Kesä tuo jälleen mukanaan suomifutiksen kohtalonottelut. Kaksi vuotta sitten HJK epäonnistui ratkaisun hetkellään ja kaatui virolaisen Nõmme Kaljun käsittelyssä. Mitä epäonnistuminen kertoo europelien luonteesta? Minkälaisen opetuksen tappio antoi?

Tavallaan oli sopivaa, että HJK matkusti takaisin Tallinnasta juuri laivalla. Hidas lipuminen kohti kotia muistutti ahdistavaa tapaa, jolla Nõmme Kalju -ottelupari oli purkautunut. Ei dramaattisia nykäisyjä tai kummallisia käänteitä, vaan tappavan tasaisesti kohti määränpäätään edennyt matka. Muutamaksi hetkeksi laineilla polskuttava paatti muuttui absurdiksi kuplaksi. Pelaajat, valmentajat, taustajoukko ja kannattajat, koko HJK-perhe, kummallisessa tappion ja uuden alun välitilassa, jossa pettymys ei pääse purkautumaan eikä kukaan tiedä mihin suuntaan seuraava askel otetaan.

Kannattajien reaktio oli äänekäs ja tunteikas, vihan keskelläkin lojaaliuttaan tunnustava. Joukkue toimi kiinnostavana kontrastina, vaeltaen haamujen muodostaman hautajaiskulkueen tavoin istumaan omaan tilaansa. Kovin montaa sanaa ei matkan aikana tainnut kukaan vaihtaa.

”Huppu päähän ja kotiin äkkiä. Mitäpä siinä jossittelemaan. Kaikki tiesi, miten oli käynyt. Fanit olivat vihaisia, sen nyt osasi arvata. Itsepähän kuoppamme kaivettiin”, summaa tuntemukset joukkueen silloinen kapteeni Teemu Tainio.

Kuoppa oli harvinaisen syvä. Kausi päättyi mestaruusjuhliin, mutta jalkapallon aikakirjoissa pokaali saattaa jäädä alaviitteeksi kissankokoisin kirkuvanpunaisin kirjaimin painettavan euro-otteluiden epäonnistumisen varjossa. Reilusti tai epäreilusti.

Tuoreen ruumiin esiin kaivaminen ei ole kovinkaan kaunista tai älykästä. Sen löyhkä ei ole hälvennyt, joten aihe on edelleen kosketukselle herkkä. Tapahtumia on myös vaikeaa asettaa täydellisesti kontekstiin, sillä ajan kulumisen tuomaa perspektiiviä ei vielä ole.

Sitäpaitsi olen asiassa jäävi, tai en ainakaan kovin objektiivinen. Istuin samaisessa laivassa joukkueen tiedottajan ominaisuudessa tuijottamassa tietokoneen näyttöä lievästi epäuskoisena. Kannattajana tappioista voi irrottaa sentään tiettyä masokistista onnea, se on kärsijän rooli. Jonkun muun syy. Pienenäkin osana joukkuetta vitutus oli paljon yksinäisempää ja avuttomampaa.

Vaikkeivät roolit tietysti ole millään tavalla verrannollisia, on Mathias Lindströmin kuvauksessa jotain aika tuttua: ”Siinä ensimmäisessä osassa oli jo ilmassa fiilis, että mekin oltaisiin voitu hävitä. Ei oikein päästy missään vaiheessa niskan päälle siinä otteluparissa. Mulla oli siinä vaiheessa aika pieni rooli, katselin ottelut suurimmaksi osaksi vaihtopenkiltä. Vierestä seuratessa oli koko ajan sellainen krampinomainen tunne.”

Tarina on kuitenkin ajankohtainen. Mixu Paatelaisen kujanjuoksu Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana on tätä kirjoittaessa saapumassa viimeiseen risteykseensä Unkaria vastaan ja ensi viikolla arvotaan Klubin ensimmäinen vastustaja tämänvuotisessa Mestarien liigan karsinnassa. Suomalaista jalkapalloa määrittelevät tällä hetkellä kohtalonottelut. Niitä lähestytään kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruustaisteluita.

HJK:n suorituksista Veikkausliigassa on tullut tavallaan alisteisia karsintakierrosten kamppailuille, harjoitusta niitä varten. Yleisö tulkitsee pelaako Klubi passiivisemmin kuin voisi treenatakseen taitavampia vastustajia varten, tulisiko sen säästellä avainmiehiään tai onko heikosti kauden aloittanut pelaaja hankittu joukkueeseen vain tarjoamaan toisenlainen vaihtoehto europeleissä. Logiikka ja fokus ovat muuttuneet. Seuraavassa ottelussa tärkeintä ei välttämättä olekaan tulos, vaan mitä joukkueen pelitapa kertoo suunnitelmista kesän kohokohtaan. Käänteisesti siinä missä koko muuta vuotta analysoidaan yksittäisiä otteluita silmällä pitäen, jää itse kohtalonkamppailuista tulkittavaksi vain tulos.

”Kai kaikille oli aika selvää, että pelit eivät olleet menneet niin hyvin kuin haluttiin”, muistelee Sixten Boströmin valmennusryhmässä toiminut Toni Koskela. Boström itse kieltäytyi haastattelusta.

Kauden alku oli ollut Klubilta takelteleva. Kuukauden jakso toukokuun puolestavälistä kesäkuun puoleenväliin oli muodostunut joukkueelle täydelliseksi painajaiseksi. Seitsemästä ottelusta peräti neljä oli päättynyt tappioihin, kolme vieläpä kotikentällä sarjan keskikastin joukkueita vastaan. Maalinteko oli yhtäkkiä täydellistä tervanjuontia huikeasta hyökkäysarsenaalista huolimatta. Rasmus Schüllerin kärsiessä loukkaantumisista ja Mika Väyrysen kauden mentyä käytännössä pilalle vamman vuoksi keskikentälle syntyi ammottava aukko, eikä HJK kyennyt liikuttamaan vastustajiaan löytääkseen tilaa maalipaikkojen rakentamiseen.

Toisaalta sivua oli jo onnistuttu kääntämään kesäkuun alun tauon aikana. Schüllerin kuntoutuminen, Sakari Mattilan paluu ja tauko peleistä muuttivat joukkueen ilmettä. Tappiota vieraskentällä vahvaan vireeseen päässyttä Honkaa vastaan leimasi lähinnä epäonni, kun ottelun ainoa osuma syntyi Sebastian Sorsan syötön lipsahtaessa maalivahti Ville Wallénin jalan alta lirumaan maaliviivan yli.

Sen jälkeen HJK ei enää liigassa hävinnyt. Nõmme Kalju -kotiottelua edeltäneistä viidestä pelistä Klubi otti neljä voittoa. Viimeinen esitys ennen virolaisten vierailua päättyi näytöstyyliseen VPS:n 3–0-kurittamiseen. Jos joukkue ei ollutkaan vielä parhaimmillaan, oli käyrä vähintään nousujohteinen. Loppukaudesta Klubi takoi jo hurjia lukemia kotimaassa, viimeisestä 11 ottelusta irtosi 10 täyttä pistepottia.

”Vaikea osoittaa mitään yksittäistä asiaa, joka niissä Nõmme-peleissä ei toiminut, mutta sitten myöhemmin onnistui älyttömän hienosti. Oikeastaan vasta Honka-peli kuukautta myöhemmin oli ensimmäinen peli, jossa pelasimme tosi hyvin. Sen päälle tuli sitten onnistumisia onnistumisten perään”, toteaa Koskela.

”Minulle oli tietysti hieno juttu päästä mukaan ja oli ‘Sikulta’ rohkea veto ottaa sillä tasolla vielä kohtuullisen nuori ja kokematon valmentaja mukaan.”

Koskela palkattiin Boströmin valmennusryhmään vain viikkoa ennen ensimmäistä osaottelua Nõmme Kaljua vastaan paikkaamaan Juho Rantalan siirtymistä Hakaan.

”Valmistautuminen oli aika normaalia, pelaajille annettiin informaatiota vastustajista ja käytiin läpi, mitä halutaan tehdä kentällä. Yleinen taso oli, että meidän pitäisi pystyä liikuttamaan palloa nopeasti ja pitämään pelissä vauhtia, koska ainakin silloin Viron sarjapelit olivat suhteessa kevyempiä ja hitaampia.”

Ottelun ensiminuuteilla HJK iskikin korostetun kiireisesti. Peliväline vaihtoi omistajaa vauhdikkaasti, jopa palloa rakastava Erfan Zeneli pyrki jatkamaan hyökkäystä eteenpäin ensimmäisillä kosketuksillaan.

Rohkeutta kolhaistiin kuitenkin nopeasti. Vieraat onnistuivat purkamaan Klubin prässin, voittivat avainkamppailuja keskialueella ja onnistuivat luomaan erikoistilanteistaan jopa vaarallisen oloisia maalipaikkoja. Peli hidastui ja asettui uomiinsa HJK:n pyrkiessä kontrolloimaan kamppailun kulkua ja vähentämään virheitään.

”Kotipelistä on jäänyt mieleen, että oli tosi kuuma päivä ja kenttä oli rutikuiva, jolloin pallo liikkui huonosti ja pomppi. Se varmaan palveli vastustajaa paremmin kuin meitä. Peli oli tosi katkonaista ja meidän pelaamisesta katosi rytmi täysin. He puolustivat hyvin, emmekä pystyneet liikuttamaan puolustusta kuten olisi pitänyt”, teroittaa Koskela.

Kapteeni Tainion mukaan altavastaajat pääsivät iskemään puun takaa. ”Nõmme pääsi kyllä yllättämään meidät. Jäätiin fyysisesti ihan jalkoihin, ne oli erittäin hyvällä jalalla liikkeellä. Tehtiin peli helpoksi, ei pystytty missään vaiheessa liikuttamaan palloa tarpeeksi nopeasti ja ne riisuivat meidät täysin aseettomiksi. Paineet eivät siirtyneet oikealla tavalla kentälle.”

Nõmmen voitto fyysisessä kamppailussa muodostui myös henkisesti tärkeäksi vaa’an kallistumisessa virolaisille. Hävityt kaksinkamppailut horjuttivat itseluottamusta ja pelirohkeus, usko suunnitelmaan, mureni. Joukkue ei ehtinyt toipua järkytyksestä ja kotiottelu valui hukkaan. Ottelun parhaat paikat aukesivat itse asiassa vierailijoille, japanilaisen Hidetoshi Wakuin pusku kolahti jopa tolppaan.

”Toisessa osassa olisi tietysti vielä ollut mahdollisuudet hoitaa homma, mutta siinä ensimmäisessä pelissähän me itsemme vaikeuksiin hankittiin. Olisi meidän pitänyt pystyä se voittamaan huonommallakin pelillä, mutta missään vaiheessa ei tuntunut että meillä oli ote. Näin jälkikäteen ajatellen ehkä tarvittiin sellainen näpäytys. Käytiin asioita paljon läpi joukkueen ja valmennuksen kanssa, päätettiin ruveta treenaamaankin kovempaa. Seuraavana vuonna makedonialaisia vastaan oltiin selvästi valmiimpia, tiedettiin mitä odottaa”, Tainio muistelee.

Vertaus seuraavan kauden menestykseen on kiinnostava. Ainakin mielikuvissa ottelut FK Rabotnickia vastaan olivat alusta loppuun hallussa juuri sillä tavalla, jolla Nõmme Kalju -ottelut eivät olleet. Tilastoja vilkaistessa muutos ei kuitenkaan näyttäydy yönä ja päivänä. Uefan tilastoinnin mukaan kahdessa kamppailussaan virolaisia vastaan HJK laukoi yhteensä 34 kertaa (13 maalia kohti), Rabotnicki-otteluissa 26 (12 maalia kohti). Nõmme pääsi yrittämään maalintekoa yhteensä 15 kertaa (5 maalia kohti), makedonialaiset taas 17 (6 maalia kohti).

Tämä tietysti heijastelee valmentajien erilaisia lähestymistapoja peliin sekä Klubin alituista kiirettä maalintekoon ensimmäisessä otteluparissa. Kovin moni tuskin myöskään nostaisi Nõmme Kaljua yhtä vaativaksi vastustajaksi kuin Rabotnicki. Luvut kuitenkin näyttävät, kuinka pieneen marginaaliin voitto ja tappio mahtuvat. Se ei tarkoita, että olisi ollut kolikonheittämistä kummasta parista HJK jatkoi ja kummasta ei. Pikemminkin se kertoo, kuinka suuri merkitys vähänkin onnistuneemmalla valmistautumisella lopputulokseen on. Molemmat kamppailut olivat päällisin puolin tasaisia, mutta Rabotnickia vastaan joukkue tunsi edessä olevan haasteen paremmin ja pystyi noudattamaan laadittua suunnitelmaa tarkemmin.

Valmentajanvaihdoksen tarjoamaan tarinaan on helppo tarttua, mutta syitä muutokseen fyysisessä ja henkisessä valmistautumisessa on hedelmällistä etsiä myös toisaalta.

”Joukkue olisi saanut olla levänneempi. Ehkä jos olisimme päässeet kierrättämään, niin jonkun pelaajan loukkaantuminen oltaisiin vältetty ja joku olisi ollut paremmassa kunnossa. Rabotnickia vastaan tilanne oli erilainen. Olimme huilanneet kahdeksan päivää ennen ensimmäistä osaa. Se on yksittäinen tekijä, joka tulee mieleen”, pohtii Koskela.

Vuosi 2013 oli suomalaisille joukkueille europeleissä kokonaisuudessaan täydellinen katastrofi. Yksikään viidestä yrittäjästä ei edennyt ensimmäisestä otteluparistaan jatkoon. Yhdelläkään joukkueista ei myöskään ollut kahdeksaa lepopäivää enempää otteluparia edeltäneen Veikkausliiga-ottelunsa ja eurocupin toisen osaottelun välillä. Syitä romahdukselle ei tietenkään voida typistää yksittäiseen tekijään, mutta joukkueiden levon määrän merkitystä europelien menestyksessä on turha vähätellä. Viimeisen viiden kauden aikana suomalaisjoukkueet ovat yhteensä tahkonneet 41 otteluparia, joista putoamiseen on päättynyt 27.

Suomalaisjoukkueella on ollut kahdeksan kertaa mahdollisuus yli kymmeneen lepopäivään taistoja edeltävän liigapelin ja toisen osaottelun välillä. Seitsemästi suomalaiset ovat edenneet jatkoon. Jäljelle jäävä epäonnistuminenkin on MyPan urhoollinen taistelu Timisoaraa vastaan, jonka romanialaiset käänsivät voitokseen vasta lisäaikaminuuteilla. HJK:n otteluohjelma onkin tänä vuonna rakennettu europelien ympärille. Se ei pelaa Veikkausliigaa toisen karsintakierroksen otteluidensa välissä.

Jos tappio fyysisessä kamppailussa oli tärkeässä osassa ensimmäisessä ottelussa, muodostui se toisen osan ratkaisuksi. Nõmme Kalju lähettämät satelliittiavaukset kohti HJK:n aluetta aiheuttivat sekasortoa, kun roteva kärkipari Damiano Quintieri ja Vladimir Voskoboinikov onnistui horjuttamaan puolustusta ja voittamaan palloja joukkueelleen. Illan ensimmäinen osuma syntyi kulmapotkusta Yankuba Ceesayn noustessa nikkaamaan päällään ohi Wallénin keskeltä Klubin rangaistusaluetta. Hetkeä myöhemmin Voskoboinikov ja Quintieri painivat itsensä vuorotellen vapaiksi ja italialainen pääsi liu’uttamaan pallon uudestaan verkon perukoille.

”Ei siitä oltu etukäteen puhuttu. Tuskin kukaan on ikinä perustanut taktiikkansa sen varaan, että mä pelaan kärkenä. Tarkoitus oli kai, että menen voittamaan pääpalloja ja taisin jonkun voittaakin. Ei kyllä ole koskaan aiemmin vaihdettu kentälle kärjeksi, se oli niitä harvoja kertoja kun pääsi siellä pelaamaan”, naurahtaa viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi hyökkäyksen tueksi tullut Mathias Lindström.

Jälkiviisaana voidaan miettiä, olisiko kokeneesta luottotopparista ollut hyötyä puolustuslinjassakin. Joukkueen ainoa luonnollinen oikea laitapuolustaja, Sebastian Sorsa, joutui jättämään molemmat kamppailut väliin loukkaantumisen vuoksi. Boström korvasi hänet tavallisesti vasemmalla pelaavalla Tuomas Kansikkaalla. Vaihtoehtona olisi ollut toisen toppareista siirtäminen laitaan ja Lindströmin tuominen avaukseen.

”Odotin kyllä henkilökohtaisesti enemmän siltä kaudelta ja tuli se mulle yllätyksenä, että rooli oli niin pieni. Ainahan sitä toivoo saavansa pelata ja oli se iso pettymys, en sitä kiellä. Mutta se on jalkapalloa. Valtsu (Moren) ja Tapsa (Heikkilä) pelasivat hienon kauden”, toteaa Lindström.

Vahvasti esiintyneen toppariparin rikkominen olisi ollut vaikeaa, ja on helppoa perustella, miksi laidalle tahdottiin hyökkäävämpi vaihtoehto. Ehkä jossittelua tärkeämpi huomio onkin, millaisessa muutoksen tilassa joukkue oli. Lindström oli seisonut puolustuksen tukipilarina usean kauden ajan. Antti Muurisen jälkeisen aikakauden alkaessa myös joukkueen runko kuitenkin alkoi muovautua hitaasti uudestaan. Boströmin mukana tuotiin tarkoituksellakin uudenlainen tapa tehdä asioita.

”Vaikea sanoa, oliko ilmapiiri joukkueessa erilainen. Tietenkin meillä oli uusi valmentaja ja asiat tehtiin eri tavalla. Hyvä tunnelma kopissa mielestäni oli silti. Ne Nõmme Kalju -pelit olivat sitten pelaajille yhtälailla kuin valmentajallekin järkytys. Kaikki odottivat paljon enemmän”, kertoo Lindström.Joukkue rakentui tähtihankintojen, Tainion ja Mikael Forssellin, ympärille, mutta samalla tuloaan teki uusi sukupolvi.

Kauden aikana lopullisen läpimurtonsa tekivät Morenin lisäksi Nikolai Alho sekä kuukautta myöhemmin Honka-ottelussa itsensä otsikoihin hattutemppuillut Robin Lod. Nõmme Kaljua vastaan kolmikko ei ehkä vielä ollut täysin valmis vastuuseen, mutta vuotta myöhemmin he olivat elintärkeässä osassa Klubin taipaleella Eurooppa-liigaan. Rabotnicki upposi Lodin ja Morenin osumiin, Rapid Wien Alhon ikimuistoiseen vapaapotkuun. Jälkeenpäin nähtynä HJK olikin Nõmme Kaljua vastaan vielä tavallaan aikakausien välillä, transitiossa.

Kohtalonotteluiden tulokset mystifioituvat helposti ja muuttuvat mielissä yksinkertaiseksi kahtiajaoksi. Voiton hetkellä kaikki on onnistunut täydellisesti, tappion tullessa on lynkkausten aika. HJK:n marssiessa heinäkuussa kentälle Mestarien liigan karsinnoissa on kuitenkin vieläkin astetta todennäköisempää, että seinä tulee vastaan ensimmäisen vastustajan kohdalla kuin että se raapii itsensä voittajaksi seuraavilla kierroksilla. Valmentajan vaihtamiselle on yleensä syynsä. Tavallaan siinä laivassa, siinä välitilassa, siinä epäonnistumisessa kuitenkin kellui siemen, jonka pohjalle viime kauden menestys rakennettiin.