Jokaisella Veikkausliigan kierroksella seurojen apuna huhkii satoja vapaaehtoisia. Ilman heitä ottelutapahtumien järjestämiseltä putoaisi pohja. Illan aikana kiireinen talkoolainen ei ehdi seurata ottelua, vaan tassuttelee samat kilometrit kuin pelaajat kentällä.

Elokuun puolivälin sunnuntain sää on juuri sellainen, mistä tämän kesän viimeinen kuukausi tullaan muistamaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpö hellii.

Helteisen pyhäpäivän raukeus tuntuu myös Lahden Kisapuistossa. Hiekkatekonurmella on käynnissä junioreiden pesäpalloturnaus, mutta viereisellä jalkapallostadionilla – tässä kohtaa halukkaat voivat lisätä edelliseen sanaan sitaatit – on hiljaisempaa. Juuri mikään ei viittaa siihen, että reilun parin tunnin päästä on alkamassa Veikkausliigan ottelu FC Lahti–VPS, jossa ovat jaossa äärimmäisen tärkeät sarjapisteet.

Yksi varma merkki tästä kuitenkin on. Toistaiseksi hiljaisella stadionalueella häärää jo Päivi Arpiainen, FC Lahden toimistopäällikkö, joka on seuran kotiotteluissa paikalla ensimmäisenä ja viimeisenä.

”Olen sitä mieltä, että palkkatyöläisten pitää olla täällä ennen vapaaehtoisia”, Arpiainen sanoo järjestellessään kioskin tuotteita paikalleen.

Kun yleisö alkaa valumaan porteista sisään paria tuntia myöhemmin, alkavan ottelun tunnusmerkit voi jo nähdä ja kuulla. Kioskikojut ovat pystyssä, kahvi keitettynä, myyjät valmiina ja stadionin ämyreistä pauhaa pelaajien alkulämmittelyä taustoittava musiikki. Kaiken tämän on mahdollistanut noin sadan vapaaehtoisen joukko.

Arpiainen vastaa pitkälti FC Lahden vapaaehtoistoiminnasta – on vastannut jo vuodesta 2002. Ottelutapahtumaa sivusta seuratessa Arpiaisen tittelinä ”toimistopäällikkö” ei voisi juuri harhaanjohtavampi olla, sillä hän toimii pelin aikana kaikissa käytännön hommissa siinä missä kaikki muutkin. Päällikön elkeet ovat kaukana.

”Se on osa tätä minun työtäni, ja heistä on tullut oikeasti minun ystäviänikin. Tähän on varmaan sattunut samantyyppisiä ihmisiä, ja meillä on oikeasti kivaa”, Arpiainen pohtii.

”Nämä ovat niitä sankareita, en minä.”

Vapaaehtoisten määrä on kunnioitettava, mutta Arpiaisen urakkaa helpottaa, että suurin osa on vanhoja tuttuja, jotka tulevat paikalle pelistä toiseen ja tietävät, mitä pitää tehdä. ”Muuten se olisi mahdotonta, kun opastusta varten pitäisi olla henkilökuntaa”, hän selvittää.

Ainoa isompi vaihtuva joukko otteluihin tulee paikallisesta taitoluisteluseurasta, joka huolehtii kioskimyynnistä. Homma pysyy kuitenkin raiteillaan, sillä heidän toimintaansa koordinoi FC Lahden talkookonkari Tuija Haverinen – niin ikään yli vuosikymmenen kokemuksella.
Haverinen on Lahden ottelutapahtumassa Arpiaisen oikea käsi. He ovat viimeiset, jotka poistuvat Kisapuistosta ottelun päätyttyä. Puoli seitsemältä alkavissa otteluissa se tarkoittaa iltayhdeksää tai pahimmillaan -kymmentä.

Arkisin ottelupäivät ovat armottomia. Haverisen on riennettävä jo seitsemältä töihin, joista hän pääsee kolmelta. Siitä jo tunnin päästä koittaa lähtö Kisapuistoon. ”Välillä sitä ajattelee, että on tämä hullua touhua”, Haverinen myöntää – ja hymyilee päälle.

Ottelun aikana Haverinen silminnähden nauttii siitä, mitä tekee. Hän muun muassa huolehtii, että kioskeissa on tarjolla riittävä määrä oikeanlaisia tuotteita. Esimerkiksi elokuisessa VPS-ottelussa Haverinen tarttuu toimeen heti huomatessaan, että lämmin sää veti aurinkokatsomon täyteen pääkatsomon kustannuksella.

Pikahälytyksellä ensimmäisen jakson aikana aurinkokatsomon takaiselle kioskille kärrätään lisää limonadia, jotta kaikki on valmista taukoa varten. Kioskitoiminnan illan tärkein onnistumisen mittari on raaka: vain varttitunti, jonka aikana koko tuhatpäinen katsojajoukko haluaa kahvinsa ja makkaransa.

Heti tauon jälkeen Lahdessa alkaakin jo pikku hiljaa paikkojen purkaminen. Tilanne Kisapuistossa on sama kuin suurimman osan Veikkausliiga-seurojen kotikentillä: kiinteät rakennelmat ovat mitä ovat, joten otteluita varten on kasattava monenlaisia väliaikaisia järjestelyjä. Esimerkiksi erilaisten telttojen ja muiden katosten pystyttäminen vaatii aikaa – ja ihmisiä.

Näissä tilanteissa pienikin helpotus on tervetullut. Lahdessa iloitaankin siitä, että Kisapuistoon saatiin täksi kaudeksi lukittavat kontit kioskeille. Näin tavaroiden edestakainen kuskaaminen ottelupäivinä helpottui edes hieman.

Oman kortensa kekoon kantavat Lahdessa myös seuran kannattajat. He asettavat ennen peliä kenttämainokset paikalleen ja auttavat kasaamaan olutkatsomon kentän päätyyn. Näihin talkoisiin osallistuu noin kymmenen kannattajan porukka hieman ottelusta riippuen.

”Tässä pitää olla mukana joustavia ihmisiä. Tullaan paikalle, kun tarvitaan. Välillä on löytynyt tekijöitä ihan älyttömiinkin juttuihin”, Arpiainen muistelee.

Yksi venymisen hetkistä sattui tälle kesälle, kun FC Lahti pelasi Eurooppa-liigan karsintaottelunsa IF Elsborgia vastaan Hiihtostadionilla nykyisen liigakenttänsä Kisapuiston sijasta. Kaikki ottelun vaatima tarpeisto oli kuskattava edestakaisin. Vaikka urheilupaikkojen välillä ei ole matkaa kuin puolisentoista kilometriä, urakkaa riitti. Arpiainen ja Haverinen olivat hommissa yötä myöten, eivätkä puurtamiselta säästyneet heidän miehensäkään.

”Europelijärjestelyjen jälkeen katsoin askelmittarista, että kahtena päivänä olin kävellyt 23 kilometriä”, Haverinen kertoo. Normaalin liigapelin aikana niitä kertyy ”vain” seitsemän.

Jos kuvittelee vapaaehtoispestin olevan vain tie päästä katsomaan suosikkijoukkueensa otteluita, joutuu pettymään. Kentän sisäpuoliset tapahtumat jäävät auttamatta enemmän tai vähemmän pimentoon.

”Ennen kuin aloitin työt FC Lahdessa, en ollut käynyt katsomassa yhtäkään jalkapallo-ottelua – enkä ole käynyt vieläkään, paitsi työhön liittyen”, Arpiainen kärjistää.

Lipunmyyjä Anitta Hukka kertoo, että joskus hieman myöhässä otteluun tulevat kysyvät luukulla pelin tilannetta. ”Ei me useinkaan edes tiedetä sitä.” Kuinka voisivatkaan, kun luukun näkymä avautuu aivan eri suuntaan.

Haverisenkin on pelin jälkeen avattava vähintään teksti-tv. Hän on töissä lounasravintolassa, jonka asiakkaat tietävät Haverisen yhteyden FC Lahteen. Ruokailijat ottavatkin usein edellisen päivän ottelut puheeksi. ”Sen pohjiksi täytyy tietää ainakin lopputulos”, hän naurahtaa.

Vaikka esimerkeissä on mukana ripaus huumoria, vapaaehtoisten vinkkelistä seurattu FC Lahti–VPS-peli vahvistaa tämän. Loppuvihellyksen kaikuessa on kenttätapahtumien suhteen aika orpo olo. 0–0-lopputulos on pakko varmistaa taululta. Yleisön reaktiot ovat 90 minuutin ajan paljastaneet, että peli on käynnissä, mutta ottelun huippuhetket jäävät koosteesta katsottavaksi.

Lahden kotiotteluiden sadan talkoolaisen joukko on iso määrä koko Veikkausliigankin mittakaavassa. Heidän panoksensa myös taloudellisesti merkittävä. FC Lahden toimitusjohtaja Tomi Honkanen arvioi, että esimerkiksi vapaaehtoisten määrän puolittuminen tarkoittaisi lisäkuluina kauden aikana ”viisinumeroista summaa”.

Honkasen näkemyksen jakavat myös muiden Veikkausliiga-seurojen johtajat, kun Jalkapallolehti kysyi vapaaehtoistyön merkityksestä liigaseurojen kotiotteluissa. Vapaaehtoisten merkitys on erityisesti maakunnissa ja pienemmissä liigakaupungeissa suorastaan korvaamaton.

Jaron toimitusjohtaja Niklas Storbacka laski viime huhtikuussa Ylen uutisessa, että vapaaehtoisten toiminta säästää seuran rahaa noin 200 000 euroa vuodessa. Kun rajalliselta talousalueelta revitty budjetti on piirun päälle miljoonan, voi liioittelematta sanoa, että talkoolaiset takaavat taloudellisesti Jaron liigakelpoisuuden. Jarolla on Veikkausliigan kotipeleissään noin 75 vapaaehtoistyöntekijää.

Myös KuPSin toimitusjohtaja Jarmo Heiskanen myöntää, että ilman junioreiden vanhemmista, jalkapalloa seuraavista ihmisistä ja entisistä pelaajista koostuvaa 50–70 talkoolaisen joukkoa kuopiolaisten ottelutapahtumat muuttuisivat käytännössä taloudellisesti kannattamattomiksi. Samoin kävisi Kotkassa. ”Vapaaehtoiset ovat tämän toiminnan tukipilari. Ilman heitä toiminta olisi mahdotonta tai ainakin äärimmäisen haastavaa”, KTP:n toimitusjohtaja Riku Tapio summaa.

Junioreiden vanhemmilla on vapaaehtoistyössä iso rooli, ja usein liigaottelut tuovat täytettä myös junnujen laariin. Esimerkiksi Vaasassa ja Seinäjoella kioskituotot menevät junioreille. VPS:n toimitusjohtaja Eero Karhumäki näkeekin mahdollisessa vapaaehtoistoiminnan hiipumisessa riskinä taloudellisten vaikutusten lisäksi myös seurahengen katoamisen.

Myös Ilveksessä kioskien myyntitoiminta hyödyttää juniorijoukkueita, ja vapaaehtoiset ovat näin ollen junnujen vanhempia. Toimitusjohtaja Toni Hevonkorven arvion mukaan kotiotteluissa on töissä kaikkiaan 90–120 ihmistä. Tarve on kasvanut luonnollisesti tämän kesän yleisömäärät ovat luonnollisesti kasvattaneet tekijöiden tarvetta.

HIFK:lla talkoolaisia liigaotteluissa on noin parikymmentä. Interin ja IFK Mariehamnin kotiotteluissa vapaaehtoisia on hyvin vähän, alle kymmenen.

Vain yksi liigaseura ilmoitti selviävänsä kotiotteluidensa järjestelyistä ilman vapaaehtoisten panosta: HJK.

Yhteistä HJK:lle, HIFK:lle ja Interille on se, että niiden kotistadioneilla esimerkiksi ravintolapalveluista huolehtivat seurojen ulkopuoliset yhtiöt, eikä kioskien pyörittäminen ole seurojen vastuulla. Helsingissä ja Turussa vaikuttavat myös olosuhteet, kun ottelujärjestelyt eivät vaadi niin paljon väliaikaisten rakennelmien kasaamista ja purkamista kuin monilla muilla paikkakunnilla.

”Isomman vapaaehtoisjoukon saaminen olisi hyvin vaikeaa. Kun eri seurojen ihmisten kanssa puhuu, tietyissä paikoissa talkoolaisten saaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin muualla. Jossakin sen taustalla on enemmän perinnettä, ja varmaan se korreloi myös paikkakunnan suuruuteen”, Interin hallintopäällikkö Lauri Kemppainen myöntää.

Talkoohengen sanotaan olevan katoava luonnonvara. Seuroissakin painitaan tämän ongelman kanssa. Junioreiden vanhemmat ovat – ja varmaan ovat jatkossakin – yhä tärkein talkoolaisryhmä, vaikka sieltäkin uusien vapaaehtoisten saaminen tuntuu olevan vuosi vuodelta vaikeampaa.

”Me on yritetty saada vaikka kuinka äitejä mukaan Reippaan Naisiin. Kun yritetään puhua mukaan lisää porukkaa, vastaus on vaan aina sitä samaa: ei ole aikaa”, Maarit Meriläinen tuskailee FC Lahden lipunmyyntikopissa.

Reippaan Naiset on yhdistys, jonka tarkoituksena on tukea Reippaan junioritoimintaa. Se esimerkiksi auttaa vähävaraisia perheitä seuran toimintamaksuissa. Yhtenä varainkeruumuotona on juuri lipunmyynnin hoitaminen FC Lahden otteluissa.

Junnuvanhempien lisäksi Veikkausliigan seurat yrittävät kerätä vapaaehtoisjoukkoa esimerkiksi entisistä aktiivipelaajista.
Lahdessa aika moni toimija kertoo myös perineensä pestinsä joko perheenjäseneltä tai kaverilta, kun edellinen on joutunut jättämään hommat vaikkapa muuttaessaan opiskelujen perässä muualle.

Anitta Hukka tuli aikanaan jalkapallon vapaaehtoistyöhön, kun oma poika meni Reippaan junioreihin. Täällä hän on yhä, vaikka Antista on kasvanut jo 28-vuotias FC Lahti Akatemian pelaaja.

”Viime talvena mietittiin jo, että tullaanko vielä tänne. Ne ajatukset katkaisi kysymys, että mitä me sitten tehdään”, Hukka naurahtaa.

Tottumus ja hyvä porukka – siinä asiat, jotka toistuvat pitkään FC Lahdelle vapaaehtoistyötä tehneiden vastauksissa.

”Meidän hyvä yhteishenki on se kaikkein paras asia. Talvella voi mennä monta kuukautta, että ei nähdä, mutta kauden alettua kaveria ei jätetä”, Haverinen tiivistää.

”Siitä on muotoutunut sellainen vakkarijengi, ja meistä on tullut kavereita. Tuntuu tavallaan, että pettää toiset, jos jää tästä pois”, Arpiainen muotoilee. Hän pohtii, että tehtävistä jättäytyminen voisi jättää monen elämään ison aukon. ”Onhan se aika paljon, jos 20 tapahtumaa vuodessa putoaa pois – melkein yksi kuukausi.”

Arpiainen tietää kokemuksesta, että urheiluseuran vapaaehtoishommiin voi päätyä hyvin erilaisista taustoista. ”Kyllä se voi purra ketä tahansa, ei tarvitse edes olla yhtään urheiluihminen tai penkkiurheilija. Osa on, osa ei.”

On myönnettävä, että vapaaehtoisen määritelmä on joskus veteen piirretty viiva. Moni hyötyy hommasta tavalla tai toisella – varsin pienissä määrin, mutta kuitenkin. Toiminta auttaa taloudellisesti joko oman lapsen juniorijoukkuetta tai sitten varsinkin vakiintuneita tehtäviä hoitaville voidaan maksaa pientä palkkiota vastineena sitoutumisesta. Lähinnä kyse on seuran pienestä vastaantulosta, joka tuskin kuitenkaan yksinään riittäisi houkuttelemaan tehtäviin, vaan rinnalla tarvitaan aitoa halua auttaa.

Seurojen yleisin tapa muistaa vapaaehtoisia ovat kauden päättäjäiset tai muut vastaavat tapahtumat. Jotkut seurat antavat myös seuratuotteita, kuten asusteita, ja järjestävät matkoja vierasotteluihin. Esimerkiksi VPS tarjosi reissun Ouluun, jossa se pelasi Eurooppa-liigan karsintapelinsä evakossa.

Myös Lahdessa talkoolaiset kutsutaan mukaan kauden päättäjäisiin. Tärkeintä on kuitenkin jokapäiväinen arvostus ja kiittäminen. Arpiainen tiivistää viisastenkiven, jolla on saanut pidettyä vakiojenginsä kasassa liigakaudesta toiseen.

”Ihmiset tuntevat olevansa tärkeitä ja tarpeellisia organisaatioille, ja heille on selvä paikka. He tietävät, että muut ovat pulassa ilman heitä.”

Ja niin olisi suomalainen jalkapallokin.