Viimeistään tänä talvena tuli selväksi, että Sami Rähmönen on TPS:lle enemmän kuin pelaaja muiden joukossa. Oikean pakin pelillinen rooli turkulaisten palapelissä on suuri, mutta vielä mittavampi on hänen merkityksensä Turun Palloseuran uskottavuudelle.

Tärkeimpien ihmisten merkityksen tajuaa vasta, kun alkaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos he eivät olisi enää täällä. Viime kauden jälkeen TPS-kannattajat joutuivat miettimään tätä vaihtoehtoa pitkään Sami Rähmösen kohdalla. Ja mitä pidempään epävarmuus jatkui ja mitä enemmän runkopelaajia TPS menetti, sitä suuremmaksi kasvoi Rähmösen jatkon merkitys.

Lopulta hänen sopimuksensa ei ollut pelkkä paperi – se oli punnus, joka liikauttaisi vaa’an epätoivon tai toivon puolelle. ”Jos Rähmönen jatkaa/ei jatka…” oli monen spekuloivan lauseen alku Turussa.

Nouseva oikea puolustaja on ollut talven aikana sen verran monen joukkueen toivelistalla, ettei pelaaja työttömäksi olisi jäänyt, mikäli TPS:n talous ei olisi antanut periksi sopimukselle. Mustavalkoisen Turun kannalta homma päättyi kuitenkin onnellisesti.  Toivo voitti lopulta helmikuussa, kun luottopakki teki kasvattajaseuransa kanssa jatkosopimuksen. Rähmösen sopimus oli alamäessä se ensimmäinen oksa, josta käsi sai kiinni ja joka hillitsi liukua kohti pohjaa.

”Samin lähtö olisi ollut iso juttu ainakin itselleni. Totta kai ymmärrän taloudelliset realiteetit, mutta Samin näkeminen toisessa joukkueessa olisi tuntunut erittäin pahalta – ja kyllähän seuran uskottavuus on vaakalaudalla, jos koko uransa seuraa edustanut pelaaja joudutaan pistämään pihalle”, kertoo seitsemännen kautensa TPS:n kausikortin omistajana aloittava Juha Kataja.

 

Jokainen uuteen ryhmään menevä tietää, kuinka paljon alkusopeutumista helpottaa, jos ryhmässä on edes yksi ihminen, jonka entuudestaan tuntee. TPS-kannattajille tämä elintärkeä henkinen tuki, pahimman alkujännityksen, pakokauhun ja paniikin kurissa pitävä tekijä on Sami Rähmönen.

Siksi Kataja oli monen muun TPS-kannattajan tavoin valmis ”maksamaan Seksistä”, eli osallistumaan ”Seksi-Sami” Rähmösen palkkakuluihin.

”Summa, millä osallistun tähän projektiin, ei heikennä oman elämiseni laatua, mutta auttaa selvästi sekä TPS:ää että Samia”, Kataja sanoo.

Rähmönen ei ole tyypillinen seuraikoni. 27-vuotiaalla pelaajalla on toki jo kolmatta sataa Veikkausliiga-ottelua mustavalkoisessa paidassa. Mutta toisaalta on myös ongelmapelaajan mainetta kentän ulkopuolella, turhia kuumenemisia tärkeissä peleissä, ja pelipaikkakin on ainakin lähtökohtaisesti oikea puolustaja ­– paikka, jolta harvoin otetaan joukkueita reppuselkään. Osa näkee Rähmösen tietynlaisena Suomen adrianona.

Vaikka osa luvuista saattaa olla totta, on tarina täysin väärä. Rähmönen on tarkemmin tarkasteltuna täydellinen esimerkki ja ikoni Palloseuran tämän kauden joukkueelle.

Rähmönen on kulkenut melko perinteisen turkulaisen jalkapalloilijan polun. Pelaaminen alkoi Hannunniitun kaupunginosajoukkueessa, josta matka jatkui 12-vuotiaana Turun Palloseuraan. Kaupunginosajoukkueista koottua edustusjoukkuetta ei Rähmönen omaksi jutukseen kokenut. Sen sijaan treenitunteja nostettiin ja taitoja hiottiin pihapeleillä Halisten kaupunginosassa, jossa maahanmuuttajataustaisten osuus väestöstä on verrattain suuri.

”Pelasimme pihapelejä päivät pitkät, välillä jopa aidatulla koripallokentällä. 3v3-turnauksia, joissa panoksena voittajalle litra jäätelöä. Lähes kaikki kaverit olivat maahanmuuttajia, eikä riidoilta ja käsirysyiltäkään vältytty”, muistelee osittain marokkolaistaustainen Rähmönen jalkapallokipinän syttymistä.

 

Minään ihmelapsena tai ikäluokkansa helmenä Rähmönen ei itseään koskaan pitänyt. TPS:lla oli aikaisemmin käytäntönä palkita noin 15-vuotiaana kourallinen lahjakkaimpia pelaajia akatemiasopimuksella. Oman ikäluokkansa ensimmäisessä aallossa Rähmöselle ei sopimusta tehty, vaan akatemiasopimus tuli hieman jälkijunassa. Juniorimaajoukkueissa Rähmönen debytoi U17-ikäluokassa.

Alle 17-vuotiaiden maajoukkueessa esiintyminen ei kuitenkaan ole mikään tae tulevasta ammattilaisuudesta tai Veikkausliiga-urasta, vastoin monen nuoren pelaajan käsitystä. Sama pätee loistamiseen juniori-ikäluokissa, myös vanhimmissa sellaisissa.

TPS:n A- ja B-junioreissa on joka vuosi useita pelaajia, joista odotetaan vähintään liigapelaajia. On pelaajia, jotka ovat olleet suvereeneja omissa ikäluokissaan. On pelaajia, jotka väläyttelevät silloin tällöin uskomattomilla suorituksilla ja esityksillä. Ja on pelaajia joita on yksinkertaisesti vain lobattu hyvin. Vaikka matkaa edustusjoukkueeseen on vain vuosi tai kaksi, on näiden pelaajien keskuudessa onnistumisprosentti lähes Englannin akatemioiden tasoinen.

Ongelmana on, että osalle pelaajista on kerrottu koko uransa ajan kuinka lahjakkaita ja hyviä jalkapalloilijoita he ovat. Pelaajista tulee kuin pyöräilijöitä, jotka polkevat alkumatkan täysillä ja sitten maalisuoran auetessa lopettavat polkemisen ja odottavat rullaavansa ykkösenä maaliin eli edustusjoukkueeseen. Tosi asiassa takana on ollut kilpailijoita, jotka ovat joutuneet tekemään kaksi kertaa niin paljon töitä pysyäkseen vauhdissa, mutta jotka ymmärtävät ettei maalisuoralle tullessa voi lopettaa polkemista. Juniori-ikäisen pelaajan saapuessa edustusjoukkueen porteille ei aukea mitään loppusuoraa, vaan päinvastoin ylämäki.

Sitten on erikoistapauksia, kuten tämän kauden TPS. Itsensä hyvään asemaan A-junioreissa pelanneet pelaajat on työnnetty edustusjoukkueen pukukopin ovesta sisään. Moni lahjakkuus tarvitsee pienen vastoinkäymisen murtautuessaan edustusjoukkueeseen, ihan vaan ymmärtääkseen olevansa ylämäessä, jossa hommia on tehtävä merkittävästi entistä enemmän – ihan vain jotta etenisi yhtään.

Juho Lähde vietti Pasi Rautiaisen kauden lähinnä penkiltä tapahtumia seuraten, samoin Riskin veljekset joutuivat taistelemaan paikastaan auringossa. Maalivahti Lukas Hradecky teki ehkä kovemman ratkaisun kuin kukaan muu, ja totesi oman tilanteensa kannalta parasta olevan muutto suoraan kotoa uuteen maahan ja kulttuuriin. Vain kerran vuosikymmenessä kohdalle osuu Jere Urosen kaltainen superlahjakkuus, joka voi siirtyä lähes kivuttomasti juniorijalkapallosta miesten kentille.

Monen lahjakkaan pelaajan taantumisen nähnyt Juho Lähde vahvistaa vaikeudet: ”Aivan liian moni nuori pelaaja luulee nousun Tepsin pelaavaan kokoonpanoon tapahtuvan kuin itsestään. Yhtä helposti kuin moni asia on onnistunut junnuissa.”

”Ongelma on juuri se, ettei pelaajalta vaadita tarpeeksi jos hän on lahjakas”, nykyisin SJK:ssa pelaava Lähde jatkaa. ”Tyydytään siihen että tuolla se nyt dominoi, muttei osata valmistaa pelaajaa siihen, kuinka helvetin vaikeaa liigassa on pelata hyvällä tasolla jatkuvasti.”

Sitten on pelaajia, jotka ymmärtävät, mitä vaatii murtautuminen pelaavaan kokoonpanoon ja omien lahjojen maksimointi. Miettikää esimerkiksi Sami Rähmösen kehitystä oikeana puolustajana. Alussa entistä hyökkäyspään pelaajaa pidettiin lähinnä vaarallisena nousijana ja hyvänä keskittäjänä. Nykyään moni pelaajaan vasta myöhemmin tutustunut on sitä mieltä, että Rähmönen on liigatasolle erinomainen peruspuolustaja, jonka kehitettävät osa-alueet liittyvät hyökkäyspeliin. Oli asioista mitä mieltä tahansa, on esimerkiksi Rähmösen sijoittuminen erittäin hyvää keskikenttäpelaajan koulutuksen saaneeksi pelaajaksi.

Rähmönen on tehnyt urallaan töitä ja koviakin ratkaisuja. 2005 TPS:n edustusjoukkueen rinkiin nousi 18-vuotias, lupaavana pidetty hyökkäävä keskikenttäpelaaja A-junioreista. Rähmöstä ei seurannut mikään megahype, vaan hän nousi edustusjoukkueeseen tuomaan uutta verta yhdessä Kustrim Raman kanssa.

Rama katosi hiljalleen kuvasta, kuten monet kyseisen ikäluokan pelaajat. Mutta Rähmönen jäi. Erottava tekijä on se sama X-faktori, joka TPS:n nuorten pelaajien on tänä vuonna löydettävä.

 

Samin ja allekirjoittaneen tiet kohtasivat talenttiakatemiasarjassa joskus vuonna 2004 tai 2005. Rähmönen oli silloin saavuttanut Turussa sen aseman, että tulevasta liigapelaajasta kuiskittiin. Tulevalla liigapelaajalla oli aina iso profiili 15-vuotiaiden silmissä. Rähmösen profiili oli vielä isompi, jopa myyttinen. Hän oli muodikas, vietti iltansa tanssien alkoholittomassa yökerho Sokerissa – ja kävi Peltolan ammattikoulussa nukkumassa päivät saaden lopulta lähtöpassit koulusta.

Tarinoille Rähmönen naureskelee nykyään: ”No joo. Sitten oli aamutreenejä, enkä onnistunut oikein yhdistämään koulua ja futista. Koulusta käskettiin valita jompi kumpi.”

Pelipaikaltaan Rähmönen oli hyökkäävä keskikenttä, mutta pelasi myös laidalla. Samalla alueleirillä ollessamme maajoukkuevalmentaja listasi Rähmösen pelipaikaksi ”siellä missä tarvitaan hyvää miestä”. Pelipaikanvaihto puolustajaksi ei aikanaan tuottanut vaikeuksia tai nikottelua, kun panoksena oli kokoonpanoon murtautuminen.

”Ei pelipaikan vaihto harmittanut, kun pääsi pelaamaan ja peli kulki sillä paikalla. Välillä nyt jälkikäteen on tehnyt mieli pelata keskikentällä”, toteaa talvella muun muassa vasenta pakkia ja topparia pelannut Rähmönen.

Rähmösen ongelma hyökkäävänä keskikenttäpelaajana oli muutaman hassun ottelun otoksella ehkä sama kuin monella nykyisellä suomalaisnuorella. Vaikka Samin vaikutus joukkueen hyökkäämiseen oli kiistaton, jäivät tehot uupumaan.

Kymppipaikka on seksikäs rooli, unelmien pelipaikka. On helppo sanoa olevansa hyökkäävä keskikenttä ja touhuta joka puolella jotain. Ongelmana on, että nykyfutiksessa kymppipaikan pelaajan on tehtävä myös tulosta – kylmiä numeroita ja raakaa dataa, tulostaululla mitattavissa olevassa muodossa. Harva pelaaja on loppujen lopuksi oikeasti niin hyvä, että pystyy tekemään kovaa jälkeä hyökkäävänä keskikenttäpelaajana ottelusta toiseen, ja edessä on pelipaikan vaihto.

Rähmönen debytoi vuonna 2005, ja oli seuraavalla, seuralle vaikealla kaudella 2006 yksi joukkueen suurimmista onnistujista. ”Treenasin hyvin ja onnistuin, kun sain näyttöpaikan. Tavoitteena oli ottaa paikka avauksesta ja jatkaa siitä eteenpäin”, hän muistelee.

Tulevaa kautta ajatellen onkin TPS-vinkkelistä lohdullista ajatella, että Rähmönen on onnistunut aina – silloinkin, kun joukkueella on ollut vaikeaa. Martti Kuuselan kaudella hyvää miestä tarvittiin monellakin eri pelipaikalla kauden mittaan, ja hyvä mies joka paikkaan saatiin.

 

Tästä päästään taas siihen, miksi Sami Rähmönen on sekä TPS-kannattajille että nuoren joukkueen kanssapelaajille elintärkeä esimerkki. Hänelle ei riitä, että kentällä selviytyy. Kentällä ollessa täytyy pelata.

Noustessaan edustusjoukkueeseen mies ei tyytynyt roikkumaan mukana, vaan nappasi itselleen ensimmäiselle kokonaiselle kaudelleen jalkapallojoukkueessa halutun pelinumeron 7.

Rähmönen suhtautuu jalkapalloon kuin työhön, hyvällä tavalla: kopissa äärimmäisen rauhallinen tyyppi, kentällä jokainen treeni osuu laatuvaatimusten ja kriteerien väliin.

”En muista Räpsältä huonoja treenejä. Kaikki tekeminen kentällä on aina 100-prosenttista. En usko sattumaan. Räpsän peruspelaaminen on korkealla tasolla. Hän osaa nimenomaan pelata”, naulaa entinen joukkuekaveri Lähde.

Samia läheltä seuranneena kyse on mielestäni myös suomalaisittain poikkeuksellisen hyvästä kyvystä olla pelissä sisällä. Pelaamisessa ei ole Rähmöselle kyse esittämisestä tai sinne päin tekemisestä – peli  imee aina sisäänsä lähes samalla tavalla, oli kyse sitten 3v3-pihapelistä, treenien 7v7-harjoituksesta tai oikeasta ottelutapahtumasta.

 

Vaikka TPS:n nuoren joukkueen kippariksi valittiin veräjänvartija Jukka Lehtovaara, on Rähmöselle luvassa valtava rooli myös kopissa ja harjoituskentällä, sekä henkisellä puolella. Persoonaansa ja tyyliänsä Rähmönen ei kuitenkaan aio kasvaneen johtajuuden myötä muuttaa.

”Aion huolehtia tekemisen tasosta ihan vaan omalla esimerkillä niin kentällä kuin sen ulkopuolella”, linjaa todennäköinen varakapteeni.

Esimerkin tasosta ei tarvitse olla huolissaan, sillä TPS:n menestys ensi kaudella merkitsee varmasti myös seuraikonille henkilökohtaisesti paljon. Paljon voidaan päätellä siitä, kuinka kauan Rähmönen oli valmis odottamaan TPS:n tarjousta. ”TPS merkitsee minulle paljon. Olen saanut kasvaa pojasta mieheksi TPS-paita päällä”, hän sanoo.

Myös kannattajien tuki on koskettanut Rähmöstä: ”Arvostan tukea, ja sitä että he ovat tukeneet seuraa ja mahdollistaneet sen, että pelaan tulevalla kaudella TPS-paidassa.”

Kaiken kaikkiaan Rähmösen reppuselässä vaikuttaa nyt olevan tilaa. Oikeassa puolustajassa on vedonlyöjien putoajasuosikkijoukkueelle, ei ainoastaan pelillinen peruskallio, vaan myös konkreettinen esimerkki siitä, miten liigapelaajan tulee suhtautua pelaamiseen kentällä ja sen ulkopuolella.

TPS ei varmasti kovin monessa ottelussa ole vastustajaansa parempi tai lahjakkaampi joukkue, vedonlyöntitoimistojen analyytikkojen mukaan tuskin ainoassakaan. Urheilun kiehtovuuden kannalta elintärkeää kuitenkin on, että parempi joukkue on riittävän naiivi välillä ottaakseen jalat pois polkimilta ja tarjotakseen heikommalle joukkueelle sen pienen tilaisuuden. Kukaan ei ole niin hyvä hyödyntämään näitä tilaisuuksia kuin Sami Rähmönen.

Kun on kaikkien vaikeinta, kannattaa nuoren mustavalkoraitapaitaisen katsoa oikealla. Siellä on joku, joka uskaltaa pelata.