Kokkolassa elää rinnakkain kaksi vahvaa seuraa, GBK ja KPV. Ne ovat kumpikin vuorollaan olleet johtamassa kaupungin rynnistystä kohti suomalaisen jalkapallon johtoryhmää, GBK pelasi Ykkösessä viimeksi 2007 ja KPV 2011. Nyt kumpikin seura on omien projektiensa kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa nousu on mahdollinen.

Juuri ennen kuin juna saapuu Kokkolan asemalle, näkyy ikkunasta golfkenttä.  Alitajuisesti näkymä muovaa kaupunkiin ensimmäisiä kertoja matkustavan ennakkokäsityksiä. Syntyy kuva varakkaasta, sivistyneestä ja kulturellista kaupungista. Sitä Kokkola tietyllä tavalla onkin. On kaupunkikarnevaali Venetsialaiset, kävelykatu ja kahvilakulttuuria. On Suomen toiseksi suurin jalkapallon junioriturnaus, Kokkola Cup. Kaunis kesäkaupunki, kuten valtaosa maamme kaupungeista. Ja kuten kaikissa sisällöltään suurissa kaupungeissa, vesi halkaisee keskustan. Thames, Hudson, Elbe ja Sunti.

Tällainen kuva Kokkolasta on kuitenkin tarkasti ja harkiten rajattu. Puuttuu yliopistokaupungin ilme ja henki. Vajaan 50 000 asukkaan kaupungissa on rajoitetusti toisen asteen jälkeisiä koulutusvaihtoehtoja, ja moni muuttaa opiskelujen perässä muualle. Kokkolan väestöjakauma ei noudata koko maan trendiä, vaan 20–24-vuotiaita ja 25–29-vuotiaita on vähemmän kuin teini-ikäisiä. 120 kilometrin päässä sijaitsevassa 67 000 asukkaan Vaasassa on nuoria aikuisia kaksi kertaa niin paljon kuin Kokkolassa, 61 000 asukkaan Seinäjokeen ero on vielä suurempi.

Suntikin on todellisuudessa merensalmi, joka on maan kohoamisen myötä paikoittain vain pahainen oja. Vuoteen 2030 mennessä sitä ei välttämättä enää ole, ja 25–29-vuotiaat ovat kaupungin pienin ikäryhmä, jos eläkeikäiset jätetään pohdinnan ulkopuolelle.

Jalkapallolle Kokkolan maaperä on kuitenkin ollut otollinen kasvualusta. On puuttunut se suomalaisista kaupungeista puuttuva ”sademetsäilmiö”, jossa korkeimmalle kasvanut jääkiekko vie valtaosan valosta, ja muut lajit jakavat pohjakasvillisuutena lopun valon keskenään. Kokkola on ollut kansainvälinen, on ollut venäläistä ja ruotsalaista miehitystä. Väestö suomalaistui vasta 1900-luvun alussa. Toisaalta jääkiekon luonnottoman kasvuspurtin aikana 1960- ja 70-luvuilla Kokkolassa jalkapallo eli kulta-aikaansa. Sekä GBK että KPV pelasivat ajanjaksona SM-sarjaa, ja vuosikymmenten taitteessa KPV otti neljä mitaliakin. Vuoden 1969 Suomen mestaruus on edellinen Pohjanmaalle, Helsingin ohella nykyisen edustusjalkapallon polttopisteeseen, tullut mestaruus.

Tähän on kuitenkin tulossa muutos, sillä kaksi kertaa viimeisen 20 vuoden aikana konkurssiin mennyt Kokkolan Hermes sai Jääkiekkoliiton lisenssikomitealta ”villin kortin” Mestikseen, erotuttuaan edukseen muun muassa taloudenhoidossa. Toki Mestistä on pelattu Kokkolassa ennenkin, mutta kaikkein parhaimman kasvun hetken valo on nyt suuntaamassa toisaalle. Onneksi sekä KPV että GBK ovat projektikehissään taas siinä vaiheessa, jossa seuraavan askeleen kipuaminen on mahdollista.

 

Kuluvalla kaudella näkyvimmin tervatynnyrilogoa kansalliseen tunnettavuuteen on vienyt kaupungin vihreä puoli, KPV. Suomen cupissa kaatui Jaro puhtaasti 3–0, ja tie päättyi vasta kun KPV oli pakottanut HIFK:n jatkoajalle.

”Varsinaisen peliajan tulos oli hyvä, mutta esitykseen ja varsinkaan pallolliseen pelaamiseen emme voi olla tyytyväisiä”, niputtaa kotikaupunkiinsa liigakierrokseltaan palannut Patrick Byskata.

Byskata on yksi seuran tekemistä jalkapalloa seuraavan yleisön huomion kaappaavista hankinnoista, ja yksi joukkueen ammattilaispelaajista. Yhteensä KPV:ssa on 6–8 ammattilaista, jotka panostavat täysipäiväisesti jalkapalloon ja harjoittelevat kahdesti päivässä. KPV on aloittamassa uuden omistajansa Matti Laitisen johdolla projektin, jonka tavoitteena on nousu Ykköseen tämän kauden päätteeksi, ja Veikkausliigaan vuonna 2018.

”Tavoitteet ovat tulleet selkeästi seurajohdolta, ei ole tarvinnut joukkueen kanssa erikseen sopia. Onhan se selvä asia, ettei esimerkiksi minua ja  Dawdaa (Bah) tuotu tänne Kakkosta pelaamaan”, kertoo Byskata viitaten toiseen paluumuuttajaan, Dawda Bah’an.

Projektit muutaman vuoden sykleillä ovat olleet KPV:n tunnusmerkki. Pari vuotta hiljaiseloa, sitten muutaman vuoden panostus, joka kulminoituu täsmällisiin aikaraameihin asetettuihin tavoitteisiin – ja sen jälkeen ollaan taas kiertokulun vaiheessa yksi. Vuonna 2007 peräsimeen tuotiin  Hannu Touru, joka julisti mediassa, että KPV:n tavoite on mennä ”kliffalla pelillä liigaan”. Tuloksena oli 10. sija neljän pisteen kaulalla putoamiseen.

Tilalle tuli Jarmo Korhonen ja hiljaiselo, kunnes 2009 joukkuetta veikattiin putoamaan, mutta se meinasikin mennä tiiviillä pelillä liigaan. Korhonen sai lähteä kauden 2010 jälkeen, kun rahahanat sulkeutuivat ja sen myötä täyspäiväistä valmentajaa ei enää haluttu. Tuli putoaminen ja pari rauhallisempaa kautta, kunnes teollisuusputkia rakentavalla ja asentavalla yrityksellään rikastunut Laitinen kiersi hanat taas auki.

KPV:n peleissä 15 vuotta käynyt Joni Huhtala tunnistaa kuvion, mutta kehuu samalla Laitisen vaikutusta seuralle:  ”Kyllä tässä pitkästä aikaa on positiivisin mielin ennen kauden alkua. Nyt on tekemisen meininki, materiaalista jo näkee, että panostetaan tosissaan.” Huhtala kertoo, että kuluneiden ”hiljaisten vuosien” aikana kannattajatoimintakin on hiljentynyt, kun seurallakaan ei ole ollut mitään suuntaa. Silti kuluvan projektin pitkäjänteisyys huolestuttaa.  ”Jos panostetaan, ja ei tapahdu mitään, niin mitä sitten?”

Kentällä panostusten muuttamisesta tuloksiksi vastaava Byskata ymmärtää, että omistaja haluaa rahoilleen vastinetta: ”Kun satsataan, pitää tapahtua. Onhan se ihan selvää. Tietenkin jollain aikavälillä omistajan pitäisi jäädä toiminnasta nollille.”

Jalkapalloa yksi pelin vaihe kerrallaan elävä Byskata ei myöskään ole huolissaan Laitisen projektin pitkäjänteisyydestä. ”Kyllä Matti on aloittamassa nimenomaan pidemmän projektin, halu päästä siihen mukaan oli yksi syy tänne tulemiseeni. Nyt kehitetään jotain uutta, tulee KPV-tv ja muuta sellaista.”

Seuran rakenne ja jatkuvuus on kiistämättä ollut löyhää viime aikoina, kuten nollasta sataan -sykleistä näkee. Korhosen  projektin taustahenkilöt Hannu Ritola, Risto Pouttu ja Pekka Kuusela eivät vaikuta enää millään tavalla seurassa. Se, jolla on rahat, päättää. HIFK-ottelun ottelulehtisen pelaajalistassa pelaajien jälkeen ensimmäinen nimi oli ”Manageri Matti Laitinen”, vasta sen jälkeen tulivat valmennus ja muut taustahenkilöt.

”Matin titteli pitäisi olla presidentti. Olisi hienoa olla harvoja suomalaisia seuroja, jolla on presidentti”, heittää Byskata. Tarinoiden mukaan Laitinen päättää seurassa tällä hetkellä kaikesta. Neuvoja kuunnellen, mutta silti.  ”Kunhan ei puutu valmennuksen asioihin”, toivoo Huhtala.

Kun toimistolla ei ole ollut selkeää jatkuvaa linjaa viime vuosina, ei sellaista ole välittynyt kentällekään. Korhosen tiiviiseen puolustuspeliin perustuneen pelitavan jälkeen selkeää pelillistä identiteettiä ei ole ollut.  Taktiikka on vaihdellut pitkälti sen mukaan, millä pelipaikalla seuraan vuonna 2011 palannut Henri Myntti on pelannut. Nyt sekä Byskatan että Huhtalan mielestä pelissä on idea. ”Ainakin harjoituspeleissä on pyritty pelaamaan ihan alhaalta asti. Esimerkiksi viime kaudella maalit tehtiin lähinnä erikoistilanteista, nyt treenimatseissa niitä on tullut myös pelitilanteista”,  kuvaa Huhtala.

Byskata tunnustaa havainnon oikeaksi, mutta toppuuttelee, ettei KPV ole mikään yhden totuuden joukkue.  ”Toki pidempiäkin syöttöjä laitetaan jos tilanne sitä vaatii”, avaa pitkään pelipaikkaa ulkomailta etsinyt Byskata. ”Yritämme myös liikkua vastustajaa enemmän ja paremmin. Itse haluan olla mukana jokaisessa hyökkäyksessä, ja vastustajat varmasti huomaavat tämän pian. Silloin tärkeäksi muodostuu juuri liikkeet, tilanteko toiselle ja liike siihen tilaan”, Byskata jatkaa.

Muunlaista peliä KPV:n on turha pelatakaan, mikäli se haluaa maksimoida vahvistustensa vahvuudet pelissään. Sen myöntävät oma-aloitteisesti sekä Byskata että Huhtala. Esimerkiksi HIFK-ottelussa KPV:n alaspäin osoittavassa keskikentän kolmikossa pohjalla aloitti Byskata, ja ylempänä Bah yhdes sä SJK:sta palanneen Aki Sipilän kanssa.

Täysin heitteillä ei Palloveikkojen identiteetti kuitenkaan ole. KPV on tuottanut leimallisesti tietynlaisia pelaajia historiansa aikana. Usein kokkolalaisia pelaajia hankkineet seurat ovat kuvailleet hankintojansa periksiantamattomiksi tai brittityyppisiksi taistelijoiksi. Koko aikuisikänsä KPV:ta seurannut Joni Huhtala tunnistaa muotin.
”Ei KPV:ta varmaan koskaan ole mistään taitofutiksesta tunnettu. Jos mietitään meiltä isommille kentille lähteneitä pelaajia, Uusimäen Tuomasta, Hakalan Jukkaa ja Kalliokosken Nikoa, niin kaikki ovat olleet kovia työntekijöitä ja kovaluisia taistelijoita”, sanoo Huhtala, ja muistaa mainita säännölle poikkeuksen Petteri Forsellin muodossa.

Nykyjoukkueessa brittityyppisiä pelaajia on vähemmän. Parhaiten ”kpvläistä” pelaajatyyppiä edustaa ”Silppuri”-lempinimellä tunnettu Sipilä. Hän tuo katsojan mieleen vanhan kauko-ohjattavan auton, joka pystyi jatkamaan matkaansa ihan sama miten päin se sattui maahan putoamaan. Byskata, Bah tai vaikkapa Jarosta tuttu Akil DeFreitas edustavat kirveellä tehdyssä jaottelussa enemmän sitä taitofutista kuin taistelua. Brittipelaajat ovat ainakin nimellisesti naapurissa ”Marianne”-paidassa.

 

Tilanne on sikälikin paradoksaalinen,  että GBK tunnettiin kokkolalaisen runkonsa lisäksi 2000-luvulla pitkään brassivahvistuksistaan, ja sitä ennen venäläisistä pelaajista. Molemmat ovat stereotyyppisesti tunnettuja taitofutiksesta. Nyt joukkuetta luotsaa 32-vuotias amerikkalaispuolustaja Chris Corcoran, ja avainpelaajiin kuuluvat muiden uassa VPS:n liigajoukkueesta muistettavat vahvat kamppailijat Lawrence Smith ja Ville Luokkala.
Kiusaus nostaa varsinkin Luokkala tikunnokkaan esimerkiksi on kova. 26-vuotias keskikenttäpelaaja on KPV:n kasvatt i, ja sujahtaa pelaajana ”KPV-muottiin” varsin vaivattomasti, reunoja myötäillen.

Ville Luokkala ei halua vastata kysymykseen ”miksi ei KPV?”, vaan kääntää sen muotoon ”miksi GBK”.  ”Valitsin GBK:n koska halusin löytää itseni uudelleen pelaajana. GBK:ssa on sellainen ilmapiiri, ja pelaamme sellaista jalkapalloa, että tämä on mahdollista”, kertoo Luokkala.

Mikään salaisuus ei ole, että Hakassa viime kaudella pelannut keskikenttäpelaaja neuvotteli myös kasvattajaseuransa kanssa. Valinta kohdistui kuitenkin naapuriin, josta voidaan päätellä, että myös ”Gebiksellä” on Kakkosen tasolle kohtalaiset resurssit. Joukkueessa on tällä hetkellä Luokkalan mukaan 3–4 ammattilaista. Marianne-paitojen kohdalla vakaan talouden alkulähdettä on vaikeampi jäljittää, mutta yleisen käsityksen mukaan taustalla on yhdistelmä rakennusyhtiö NSA Bolagenia ja pienempiä yksityisiä sponsoreita. Jonkin verran kysymyksiä on herättänyt myös GBK:n järjestämän Kokkola Cupin tuottojen jako, mutta seurasta on vakuutettu, että tuotot menevät juniorityön tukemiseen.

Joka tapauksessa GBK:lla on kasassa Kakkosen tasolle hyvä joukkue. Liigapelejä joukkueesta löytyy melkein 200 kappaletta, ja riveissä on monien arvioiden mukaan lohkon viime kauden paras puolustaja Jussi Roiko sekä hyökkääjä Tom Melarti.

Seura ei paikalliskilpailijastaan poiketen ole tullut ulos minkään tavoitteen kanssa, eikä menestymistavoitteista halua puhua myöskään Luokkala.  ”Meillä on tavoitteena se, että meillä joukkueena on joka päivä hyvä olla yhdessä. Se, että jokaisessa treenissä ja pelissä olisi hyvää tekemistä, ja jokainen laittaisi kaikkensa siihen.”

Myös kannattajapuolella ollaan tavoitteiden kanssa varovaisia.  Ehkä siksi, että turhien huuteluiden välttäminen on ollut seuran ja joukkueen tapa, ja nykyään taas katsomossa vaikuttava Tommy Sundfors oli kausina 2011 ja 2012 mukana joukkueen jäsenenä, huoltajana. ”Joukkueen runko on ja valmennus on pysynyt kasassa viime kaudesta, ja kun runkoa ja pelaajistoa katsoo niin mikä tahansa on mahdollista”, muotoilee Sundfors ja lisää, ettei panisi nousua pahakseen.

”Vähintään on oltava KPV:n edellä”, vaatii kolmannen polven GBK-kannattaja Sundfors ja muistuttaa, että muutaman vuoden takainen pikkuveliasetelma on ohi ja että GBK on nyt useana vuonna sijoittunut taulukossa kokkolalaisista korkeammalle.

Huolimatta ”kaikkensa likoon laittamisen” retoriikasta ja jenkkivalmentajasta, ei GBK ole kääriytymässä Englannin lippuun jalkapalloilullisesti. Joukkue pelaa 4-4-2 -systeemillä, mutta keskikenttä on timanttimuodossa, ja pelaajilla on kykyä ja vapauksia liikkua muodossa. Tarkoitus ei myöskään ole kiskoa pitkää palloa pitkälle hyökkääjälle, joka liippaa sen päällään linjan taakse nopealle hyökkääjälle.

”Kyllä me ihan jalkapalloa yritetään pelata”, naurahtaa Luokkala ja jatkaa: ”Tavoitteena on olla aktiivinen, muuntautumiskykyinen ja tehokas joukkue. Meillä on taitavia pelaajia ja hyviä pelaajatyyppejä, pystymme pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin, mutta pystymme tarvittaessa ylittämään myös useampia linjoja kerrallaan pidemmillä syötöillä.”

3-vuotiaana ensimmäisiin GBK:n harjoituksiin mennyt ja kaupungin seurojen vuorovaikutusta läheltä seurannut Sundfors haastaa väitteen KPV- ja GBK -”muoteista”. ”Ehkä GBK:lla on ollut taitavempia pelaajia, kuten Sebastian Mannström, mutta samat valmentajat ovat pitkälti vaikuttaneet molemmissa seuroissa, joten aika samasta muotista Kokkolan kasvatit tulevat seurasta huolimatta.”

Jos GBK:n tavoitteena on ollut välttää turhia paineita ja huomiota, on se onnistunut siinä hyvin. Joukkue on selvinnyt talvesta aika vähällä mediahuomiolla ja ennakkohypellä. KPV on johtanut kirijoukkoa Suomen jalkapallon kärkikaartiin tuulenhalkaisijana toimien, ja GBK on seurannut vaivattomasti perässä energiaa säästäen ja vähän huomiota itseensä vetäen.

GBK on taistellut samoista pelaajista äänekkään naapurinsa kanssa, ja voittanutkin ainakin yhden taistelun. Se on pelannut treenipeleissä 0–0-tasurin Jaron kanssa, voittanut Ykkösen AC Oulun 3–0 ja murskannut saman lohkon Kerho-07:n peräti 8–0.  Luokkalan mukaan seurassa mennään vuosi kerrallaan, eikä mitään pitkän ajan tähtäintä tai aikaraamia nousulle ole myöskään asetettu.

Edellinen kolmivuotissuunnitelma päättyi 2012, kun Jozef Lomskin viimeinen kausi päävalmentajana ei tuottanut toivottua nousua kahden kakkossijan jatkoksi. Kaikesta huokuu, että nousu otettaisiin myös kaupungin raidallisella puolella iloiten vastaan. Talous on vakaa, valmennus innostunutta ja joukkueen ikärakenne hyvä. GBK:ta johtaa seuran hallitus, jossa vaihtuvuus on ollut vähäisempää kuin aidan toisella puolella.

Sattumalta tai vahingossa ei kukaan kuitenkaan nykyisellä sarjasysteemillä Kakkosesta ylöspäin nouse. Pohjoislohko on tällä kaudella poikkeuksellisen kova , varsinkin nousua tavoittelevalle joukkueelle. Kokkolalaisten lisäksi ikuisesti ylöspäin pyrkivät AC Kajaani, OPS ja FC YPA löytyvät samasta lohkosta. Jo pelkkä lohkovoitto vaatii ilman muuta nappikautta, ja senkin jälkeen nousun edessä voi olla vielä esimerkiksi Esportin monitoimihallin kokoinen este.

Leikitellen voisi todeta, että paras mahdollisuus kokkolalaiselle jalkapallolle siepata kuolevan valon viimeiset säteet olisi tehdä yhdistelmäjoukkue. Se olisi heittämällä paperilla  Kakkosen kovin. Harvasta saman suuruusluokan kaupungista tulee kahta tasavertaista vähintään Ykkösen tasolle pyrkivää seuraa. Kotka, Rauma ja Mikkeli luottavat kaikki yhteen seuraan, kantapään kautta käynyttä opetusta ei siis kauhean kaukaa tarvitse lähteä etsimään.

Eivätkä yhdistymispuheet mitään leikinlaskua Kokkolassa olekaan. ”Kyllä huhuja aina silloin tällöin kuulee, pari vuotta sitten puheet olivat ehkä voimakkaammat. Nyt suunnitelmat taitavat olla toistaiseksi haudattu kun Laitisen Matti lähti KPV:n taustalle”, sanoo Joni Huhtala.

”Tasaisin väliajoinhan puheet ovat esillä. Nyt on hiljaisempaa, mutta jos kumpikaan ei nouse parin vuoden sisällä niin eivätköhän puheetkin taas herää”, myötäilee Sundfors.

Toistaiseksi yhdistymiselle jarruna ovat toimineet Sundforsin arvioiden mukaan vanhemman sukupolven perinnetietoiset seuraihmiset. Kovin kaukana toisistaan eivät seurat kuitenkaan ole, sillä mitään suurta vastakkainasettelua värien välillä ei Keski-Pohjanmaan helmessä esiinny. Siirrot kaupungin sisällä ovat kevyesti ennemmin sääntö kuin poikkeus, ja esimerkiksi GBK:n avauksesta melkein puolet on jossain vaiheessa edustanut myös KPV:tä. Vastavuoroisesti taas KPV:n päävalmentajan  Antti Ylimäen poika pelasi vielä viime vuonna GBK:n edustusjoukkueessa.

”Itse olen kaksikielinen, pelannut molemmissa joukkueissa, ja ollaan hyviä kavereita GBK:n jätkien kanssa”, tiivistää Patrick Byskata pelaajien tunnelmat.

Myös kannattajat ymmärtävät, ettei pienessä kaupungissa ole varaa pitää vihaa.  ”Pelaajien välillä vastakkainasettelua ei juuri ole, kannattajien välillä enemmän”, kertoo KPV-henkinen Huhtala.

”Kymmenen vuotta sitten vastakkainasettelua oli enemmän. Aluksi siirrot paikalliskilpailijaan ihmetyttivät, nykyään ymmärrän täysin, että pelaaja pelaa kotikaupungissaan siellä, missä se on kehityksen kannalta parasta”, komppaa Sundfors.

Sundfors muistuttaa tiettyjen seuraikonien olemassaolosta. ”Totta kai on pelaajia, joiden ei näe siirtyvän toiseen seuraan. Esimerkiksi Kalliokosken Niko tuskin olisi missään tilanteessa voinut siirtyä GBK:hon, se olisi herättänyt voimakkaita tunteita KPV-leirissä.”

Suurin seurojen välillä oleva erottava tekijä on kielikysymys – kuten silloin, kun KPV vuonna 1930 perustettiin vastavoimaksi GBK:lle. Kokkola on kaksikielinen kaupunki, jossa väestöstä 13,5 prosenttia on ruotsinkielisiä. Sekä Huhtala että Sundfors valitsivat oman puolensa pitkälti kielirajaa noudatellen. Kun muu vastakkainasettelun lieventyy tai katoaa ja samat ihmiset vastaavat jalkapalloilullisesta sisällöstä vuorotellen molempien seurojen junioriputkessa, voidaan kysyä, kuinka paljon kahden seuran olemassaolo antaa enää kaupungille verrattuna siihen, mitä se syö potentiaalista.

Erimielisyydet kielikysymysten takia vuonna 2015 ovat Byskatan sanojen mukaan ”tyhmiä”. Lisäksi kielirajatkin ovat pyyhkiytymässä, sillä GBK:lla on sateenvarjonsa alla nykypäivänä joukkueita, jossa harjoituksissa pääasiallinen kieli on suomi, kuten Tommy Sundfors kertoo.

Jäljelle jäävät perinteet. Mikä on niiden paino vaakakupissa, jos toisessa vaakakupissa painaa menestys? ”Ymmärrän perinteet, mutta niiden takia me nykypelaajat emme saa parasta mahdollisuutta menestyä, kun Kokkola ei pelaa parhaalla mahdollisella joukkueella”, sanoo yhdistymisen puolesta jo pitkään puhunut Byskata suoraan.

”Kyllä se (yhdistyminen) olisi kokkolalaiselle jalkapallolle parasta. Tuskin lentopallossakaan tulisi nykyisen kaltaista menestystä, jos pelattaisiin kahdella eri joukkueella”, sanoo Ville Luokkala viitaten 2008 henkiin herätettyyn lentopalloseuraan Kokkolan Tiikerit, joka on viimeisen kolmen kauden aikana voittanut kaksi Suomen cupia ja kaksi Suomen mestaruutta, viimeisimmän pari viikkoa sitten.

Luokkala pitää yhdistymisen menestyspotentiaalin kanssa kuitenkin jalat maassa. ”Täytyy kuitenkin pitää mielessä, ettei yhdistyminen tarkoittaisi suoraa nousua tai menestystä. Mutta kyllä me kahdella seuralla tasoitusta annetaan.”

Myös katsomoissa yhdistyminen nähdään ymmärrettävänä vaihtoehtona, ja parhaana mahdollisena sellaisena, jos Veikkausliigaan tähdätään. Seuran kanssa kasvaneille ihmisille asia ei kuitenkaan ole aivan yhtä yksinkertainen.

”Lähtökohtaisesti pitäisin seurat kuitenkin erillään”, sanoo Huhtala. ”Hyväksyisin yhdistymisen ja sen perusteet, mutta ei yhdistymisen tuotteena tullut joukkue olisi ’mun joukkue’, vaan jossain sarjassa pelaamista jatkava GBK”, toteaa Sundfors.

 

Ehkä kysymys on lähtökohtaisesti väärä. Totta kai kahden tasavertaisen pahimman kilpailijan yhdistäminen tuottaa missä tapauksessa tahansa yhden kovemman joukkueen. Mutta onko se toiminnan lähtökohta? Menestyksen saavuttaminen?

Kokkola on jalkapallokaupunki. Se on ollut sitä aina, ja on edelleen – varsinkin, jos unohdetaan lentopallobuumi ja laitetaan toiselle puolelle jääkiekko ja toiselle jalkapallo. Se on asia, jota Suomessa ei liian monesta kaupungista voi sanoa. Kaikki haastateltavat kokevat näin, ja toteavat myös jalkapallosta puhuttaessa, että kaupungissa olisi kyllä ”tilausta”. Mutta tilausta mille? Menestykselle?

Kun KPV kohtasi lokakuussa 2009 kauden toiseksi viimeisessä kotiottelussaan Vaasan Kiiston, vierailija pelasi putoamista vastaan ja sijalla kolme majailevalla kotijoukkueella oli teoreettinen mahdollisuus taistella liiganoususta, mikäli yläpuolella olevat AC Oulu tai Viikingit hölmöilisivät kahdella viimeisellä kierroksella. Kokkolan keskuskentän yleisömääräksi KPV:n 3–2-voittoon päättyneessä ottelussa ilmoitettiin 226 katsojaa.

13 päivää myöhemmin kauden viimeisessä kotiottelussa, Viikinkien hävittyä toiseksi viimeisellä kierroksella Atlantikselle, Keskukentälle ahtautui yli 1000 katsojaa. Kummalle jalkapallotoimintaa tehdään: niille 226:lle, jotka olivat todennäköisesti molemmissa otteluissa, vai niille 800:lle, jotka tulivat katsomaan voittavaa joukkuetta? Kumpi edustaa urheilukulttuuria, kumpi elämyskulttuuria?

Tarkemmalla tarkastelulla KPV:n ja GBK:n välille löytyy eroja. Kumpikin on ylpeä perinteistään, jotka luonnollisesti eroavat toisistaan.
KPV:n perinteissä näkyvät menneet menestysvuodet. Joukkueiden marssiessa kentälle Vihreiden kotipeleissä, ämyreistä kajahtaa YouTubestakin löytyvä KPV-humppa, jossa muistellaan, kuinka vuoden 1969 Suomen mestarit ”Kokkolan kartalle kantoi”. Mestarijoukkueen pelaajille on varattu omat paikkansa, ei katsomosta, vaan kentän tasalta kotijoukkueen vaihtopenkin vierestä, jossa ”Raati” istuu ja vertailee nykyjoukkueen suorituksia omiinsa.

KPV on ylpeä perinteistään, ylpeä kokkolalaisuudestaan. Vaikka toiminta on ollut tempoilevaa, on taustalle löytynyt aina uusi rahoittaja, joka on ollut valmis ja halukas tukemaan itselleen tärkeää seuraa. Sekin on merkittävää, sillä moni seura on kokenut mesenaatin läpipuhalluksen, ja myrskyn jälkeen joutunut ajamaan toimintaansa alas tuntematta enää koskaan yhtä raikasta ilmaa toiminnassaan.

GBK:takin ajaa eteenpäin ylpeys. Ylpeys suomenruotsalaisuudesta, ylpeys edustamistaan arvoista, siitä mitä se on saanut aikaan ja siitä että se on ylipäätään olemassa. Muun muassa Kokkola Cup on seuralle iso asia.

GBK:ta kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyden kautta, varsinkin nyt kun pelaajavalmentaja Corcoranin myötä edustusjoukkueessakin on poikkeuksellisen keskusteleva, perhemäinen ilmapiiri.Kun Marianne astelee kotipeleissä kentälle, muistuttaa kuuluttaja: ”Samat kolme kirjainta vuodesta 1924. G, B, K!” Sen jälkeen kaiuttimista soitetaan ”Kwai-joen sillan” viheltelyteemaa ja yleisö viheltää mukana. Keveän tunnelman ero painavan merkitykselliseen KPV-humppaan ei voisi olla juuri selkeämpi.

 

Yllä kuvailluista syistä johtuen esimerkiksi Ville Luokkala epäilee, ettei vääjäämättömältä näyttävää yhdistymistä koskaan tapahdu. Toisaalta se on siunaus, sillä jalkapallokulttuuria ei kuitenkaan mitata lukumääriä laskemalla. Toisaalta se on kaupungille vitsaus, sillä kuten Byskata toteaa: ”Jos me haluamme futista nostaa, sen pitää tapahtua yhdellä joukkueella. Ja se hetki on nyt.”

Muovinen FC Kokkola ei kuulosta tai tunnu hyvältä. Mutta toisaalta on sääli, mikäli Mestiksen tulon myötä jääkiekko saa torpata jalkapallon pelinappulan pois Kokkolan kohdalta, ja lisätä taas yhden omista nappuloistaan Suomen kartalle. Käytännössä vain siksi, että jalkapalloihmiset eivät ole valmiita tekemään sitä, mitä jääkiekkoihmiset olivat. Kokkolan Hermes syntyi GBK:n ja KPV:n yhdistäessä jääkiekkotoimintansa.