Kulttuurishokki ei lamauttanut ensimmäisiä Atlantin ylittäneitä suomalaisjalkapalloilijoita. Outo amerikkalaisuus imaisi heidät mukaansa ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä erikoisuudessaan siinä oli jotain samanlaista suomalaisen kulttuurin kanssa?
Loppukesästä 1904 delegaatio aikansa terävimpiä saksalaisia sosiaalitieteilijöitä rantautui uuteen maailmaan, Amerikan yhdysvaltoihin. Ryhmän määränpään, kansainvälisen tieteiden ja taiteiden konferenssin, lisäksi St. Louisin maailmannäyttely kokosi yhteen aikansa jännittävimmät ilmiöt, uusimmat ruokailuelämykset sekä svengaavimmat muusikot.
Kaikkia matkaajia 80 metrin korkeuteen vievä maailmapyörä, tavaamaan oppinut hevonen, buurisotien taisteluiden juhlalliset uudelleennäyttelemiset, puujalkaisen voimistelijan kuusi olympiamitalia ja Scott Joplinin ragtime eivät kuitenkaan ihastuttaneet. ”Terveisiä tästä kammottavasta kulttuurihelvetistä”, tuhersi postikorttiin Werner Sombart. Herkkäsieluinen sosiologi tunsi suurkaupunkien valojen välkkeessä todistavansa kulttuurin jumalten iltahämärää. Hän palasi kotimaahansa mukanaan kysymys: ”Miksi Yhdysvalloissa ei ole sosialismia?”
Toinenkin likaisen ”eurooppalainen” S on tuloksetta piirittänyt Pohjois-Amerikkaa yli sadan vuoden ajan. Soccerin jylhää nousua USA:ssa on povattu tasaisesti vuosikymmenten varrella, mutta vuoroveden laskiessa se on joka kerta jäänyt räpiköimään rannalle.
Marxilaiset akateemikot eivät kyenneet viime vuosituhannen alussa käsittämään miksi maailman teollistuneimmassa valtiossa, siinä jonka piti olla teorian mukaan lähimpänä sortovallan päättämistä, kommunistiset puolueet eivät kasvaneet yhtä tahtia eurooppalaisten vastakappaleidensa kanssa.
Jalkapallon ylivertaisuuden ymmärtäneet taas hämmästelevät, miksi globalisaation veturi, kulttuurien yhdenmukaistumisen sanansaattaja ei ole ottanut planeetan suosikkipeliä omakseen.
Jotain omituista amerikkalaisissa täytyy olla. Jotain ainutlaatuista. Samaan aikaan toisaalla, Pohjolan perukoilla, toinen vastustuksen linnake on rakentanut kaukaloa ympärillään. Ainutlaatuiset suomalaiset.
”Olin siinä vaiheessa jo pelannut Suomessa kolme kautta Mestaruussarjaa ja päässyt A-maajoukkueeseen, joten alkoi olla pikku hinku ulkomaille kokeilemaan suurempia kenttiä. Kävin pelaamassa Belgiassa Arto Tolsan edustaman Germinal Beerschotin reserveissä ja sieltä ilmoitettiin, että olisivat kiinnostuneita minusta seuraavaksi syksyksi. Timo Liekoski oli silloin Dallasissa kakkoskoutsina ja sieltä kysyttiin, tulisinko ensin Dallasiin kesäksi 1978”, Kai Haaskivi muistelee.
”Mulla oli aina ollut tietynlainen kiinnostus Amerikkaa kohtaan ja aukeni mahdollisuus käydä katsomassa kuinka ihmeellinen paikka se nyt sitten on. Alunperin oli tarkoitus olla Jenkeissä se kesä. Se sitten pääsi venähtämään 37 vuodeksi”, naurahtaa Haaskivi, joka pyörittää jalkapalloakatemiaa Sarasotassa Floridassa.
Haaskiven polku jalkapallon parissa ei ole se kaikkein kuljetuin. Palo lajiin periytyy isä Olavilta, joka tunnetaan yhtenä suomalaisen jalkapallovalmennuksen merkittävimmistä kehittäjistä. Kai murtautui HJK:n edustusmiehistöön 70-luvun puolessavälissä, josta matka jatkui paikalliskilpailija Kiffeniin.
Vahvan Mestaruussarja-kauden ja maajoukkuedebyytin jälkeen saapui tarjous Atlantin takaa. Yhdysvaltalainen seurajalkapallo eli kulta-aikaansa. New York Cosmosin johdolla NASL:n (North American Soccer League) joukkueet täyttyivät eurooppalaisista nimimiehistä.
”Se oli kasvamassa aika kovaksi sarjaksi. Oli nämä isot nimet, Beckenbauerit, Johan Cruyffit ja Gerd Müllerit. Olihan se hienoa, kun käytännössä jokaisessa ottelussa vastassa oli joku, jota oli nähnyt lähinnä television highlightien kautta”, Haaskivi muistelee.
”Juuri silloin alkoi tulemaan myös nuorempia pelaajia Euroopasta, jolloin omakin idea takaisin lähtemisestä vähän muuttui, kun virta näytti kulkevan tänne.”
Eniten Haaskivelle vaati totuttelua se, kuinka valtava maa Yhdysvallat on. Siellä piti tottua aikaeroihin ja muutoksiin lämpötiloissa. Myös olosuhteet vaihtelivat. Välillä jalkapalloilijat saattoivat pelata bermudaruoholla, välillä taas baseball-kentän puolikkaalla.
”Tekonurmetkaan eivät silloin olleet jalkapalloa varten tehtyjä, vaan usein aika kovia muovimattoja. Siitä nyt sitten saa vanhemmalla iällä vähän maksaa”, Haaskivi muistelee.
Hän sopeutui nopeasti vaativaan ottelurytmiin. Toiseksi kaudekseen Haaskivi siirtyi Houston Hurricanen riveihin ja pommitti 12 osumaa. Hurricanen jäädessä pois sarjasta matka jatkui Edmonton Drillersiin, jossa kahden kauden aikana keskikentän taiturin tilille kirjattiin yhteensä 14 maalia ja 34 maalisyöttöä.
NASL oli kuitenkin jo taloudellisissa vaikeuksissa. Sarjan yleisömäärät pysyivät kohtalaisina, mutta ne eivät olleet tarpeeksi suuria ylläpitääkseen valtavaksi paisunutta sarjaa. Kaikki oli laskettu jatkuvan kasvun varaan, mutta amerikkalaiset pitivät itsepintaisesti etäisyytensä lajiin.
”Kyllä se koettiin tavallaan eurooppalaisena ’vihollisena’, joka yritti viedä junioreita ja sponsoridollareita perinteisemmiltä jenkkilajeilta. Amerikkalaiset ovat kovia puolustamaan omia lajejaan”, toteaa Haaskivi.
Viime kesän MM-kisahuuman aikaan konservatiivikommentaattori Ann Coulter koki tehtäväkseen tiivistää jalkapallon epäamerikkalaisuuden. Coulterin näkemyksen mukaan soccer on tasapäistävä, yksilöllisyyden tukahduttava laji ja – mikä pahinta – se on tylsää. Jalkapallosta puuttuvat loiste ja kiille, ämyreistä pauhaava Rock You Like a Hurricane. Kaikki mitä Werner Sombart oli näkemässään vihannut.
Ilmapiiri on tietysti varsin tuttu myös suomalaiselle jalkapalloyhteisölle (fraasit ”mitään ei tapahdu” ja ”neitilaji” lienevät valtaosalle tuttuja).
NASL teki kaikkensa innovoidakseen itsensä loukusta; paitsioviivat, rangaistuskuljetukset ja tehdyistä maaleista saadut lisäpisteet tulivat ja menivät.
”Paitsiot alkoivat vasta 35 jaardin päässä maalista. Sehän sopi loistavasti näille Gerd Müllereille. Hyökkääjät hölkkäsivät siihen viivalle asti ja jäivät kyttäämään. Kentästä tuli valtavan paljon pidempi keskikenttäpelaajille. Ne meni hullun lailla edestakaisin, hyökkääjät ja puolustajat odottelivat siellä paitsiolinjalla. Olihan se mielenkiintoista”, muistelee Haaskivi huvittuneena.
”Sitten oli shoot-outit, joissa pelaajalla oli viisi sekuntia aikaa tehdä maali paitsioviivalta. Ja aina oli Fifa valittamassa.”
Katsojat eivät kuitenkaan olleet taivuteltavissa. Joukkueita alkoi katoamaan kartalta kiihtyvällä tahdilla. Pian hajosi myös Haaskiven edustama Drillers.
Samaan aikaan syntymässä oli kuitenkin uusi mahdollisuus. Aluksi NASL:n talvisarjana pelattu sisäjalkapallo oli kasvattanut nopeasti suosiotaan ja Haaskivi loisti pienen kentän nopeatempoisessa pelissä. MISL (Major Indoor Soccer League) nosti profiiliaan imaisemalla mukaansa NASL:n talvisarjan juuri suomalaisen jäädessä ilman joukkuetta.
Haaskivellä oli edessään valinta: aloittaa ura uudestaan Euroopassa tai jäädä Yhdysvaltoihin jatkamaan kovassa huudossa olleen uuden lajin parissa.
”Taloudellisesti minulle oli paljon parempi jäädä pelaamaan sisäfutista ja sarja loppui kesän alussa, jolloin pystyin tulemaan aina Suomeen kesäksi. Se sopi minulle hyvin.”
Haaskivi löysi paikkansa Timo Liekosken valmentaman Cleveland Forcen paidasta. Ottelut pelattiin kaukaloissa, joissa kentällä molemmilta joukkueilta hääri viisi pelaajaa ja maalivahti.
Ottelumäärä oli valtava. Finaaliin päässeille kertyi kaudessa parhaimmillaan 80 peliä.
”Se oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa, varsinkin kun matkustettiin itärannikolta länsirannikolle. Samalla NASL kaatui lopullisesti ja parhaat pelaajat siirtyivät sisäfutikseen, jolloin se liigan taso oli hirveän hyvä. Se ei ollut mikään painimis- tai kiekkoliiga, vaan hyvää futista”, Haaskivi summaa.
Suomalainen nousi nopeasti sarjan tähtikaartiin. Hänet valittiin yhteensä kahdeksan kertaa tähdistöotteluun ja vaikka mestaruus karttikin Cleveland Forcea, oli tuoreesta hittielokuva Star Warsista nimensä saanut joukkue liigan ehdottomasti suosituimpia.
”Se oli amerikkalaisille paljon luonnollisempi laji, kun tuli maaleja ja jäähyjä ja koko ajan oli hirveä vauhti päällä. Ei tarvinnut ymmärtää sen syvällisemmin, kun molemmat joukkueet tekivät seitsemän maalia. Meillä oli parhaimmillaan reilusti yli 10 000 katsojan keskiarvo”, Haaskivi kertoo.
”Siinä kuitenkin toistettiin samat virheet. Sarja kasvoi liian nopeasti, eikä lopulta ollut enää taloudellisesti kestävällä pohjalla. Henkilökohtaisesti olin onnekas: samalla kun lopetin pelaamisen, vuonna 1992, loppui koko sarjakin. Pääsin kokemaan aallonharjat sekä ulko- että sisäfutiksessa.”
Vuonna 1994 Yhdysvalloissa pelattujen MM-kisojen synnyttämä kuhina poiki uuden jalkapallon ammattilaissarjan, MLS:n. Ensimmäistä suomalaista yrittäjää saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 2004 asti. Askeleen tuntemattomaan otti pitkään brittikentillä luutinut Simo Valakari.
”Multa loppui Derbyn kanssa sopimus ja vaihtoehtoja oli Ruotsissa ja Norjassa, mutta ajattelin että siinä vaiheessa uraa olisi hyvä kokeilla jotain erilaista. Tuli mahdollisuus lähteä Dallasiin, kokonaan uuteen ympäristöön, uudenlaiseen pelitapaan ja elintapaan”, kertoo nykyisin SJK:ta Veikkausliigassa valmentava Valakari.
”Aika vähän tiesin sarjasta mitään sinne lähtiessäni ja se oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun olin edes Amerikan mantereella. Tavallaan se oli kokonaan uusi alku.”
Vaikka välissä olikin melkein 30 vuotta, on suomalaiskaksikon kokemuksissa paljon yhtenevää. Valakarin saapuessa Yhdysvaltoihin kävi MLS edelleen taistelua lajin myymiseksi yleisömassoille.
”Aina korostui se show, kaikkien pelaajien piti tuoda tietty lisäarvo siihen ja pelitapakin muotoutui vähän sen mukaan. Eteläamerikkalaisilta pelaajilta haettiin näyttävyyttä, piti harhautella ihan typerissäkin paikoissa. Mun viihteellinen arvo oli siinä, että olin se hullu suomalainen, joka tulee ja taklaa kaikkea mikä liikkuu. Joskus nauratti kun vaimo oli kuunnellut ottelua ja selostajan kuvaus musta oli ollut ’the most violent player in the league’ (sarjan väkivaltaisin pelaaja)”, Valakari kertoo.
”Olin tottunut siihen että brittifutiksessa mennään kiinni ja taklataan. Ihmiset tulivat sitten peleihin katsomaan että ottaako se Valakari tänään kortin. Kaikille haettiin vähän sellaista omaa roolia ja tarinaa.”
Valakari toteaa kuitenkin sarjan ja kulttuurin kehittyneen suurin harppauksin. ”On sitä showta vieläkin siellä, mutta nykyään amerikkalaiset ymmärtävät ja puhuvat paljon enemmän pelin taktisista nyansseista. Pelasin Dallasissa kolmen kauden ajan ja joka vuosi tuntui, että ne pelaajat jotka tulivat collegesta, ymmärsivät peliä vähän paremmin ja olivat vähän valmiimpia.”
Opittavaa on kuitenkin molemmin puolin. Spektaakkelissa on myös vetovoimaa. ”Kun USA:ssa lähdetään katsomaan peliä, niin se on paljon enemmän kuin pelkkä ottelu. Se on tapahtuma, jonne koko perhe menee viettämään päivää. Mennään syömään ja tapaamaan kavereita. On viihdettä, maskotteja ja cheerleadereita. Paikalle tullaan paljon ennen pelin alkua grillailemaan ja katsomaan alkulämpöjä”, Valakari maalailee.
”Niin sen pitäisi toimiakin, että perheiden on helppo tulla paikalle. Niin että tarjoilut ovat hyvät ja lapsilla on tekemistä. Ottelu toimii tavallaan kaiken taustana.”
Kokemuksissa korostuu yhdysvaltalaisen urheilukulttuurin ihailu. Ymmärrys siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti urheilijan tulee olla ammattilainen.
”Se oli yksi hienoimmista ajoista urallani. Opin valtavan paljon siitä, minkälaista on urheilijana eläminen. Se miten huipputeknologiaa ja lääketiedettä hyödynnettiin, se yhteenkuuluvuuden tunne joka joukkueessa oli. Olosuhteet olivat kaikki viimeisen päälle”, Valakari hehkuttaa.
Aiempaan nähden viime vuodet ovatkin olleet varsinainen suomalaispelaajien ryntäys Yhdysvaltoihin. MLS on vetänyt puoleensa maajoukkuekonkarit Teemu Tainion, Mika Väyrysen ja Markus Halstin.
Jopa merkittävämpi aalto on kuitenkin muodostunut koulutusta hakemaan lähtevistä nuorista. Pelkästään Texas Rio Grande Valleyn yliopistojoukkueessa ahkeroi tällä hetkellä seitsemän suomalaista (Markus Björs, Rico Laitinen, Teemu Vaarakallio, Esa Aalto, Miko Puuskari, Sami Tiittanen ja Olli Tynkkynen).
Monet lähtijöistä ovat nuorten maajoukkuepelaajia, useat jo läpimurtonsa Veikkausliiga-tasolla tehneitä pelaajia. Esimerkiksi alkukauden KuPSia edustanut Joel Vartiainen pakkasi laukkunsa kesän alussa aloittaakseen University of Central Floridassa yhdessä Matias Pyysalon kanssa.
Valakari kannustaa virtaa eteenpäin. ”Pystyt pelaamaan jalkapalloa, hankkimaan hyvän koulutuksen ja näkemään maailmaa. Siinä on tosi paljon hyvää. Olen omienkin lasten kanssa jutellut, että jos tulee vaan mahdollisuus, niin ilman muuta kannattaa lähteä.”
Tärkeä tekijä on urheilun yhteiskunnallinen asema. Valakarin mukaan Yhdysvalloissa vanhemmat ovat valmiita maksamaan hyvästä valmennuksesta, koska lapsen menestys urheilussa merkitsee niin paljon. Se voi viedä eteenpäin elämässä ja tuoda esimerkiksi stipendin kouluun.
”On hienoa, että siellä on niin arvostettua olla valmentaja ja olla urheilija”, Valakari tuumii.
Tämä kaikuu myös Kai Haaskiven peliuran jälkeisissä valinnoissa. Hän on ollut valmentajana nuorten maajoukkueissa, ammattilaisjoukkueissa, yliopistojoukkueissa sekä toiminut seurojen junioritoiminnan valmennuspäällikkönä.
”Olen tavallaan käynyt läpi kaikki mitä mahdollista on. Matkan varrella olen ymmärtänyt paremmin mistä tykkään ja missä olen hyvä. Mitään ongelmaa ei olisi lähteä ammattijoukkuetta valmentamaan, mutta juuri nyt nuorten valmentaminen ja kehittäminen on lähellä sydäntä.” Työsarkaa Haaskivellä riittää lähes loputtoman paljon. Harrastajamäärät ovat paisuneet valtaviksi ja ammattitaitoisille valmentajille on suuri kysyntä.
Jalkapallon räjähdysmäiseen nousuun Yhdysvaltain lajien hierarkiassa Haaskivi ei kuitenkaan usko. Eikä ole varma, onko sillä väliäkään.
”Se kilpailu on ihan hirvittävän kovaa. Jos lasketaan kaikki autourheilut ja muut mukaan, niin voi olla tyytyväinen, jos mahtuu edes 10–15 seuratuimman sarjan joukkoon. Se on sitten muka joku epäonnistuminen. Jalkapalloa pelaa täällä valtava määrä ihmisiä.”
Werner Sombartin kaltainen kysymyksenasettelu onkin ylimielinen ja hölmö. Se etsii kohdettaan sieltä missä se ei ole sen sijaan että keskittyisi tutkimaan minkälaisen muodon se on ottanut. Yhdysvalloissa pelattiin jalkapalloa jo St. Louisin maailmannäyttelyssä 1904, kun Galt FC toi olympiakultaa Kanadalle kaatamalla yhdysvaltalaiset Christian Brothers Collegen ja St. Rose Parishin. Eikä se ole koskaan loppunut, päinvastoin. Yhdysvaltalainen jalkapallo on kiinnostavaa, koska se on rakentunut täysin omalaatuiseksi ja omaleimaiseksi kulttuurikseen. Samat sanat pätevät suomalaiseen jalkapalloon.