Charlie Austin, Joey Barton, Jamie Vardy ja Jordi Alba. Kaikki pelaajia, jotka jonkin seuran huippupelaajakehityssysteemi on hylännyt. Kaikkien kohdalla syynä ”fyysisesti liian heikko tai liian pieni huippujalkapalloon”. Kaikki pudonneet pari porrasta alaspäin, mutta kuitenkin riittävän hyvään ympäristöön osoittaakseen arviot katastrofaalisen vääräksi. Kuinka monta charlieaustinia Suomen pelaajakehitys on heittänyt turvaverkottomaan kuoppaan kasvusta johtuvien fyysisten rajoitteiden takia?

Se oli alle 15-vuotiaiden ensimmäinen maajoukkueleiri Eerikkilässä. Pelaajat tutustuivat ensimmäistä kertaa seurajoukkuepeleistä tuttuihin verivihollisiin pelleilemällä keskenään. Hongan pienikokoinen keskikenttäpelaaja Simon Sid laittoi yllytettynä Copa Mundialinsa jalkaan ja sitten, kenkä jalassa, tunki jalkansa Reippaan maalivahdin Juha Tuiskun Copa Mundialiin. Jalka mahtui helposti. Simon sitoi nauhat, hölkkäili ja pomputteli pari kertaa tuplacopillaan.

Tapaus oli esimerkki paitsi teinipoikien huumorista, myös erilaisesta kasvutahdista. Samana kalenterivuonna syntyneiden junioripelaajien välillä voi biologisessa iässä olla eroa jopa kuusi vuotta. Biologisella iällä tarkoitetaan sitä vaihetta, jossa yksilön eri elinjärjestelmien kehitys on. Eri elinjärjestelmillä on eri aikataulunsa, ja eri yksilöt etenevät omaa tahtiaan tässä kehityksessä huolimatta siitä, mitä passissa lukee syntymäajan kohdalla. Siksi samalla kentällä nähdään pelaajia, jotka ovat täysin eri vaiheessa kasvussaan aikuisen ruumiiseen. Tätä kutsutaan suhteellisen iän ilmiöksi.

Konkreettisesti suhteellisen iän ilmiö voi näyttää esimerkiksi seuraavalta. Sami Hyypiä Akatemian erään ikäluokan joukkueen testeissä pisin pelaaja oli 197 cm pitkä, lyhin 143 cm. 30 metrin juoksun ajoissa eroa parhaan ja huonoimman välillä oli noin 1,5 sekuntia. Lyhyistä maksimaalisista spurteista koostuvassa jalkapallossa tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella 10 metrin pyrähdyksellä nopeampi pelaaja voittaisi hitaamman 2,5 metrin erolla. Jokainen voi kuvitella mielessään tilanteen, jossa ääripäät menevät samaan pääpalloon tai kohtaavat yksi vastaan yksi -tilanteessa.

Suhteellisen iän ilmiötä on tutkittu joukkueurheilussa 1980-luvulta asti. Suomalaisessa jalkapallossa se nousi pintaan Santeri Suvalan tutkittua Turun piiristä vuosina 1987–2008 piirijoukkueeseen valittujen pelaajien syntymäaikoja.

”Turun piiri halusi selvittää, kuinka monta piirijoukkueen pelaajista pääsee Veikkausliigaan asti ja kuinka monta liigapelaajaa tulee piirijoukkuetoiminnan ulkopuolelta. Pelaajien syntymäaikojen tutkiminen oli oma kiinnostuksen kohde, johon piiri lähti nopeasti mukaan”, Suvala kertoo opinnäytteensä aiheen taustoista.

Suvala sai samat tulokset kuin muutkin maailmalla asiaa tutkineet. Lähes puolet piirijoukkueisiin valituista pelaajista oli syntynyt vuoden ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Loppuvuodesta syntyneiden tuntui siis olevan hankalampi päästä piirijoukkueeseen, joka on tärkeä näyttöpaikka ensimmäisiä juniorimaajoukkueita varten. Ilmiö on globaali, ja loppuvuodesta syntynyt pelaakin junioriuransa läpi ikätovereitaan kovemmalla vaikeustasolla: Englannissa akatemioihin valituista vain 14 prosenttia on loppuvuodesta syntyneitä (Guardian), alkuvuodesta syntyneet saavat enemmän mahdollisuuksia osallistua peleihin ja peleissä enemmän peliaikaa (Vaeyens, ym.) sekä ovat yliedustettuina kaikissa juniorimaajoukkueikäluokissa U18-ikäluokkaan asti (Helsen, ym.).

”Tulokset olivat aika pitkälti juuri sitä mitä odotin. Uskon, että tulokset olisivat toistettavissa missä tahansa Palloliiton piirissä, joskin pienemmissä piireissä ilmiön vaikutus pienenee, koska pelaajamassaa on vähemmän”, nykyään Rovaniemellä Pohjois-Suomen valmennuskeskuksen koordinaattorina työskentelevä Suvala arvioi.

Turun piiri reagoi opinnäytetyöhön järjestämällä ylimääräisen piirijoukkueisiin pelaajia kartoittavan Haavi-tapahtuman. Se on korvamerkitty loppuvuodesta syntyneille tai pienikokoisille pelaajille. Tapahtumia fyysisesti hitaammin kehittyville järjestetään säännöllisin väliajoin ainakin seuraavat kaksi vuotta. Ratkaisu jäljittelee Belgiassa tehtyä linjausta, jossa jokaisesta ikäluokasta tehdään kaksi juniorimaajoukkuetta samalla kaavalla.

”Ideana on ensinnäkin se, että loppuvuodesta syntyneet pelaajat saavat olla yhdessä ja näyttää taitojaan. Toiseksi sieltä löytyy 20–25 potentiaalisen pelaajan ryhmä, jotka pidetään mukana jatkuvasti, ikään kuin seurannassa”, Turun piirin valmennuspäällikkö Vesa Mäki taustoittaa ratkaisua.

Myös Suomen Palloliitossa ollaan tietoisia ilmiöstä. Lännen aluevalmentaja Teemu Eskola marssitti joulun pyhinä kolmantena vuonna aluejoukkueturnaukseen yhden pienikokoisista vuotta vanhemmista kootun joukkueen. ”Late bloomersit” pyyhkivät tänä vuonna nuoremmillaan lattiaa, mutta eivät tehneet sitä fyysisin eväin.

”Olimme turnauksen pienikokoisin joukkue. Useat jotka katsoivat pelejä, luulivat että se on toisinpäin: että vastustajat ovat meitä vuoden vanhempia”, Eskola kertoo.

Eskolan mukaan tarkoituksena on antaa fyysisesti hitaammin kehittyville pelaajille mahdollisuus näyttää pallollista osaamistaan ilman, että suhteellisen iän ilmiöstä johtuvat fyysiset rajoitteet koituvat pelaajalle jatkuvasti esteeksi. Kaksinkertainen Satakunnan piirin paras nuortenvalmentaja Eskola korostaa muutenkin piiri- ja aluejoukkueiden valmentajien roolia. Eskolan mukaan aluevalmentajan tehtävä ei ole vilkaista pelaajaa ja hylätä häntä sitten jonkin fyysisen puutteen takia.

”Jos pelaajalla on fyysinen puute, valmentajan tehtävä on kertoa se hänelle ja kertoa myös että näillä ja näillä asioilla voit kehittää sitä.”

”Tärkeää on myös tuntea pelaajat, tietää heidän taustansa nuoremmilta juniorivuosilta”, lisää Eskola ja mainitsee esimerkiksi Gareth Balen, joka sai jatkaa Southamptonin akatemiassa fyysisistä vaikeuksistaan huolimatta, koska seurassa tiedettiin Balen olleen aiemmin nopea pelaaja. ”Jalkojen liikenopeus on usein sama lapsena ja aikuisena, mutta välissä se voi kasvun myötä kadota hetkeksi.”

Balen ongelma ei sinänsä ollut biologinen ikä, vaan koordinatiivisia ongelmia aiheuttanut voimakas kasvu tietyssä ikävaiheessa. Onkin hyvä pitää mielessä, etteivät suhteellisen iän ilmiöstä kärsi pelkästään pienikokoiset loppuvuoden lapset. Esimerkiksi ruotsalaisessa juniorijääkiekossa on tehty vastaavia toimenpiteitä, jotta nopeasti kasvaneet, koordinaationsa hukanneet pelaajat pidetään huippupelaajakehityksen piirissä.

Samoin kannattaa muistaa, että jos fysiikka estää pienikokoisia pelaajia kehittämästä peliälyään, niin se voi tehdä myös varhain kehittyneille pelaajille.

”Mitä se opettaa muita puoli metriä pidemmälle ja paljon nopeammalle pelaajalle, jos hän menestyy ja saa tulosta sillä että on pelissä keilapallo ja muut pelaajat keiloja?” havainnollistaa Eskola haasteita varhaisen kasvun yksilöille.

Biologiselta iältään samanikäisten pelaajien saaminen samalle kentälle viikosta toiseen olisi erittäin tärkeää, ei ainoastaan pelillisten asioiden vaan myös pelaajien ehjänä pysymisen kannalta. Kun Feyenoordilta loppuivat 2010-luvulle tultaessa rahat, seura tiesi joutuvansa jatkossa kääntymään yhä enemmän oman akatemiansa tuotteiden puoleen, ja päätti siksi luonnollisesti siirtää lisää pelimerkkejä akatemian ruutuun. Yksi tehdyistä ratkaisuista oli perustaa lisää joukkueita saman ikäluokan sisälle, jotta useampi pelaaja pääsisi pelaamaan sopivan tasoisia pelejä sopivalla fyysisellä rasituksella.

Idean takana oli kiistelty fysiikkavalmentaja Raymond Verheijen, jonka mukaan junioripelaajan fyysinen kokonaisrasitus kasvaa kestämättömäksi, mikäli tämä pelaa jatkuvasti itseään fyysiseltä suorituskyvyltään ylivoimaisia vastustajia vastaan. Ratkaisuna oli pelata mieluummin omanikäisiä vastaan, tai jos kehitys vaati vanhempien kanssa pelaamista, pudottaa treenimäärää, sillä fyysinen rasitus pysyisi vähemmilläkin kerroilla yhtä kovana.

Sarjatoiminnan järjestäminen ”kilojen, ei kalenterin” mukaan olisikin Eskolan mielestä ongelman paras ratkaisu.

”Jos mietitään, miksi sarjatoimintaa järjestetään nyt, niin sehän on siksi että saataisiin selville, kuka on jossain tietyssä ikäluokassa jonkin tietyn piirin tai kaupungin paras joukkue. Jos kilpatoiminnan päätavoitteena olisi pelaajien kehittäminen, voisi sarjatoiminta olla ihan eri näköistä.”

Eskolan johtoajatuksena on, että 12–15-vuotiaat pelaajat pelaisivat joka viikko yhden kovatasoisen, itselleen fyysisesti ja taidollisesti sopivan tasoisen ottelun. Peleissä pelattaisiin täysillä voitosta, mutta pelaajien oppiminen olisi valmentajien päätavoite, ei putoamisen välttäminen tai joukkuemenestys keinoja kaihtamatta.

”Olisi myös suomalaisten suurseurojen etu, jos niiden vastustajat saisivat käyttää vanhempia pieniä pelaajia peleissään. Näin esimerkiksi HJK ja KäPa saisivat useammasta seurasta kunnon vastusta ja kaikki yksilöt saisivat enemmän laadukkaita tasaisia otteluja: ison seuran pelaajat, mutta myös heidän vastustajansa.”

”Jotta malli toimisi, seurojen vastuuhenkilöillä tulee olla paljon osaamista. SHA:n ja seurojen välisen avoimemman keskustelukulttuurin myötä alamme lähestyä aikaa, jolloin seurojen valmennuspäälliköt toimivat ensisijaisesti pelaajakehityksen lähtökohdista ja tekevät keskenään paljon yhteistyötä. He ovat avainhenkilöitä, kun kehitämme peliympäristöä, jossa kaikkien pelaajien on turvallista oppia.”

Kiloihin viittaaminen kalenteriin sijaan ei ole tekemässä jalkapallosta nyrkkeilyn kaltaista painoluokkalajia, vaan viittaa yksinkertaisesti siihen, ettei suhteellisen iän ilmiöstä johtuvia eroja fyysisissä ominaisuuksissa voida oikeastaan saada katoamaan kuin katupöly keuhkoihin pelkästään ikäluokkarajoja säätelemällä. Esimerkiksi ihmisen pituuskasvun nopein vaihe ajoittuu yksilöstä riippuen keskimäärin 10–17 ikävuoden väliin. Tällöin vaikkapa ikäluokan jakaminen kahtia ei välttämättä ole riittävän tehokas keino muuta kuin lievästi laimentamaan suhteellisen iän ilmiötä.

Ensi kaudella Kakkosen Santa Clausissa pelaavan Santeri Suvalan mielestä biologinen ikä voisi joissain tapauksissa määrittää pelaajan sarjatason. Mittarit biologisen iän tarkkaankin selvittämiseen ovat Suvalan mukaan olemassa, mutta jokaisen juniorin biologisen iän selvittämisen realistisuuteen hän ei ota kantaa.

Lisäksi tämä vaatisi yli-ikäisyyden sallimisen säännöillä.

”Opinnäytteeni ohjaajan taustat ovat judossa, jossa suhteellisen iän ilmiötä ei painoluokista johtuen juuri esiinny”, huomauttaa Suvala ja naurahtaa perään ajatukselle painoluokista jalkapallossa. Samaan hengenvetoon entinen TPS-juniori kuitenkin muistuttaa, että suhteellisen iän ilmiön aiheuttamat ongelmat eivät ole jalkapallon yksinoikeus, vaan esiintyvät kaikissa palloilulajeissa.

”Jos mietitään esimerkiksi 13-vuotiasta pelaajaa, joka olisi fyysisessä kehityksessä muutaman vuoden ikätovereitaan jäljessä. Pelitaidoiltaan hän voisi pelata ikäluokan edustusjoukkueessa, mutta fyysisten rajoitteiden takia ei pärjää siellä. Oman ikäluokan ’kakkosjoukkue’ ei puolestaan ole riittävän haastava ympäristö pelillisesti. Voisiko olla niin, että paras ympäristö pelaajalle olisi 12-vuotiaiden edustusjoukkue? Tällä hetkellä säännöt eivät kuitenkaan salli tämänlaista järjestelyä”, Suvala pohtii.

Samoilla linjoilla on myös Vesa Mäki, jonka mukaan viime aikoina on käyty positiivisessa hengessä keskusteluja yli-ikäisyyden sallimisesta tietyissä tapauksissa.

Ajankohtainen esimerkki on Englannin maajoukkueeseen kuluvan kauden aikana noussut John Stones. Stones kertoi lokakuussa Daily Mailin haastattelussa pelanneensa 14–15-vuotiaana yhtä ikäluokkaa nuorempien mukana. Ensin Stones pohtii, että pudotus ikäluokkaa alemmas toimi todennäköisesti hyvänä herättelynä sille, että on ruvettava tekemään töitä, mutta lisäsi myöhemmin:

”Luulen että kyse oli koostani enemmän kuin mistään muusta. Yhtenä kesänä kasvoin valtavasti, kukaan ei ollut uskoa sitä. Kokoni muuttui, ja sen myötä myös henkinen kanttini.”

Stones nousi takaisin omanikäisiin, ja sitten vuotta vanhempiin. Ja sitten Evertoniin, josta ponnisti tällä kaudella kolmen leijonan paitaan. Suomalainen versio Stonesista voisi olla FSV Frankfurtissa pelaava Joni Kauko, joka oli jo junioreissa ei ainoastaan erinomainen pallollinen pelaaja vaan myös ajoituksensa ja pelinlukutaitonsa ansiosta erinomainen pallonriistäjä – huolimatta pienestä koostaan. Kun TPS:ssa jaettiin 1990-syntyneille akatemiasopimuksia, laittoivat nimensä alle ihan muut pelaajat Kaukon siirtyessä Interiin. Kesäkuussa syntynyt Kauko kasvoi pituutta vielä viimeisten juniori-ikäluokkien aikana, on nyt 187 senttiä pitkä ja yksi Huuhkajien parhaista kaksinkamppailijoista.

Ikäluokkien edustusoikeuden alkamis- ja päättymispäivän näprääminen on kuitenkin ehkä se suosituin tapa reagoida ongelmaan. Esimerkiksi Englannissa ikäluokan jakokohta oli jalkapallokauden alku, syyskuu. Englannin jalkapalloliiton vuosina 2008–09 tekemässä selvityksessä huomattiin, että ns. ”kesävauvoja” eli kesäkuukausina syntyneitä valittiin seurojen akatemioihin vain 14 prosenttia kaikista pelaajista, kun syys–joulukuussa valittavien pelaajien osuus oli 57 prosenttia. Ratkaisuna oli siirtää ikäluokan alku tammikuun ensimmäiseen päivään, joka ennalta arvattavasti vain muutti suhteellisen iän ilmiöstä kärsivien ja hyötyvien syntymäkuukausia, joskin paransi todennäköisesti ”kesävauvojen” asemaa. Esimerkiksi Tottenhamin pelaavaan kokoonpanoon tällä kaudella nousseet Harry Kane ja Ryan Mason ovat molemmat kesän kuukausina syntyneitä lapsia, joilla oli omat vaikeutensa läpimurtojensa kanssa. Suomessa SJK:n Johannes Laaksonen nousi hiljattain A-maajoukkuepelaajaksi ilman ainuttakaan poikien tai nuorten maaottelua. Laaksonen on syntynyt joulukuun 13. päivä.

Kun pituuskasvun nopeimman vaiheen esiintymisväli on seitsemän juniori-ikäluokkaa, voidaan kysyä kuinka realistista on olettaa, että voisimme kehittää systeemin, jossa pelaaja pelaisi ainoastaan oman kokoisiaan vastaan? Edelleen voisimme kysyä, kuinka olennaista tällaisen systeemin kehittäminen täydellisyyteen asti on? Juniorijalkapallon ja huippupelaajakehityksen ehdottomana jalkapalloilullisena tavoitteena on kehittää mahdollisimman hyviä aikuispelaajia. Aikuisjalkapallossa pelaaja tulee kohtaamaan itseään pidempiä, painavampia, nopeampia ja vahvempia pelaajia. Kehittääkö pienikokoinen juniorijalkapalloilija itselleen elintärkeitä selviytymiskeinoja tulevaisuutta varten? Selviytymiskeinoja, joita ilman hänestä tulisi huonompi aikuispelaaja?

Jalkapallolehden lukijoille tehty joululahjajuttu maajoukkuehyökkääjä Riku Riskistä vihjaa tähän suuntaan. Lari Vesanderin jutussa kerrotaan innostava tarina Riskistä, joka ”oli muita pienempi ja näytti siksi olevan ikätovereitaan jäljessä”. Nykyistä Rosenborg-hyökkääjää TPS:ssä valmentanut Marko Rajamäki avaa pelaajalta löytyvää ”heikkoutta joka on kääntynyt vahvuudeksi”: ”Riku on ollut junioreista lähtien muita fyysisesti pienempi. Hänen täytyy pysyä liikkeessä, koska hän ei voi jäädä painimaan”.

Olisiko Riski, tai hänen joukkuekaverinaan Maskun Palloseurassa pelannut Suvala, kasvanut erilaiseksi pelaajaksi, mikäli hän olisi voinut juniori-ikäisenä ”jäädä painimaan”?

”Omasta junioriurasta jäi tunne, että oli jatkuva kiire. Se pakotti tekemään pallolliset asiat nopeammin, mikä pakotti taas havainnoimaan nopeammin ja kehittämään pelikäsitystä. Uskon, että sillä oli vaikutus siihen, minkälaiseksi pelaajaksi kasvoin”, sanoo loppuvuodesta 1990 syntynyt Suvala, joka pelasi juniorivuotensa MaPS:n 89-syntyneiden joukkueessa.

”Rikusta puolestaan näki jo tosi pienenä, että hän on poikkeuksellinen yksilö, jolla on erityisiä lahjoja, vaikka oli fyysisesti muita perässä. Jos hän olisi pelannut vain kokoisiaan – joka tuolloin olisi tarkoittanut nuorempiaan – vastaan, ehkä hän olisi päässyt helpommalla, liian helpolla”, pallottelee Suvala.

Suvala kuitenkin toteaa lopuksi, että on mahdotonta arvioida asioiden merkitystä näin jälkikäteen.

Ehkä koko ja ikä eivät selitäkään kaikkea. Ehkä ne eivät selitä edes alkuvuodesta syntyneiden epätodennäköisen voimakasta yliesiintymistä piiri- ja maajoukkueissa. Tätä mieltä on Teemu Eskola.

”Kyse on laajemmasta ongelmasta, lasten valmennuksen liian heikosta tasosta. Erot alkavat muodostua kun lapset tulevat 6-vuotiaina toimintaan, ja silloin tehdään pysyviä jakoja tasoryhmiin, niin kuin nykyään joissain paikoissa tehdään.”

”Joukkuevalintoja tekee usein henkilö, jolla ei ole siihen pätevyyttä. Fyysiset ominaisuudet ovat näkyvin kriteeri erotella pelaajia, ja 6-vuotiaina syntymäajan vaihtelu vuoden sisällä voi tarkoittaa 20 prosentin osuutta lapsen elämästä.”

Lapsivaihe onkin se vaihe, jolloin kalenteripohjaisuudesta luopumiselle olisi eniten perusteita – ja myös eniten voitettavaa. Viidenneksen joukkuekaveriaan vanhempi lapsi, ikäero joka esimerkiksi 15-vuotiaissa vastaisi kolmea vuotta, on keskimääräisesti niin paljon kehittyneempi sekä fyysisesti, kognitiivisesti että emotionaalisesti, että on epärealistista olettaa näiden kahden pelaajan voivan kilpailla keskenään. Haittavaikutukset nuoremmalle, vähemmän kehittyneelle pelaajalle ovat merkittäviä, viimeistään kun hän epäreilun vertailun myötä joutuu ”alempaan” tasoryhmään.

Kovempaan tasoryhmään valitut lapset saavat vuosi-, kuukausi- ja jopa viikkotasolla enemmän tapahtumia. Parempaa valmennusta. Kovempia pelejä. Enemmän motivoivan ympäristön harrastaa. Niin huonoa lasten valmennus ei ole, etteikö tämä aiheuttaisi lapsien välille eroja kertyessään 6-vuotiaista aina piirijoukkuetoiminnan aloitusikään, 14–15-vuotiaaksi asti.

Mäki on samaa mieltä, vaikka pitääkin perustellusti tasoryhmien puolia.

”Tasoryhmissä harjoittelussa ei ole mitään väärää, mutta ongelmia syntyy, kun valmentaja haluaa keskittyä vain siihen kovimpaan ryhmään. Siellä muissakin ryhmissä on potentiaalisia pelaajia, jotka saavat sitten huonoimmat valmentajat ja huonoimmat harjoitusolosuhteet.”

”Kyllä tämä varmaan osaltaan vaikuttaa, kun nämä asiat kertaantuvat 15. ikävuoteen asti. Suhteellisen iän ilmiö on varmaan yhdistelmä tätä, ja biologisen iän aiheuttamia fyysisiä eroja”, Suvala toteaa..

Johtui suhteellisen iän ilmiö sitten epäpätevistä lasten valmentajista tai ihmisen monimutkaisesta kehitysbiologiasta teini-iässä, kyseessä on ongelma, joka on miesvartioinnissa niin Palloliitossa kuin yksittäisissä piireissäkin. Lasten valmennuksen ongelmien ja piirin myöhäisen (13-vuotiaana) mukaan tulon pelaajakehitykseen myötä Suvala heittää pallon oikeutetusti myös seuroille.

”Mitä se hyödyttää, jos piirissä yritetään huomioida enemmän loppuvuodesta syntyneitä, jos tätä työtä ei tehdä seuroissa? Piirin ja Liiton on hyvä, ja kuuluukin, näyttää esimerkkiä mutta jokapäiväinen työ seuroissa on kuitenkin merkityksellisintä.”

Piirijoukkuetoiminnassa kädet kyynärpäitä myöden oleva Mäki tarjoaa konkreettisen esimerkin Haavi-leiristä, jonne seurajoukkueiden valmentajat lähettävät omasta mielestään potentiaalisimpia pelaajia.

”Tämän vuoden ensimmäisellä Haavi-leirillä 110 pelaajasta 70 prosenttia oli alkuvuodesta syntyneitä. Eräässä ikäluokassa seuran valmentaja oli lähettänyt viisi pelaajaa näytille. Paikalla ollut seuran valmennuspäällikkö tuli kysymään valmentajilta, missä hänen seuransa paras pelaaja on? Kävi ilmi, ettei joukkueen valmentaja ollut lähettänyt pienikokoista pelaajaa ollenkaan tapahtumaan. Hän tuli seuraavalle leirille, ja oli parempi kuin vähintään neljä seuran ensimmäiseen tapahtumaan lähettämistä pelaajista.”

Piirijoukkuevalmentaja Mäki pohtii ääneen, onko seuroissa sellainen käsitys, että Haavi-tapahtumiin pitää lähettää isokokoisia pelaajia, ja siirtää Suvalan tapaan valokeilaa jokapäiväiseen toimintaan.

”Piirissä ja Palloliitossa pyrimme toimimaan esimerkkeinä, sekä herättämään keskustelua. Loppuvuodesta syntyneille järjestetty Haavi-tapahtuma on yksi esimerkkinä toimimisen konkreettinen muoto.”

Yhtä taikasauvan heilautuksen omaista ratkaisumallia ei kukaan pysty esittämään. Monessa aihetta käsittelevässä artikkelissa puhutaan että ”koon sijaan tulisi arvioida lahjakkuutta” tai että ”ei pidä katsoa missä pelaaja on juuri nyt, vaan missä hän voi olla 2–3 vuoden kuluttua” tai ”arviot potentiaalista ja lahjakkuudesta pitää tehdä vasta fyysisten ominaisuuksien kehittymisen jälkeen”.

Usealla tavalla nämäkin puheenvuorot herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Miten arvioida pelaajan hyvyyttä painottamatta fysiikkaan liittyviä ominaisuuksia? Millä mittarilla mitataan potentiaalia? Entä lahjakkuutta? Mitä on lahjakkuus? Onko lahjakkuutta edes olemassa?

Turun piirin piirijoukkuetta kahtena vuonna edustaneella Suvalalla on yhdenlainen vastaus:

”Valmentajan tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, kuten mitä pelaaja näkee kentällä, millainen peliäly hänellä on. Ja vaikka lahjakkuutta olisi, ei se tule ilmi ilman oikeanlaisia ärsykkeitä ja harjoittelua. Yksi olennainen osa olemassa olevan potentiaalin saavuttamiseen on lahjakkuus harjoitella.”

Samaan hengenvetoon Suvala alleviivaa sen tärkeyttä, ettei pelaajia tuijoteta ja vertailla yksittäisten ominaisuuksien suhteen, vaan pyritään näkemään sama pelaaja monelta eri kantilta.

Mäki korostaa Suvalan tavoin havainnointia, jota hyvin tehdessään pelaaja on jo todella pitkällä. Selkeäksi ja helpoksi mittariksi valmentajille hän nostaa myös testit.

”Fyysiset ja tekniset testit ovat tietenkin helpoimpia. Testituloksia tulisi kuitenkin verrata biologiselta, ei kalenteri-iältään samanikäisiin pelaajiin. Siitä se heikompaan tasoryhmään joutuminen pienikokoisella pelaajalle usein lähtee, kun hän joutuu vertailluksi täydellisen epäreiluun vertailukohtaan.”

Peli on paras mittari, ja vastuu on valmentajalla. ”Mihin valmentaja kiinnittää huomiota? Mitä valmentaja haluaa nähdä, ja mitä valmentajan tarvitsisi nähdä?”, kysyy Suvala.

Fyysisiä ominaisuuksia ei voi jättää pelaajan tulevaisuutta arvioidessa kuitenkaan täysin sivuun. Muutenkin ilmiössä on olemassa ohut ylikorjaamisen vaara, jossa piirijoukkueisiin valittaisiin pelkästään pienikokoisia ja ”potentiaalisia” pelaajia.

”Valinta piirijoukkueesta on palkinto siihen asti ja sillä hetkellä tehdystä työstä. Joku on tehnyt hirvittävästi töitä, ja sitten hänen edellään valitaan joku toinen koska koetaan että hän on kahden vuoden päästä tosi hyvä”, kertoo Mäki ja jatkaa:

”Aika pätevä valmentaja saa olla, jos valitsee koko joukkueen pelkän potentiaalin perusteella.”

Myöskään fysiikan merkitystä ei missään nimessä pidä unohtaa tai väheksyä. Kuten juniorimaajoukkueita läheltä apuvalmentajan ominaisuudessa tarkkaileva Eskola muotoilee: ”Nykyfutis on niin kovatasoinen ja kilpailtu laji, että fyysisiä rajoitteita ei oikein voi olla.”

Esimerkiksi hollantilaisen FC Twenten kykyjenetsijöille annetaan tarinoiden mukaan yksi ohje pelaajia tarkkailtaessa: ensimmäiseksi on kiinnitettävä huomiota pelaajan askeltiheyteen. Jos se ei ole riittävän hyvällä tasolla, millään muulla ei ole merkitystä.

Suomalaisen jalkapallon kannalta yksi asia on varma. Oma ”talenttipoolimme” on jo lähtökohtaisesti lähes kaikkiin kilpailijoihin verrattuna vain pahainen kahluuallas.

”Yhtään ylimääräistä lahjakkuutta hukattavaksi ei ole”, summaa Santeri Suvala.

Siksi juniorijalkapallossa on tehtävä kaikki voitava, ettei yksikään pelaajanalku kohtaa matkallaan huippupelaajaksi minkäänlaisia lasikattoja. Jos huonommista lähtökohdista aloittava tekee asioita muita huonommin, ero kärkeen kasvaa. Jos huonommista lähtökohdista kopioidaan pilkulleen ”parempiosaisten” tekemisiä, ero pysyy parhaimmassa tapauksessa samana. Ainoa tapa kaventaa eroa on tehdä asioita eri tavalla. Tehdä asioita paremmin.

”Aina puhutaan, että pitäisi löytää suomalainen tapa tehdä futista, että pysymme kilpailussa mukana. Mutta mitään oikoteitä ei ole. Meidän on vain yksinkertaisesti huolehdittava aivan jokaisesta pelaajasta nykyistä paremmin. Valmennettava paremmin. Ymmärrettävä enemmän. Se vaatii massiivista osaamisen kehittämistä lasten, nuorten ja aikuistenkin valmennuksessa”, kiteyttää Teemu Eskola omat ajatuksensa.

”On hyvä että keskustelu aiheesta on nyt alkanut”, Vesa Mäki toteaa. ”Meidän pitää nyt rohkeasti ajatella asioita uudella tavalla”.

Mäki viittaa varsinkin Palloliittoon ja sen piireihin ja mainitsee esimerkkinä rohkeasta ajattelusta yli-ikäisyyssääntöjen rukkaamisen, ja päättää: ”Nyt ollaan vain puhuttu, ei tehty.”

Viittaukset:
Daily Mail – http://www.dailymail.co.uk/sport/football/article-2780430/John-Stones-recalls-life-changing-summer-Everton-defender-prepares-face-Radamel-Falcao-Old-Trafford-encounter.html?ITO=1490&ns_mchannel=rss&ns_campaign=1490
Guardian – http://www.theguardian.com/football/2011/jun/19/fa-plans-age-group-football
Helsen, ym. Journal of Sports Sciences (23) 6, 2005. 629-636.
Helsen. American Journal of Human Biology. – (10) 6, 1999. 791-798.
Suvala – http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/83126/Suomen%20Palloliiton%20Turun%20piirin%20piirijoukkuepelaajien%20menestys%20suhteessa%20syntymakuukausiin.pdf?sequence=1
Vaeyens, ym. – Journal of Sports Sciences (23) 7, 2005. 747-756.