisessä kohtaamisessa. Peli päättyi 0–0. Mestaruuden avaimet jäivät interiläisten käteen, eivätkä he enää hukanneet niitä.

”Sen Inter-pelin jälkeen vitutti. Olimme tulleet niin pitkään takaa. Oli iskun paikka, emmekä pystyneet sitä käyttämään. Kyllähän se tuntui hävityltä. Jos sitä vertaa kauteen 2009, niin silloin tunnelmat olivat toisenlaiset. Emme olleet koskaan kuskin paikalla vaan aina takaa-ajajana, ja lopulta saimme pidettyä Tepsin takana”, Tuomas Peltonen muistelee.

Pasi Rautiainen jäi TPS:ään vielä hetkeksi, mutta nähtyään seuraavan kauden suunnitelmat ja kuultuaan taloudellisista leikkauksista hän esitti itselleen tutun kysymyksen: ”Voiko TPS voittaa mestaruuden 2010?” Tällä kertaa vastaus oli kieltävä. Rautiainen irtisanoi toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen ja jätti TPS:n – ja käytännössä myös valmentamisen taakseen.

Hongassa uskottiin sen sijaan vielä toisenlaiseen suuntaukseen, eikä valmentaja Mika Lehkosuo peitellyt tulevia tavoitteita. ”Honka on ollut neljä vuotta Veikkausliigassa ja Hongan sijoitukset ovat olleet 4-4-2-2. Siitä voi päätellä mikä on seuraava luku, kun sijoitus aina puolittuu”, Lehkosuo linjasi kauden päätyttyä.

Honka lähtikin seuraavaan kauteen suosikkina. Lehdet uutisoivat liigaennakoissaan, että ”Nyt se vihdoin tulee”. Ja kun joukkue voitti Liigacupin, Lehkosuo totesi: ”Henkinen kynnys voittamiseen on nyt ylitetty. Näköjään se on joskus helvetin vaikeaa, mutta nyt se on tehty. Voittamisen kulttuuri Hongassa alkaa tästä.”

Lehkosuo puhui henkisestä muutoksesta, mutta seurassa oli talven aikana tapahtunut ennen kaikkea pelillinen muutos. Joukkue ei ollut aiemmin taktisesti niin edistyksellinen kuin lehtijutuista ja haastatteluista olisi voinut päätellä. ”Pelaaminen oli sidottu pitkälti pelaajamateriaaliin. Meillä ei ollut sapluunaa, pelisysteemiä, joka kantaisi jos joku olisi poissa tai tulisi huonompi päivä. Se oli pelaajavetoista”, Tuomas Peltonen sanoo.

”2010 tuli suuri muutos: Gert Remmel. Sen jälkeen tuli oikeasti joukkuekohtainen taktiikka ja asioita henkilökohtaisella tasolla. Se muutos vain oli silloin liian raju. Muistan, että itseltänikin loppui sillä kaudella bensa”, Peltonen toteaa.

Bensan lisäksi Hongalta alkoivat loppua myös rahat. ”Taustalla oli häivähdellyt talousongelmia jo aiemminkin. Pelaajana ei halunnutkaan tietää niistä.” Siinä vaiheessa kun talousongelmat alkoivat vaikuttaa päivittäiseen tekemiseen, niiltä ei voinut enää ummistaa silmiä.

”Budjettia jouduttiin pienentämään joka vuosi. Se taas tarkoitti käytännössä enemmän kompromisseja. Koko toimintaa leikattiin rajusti – pelaajarinkiä, ulkomaanleirejä…”, Peltonen luettelee. Kahden mestaruustaistelun ja yhden suosikkivuoden jälkeen Hongan hetki oli peruuttamattomasti mennyt.

Honka ja TPS onnistuivat taloudellisten leikkaustenkin aikana voittamaan cupin ja pari mitalia, mutta tekivät siinä sivussa pahoja taloudellisia virheitä, jotka vauhdittivat alamäkeä entisestään. Nyt, viisi vuotta huumaavan mestaruustaiston jälkeen joukkueet kamppailevat jälleen toisiaan vastaan – mutta tällä kertaa panoksena ei ole mestaruus eikä mitali, vaan sarjapaikka. Jos TPS ei saa napsittua voittoja viimeisistä peleistään ja ellei Honka saa talouttaan kuntoon, voi olla, ettei kumpikaan seura pelaa ensi kaudella Veikkausliigassa.

Muutos on niin suuri, että se houkuttelee jossittelemaan. Entäpä jos joku mestaruustaistoista olisi kääntynyt toisin? Olisiko Honka nyt paremmassa jamassa, jos se olisi voittanut mestaruuden? ”En usko. Valitettavasti”, Peltonen vastaa. Hän ei tunnista seuraa enää samaksi jossa hän pelasi – ei edes samaksi, josta hän lähti alkuvuodesta maalivahtivalmentajan paikalta.

”Taustalla on tehty niin paljon typeriä asioita ja raskaita virheitä, että yksi mestaruus tai satatonnia ei olisi sitä isoa kuvaa muuttanut. Se olisi ehkä korkeintaan siirtänyt nykyistä katastrofia vuodella”, Peltonen päättää.

Nykyään rahoitusyhtiön osakkaana toimiva Jarno Heinikangas on TPS:n osalta samoilla linjoilla. ”Mestaruus olisi ollut iso juttu seuralle. Pasi olisi varmaan jatkanut ja olisi panostettu ensi kauteen. Olisimme ainakin hetkellisesti pystyneet horjuttamaan HJK:n asemaa. Mutta en usko, että yksi mestaruus olisi pitkällä tähtäimellä mitään pelastanut. Seura menee eteenpäin sen mukaan, miten sen taloutta hoidetaan.”

Lopulta kaikki kiteytyy talouteen. HJK:lla ei ollut vuonna 2009 sarjan suurinta budjettia, eikä se käyttänyt joukkueista eniten rahaa. FC TPS Oy poltti viisi vuotta sitten kauden aikana peräti 3,54 miljoonaa euroa. Honka ja Sedu Koskisen rahoittama Hakakin kuluttivat HJK:n tavoin tilikauden aikana noin 2,3 miljoonaa.

Kun HJK nousi kuuden vuoden tauon mestariksi, se tarttui annettuun tilaisuuteen kaksin käsin. Jättiläinen nousi jaloilleen ja lähti muiden peruutellessa kulkemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Jo seuraavalla kaudella tilikaudella HJK pyöritti, voitollisesti, yli miljoonaa euroa suurempaa liikevaihtoa kuin mikään muu liigajoukkue. Sen jälkeen erot ovat vain kasvaneet. HJK on käyttänyt toimintaansa viime vuodet yli kaksinkertaisia rahamääriä ja, mikä vielä tärkeämpää, pyörittänyt muihin seuroihin verrattuna suhteessa vielä suurempia liikevaihtoja.

HJK:ta ei voi syyttää siitä, että se on tehnyt asiansa hyvin, mutta Veikkausliigaan on syntynyt valtava tuloerokuilu. Samaan aikaan kun HJK on noussut mestaruusputkessa taloudellisesti aivan uudelle tasolle, muista sijoista taistelevien joukkueiden tulot ovat vähentyneet merkittävästi. Tilikaudella 2012 muut liigaseurat käyttivät noin 13 miljoonaa euroa. Kaudella 2009 kulutus oli ollut yli puolet suurempaa. Se että joukkuemäärä oli pudonnut kahdella ei selittänyt likimainkaan sitä, että HJK:n takana operoivat seurat kuluttivat yli kuusi miljoonaa vähemmän kuin kolme vuotta sitten. (Tämä ei tietenkään ollut pelkästään huono asia. Seurat kuluttavat nykyään aiempaa vähemmän rahaa, jota niillä ei ole.)

Kun vertailukohdaksi otetaan käytetyn rahan sijaan liikevaihto, HJK:n todellinen ylivoima paljastuu. Keskiverto Veikkausliiga-seura on viime vuosina saanut haalittua rahaa kasaan noin miljoonan euron verran. HJK:lla vastaava luku on noin neljä miljoonaa euroa. Erot muiden joukkueiden välillä ovat nykyään niin pieniä, että HJK pyörittää todennäköisesti tänä vuonna suurempaa liikevaihtoa kuin kolme seuraavaksi suurinta liigaseuraa yhteensä.

HJK on rakentanut puolessa vuosikymmenessä pelillisen dynastian. Joukkue varmisti juuri kuudennen peräkkäisen mestaruutensa. Vastaavaa kultaputkea ei ole suomalaisessa jalkapalloilussa aiemmin nähty. Silti joukkueen pelillinen dominanssi kalpenee sen taloudellinen ylivoiman edessä. Samalla jälkimmäinen takaa edellisen säilymisen vielä vuosikausiksi.

HJK:n pelillistä ylivoimaa vain pönkittää entisestään se, että sen takana liiga on edelleen käymistilassa. Kun tämä kausi on ohi, HJK:n takana on viidessä kaudessa jaettu kymmenen himmeämpää mitalia kahdeksalle eri seuralle – ja kolme viimeisintä hopeaa ja pronssia ovat kaikki menneet eri joukkueille.

Veikkausliiga on muuttunut monen ”rikkaan” ja monen köyhän seuran sarjasta yhden rikkaan ja monen aiempaakin köyhemmän seuran sarjaksi. Puoli vuosikymmentä sitten jo pelkkä mitalitaistoon pääseminen edellytti käytännössä kahden miljoonan euron kuluttamista. Kauden 2010 jälkeen sellaisia summia on käyttänyt vain yksi seura: HJK.

Mitalitaistoon on jo useamman vuoden ajan voinut ponnistaa suoraan putoamistaistelusta, kuten KuPS (2010) ja JJK (2011) tekivät. Tällä kaudella SJK on noussut sinne suoraan Ykkösestä. Kun ”hallitsevat” mitalistit eivät kestä edes edellisen kauden putoajakandidaattien lähentelyjä, kuinka ne voisivat haastaa jättiläisen, joka on voittanut kuusi mestaruutta putkeen?

Eivät mitenkään, ellei jättiläinen eksy totaalisesti.

Jäljellä on vielä yksi tarina. Tarina huippuhetkien luomasta harhasta. Kun TPS voitti Interin täpötäydellä Kupittaalla se uskoi olevansa matkalla kohti mestaruutta. Honka uskoi hopean ja Liigacupin voiton jälkeen samaa. Kummankaan unelma ei toteutunut, ja tuskin kumpikaan osasi puoli vuosikymmentä sitten edes painajaisissaan povata seuralleen nykyisenlaista tulevaisuutta.

Huippuhetki luo ympärilleen harhan siitä, että jotain parempaa on tulossa. Jotain suurempaa näkyy aina horisontissa. Kun sitä tuijottaa hyvällä hetkellä ja riittävän pitkään, tuntee kulkevansa koko ajan sitä kohti kovalla vauhdilla. Haluaa enemmän, uskoo pystyvänsä vielä parempaan. Uskoo siihen niin lujasti, että suorastaan tietää sen. Lopulta se ei tunnu pelkästään mahdollisuudelta, se on kasvanut kohtaloksi.

Sitten elämän kavala hetkellisyys paljastuu. Kun luulee parhaan olevan vasta alkamassa, se onkin jo ohi. Taika raukeaa. Keidas katoaa horisontista, jos sitä koskaan edes siellä oli. Yhtäkkiä ympärillä on vain aavikkoa.

Mitä enemmän aikaa kauden 2009 mestaruustaistosta on kulunut, sitä enemmän sitä arvostaa. Tämä pätee jopa hävinneisiin osapuoliin.

”Me olimme mestaruustaistelussa vain pienen hetken. Parin viikon jakson. Ei siinä ehditä hirveästi mistään mestaruudesta puhua”, Tuomas Peltonen toppuuttelee aluksi mutta tunnustaa sitten: ”Ne olivat mahtavia viikkoja. Jalkapalloammattilaisen elämää 24/7. Kaikki muu menetti merkityksensä. Ennen Inter-peliä en miettinyt mitään muuta. Kaikki syömiset ja muut tehtiin vielä astetta tarkemmin ja odotin peliä kuin kuuta nousevaa. Se oli positiivinen painetila.”

Honka oli mestaruustaistossa vain hetken, mutta ne välähdykset olivat kirkkaita. Sellaisessa valossa koko uran näkee paremmin, kausien rajat ylittävänä kokonaisuutena. Tuntuu, että on juniorista asti on tehnyt töitä juuri tätä hetkeä varten. Ja siinä se viisaus onkin. Pelaajan uralla ehkä suuriakin voittoja tärkeämpää on elää suuret yksittäiset hetket täysillä.

”En enää kentälle kaipaa, mutta nuo hetket ja fiilikset ennen isoa ottelua – jota saattoi odottaa pari viikkoa – niitä minä kaipaan. Isojen pelien jälkeen, varsinkin jos ne hoiti hyvin, tunnetila oli sanoin kuvaamaton. Sitä minä kaipaan. Todellinen onnistumisen fiilis ei tule kuin todellisen paineen kautta”, Peltonen sanoo.

Kun ilma kylmenee ja syysillat pimenevät, moni jalkapallon ystävä tuntee katsomossakin ollessaan pientä kaihoa. He kaipaavat jännitystä, joka tekee elämän suuremmaksi. Odotusta, joka täyttää hämärtyvien arki-iltojen matelevat hetket.

Heillä on ikävä mestaruustaistelua. Sitä ikävää kestää vielä useamman vuoden.

 

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/