Viime kaudella TPS otti riskin, jonka seurauksena se joutui romuttamaan strategiansa menestyvänä kasvattajana. Miten yksi epäonnistunut kausi voi tehdä mestarihaastajasta putoajasuosikin ja saada sen antamaan muille yli 100 päivän etumatkan liigakauteen valmistautumisessa? Tämä on matka Theseuksen laivassa ja kurkistus jalkapalloseuran sieluun.

Uutispommi jysähti aamupäivästä. TPS ja Marko Rajamäki olivat purkaneet sopimuksensa.

Oli ystävänpäivä. TPS:n avausotteluun Veikkausliigassa oli alle kaksi kuukautta. Joukkue oli talven aikana menettänyt käytännössä koko viime kauden pelaajistonsa. Nyt se oli menettänyt valmentajansakin.

TPS:stä oli tullut Theseuksen laiva. Antiikin paradoksissa laiva lähtee satamasta ja matkan aikana sen kaikki osat vaihdetaan yksi kerrallaan. Kun laiva palaa takaisin satamaan, onko se enää sama laiva? Oliko tämä joukkue vielä TPS?

Vain kuukautta aiemmin seura oli järjestänyt tiedotustilaisuuden, jossa se kertoi avoimesti haastavasta taloustilanteestaan ja katkaisi siivet ”huhuilta”, joiden mukaan Rajamäki ja toimitusjohtaja Juha Reini eivät tulisi toimeen keskenään.

Toista tuntia kestäneen tilaisuuden mielenkiintoisin puheenvuoro kuultiin heti alkuun, kun FC TPS:n hallituksen puheenjohtaja Jyrki Kurokallio kertoi seuran ottaneen edelliselle kaudelle tietoisen riskin: ”Kauteen 2013 lähdettiin riskillä. Kaikki olivat asiasta yhtä mieltä. Jos emme saisi lisätuottoja, jäisimme 450 000–500 000 euroa tappiolle. Olimme kuitenkin varsin luottavaisia, että niitä saataisiin. Jälkikäteen katsottuna se oli virhe, sillä niitä ei kertynyt sillä tavalla kuin niitä oli aiempina vuosina tullut.”

Riski kävi seuralle kalliiksi. Se teki kaudesta 447 000 euron tappiot, joihin sillä ei ollut varaa. ”Joulukuussa tiesimme, että tulevalle kaudelle meillä ei ole mitään taloudellista puskuria. Meidän pitäisi tehdä kaudesta vähintään nollatulos”, Kurokallio sanoi.

Nollatulokseen pääseminen vaatisi puolestaan raakoja toimenpiteitä. Vaikka seura oli antanut lähes kaikille pelaajilleen vapauden lähteä ilman siirtokorvausta, jäljellä olevien 11 sopimuspelaajien kustannukset ylittivät vielä reilusti käytössä olevan pelaajabudjetin.

Muutos oli totaalinen. TPS oli muuttunut yhdessä kaudessa HJK:n päähaastajasta liigan suurimmaksi putoajasuosikiksi.

Miten tähän oli tultu?

TPS:n nykyinen toimitusjohtaja Juha Reini on tavallaan väärä mies vastaamaan kysymykseen. Hänet valittiin tehtäväänsä viime vuoden kesäkuussa. Silloin arpa oli jo heitetty.

”Kohtuullisen nopeasti selvisi, missä ollaan menossa. Oli huonoin mahdollinen skenaario, paras mahdollinen skenaario ja paljon vaihtoehtoja siitä välistä. Silloin kun otin pestin vastaan, oli vielä auki mikä ennusteista toteutuisi”, Reini muistelee.

Hän sanoo yltiöoptimistina ajatelleensa, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. ”Elokuuun puolivälissäkin oli siirtoikkuna vielä auki. Sarjassa oli mahdollisuudet taistella eurocup-paikasta. Mahdollisuuksia oli vielä vaikka mihin.”

”Kaikki hälveni kuitenkin hitaasti pois: europaikat, pelaajakaupat, sarjasijoitukset, yleisömäärät… Kaikki mahdollinen meni pieleen, mikä kauden aikana voi vain mennä pieleen.”

Lopputulos oli täsmälleen sellainen kuin seurajohto oli ennen kautta pahimmissa painajaisissaan laskeskellut. Kovin paljon sitä pidemmälle ei tappioihin varautumisessa ollutkaan menty. ”Niihin oli sillä tavalla varauduttu, että tiedettiin, mitä tapahtuisi, jos ne toteutuisivat taloudellisesti.”

Hätäsuunnitelman puuttuminen tuntuu erikoiselta, sillä asiat joiden varaan TPS:n talous rakentui, eivät olleet toisistaan riippumattomia. Jos yksi niistä kaatui, se horjutti heti muitakin. Pelivirettä kotimaassa ei pystynyt erottamaan pelivireestä eurokentillä. Heikkotasoinen peli ja odotettua huonompi menestys verottivat puolestaan katsojamääriä. Ja jos eurokentillä taas ei tullut menestystä, pelaajakaupat vaikeutuivat. Munat olivat hyvin pitkälti yhdessä korissa.

Puheenjohtaja Kurokalliokin myönsi tämän tammikuun lehdistötilaisuudessa: ”Asiat kiersivät kehässä. Kun urheilullista menestystä ei tule, yksittäisten pelaajien on vaikea näyttää hyviltä. Se taas vaikeuttaa heidän myymistään ulkomaille.”

TPS:n loppukausi oli kaatuvan dominojonon katselua. Tärkeä palikka toisensa jälkeen kaatui maahan sysäten vahingon eteenpäin. Lopulta mustavalkoisista palikoista tärkein alkoi olla vaarassa. Jotain oli tehtävä, jotta TPS:n edustusjoukkue pysyisi pystyssä ja selviäisi seuraavaan kauteen.

Myyntiartikkeleiksi hankitut Duarte Tammilehto, Petteri Pennanen, Jarkko Hurme ja Jani Tanska jättivät joukkueen ilmaiseksi. Heidän lähdöissään oli paljon symboliikkaa, sillä niiden mukana haudattiin TPS:n Menestyvän kasvattajan strategia sellaisena kuin se oli Marco Casagranden toimitusjohtajakaudella tunnettu.

”Pelaajapankki piti tyhjentää rajulla kädellä, että meillä oli mitään toimintaedellytyksiä”, Reini totesi tammikuussa.

Pelaajapajatson tyhjentämisestä ei ollut päästy kunnolla rakentamisvaiheeseen vielä helmikuun alussakaan, kun Marko Rajamäki antoi radio-ohjelma Keskiympyrälle suorasanaisen haastattelun.

”Meiltä on lähtenyt viime vuoden joukkueesta 15 liigapelaajaa, joiden keski-ikä oli 26 vuotta. Heidän mukanaan meni 1 500 peliä kokemusta. Hyvässä iässä olleita kokeneita pelaajia on poistunut 15. Tällä hetkellä meillä on sopimukset 12 kenttäpelaajan ja kahden maalivahdin kanssa. Joukkueen keski-ikä on 20 vuotta. Pelattuja liigapelejä on 350. Se kertoo aika paljon”, Rajamäki sanoi.

Vaikka TPS oli ollut aiemmillakin kausilla talouskuurilla, vaikutukset edustusjoukkueeseen oli pidetty minimissä. Joukkueen runko oli kasassa hyvissä ajoin ja sopimuspelaajia oli jo talvella niin paljon, että joukkue pystyi harjoittelemaan täysipainoisesti. Nyt alkuvuoden pelaajarinki oli puolet siitä, mitä se oli ollut parin edellisen vuoden aikana. Lisäksi joukkueen ikärakenne oli muuttunut radikaalisti, minkä takia Rajamäki oli törmännyt talvikaudella aivan uudenlaisiin haasteisiin.

”Viime viikolla lukiossa oli koeviikko. Se aiheutti sen, että meiltä putosi 2–3 pelaajaa harjoitusringistä pois joka päivä. Harjoitteluringissämme oli 6–8 sopimuspelaajaa. Se aiheuttaa käytännön ongelmia. Emme pysty harjoittelemaan arkisin kello 10–14. Pojat eivät yksinkertaisesti ehdi silloin harjoituksiin. He ovat joko koulussa tai töissä.”

Rajamäki piti seuraavia viikkoja ratkaisevina. ”Takamatkamme muihin Veikkausliiga-joukkueisiin on valtavan suuri. Jotain pitää tehdä. Joukkueeseen tarvittaisiin 6-7 liigatason pelaajaa, jotta olisimme edes samalla viivalla heikoimpien liigajoukkueiden kanssa.”

”Pitää olla rehellinen: Olen huolestunut. Jotain ratkaisuja ja muutoksia pitää tehdä”, Rajamäki painotti.

Ratkaisu tuli pian, mutta siihen ei liittynyt puolta tusinaa liigatason pelaaja. Rajamäen sopimus purettiin radiohaastattelua seuranneella viikolla. Mika Laurikainen nimitettiin hänen seuraajakseen viisi päivää myöhemmin.

Kun TPS pelasi kauden 2013 viimeisen ottelunsa, sen seuraavaan liigaotteluun oli aikaa 168 päivää. Nyt niistä oli jäljellä 54, eikä seurassa tiedetty ketä sen avausottelussa pelaisi.

”Pukukopissa oli yhdeksän ehjää sopimuspelaajaa, kun otin pestin vastaan. Siitä kun lähti rakentamaan ja aikaa liigakauden alkuun oli reilut 1,5 kuukautta, niin haaste oli järjettömän suuri”, Laurikainen muistelee nyt.

Laurikainen sanoo, että joukkue rakennettiin käytännössä nollasta. Eikä hän tarkoita vain pelaajistoa, vaan myös taustoja. Seuralla oli kunnossa huolto ja apuvalmentaja, kaikki muu täytyi laittaa uusiksi. ”Halusin joukkueen taustat kuntoon. Ne valmistuivat viikko ennen sarjan alkua. Meillä on nyt uusi fysio, joukkueenjohtaja, maalivahtivalmentaja.”

Vaikka sopimuspelaajia ei ollut paljon, TPS:n harjoituksissa ja peleissä alkoi olla pian vilskettä. Joukkueen täytyi vetää talvikausi läpi pikakelauksella. ”Kaikki mahdolliset pelaajat kartoitettiin. Paikallisia testipelaajia kävi 50–60. Heistä ei tainnut jäädä ketään.”

Joukkueen rakentamistapa poikesi muutenkin paljon totutusta. ”Yleensä joukkue kasataan niin, että pelaajia otetaan tietyille pelipaikoille. Meille on otettu pelaajia samoille pelipaikoille, jotta voimme ylipäätään pelata sarjaa. Osa heistä on joutunut sitten pelaamaan vähän väärillä paikoilla”, Laurikainen sanoo. ”Kaikki olosuhteet huomioon ottaen sen ymmärtää, ja peli on parantunut pikkuhiljaa. Mutta onhan se haaste. En ole koskaan ennen ollut tällaisessa mukana.”

Toimitusjohtaja Reinikin myöntää, että kokoamistapa ei ole ollut optimaalinen. ”Rekrytoinnin pitäisi tapahtua pelaajien taitojen mukaan, eikä talouden mukaan.” Hän sanoo myös suoraan, ettei ole tyytyväinen joukkueen palkkarakenteeseen. ”Pelaajien joukossa on hirveä epäsuhta. Jos olisimme voineet tehdä vuosia töitä palkkakustannuksien vähentämisen eteen, jokainen tienaisi siellä jotain. Nyt niin ei ole. Meillä on pelaajia, jotka tienaavat ison osan nykyisestä budjetista ja pelaajia jotka joutuvat pelaamaan sen takia hirveän pienellä korvauksella. Palkkahaitarimme on aivan liian suuri.”

Tilanne harmittaa Reiniä. Hän haluaisi seurajohtajana maksaa pelaajille palkkaa, jolla pystyisi elämään. ”Suomessa joudumme maksamaan keskimäärin köyhyysrajan alapuolellla olevaa palkkaa. Se on säälittävyyden huippu ja jäämme sen takia koko ajan huippumaista jälkeen. Sydäntä riipaisee, kun kaverit ansaitsisvat paljon enemmän kuin pystyn tarjoamaan, mutta joutuvat ottamaan tarjouksen vastaan.”

Kovin suurta muutosta asiaan ei ole tulossa lähivuosinakaan, sillä TPS:n pelaajabudjettia ei olla kasvattamassa. Ne ajat, jolloin TPS pystyi realistisesti edes haaveilemaan mestaruustaistosta eivät palaa lähivuosina. ”Teemme ensi vuonnakin ihan samanlaisella tavalla duunia samalla budjetilla. Emme missään tapauksessa ala hyppiä pelaajabudjetissa ylöspäin lähivuosina. Mahdollisuuksien mukaan yritetään maksaa lainoja.”

Optimistina Reini yrittää nähdä niukkuudessa hyviäkin puolia. ”Toisaalta on huikeaa, kuinka he taistelevat ja haluavat kehittyä siitä huolimatta”, hän jatkaa. ”Se joukkue mikä meillä on kasassa, on enemmän kuin 350 000 euron väärti.”

350 000 euron lisäksi pelaajabudjettiin on varattu 50 000 euron edestä bonuksia, jotka maksetaan pelaajille, jos joukkue säilyy sarjassa.

Kun puhumme Reinin kanssa, TPS on seitsemän kierroksen jälkeen sarjajumbona, mutta se on voittanut peleistään kaksi. Alkukauden ylivoimaisesti hienoin hetki joukkueessa koettiin, kun turkulaiset kävivät Töölössä kaatamassa viisi viimeistä mestaruutta voittaneen HJK:n. ”Kaikkein erikoisinta tässä on se, että olemme pelanneet vain kaksi tosi huonoa peliä – ja voittaneet ne molemmat”, Reini sanoo. ”Muissa peleissä olemme pelanneet hyvin ja hallinneet peliä – ja hävinneet.”

”Yleisesti ottaen olen tosi tyytyväinen siihen, miten joukkue on pelannut. Jos se jaksaa pelata noin koko kauden, se tuottaa väistämättä tulosta.”

On sunnuntaiaamu. TPS on edellisenä päivänä pelannut kauden ”kolmannen” huonon liigaottelunsa, ja tällä kertaa hävinnyt. Kotimatka Pietarsaaresta on ollut pitkä.

”Jaro oli meitä kaikessa parempi. Emme saaneet edes kunnon maalipaikkaa aikaiseksi”, valmentaja Mika Laurikainen sanoo.

Jaro-ottelu poikkesi siinä TPS:n aiemmista tappioista, että tällä kertaa joukkueelle ei jäänyt mitään jossiteltavaa. ”Olemme pelanneet paljon pelejä, jotka meidän olisi pitänyt voittaa. Olemme hallinneet, mutta emme ole vain saaneet maalipaikoista sisään.”

Erityisesti Laurikaista harmittaa tärkeiden kaksinkamppailuiden häviäminen Pietarsaaressa. Jo ennen kautta tiedettiin, että nuori joukkue häviäisi fyysisyydessä useimmille vastustajilleen. Jotkut puhuivat pelokkaasti, jopa isät vastaan pojat -asetelmasta. Vaikka pahimmat pelot eivät ole toteutuneet, fysiikan puute haittaa pelaamista.

”Ero ei ole niin suuri, mutta se on olemassa ja se näkyy. Meille tehdään paljon maaleja maalin edestä, koska meiltä puuttuu kovuutta. Eilen Jaro teki kaksi maalia rangaistusalueelta. Kokeneemmat pelaajat vain pikkaisen tönivät pelaajamme pois ja laittoivat pallon maalin.”

Isät vastaan pojat on muuttunut hiljalleen pikkuveli vastaan isoveli -asetelmaksi. Isoveli kyykyttää edelleen säännöllisesti nuorempaansa. Lopulta asetelma kääntyy kuitenkin usein päälaelleen: pikkuveli sisuuntuu, tekee isoveljeään enemmän töitä ja kääntää edun itselleen, kun isoveli on tuudittautunut omaan ylivoimaisuuteensa. Tepsissä toivotaan, että näin käy mahdollisimman nopeasti.

Tosin on turha odottaa, että TPS kyykyttäisi ainuttakaan vastustajaa fyysisyydellään. Tämä ei ole sellainen joukkue. Turkulaisten vahvuudet ovat aivan muualla. ”Meidän eväillä ei parkkeerata bussia yhtään minnekään. Meillä on hyviä pallollisia, nuoria pelaajia. Meidän pitää hyödyntää sitä.”

Suuressa maailmassa TPS:n kaltainen selkeä altavastaaja valitsisi todennäköisesti puolustavan ja vastaiskuihin perustuvan taktiikan. TPS:lle kuoreensa vetäytyminen olisi kuitenkin nykyisellä materiaalilla pelillinen itsemurha. Sen täytyy toimia täysin päinvastoin ja pyrkiä hallitsemaan palloa.

Urakka ei ole helpoimmasta päästä, sillä kokemattomien pelaajien virhemarginaali on toisinaan suuri. ”Parhaimmillamme pystymme pelaamaan hyvin. Mutta meidän pitää onnistua 100-prosenttisesti. Latingin ja yhteispelaamisen pitää olla täysin kohdallaan, että pärjäämme. Me emme pärjää yksilöinä, me pärjäämme ainoastaan joukkueena.”

Vaikka TPS on edelleen liigassa viimeisenä, se on pelannut paremmin kuin useimmat odottivat. Tuskin kukaan olisi osannut ennakoida, että putoajakandidaatti voittaisi ylivoimaisen mestarisuosikin tämän kotikentällä. ”Ei varmastikaan osannut, eikä siihen ollut mitään perusteitakaan. Tämä on ollut tällaista hässäkkää. Joukkuetta on kasattu siitä saakka, kun tulin tänne. Se on elänyt koko ajan, ja se elää edelleen. Meillä on paljon pätkätyöläisiä. Sen takia muutos on koko ajan päällä.”

Yksi esimerkki pätkätyöläisistä on seuraavalla viikolla TPS:ään palaava hyökkääjä Mika Ääritalo, joka on ollut Saksassa lainassa. Seura säästi Ääritalon lainaamisella lähes puolen vuoden palkan, mutta nyt hyökkääjä ei voi pelata turkulaisseurassaan ennen elokuuta, vaikka kausi Saksassa on jo päättynyt. Sitä ennen TPS ehtii kaivata moneen kertaan Ääritalon kokemusta maalitilanteissa.

Kun Laurikaiselle esittää Theseuksen laiva -paradoksin, hän tunnistaa tilanteen heti. ”Eihän se ole sama laiva. Ja tässä käy juuri niin. Meillä joukkue elää läpi kauden.”

Tavallaan tepsiläinen Theseuksen laiva on lähtenyt jo toiselle matkalleen. Ensin joukkue vaihtuu ennen kautta ja sitten kauden aikana. Siinä on ongelmansa. Ne nousevat esiin, kun Laurikainen pureutuu joukkuepelin ytimeen. Kuinka TPS toimii kollektiivina? Milloin se lähtee puolustuksen kautta nopeasti hyökkäykseen? Avataanko silloin pitkällä vai lyhyellä syötöllä? Kuka päättää, miten hyökkäykseen lähdetään?

Kysymykset voivat kuulostaa triviaaleilta, mutta kun Laurikainen sanoo, että TPS voi pärjätä vain joukkueena, kyse on juuri tästä: joukkoälystä ja kollektiivina toimimisesta. Siitä, että monta pelaaja reagoi synkronoidusti ja toimii samassa tahdissa roolinsa mukaisesti. Oikeita asioita oikeaan aikaan oikeassa tahdissa.

”Kyse ei ole siitä, etteikö tiedettäisi miten se pitää tehdä. Kyse on siitä hetkestä, miten siinä reagoidaan. Ja se koskee kaikkia. Jos yksi pelaaja reagoi yhdellä tavalla, toinen toisella ja kolmas vielä erilailla, se ei toimi. Pelaajat täytyy saada ymmärtämään, miksi ensimmäinen liike täytyy tehdä tiettyyn suuntaan. Jos sitä ei ymmärrä, silloin reaktioaika kasvaa ja vastustaja pystyy lukemaan liikkeen paremmin.”

Kauheinta ja kiehtovinta kuviossa on, että joukkueen pelaamista ei rakenneta laboratorion tyhjiössä vaan viidakon ekosysteemissä. Olosuhteet vaihtuvat koko ajan. Kun valmentaja luulee saaneensa pelin suurin piirtein valmiiksi, pelaajia lähtee tai vastustajat ymmärtävät, miten joukkue pelaa. ”Koko ajan tapahtuu. Filosofian ja pelitavan pitää olla niin vahva, että kun sitä toteuttaa tarpeeksi hyvin, vastustajalla on vaikeaa ja he joutuvat reagoimaan.”

Laivakielellä kyse on vakaudesta. Alus täytyy saada seilaamaan suoraan, vaikka merellä myrskyää, laivaa korjataan ja miehistökin vaihtuu. Lyhyellä tähtäimellä Laurikaisella on kahden kohdan suunnitelma, jolla suunta säilyy.

”Pelitapa täytyy saada pikaisesti kuntoon, että pärjätään. Lisäksi muut asiat pitää laittaa nopeasti järjestykseen, jotta 12-13 nuoren pelaajan harjoittelu ja pelaaminen on tasapainossa ja kehitys jatkuu. Ei minun tarvitse olla huolissani waynebrowneista ja mikkohyyrysistä. He pitävät itse huolen itsestään. Nuoret pelaajat vaativat enemmän.”

Pitkällä tähtäimellä vakaus vaatii toimenpiteitä myös toimiston puolella. ”Tärkeintä on, että talouspuoli saadaan siihen kuntoon, että pelillistä puolta voidaan hoitaa ammattimaisesti ja kehittää joukkuetta. Nyt talous on sanellut täysin sen, miten pelaajiston osalta toimitaan esimerkiksi loppukauden osalta. Liikkumavaraa ei ole ollut.”

Tämän kauden jälkeen tilanne olisi toisenlainen, vaikka resurssit eivät kasvaisikaan. ”Ensi vuodeksi ei ole kovin monta sopimusta tehty. Se antaa rakentamismahdollisuuden seuraavalle kaudelle”, Laurikainen sanoo.

Hän tietää mistä puhuu. Jos TPS säilyy liigassa, se pääsee tilanteeseen, jossa Laurikainen on ollut aiemminkin ja toiminut onnistuneesti. ”Jarossa tehtiin pelastusoperaatio ihan samalla tavalla: Ensin tehtiin pieni budjetti ja sitten rakennettiin joukkue sen mukaan. Siitä sai ihan hyvän joukkueen, kun sen sai rauhassa rakentaa.”

”Ensi vuosi on ihan varmasti helpompi kuin tämä – monessakin mielessä”, Laurikainen toteaa lopuksi.

Ensi kausi on kuitenkin vielä kaukana. Sinne päästäkseen TPS:n täytyy selviytyä ensin kunnialla tästä kaudesta.

TPS:n tilannetta peratessa ajatukset kääntyvät väistämättä erikoiseen viime kauteen. TPS oli Marco Casagranden toimitusjohtajakaudella ollut suomifutiksen mallioppilas. Seura oli vuosina 2010–12 TPS vähintään puolittanut kulunsa. Seura voitti tuona aikana Suomen cupin, liigacupin ja sijoittui liigassa sijoille kolme, viisi ja kolme. Lisäksi pelaajamyyntituottojen ja kulujen karsimisen ansiosta TPS teki vuosina 2011–12 yhteensä 200 000 euron verran voittoa.

Käytännössä kuluja karsittiin yli 1,5 miljoonalla eurolla. Sellaisia säästöjä ei saavuteta mukavilla päätöksillä. Sopimuspelaajien ja valmentajien määrää vähennettiin. Kovin puhuri kävi toimistossa: seuran työntekijöiden lukumäärä putosi kahdessa vuodessa 58:sta 31:een.

”Kaikki mikä ei kuulu ydintoimintojen piiriin on pitänyt jättää tosi vähälle”, Casagrande kertoi syksyllä 2012. ”Suoraan sanottuna: kehitys-sana on ollut meillä kielletty vuodesta 2010 lähtien.”

Tästä huolimatta TPS oli säilynyt kentällä kilpailukykyisenä. Edustusjoukkueen kuluja ei ollut karsittu aivan yhtä kovalla kädellä kuin muuta toimintaa, pelaajabudjettia oli leikattu ”vain” noin kolmanneksella. Lisäksi seuralla oli pelaajapuolella selkeä strategia.

TPS pyrki hankkimaan riveihinsä 20-24-vuotiaita pelaajia, jotka olivat potentiaaliltaan Suomen parhaimmistoa ja auttamaan heitä ottamaan viimeisen askeleen ulkomaille. Pelaajille tehtiin 2-3 vuoden sopimukset. Tuona aikana heidän uskottiin siirtyvän ulkomaille. Vastineeksi lupaaville pelaajille maksettiin vuoden ympäri sellaista palkkaa, että he pystyivät keskittymään vain pelaamiseen ja harjoittelemiseen.

Strategia toimi muutaman vuoden ajan mainiosti, ja TPS oli mainoslauseensa mukaisesti menestyvä kasvattaja. Strategian huono puoli oli kuitenkin siinä, että se ei toimi pitkään ilman taloudellista puskuria. Jos seura tarvitsee nollatulokseen europelejä ja pelaajamyyntejä eikä sillä ole varaa yhteenkään tappiolliseen vuoteen, yhtälöstä tulee pitkällä tähtäimellä matemaattisesti kestämätön.

Kyse on puhtaasti todennäköisyyksistä. TPS tarvitsi taloudellisesti tasapainoiseen kauteen pelaajamyyntejä ja/tai pääsemistä jatkoon eurocupin karsintakierroksilla. Jos todennäköisyys molempien tavoitteiden epäonnistumiselle on 20 prosenttia, se kuulostaa siedettävältä riskiltä. Tavoite toteutuu neljänä vuotena viidestä. Sehän on melkein kuin heittäisi noppaa ja pitäisi välttää ykkönen.

Kun samaa vaaditaan usemapana vuotena peräkkäin, asetelma muuttuu merkittävästi. Jos epäonnistuminen pitää välttää kahtena vuotena peräkkäin, 80 prosentin onnistumistodennäköisyys putoaa 64 prosenttiin. Kolmen peräkkäisen onnistumisen todennäköisyys on enää 51 prosenttia. Nopanheitto muuttuu kolikonheitoksi.

Kun TPS vielä nosti viime kaudeksi panoksia, peli muuttui entisestään. Turussa pelattiin nyt venäläistä rulettia, eivätkä todennäköisyydet olleet TPS:n puolella.

Konkarihyökkääjä Mikko Hyyrynen istuu Kupittaan stadionilla ja kertoo joukkueen lähtökohdista viime kauteen.

”Olihan se havaittavissa jo talvella. Joku kokeneempi pelaaja silloin sanoikin, että tilanne näyttää uhkaavalta. Sen jälkeen tilanne alkoi luisua pikkuhiljaa pahemmaksi”, Hyyrynen sanoo.

Hän lisää, että jalkapallossa asiat ovat aina pienestä kiinni ja ehkä muutama sopiva tulos alkukaudella olisi voinut kääntää kelkan. Asetelma ei silti kuulosta sellaiselta, että joukkueen menestymisestä olisi välttämättä kannattanut ottaa puolen miljoonan euron riskiä. Ennusmerkit epäonnistuneesta kaudesta olivat ilmassa jo ennen kauden alkua ja kun kurssia kääntäviä tuloksia ei tullut, tilanne muuttui entistä huonommaksi.

”Lopulta pelaaminen oli pakkopullaa. Se oli aistittavissa kentällä ja pukukopissa. Asiat ajautuivat sellaiseen pisteeseen, että melkein ainut vaihtoehto oli vaihtaa valmentajaa.”

Ne ajautuivat myös sellaiseen pisteeseen, että Hyyrynen ehti lopettaa kauden jälkeen uransa. Päätös ei ollut aivan lopullinen. Kun Laurikainen tuli valmentajaksi, TPS pääsi jo seuraavana päivänä tiedottamaan myös Hyyrysen paluusta.

”En minä kauaa miettinyt, kun Mika kysyi, tuutko treeneihin”, Hyyrynen sanoo. ”Olihan se erikoinen tunne, kun koppiin meni. Koppi oli sama, mutta joukkue oli täysin eri. Tulihan siinä sitten Wayne (Brown) takaisin ja (Thomas) Agyiri, joka oli viime kauden lopussa…”

Jälkimmäinen lause kertoo valitettavan paljon TPS:n nykytilanteesta: Kun jatkuvuutta edustaa 19-vuotias ulkomaalainen lainapelaaja, joka pelasi edellisen kauden lopussa kymmenkunta peliä, joukkue kyntää aika syvällä. Lisäksi sekä Brownin että Agyirin sopimukset loppuvat jo kesällä, kesken kauden.

Toisaalta juuri nykytilanteen vakavuus oli yksi syy Hyyrysen paluulle. Joukkue todellakin tarvitsi häntä. ”Minulla oli halu vielä pelata ja, tietäen tämän tilanteen, auttaa seuraa ja nuoria pelaajia niin paljon kuin mahdollista”, hän perustelee.

Apu tulee toden totta tarpeeseen. Joukkue on nuorempi ja kokemattomampi kuin se saisi olla. ”Kaikki jotka ovat kokemattomia ovat myös nuoria. Se on tässä pahin puoli. Nuorien pelaajien pitää kasvaa aika paljon kauden aikana, että heistä tulee liigapelaajia. Se ei käy sormia napsauttamalla.”

Kentällä nuoruus näkyy ennen kaikkea ailahteluna eikä vain otteluiden välillä vaan myös ottelun sisällä. ”Pelaamisessa pitäisi säilyttää koko ajan nöyryys ja selkeys. Liian paljon tulee kokemattomuuden piikkiin meneviä helppoja virheitä. Niiden takia olemme menettäneet pisteitä niissä peleissä, joita olemme hallinneet”, Hyyrynen arvioi.

TPS:ltä puuttuu rutiini, jolla kokeneemmat joukkueet napsivat pisteitä tasaisesti ja ajoittaisella venymisellä vielä vähän ekstraa päälle. ”Meillä perustekemisellä ei ole odotettavissa pisteitä. Meidän pitää ylittää jatkuvasti itsemme, varsinkin nuorten pelaajien – ja meidän kokeneempien pitää pystyä auttamaan mahdollisimman paljon. Meidän harteillamme tämä lepää. Nuoret tulevat siinä perässä.”

Kuten Laurikainenkin jo sanoi, TPS:llä kaiken pitää mennä nappiin, jotta pisteitä tulee. Joukkueella ei ole varaa huonoihin peleihin eikä välttämättä edes yksittäisiin huonoihin hetkiin otteluiden aikana.

Hyyrynen ei ole tuudittautunut alkukauden ”yksittäisistä” yllätysvoitoista. ”Kun kukaan ei odota mitään, pääsee yllättämään ja kaikilla on halu näyttää. Joukkueella on yllätysmomentti hetken aikaa. Emme ole kuitenkaan pystyneet käyttämään sitä tuloksellisesti hyväksemme.”

Kaikesta huolimatta Hyyrynen uskoo, että TPS voi säilyttää liigapaikkansa. ”Se on haastavaa, mutta meillä on mahdollisuus. Pelitkin ovat sen osoittaneet. Tämä on kuitenkin tulosurheilua ja pisteitä pitää saada”, hän toteaa. ”Mutta en olisi lähtenyt tähän, ellen olisi sitä mahdollisuutta nähnyt.”

Hyyrynen ei ole mukana huvin vuoksi. Hänellä ei olisi sellaiseen aikaan. Pelaamisen lisäksi hän valmentaa TPS:n A-junioreita ja on mukana naisten joukkueen fysiikka- ja apuvalmennuksessa sekä seuran myyntityössä. Kotona on perhe ja kaksi lasta. Hyyrysestä näkee, että hän on väsynyt. ”Tämä on yhtälönä kuluttava. Ei tämä taloudellisesti ole järkevää, eikä ajankäytöllisestikään.”

”Olen sillä asenteella mukana, että tämä on viimeinen kauteni pelaajana.”

Inhorealistista mutta ymmärrettävää. Näillä sanoilla TPS:ää runsaan kahdenkymmenen vuoden ajan kannattanut Jaakko Koski kuvaa seuran muutosta viime kauden jälkeen.

Mestaruustaistelu on vaihtunut putoamistaisteluun. Iso osa nimekkäimmistä pelaajista on lähtenyt. Seuran lähitulevaisuus näyttää urheilullisesti synkältä. Kannattajat eivät pääse useimmissa otteluissa edes entiseen katsomoonsa, sillä Kupittaan Olympiakatsomo on ottelutapahtumissa suljettu säästösyistä.

Kannattajat voisivat olla käärmeissään, mutta ainakaan Koski ei ole vihainen. ”Kyllähän se harmittaa, mukavampi se on menestyä, mutta tämä kuuluu urheiluun. Välillä menee kovempaa, välillä taas huonommin.”

Vastoinkäymisten keskellä TPS-kannattajat ovat näyttäneet, mikä on katsojan ja kannattajan ero. Kun joukkueella menee huonosti, valtaosa katsojista lopettaa otteluissa käymisen. Kannattajan näkövinkkeli on toisenlainen. Kun TPS kertoi talousongelmistaan, kannattajat astuivat esiin ja maksoivat joukolla merkittävän osan Sami Rähmösen palkasta, jotta seuraikoni saatiin pidettyä Turussa.

Koski yrittääkin löytää tilanteesta positiivistakin. ”Joukkueen seuraaminen on nyt paineettomampaa. Sille antaa enemmän anteeksi ja osaa nauttia näkemästään nyt enemmän”, hän sanoo. ”Ja vaikka seura ei ehkä ole menestyvä, se voi olla enemmän kasvattaja. Nuorten pelaajien on nyt helpompi murtautua miehistöön.”

Kun puhe kääntyy Theseuksen laivaan, Koski pyytää kertomaan tarinan uudestaan. Sen jälkeen hän toteaa ymmärtävänsä paradoksin, muttei sitä miten se liittyy tämän kauden TPS:ään. ”Seurana tämä on edelleen sama. Pelaajat ja toimitusjohtajat vaihtuvat aina”, hän sanoo. ”Laurikainen on tullut takaisin. Hän aloitti aikoinaan nousun divarista. Sen jälkeen on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta samalla reissulla tässä edelleen ollaan”, Koski sanoo viitaten Laurikaisen edelliseen valmentajapestiin 2001-2003.

Ylä- ja alamäistä puhuminen ei kuvaa riittävästi TPS:n 2000-lukua: Seura on pudonnut Ykköseen, ollut konkurssin partaalla, noussut takaisin liigaan, käyttänyt Seppo Sairasen johdolla muutamassa vuodessa 11 miljoonaa euroa, voittanut mitaleita ja Suomen cupin, käynyt Euroopassa ja palannut nyt taistelemaan sarjapaikastaan.

Vuosikymmeniä joukkuetta seuranneet ovat nähneet melkein kaiken mitä suomifutiksessa vain voi nähdä. Se antaa perspektiiviä. ”Kova pettymys se olisi TPS putoaisi Ykköseen kauden päätteeksi, mutta se kuuluu urheiluun. Sinä aikana kun olen TPS:ää seurannut kerran ollaan tiputtu ja kerran noustu. Ei se mikään maailmanloppu ole”, Koski sanoo.

”Mutta kyllähän se kannattaa viimeiseen astiin välttää. Ei sieltä helposti nousta takaisin.”

Suomalaiset jalkapalloseurat ovat jatkuvassa muutoksessa. Nykyisistä Veikkausliiga-seuroista kymmenen on pelannut liigaa koko ajan vuosina 2012–14. Näiden joukkueiden pelaajista vain reilu kolmannes on samassa joukkueessa kuin kaksi vuotta sitten. Yllättäen TPS on pelaajistoltaan yllättävän lähellä keskiarvoa. Sen pelaajista 32 prosenttia on samoja kuin kaksi vuotta sitten.

Vaihtuvuus on ollut suurempaa esimerkiksi FC Lahdella ja KuPSilla, jotka ovat molemmat vaihtaneet viime kauden jälkeen valmentajaa. Eivätkä ne ole ainoita. Viime kauden liigajoukkueista kahdeksan on vaihtanut valmentajaa viimeisen vuoden aikana – FC Lahti jopa kahdesti. Ja mitä seurojen toimitusjohtajiin tulee, he palavat yleensä loppuun muutamassa vuodessa.

Toki prosentit eivät kerro koko totuutta. TPS:stä lähti pelaajia parhaasta päästä. Vaikka kokeneita pelaajia tuli vielä seuraan takaisin Rajamäen lähdön jälkeen, TPS jäi tulleissa ja lähteneissä pelaajissa tuhatkunta liigaottelua tappiolle. Edellinen yhtä suuren kokemusvuodon kärsinyt joukkue oli kauden 2008 FC KooTeePee. Kotkalaiset voittivat tuolla kaudella vain yhden 26 liigaottelustaan ja putosivat suoraan Ykköseen.

TPS:n muutos on pelottava, koska se oli raju ja suurelta osin pitkään kontrolloimaton. On kuin alus olisi joutunut myrskyyn. Kaikki ylimääräinen ja ehkä vähän enemmänkin on heitetty laidan yli ja suunta voi olla vielä hetken hukassa.

Mutta kuten Jaakko Koskikin antoi ymmärtää, olisi liioiteltua väittää laivan muuttuneen tunnistamattomaksi.

Oikeastaan voimme tässä vaiheessa hylätä koko laiva-tematiikan. Paradoksissa on pohjimmiltaan kyse muutoksen ja identiteetin suhteesta. Siitä, mikä tekee asiasta sen mikä se on. Asiaan saa tarttumapintaa, kun vaihtaa laivan tilalle vaikkapa ihmisen: jalat ja kädet voi korvata proteeseilla, elinsiirrotkin onnistuvat. Ihmisen olemus ja minuus eivät ole niistä riippuvaisia, vaikka henki saattaisi välillä ollakin.

Kun ihmisen tilalle paradoksiin laitetaan urheiluseura, problematiikka nousee toiselle tasolle. Elämässä ja varsinkin jalkapallossa pysyvää on vain ja ainoastaan muutos. Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat toisiin. Sarjataso ja jopa joukkueen kotikenttä voivat vaihtua. Viimeistään vuosikymmenten aikajänteellä joukkueen kannattajat ja sitkeimmätkin taustahenkilöt jättäytyvät pois. Juuri tästä on kyse, kun sanotaan, ettei yksikään pelaaja tai valmentaja ole seuraa suurempi.

Jalkapalloseurat kiehtovat meitä, koska niiden identiteetti on ihmistä vahvempi. Ihminen haluaa kiinnittyä elämässään johonkin, joka ylittää hänen minuutensa ja elinaikansa. Meissä on sisäänrakennettu tarve kuulua johonkin itseään suurempaan ja kestävämpään oli kyse sitten suvunjatkamisesta, uskonnosta tai suhteesta jalkapallojoukkueeseen. Paremman ilmaisun puutteessa: me kurotamme kohti jalkapalloseuran sielua.

Se saa kannattajat palaamaan katsomoon vuodesta toiseen ja maksamaan suuren siivun seuraikonin palkasta. Se saa pelaajan pyörtämään lopettamispäätöksensä ja valmentajan tulemaan takaisin palomieheksi uuteen pelastusoperaatioon.

Kun Mika Laurikaiselta kysyy, olisiko hän ottanut näin haastavan urakan vastaan, jos sen tarjoaja olisi ollut joku muu kuin TPS, vastaus tulee epäröimättä: ”En usko, että olisin. Seura halusi minut, se oli iso asia. TPS on minun seurani, ollut lapsuudesta asti.” (Jokainen vastauksen vilpittömyyttä epäilevä voi käydä tarkistamassa Laurikaisen työhistorian.)

Jalkapalloseuran kohdalla ei pitäisi koskaan olla kyse vain yhdestä kaudesta. Ei tästä eikä seuraavasta. Matka on paljon pidempi, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki osat on vaihdettu. Se kuuluu urheiluun siinä missä mestaruudet ja sarjatason vaihtumiset.

Siksi TPS voi lopulta kellua vain, koska se on enemmän kuin osiensa summa.

 

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi
täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/