Syksyllä tuhannet ihmiset odottivat Arto Tolsa -areenalla euforiaa. Sitä ei tullut. Tuli tyhjyys, jota kabinettinousukaan ei täysin poistanut. Tarina KTP:n traumaattisesta noususta Veikkausliigaan on kertomus väistämättömästä ja sen väistämisestä.

Ajatus kimpoilee Ruonalan hallin naisten pukuhuoneen seiniä pitkin. Sami Ristilä nojaa taaksepäin pohtimaan vastaustaan ja vetää keuhkoihinsa kopin kalustukseen pinttynyttä urheilun tuoksua.

”Ei sitä yleensä kovin tarkasti muista mitä ottelun aikana tuli milläkin hetkellä mietittyä, mutta se jäi päällimmäisenä mieleen. Se tyhjyys, joka seuraa viiden tuhannen ihmisen odottaessa jotakin joka ei tapahdu.”

Suuret traumat ja tragediat kirjataan jalkapallohistorian annaaleihin kissankokoisin kirjaimin. Ne seisovat tasavertaisena sankaritarinoiden ja ihmetekojen vierellä, usein jopa jättäen kääntöpuolen varjoonsa. Ehkä sillä on tekemistä lajin pohdiskelevan luonteen kanssa. Hädän hetkellä rajaheitot muuttuvat hätäisemmiksi, vimmainen viittominen tuomarille lisääntyy ja jokaista hukattua tilaisuutta seuraa pään hautaaminen käsien uumeniin. Kello ei välitä tapahtumista, joten jokainen sekunti, erityisesti sellainen jonka aikana mitään ei tapahdu, kääntää tikaria selässä syvemmälle. Tappio ei saavu ryminällä, vaan hitaasti kiduttaen, esittämällä kokijansa tuskan kentällä jo ennen toteutumistaan. Pelkkä karvas epäonnistuminen ei kuitenkaan täytä jalkapallotrauman tunnusmerkkejä. Se vaatii ympärilleen tarinan. Moraalisaarnan tai lorun sankareista ja konnista tai vitsin ihmisluonnon ylimielisyydestä. Kertomus KTP:n traumaattisesta noususta Veikkausliigaan on kertomus väistämättömästä ja sen väistämisestä.

Tuskin edes voimansa yhdistäneet natesilverit, aurinkomerkkiastrologit ja mongolialaiset lampaanluita lukevat shamaanit olisivat visioineet KTP:n putoavan Ykkösen kärkipaikalta kauden 2014 viimeisen kolmanneksen pyörähtäessä käyntiin. Ennen elokuun alun HIFK-vierasottelua kotkalaiset olivat kymmenen pisteen karkumatkalla ja perässä roikkuvasta sekavasta haastajien sakista yksikään ei vaikuttanut tarpeeksi tasaisen vahvalta kerätäkseen tarvittavaa pistemäärää nousun uhaksi. Kevään ja alkukesän ajan KTP:ltä oli onnistunut yksinkertaisesti kaikki. Vihreävalkoisten pelaaminen oli kuin tanssia. Ei mitään kömpelöä ja kankeaa valssia, vaan eläimellisten aistien eteenpäin viemää villiä viettiä.

Numerot valaiskoon: ensimmäisessä kymmenessä ottelussaan KTP takoi uskomattomat 28 osumaa, siis 2,8 ottelua kohden. Perspektiiviksi: ylivoimaiseen Suomen mestaruuteen purjehtinut HJK osui viime kaudella alle kahdesti per ottelu. KTP:n alkuvuoden lukuihin ei yltänyt viime kaudella Barcelona, Real Madrid, Bayern München taikka Manchester City. Euroopan suurissa sarjoissa ainoastaan Roger Schmidtin ultrahyökkäävä RB Salzburg venytti vastustajiensa verkkoja villimmällä vauhdilla (yli kolmesti/ottelu). Eikä tahti juurikaan hyytynyt. Kauden viimeisen kolmanneksen alkaessa KTP oli tehtaillut 47 osumaa, 2,6 ottelua kohden. Kääntöpuolena olivat ajoittaiset 4–4- ja 3–3-tasapelit, mutta tappioita kotkalaiset eivät juurikaan olleet kärsineet.

Vielä sarjan kynnyksellä tilanne oli päinvastainen. Maalit eivät ottaneet syntyäkseen. Viitteitä turhauttavasta tuhlaamisesta oli nähty jo harjoitusotteluissa, mutta viimeistään huoli oli kotkalaisten huulilla KTP:n pudotessa Suomen Cupista 1–0-tappiolla Kakkosen JäPS:iä vastaan. Ratkaisu saapui Seinäjoelta kaksi viikkoa ennen kauden avauspotkua. Ykkösen maalikuninkuuden Hakan paidassa edellisvuonna voittaneen Jussi Aallon rooli oli jäämässä uudessa seurassa SJK:ssa odotettua pienemmäksi, joten ”Geru” otti askeleen taaksepäin ja saapui lainasopimuksella Kotkaan.

”Palaset loksahtivat kohdalleen, kun saimme Jussin (Aalto) joukkueeseen. Hänelle oli selvä paikka sekä rooli ryhmityksessämme ja se antoi meille lisää vaihtoehtoja hyökkäyspeliimme. Oman roolinsa löydettyään hyökkäyspään pelaajamme olivat loistavia. Pelasimme sellaista jalkapalloa jota halusimme pelata”, joukkueen päävalmentaja Ristilä toteaa.

Eivätkä palaset ainoastaan loksahtaneet, ne kolahtivat paikoilleen kuin kontit satamassa. Avausottelussa HIFK:ta vastaan Aalto osui kahdesti, sitten PK-35 Vantaata vastaan kerran, sitten Viikinkejä vastaan kahdesti…

”Sain heti ensimmäisissä peleissä onnistumisia alle, joten itseluottamus oli huipussaan. Sitten kaikki vain tuntui onnistuvan. En oikein osannut odottaa mitään saapuessani Kotkaan, tunsin joukkuettakin aika vähän. Vasta oikeastaan ensimmäisen muutaman pelin jälkeen tajusin, että meillä on mahdollisuus saavuttaa jotakin hienoa”, muistelee Aalto.

KTP:n rynnistys rakentui vankalle perustalle. Alakertaa johti entinen vintiö Tuomo Turunen, maalilla virolaishujoppi Kert Kütt poimi rauhallisesti kaiken kohdalleen sattuneen ja keskikentällä Josh Mulvany avasi vastustajien puolustuksia tyylikkäillä pystysyötöillä. Silti kotkalaisten kausi tiivistyi juurikin Aaltoon. Lievästi laiskanpulskeaan tahtiin nurmella tepasteleva blondi ei näytä kentän vaarallisimmalta pelaajalta. Paitsi pallon ollessa hänen jaloissaan. Tappavan tarkat potkut tekevät Aallosta yhden Suomen viileimmistä viimeistelijöistä ja hänellä on taito pilkkoa vastustajan paketti palasiksi mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Alkukaudesta hän taikoi yli puolet KTP:n osumista.

”Täytyy kehua valmentajaa. Sain hyvän roolin, saatoin keskittyä kentällä omiin vahvuuksiini. Pääsin liikkumaan vapaasti, vähän missä milloinkin, ja pystyin olemaan siellä missä maalit syntyvät”, toteaa Aalto.

”Jussi tietenkin teki paljon maaleja ja pelasi upeasti, mutta meidän onnistumiset tulivat laajalta rintamalta. Pelimme oli vahvasti hyökkäysorientoitunutta ja iskimme monipuolisesti; nopeasti ja hitaasti, laidoilta ja keskeltä. Keskikentältä tuli paljon osumia ja olivathan esimerkiksi Samuli Kaivonurmen ja Joni Mäkelän tehot viime kaudella hienot”, toppuuttelee Ristilä. On kuitenkin mahdotonta väistää kuinka suureksi Aallon maalien merkitys oli joukkueelle kasvanut. Kauden kaartuessa kohtalokkaalle loppusuoralleen ”Geru” oli latonut hurjat 22 maalia.

Viimeisessä yhdeksässä pelissä osumia syntyi kolme. Jokin oli luiskahtanut paikaltaan. Noissa viimeisissä otteluissa KTP:n potti karttui yhteensä kahdeksalla pisteellä. Se voitti enää kaksi kamppailua. Se teki enää surkeat 10 maalia.

Aallon epätasaisuus ei ollut yllätys. Oikeastaan se on ollut lähes tavaramerkki hänen pelaajaurallaan. Lopullinen läpimurto liigatasolla oli lähellä niin HJK:ssa kuin Jarossa ja VPS:ssäkin, mutta ainakin toistaiseksi korkein rima on ylittämättä. Ajoittaisia tulikuumia otteita on liian usein seurannut piiloleikki vastustajan varjoissa. Lähestyvän vaaran merkkejä on kuitenkin lähes mahdotonta nähdä ryhmän edetessä voitosta voittoon. Ja vaikka uhan tunnistaisikin, liian voimakas reagoiminen saattaa aina sekoittaa joukkueen rytmin ja viedä fokusta pois niistä asioista jotka se tekee hyvin. Oliko mitään tehtävissä?

”Valmentajana yrittää aina tehdä suunnitelmia kaikkien mahdollisten tilanteiden varalle. Pelaajien loukkaantumisten, vaikeiden otteluiden, hyvien ja huonojen hetkien. Olimme kyllä varautuneet kaikkeen ja teimme paljon töitä valmistautuaksemme. Ryhmään saatiin uusia pelaajia loppukaudesta ja yritimme vähän hienosäätää peliämme varsinkin vierasotteluissa”, Ristilä kertoo. ”Emme me lopulta varsinaisesti huonosti pelanneet kuin parissa niistä viimeisistä otteluista.”

Alkava kausi on ”Risun” kolmas kotkalaisseuran peräsimessä. Hän on yksi esiinmarssiaan tekevän uuden suomalaisvalmentajien sukupolven edustajista: analyyttinen, omistautunut ja esiintymisessään maltillinen. Puheenparreltaan Ristilä sijoittuu jonnekin nappiverkkarivalmentajan ja mittatilauspukufilosofin välimaastoon. Hän puhuu pelin avaamisen vaiheista ja korostaa prosessia, mutta välttää kuvaa itsestään pyörän uusimman mallin esittelijänä. Proosarunoilijan surumieliset silmät antavat levollisen vaikutelman Ristilän avatessa ajatteluaan. Kuten useimmilla polvensa edustajilla, hänellä on pelifilosofiassaan punainen lanka josta tahtoo joukkueensa pitävän kiinni.

”Haluan ehdottomasti pelimme olevan aktiivista ja rohkeaa. Meidän tulee pystyä iskemään monin eri keinoin. Pitämään palloa ja rakentamaan maltillisesti, etenemään nopeasti ja suoraviivaisesti kun tilaisuus aukeaa. Tärkeintä on balanssi. Haluamme hyökätä voimakkaasti ja silloin kenttätasapainomme täytyy pysyä aina kasassa. Pelaajien roolien pitää tukea heidän vahvuuksiaan, jotta heille voi antaa myös lisää vastuuta. Haluan antaa kentällä pelaajille myös valtaa omasta tekemisestään.”

Helmikuun lopun Liigacupin kamppailussaan HJK:ta vastaan KTP oli valmentajansa näköinen joukkue. Pelottomasti prässännyt ja palloa pitänyt ryhmä sai hallitsevan Suomen mestarin ajoittain takajaloilleen ennen toisen puoliajan hienoista hyytymistä. Ristilän käydessä kamppailua läpi kertomuksesta kuultaa kuitenkin hienovarainen muutos.

”Itseasiassa prässitasomme ja linjamme olivat hieman alempana kuin viime kaudella. Perustekemisemme on jo aika hyvää, mutta meidän täytyy paremmin kyetä tunnistamaan milloin etenemme ja milloin rauhoitamme tilannetta. Pelin rytmittäminen korostuu, kun tilaa ja aikaa on vähemmän. Pitää tietää milloin voimme pelata tiettyihin väleihin ja milloin se ei kannata. Emme halua olla yhden pelitavan orjia, vaan kyetä erilaisiin ratkaisuihin”, Ristilä ilmoittaa.

Toteamukseen sisältyy vihje edelliskaudesta. Se on kuva valmentajasta taiteilemassa pitkin pragmaatikon nuoraa. ”On mahdollista että jalkaa kaasulta ottamalla, vähän alemmas valumalla, olisimme viime kauden lopussa raapineet tarvittavat pisteet. Emme olleet valmiita siihen. Emme kyenneet muutoksiin pelitapamme sisällä. Nyt haluamme varautua siihen, että vastassa on joukkueita jotka antavat meidän pitää palloa vähemmän.”

Toimiko kaikki liiankin hyvin? Sokaisiko salaman pulloon kaappaaminen Ristilän? Olisiko hänen pitänyt olla valmiimpi luopumaan filosofiastaan tarvittavat pisteet kaapiakseen? Ristilä ei varsinaisesti hermostu vihjauksesta, mutta leppoisa tunnelma rikkoutuu hetkeksi hänen torjuessaan ajatuksen.

”Ei, kyllä kyse on pidemmistä prosesseista. Olen työskennellyt tämän joukkueen kanssa yli kahden vuoden ajan. Olemme edenneet tiettyyn pisteeseen, nyt tehtävänämme on päästä jälleen askel eteenpäin. On totta, että viime kaudella meillä ei ehkä ollut tarpeeksi liikkumavaraa pelitavassamme. Se pitää nyt korjata”.

Ristilän ja Aallon luettelemat syyt romahdukselle ovat suorastaan arkisia. Monien tekijöiden summa. Avainpelaajien loukkaantumiset, joukkueen väsymys, paineiden kasvu viimeisillä kierroksilla. Jos KTP olisi kamppaillut kauden alusta saakka tasavertaisesti mestaruudesta HIFK:n kanssa, ei viimeisissä kierroksissa olisi ollut mitään ihmeellistä. Tietenkään KTP ei voittanut, se lepäsi liiaksi maalitykkinsä harteilla. Tietenkään KTP ei voittanut, se oli pelitapansa vanki. Tietenkään KTP ei voittanut, sen rinki oli liian kapea. Ei mystiikkaa, ei syyllisiä. Niin vain täytyi tapahtua. Syystä tai toisesta jalkapallossa asiat kuitenkin päätyvät usein tapahtumaan kauneimmalla ja kauheimmalla mahdollisella tavalla.

Ainakin joidenkin kohdalla. KTP on omituisen kaupungin omituinen seura, viimeinen reliikki Työväen Urheiluliiton suuruuden ajoista suomalaisessa jalkapallossa. Jalkapallomarttyyriys pukee sitä. Vaikka tässä tarinassa Ristilä ei patsastelekaan vuorenhuipulla uhraamassa elintärkeitä pisteitä joga boniton alttarilla, on työttömyyden runteleman perinteikkään jalkapallokaupungin sydäntäsärkevässä syöksykierteessä jotain ihailtavan determinististä. KTP:lla on suomalaisessa jalkapallossa tällä hetkellä tuulimyllyjen kanssa taistelemisessa lähes monopoliasema. Kannattajien hoviyhtye Molo Hasardin alakuloiset versiot vanhoista vasemmistosävelmistä takanaan, kuin Bella Ciaon partisaanisankari marssimassa kohti varmaa kohtaloaan. Vain traumoista raskaimmat ovat tarpeeksi hyviä.

Neljä ottelua ennen kauden päättymistä KTP johti sarjaa ylivoimaisesti. Jäljellä olevissa peleissään se kohtasi kolme sarjan neljästä heikoimmasta joukkueesta. Kaksi noista peleistä se pääsi pelaamaan kotikentällään. HIFK oli jäljessä 11 pistettä. Sitten kahdeksan. Sitten viisi. Ja sitten, ennen viimeistä kierrosta, kaksi. Vielä oli kuitenkin yksi ottelupallo, kotikentällä, putoamisensa sarjasta jo varmistunutta Jippoa vastaan. Käsikirjoitukseen olisi kyennyt kaavoihin kangistuneinkin Harlekiini-kirjailija. KTP puski ja painoi kauden ennätysyleisön kannustamana, mutta tie maalille oli umpeen valettu.

Muutamaa minuuttia ennen päätösvihellystä kausi sai katkeransuloisen tiivistyksensä. Mulvanyn matala keskitys oikealta löysi etutolppaa kohti rynnistäneen Mäkelän, jonka jatko pomppi viiden metrin päässä maalista vapaana väijyneelle Aallolle. Edessään avoimena lepattava verkko, alkukauden sensaatio pyssytti… ylärimaan. Putken klonk ja yleisön ooh tekivät onomatopoeettista oikeutta KTP:n kunniakkaalle kaatumiselle. Hetkeä myöhemmin pilli soi, uutinen HIFK:n voitosta kantautui ja jäljellä oli vain pettymys. Ja tyhjyys.

”Nyt fiilis kaudesta on jo hyvä, mutta silloin kyllä vitutti tosi paljon. Olisihan niistä paikoista pitänyt pystyä maali tekemään. Ei kukaan oikein edes tajunnut mitä oli tapahtunut, eikä kukaan osannut sanoa mitään. Varmaan se loppu muistetaan Kotkassa vielä sadan vuoden päästäkin. Olimme viimeiseen asti ihan varmoja noususta. Emme uskoneet voivamme mokata. Ehkä olimme liiankin varmoja, mutta mielestäni olisimme myös ansainneet voittaa”, pohtii Aalto.

”Marginaalit ovat niin pieniä. Emme vain kyenneet suoriutumaan samalla tasolla loppuun saakka. Mutta oli meillä mielestäni myös epäonnea. Pelasimme ajoittain viimeisissäkin peleissä hyvin. Välillä tuntui siltä, että kaikki tilanteet jotka saattoivat, kääntyivät meidän kannaltamme väärin päin. Ei se poista sitä kuinka hyvin pelasimme viime kaudella. Olisimme vain halunneet vähän erilaisen lopetuksen”, summaa Ristilä.

Väistämätöntä oli, että KTP nojasi vahvasti maalitykkinsä varaan, oli pelitapansa orjuuttama ja pelasi kapealla ringillä. Johtivatko nämä asiat kuitenkaan väistämättä KTP:n epäonnistumiseen? Jos Jussi Aallon laukaus olisi uponnut verkon perukoille, olisi asetelma kääntynyt päälaelleen. Kotkalaisten käpertymisen syyt olisivatkin olleet sen avaimet menestykseen. Kapea rinki mahdollisti vahvan avauskokoonpanon, pelitavasta kiinni pitäminen osoitti vaadittua rohkeutta vaikealla hetkellä ja luonnollisesti joukkue seisoi parhaan maalintekijänsä varassa. Voittojen ja tappioiden ympärille rakennetut tarinat kertovat paljon monisyisemmistä asioista kuin voitoista ja tappioista. Ne unohtavat oman kääntöpuolensa, syyn olemassaololleen. KTP:n kohdalla narratiivi peittää edistysaskeleet, jotka joukkue on viimeisten vuosien aikana ottanut. Tarinalla on kuitenkin voimaa ottaa niskalenkki niistäkin.

Suomalaisessa jalkapallossa mikään ei ikinä ole kovin yksinkertaista. Joulukuussa Palloliitto tiedotti ettei Hongan velkojen hoidosta oltu annettu määräaikaan mennessä vastausta. KTP nousi sittenkin Veikkausliigaan, täydennysmenettelyllä. Mutta nouseminen kabineteissa ei tietenkään merkitse samaa kuin nouseminen voittajana. KTP pelaa edelleen myös edelliskauden muistosta. Alkava kausi on tavallaan vastaus viime vuoden esittämiin kysymyksiin. Pudotessaan KTP ei ainoastaan tekisi koko harjoituksesta merkityksettömän, mutta vielä pahempaa, kaksi katastrofiin päättynyttä kautta asettaisi kyseenalaiseksi onko edistystä tapahtunut ollenkaan.

Talven aikana joukkue muuttui. Poissa ovat Kutt, Turunen… ja Turkuun lähtenyt Aalto. ”En tiedä olisinko jäänyt Kotkaan jos olisimme nousseet suoraan. Mahdotonta asettaa itseään nyt siihen tilanteeseen. TPS on suuri seura, täällä on hyvät puitteet ja minulla oli mahdollisuus tehdä kahden vuoden sopimus. Vuosi Kotkassa oli mahtava, yksi parhaistani. Haikein mielin jätin KTP:n, mutta juuri nyt olen tyytyväinen valintaani”, pohtii Aalto. Korvaajia on löydetty, mutta vielä kuukausi ennen kauden käynnistymistä paikkoja on täyttämättä.

”Osasimme kyllä varautua mahdolliseen nousuun. Totta kai kauteen valmistautuminen olisi ollut helpompaa, jos olisimme nousseet suoraan, mutta tilanne on nyt jo hyvä. Olemme mielestäni aikataulussa. Pelitapamme alkaa tulla tutuksi uusille miehille ja harjoituskauden pelit ovat sujuneet ihan hyvin. Hyvällä suorituksella uskon, että pystymme yllättämään monet. Mutta ei tässä sarjassa ole valmentajaa, joka ei ottaisi pelaajabudjettiin mielellään lisää rahaa”, toteaa Ristilä.

Jos uusi kertomus ei ala toivotulla tavalla, saattaa edelliskauden tarina vyöryä KTP:n ylitse. Joukkue on väistämättä sarjan kokemattomimpia, joutunut talven aikana muuntautumaan ja sen materiaali on, jos mahdollista, vielä edelliskauttakin kapeampi. Jos sillä olisi takanaan mestaruuden euforia, epäonnistumisen merkitys olisi pienempi. Jotain olisi jo saavutettu. Nyt nousu saattaa muodostua vain osaksi surullista satua, pitkittynyttä tappion kidutusta.