”Jos joku väittää, ettei tätä tehdä yleisölle, hän on väärässä. Tätä tehdään yleisölle”, Antti Muurinen sanoo – ja toimii sen mukaisesti.

Kevyt tuulenvire nostaa Punaisen paronini hetkeksi korkeammalle, vain kiepauttaakseen sen sitten nurin ja pudottaakseen uljaan ilmojen sankarin syöksykierteessä maan kamaralle. Toinen yritys ei ole onnekkaampi, kevätauringossa kiiltelevä Messerschmittini mätkähtää mutaan pian lentoon päästyään. Istun Myllykosken juna-asemalla ja tuijotan taivaalle. Oikeastaan asema on vähän suurellinen kuvaus, sillä itse puinen asemarakennus purettiin turhana viime vuonna. Istun kohdassa, jossa junat joskus hidastavat ja tuijotan taivaalle. Mieleeni palaa kuulemani juttu, jonka mukaan ensimmäisessä maailmansodassa uudet lentäjät pysyivät ilmassa keskimäärin 20 minuuttia ennen liekkimeren saattelemaa matkaansa Valhallan porteille. Tulen melankoliseksi. En niinkään pilottien surkean kohtalon vuoksi, vaan koska olen aika varma, ettei lukemattomia kertoja toistamani kiinnostava faktoidi ole edes totta. Repäisen uuden sivun MyPan kausijulkaisusta.

En osannut lapsena tehdä paperilennokkeja. En osaa vieläkään. Ehkä elämä olisi vienyt eri paikkaan, jos olisin osannut. Onnistumisen tunne triviaalissa asiassa olisi ruokkinut itsetuntoani ja valanut uskoa uusien taitojen opettelun mielekkyyteen. Avaruudellinen hahmotuskykyni oli vain vähän liian heikko nähdäkseni oikeat taittokohdat ja laskeakseni vaistonvaraisesti paperin laadusta siipien optimaalisen koon. Soittaisin nyt saksofonia, ohjaisin elokuvia, kirjoittaisin sukupolveniavainromaaneja ja pelaisin jalkapalloa huipputasolla. Pidän todennäköisenä, että lapsena tehtyjen paperilennokkien taidokkuus korreloi vahvasti saavutetun elintason ja maailmaa syleilevän asenteen kanssa. Olen kateellinen, etten ole yksi noista ihmisistä, joiden ei tarvitse olla kateellinen kenellekään. Katson valmista lennokkia, mutta tiedän jo epäonnistuneeni. Taittelikohan Antti Muurinen pikkupoikana satojen metrien päähän liitäviä liuskoja?

 

”Tällainen on minun valtakuntani nykyään”, naurahti MyPan päävalmentaja muutamaa tuntia aikaisemmin esitellessään toimistoaan. Sven-Göran Erikssonin ja Zlatanin elämäkerrat hyllyssä, pieni Fluminensen lippu pöydällä ja Muurista varten asennettu televisio katonrajassa, jotta hän voi katsoa pelejä toimistossaan. Muurinen on taitava ihmisten käsittelijä. Hän huomioi kaikki MyPa-talon käytävillä vastaan astelevat ja vaihtaa muutaman sanan jokaisen kanssa. En tiedä pitävätkö kaikki Antista, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että hän saa kaikissa aikaan reaktion. Hyvän ihmistuntemuksen aika harvoin ajatellaan olevan merkittävä vahvuus jalkapallovalmentajassa. Tai ehkä ajatellaankin, mutta siitä ei ole yhtä kiinnostavaa puhua kuin taktisesta osaamisesta tai hiomattomien timanttien löytämisestä pelaajamarkkinoilta.

”Kun kohtaan ihmisen, oli kyseessä tuttu tai tuntematon, katson ja kuuntelen ensin a) hymyileekö hän ja b) reagoiko hän positiivisesti vai negatiivisesti. Meidän suomalaisten kanssa ongelma on, että vastaus on aika usein negatiivisesti. Pidän siitä, että koen ympärilläni olevan hymyileviä ja positiivisia ihmisiä”, Muurinen myhäilee ja saa minut varuilleen. Käyn päässäni läpi omaa tähänastista käytöstäni. ”Yritän tietenkin löytää ympärilleni mahdollisimman hyviä pelaajia, mutta jos tiedän, että Taneli Tuppurainen on vasenjalkainen keskikenttäpelaaja, joka pelaa näin ja noin, niin kyllä se, minkälainen ihminen hän on, tulee heti seuraavaksi. Vaikeaa pelaajaa jaksaa niin kauan kuin joukkueelle on siitä hyötyä. Jos pelaaja on vaikea ja huono, sellaista ei katso kukaan.”

Muurinen puhuu jalkapallosta yllättävänkin yksilökeskeisesti. Hän ihailee selvästi pelaajia ja rakastaa heistä puhumista. Pallonhallinnasta ja Barcelonasta juteltaessa hän naureskelee Mascheranon riittämättömyydelle, miettii ovatko Xavi ja Iniesta enää entisellään ja toteaa joukkueen henkilöityvän Messiin. Pohtiessani 2006 MM-karsinnoissa sisäänpäin kiertyvistä vapaapotkuista Suomen verkkoon tehtyjä maaleja hän tarttuu Ruud van Nistelrooyn oveluuteen ja oikea-aikaisuuteen kentällä. Jaaritellessani rohkeasta ratkaisusta peluuttaa Dawda Bahia HJK:n keskikentän pohjalla kaudella 2011 hän ylistää gambialaisen ihanaa monipuolisuutta ja uskomatonta taitoa. Ehkä toimistossa näytillä olevat kirjatkin kertovat jotain Muurisen tavasta esiintyä. Ne eivät ole syvää jalkapalloteoriaa, eivät edes Jonathan Wilsonin tai Chris Andersonin faneille suunnattua kevyttä analyysia, vaan suurten jalkapallopersoonien häpeilemättömiä paljastuskirjoja.

”Yksilön…”, aloittaa Muurinen vastauksensa kysymykseen jalkapallon trendeistä, ”… Maradonan, Pelen, Eusebion, Zidanen, Del Pieron, Litmasen… näiden nerojen, näiden taitureiden onnistumismahdollisuus on pienentynyt. Puolustuspelaajat eivät enää olekaan niitä hitaita, isoja köntyksiä kuten ennen vanhaan, vaan nopeita ja urheilullisia. Se vaikeuttaa supertähtien läpilyöntiä ja heitä tarvitsemme lisää. Taitopelaajia täytyy suojella.”

Eri mieltä on tavallaan vaikea olla. Tila ja aika kentällä ovat vähentyneet, peli sallii yhä vähemmän heikkouksia pelaajille. Muurinen sanoo toistuvasti, että hyväksyy voiton keinolla kuin keinolla, eikä upeasta puolustustaistelusta innostumisessa ole hänestä mitään vikaa. On silti aika masentava ajatus, että vihreän veran shakissa laudalla olisi pelkkiä sotilaita.

 

Kerettiläinen Muurisen tapa puhua jalkapallosta kuitenkin nykyään on. Ei ole täysin soveliasta keskustella ainutlaatuisista pelaajista. Itse asiassa he eivät edes ole ainutlaatuisia, vaan vahvan prosessin tuotteita. Barcelonan nousu viime vuosikymmenen loppupuolella muutti ymmärrystämme pelistä. Se oli kollektiiviajattelun lopullinen läpimurto. Barcelona ei ollut harkiten erilaisista osista koottu palapeli, vaan pikemminkin savipalasta muovailtu ruukku. Joukkueen avainpelaajat olivat harjoitelleet yhteneväisesti suunnilleen hetkestä jolloin oppivat ryömimään. Aiemmin riitti, että kaikki osasivat saman asian. Nyt se täytyi opetella yhdessä, jotta sen osasi samalla tavalla. Jos kaikille ongelmatilanteille kentällä on etukäteen ratkaisu, joukkue on askeleen edellä – se tietää jo miten ongelma yritetään ratkaista. Parviälyä.

”Välillä siinä on romantiikkaa ja välillä siitä on romantiikka kaukana”, kertoo Muurinen suhteestaan joukkuelajeihin, ”kun 11 miestä tai naista pitää saada pelaamaan yhteen. Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Ihmismieli on sellainen, että kun riidellään joskus, niin sen jälkeen rakastetaan enemmän”. Hän ratkaisee palapeliä, pohtii tapoja joilla erilaiset ihmiset saadaan tekemään yhteistyötä. Nuorten valmentajien nöyryyden puute nousee keskustelussa esiin muutaman kerran. ”Silloin kun loin omaa valmentajakuvaani, vierailin ManU:n mukana viikon, Kölnin mukana viikon, Leverkusenin mukana viikon ja halusin haastatella joka ikistä valmentajaa ja puhua loputtomiin erilaisista ryhmityksistä. Uudet sukupolvet aika harvoin enää kutsuvat mihinkään. Minä olin nuorena äärettömän kiinnostunut sen kokeneemman valmentajan mielipiteistä ja maailmankatsomuksesta, mutta ei minulta ole oikeastaan kukaan koskaan tullut niistä kysymään. Joko he eivät uskalla tai sitten heitä ei kiinnosta”, naurahtaa Muurinen.

Valmentajia usein arvotetaan yksinkertaisella skaalalla. He ovat hyviä tai huonoja. Silloin ei välttämättä oteta huomioon, kuinka monimutkainen syiden ja seurausten verkosto onnistumisen tai epäonnistumisen takana on. Menestyvät valmentajat voidaan jakaa karkeasti kahteen leiriin. Toisessa ovat yksilöiden ympärille joukkueensa rakentavat, toisessa systeemiin luottavat. Vastakkainasettelu on yksinkertaisuudessaan kiehtova ja ulottuu kaikkiin elämän osa-alueisiin. Päästäänkö parhaaseen lopputulokseen valjastamalla käyttöön vain taitavimpien osaaminen vai tuomalla heikoimmatkin mukaan yritykseen? Ehkä vastaus riippuu olosuhteista. Siitä minkälaiseen ympäristöön valmentaja saapuu, minkälaisia pelaajia hänellä on käytössään, minkälaiset resurssit hänellä on hyödynnettävänään. Yksilöiden varaan rakentuva peli tarvitsee toimiakseen tarpeeksi taitavia pelaajia, systeemivalmentajan onnistuminen vaatii kaikkien vahvaa sitoutumista. Toinen on parempi ulosmittaamaan Cristiano Ronaldolta varmat 40 maalia kaudessa, toinen kykenee maskeeraamaan suuren maalintekijän puuttumisen joukkueestaan. Kysymys kuuluukin: minne Antti Muurinen on saapunut?

 

Kun olin lapsi, vaelsimme kesäisin perheeni kanssa landelta katsomaan MyPan otteluita, joten Saviniemen stadion on minulle tuttu paikka. Tavallaan. Jalkapalloturismi on aina lopulta huvittavan mekaanista ja epätyydyttävää. Katsojat ovat vähän kuin labyrinttiin asetettavia rottia, joille on kerrottu oikea reitti etukäteen. Haemme palan juustoa ja poistumme, siististi ja harhailematta. Mutta jos labyrintissa ei harhaile, lakkaako se olemasta labyrintti? Nyt junaa odottaessani minulla on luppoaikaa, joten annan ympäristöni johdattaa minut psykomaantieteelliselle matkalle taajaman tyhjyyteen. Ajelehdin hetken ja kaksi; omituinen, hiljainen paikka.

”HJK:lle on yleensä vaikeaa tulla pelaamaan MyPaa vastaan. Täällä on aina vastassa taisteleva, intohimoa uhkuva joukkue, joka tahtoo Klubilta pisteitä. Me tulemme eri suunnista, eri lähtökohdista, mutta taistelemme samassa kehässä”, toteaa Muurinen. Sellaisen MyPan minäkin muistan. Ei pelkästään taistelevan ja intohimoisen, vaan myös ilkeän ja ikävän. Puolustuksessa nilkoillepotkijoita, keskustassa nilkoillepotkijoita ja kärjessä Saku Puhakainen. Ei ole sattumaa, että MyPa otti europeleistä hyviä tuloksia 2000-luvun alkupuoliskolla. Se pelasi hiipuvan teollisuuskaupungin jalkapalloa kuten vain hiipuva teollisuuskaupunki voi.

Antti Muurista ei varsinaisesti tunneta kouvostoliittolaisesta inhorealismista. Hän jopa tuntee vastuuta katsojien viihdyttämisestä. Siitä, ettei juustonpala katoa labyrintin päästä. ”Toivoisin, että kun puhutaan taktiikasta, puhuttaisiin enemmän hyökkäyskolmanneksen asioista. Tällä hetkellä jos joku parkkeeraa bussin ja voittaa 1–0, seuraavan päivän lehdissä sitä hehkutetaan nerokkaana taktisena suorituksena. Sehän tappaa jalkapallon”, keuhkoaa Muurinen. ”Valmentajien ja pelaajien pitäisi kaikkien miettiä katsomossa olevaa ihmistä, joka on maksanut päästäkseen paikalle. Jos joku väittää, ettei tätä tehdä yleisölle, hän on väärässä. Tätä tehdään yleisölle.”

Yhtälö tuntuu haastavalta. Haastavaa on myös matemagiikka, jolla MyPa siihen ratkaisua taikoo. 11 pelaajaa viime kauden vahvasti pelanneesta ryhmästä on poistunut, 11 uutta on tullut tilalle. Joukkueen profiili on muuttunut, korkeaoktaaninen prässipeli vaihtunut rauhalliseksi pallonsiirtelyksi. Harjoituspelit ovat olleet tukkoisia, hyökkääminen tahmeaa. Yhteistyö Fluminensen kanssa on tuonut Myllykoskelle kolme tuiki tuntematonta brassia (Kassiano Mendonca, Stefano Pinho ja Leandro Motta), jotka joko ovat tai eivät ole avain joukkueen hyökkäyspeliin. Noppa on heitetty.

 

Saavun takaisin stadionille. Lintujen ääniä, kevään merkkejä. Vieressä olevassa koulussa on välitunti. Oloni on kuin kävelisin Viisikon seikkailussa. Koulun jälkeen nuo menevät varmaan eväsretkelle ja paljastavat pahamaineisen timanttiliigan kätkeneen saaliinsa jalkapallokentän nurmen alle. Lähden kävelemään kohti juna-asemaa, mutta pysähdyn kyläkaupan näköisen näyteikkunan kohdalla. Virttyneen Pepsi-logon alapuolella lukee: ”Lennokkikerho, to 17–20”. En rehellisesti ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että lennokkeja on vielä olemassa. Tai kerhoja.

Perheeni muistuttaa minua edelleen kerrasta, jolloin sanoin esiteininä Kontula tarkoittaessani Kouvolaa. Ilkkuminen on helppoa. Ja hauskaa. Kontulasta Kouvolaan on käynyt myös Antti Muurisen tie, ilkkujista huolimatta. Ehkei itähelsinkiläinen lähiöromantiikka ole kovinkaan erilaista teollisuuskaupungin betoni-idyllin kanssa. Ehkä FC Kontun SM-sarjan porteille nostanut mies voi saavuttaa jotain suurta täälläkin. Kuka sanoo, ettei jalkapallo Myllykoskella voi olla pakoa kylmästä realismista haaveiluun? Vaikkapa kerran viikossa, muutaman tunnin ajan.

Päästän lennokin kädestäni. Se kohoaa korkealle ilmaan.

 

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/