Joukkueen ja jalkapalloilijan etu eivät kohtaa, kun pelaajan täytyy siirtyä vieraalle pelipaikalle. Edessä on yleensä venäläinen uimakoulu. Kuinka siitä voi selvitä hukkumatta?

Pöydän toisella puolella istuva Antti Hynynen ei vielä kerro sitä, mutta hänen KuPS-uransa on tulossa päätökseensä. Lokakuu on ehtinyt jo pitkälle. Kausi 2013 on loppumaisillaan, ja Hynynen jatkaa pian uusiin haasteisiin. Tämä on viimeisiä haastatteluja, joita hän antaa kupsilaisena Kuopion Keskuskentän uumenissa.

Hynysen matka savolaisseuran kanssa on ollut pitkä ja vaiheikas, varsinkin pelillisesti. Kun Hynysen saapui Kuopioon kaudeksi 2010, hän pelasi keskikentän laidassa. Lopulta hänestä tuli yksi pienestä, mutta samalla koko ajan kasvavasta pelaajajoukosta, jonka edustajat on liigauransa aikana luokiteltu hyökkääjäksi, keskikenttäpelaajaksi ja puolustajaksi.

Eikä siinä vielä kaikki. KuPSissa pelatessaan Hynynen kolusi muutamassa vuodessa läpi käytännössä kaikki pelipaikat maalivahtia lukuun ottamatta. ”Kausi 2012 oli melkoista rumbaa. Olin joka paikalla”, Hynynen sanoo.

Hän luonnehtii tuota kautta levottamaksi. ”Eihän siinä pääse syntymään rutiinia. Ideaalitilanne on, että pelaaja on koko kauden yhdellä paikalla. Silloin hän oppii tuntemaan muut ympärillään. Siitä syntyy rutiini ja luottamus toiseen pelaajaan. Kun pelipaikat vaihtuvat jatkuvasti, luottoa ei ehdi syntyä.”

Silti yleismiehet yleistyvät. Pohjaa tulevan kesän pelipaikkaruleteille pedataan jo loppusyksystä. Harva seura laatii avauskokoonpanoa, jossa laituri laitetaan keskikentän pohjalle, mutta toisaalta loukkaantumiset eivät kysy saapuessaan, mille paikalle on parhaat varamiehet. Jos mitat täyttävää suoraa korvaajaa ei ole, ruletti pyörähtää käyntiin.

Tässä mielessä monipuolisuus on pelaajalle kuin kirous. Jos liigajoukkueen keskikenttäpelaaja voi pelata myös topparina tai laitapakkina, hän hyvin varmasti myös joutuu tuolle tontille kauden aikana.

Pelaajan itsensä kannalta pelipaikkakaruselli on kuitenkin huono ratkaisu, sen Hynynen sanoo suoraan. ”Velvoitteet pystyy hoitamaan, mutta jos haluaa eteenpäin urallaan, se ei riitä. Omaa peliä pitäisi pystyä kehittämään ja hiomaan. Hiomista ei kuitenkaan voi tapahtua, jos seilaa koko ajan ympäri kenttää. Silloin voi hoitaa kyllä duuninsa, ja on luultavasti arvokas omalle joukkueelleen, jos se hoitaa hyvin – mutta kehittyminen jää puolitiehen.”

Hynynen ei ole ainut monikäyttömies, joka ei ole nauttinut roolinsa muuttelusta. TPS:n entinen yleispelaaja, nykyinen Jalkapallolehden toimittaja Jesse Saarinen totesi taannoin blogissaan uuden pelipaikan muuttavan kaiken. ”Koko peli vaan yksinkertaisesti näyttää erilaiselta, jokainen tilanne, etäisyydet tiettyjen pelipaikkojen kanssapelaajiin. Melko nopeasti voi opetella pelipaikkaan kuuluvat tehtävät, ja onnistua hyvällä keskittymisellä ja jatkuvalla valppaudella myös toteuttamaan noita tehtäviä. Mutta totuus on, että vastaopittujen asioiden toteuttaminen kestää jalkapalloilullisesti aikaa mitaten selkeästi kauemmin kuin selkärangasta tulevien asioiden.”

Pelipaikkoja kiertäessään Saarinen löysi myös pelipaikallisen akilleen kantapäänsä, paikan johon hän ei pystynyt kotiutumaan millään tavalla. ”Pallon yläpuolella pelatessani sopeutuminen on ollut vaikeaa. Laulajille sanotaan usein kykykilpailuissa, ”älä esitä laulajaa vaan ole laulaja”, ja kokemukseni hyökkääjänä pelaamisesta ovat samankaltaisia. En ole pelannut, vaan esittänyt näkemäni ja oppimani pohjalta pelaajaa, hyökkääjää.”

Hynysellä vastaavanlainen kauhukokemus tuli yllättäen puolustuspäässä laidanvaihdon myötä. ”Vasen pakki oli minulle aivan mahdoton. En vain pystynyt sisäistämään sitä. Periaatteessahan siinä pitäisi vain hoitaa samat asiat kuin oikealla, vain eri näkökantilta, ikään kuin peilikuvana. Mutta kun sen pitäisi tulla selkäytimestä. Jos sitä joutuu yhtään pohtimaan, on auttamatta myöhässä.”

Mitä uudelle paikalle heitettävä pelaaja tarvitsee onnistuakseen? ”Aikaa”, Hynynen vastaa. ”Ei se parissa treenissä hoidu.”

Tosin useimmiten on hoiduttava. Vieras pelipaikka on joukkueen osalta lähes aina kiireellinen hätätapaus. Pelipaikkamuutokset osuvat yleensä pahimpaan otteluruuhkaan ja/tai joukkueen syvimpään pelilliseen kriisiin. Panokset ovat molemmissa tilanteissa suuret – niin joukkueen kuin pelaajankin osalta. ”Entä jos tuurajaa floppaa? Silloin joukkueella on alamäki edessä, eikä sitä käännetä helposti peliruuhkassa. Voi olla, että pelaajan kohdalla sitä ei käännetä koko kauden aikana, jos kolahdus on ollut riittävän kova”, Hynynen toteaa.

Pahimmassa tapauksessa pelaaja ei pysty enää normaaliin suoritukseen edes varsinaisella pelipaikallaan. ”Paljon riippuu siitä, miten pelaaja ja valmentaja käsittelevät epäonnistumisen.”

Kun ei ole aikaa valmistaa pelaajaa kunnolla uutta haastetta varten, edessä on venäläinen uimakoulu. ”Yleensä nämä ovat tulleet, ainakin omalla kohdalla, nopealla varoitusajalla”, Hynynen myöntää.

Se on harmi, sillä viikkokin voi tehdä toisinaan eron pinnalla pysymisen ja uppoamisen välillä. ”Jos tiedetään tarpeeksi ajoissa, että jonkun pitää vaan olla toisella pelipaikalla, se pitää ottaa huomioon treeneissä. Kun koko viikon jauhaa treeneissä uutta paikkaa, se voi maksimoida suorituksen.”

Uudelle paikalle päätyvä pelaaja tarvitsee alleen toistoja ja onnistumisia. Jos niitä ei ole, yhtälöä on vaikea saada toimimaan. ”Silloin on epävarma olo, eikä sellainen olotila toimi kilpaurheilussa. Silloin tulee yleensä takkiin.”

Jalkapallokenttä on raaka paikka, jossa etsitään koko ottelun ajan heikkoja lenkkejä. ”Jokaisella on vastustajaparit. Pakki pelaa laituria vastaan. Siinä koko ajan aistitaan, mikä on toisella vireystila. Sen huomaa heti, jos toisella itseluottamus laskee. Ja siihen isketään heti”, Hynynen kuvailee.

Heikkoa lenkkiä painostetaan, ja lopulta saavutetaan murtumispiste. Esimerkin voi ottaa vaikka kesän europeleistä. Eurooppa-liigan playoff-vaiheessa Rapid Wien tunnisti Nikolai Alhon HJK:n akilleen kantapääksi. Alho ei pelannut vieraalla pelipaikalla, mutta hän joutui HJK:n vastaiskutaktiikan ja liiallisen vetäytymisen takia toistuvasti tilanteisiin, joihin hän ei ollut peliä hallitsevien joukkueiden laitahyökkääjänä tottunut.

Avausosassa Alho juoksi kiinni puolustusalueen irtopallon. Hän oli oman rangaistusalueen rajalla, kasvot kohti kulmalippua. Alho otti ensimmäisellä kosketuksella pallon mukaan. Helppoja syöttösuuntia ei ollut tarjolla, joten seuraavalla kosketuksella hänen olisi kannattanut purkaa pallo sivurajasta yli. Alho ei tehnyt niin. Hän yritti sokkona kantapääsyöttöä, joka päätyi suoraan Rapidin vaarallisimmalle pelaajalle Louis Schaubille. Viisi sekuntia myöhemmin pallo oli HJK:n maalissa.

Toisessa osassa Rapid prässäsi Alhoa niin tarmokkasti, että toisenlaisissa olosuhteissa toimintaa olisi voinut kutsua koulukiusaamiseksi. Ja se tuotti tulosta. Alho menetti palloja, teki huonoja ratkaisuja ja joutui jatkuvasti pelaamaan heikkouksillaan. Rapidin kaksi ensimmäistä maalia syntyivät jälleen HJK:n oikealta laidalta.

Jälkikäteen ottelusta muistetaan lähinnä se, että HJK meni jatkoon ja Alho teki ratkaisevan maalin vapaapotkusta. Käytännössä ottelu paljasti kuitenkin paljon suomalaisen jalkapalloilun ja (juniori)valmennuksen puutteista.

Alhon tapauksesta tuli mieleeni toinen vuonna 2013 käyty keskustelu. Se alkoi, kun A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen otti Kuopiossa järjestetyssä Pallo halkeaa -seminaarissa kantaa pelaajien erikoistumisen ja pelipaikkakohtaisen valmennuksen puolesta.

”Meillä on yleismies makkosia maa täynnä. Teemme ympäripyöreitä yleisharjoituksia, jotka tuottavat pimputtelua ja tasapaksua pelaamista”, Paatelainen totesi.

Hänen mielestään hyvät yleistreenit eivät vie eteenpäin sen paremmin pelaajia kuin pelaamistakaan. ”Jos haluamme, että pärjäämme kansainvälisesti, meillä pitää olla erikoistuneita pelaajia. Niitä saadaan erikoistuneimmilla treeneillä.”

Kun Paatelainen oli kertonut näkemyksensä, hänen vieressään istuva KuPSin (silloinen) päävalmentaja, monikäyttöpelaajien nimeen vannova Esa Pekonen jätti siihen eriävän mielipiteen.

”Kuusysi oli Suomen paras joukkue 1980-luvun lopulla. Meidän kaikki puolustajamme olivat entisiä hyökkääjiä – paitsi Elorannan Kari, joka oli NHL-jääkiekkoilija”, Pekonen huomautti.

Pekosen kommenttia voi lähestyä monelta kantilta. Jos sille haluaa tukea, voi todeta, että moni junnuhyökkääjä on 2000-luvullakin valunut uransa aikana alaspäin ja tehnyt myöhemmin jopa kansainvälistä uraa uudella pelipaikallaan.

Kun tämä on todettu, pitää kuitenkin kysyä johtuuko tämä siitä, että hyökkääjien koulutus on ylivoimainen vai onko juniorijoukkueissa valittu hyökkääjiksi sellaiset pelaajat, jotka ovat lähtökohdiltaan ja ominaisuuksiltaan muita parempia?

Ensimmäisen vaihtoehdon voi rajata pois kysymällä, että jos näin olisi, niin missä ovat kansainvälisesti menestyneet suomalaishyökkääjät? Tai vastaavasti voi katsoa Alhon esimerkkiä. Alho joutui ongelmiin, koska hän ei ollut opetellut helppoja ratkaisumalleja puolustuspään laitatilanteisiin.

Tai oikeammin hänelle ei ollut opetettu ratkaisumalleja. Miksipä nopean laiturin pitäisikään tietää, mitä tehdä pallon kanssa negatiivisessa peliasennossa 20 metrin päässä omasta maalista?

Koska mitä ylemmäs hän urallaan kiipeää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän tarvitsee tuota taitoa.

Kärjistäen voisi kysyä, että mikäli pelaaja ei ole sisäistänyt edes oman pelipaikkansa vaatimuksia ja toimintoja, kuinka hän pystyisi kukoistamaan pikahälytyksellä vieraalla pelipaikalla. Jos hänellä ei ole kokonaisvaltaista käsitystä jalkapallosta edes yhdeltä paikalta käsin, miten hän pystyisi ymmärtämään sen pelillisenä kokonaisuutena muualtakaan?

Viimeinen vasta-argumentti on tuloksellinen. Kun pelaaja laitetaan väärälle pelipaikalle ja/tai väärään rooliin, hänen pelaamisensa taso laskee väistämättä. Ja kun tällaisia tapauksia on kentällä samanaikaisesti useita, koko joukkueen pelaamisen taso on vaarassa romahtaa. Pelaaminen hidastuu ja aivan perusasiatkin muuttuvat vaikeiksi.

KuPSille kävi Pekosen viimeisillä kausilla näin luvattoman usein, kun puolet avauskokoonpanosta on ollut vieraalla paikalla tai väärässä roolissa. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta pelaajiltakaan.

”Sen näkee tuloksista”, Antti Hynynen toteaa. ”Se oli yksi suuri syy siihen, miksi KuPS ei saanut kausina 2012–13 ulosmitattua potentiaaliaan.”

KuPSin kauden 2013 paras ja ylivoimaisesti tasaisin pelaaja puhuu nyt kokemuksesta. ”Kovin montaa paikanvaihtajaa ei voi joukkueessa kerralla olla. Lisäksi siihen vaaditaan oikeanluonteinen pelaaja. Suomalaiselle se ehkä sopii paremmin, kun olemme nöyrää kansaa. Siinä pitää olla duunarihenkinen, koska pelaajan etu se ei ole.”

Pelaajan kannalta pelipaikan vaihtelussa on monta ongelmaa. Urallaan eteenpäin haluava pelaaja haluaa näyttää mahdollisimman hyvältä, jotta hänestä kiinnostuttaisiin. Usein hän haluaa myös olla mahdollisimman hyvä juuri omalla paikallaan, koska seuroilla on tapana etsiä osaajaa juuri tietylle pelipaikalle. Toki on plussaa, jos pelaaja osaa tarvittaessa pelata muuallakin, mutta jos samaan hintaan on saatavilla yleismies ja osaaja, seurat valitsevat yleensä osaajan.

Suomen sarjoissa tilanne on toisenlainen. Kun liigaseurojen talous on entistä tiukemmalla ja ringit pienet, yhä useampi joutuu pelaamaan entistä useammin lyhyellä varoituksella vieraalla pelipaikalla.

”En näe sitä hyvänä, en millään tasolla”, Hynynen sanoo. ”Pelin taso kärsii varmasti, jos pelipaikkojen vaihtaminen yleistyy. Suoraan sanottuna se hirvittää.”

Hynystä kuunnellessa kannattaa muistaa, että hän ei puhu katkerana. Hän on säännön vahvistava poikkeus. Pelaaja jonka ura sai uuden suunnan pelipaikan vaihtamisella.

”Omassa tapauksessani tämä toimi. Olin aikaisemmin hyökkäävämmässä roolissa pattitilanteessa. Olin ok, mutta en päässyt sille tasolle kuin halusin. Nyt olen saanut uuden pelipaikan ansioista ulosmitattua itsestäni enemmän. Mutta se on tullut siitä, että olen päässyt pelaamaan sitä paikkaa koko ajan.”

Pelipaikkakarusellin lopputulos on ollut Hynyselle suosiollinen, eivätkä aiemmat pelipaikatkaan ole menneet täysin hukkaan. ”Olen parempi puolustaja sen ansiosta, että olen aiemmin pelannut hyökkääjänä. Siitä on ollut hyötyä”, hän myöntää.

Hyödyt tulevat esiin hyökätessä. Samalla tavalla kuin Interissä laitapakin ja laiturin roolien välissä seilaava ex-hyökkääjä Henri Lehtonen, Hynynenkin tietää mitä vastustajan puolustuspäässä pitää tehdä. ”On oma juttunsa olla hyökkäyskolmanneksella pallon kanssa. Jos siellä käy vain silloin tällöin, suoritukset ovat väkinäisiä eivätkä ne toimi, koska ne eivät tule selkäytimestä.”

Jos katsottaisiin pelkkää lopputulosta, voitaisiin sanoa Hynysen olevan ruletin jälkeen parempi pelaaja kuin ennen sitä. Kun lopputuloksen pilkkoo osiin, pystyy hahmottamaan, että hyödyt ovat tulleet niistä kerroista, kun hän on ollut pelipaikallaan pitkään. Hän sisäisti hyökkääjän toimintatavat, koska pelasi sitä paikkaa monta vuotta. Ja hyvä laitapakki hänestä tuli vasta jatkuvuuden kautta. Se että hän seilasi ottelun topparina, pari peliä keskikentän keskustassa ja sitten taas yhden keskushyökkääjänä, ei kehittänyt häntä pelaajana yhtään.

Vaihtelu voi virkistää, mutta vasta jatkuvuus tekee pelaajan.