Olympiastadionin uudistus ei mene niin kuin Palloliitto haluaa. Kolmen vuoden evakko Tampereella tekee suuren loven budjettiin, jonka jälkeen edessä on paluu yleisökapasiteetiltaan aiempaa pienemmälle stadionille. Siksi Palloliiton puheenjohtajan Pertti Alajan mielestä jättimäinen, jalkapallolle pyhitetty Kansallisstadion ei ole haave vaan suunnitelma.
Kun erotuomari puhaltaa ensi syksyn viimeisen EM-karsintapelin Pohjois-Irlantia vastaan päättyneeksi, pelaajat voivat nostaa katseensa kentältä Olympiastadionin katsomoihin. Siellä avautuvassa näkymässä on kaksi vaihtoehtoa: joko suomalaiset jalkapallonystävät juhlivat historiallista ensimmäistä arvokisapaikkaa tai nieleskelevät jälleen yhtä pettymystä.
Juhlan hetkellä stadion tyhjenee hitaammin kuin pettymyksen, mutta lopulta se kuitenkin tyhjenee. Ja kun katsomot lopulta ovat tyhjiä, ne myös pysyvät tyhjinä pitkään. Vuoden 2016 alussa Olympiastadionilla nimittäin alkaa 200 miljoonaa euroa maksava suurremontti, joka tyhjentää sen kolmeksi vuodeksi.
Huuhkajille se tarkoittaa evakkolentoa Tampereelle. Vuosina 2016–2018 A-maajoukkueen kotipesänä toimii Ratinan stadion, kun Palloliitto ja Tampereen kaupunki saivat vihdoin tällä viikolla aikaiseksi pitkään ja hartaasti vatvotun sopimuksen asiasta.
Vaikka Ratinaakin remontoidaan, on se silti auttamatta hätämajoitus. Huuhkajat on kasvanut ilmiönä niin isoksi, että Suomen toiseksi suurin stadion on sille auttamatta liian pieni. Asia konkretisoituu siinä, että lauantaina EM-karsinnat avaavan Kreikka-pelin yleisöstä Ratinaan mahtuisi vain puolet.
Kannattajien epämukavuuden lisäksi kyse on myös merkittävistä summista rahaa. Kolme vuotta ilman suuria yleisömääriä tyrehdyttää huomattavan osan Palloliiton tulovirrasta.
”Se on selvä, että asia pitää pystyä ottamaan huomioon rahankäytössä. Kyllä se on ihan tuntuva lovi mikä tulee”, Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja myöntää.
Tarkkoja laskelmia tappioiden suuruudesta ei Alajan mukaan ole vielä tehty. Puheenjohtaja kuitenkin toivoo, että menetyksiä pystyttäisiin pienentämään nostamalla Ratinan katsomokapasiteettia. Tällä hetkellä stadionille mahtuu hieman 16 800 katsojaa, mutta Alaja haaveilee sen nostamisesta yli 20 000:een.
Tampereen kaupungin liikuntajohtajan Pekka P. Paavolan mukaan mitään suunnitelmia uusien katsomoiden rakentamiseksi ei kuitenkaan ole. Ratinassa on aiemmin ollut käytössä 3500 katsojan väliaikaiset siirtokatsomot, jotka ovat tarvittaessa myös Huuhkajien käytössä. Paavola on kuitenkin epäilevä, hyväksyvätkö Uefa ja Fifa tilapäiskatsomoita.
Tampereen kaupunki satsaa tällä viikolla käynnistyneeseen Ratinan remonttiin miljoona euroa. Vaikka pientä ehostusta tehdään siellä täällä muun muassa kaiutinjärjestelmien uusimisen myötä, niin remontti keskittyy ennen kaikkea kentän tasolle – ja sen alle.
Kuten monet muutkin vanhat yleisurheilustadionit, on Ratinan nurmikenttä nykyisin liian kapea kansainvälisille huippuotteluille. Tällä hetkellä kenttä on 65 metriä leveä, kun vaatimus maaotteluille on 68 metriä. Pelialuetta joudutaan siis leventämään kolmella metrillä. Stadionin toinen pääkäyttäjä eli yleisurheilu saa huokaista helpotuksesta, sillä huhuttu pituushyppypaikan siirto pois pääkatsomon edestä ei toteudu. Levennetty jalkapallokenttä ja santalaatikot mahtuvat Paavolan mukaan molemmat Ratinaan.
Levennyksen lisäksi kentän alapuoliset osat myllätään täydellisesti. Sinne asennetaan modernit lämmitys- ja kastelujärjestelmät, jotka myös ovat edellytyksiä maajoukkuepeleille.
Periaatteessa Ratinan nurmen alla on nytkin lämmitysjärjestelmä, jonka kaapelit kyllä juoksevat multakerroksessa. Käytännössä Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa lämmityksestä ei kuitenkaan ole ollut hyötyä kuin Tampere Unitedin liigalisenssihakemukselle.
”Olen ollut 20 vuotta kaupungilla töissä, eikä sitä ole ainakaan sinä aikana kertaakaan käytetty”, Paavola toteaa.
Lämmitys- ja kastelujärjestelmät asennetaan jo tämän vuoden puolella. Ensi vuoden keväällä edessä on uuden siirtonurmen istutus, joten käyttökunnossa Ratina on seuraavan kerran ensi kesänä. Paavola vakuuttaa, että Ratinan remontointi ei vaikuta mitenkään tamperelaisten jalkapalloseurojen kannalta tärkeämpään hankkeeseen eli Tammelan stadionin uudistamiseen.
Pertti Alaja puhui jo vuosi sitten Aamulehden haastattelussa, että Tampere ja Palloliitto ovat lähellä sopimusta evakkoretkestä. Lopullisen sopimuksen solmiminen venyi kuitenkin tälle syksylle.
Tampereen kaupunki ei ollut innokas panostamaan Ratinan kehittämiseen ilman varmuutta siitä, että Huuhkajat todella lennähtävät Tammerkosken itärannalle. Yksi viivästyttävä tekijä oli Olympiastadionin perusparannuksen varmistuminen. 200 miljoonan euron projektin rahoitus saatiin kasaan vasta tänä keväänä, kun opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Helsingin kaupunki sitoutuivat remonttiin. Ilman remonttia ei olisi evakkoa, eikä ilman evakkoa Tampereella halua satsata Ratinaan.
Tampere ei ole suotta varovainen, koska sillä on huonoja kokemuksia sopimuksista Palloliiton kanssa. Vuosikymmen takaperin kaupunki ehosti Ratinaa hieman samaan tapaan kuin nytkin. Porkkanana remontille olivat Palloliiton lupaamat EM-karsintaottelut, joita piti pelata Tampereella vuonna 2007 kaksi: kesäkuussa Serbiaa ja elokuussa Kazakstania vastaan.
Mutta kun karsinnat olivat lähteneet vahvasti käyntiin, Palloliiton laskukoneet alkoivat käydä kuumina. Serbian kaltaisen nimekkään vastustajan vieminen Tampereelle alkoi tuntua taloudellisesti kestämättömältä, kun silmissä vilkkui yleisökapasiteetiltaan ja vip-tiloiltaan huomattavasti paremman Olympiastadionin täyttäminen.
Lopulta Palloliitto petti lupauksensa ja tamperelaiset saivat nöyrtyä. Kassakoneen tilinauha kiitti, mutta lähes täysi Olympiastadion ei siivittänyt Suomea 0–2-tappiota suurempaan saavutukseen. Samojen karsintojen Kazakstan-peli sentään pelattiin Ratinassa, mutta sen jälkeen maajoukkue on siirtynyt pääkaupungista ainoastaan vanhaan pääkaupunkiin Turkuun muutaman harjoituspelin verran.
Liikuntajohtaja Pekka P. Paavolan mukaan menneitä syntejä ei ole unohdettu nykyisissäkään neuvotteluissa.
”Totta kai se on Tampereen kaupungilla muistissa ja mielessä. Mutta kun Palloliitossa on uudet miehet, niin ei tässä ole katkeruutta.”
Suurempiakin kiistoja stadioneilla on soviteltu. Olympiastadionin ensimmäisessä jalkapallo-ottelussa ei tehty maalin maalia, mikä olikin sopivan sopuisa lopputulos. Vihkiäisten yhteydessä 12.6.1938 pelatussa pelissä kun vastakkain olivat Työväen Urheiluliiton ja Suomen Palloliiton Helsingin piirien joukkueet. Jako punaiseen ja valkoiseen oli tuohon aikaan urheilumaailmassakin vielä syvä, eivätkä porvarilliset ja työväen urheiluseurat juurikaan olleet tekemisissä keskenään.
Se ei sinänsä ollut ihme, sillä verisestä ja katkerasta sisällissodasta oli aikaa vain kaksi vuosikymmentä. Vuodelle 1940 kaavaillut olympialaiset saivat kuitenkin kiistakumppanit lähestymään toisiaan. Olympiastadion oli projekti, johon tämä lähentyminen tiivistyi. Juhlapuheet eivät voi olla muuta kuin paatoksellisen kaunistelevia, mutta presidentti Kyösti Kallion ylistävissä vihkiäissanoissa oli kenties enemmän pohjaa kuin yleensä.
”Kuitenkin ovat sellaiset muistomerkit usein suurimmat ja ehkä pysyväisimmät, joissa itse työ kuvaa kansan yksimielisyyttä ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Stadion on yksi tällainen arvokas muistomerkki. Vuosikausia kestäneen yhteistyön suurenmoisen uhrautuvaisuuden ja ennen kaikkea harvinaisen yksimielisyyden ansiosta on stadionlinna saatu syntymään”, Kallio kehui.
Rakennustyöt kestivät neljä vuotta, mutta lopulta funktionalistinen stadion oli noussut suunnittelijoidensa Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin piirustusten mukaisesti. Suomen maajoukkue juoksi ensimmäistä kertaa Olympiastadionin nurmelle vain muutamaa viikkoa vihkiäisten jälkeen. Kunnian ensimmäisestä maaottelumaalista sai Vaasan ensimmäinen maajoukkuemies Nuutti Lintamo, joka osui vain reilun minuutin pelin jälkeen Pohjoismaiden mestaruusturnauksen ottelussa Ruotsia vastaan. Peli päättyi vieraiden 2–4-voittoon, mutta jo kuukautta myöhemmin voittotili uudessa kansallispyhätössä aukesi Tanskaa vastaan.
Siitä lähtien Olympiastadion on ollut maajoukkueen koti. Syrjähyppyjä on toki vuosikymmenten varrella karsintapeleissäkin tehty muun muassa Turun Urheilupuistoon, Lahden hiihtostadionille, Kotkan urheilukeskukseen eli nykyiselle Arto Tolsa -stadionille, Kuopion Väinölänniemelle, Töölön jalkapallostadionille ja tietysti Ratinaan, mutta ne ovat olleet poikkeuksia. Tärkeät ottelunsa Suomi on kuitenkin lähes aina vienyt Olympiastadionille.
Alaja kertoo muistelleensa hiljattain entisen maajoukkuetoverinsa Atik Ismailin kanssa karsintoja vuoden 1980 Italian EM-kisoihin. Juuri noiden karsintojen nouseminen puheenaiheeksi ei ollut sattumaa, sillä ne alkoivat poikkeuksellisen hyvin, Ismail debytoi miesten maajoukkueessa kahdella maalilla ja ennen kaikkea vastustajat olivat samoja kuin nyt käynnistyneissä karsinnoissa. Kahdessa ensimmäisessä ottelussa kesällä ja syksyllä 1978 vieraaksi saapuivat Kreikka ja Unkari, jotka molemmat Suomi onnistui kaatamaan.
Alaja oli ensimmäisen kerran päässyt aistimaan stadionin tunnelmaa jo 1960-luvulla pallopoikana HJK:n peleissä, Maajoukkueessa Alaja oli pelannut jo 1970-luvun alkupuolella, mutta Italian-kisojen karsintoihin hän onnistui kampeamaan itsensä ykkösmaalivahdiksi ohi Göran Enckelmanin.
Vaikka jo pallopojalle maan ykkösstadion tuntui suurelta ja hienolta, niin vielä vaikuttavampi se oli Alajan mielestä maajoukkueen riveissä. Hän torjui voitot sekä Kreikkaa että Unkaria vastaan, eikä laskenut taakseen kuin yhden osuman. ”Kun pääset Olympiastadionille ja vielä maajoukkuepaidassa, niin se tuntuu tosi juhlavalta”, hän sanoo nyt.
Alaja muistelee tunnelman olleen vuonna 1978 erinomainen kahden pelin kotiavauksessa, mutta yleisömääriä hän ei muista. Nopea tarkistus kertoo, että Kreikka-pelissä katsojia oli 7740. Unkaria vastaan voitiin puhua vielä vähemmän yleisöryntäyksestä, sillä paikalle saapui alle viisi tuhatta suomalaista. Luvut saavat Alajan mietteliääksi.
”Aika hämmästyttävän vähän. Kyllähän tämä katsomokulttuuri ja fanikulttuuri on mennyt rajusti eteenpäin. On syntynyt hyvä tunnelma, jolla on paljon tekemistä Pohjoiskaarteen kanssa. Ja ihmiset ovat olleet viime aikoina latautuneita, kun he tulevat peleihin. Se tuntuu jo päiviä ennen.”
Alaja luottaa, että tunnelma ei katoa evakon aikana minnekään. Ratinaa on syytetty kolkkoudesta, eikä siellä 2000-luvulla pelatuissa maaotteluissa tunnelma ole noussut erityisen tiiviiksi. Puheenjohtaja Alaja uskoo jo virankin puolesta, ettei pelipaikka ole ratkaiseva tekijä.
”Jos voimakkaasti osataan markkinoida, niin Ratinaan voidaan saada aikaan sama tunnelma kuin Olympiastadionilla. Mutta se vaatii paljon työtä.”
Palloliiton ja Tampereen kaupungin sopimus Huuhkajien pelaamisesta Ratinassa koskee vuosia 2016–2018. Pertti Alajan ja Pekka P. Paavolan mukaan osapuolet istuvat alas vuonna 2018 ja keskustelevat, pelaako maajoukkue joitain pelejä Tampereella myös sitä seuraavina vuosina.
Selvää lienee kuitenkin se, että tärkeimmät pelit pelataan jälleen Olympiastadionilla. Palloliiton ongelma on kuitenkin se, että paluu ei tapahdu sellaiseen paikkaan kuin se olisi halunnut.
Kun neuvotteluja Olympiastadionin perusparannuksista käytiin, halusi Palloliitto kasvattaa stadionin kapasiteettia niin, että sinne mahtuisi yli 40 000 ihmistä. Stadionin yhden pääkäyttäjän toivetta ei kuitenkaan kuultu, mikä ei miellytä Alajaa.
”Meidän näkökulmasta jalkapallo on osoittanut suosionsa niin, että kapasiteetin laajennus olisi oikea näkökulma”, Alaja toteaa.
Yksi hiertävä seikka on juoksuratojen uusiminen. Yleisurheiluväki ja etenkin urheilijat itse ovat kritisoineet stadionin kaarteita hankaliksi juosta, koska ne kääntyvät eri tavalla kuin juuri missään muualla. Kaarteiden alut ja loput ovat jyrkkiä, kun taas keskivaihe on poikkeuksellisen loiva.
Syy erikoisiin kaarteisiin on jalkapallon ja yleisurheilun hankala rinnakkaiselo. Aivan kuten Ratinassa nyt, oli Olympiastadionin 64 metriä leveä kenttä liian kapea Uefalle. Maaottelut haluttiin pitää Olympiastadionilla, mutta betonirakenteisiin koskevaa remonttia ei vuonna 2009 pystytty tekemään. Siispä nurmikentän levennyksen tieltä joutui väistymään juoksurata, joka täytyi ahtaassa paikassa muotoilla uusiksi erikoisella tavalla.
Nyt tehtävässä suurremontissa kaarteet on tarkoitus palauttaa tavanomaisemmiksi. Se tarkoittaa kuitenkin todennäköisesti sitä, että katsomokapasiteetista joudutaan nipistämään pieni osa pois. Kun istuimia joudutaan muutenkin leventämään ja poistumisteitä lisäämään, putoaa kapasiteetti muutamalla tuhannella noin 35–37 000:een. Se närästää Alajaa, joka olisi halunnut kapasiteettia mieluummin ylöspäin. Yhtenä syynä yli 40 000 katsojan stadionin tärkeyteen on haave Suomeen saatavista suurotteluista.
Palloliitto kokeili onneaan vuoden 2020 EM-kisojen isännyyshaussa, kun Uefa päätti hajauttaa kisat ympäri Eurooppaa. Hakemus vedettiin kuitenkin takaisin hyvissä ajoin ennen 13 kisaisännän lopullista valintaa. Pertti Alajan mukaan viestit Uefasta olivat hyvin selviä: Olympiastadionilla ei ole mahdollisuuksia selviytyä voittajaksi.
Kyse ei ole pelkästään kapasiteetista, sillä suunnilleen yhtä paljon katsojia vetävä Kööpenhaminan Parken oli yksi leipurin tusinasta. Tanskalaiset pystyivät kuitenkin kompensoimaan puuttuvia istuimia modernilla käytettävyydellään, kun taas remontoidunkin Olympiastadionin vip-aitiot ja mediatilat ovat enemmän historiaa. Miesten arvokisoja Olympiastadionilla ei siis nähdä. Alaja on luottavainen, että ilman kansainvälisiä huippupelejä Helsinki ei kuitenkaan jää.
”Uskon, että tämän vuosikymmenen lopussa Supercup pelataan Olympiastadionilla.”
Syksyisin pelattavassa Supercupissa kohtaavat hallitsevat Mestareiden ja Eurooppa-liigan voittajat. Alajan mukaan mitään ei ole vielä sovittu, mutta tapahtumasta neuvotellaan koko ajan. Todennäköisin vuosi ottelulle olisi 2019, uusitun Olympiastadionin debyyttivuosi.
Kahden suurseuran ei niin verinen mutta kuitenkin panoksellinen peli on silti pientä verrattuna Alajan suureen suunnitelmaan. Se on nimeltään Kansallisstadion, suomalaisen jalkapallon oma koti ja sen ehdoilla rakennettu suurstadion. Keskeistä olisi se, ettei omalla stadionilla tarvitsisi tehdä kompromisseja yleisurheilun kanssa.
”En tunne yhtään maata, jossa ei olisi unelma ja tavoitteet, että oma kansallinen päästadion olisi pyhitetty sille lajille. Siitä on ollut puhe jo vuosia ja vuosikymmeniä, ja normaalia selvitystyötä on menossa koko ajan”, Alaja näkee.
Palloliiton toimiston seinien ulkopuolelta katsottuna Kansallisstadion tuntuu epärealistiselta hankkeelta. Olympiastadionin remonttiin uppoaa nyt 200 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja, eikä yksityistä rahaa ole irronnut riittävästi esimerkiksi Tapiolan jalkapallostadioniin saati Tampereen jääkiekolle pyhitettyyn Keskusareenaan.
Olympiastadion on täynnä vain harvoissa peleissä, eikä yhtä keskeistä sijaintia uudelle stadionille kerta kaikkiaan ole olemassa. Vaikka jalkapallokannattajat hieman syrjemmälle löytäisivätkin, niin sijainti on kuitenkin keskeinen vaatimus konserteille ja muille tapahtumille, joita Alajankin mielestä uusi stadion kaipaa.
Varoittava esimerkki tulee Ruotsista, jossa vastaavanlaiseksi kansallisstadioniksi rakennettu tuore Friends Arena teki viime vuonna tappiota noin 23 miljoonaa euroa. Sen verran länsinaapurin kokemukset ovat saaneet Alajaakin tarkistamaan suunnitelmiaan, ettei hän enää pidä 50 000 katsojan kapasiteettia välttämättömyytenä uudelle stadionille.
Kaikesta epävarmuudesta huolimatta Kansallisstadion vilkkuu Alajan mielessä enemmän lähivuosien kuin kaukaisen tulevaisuuden hankkeena. Hän uskoo, että suunnitelmat nousevat konkreettisemmin esille jo parin vuoden sisällä. Mutta onko Kansallisstadion enemmän haave kuin konkreettinen suunnitelma?
”Se on samanlainen haave kuin pääsy miehissä EM- tai MM-kisoihin, mutta kyllä se on myös suunnitelma tulevaisuudessa. Haaveet kehittyvät suunnitelmista todellisuudeksi”, Alaja uskoo.