Lapsitähti Turun Nappulaliigassa, yksinäinen valonpilkahdus Interissä, vasen pakki TPS:n edustuksen harjoituksissa, kolmen vuoden ammattilaissopimuksella Hongassa, lähellä sopimusta Bundesliiga-seuran kanssa, ensimmäinen suomalainen Kroatian pääsarjassa, liigapelaaja RoPSissa, Kolmoseen FC Espoon kanssa, surffipummi Balilla, ja nykyään yrittäjä Helsingissä. Shpat Qerimi on elämässään ehtinyt olla paljon asioita. Suomen Zlatania hänestä ei kuitenkaan tullut.

”Zlatan on ylivoimainen suosikkipelaajani ja esikuvani. Jokaisella pelaajalla on silti oma reittinsä”, naurahtaa Gjakovassa syntynyt Shpat Qerimi, 24.

Yhtäläisyydet ruotsalaisen jalkapallon kuninkaaseen ovatkin pitkälti laiskoja stereotypioita: maahanmuuttajatausta, haluttomuus syötellä junnupeleissä, samankaltaiset pelityylit sekä itseluottamusta isommallakin pipetillä otettavaksi. Lähinnä pintakerroksen juttuja. Kirjoituksen otsikkokin on vain kirjoittajan oma mieltymys ujuttaa tekstiin suomiräp-vertaus.

Todellisuudessa Qerimi ei ponnistanut huonolta alueelta ja ollut valmentajien syrjimä. Päinvastoin: hän tuli Turun varakkaiden alueelta, Hirvensalosta, ja oli tunnustetusti ikäluokkansa lahjakkaimpia pelaajia alueella. Hänen isänsä on silloisen HC Denniksen useampaan käsipallon Suomen mestaruuteen luotsannut Besim Qerimi, jolla löytyy ammattivalmentajatutkintosekä käsipallosta että jalkapallosta.

”Isän kanssa käytiin joitakin juttuja läpi, keskusteltiin asioista. Lähinnä hän silti tuki, oikeastaan olisin ehkä joskus kaivannut kriittisempää palautetta. Joskus jonkun tarvitsee sanoa sulle, että hei, et tee oikeita asioita.”

”Joukkueiden asioihin tai valmennukseen isä ei ole koskaan kuitenkaan puuttunut, vaikka Suomessa paljon näin tehdään vähemmälläkin tiedolla ja kokemuksella jalkapallosta.”

Qerimin tarinassa oleellista on se, että kyse on yksinkertaisesti jommastakummasta kahdesta vaihtoehdosta: joko Qerimi on keskinkertainen pelaaja, joka osasi täysin rutistaa itsestään aivan kaiken potentiaalin irti, tai sitten hän on äärimmäisen lahjakas pelaaja, jota ei Suomessa osattu arvostaa ja kehittää.

Kun katsotaan ja ynnäillään mitä viivan alle jää, oli pelaaja kuitenkin lähellä suomalaisen jalkapallon mittakaavalla merkittävää läpimurtoa. Ilman nuorten maajoukkuekutsua, avauspaikkaa piirijoukkueessa tai säännöllistä peliaikaa missään vaiheessa junioriuraansa.

Mitään tekosyitä ei ex-pelaaja itse ainakaan lähde etsimään: ”Ajat ovat muuttuneet, eikä maahanmuuttajataustaisen pelaajan ole enää niin vaikea olla. Faktaa on kuitenkin se, että mun piti ulkomaalaisena pelaajana olla paljon parempi kuin suomalaisen, jotta saataisiin sama arvio peliesityksestä.”

Ainakin tietyllä tapaa helsinkiläistynyt pelaaja on joutunut hyväksymään suomalaisen yhteiskunnan väheksynnän. Yläkoulussa Qerimi tavutti aina uuden opettajan nimenhuudossa nimensä kirjain kerrallaan, koska kukaan ei kuitenkaan osannut sitä koskaan kirjoittaa. Ei edes myöhemmin Rovaniemen Palloseurassa, jossa hyökkääjän pelipaidan selässä komeili teksti Geremi. ”Se korjattiin viiden pelin jälkeen. Huomautin siitä, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä mitä siellä selässä lukee.”

Ehkä ulkomaalaistaustakin on laiska syy, vaikka sen vaikutuksia ei voi niitä kokematon ikinä rehellisesti arvioida. Sen sijaan syyt ovat enemmänkin suomalaisen juniorivalmennuksen ongelmia isommassa kuvassa: lahjakkuuksien tunnistamisen, pelitapojen ja pelaajatyyppien yksipuolisen suosimisen ongelmia.

 

Suomalainen juniorivalmennus on pitkään nähnyt vain asiat, jotka sen on yrittänyt korjata. Heikkouksista on päästävä eroon loputtomalla puurtamisella, treenikentällä on painettava leuka rinnassa, kunnes myös vasemman jalan alakierteinen kaaripallo lentää sen 30 metriä.

Sen takia systeemi on tuottanut pelaajia, jotka osaavat potkaista molemmilla jaloilla kohtalaisen kaaripallon, mutteivät kummallakaan kansainvälisen tason pitkää syöttöä. Vahvuuksien edelleen kehittämiseen ei vastaavaa vaivaa ole nähty.

Qerimi tunnistaa kaavan: ”Valmentajat olivat aina sitä mieltä, että pitää kehittää pelin heikkoja osa-alueita. Kaikki valmentajat vuorotellen pyrkivät kehittämään nopeutta ja oikeaa jalkaani. Vahvuuksia harjoittelin omalla ajallani. Kääntymistä, laukomista ja niin edelleen.”

Omaehtoisessa harjoittelussakin nähtiin yleensä vain ongelmat. Kun B-junioreiden kolmosjoukkueeseen tiputettu hyökkääjä vietti Impivaaran jalkapallohallissa kuusituntisia päiviä treenaten joka kerta kun kentällä oli vähänkin tilaa, nähtiin että ”siellä se syö jäähallin kahviossa makkaraperunoita ruuaksi”.

Ongelmallisinta tilanteessa on, että pelaajana Qerimillä oli vain yksi merkittävä heikkous useiden vahvuuksien kasvaimena. Hän oli luova pelaaja, erinomainen suojaamaan palloa, poikkeuksellisen hyvä harhauttelija, varma viimeistelijä pelottavalla kaukolaukauksella ryyditettynä sekä merkittävän vahva ilmassa. Kaikki nuorelle pelaajalle käyttökelpoisia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä selkeästi muista erottuvan pelaajatyypin.

Mutta Qerimi oli myös kohtalaisen hidas – hidas nimenomaan pitkässä juoksussa. Ei sillä tavalla hidas, etteikö voinut ohittaa pelaajia, mutta niin hidas, ettei hänelle kannattanut pelata 50/50-palloa juoksukilpailuun puolustuslinjan taakse. Hitaudesta tai zlatanmaisen erottuvasta nenästään Qerimi saikin lukuisat lempinimensä, kuten ”Silja Line”, ”Kärsä” ja ”Babar”.

”Olin eri tavalla nopea, räjähtävä pelaaja. Räjähtävä pelaaja tarvitsee hyökkäyksessä sen hetken, kun peli pysähtyy tai hidastuu, jotta voi sitten kiihdyttää räjähtävästi ja saada itselleen tilan.”

Pelaaminen monessa juniorijoukkueessa perustuu kuitenkin rehelliseen juoksukilpailuun. Ilman houkuttelua, eri rytmejä tai tilantekoa pallo pelataan linjan taakse, jonne puhtaasti nopein pelaaja ehtii ensimmäisenä.

Siihen pelaaminen perustuu monessa suomalaisessa joukkueessa aikuisten ammattilaistasolla. Esimerkiksi Honka ja VPS perustavat pelaamisensa vahvasti linjan taakse aikaisessa vaiheessa pelattaviin palloihin.

”Koin suomalaisen jalkapallon usein aika raskaaksi pelata. Täällä pelataan lätkäfutista, hirveä vauhti koko ajan päällä. Pelivälineestä luovutaan hyökkäysalueella, samalla tavalla kuin jääkiekossa. Yleisin tapa tehdä maali suomalaisessa jalkapallossa on vetää pitkä pallo puolustajalle ja prässätä se pois.”

Erityisesti nopea kontrolloimaton hyökkäys korostuu kuitenkin junnufutiksessa. Nopea ja suoraviivainen hyökkääminen on usein myös vastahyökkäyspelaamista, joka taas perustuu yleensä siihen, että vastustaja tekee virheen: joko syötössä, haltuunotossa tai kuljetuksessa, väärän taktisen valinnan tai on huonossa kenttätasapainossa. Ja missään muussa jalkapallossa ei tapahdu niin paljon virheitä kuin juniorijalkapallossa.

Tämä yhtälö tekee nopeasta hyökkäämisestä juniorijalkapallossa tuloksellisesti menestyksekkään pelitavan, jolla voi kompensoida paljon muita puutteita pelaamisessa. Varsinkin jos on suhteessa älyttömän nopeita pelaajia, joita junioreissa on, koska fyysisessä kehityksessä voi saman ikäluokan pelaajien välillä olla todella suuria eroja.

Qerimi näkee tässä myös ongelmia: ”Suomessa hyökkäävät pelaajat eivät välttämättä opi pelaamaan pienessä tilassa, kun hyökkäykset ovat niin nopeita.”

Qerimin kaltainen pelaaja, ja moni muu suomalainen pelaaja, kaipaisi peliin enemmän hitaita hyökkäyksiä. Hitaissa hyökkäyksissä pelaajat joutuvat tekemään enemmän taktisia valintoja havaintojensa perusteella, ajattelemaan pidemmälle eteenpäin ja ratkomaan tilanteita muutaman pelaajan yhteistyöllä. Hidas hyökkääminen opettaa kärsivällisyyttä pitää palloa, rytmittää peliä ja tunnistaa tilanteita.

”Pitäisi olla pelaajia, jotka osaavat pitää palloa 20 metrin päässä vastustajan maalista. Mieti sitä painetta, joka puolustuksella on. Sitten vaan etsitään ja odotetaan se yksi vastustajan virhe. Yksi sijoittumisvirhe, ja pallon saa laittaa vitosen viivalta tyhjiin. Se on hienointa jalkapalloa.”

”Kroatiassa hyvässä joukkueessa pelaaminen oli ihanaa. Teit pienen oikea-aikaisen liikkeen ja olit läpi, ei sun tarvitse olla edes nopea”, Qerimi sanoo, ja antaa esimerkin: ”Jos katsot paikallaan seisovaa topparia silmiin ja juokset sen selän taakse, miten se voi ehtiä sinne ennen sua? Se on juoksukisa, jossa itse saa päättää suunnan.”

Samalla hidas hyökkääminen on kuitenkin haastavampaa ja tuloksellisesti pitkään huonompi vaihtoehto kuin pallon tumppaaminen isokokoiselle ja nopealle varhain kehittyneelle hyökkääjälle linjan taakse. Siksi se on valmentajalle äärimmäisen vaativa pelitapa. Vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kykyä motivoida pelaajia pelaamaan tuloksellisesti huonommalla pelitavalla, ja nähdä syöttöketjujen katkeavan ja oman verkon heiluvan kerta toisensa jälkeen yksinkertaisten perussuoritusten ja valintojen epäonnistuessa.

 

Turussa vietettyjen juniorivuosien jälkeen Qerimi löysi tiensä suomalaisen jalkapallon hitaan hyökkäämisen runsaudensarvelle, Mika Lehkosuon FC Honkaan. Kolmen vuoden sopimus ja nousu edustusjoukkueen rinkiin ei kuitenkaan koskaan johtanut läpimurtoon.

”Mokasin sen homman lopulta itse. Olin 18-vuotias, vasta lapsi ja ensimmäistä kertaa opettelemassa elämistä Turun ulkopuolella. Jossain vaiheessa iski henkinen väsymys, tuli ikävä tuttua kaveripiiriä ja ympäristöä”, kertoo nykyään Helsingin keskustassa asuva Qerimi.

”Sukset eivät varsinaisesti menneet ristiin kenenkään kanssa. Egon suojeluvaisto vaan iski päälle. Kun käskettiin treenata itsensä parempaan kuntoon, vastasin, ettei tarvitse koska pärjään taidolla. Silti tein ne juoksut, mutta teki vaan mieli puolustautua. Sitten kun olet sanonut kahdelle tai kolmelle ihmiselle vastaan, on se ylämäki aika jyrkkä, mikä pitää nousta.”

Ylämäki Hongassa muuttui pystysuoraksi, ja Qerimi siirtyi lainalle kotimaahansa Albaniaan. Pelipaikka löytyi syntymäkaupungin Vllaznimi-seurasta, jossa kakkosvalmentajan toimi perhetuttu ja isä Besimin hyvä ystävä. Sarjan ja joukkueen taso ei ollut päätähuimaava, mutta Albaniassa Qerimi ymmärsi Hongassa tekemänsä virheen.

”Tuttu kakkosvalmentaja opetti minulle, että kentällä en voi sanoa mitään vastaan. Jos en pidä jostain harjoituksesta tai olen asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, vaikka olisin oikeassa, pidän suuni kiinni ja teen sen harjoituksen. Kotona voin sitten valittaa seinälle tai mennä tekemään omatoimisesti mielestäni paremman treenin. Valmentajan auktoriteettia ei voi ruveta syömään.”

”Sen jälkeisissä seuroissani sain aina kiitosta hyvästä asenteesta harjoitteluun.”

Suomeen palattuaan Qerimin pelaajasopimus Hongan kanssa purettiin. Kosovolaissyntyisellä pelaajalla oli ollut agentti ja ulkomaan virityksiä sekä itse omalla aktiivisuudella hankittuja testileirejä jo nuoresta asti. Seuroista muun muassa Alemannia Aachen oli tullut tutuiksi. Agentin avulla järjestyi nytkin testileirejä Saksan neljänneksi korkeimmalta sarjatasolta, VfB Lübeckista sekä St. Paulin ja HSV:n kakkosjoukkueista. Agenttien merkitys on nykyisen tapahtumanjärjestäjän mukaan suuri.

”Kun pelaaja on riittävän hyvä, tullaan häntä kyllä katsomaan ilman erillistä kutsua. Sen tason alapuolella oleville pelaajille agentit ovat kuitenkin elintärkeitä”, Qerimi summaa ja jatkaa: ”Se bisnes on kuin mikä tahansa bisnes, agenteilla on yhteyksiä seuroihin ja toisiin agentteihin, ystäviä valmentajissa, seurajohtajissa ja pelaajissa. Palveluksia tehdään suuntaan ja toiseen, kuten myös sopimuksia siitä, miten mahdollinen saatava siirtokorvaus jaetaan.”

Vasenjalkaisen hyökkääjän urapäätökset ovat olleet kliinisellä kylmällä tavalla harkittuja. Esimerkiksi Interistä Tepsiin ja takaisin on paheksuttu joskin yleinen siirto, mutta pelaajalla oli siihen omat loogiset syynsä. Jos Zlatania – tai vaikkapa Joel Pohjanpaloa – olisi peluutettu edustusjoukkueen treeneissä laitapuolustajana, olisivat hekin todennäköisesti nostaneet kytkintä. Qerimillä oli toinenkin syy: jos hänestä tuntui, ettei hän voinut vaikuttaa omaan peliaikaansa millään tavalla, hän vaihtoi seuraa.

Loogisen kliiniset uravalinnat johtivat lopulta Saksaan. Testileiri HSV:ssa sujui hyvin, Qerimin muodostaessa tehokkaan kärkiparin nykyisen Leverkusen-hyökkääjä Heung Min-sonin kanssa. Luvattua yhteydenottoa ei pelaajalle asti koskaan kuulunut. Syy selvisi Qerimille myöhemmin: seura oli yrittänyt soittaa hänen agentilleen, joka ei ollut pystynyt vastaamaan puhelimeen, koska oli tutkintavankeudessa talousrikoksista.

Lopulta pelipaikka löytyi kaverin kautta Eintracht Norderstedistä, Hampurin Oberliigasta, viidenneksi korkeimmalta sarjatasolta. Uuden alun pilasi kuitenkin loukkaantuminen. Debyyttiottelun seitsemännellä minuutilla murtunut nilkka piti Qerimin pitkään sivussa. Otteluita seurassa kertyi lopulta vain neljä.

Loukkaantumiset olisivatkin se helpoin varjo, jossa piileskellä kun huippu-ura päättyi jo parikymppisenä. Qerimin loukkaantumiset olivat aina vakavia: jos meni takareisi, se ei revennyt vaan lähti irti luusta, ja nilkasta meni kaikki mahdollinen.

”Nuorena olisi pitänyt tehdä oheisharjoittelua huomattavasti tunnollisemmin”, nyt 24-vuotias Qerimi myöntää.

 

Siinä vaiheessa kun moni muu olisi luovuttanut, jatkoi ”Spati” näyttöpaikkojen metsästämistä. Lopulta se poiki pelaajalle mahdollisuuden ja meriitin, joka on yksi suomalaisen jalkapallon parhaiten varjelluista salaisuuksista. Sopimus RNK Splitin kanssa Kroatian pääsarjaan, ja yksi esiintyminen UEFA:n mukaan Euroopan 20. kovimmassa pääsarjassa.

”Agentillani oli verkosto, ja sitä kautta sain mahdollisuuden päästä testiin Slaven Belupoon. Pelasin 45 minuuttia testipelissä, joka sujui surkeasti.”

Testipeli poiki kuitenkin uuden mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sarjanousija RNK Splitin kanssa. ”Lensin sinne eräänä perjantaina, ja menin suoraan treeneihin. Kausi oli loppu, joten treeneissä pelattiin pelkästään 11 vs. 11. Tein kaksi maalia, ja valmentaja ilmoitti välittömästi haluavansa minut sinne kesällä, kun valmistautuminen uuteen kauteen alkoi.”

Qerimi teki Splitin kanssa 3+2-vuotisen sopimuksen ja valmistautui kauteen normaalisti joukkueen kanssa. Pre-season sujui hyvin ja maaleja syntyi. Suomalainen oli kiinni avauksen paikassa. Jotain oli kuitenkin pielessä.

”Seura oli luvannut hoitaa paperit kuntoon, mutta ennen ensimmäistä peliä ilmoitettiin, etten ollut vielä saanut työlupaa Kroatiaan. Valmentaja yritti hoputtaa seurajohtoa, mutta lopulta papereita ei koskaan saatu kuntoon”, hän sanoo. ”En voi koskaan todistaa mitään, mutta uskon, että seuran presidentti viivytti tahallaan paperien saapumista.”

Qerimi vietti Kroatiassa kahdeksan kuukautta. Sinä aikana hän pelasi yhdessä Kroatian liigaottelussa – vailla työlupaa. Ilman hässäkkää muotoseikkojen kanssa pelejä olisi kertynyt miehen itsensä mukaan ainakin 20. ”Olin valmentajan suosikkipoika. Kävin joka sunnuntai hänen luonaan syömässä”, Qerimi muistelee.

Suomessa olisikin saatu aikaiseksi mielenkiintoinen keskustelu maajoukkuevalinnoista, jos tuntematon hyökkääjä olisi pelannut nuo hypoteettiset 20 peliä Kroatian sarjassa, ja onnistunut maalinteossakin muutaman kerran. UEFA:n kansallisten pääsarjojen rankingissa Kroatian Prvna HNL -liiga on ylempänä kuin esimerkiksi Skotlannin tai Puolan pääsarjat, jossa Huuhkajien nykyisiä hyökkääjiä pelaa.

Aika Kroatissa oli nuorena Suomeen muuttaneen miehen elämän rankinta aikaa: ”Se kaksi tuntia jalkapallon pelaamista oli ainoa asia, josta nautin. Se piti minut hengissä ne kuukaudet. En tehnyt muuta kuin nukuin, söin, join, pelasin futista ja huolsin itseäni. En käynyt ulkona, ei ollut tyttökuvioita, eikä kavereita.”

”Joukkueeseen sopeutuminen oli hankalaa. Kosovon albaaneista ei pidetä Kroatiassa. Lisäksi tulin Suomesta, jonka kroatialaiset näkevät rikkaana maana. Vein heidän maansa vähiä rahoja ansaitsemalla kohtalaisen hyvää palkkaa pelaamisesta.”

”Suomessa kauhistellaan kun joku sanoo kentällä vähän kovemmin. Kroatiassa jos menetit pallon, kaikki huusivat sinulle. Venäjän pääsarjassa ja Bundesliigassa pelannut kokenut puolustaja, Igor Budisa, veti minua joka treeneissä täysillä jaloille ja sanoi: älä ota tätä henkilökohtaisesti, koulutan sinua paremmaksi pelaajaksi. Pelasimme aina treeneissä kahdella kosketuksella. Pari kuukautta myöhemmin huomasin, että olin oppinut ottamaan ensimmäisellä kosketuksella niin paljon tilaa, ettei puolustaja ehtinyt enää tulla sukille.”

Kun muita viihdykkeitä tai houkutuksia ei ollut, teki Qerimi omien sanojensa mukaan ”sitä työtä” vuorokauden ympäri. Kahden tunnin liikkuvuusharjoituksia iltaisin, oma juoksuvalmentaja, nukkumaan kymmeneltä ja ylös kuudelta aamulta. ”En ole koskaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin silloin olin.”

Kaikista hankaluuksista huolimatta Split on kuitenkin se paikka, johon tämä yksi tarina kulminoituu. ”Se oli niin pienestä kiinni. Kroatian aika on mun uralla se hetki, jolloin kaikki olisi voinut onnistua. Pelasin pre-seasonilla ja kauden harjoituspeleissä niin hyvin, että kun en saanut kaudella peliaikaa, minua kysyttiin lainalle Saksaan ja Kroatian muihin seuroihin.”

Lopulta 28.1.2011, kaksi päivää ennen siirtoikkunan sulkeutumista, seurajohto ilmoitti suomalaispelaajalleen, että ilman työlupaa oleskelu maassa ei enää onnistu. ”Sopimus purettiin. Se oli taloudellisesti minulle hyvä ratkaisu, mutta ei se kauheasti lohduta”, toteaa Qerimi nyt.

Splitin kausi päättyi kolmanteen sijaan ja europeleihin. Seuraavalla kaudella se kohtasi Eurooppa-liigan karsinnoissa Fulhamin, jonka kanssa se pelasi kotona tasan 0–0 ja hävisi vierasottelun 2–0. Sarjassa kolmesta ensimmäisestä ottelusta kaksi voittoa ja yhden tasapelin saalistaneen joukkueen valmentaja, Qerimin sunnuntairuokaseura ja entinen Southampton maalivahti Ivan Katalinic sai potkut Lontoossa kärsityn Fulham-tappion jälkeen. Seuran presidentin suosiossa joko ollaan tai ei olla.

 

Splitistä Qerimi palasi Suomeen odottelemaan uutta mahdollisuutta ja seuraavaa pelipaikkaa.

Lopulta tie vei napapiirille Turusta tutun John Allenin alaisuuteen. Läpimurtoa ei muutamista hyvistä esityksistä huolimatta RoPSissa koskaan tullut, ja kausi katkesi jälleen yhteen vakavaan loukkaantumiseen eturistisiteiden katkettua. Uransa ainoan liigamaalin RoPSin paidassa Qerimi ehti ampua rangaistuspotkusta TPS:n verkkoon, eikä tuulettanut osumaansa.

Syksy 2011 meni eturistisidettä kuntouttaessa. Qerimi treenasi ”ihan saatanasti”, jotta saisi polven kuntoon tammikuuhun mennessä. Tarkoituksena oli lähteä ulkomaille. Tällä kertaa testileirit kuitenkin kariutuivat, joten pelaaja päätti tähdätä sopimukseen Veikkausliigassa.

”Muutamia testejä oli sovittu liigaseurojen kanssa, mutta kaikki peruuttivat tai halusivat siirtää leirejä. Lopulta soittelin itse 8–9 seuralle ja kysyin näyttöpaikkaa. Kukaan ei ollut valmis antamaan sellaista.”

”On erikoista, miten seurat antoivat näyttöpaikkoja Kakkosesta tuleville pelaajille, mutta viime kaudella samassa sarjassa pelannut pelaaja ei kelvannut edes testille. Suomessa on kummallinen käsitys, että jos on jo saanut näyttöpaikan liigassa eikä ole dominoinut, ei ole mitään annettavaa. Seurat odottavat löytävänsä ihmeen: pelaajan, joka on ensimmäisessä pelissään kaikkien aikojen paras. Ei se toimi niin, vaan pelaajat kasvavat joukkueeseen ja joukkueen sisällä – oppivat strategian ja tottuvat pelikavereihin ja taktiikkaan”, Qerimi lataa.

Kun jalkapalloilijan ensimmäinen suuri siirtoikkuna eli alkutalvi 2012 meni ohi, päätti Qerimi treenata ja hankkia pelituntumaa FC Espoon paidassa Kakkosessa. Tuntuman ja kunnon kohotus päättyi kuitenkin alkukesästä tulleeseen vakavaan takareisivammaan. Samalla jokin naksahti nuoren miehen päässä.

”Kukaan ei ollut valmis antamaan minulle näyttöpaikkaa, enkä voinut vaikuttaa siihen itse mitenkään. Soitinhan jo kaikkiin seuroihin. Lisäksi takareiteni meni katki kahdesti, vaikka olin treenannut talvella kovaa ja hyvin. Päätin unohtaa jalkapallon ja nauttia kerrankin vain kesästä.”

Kesä, normaali elämä ja nuorten aikuisten normaalit harrastukset maistuivat omien sanojensa mukaan ”jalkapallokuplassa” eläneelle Qerimille hyvältä.

”Opin ensimmäistä kertaa työn ja rahan arvon. Samalla tajusin, että olin 5–6 vuotta samanikäisiä ihmisiä jäljessä elämässäni. Olin 23-vuotias, enkä osannut edes maksaa laskua itse. Seurat olivat aina hoitaneet kaiken. En ollut aikuinen”, Qerimi ruoskii itseään.

 

Kuljettuaan omia polkujaan omalla tyylillään pitkään, Qerimi palasi lopulta samalle polulle keskiverron suomalaistalentin kanssa. Urheilun takia uhratut asiat alkoivat nostaa päätään, esimerkiksi paine saavuttaa tiettyjä virstanpylväitä tiettyyn ikään mennessä. Halu kokea muutakin elämää kuin venyttelyä ja kanapastaa neljän seinän sisällä.

”Futiksen viehätys perustuu sen koukuttavuuteen. Kun teet sitä ja kehityt siinä, se imee sinut koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Jatkat aina vaan ja etsit vielä sitä yhtä mahdollisuutta, josta saisit sen jättipotin, läpimurron. Lopulta huomaat, että elämässä on muutakin.”

Kun takareisi oli kunnossa, Qerimi ei laittanutkaan agenttiaan töihin ja vetäytynyt Talin halliin, vaan lähti Barcelonaan. Ja sieltä Marokkoon. Marokosta Balille, välissä Australiaan ja takaisin Balille. Oleskelua, lomailua, nautiskelua, elämän opiskelua ja ihmisiin tutustumista, kuten Qerimi itse sanoo.

”Kyllä se 5–6 kuukautta oli mun elämän paras life lesson. Tajusin mikä on tavoittelemisen arvoista.”

Suomeen palaavaa miestä odottivat oikeat työt ja kouluun hakeminen. Pelaaminen rajoittui neljään otteluun lopulta Ykköseen nousseen HIFK:n paidassa. Nykyään Qerimi opiskelee kansainvälistä bisnestä Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa, ja luotsaa omaa firmaansa tapahtumanjärjestäjä/promootiofirmaansa Men with Beards. Parrakkaissa miehissä tapahtumien järjestämisessä apuna on ollut muiden muassa entinen KuPS-toppari, nykyisin Kakkosen EIF:ssä pelaava Etchu Tabe.

Pelaaminen on jäänyt, osittain työkiireiden, osittain terveystilanteen takia. Qerimin olkapää putosi paikaltaan talvella Salon Palloilijoiden harjoituspelissä, jossa entinen hyökkääjä luuti topparina. Polven takaristisiteet ovat myös poikki. Mitään päätöksiä uransa suhteen nykyinen yrittäjä ei ole kuitenkaan tehnyt:

”Voisin hyvin kuvitella pelaavani vielä jossain, mutta ammattilaisjalkapalloilijana en enää näe itseäni”, Qerimi kertoo ilman katkeruutta äänessään.

”Ammattilaisuus oli yksi unelmani. Ihmisellä on kuitenkin elämässään useampi kuin yksi unelma. Nyt on niiden muiden unelmien aika. Katsoin ammattilaisjalkapalloilijakortin, en ollut lopulta ollut riittävän hyvä tai onnekas. Nyt täytän seuraavaksi 25 vuotta, ja on rakennettava sitä toista uraa.”

”Jalkapalloon käytetty aika ei ollut missään tapauksessa hukkaan heitettyä. Käytin sen ajan unelmani jahtaamiseen, eihän elämässä voi tehdä mitään parempaa?”

 

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/