Moni pelaaja siirtyy uran jälkeen valmentajaksi, mutta muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla. Osa nousee tähtiluokkaan myös penkin päässä, kun taas jotkut siirtyvät epäonnistuttuaan vähin äänin takavasemmalle. Kasvaminen valmentajana vaatii entiseltä pelaajalta vanhan ajattelutavan räjäyttämistä. Onnistuminen vaatii kovaa työtä sekä korvien välissä että treenikentällä.

”En tiennytkään, että ryhtyäkseen kilparatsastajaksi pitäisi ensin olla ollut hevonen.”

Lause on Arrigo Sacchin, menestyneen italialaisvalmentajan suusta. Se on vastaus kriitikoille, joiden mukaan Sacchin vaatimaton pelaajaura oli este hänen valmentajanuralleen. Ei ollut. Vain amatööritasolla puolustajana pelannut ja vuosia kenkäkauppiaana työskennellyt Sacchi voitti Scudetton debyyttikaudellaan Serie A:ssa Milanin peräsimessä.

Sacchi toimi vielä vuonna 2005 Real Madridin urheilutoimenjohtajana, mutta lipui pikkuhiljaa sivuun huippujalkapallon taivaalta. ”Pelaajaurattomat” valmentajat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään. Jose Mourinhon pelaajakokemus rajoittuu Portugalin kakkosdivisioonaan, Arsene Wengerin pelaajauralta on rekisteröity vain 67 ottelua, joista valtaosa Mulhouse-nimisen ranskalaisen ”suurseuran” riveissä. Rafael Benitez, Andre Vilas-Boas ja Marcelo Bielsa ovat muita vaatimattomalla tai olemattomalla omalla pelaajauralla huippuvalmentajaksi nousseita.

Suomessa tunnetuin esimerkki lienee mestarivalmentaja Antti Muurinen, jonka pelaajaura rajoittuu toiseksi korkeimmalle sarjatasolle ja siitä alaspäin. Nykyisistä Veikkausliiga-luotseista Pekka Lyyski, Mika Laurikainen ja Juha Malinen ovat käytännössä vailla omia pelaajauria kokonaan. Muurisen lailla myöskään Toni Korkeakunnas ei koskaan pelannut pääsarjatasolla.

Vaatimattomalla omalla pelikokemuksella valmentajaksi kasvaneiden koutsien vastapainoksi on tietenkin entisiä huippupelaajia, joista tuli huippuvalmentajia. Pep Guardiola, Mauricio Pochettino, Diego Simeone ja Antonio Conte ovat kukin tahollaan arvostetuimpien valmentajien joukossa.

Kotimaisia lipunkantajia tällä osastolla ovat SJK:n Simo Valakari, HJK:n Mika Lehkosuo, Huuhkajien Mixu Paatelainen ja Brightonin Sami Hyypiä.

Suuren yleisön tietoisuuden susirajan takana heitä on lisää. Rosenborgissa uraa luonut Juska Savolainen on saavuttanut upeita tuloksia HJK:n 02-syntyneiden kanssa ja saman seuran Toni Koskelan tähti on nousussa.

Yksi vielä valmentajana tuntemattomista nimistä on TamU:ssa kaksi mestaruutta ja Suomen Cupin voittanut Jussi-Pekka Savolainen. Savolainen palasi 103 ottelua käsittäneen Veikkausliiga-uransa jälkeen 2010 takaisin kasvattajaseuraansa Pallo-Iiroihin, jossa valmennusura käynnistyi.

”2010 vedin ekstratreenejä lahjakkaimmille yksilöille, ja homma imi mukanaan. Seuraavana vuonna olin vastuuvalmentaja”, kertoo nyt 28-vuotias ”JP”.

Edelleen pelaajauraansa jatkava Savolainen twiittasi muutama kuukausi sitten, että jokaisen pelaajan tulisi peliuran aikana kokeilla myös valmentamista.

”Valmentaminen antaa uuden perspektiivin omaan pelaamiseen, valmentajana saamaan oppiin pystyy peilaamaan myös omaa pelaamista. Olen kehittynyt pelaajana selkeästi sen jälkeen, kun tulin Raumalle 2010, vaikka pelaankin vain alasarjoja”, selittää Savolainen ja viittaa Kakkosessa pelaavaan Pallo-Iirojen edustusjoukkueeseen.

Sama pätee myös toisinpäin: ”Jokaisen valmentajan kannattaisi mielestäni käydä pelaamassa, edes jotain höntsäpelejä. Omasta pelaamisesta saa otettua ideoita ja elementtejä, joita voi sitten viedä vetämiinsä harjoituksiin”, Savolainen jatkaa.

Peliuran suhde valmennusuraan ei kuitenkaan ole mutkattoman positiivinen, vaikka Savolainen löytää pelaajaurasta valmennusuralle mukaan otettavaksi paljon hyötyjä, jotka ovat tuttuja työnantajien antamista kehuista entisille ammattiurheilijoille työelämässä.

”Tavoitteellisuus, pyrkimys kehittää itseään ja valmius työntekoon ovat pelaajalle tuttuja. Kuten myös itsearviointi, aika usein tulee kelailtua myös valmentajana treenien jälkeen että mikä meni hyvin ja missä jäi parannettavaa”, kertoo Savolainen, ja lisää: ”Eikä vain harjoituksen toimivuudesta tai harjoitteesta itsestään, vaan myös sosiaalista ja henkistä puolta. Mitä sanoin? Miten koutsasin harjoitteen?”

Joten kumpi on parempi lähtökohta menestyksekkäälle valmennusuralle, pitkä ura huipputasolla vai vaatimaton pelikokemus? Miten on mahdollista, että huippuvalmentajaksi voi tulla pelaamatta päivääkään jalkapalloa aikuisiällä? Miksei kaikista huippupelaajista tule edes kohtalaisia valmentajia?

 

Sami Hyypiä Akatemian johtaja Kyösti Lampinen ja kehityspäällikkö Hannele Forsman kuvailevat menestyksekästä valmennusta alan raamatussa, ”Laatua käytännön valmennukseen – olennaisen oivaltaminen tärkeää”. Lampisen ja Forsmanin mukaan menestyksekäs valmentaminen edellyttää valmentajalta laajaa käyttöteoriaa. Käyttöteoria koostuu tiedoista ja kokemuksista. Suomessa, ja epäilemättä myös muualla, on kahdenlaisia valmentajia. On hyvin koulutettuja valmentajia, joilta puuttuvat todelliset kokemukset ja kokonaisuuden hallintakyky. Toinen valmentajatyyppi on entinen urheilija, jolla on kokemuksia valmentamisesta, mutta tarvittava tieto valmennuksen perusteista puuttuu.

Miten on mahdollista, että lajia vähemmän itse harrastaneella voi olla enemmän tietoja lajista valmennusmielessä? Mikseivät urheilijan omat kokemukset saamastaan valmennuksesta siirry suoraan käytettäviksi tiedoiksi omalla valmennusurallaan?

Suurin osa vastauksista sekä yllä että aiemmin esittämiini kysymyksiin löytynee siitä siirtymästä, jonka yksilö suorittaa siirtyessään pelaajasta valmentajaksi.

Ensinnäkin valmentaminen on todennäköisesti useammalle paljon odotuksia monimutkaisempaa hommaa. Pelaaja, joka kertoo valmistautuneensa valmentamiseen jo pelaajauran lopulla, voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että on miettinyt miten haluaisi mahdollisen joukkueensa pelaavan tai kirjoittanut muistiin pelaajana mukavalta tuntuneita harjoituksia.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei ole paljoa.

”Kyllä valmentaminen oli paljon monimutkaisempaa kuin osasin etukäteen odottaa”, allekirjoittaa Savolainen ajatuksen.

”Jotenkin on sellainen olo, että mitä enemmän tietää sen raskaampaa valmentaminen on, koska samalla ymmärtää kuinka vähän loppujen lopuksi tietää”, selittää Savolainen.

Hän antaa esimerkin: ”Siirryin viikko sitten 14-vuotiaiden vastuuvalmentajaksi. Nyt valmennan ensimmäistä kertaa joukkuetta, joka pelaa 11 vs 11. Jokaisessa harjoituksessa on otettava huomioon taktinen, henkinen ja fyysinen näkökulma. Lisäksi 14-vuotiailla on pidettävä mielessä kasvuun ja kehitykseen liittyvät asiat. Samaan aikaan pitäisi vielä pyrkiä kehittämään jokaista pelaajaa yksilöllisesti”, listaa raumalainen.

On erotettava kaksi asiaa. Erikseen on se, että osaat kuvailla joukkueellesi millaista jalkapalloa haluat sen pelaavan. Toiseksi on se, että osaat yksityiskohtaisesti selittää miten kyseisen kaltainen jalkapallo käytännössä toteutetaan. Eikä vain selittää, vaan opettaa.

Näistä kahdesta asiasta ensimmäisen osaa aika moni. On helppo löytää itselleen omaa silmää miellyttävä pelitapa, ja kuvailla sitä pelaajille – tai vaikka seurajohdolle valmentajarekryssä.

Haluan joukkueeni pelaavan aktiivista, liikkuvaa jalkapalloa, jossa pallo ja pelaajat liikkuvat. Joukkue prässää aktiivisesti ylhäältä ja pyrkii riistämään pallon nopeasti itselleen. Hyökkäyspelissä pelaajat vaihtavat paikkoja, laitapakit nousevat ja maalia kohti edetään keskeltä lyhytsyöttöpelillä. Tärkeää on pallonhallinta ja kaksinkamppailut.

Tämä on pelin kuvailua, eikä anna viitettäkään siitä, että saisin joukkueeni oikeasti pelaamaan kuvaillulla tavalla. Tämä on ruoka-annoksen kuvailua, ei resepti.

Jos valmentaminen olisi näin helppoa, voisi taulujakin maalata vain osaamalla kuvailla mielessään kauniin taulun: Tahdon merimaiseman, jossa tyyntä vettä on kuvailtu realistisesti ja kauniin kesäillan värein. Kuvan oikeaan reunaan tahdon pojan, jonka ilmeessä on samaan aikaan sekä kaihoa että jännittävää odotusta ja uskoa tulevaan.

Mutta maalaamiseen vaaditaan lisäksi tekniikka. Kuten myös valmentamiseen.

Kahdesta esiin nostetusta asiasta jälkimmäinen on jo haastavampi. Tahdon joukkueeni murtautuvan keskeltä, mutta miten se käytännössä toteutetaan? Miten saan edes pallon toimitettua sellaiselle alueelle, sellaiseen peliasentoon ja sellaiselle pelaajalle, että murtautumisyritys keskeltä on mahdollinen? Miten harjoittelen tätä asiaa? Minkälaisilla harjoitteilla, mihin asioihin kiinnitän erityistä huomiota? Mikä on harjoituksen fyysinen tavoite? Entä sosiaalinen?

Jokainen harjoitus ei tietenkään ole näin monimutkainen. Mutta riittävän moni on. Valmentajan pitää valita sopiva ja pelinomainen harjoitus yhden yksittäisen asian opettamiseen. Lisäksi hänen täytyy löytää harjoituksesta avainasiat, joiden pitää olla kohdallaan, jotta harjoiteltava pelin elementti paranisi halutun kaltaiseksi. Samalla hänen pitäisi onnistua nivomaan useampia pelin elementtejä isoon kuvaan, jalkapallopelin jatkuvaan kiertokulkuun.

”Kahden kuukauden kuluttua mä olisin jo halunnut sanoa kaikille mun entisille valmentajille et hei, mä oon tosi pahoillani jos oon arvostellu joskus teidän treenejä, ja, eh.. Se oli niin vaikeeta. Ja edelleen, edelleen se on tosi vaikeeta”, seinäjokistunut Simo Valakari kuvaili valmentajauransa alkua Keskiympyrän juttusarjassa Veikkausliiga-seuroista.

Valmentaja, jolla ei ole takana omaa mittavaa pelaajauraa on luonnollisesti samassa tilanteessa. Hänen käyttöteoriastaan puuttuu kuitenkin kokemus aiheesta, joten hän joutuu itse hankkimaan ja rakentamaan tiedon siitä, miten kyseinen pelitapa toteutetaan. Näin ollen hän osaa pyydettäessä kertoa, mistä asioista ja nyansseista pelitapa koostuu.

Tätä taitoa ei löydy välttämättä kaikilta entisiltä huippupelaajilta, jotka usein olettavat pelaajien osaavan toteuttaa pelitapaa pelkän kuvailun varassa.

Joissain tilanteissa, tietynlaisella pelaajistolla ja tiettyyn rajaan asti näin myös on. Mutta raja on aina olemassa. Hyvien valmentajien hyvyys perustuu juuri siihen, että he tuntevat pelitavan perusasiat ja osaavat opettaa ne, ja samalla pystyvät menemään vielä yksityiskohtaisempiin asioihin ja ohjeisiin.

Toinen suuri ongelma niin pelitavan kuin esimerkiksi yksittäisen taidon opettamisessa valmentajiksi ryhtyneillä entisillä huippupelaajilla on automaatio. Automaatio itsessään ei tietenkään ole paha asia, mutta mitä kauemmin on pelannut ja parempi pelaaja on ollut, sitä enemmän tietyt taktiset asiat ja taidot muuttuivat automaatioiksi.

Otetaan esimerkki: sinun pitäisi opettaa pyöräilytaidoton ihminen pyöräilemään. Kuulostaa helpolta, taito on suhteellisen yksinkertainen ja moni kokee olevansa pyöräilyssä niin taitava kuin pyöräilyssä voi ylipäätään olla. Mutta ongelma on, että sinulle pyöräily on automaatio. Miten aloitat opettamisen? Mitkä ovat pyöräilyssä kriittiset asiat, jotka täytyy tehdä hyvin, että homma toimii?

Voit toki todeta oppilaallesi että ”ei kun satulaan ja painat polkimen alas aina kun se nousee ylös, ja ohjaat ohjaustangosta”. Voi toki olla, että oppilas–opettaja-suhteenne luottamuspuoli kärsii kovan kolauksen, jos oppilaasi kaatuu pyöräiltyään kolme metriä.

Kuinka moni itse useamman vuoden, omasta mielestään perusasiat hyvin tunteva voi esimerkiksi lyödä välittömästi pöytään 3v2-tilanteen ratkaisumallit ja laatutekijät? Tai edes sisäteräsyötön?

 

Osa varmasti ihmettelee, mihin tarvitsee ”ratkaisumalleja” ja ”laatutekijöitä” sun muita termejä. Vastaus: niitä tarvitaan oppimiseen. Opettamisen voi hoitaa kuinka suurpiirteisesti tahansa, mutta menemättä sen enempää kasvatustieteen ja oppimiskäsityksen uusimpiin tuuliin, opettamisen ja valmentamisen mittarina ja keskiössä tulee olla oppiminen.

Sen takia valmentajaksi siirtyvän pelaajan tulee tavallaan hyväksyä se, että vaikka oma kokemus tai lajitaidot olisivat kuinka vankat, ei tiedä yhtään mitään. Edes se, että osaa tehdä pallon kanssa mitä tahansa ja ratkaista itse pelatessaan jokaisen taktisen tilanteen oikein, ei takaa mitään.

Jokainen suoritus, taito tai tilanne on pilkottava pieniin osiin. Kaikki mitä osaat ja tiedät on räjäytettävä, jotta löydät opettamisen ja oppimisen kannalta tärkeät seikat, joihin tulee valmennustilanteessa puuttua. ”Kyllä pelin uudelleen jäsentely pitää olla valmentajaksi ryhtyvälle entiselle pelaajalle peruslähtökohta”, myöntää Savolainen.

Toinen syy kaiken ”uudelleen opettelulle” on se, että puhuttaessa oppimisesta, taktiikasta, fysiikasta tai vaikka henkisestä valmennuksesta, kehitys on näissä asioissa nopeaa. Pelaajana hyväksi kokemasi asiat voivat olla nykyään vanhentunutta tietoa, tai tuloksekas ihmisten käsittely myöhemmän sukupolven kasvateille vierasta ja vastenmielistä.

Esimerkiksi kymmenen vuotta on jalkapallon evoluutiossa, ihmisfysiikan tutkimuksessa ja urheilupsykologiassa ikuisuus. Vuonna 2004 Saksa jäi alkulohkoon jalkapallon EM-kisoissa, Barcelona ei ollut mukana Mestarien liigassa ja Veikkausliigaa pelattiin 14 joukkueen sarjana mukana muiden muassa AC Allianssi, Tampere Utd, TP-47 ja FC Jazz.

Räjäytettyjen automaatioiden ja vanhentuneiden tietojen rakentaminen uudeksi, menestyksekkään valmennuksen edellyttämäksi tietokokonaisuudeksi on prosessi, joka kestää.

”Se on iso ajattelutyö, joka pitää tehdä”, Savolainen kertoo ja jatkaa: ”Jos mietitään esimerkiksi omia junioriaikojani, niin tuntuu että aika erilaisia harjoituksia nykyään vedetään. Ainakin omat harjoitukseni eroavat niistä, joihin 15-vuotiaana osallistuin.”

Savolaisen mukaan hänen nuoruudessaan puhuttiin paljon taidosta ja harjoittelussa painotettiin tekniikkaa. Nykyään painopiste on muuttunut pelikäsityksen ja nimenomaan pelitaidon opettamiseen.

”Ennen saatettiin ohjeistaa harjoituksissa esimerkiksi että: ota pallo haltuun. Nykyään puhutaan pelkän haltuun ottamisen sijaan ensimmäisestä kosketuksesta ja sen suuntaamisesta. Mukana on taktinen elementti. Samoin syöttämisessä, ei syötetä pelkästään omille vaan mietitään kummalle puolelle, kummalle jalalle syötän, vai syötänkö jalan sijaan pelaajalle tilaan”, Savolainen selittää.

Jalkapallon jatkuvan evoluution ja valmentajan hankalan aseman siinä Savolainen tiivistää osuvasti. ”Varsinkin juniorivalmentajan pitäisi tehdä tulevaisuuden jalkapalloilijoita, jotka osaavat pelata tulevaisuuden jalkapalloa. Ei silloin voi mennä vanhoilla ajattelumalleilla ja opettaa sitä jalkapalloa, jota itse pelasi kymmenen vuotta sitten.”

Koska prosessi pelaajasta valmentajaksi on työläs ja aikaa vievä, jalkapallomaailman valmennuksen asiantuntijoilla on tapana suhtautua skeptisesti pelaajiin, jotka hyppäävät suoraan shortseista ja polvisukista pukuihin tekniselle alueelle.

”Itselläni on monta kertaa sellainen olo, että suoraan pelaajasta valmentajaksi siirtynyt käyttäytyy sivurajalla kuin olisi pelaaja edelleen, elää vahvasti tunteella mukana pelissä ja näkee kentällä vain virheitä ja niiden seurauksia”, Savolainen pohtii.

”Omasta mielestäni valmentajan tulisi olla analyyttinen ja hänen pitäisi nähdä kentällä myös syitä eikä pelkkiä seurauksia”, jatkaa vakavista polvivaivoista urallaan kärsinyt keskikenttäpelaaja.

Prosessin aikana uusiin tietoihin ja käsityksiin törmätessä voi muuttua myös käsitys siitä, minkälaista jalkapalloa haluaa joukkueensa pelaavan.

Veikkausliigaa pidempään seuranneet muistavat Mixu Paatelaisen TPS:n kaudella 2007. Se on aika kaukana Mixu Paatelaisen Huuhkajista vuonna 2014. Välissä maajoukkueemme nykyinen pääkäskijä ehti myös käydä Skotlannin pääsarjan Hibernianissa, jossa pelaajana fanit puolelleen voittanut suomalainen ei onnistunut managerina ihastuttamaan yhtä yksimielisesti kaikkia.

”Ja niin hän lähti, tuoden leveän hymyn niiden fanien kasvoille, jotka viimeiset 16 kuukautta ovat irvistelleen tarjolla olleelle primitiivisille pitkän pallon taktiikalle”, totesi BBC:n urheilutoimittaja Keir Murray Paatelaisen erottua yllättäen “Hibsin” päävalmentajan paikalta.

Paatelainen siirtyi valmentajaksi 2005–2006 Skotlannin Cowdenbeathissa. Muuntautuminen pelaajasta valmentajaksi ei olisi voinut olla suorempi, sillä Paatelainen toimi seurassa pelaaja-valmentajana. Päätettyään ensimmäisen rupeamansa valmentajana keväällä 2009 jättämällä Hibernianin päävalmentajan paikan, Paatelainen vetäytyi vuoden sapattivapaalle.

Vapaavuotensa ohjelmaa Paatelainen kuvaili Ylelle seuraavasti: ”Olen kierrellyt eri seuroissa katselemassa treenejä ja keskustelemassa kokeneiden valmentajien kanssa filosofioista. Olen ennen kaikkea yrittänyt kehittää itseäni valmentajana.”

Paatelaisen prosessi TPS:ssa ja Hibernianissa oli siis mitä ilmeisemmin kesken, ja kehittyi vasta valmennuskokemuksen ja sapattivuotena hankittujen tietojen myötä. Kilmarnockiin 2010 päävalmentajaksi nimetty Paatelainen toi seuraan nyt jo kaikkien tunteman 4-3-2-1 -muodostelman sekä pallonhallintaan nojaavan pelitavan.

Samalla tavalla, joskaan ei yhtä radikaalisti, Mika Lehkosuon Honka pelasi erilaista jalkapalloa vuonna 2005 kuin Mika Lehkosuon HJK pelaa vuonna 2014.

Yhtä lailla on kehittynyt JP Savolaisen valmennusfilosofia: ”On se samantapainen kuin alussa, mutta aika paljon alkuajoista on muuttunut käsitys siitä, minkälaista sen päivittäisen toiminnan tulee olla. Suunnitelmallisuutta on tullut paljon lisää, alussa treenit olivat vaan sellaista erilaisten asioiden kokeilemista”, Savolainen kertoo.

Muutenkin huippupelaajista huippuvalmentajiksi siirtyneitä kuvaa selkeä kehitys, kasvu siinä mitä tekevät, oppimisprosessi.

Pep Guardiola vietti pelaajauransa jälkeen vuoden keräten tietoa, keskustellen muun muassa Marcelo Bielsan kanssa, ja sen jälkeen vuoden hioen pelitapaansa Barcelonan kakkosjoukkueessa. Mauricio Pochettino aloitti valmentamisen Espanyolin naisjoukkueessa, sai mahdollisuutensa kolmantena valmentajana kaudella 2008–09 ja lopulta potkut seuran juututtua sarjajumboksi. Diego Simeone aloitti valmentajanuransa Argentiinassa, jossa valmensi neljää eri seuraa. Ennen Atletico Madrid -pestiä argentiinalaisen CV:ssä oli kahdet potkut ja kaksi valmentajan paikalta eroamista omasta aloitteestaan, kaikki huonojen tulosten takia.

Racing-fani Daniel Edwardsin kirjoituksesta ”In bed With Maradona” -sivustolla selviää hyvin, mitä Simeone oli valmentajana oman prosessinsa alussa. Racing-fanien käsitys puolustuspeliä jumaloineesta Simeonesta tiivistyy lainaukseen: “Saavuit lapsuuden suosikkiseuraasi tekemään historiaa, ja lähdit buuausten ja äitiisi kohdistuvien loukkausten soidessa korvissasi.”

Samanlaista opettelua ja kehitystä odotetaan tietenkin myös valmentajilta, joiden pelaajaura on olematon tai vaatimaton. Ehkä näille valmentajille tiedon hankkiminen ja itsensä kehittäminen on kuitenkin itsestään selvempää. Heillä on enemmän nöyryyttä hyväksyä se, kuinka vähän tietävät ja kuinka kauan aikaa matka huippuvalmentajaksi saattaa viedä.

Yksikään pelaajauraton valmentaja ei myöskään saa töitä ellei ole oikeasti hankkinut itselleen äärimmäisen timanttista tietotaitoa. Huippupelaaja saattaa pelaajameriiteillään saada pestin yllättävänkin kovasta sarjasta, ja samalla epäonnistuessaan tavallaan pilata kaikkien pelaajasta valmentajaksi siirtyvien mainetta.

Myös huippupelaajista huippuvalmentajaksi kasvaneita yhdistää ja kuvastaa nimenomaan nöyryys: nöyryys hankkia kokemusta vähemmän valovoimaisista valmentajanpesteistä, ja nöyryys oppia ja kehittää itseään valmentajana. Esimerkiksi SJK:ta sensaatiomaisesti mitaleille ensimmäisellä kaudella pääsarjassa vievä Valakari osuu tähän profiiliin. Ennen lähtöä luotsiksi lakeuksille, Valakari toimi Kakkosen Åbo IFK:n päävalmentajana ja juniorivalmentajana Käpylän Pallossa.

 

Erilaisia valmentajarooleja on jalkapallossa lukemattomia, joskin suomalaisessa jalkapallossa muutamia vähemmän kuin kansainvälisessä huippujalkapallossa. Erilaisilla valmentajilla korostuvat erilaiset roolit, ja eri rooleissa taas hyvät huonoista erottaa eri ominaisuudet. On kymmeniä tapoja olla hyvä valmentaja: joku on hyvä jaksottamaan fyysisen harjoittelun sisällöt ja sitä kautta luomaan hyvän jalkapallokunnon, jollain on erinomainen silmä hankittavien pelaajien suhteen, joku on erityisen hyvä taidon opettaja ja joku osaa motivoida pelaajiansa erityisen tehokkaasti.

”Ehkä huippuseurassa, jossa on hyvä valmennustiimi takana, voi pelaaja onnistua nousemaan suoraan valmentajaksi jos hänellä on esimerkiksi erityisen hyvät johtajaominaisuudet tai auktoriteetti”, Savolainen pohtii.

Erottelematta tässä sen enempää managerin ja valmentajan rooleja, tärkeintä huipputasolla on se, että valmentajalla on pelillistä sisältöä ­– unohtamatta kokonaisuuden hallintaa. Kuten eräs kansallisen tason jalkapalloilija keskustellessamme viime viikolla totesi, valmentaja voi olla kuinka hyvä jätkä tahansa ja puhua miten hienosti tahansa, mutta sisältö tai sen puute on se, joka viime kädessä määrittää millä tavalla pelaajat hänet kokevat.

Siinä mielessä Arrigo Sacchi oli kaikessa viisaudessaan myös väärässä verratessaan valmentajaa raviohjastajaan ja jalkapalloilijaa hevoseen. Ei nykypelaaja ole laput silmillä ravaava juoksukone, josta saa parhaimman irti piiskaamalla. Nykyaikainen valmentaminen on kaksisuuntaista vuorovaikutusta, jossa valmentaja on aina velvoitettu paljastamaan looginen ketju sen takana, mitä tehdään.

Mitä tehdään, mitä sen on tarkoitus kehittää, ja miten kehityksen on tarkoitus näkyä pelissä.
Olisi silti aikamoista shikaanin oikomista todeta oma pelaajaura yksiselitteisesti pelkäksi esteeksi valmentajanuralle.

”On pelaajaurasta ilman muuta hyötyä. Lajin tuntee tietyllä tapaa 20 vuoden pelaamisen jälkeen läpikotaisin, se on kuin vanha ystävä”, avaa Savolainen.

”Entisen huippupelaajan on ehkä helpompi koota opetettava sisältö, mitä teknisiä, taktisia ja fyysisiä ominaisuuksia jalkapalloilija tarvitsee. Lisäksi pelaajaura auttaa olemaan realistinen. Kun on tehnyt niitä juttuja itse, tietää taktiikkataululle piirtäessään että se, mitä vaatii, on toteutettavissa ja mahdollista”, Savolainen jatkaa.

Kuten kovin usein ääripäitä kärjistäessä ja hieman teennäistä vastakkainasettelua tehtäessä, ehkä totuus löytyy jostain puolivälistä?

Paras mahdollinen yhdistelmä on varmaankin Guardiolan kaltainen pelaajaikoni, jolla on hirvittävä nälkä kehittää itseään ja siinä sivussa koko lajia valmentajana. Toiseksi paras vaihtoehto saattaa olla jonkinlaisen pelaajauran läpikäynyt pelaaja, jonka jalkapallonälkä ei aivan tullut tyydytettyä.

Yksi muotisuuntaus valmentajamaailmassa ovatkin nuoret, itseään määrätietoisesti kehittävät valmentajat. Tämän profiilin valmentajat olivat muun muassa käynnistämässä saksalaisen jalkapallon vallankumousta paikallisen jalkapalloliiton perustamissa valmennuskeskuksissa.

Tämä ryhmä löytyy myös Suomesta. Sen olemassa olosta antoi viitteitä esimerkiksi valitettavasti peruttu Arctic Football Forum -konferenssi, jonka järjestäjien mukaan keskimääräinen lipunostaja oli nuori valmentaja. Yksi tämän ryhmän edustajista on 28-vuotias Savolainen, joka tällä hetkellä toimii puolipäiväisenä valmentajana kotikaupungissaan.

Nähdäänkö JP Savolainen tai joku muu tinkimätöntä kehitystyötä valmentajuutensa eteen tekevä uuden sukupolven valmentaja joskus miesten joukkueen valmentajana?

”En osaa vielä sanoa. Olen vasta opettelemassa valmentamista ja haluan kokeilla eri asioita. 03-syntyneiden valmentaminen oli mielekästä, ja nyt myös ison kentän jutut ovat tuntuneet mukavilta”, vastaa Savolainen, ja päättää haastattelun tärkeään huomioon:

”Mielestäni Suomessa on hieman vääristynyt kuva siitä, että miesten joukkueen valmentaja on kovin valmentaja. Kaikki ovat yhtä tärkeitä, osaamista tarvitaan jokaiseen ikäluokkaan. En ole lainkaan pettynyt, jos olen tulevaisuudessa tosi hyvä junnuvalmentaja.”

 

Lähteet:
http://news.bbc.co.uk/sport1/hi/football/teams/h/hibernian/8078288.stm
http://inbedwithmaradona.com/journal/2014/5/20/an-open-letter-to-diego-simeone-cholo-an-apology
http://yle.fi/urheilu/paatelainen_haikailee_jo_treenikentille/1513590