12 vuodessa ehtii tapahtua paljon. Välillä vilkaisu taaksepäin on hyväksi, joskus se jopa hälventää epätoivon tunteita ja muistuttaa edistyksen, vaikka kuinka hitaan, edistyvän.

Tänään HJK:n ottelut Mestarien liigan karsinnoissa ovat jopa kansallisen kiinnostuksen kohteita ja keräävät stadionin täyteen innokkaita. Vuonna 2003 Klubin lähtiessä ajamaan takaa MTK Budapestin ensimmäisessä osaottelussa ottamaa 3-1-niskalenkkiä Myyrmäen stadionin lehtereille Vantaalle (unkarilaiset kieltäytyivät pelaamasta Finnair Stadiumin juuri asennetulla tekonurmella) oli vaivautunut 2650 etukäteen masentunutta kulkijaa. Toiset asiat eivät muutu. Ennen otteluparia päävalmentaja Keith Armstrong ilmoitti HJK:n olevan selkeä altavastaaja johtuen hirvittävän otteluruuhkan aiheuttamasta väsymyksestä. Myös ensimmäisen osan lopetuksessa oli jotakin tuttua. Klubin hirvittävän painostuksen päätteeksi romanialainen Daniel Rednic kävi nakkaamassa kolmannella lisäaikaminuutilla 3–1-osuman kotijoukkueen toisen puoliajan ainoasta kontrolloidusta hyökkäyksestä.

Klubin joukkue tuolla kaudella oli vahva. András Vilnrotterin ja Joakim Jensenin johtama puolustus oli yksi liigahistorian vahvimmista, hyökkäyspelin naruja nyki vielä pulmusmaisen puhtoinen Alexei Eremenko junior, tulivoimaa toi hujoppikaksikko Toni Kallio ja Mika Kottila. Kauden komeetta oli kuitenkin Ykkösen Tervareista napattu hyökkääjälupaus Juho Mäkelä. Sarjatasoa alempaa ponnistavilla hyökkääjillä on usein sopeutumisvaikeuksia erilaiseen tempoon, mutta kesään mennessä ”Mäksä” oli sarjan tulikuumin kärki. Hänen osumansa ratkaisi ensimmäisen karsintakierroksen tuskaisen kamppailun pohjoisirlantilaista Glentorania vastaan ja paikan avauskokoonpanossa MTK:ta vastaan Mäkelä sinetöi upottamalla kotimaan kentillä peräkkäisissä kamppailuissa FC Interin ja FC Lahden. Maalin hän niittasikin unkarilaisten verkkoon Klubin kuroessa kuumeisesti etumatkaa kiinni, mutta paikalla olleet muistavat oululaisen esityksen muista syistä.

”Muistan kyllä hyvin. Nuorempana olin semmoinen pelaaja, oli tosi paljon paikkoja ja paljon maalejakin tein, mutta viimeistelytaito ei ollut sitä mitä se on nykyään. Siinäkin pelissä jäi se toinen maali tekemättä, vaikka oli kyllä, joo, muutama… muutama paikka”, nauraa Mäkelä. MTK-ottelu oli merkittävä hetki mielikuvan Mäkelästä paaluttamisessa jalkapallofolkloristiikkaan. Tuskainen voittamalla putoaminen henkilöityi näyttävästi kolme loistavaa mahdollisuutta käyttämättä jättäneeseen nuorukaiseen. ”Semmoinen maine sitten jäi, että tuhlaan paljon tilanteita.”

Kaikkiaan kausi oli kuitenkin huikea läpimurto. Liigassa ”Mäksä” iski 13 täysosumaa, voitti vuoden pääsarjatulokkaan palkinnon ja kahmaisi Klubin kanssa seurahistorian toisen tuplamestaruuden. Kutsu A-maajoukkueen paitaan kävi seuraavan vuoden alussa ja kauden 2005 maalikuninkuuden jälkeen väylä oli auki siirrolle Euroopan kentille. Viimeisen vuosikymmenen aikana hän on pyyhältänyt vaihtelevalla menestyksellä Skotlannin, Sveitsin, Saksan ja Australian kentillä, käyden välissä voittamassa HJK:n paidassa Suomen mestaruuden kolmesti ja maalikuninkuuden kertaalleen. Maineestaan huolimatta. Tai sen ansiosta.

Mäkelä on poikamaisen charmantti, kentällä ja sen ulkopuolella. Hänen omalaatuinen tapansa karata vastustajan puolustuksilta käsi ja kroppa pystyssä, taaksepäin vilkaisematta, on parhaimmillaan kuin Busterin sivuilta. Ajoittain näyttää kuin Mäkelällä olisi menossa oma sadan metrin finaalinsa muiden vain sattumalta pelatessa jalkapalloa ympärillä. Pelaamisen ja pelin nautinto hehkuu hänestä.

”Kyllä mä innostun tosi paljon, tykkään katsoa isoissa porukoissa pelejä, pitää kisastudioita. Edelleen jos näkee hienoja suorituksia on vaikea pysyä penkissä. Eilenkin kun katsoi Mestarien liigaa, olin ihan fiiliksissä siitä kuinka hienoa se peli oli. Ei sitä tunnetta mistään muusta lajista saa. Kai minussa on vähän jalkapalloromantikon vikaa”, myhäilee ”Mäksä” ja kiemurtelee kuin haluaisi rekonstruoida eiliset osumat systeemistään ulos.

Atleettisuus ja into kumpuavat nuoruudesta. Mäkelän urasta on mahdotonta kertoa puhumatta hänen yleisurheilutaustastaan. Se paljastaa paljon hänen tavastaan pelata ja asenteestaan ammattilaisuuteen. Lopullinen lajivalinta tapahtui 15-vuotiaana, mutta suunta oli selvä.

”Ymmärsin vasta ehkä siinä 13- tai 14-vuotiaana, että musta voi tulla jalkapalloilija ja lähdin tavoittelemaan sitä. Se oli pikkupojan unelma, jalkapallo on ollut urheilussa se suuri rakkaus koko elämän. 1990 MM-kisoista muistikuvat on vielä aika hataria, mutta 1994, kun piti herätä katsomaan keskellä yötä pelejä USA:sta, silloin heräsi halu pelata itse suurilla areenoilla.”

Lajitaustan merkitys kuitenkin näkyy kaikessa. ”Yleisurheiluvalmennus on tosi systemaattista. Siinä juostaan kelloa vastaan ja hypätään mittaa vastaan, fuskata ei voi. Tietää täsmälleen kuinka hyvin on treenannut. Sieltä on jäänyt mukaan paljon harjoitteita, se on vaikuttanut paljon fysiikkaani ja juoksemiseeni, olemukseen urheilijana”, Mäkelä toteaa selkäänsä suoristaen.

Tavallaan kysymys on munasta ja kanasta. Missä määrin jalkapalloilijan ominaisuudet tekevät hänestä tietynlaisen pelaajan? Kuinka paljon taas oli kysymys siitä miten hänen ominaisuuksiaan halutaan hyödyntää? Vahvuudet heijastuvat pelaajaan monesti niin vahvasti, että hänen muut ominaisuutensa jäävät sen varjoon. Syntyy mustavalkoinen karikatyyri. Mäkelän ura jalkapalloilijana alkoi hyökkääjän mallin ollessa muutoksen kourissa. Yhden kärjen pelitapojen lisääntyessä fyysisten ominaisuuksien vaatimustaso kasvoi. Pitkät, vahvat ja nopeat, kaksinkamppailuita voittavat hyökkääjät jyräsivät heiveröisemmät kollegansa alemmas kokoonpanossa. Mäkelä sopi täydellisesti uuteen muottiin. Mutta pakottiko valmis malli yhä syvemmälle sisäänsä?

”Tuntuu, että se teki minusta ainakin muiden silmissä tietynlaisen pelaajan. Ja kun muut näkevät tietyllä tavalla ja odottavat tiettyjä asioita, niin niihin odotuksiin pitää pystyä vastaamaan. Jos minua pidettiin yksipuolisena pelaajana, niin aloin itse miettimään että miksi tekisin jotain muuta? Tein silloin niitä asioita joissa minuun uskottiin ja joita minulta odotettiin. Olisin mahdollisesti pystynyt, ja halunnutkin, tehdä vähän erilaisia asioita kentällä. Jossain vaiheessa en sitten enää pyrkinytkään siitä maineesta eroon, vaan yritin kehittyä niissä asioissa”, pohtii Mäkelä.

”Se on jalkapallossa kaikkein tärkeintä. Jos on vahvuus, kuten minulla on ollut aina nopeus, niin sen kehittäminen on elintärkeää. Hyväksi jalkapalloilijaksi voi tulla jos kaikki ominaisuudet ovat hyvällä tasolla, mutta täytyy olla jokin erikoisominaisuus joka erottaa joukosta, jotta voi päästä huipulle. Maailma on täynnä hyviä jalkapalloilijoita, jotka eivät pääse koskaan pitkälle koska heillä ei ole erikoisvahvuuksia. Oli se sitten nopeus, hyvä vasen jalka, vahvuus, pituus tai pelinäkemys”.

Tällä tavalla katseltuna jalkapalloilijat ovat polkuriippuvuuden armoilla. Aiemmat valinnat vaikuttavat siihen minkälaisia vaihtoehtoja heille jatkossa on tarjolla. Kun korsto hankitaan joukkueeseen perustuen maineeseensa vahvana pääpelaajana, tekee hän tietenkin kaikkensa vastatakseen huutoon. Polulta poikkeaminen on vaikeaa ja usein tyhmää. Pelaajat erikoistuvat jalkapallossa yhä enemmän rooleihinsa ja heidän uransa perustuvat niihin. Kaikkien raakileen kulmien hiominen saattaakin hidastaa kehitystä osa-alueella, jossa pelaajalla olisi mahdollisuus nousta maailman huipulle. Suomalaisen pelaajatuotannon yhden pitkäaikaisista vitsauksista voikin ajatella olevan juuri tasapaksujen tallustajien tuottaminen. Virheisiin ja epäonnistumisiin keskittyminen on kaikilla tasoilla tärkeässä asemassa jalkapallosta käytävässä keskustelussa.

Mäkelä huokaa syvään. ”Sanotaanko, että nuorempana se harmitti. Vaikka teki mitä kentällä, antoi hienon syötön tai otti täydellisesti haltuun, niin se ei vaikuttanut millään tavalla vaan ajateltiin vaan että menee sormi suuhun pallon kanssa. Ei se enää harmita, enkä usko että minua enää niin nähdäänkään. Pystyn tuomaan paljon muuta joukkueeseen. Ulkomailla sitä on vaadittu, en olisi pärjännyt niin yksipuolisena pelaajana kuin ehkä olin lähtiessäni.”

Vahvuuksillaan Mäkelä kuitenkin edelleen menestyy. Valmentajat rakentavat joukkueitaan tarinoiden kautta. Päässä on ajatus siitä kuinka joukkue tulee pelaamaan, tehtävänä on löytää oikeanlaiset miehet sitä toteuttamaan ja opettaa heidät tekemään se oikein. Muuttujien määrä on valtava, joten usein roolit ovat karkeita. Pelitapaan voidaan ajatella tarvittavan iso target-hyökkääjä, pallovarma toppari tai nopea laituri. Pelaajan lähtiessä toimivasta systeemistä tilalle hankitaan usein mahdollisimman saman profiilin korvaaja. Melkein yhtä usein se epäonnistuu. Mike Havenaarin hankinta HJK:n paitaan on taas kiinnostava esimerkki yrityksestä tuoda joukkueen pelitapaan uusi ulottuvuus. Joukkue harjoittelee vielä uuden targetinsa vahvuuksien hyödyntämistä, eikä ainakaan alkukausi ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Uudenlaisen pelaajan kohdalla on helppoa nähdä mitä hän voi joukkueeseen tuoda, mutta kuinka vaikeaa on arvioida etukäteen miten merkittäviä osasia pelistä menetetään? Mäkelän matka jatkuu tällä kaudella Vaasassa, VPS:n väreissä. Koska hän sopii päävalmentaja Olli Huttusen suunnitelmaan.

”Vepsu on ollut tiiviisti puolustava joukkue viime vuosina ja perustanut pelinsä monesti vastahyökkäyksiin. Siihenhän minä sovin erittäin hyvin. Joukkueessa on muutenkin paljon nopeutta hyökkäyksessä, joten meillä on ehdottomasti hyvät valmiudet pelata näin. ”Oka” soitti minulle ja teki selväksi että todella haluaa minut joukkueeseen. Tarjolla oli suuri rooli. Puhuimme siitä miten sovin joukkueeseen ja pelityyliin sekä siitä että joukkue on nuori ja kaipaa kokemusta. Minut haluttiin myös opastamaan ja näyttämään esimerkkiä.”

Alku on ollut vaikea. Tätä kirjoitettaessa Mäkelä on osunut kahdesti, mutta neljän ottelun jälkeen joukkueen pistesaldo näyttää pyöreää nollaa. ”Iso pettymys tämä on ollut, ei siitä mihinkään pääse. Ensimmäisissä peleissä oli positiivisiakin asioita, mutta tulostaululla ne eivät ole vielä näkyneet. Nyt olemme miettineet mitä meidän pitää muuttaa ja kaikki ovat varmasti katsoneet peiliin. Tästä on vain yksi suunta ja se on ylöspäin.”

Itseluottamusta ja uskoa Mäkelältä ei puutu. Eikä hyökkääjältä tietysti voikaan. ”En missään nimessä sulje pois vielä ulkomaille lähtemistä. Minulla on hyviä pelivuosia jäljellä”, hän ilmoittaa. Ei pidäkään liioitella hänen uransa askelten riippumista muista. Vaikka vaatimukset olisivatkin vaikuttaneet siihen minkälainen pelaaja hänestä tuli, on ”Mäksä” pohjimmiltaan juuri sitä mitä haluaakin olla. Hänen nälkänsä maalien tekemiseen on valtava. On aina ollut.

”En voi kuvitella, että olisin ollut muu kuin hyökkääjä. Olin nuorempana toppari, ehkä 11-vuotiaaksi. Olin kai ihan hyväkin siinä. Meillä oli niin hyvä joukkue, että teimme paljon maaleja ja minä katselin kauempaa kuinka mukavalta maalien tekeminen näytti ja päätin että haluan myös tehdä maaleja, joten ilmoitin valmentajalle että haluan ylemmäs. Pääsin aluksi keskikentälle, sitten hyökkääjäksi ja sitten niitä maaleja alkoi tulemaan. Ja on tullut siitä asti.”

Samaa tarinaa kertoo myös lista suosikkipelaajista. ”Ruud van Nistelrooy oli sellainen jota yritin seurata ja jonka pelaamisesta yritin oppia. Nuorempana ”oikea” Ronaldo oli samanlainen”, Mäkelä kertaa. Mielenkiintoisempi on kuitenkin kolmas nimi ja tapa, jolla hän sen nostaa. ”Sellainen jalkapalloromantikon valinta olisi Zinedine Zidane. Jos joskus voi sanoa, että jalkapallo on taidetta, niin häntä lähemmäs ei pääse.”

Jalkapallolla on omituinen suhde fyysisyyteensä. Vastikään edesmennyt Eduardo Galeano, hattu kourassa pitkin maailmaa kulkeva hyvän jalkapallon kerjäläinen, suri ammattilaisurheilun teknokratian tehneen jalkapallosta salamannopeutta ja raakaa voimaa. Jalkapalloa, josta puutuu ilo, joka tappaa mielikuvituksen ja kieltää uskalluksen. Tapaamme arvostaa pelaajia, jotka melkeinpä kieltäytyvät olemasta nopeita tai vahvoja ja pärjäävät siitä huolimatta. Se on jonkinlaista rakkautta kehityksen jarruja, kapuloita rattaissa, kohtaan. Inhoa elämän vauhdin kiihtymistä kohtaan. Se on sama ilmiö kuin Charles Dickensin viha rautatien saapumisesta Lontooseen ”Dumbey ja pojassa” tai Roald Dahlin kauhistus television aivot sulattavasta vaikutuksesta ”Jali ja suklaatehtaassa”.

Mutta jalkapallo on nopeampaa ja muuttuu aina vain nopeammaksi. Viime vuonna Journal of Science and Medicine in Sportissa julkaistu australialaistutkimus tarkasteli MM-kisojen otteluita vuodesta 1966 vuoteen 2010 ja havaitsi pallon liikkuvan 15 prosenttia nopeammin Etelä-Afrikan kisojen otteluissa. Vielä merkittävämpää on tuloksissa havaittu kasvu pelaajien tiiviydessä pallon ympärillä. Joukkueet pysyvät vuosi vuodelta tarkemmin muodossaan puolustaessaan, joka tarkoittaa että hyökätessä sen rikkominen nopeilla juoksuilla tilaan muuttuu jatkuvasti tärkeämmäksi.

Silti, lähtökohtien muuttuessa myös se minkä näemme kauniina muuttuu. Ehkä ”Mäksän” taide vain on toisenlaista. Ei Rembrandtia, vaan sarjakuvaa. ”Mielipideasioitahan nämä ovat. Kun katsoo jotain Ronaldoa joka tekee kauden 43:tta maaliaan, niin ei se ole yhtä kiinnostavaa. Se on jopa liian täydellistä, kun ei ole mitään heikkouksia. Ei sellainen täydellisyys samalla tavalla kosketa kuin Zidane tai Maradona”. Tai Mäkelä. Epätäydellisyydessään täydellinen.