Vastaleikattu nurmikko on vähenevä luonnonvara suomifutiksessa. Keinoalustat kelpaavat kunnille, seuroille ja Palloliitolle. Tulevaisuudessa suurin osa liigapeleistäkin pelataan tekonurmilla. Muutos säästää rahaa, mutta lisääkö se loukkaantumisia?

Suomalainen jalkapalloromantikko ei voi enää luottaa aisteihinsa. Kun hän sulkee silmänsä, yhä harvemmin nenään leijailee vastaleikatun nurmen tuoksu. Alkukauden otteluissa silmiin sattuu, kun keskenkasvuisen kellertävän sijasta pelialusta on millilleen tasainen kirkkaanvihreä.

Entistä useammalla suomalaisella jalkapallokentällä viheriöi ympäri vuoden. Tekonurmien yleistyminen on suunta, johon Palloliitto on vakaasti pyrkinyt. Liittohallitus nosti ympärivuotisten olosuhteiden kehittämisen tikunnokkaan jo vuonna 2000.

“Yllättäen keskustelu silloin päätöstä tehdessä oli aika laimeaa, eikä sitä juuri käytykään. Se johtui varmaan siitäkin, että tekonurmista ei vielä ollut kovinkaan paljon tietoa ja kokemuksia”, muistelee Palloliiton olosuhdepäällikkö Tero Auvinen.

Noista ajoista on tapahtunut paljon, ja tekonurmet ovat tulleet tutuiksi ympäri Suomea. Nykyisin kehittyneistä keinoalustoista halutaan virallisesti käyttää termiä jalkapallonurmi, mutta selvyyden vuoksi tässä artikkelissa puhutaan tekonurmista.

Palloliitto tukee suuntaa UEFA:n Hattrick-olosuhdeavustuksilla. Tätä nykyä niitä jaetaan vain tekonurmihankkeille. Kun Hattrick-ohjelma alkoi kymmenen vuotta sitten, rahaa liikeni vielä muutamalle luonnonnurmellekin.

Jakoperusteet eivät nojaa UEFA:n ohjeistuksiin, vaan ovat Palloliiton oma päätös. “Maantieteellisissä oloissamme se on ainoa vaihtoehto meille ja muillekin Pohjoismaille”, Auvinen sanoo.

Vuosina 2010–2014 Palloliitto on tukenut yhteensä 40 tekonurmen ja yhdeksän jalkapallohallin rakentamista kaikkiaan reilulla 1,6 miljoonalla eurolla. Yleisin tukisumma yhdelle hankkeelle on ollut 30 000 euroa.

Toistaiseksi viimeinen täysin uusi luonnonnurmikenttä Suomessa on kaksi vuotta sitten Eerikkilän urheiluopistolle valmistunut Areena-jalkapallostadion, joka palvelee ennen kaikkea maajoukkueita. Vuonna 2012 peruskorjattiin myös Helsingin Olympiastadionin kenttä ja uusiksi on menossa myös Tampereen Ratinan ruohikko, mutta muuten on hiljaista.

Samaan aikaan vuosittain rakennetaan kolmisenkymmentä uutta tekonurmea. Joukossa on siis luonnollisesti muitakin kuin Palloliiton tukemia hankkeita.

Into tekonurmien rakentamiseen on ymmärrettävä. Rahapulassa kärvisteleville kunnille kyseessä on liikuntainvestointi, joka kymmenkertaistaa käyttötuntien määrän verrattuna luonnonnurmeen. Kun stadionilla on elämää lähes läpi vuoden, siitä hyötyvät seuratkin. Ne voivat esimerkiksi myydä liikuntapalveluja yrityksille.

Auvinen haluaa kuitenkin muistuttaa, että vaikka tekonurmialusta liki mullistaa kentän käytön, siinäkin tulevat rajat vastaan.

“Tekonurmet ajatellaan monesti hoitovapaiksi, mutta ne ovat mattoja siinä kuin muutkin matot. Harjoituskäyttöön tarkoitetun tekonurmen elinkaari on noin seitsemän vuotta, jolloin se on uusimiskunnossa. Siitä seuraavat kymmenen vuotta se kelpaa kyllä koulun pihatossupelailussa”, kuvailee Auvinen, jota ei pidä sekoittaa Hongan johtajana työskentelevään täyskaimaansa.

“Pelinurmissa 3–5 vuotta on maksimi. Sitten matto pitää uusia ja asentaa vanha jonnekin muualle.”

Tekonurmien täytyy läpäistä vuosittaiset testit tullakseen hyväksytyiksi pelialustoiksi. Kentillä mitataan esimerkiksi pallonvierimistä, iskunvaimennusta ja kitkaa. Mitattavat arvot on saatu huippustadionien luonnonnurmilta.

Henri Lehdon ja Tomi Vänttisen vuonna 2010 kokoamassa Jalkapallon lajianalyysissa todetaan, että tekonurmella pelaajien antamien syöttöjen, etenkin lyhyiden, määrä kasvaa. Syötöt lisääntyvät eritoten keskikentällä. Syyksi tälle arvioitiin, että keinoalustalla pallo pysyy paremmin kontrollissa, jolloin myös syöttäminen helpottuu. Nämä tiedot perustuvat Helena Anderssonin, Björn Ekblomin ja Peter Krustrupin vuonna 2008 tekemään selvitykseen, jossa verrattiin teko- ja luonnonnurmella pelattuja otteluita.

Veikkausliigassa tekonurmi on tällä hetkellä HJK:n, KuPSin, MyPan ja RoPSin kotikentillä. Ensi kesäksi joukkoon liittyy todennäköisesti ainakin Seinäjoki. Vaasassakin on jo valtuuston päätös tekonurmen rakentamisesta Hietalahteen, mutta stadionremonttia on siirretty. Tällä tietoa VPS:n kotikentän alusta vaihtuu vuonna 2015.

Miesten Ykkösessä tekonurmella pelaavat pysyvästi PK-35 Vantaa Myyrmäessä ja HIFK pääasiallisella kotikentällään Töölön stadionilla, mutta lisää on tulossa. Valkeakosken Tehtaan kentälle saatetaan asentaa tekonurmi jo syksyllä, ja Kotkassa on keskusteltu sellaisen tulemisesta Arto Tolsa -areenalle.

Tampereella Tammelan stadionin kehittämisestä on parhaillaan käynnissä suunnittelukilpailu. Lähtökohtana on kentän ympärivuotinen käyttö eli käytännössä keinonurmi.

Palloliiton olosuhdepäällikkö Auvisen mukaan eri kaupungeista kantautuvat suunnitelmat vievät kotimaisen huippujalkapallon olosuhteita myös seurojen toivomaan suuntaan. “Veikkausliiga-seurojen epävirallinen kanta jollakin aikajänteellä on, että kaikilla stadioneilla pitäisi olla tekonurmi. Silloin ei tarvitsisi miettiä, pitääkö syksyllä ja keväällä pelata erilaista jalkapalloa.”

Auvinen ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi, että tekonurmialusta kirjattaisiin pakolliseksi liigalisenssin vaatimuksiin. “Uskon, että kehitys tapahtuu luonnollisesti.”

Se tarkoittaisi myös sitä, että joukkueiden tulisi päästä kotikaupungeissaan entistä enemmän vain jalkapallolle pyhitetyille stadioneille. Kentän jakamisesta yleisurheilijoiden kanssa tulisi mahdotonta: moukaria tai keihästä ei voi viskoa tekonurmelle.

Toki luonnonnurmi on jäämässä kentille, joissa järjestetään säännöllisesti maaotteluita. Tällainen on nykyisistä liiga-areenoista Turun Kupittaa.

Kun vuonna 2003 Töölön jalkapallostadionilla otettiin käyttöön tekonurmi, monet vastustivat sitä kiivaasti.

“Se on muovia, tupperware on tupperware. En nyt puhu niistä tuoksuista ja hajuista, mutta kyllä nurmi on aina nurmi. Ainakin minä vanhana jalkapalloilijana pidän nurmea ainoana oikeana alustana jalkapallopeliin”, tuolloin FC Jokereiden valmentajaksi palannut Pasi Rautiainen tykitti Veikkausliigan verkkosivuilla. “Jalkapallo on ja tulee pysymään nurmikenttälajina”, hän uskoi tuolloin.

Myös pelaajissa on piisannut epäileviä tuomaita. Kun vuonna 2006 Pelaajayhdistys tiedusteli Veikkausliigassa tahkonneilta jäseniltään mielipidettä tekonurmien lisärakentamisesta pelialustoiksi, peräti kaksi kolmesta ilmoitti vastustavansa. 30 prosenttia pelaajista kannatti ja viidellä prosentilla ei ollut kantaa asiaan.

Tuoreempaa kyselytietoa ei ole, mutta ainakin pelaajayhdistyksen nykyisen puheenjohtajan Pekka Sihvolan mielipide on muuttunut vajaassa vuosikymmenessä.

“Silloin en liputtanut niiden puolesta, mutta pakko myöntää, että vuosien varrella mieli on muuttunut. Oikeastaan vielä muutama vuosi sitten, kun ilmoitettiin, että tänne (Myllykoskelle) tulee tekonurmi, en ollut kovin innostunut. Mutta sitten kun se tuli, yllätyin miten hyvä se on – mielestäni Suomen paras”, nykyisin MyPaa edustava Sihvola kertoo.

MyPa harjoittelee luonnonnurmella, kun edessä on vierasottelu sillä alustalla. Jos sää on huono, pelaajat kuitenkin toivovat treenien siirtoa tekonurmelle. “Kymmenen vuotta sitten tekonurmelle ei menty mielellään vapaaehtoisesti”, Sihvola vertaa.

Tänä aikana myös keinoalustat ovat muuttuneet ja kehittyneet. Palloliiton Tero Auvinen vertaa, että kun 2000-luvun alkupuolella kenttiin tehtiin 55-millinen nukkalanka, nykyään se on 40-millinen. Nykyisin kentissä on vähemmän kumirouhetta, mutta maton alle on rakennettu joustokerros. Alustoissa on eroja, vaikka ne ovatkin läpäisseet tehdyt testit.

“Tuotteesta riippuen tekonurmi ja sen ominaisuudet voivat vaihdella aika tavallakin. Nykypäivänä niissä on eroa keskenään enemmän kuin luonnonnurmissa”, Auvinen tuumii.

Pelaajayhdistyksen puheenjohtaja Sihvola vierastaa kuitenkin ajatusta, että likipitäen kaikki liigakentät muuttuisivat tekonurmiksi. “Me ei voida vieraantua nurmifutiksesta. Muun muassa Jari Litmanen sanoi, että Euroopassa pelataan kuitenkin pelkästään nurmilla. ”

Luonnonnurmiakaan ei Palloliitossa unohdeta, korostaa Auvinen. Kentänhoitajille järjestetään esimerkiksi koulutusta. Viimeksi nyt toukokuussa UEFA:n edustaja kävi Suomessa opastamassa helsinkiläisiä kenttämestareita.

Tänä keväänä Veikkausliigassa on nähty uutiskuvia perunapeltoja muistuttavilta nurmilta. Tämä kismittää olosuhdepäällikköä.

“Voisin jopa väittää, että jossain kaupungeissa on oiottu tai säästelty kentänhoidollisissa asioissa. Esimerkiksi Eerikkilässä on pystytty takaamaan, että luonnonnurmella voidaan pelata maaottelu maaliskuun lopulla. Siihen pitää käyttää lämmitystä ja harsotusta sekä nurmenhoitokemikaaleja, mutta siihen on mahdollisuus jokaisella paikkakunnalla. Se vaatii vain työtä”, Auvinen vakuuttaa.

Täksi kaudeksi Veikkausliigassa on pelaajayhdistyksen toiveesta otettu käyttöön kenttien arviointi, jossa vierasjoukkueen kapteeni, erotuomari ja otteludelegaatti antavat kukin ennen ottelun alkua arvosanan kentän kunnosta. “Kauden jälkeen sitten näemme, mikä oli paras kenttä keväällä, kesällä ja syksyllä”, Auvinen valottaa.

Tekonurmien yleistyminen on jättänyt pölisevät hiekkakentät likipitäen ainoastaan suurempien kaupunkien alasarjapelaajien “huviksi”. Tätä myötä historiaan jää myös lukuisten Suomeen talvella saapuneiden ulkomaalaispelaajien järkytys, minkä kruunasi kovassa pakkasessa lumikinosten keskelle harjoittelukäyttöön aurattu hiekkakenttä.

Sora rahisi Jari Litmasenkin nappisten alla toukokuun alussa 1987, kun hän kirmasi Lahden Reippaan pelipaidassa SM-sarjadebyyttiinsä Kopareita vastaan Kuopion Keskuskentän hiekalle. Samaisella paikalla on nykyisin kulunut tekonurmimatto, joka siirrettiin viisi vuotta sitten sinne uuden tieltä läheiseltä KuPSin liiga-areenalta.

Viimeisimmäksi liigajoukkueen hiekkakentällä pelaamaksi viralliseksi otteluksi jäänee lokakuun lopussa 2003 pelattu karsintojen avausosa, jossa RoPS voitti KooTeePeen Kemin Junkohallin pölinässä. Veikkausliigalle hiekka-alusta ei olisi kelvannut, mutta karsinnan järjestänyt Palloliitto hyväksyi sen tuolloin.

Sittemmin RoPS on saanut kotikaupunkinsa Ounashalliin tekonurmen, joka kelpaa esimerkiksi Liigacupin otteluihin. Myös Kemin Junkohallissa hiekka-alustan tilalla on nykyisin muovinen viheriö.

Entäpäs sitten vammat? Joidenkin mielestä keinoalustat lisäävät pelaajien loukkaantumisriskiä, mutta tieteelliset tutkimukset eivät tätä väitettä tue.

Urheilulääketieteen professori Jan Ekstrand johtaa ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkimusryhmää, joka tutkii jalkapallovammoja ja niiden ehkäisemistä. Ekstrand on myös UEFA:n lääketieteellisen komitean varapuheenjohtaja. Ryhmältä on syntynyt useampikin tutkimus, jossa on vertailtu teko- ja luonnonnurmen vaikutusta loukkaantumisiin.

Yhdessä näistä (Comparison of injuries sustained on artificial turf and grass by male and female elite football players) oli mukana Suomesta myös HJK. Tutkimuksen otos oli varsin kattava, sillä siihen osallistui kaikkiaan kaksikymmentä tekonurmella kotiottelunsa pelaavaa seuraa, joista viisi oli naisten ja 15 miesten joukkueita. HJK:n lisäksi luupin alla oli ryhmiä Ruotsista, Norjasta, Hollannista, Sveitsistä, Skotlannista, Itävallasta ja Irlannista.

Tutkimuksessa kerättiin tietoa pelaajien loukkaantumisista eri alustoilla niin harjoituksissa kuin otteluissakin vuosina 2004–2010. Kun vammojen määrä erilaisilla alustoilla suhteutettiin käytettyyn aikaan (loukkaantumiset per tuhat tuntia) niin harjoitus- kuin ottelutilanteissakin, teko- ja luonnonnurmilla syntyneiden loukkaantumisten määrässä ei ollut merkittävää eroa.

Se toki tiedetään, että sahaaminen alustalta toiselle, tekonurmelta luonnonnurmelle, ei ole hyväksi. “Lihaksiston täytyy adaptoitua erilaiseen kuormitukseen, se on siinä haastavin asia. Pelaajat ovat kommentoineet, että vaihteleminen on rankkaa. Olisi hyvä, jos alusta ei vaihtuisi, mutta eihän sellaiseen tilanteeseen koskaan päästä”, HJK:n fysioterapeuttina toimiva Sasu Setälä sanoo.

Setälän mukaan toiminta HJK:ssa on riippunut paljolti siitä, miten valmentaja on halunnut tehdä. Lähtökohtaisesti Klubi harjoittelee alustalla, jolla pelataan seuraava ottelu.

Kuopion Palloseuran liigajoukkue on kärsinyt viime vuosina lukuisista loukkaantumisista. Savolaisten kotikentällä on ollut keinoalusta kohta jo vuosikymmenen, mutta vammoja ei voi panna sen piikkiin.

“Jokainen loukkaantuminen on monien sattumien summa. Jos nilkoille tullaan sopivassa kulmassa, niin kyllähän rakenne menee, oli alusta mikä vain. Jos joku tulee takaviistosta polveen, se räjähtää varmasti, oli alla luonnonnurmi, hiekka tai tekonurmi. Sama juttu, jos tulet hypystä alas huonosti tai kaverin jalan päälle”, KuPSin liigajoukkueen lääkärinä toimiva fysiatri Janne Pesonen sanoo.

Hän korostaakin vanhaa, kaikesta urheilusta tuttua viisautta. “Jos rasitustyyppisiä vaivoja alkaa tulla, se on normaalia valmentamista: kun alkaa näyttää, että piiputtaa yli, niin himmataan. Ettei annettaisi mennä yli”, Pesonen muistuttaa.

A-maajoukkueen fysioterapeutti Jari-Pekka Keurulainen viestittää, että tekonurmilla kitka aiheuttaa kuormitusta, jossa lihashuolto korostuu. Keurulaisen mukaan huomiota on kiinnitettävä erityisesti nivelten liikkuvuuteen ja lihasten kiinnitysalueisiin. Lisäksi tekonurmella alkulämmittely on erityisen tärkeää, jos otteluihin mennään ilman totuttelua uuteen alustaan.

HJK:n fysioterapeutti Setälä tyrmää puheet siitä, että Euroopan kentiltä Suomeen palanneilla olisi lähtökohtaisesti sopeutumisvaikeuksia keinoalustaan. “Etelä-Euroopassakin pelanneet ovat tottuneet siihen, että tekonurmilla harjoitellaan. Ne ovat käytössä ympäri Eurooppaa ainakin treeniolosuhteissa”, hän muistuttaa.

Etelässäkin syy keinoalustojen valintaan juontuu ilmasto-olosuhteista. Jatkuvassa kuumuudessa luonnonnurmien kasteleminen tulee kalliiksi harjoituskeskusten kenttäpaljoudessa.

Harvemmin tekonurmi kuitenkaan leviää suurseurojen treenikäytöstä otteluihin asti. Tämän tietää Palloliiton olosuhdepäällikkökin. ”Kansainvälisesti luonnonnurmi tulee olemaan huippustadioneiden alusta, ja mekin haluamme tehdä kaikkemme esimerkiksi Stadikan kentän kunnon eteen”, Tero Auvinen muistuttaa.

Valitussa linjassa kuitenkin on – ja pysyy – sekoitus kumirouhetta. 1970-luvulla Suomessa pantiin pellot pakettiin, tällä vuosituhannella kentät muoviin. ”Huippukuntoinen luonnonnurmi on pelaajalle ehdottomasti paras, mutta kaikki asiat viittaavat siihen, että meille tekonurmi on usein järkevin ja sopivin valinta”, Auvinen summaa.

Lähteet:
Jan Ekstrand, Martin Hägglund ja C. W. Fuller: Comparison of injuries
sustained on artificial turf and grass by male and female elite
football players (2011, Scandinavian Journal of Medicine & Science in
Sports 21(6), 824–832).

Helena Andersson, Björn Ekblom ja Peter Krustrup: Elite football on
artificial turf versus natural grass: Movement patterns, technical
standards and player impressions. (2008, Journal of Sport Sciences,
26(2), 113-122.)

Karolina Kristenson, John Bjørneboe, Markus Waldén, Thor Einar
Andersen, Jan Ekstrand
ja Martin Hägglund: The Nordic Football Injury Audit: higher injury
rates for professional football clubs with third-generation artificial
turf at their home venue (2013, British Journal of Sports Medicine,
47(12), 775–781.

Henri Lehto ja Tomi Vänttinen: Jalkapallon lajianalyysi – fysiologia
ja tekniset suoritukset (2010, Kilpa- ja huippu-urheilun
tutkimuskeskus KIHU)

 

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi
täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/