Jalkapallo-ottelussa käydään jatkuvaa taistelua, jossa vahvat syövät heikot. Sitä ei välttämättä näe, mutta sen taatusti kuulee. Taistelun äänet vain ovat erilaisia Pietarsaaressa, Rovaniemellä, Ateenassa ja Zürichissä.

Stadionin kirkkaat valot heijastuvat mellakkapoliisien kilvistä, joissa lukee politia. Satakunta suomalaista seisoo poliisien piirittämänä Giulesti-stadionin pääkatsomossa Bukarestissa elokuussa 2004, kentällä Romania ja Suomi taistelevat Saksan MM-karsintojen avauspelissä pisteistä.

Pelin ollessa poikki osa suomalaisista antaa katseensa kiertää loppuunmyydyn stadionin lehtereillä. Romanialaisten kannustus on äänekästä, mikä ei yllätä ketään. Sen sijaan hämmentävää on se, kuinka organisoidusti kannatus käynnistyy. Meteli nousee nollasta sataan hetkessä, vaikka kenenkään suomalaisen silmiin ei osu mitään järjestäytynyttä kannattajatoimintaa.

Jossain vaiheessa seuraa oivallus. Katseita ei tarvitsekaan kääntää romanialaiskatsojiin, vaan vielä hieman ylemmäs eli stadionin äänentoistojärjestelmään. Kannatus lähtee nauhalta, johon yleisö sitten yhtyy.

Ottelun jälkeen suomalaisten joukossa velloo sama tunne kuin niin monissa muissakin karsinnoissa: pettymys. Iloisemmat romanialaiset ovat jo päässeet juhlimaan 2­–1-voittoa, joten aiemmin täynnä ihmisiä ja ääntä olevalla stadionilla kuuluu enää suomalaisten kirosanojen täyttämä puheensorina.

Yhtäkkiä joku huomaa, että kentän laidalla seisoo haastateltavana maajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen, joka ei nauttinut enää kaikkien kannattajien luottamusta. Muutamien törkeyksiä sisältäneiden huutojen jälkeen noin 15 kannattajaa aloittaa rytmikkään huutelun.

”Muurinen ulos! Muurinen ulos! Muurinen ulos!”

Tyhjä stadion toimii tehokkaana kaikukoppana, joten ääni kantautuu kentän laidalle niin lujana, että haastattelu täytyy keskeyttää.

Sama peli ja sama stadion, mutta kahdessa eri tilanteessa täysin erilainen äänimaailma. Kun vain puolta tuntia aiemmin koko tilan valtaamiseen tarvittiin tuhansien ihmisten ääni, riittää siihen nyt vain kourallinen pettyneitä.

Lähes jokaisen pelin äänimaisema on ainutlaatuinen. Eikä vain otteluita toisiinsa verrattaessa, vaan myös jokaisen ottelutapahtumaan osallistujan kokemus poikkeaa muista. Kannattajaryhmässä seisovien kuulokuva eroaa aitiossa istuvista, puhumattakaan sitten kalkkiviivojen sisäpuolella olevista.

Entiselle maajoukkueen luottopuolustajalle Hannu Tihiselle jalkapallon äänimaisemassa on kyse ennen kaikkea hänen omasta äänestään. Se voi kuulostaa itsekkäältä, mutta todellisuus on täysin päinvastainen.

Topparin tehtävänä on jo lähtökohtaisesti ohjata tovereita edessä ja vierellä. Sen tärkeyttä korosti usein kapteeninnauha, joka oli vedetty Tihisen käsivarteen lähes kaikissa seuroissa, joita hän edusti.

Niin oli myös FC Zürichissä, jossa hän pelasi kausina 2006­–10. Tihinen korostaa annettujen ohjeiden yksinkertaisuuden tärkeyttä, mutta kansainvälisessä joukkueessa sama yksinkertaisuus ei sovi kaikille.

”Pelasin oikeaa topparia. Oikea pakki oli sveitsiläinen, oikea laitalinkki ruotsalainen, puolustava keskikenttä nigerialainen ja vasen toppari ranskankielinen sveitsiläinen. Kun halusin ohjata peliä, niin piti miettiä kenelle puhuu ja millä kielellä. Oikealle puhuin saksaa, oikealle linkille ruotsia, keskelle englantia ja vasemmalle ranskaa”, Tihinen kertoo.

Ei kuitenkaan riitä, että pelaaja saa itsestään ulos oikeat sanat oikeassa tilanteessa. Hänen täytyy myös tulla kuulluksi. Se ei ole aina helppoa, kun kymmenet tuhannet ihmiset koettavat synnyttää mahdollisimman suuren metelin. Pelaaja siis joutuu taistelemaan yleisön kanssa ilmatilan herruudesta.

”Pahimpia esimerkkejä oli vieraspeli Panathinaikosia vastaan Anderlechtin kanssa. Meteli oli sellainen, ettei vieressä olevaa kaveria pystynyt ohjaamaan millään lailla. Se teki pelaamisen hankalammaksi”, Palloliiton nykyinen pelaajakehityspäällikkö kuvailee.

Pelaaja aistii tietysti yleisön metelin, mutta sen ei saa antaa vaikuttaa pelaamiseen. Tihinen puhuu kohinasta, jonka katsomoiden äänimassat kentän pinnalle aiheuttavat. Siihen ei voi keskittyä eikä sitä saa kuunnella, vaan keskittyminen täytyy pitää täysin omassa pelissä.

”Kun on ihan syvällä Santiago Bernabeun montussa ja stadionin katsomot nousevat ylös suoraan taivasta kohti, niin ei sitä yleisön huminaa ajattele mitenkään. Pelin aikana oman äänen käyttö tulee aivan samalla tavalla, mutta viestin perillemenosta ei ole varmuutta.”

Toinen ääripää on äänten täydellinen puuttuminen. Siellä, missä pitäisi olla meteliä, ei olekaan mitään. Kaksi vuotta sitten FC Zürichin ja paikallisvastustaja Grasshoppersin kannattajat protestoivat stadioneiden kiristynyttä sääntelyä vastaan olemalla vaiti derbyn ensimmäiset kymmenen minuuttia. Ottelun televisioinut tv-kanava kuitenkin lisäsi keinotekoisesti yleisön kannatusta koosteisiinsa, mikä aiheutti paljon porua.

Tihinen muistaa pelanneensa täpötäyden kotiyleisön lisäksi myös typötyhjille katsomoille, kun Zürichin kannattajien riehumisesta oli rangaistu suljettujen ovien takana pelatulla ottelulla. Hän kuvailee tilannetta jopa koomiseksi.

”Pelaajien huudot kentällä kuuluvat eri tavalla ja fiilis on ihan erilainen. Siinä ehkä huomaa, miten se äänimaailma vaikuttaa peliinkin.”

Keminmaassa syntynyt Tihinen nousi urallaan tasaisesti askel kerrallaan kohti suurempia areenoita. Siksi hän ei häkeltynyt missään vaiheessa, vaikka matka kävi reilussa viidessä vuodessa Kemin Palloseurasta täpötäydelle Old Traffordille.

”Minä pääsin ylemmäs askel askeleelta, eikä järkyttävän isoa eroa ollut missään vaiheessa. Suurimpia eroja oli, kun vielä 1996 olin kuunnellut Jannen huutoa Sauvosaaressa, niin kahta vuotta myöhemmin pelasin Mestarien liigaa HJK:ssa.”

(Jos et tiedä kuka on Kemin Janne, et selvästikään ole koskaan käynyt Sauvosaaressa. Hänen huutonsa taatusti kuulee ja yhtä varmasti myös muistaa.)

Georg Friedrich Händelin vuonna 1727 kuningas Yrjö II:n kruunajaisiin säveltämä Zadok the Priest ei välttämättä ole kaikille jalkapallon ystäville tuttu sävellys nimenä. Korviin kantautuneena se taatusti soittaa kelloja, sillä teoksen modernisointi on toiminut alusta saakka Mestarien liigan tunnusmusiikkina.

Hymni on yksi jalkapallon onnistuneimpia mainoksia. Hannu Tihinen kuuli sen ensimmäistä kertaa televisiosta, mutta vaikutuksen se teki vasta kun hän seisoi Eindhovenissa muiden HJK-pelaajien rinnalla syksyllä 1998 odottamassa lohkovaiheen avausottelua.

”Kun sen kuulee ensimmäisen kerran, niin pelaajanakin tuntee, että siitä on tehty fantastinen brändi.”

Mestarien liigaan liittyy toinenkin Tihisen uran merkittävä äänijälki. Hän teki uransa todennäköisesti hienoimman maalin vuonna 2009 AC Milania vastaan ohjaamalla kulmapotkun suoraan ilmasta selkänsä takaa verkon perukoille.

Takavasara, kuten Tihinen maaliaan kutsuu, jäi ottelun ainoaksi. Loppuvihellyksen jälkeen milanolaisyleisö oli häipynyt nopeasti kotiinsa, mutta kapteeni kävi kiittämässä toisessa päädyssä riemusta laulaneita Zürichin kannattajia.

”Se oli merkillinen äänimaisema. Muuten on hiljaista ympärillä, mutta piippuhyllyllä laulavat Zürichin fanit. Pääkatsomossa ovat veli ja rakas vaimo, henkilöt jotka tuntee hyvin, ja heidän huutonsa kaikuu lähes tyhjällä San Sirolla.”

Toukokuussa 2007 suurin osa suomalaisista urheiluihmisistä istuu kotisohvalla tai kapakassa katsomassa televisiosta jääkiekon MM-finaalia Suomen ja Kanadan välillä. Se on leikannut suuren osan yleisöstä JJK:n kauden kotiavauksesta, mutta reilut 400 ihmistä on silti saapunut sateiselle Harjulle katsomaan Ykkösen taistoa PK-35:ttä vastaan.

Harva uskoo tulleensa ikimuistoiseen peliin, mutta harvoin sitä etukäteen osa arvatakaan.

Muistoja eivät tarjoa huonokuntoisella nurmella taistelevat pelaajat, vaan ottelun äänimaisema, jossa menee pieleen lähes kaikki mahdollinen.

JJK:n ottelutapahtumat eivät aiemmillakaan kausilla ole keränneet suuria kehuja, mikä saattaa osittain johtua paljon soitetun Mamban yleisestä suosiosta. Kauden 2007 avauksessa kaikki on kuitenkin käännetty yhdelletoista. Safri Duo raikaa kulmapotkuissa ja jopa rajaheitoissa, eikä musiikki lakkaa aina edes pelitapahtumien ollessa täydessä käynnissä. Kuuluttaja yllyttää katsojia taputtamaan ja elämään mukana, mikä nihkeän vastaanoton myötä saa hänet kuulostamaan seurakunnan yli-innokkaalta nuoriso-ohjaajalta.

Tähän mennessä kaikki on toki vielä tuttua, kuin kokoelma huonoimpia käytäntöjä kautta maan. Esimerkiksi Torniossa kulmapotkuja on koetettu piristää soittamalla kulunutta Live Is Life -hittiä, eikä Myllykoskellakaan ole aina luotettu siihen, että yleisö saisi oma-aloitteisesti vasemman ja oikean kätensä samaan rytmiin.

Ikimuistoiseksi tilanne muuttuu hieman ennen kello kahdeksaa. Jyväskylässä iltakahdeksan on aika, jolloin stadionin vieressä sijaitsevan Vesilinnan kaiuttimista kantautuu koko kaupungin ylle perinteinen Harjun iltasoitto. Aulis Raitalan sävelmä on soinut kesäisin jo vuodesta 1976, mutta harva tietää siihen kuuluvan myös sanat.

PK-35-pelin yleisöstäkin suurin osa näkee sanoituksen ensimmäistä kertaa ottelun käsiohjelmasta. Hieman ennen kahdeksaa pääkatsomon eteen etusuoralle marssii seuran oma kasvatti Ville Lehtinen. Farkkuihin ja kahta numeroa liian pieneen pelipaitaan pukeutunut Lehtinen kehottaa langaton mikrofoni kädessä yleisöä nousemaan seisomaan.

Katsojat eivät tiedä mihin kiinnittää huomionsa. He katselevat toisiaan, edessään seisomispyyntönsä uusivaa Lehtistä ja taustalla kaksi maalia perässä olevan JJK:n takaa-ajoa. Lopulta väki nousee epävarmana seisomaan, mutta iltasoitto ei alakaan heti ja odotus hiljentää katsomon täysin. Sitten trumpetti kajahtaa Jyväskylän taivaalla.

”Oi, päivät seutuvilla Päijänteen, oi, tuttu kellon kilke koivuhaasta”, Lehtinen aloittaa ja näyttää tahtia kuin kapellimestari.

Muutama katsoja koettaa laulaa mukana. Hieman useampi mumisee jotain, mistä ei erota sanoja eikä säveltä. Suurin osa vain seisoo mykistyneenä, sillä he eivät tunne sanoja tai osaa yhdistää niitä tuttuun säveleen. Kentällä hämmentyneet pelaajat katsovat rajaheittotilanteessa katsomon suuntaan ja sitten toisiaan.

Lopulta iltasoitto loppuu. Ja jokainen paikallaolija tietää, että samaa ei yritetä enää koskaan.

Sinänsä rakennuspalikat eivät olleet huonot, sillä iltasoitto on kuulunut iltapelien taustalla jo 1970-luvulta saakka. Se siis kuuluu jyväskyläläisen jalkapallon äänimaisemaan. Tapaus on kuitenkin malliesimerkki siitä, miten perinteitä koetetaan luoda, vaikka todellisuudessa ne yleensä syntyvät pakottamatta.

”Jos identiteettiä yritetään konstruoida liian vahvasti ja yleisö huomaa sen, niin eivät he lähde mukaan. Se tuntuu feikiltä”, toteaa tutkija Kaj Ahlsved.

Ahlsved tekee parhaillaan väitöskirjaa urheilun äänimaisemasta Åbo Akademiin musiikkitieteen oppiaineeseen.

Hän puhuu äänimaailman akustisesta ekologiasta, joka on aivan yhtä herkkä häiriöille kuin luonto itse. Tämän ekosysteemin alkuperäiset asukkaat ovat katsojat ja pelaajat, jotka luovat omaa äänimaisemaansa.

Kun sekaan heitetään ulkopuolisia aineksia, voi herkkä tasapaino järkkyä. Ahlsvedin mukaan mekaanisella musiikilla, joka siis tarkoittaa suunnilleen sitä mitä kaiuttimista tulee, koetetaan yleensä saada yleisö tuottamaan lisää ääntä.

Lopputulos voi kuitenkin olla päinvastainen, kun ottelun luontaisia ääniä koetetaan ohjailla ulkoapäin. Monesti äänimaiseman tasapainon muokkaaminen tuottaa kakofoniaa, jolloin yleisö voi tuntea taistelevansa musiikkia vastaan.

”Se nostaa esiin kysymyksen autenttisesta äänimaisemasta. Mikä on hyvä äänimaisema: sellainen joka luodaan itse, vai sellainen joka luodaan musiikin avulla”, Ahlsved kysyy.

Yksiselitteistä vastausta hyvään äänimaisemaan ei tietenkään ole. Ahlsved itse on siitä hyvä esimerkki. Hän seuraa mielellään pelejä, joissa pystyy kuuntelemaan pelaajien kommunikointia ja ääniä. Muutama sata katsojaa JBK:n pelissä Pietarsaaren Länsikentän laidalla voi olla tutkijalle miellyttävä jalkapalloelämys äänellisesti, vaikka moni saattaisi olla toista mieltä.

Jotain on kuitenkin menetetty, jos katsojien äänet eivät peitä pelaajien huutoja. Tunnelmaa, intensiteettiä, jännitteitä. Jos äänet eivät joudu kamppailemaan elintilastaan, se on yksi taistelu vähemmän tuomaan tunnetta.

Ahlsvedin mukaan tilannetta voi kuvailla myös äänelliseksi darwinismiksi. Aivan samoin kuin vain vahvin jää eloon myös kova ääni peittää aina hiljaisen. Tätä kamppailua käydään yhden ottelun aikana monella tasolla.

Kun Hannu Tihinen koettaa ohjata joukkuetovereitaan kreikkalaiskatsojien mylvinnässä, se on aitoa taistelua elintilasta. Kun katsoja koettaa huutaa kentälle kulmapotkuteknon yli, se on taistelu jota ei pitäisi käydä. Ja kun kaksi kannattajaryhmää koettaa laulaa toisensa suohon, se on taistelua aidoimmillaan. Samalla hiljaisuuskin voi olla jonkun voitto.

”Kotijoukkueen perspektiivistä hiljaisuus on negatiivista, mutta vierasjoukkueen kannalta hiljennetty peli voi tarkoittaa hyvää tilannetta”, Ahlsved linjaa.

Suomalaisen jalkapallostadionin perusyksikkö on edelleen se, että isompaa pääkatsomoa vastapäätä on pienempi aurinkokatsomo. Akustisesti se ei ole missään nimessä toimivin ratkaisu.

”On vaikea saada tuntemus, että toisella puolella istuu sama yleisö, jonka kanssa ollaan rakentamassa tunnelmaa. Vaikka yleisö pitää paljon mekkalaa, on vaikea täyttää stadionia äänillä, koska ne vain häipyvät jonnekin. Yleisöllä voi olla sekä äänellisesti että visuaalisesti vaikea kokea itseään”, Ahlsved kuvailee.

Yksi kuvaavimmista esimerkeistä on Rovaniemen keskuskenttä. Jo aiemmin vanhaa betonista pääkatsomoa vastapäätä oli vain matala puinen aurinkokatsomo. Kokoero moninkertaistuu, kun upouusi pääkatsomo valmistuu juhannuksen jälkeen.

Rovaniemen matalassa rakennuskannassa hieman muuta keskustaa korkeammalla paikalla oleva 2000-paikkainen lehteri näkyy kauas. Vastaavasti piippuhyllyn paikoilta aukeaa maisemat koko kaupungin ja Kemijoen yli Ounasvaaralle saakka.

Arkkitehti Aaro Artto oli mukana suunnittelemassa Railo-nimellä kulkevaa katsomoa. Hän odottaa sen vaikutusta RoPSin pelien äänimaisemaan yhtä epätietoisena kuin kannattajat ja pelaajat.

”Rovaniemen stadionin lopullista äänimaisemaa ei ole simuloitu. Kyllä se varmaankin on jonkinlainen yllätys.”

Artto uskoo, että katsomon katto toimii ääntä voimistavana heijasteena, joka kuljettaa yleisön äänet pelaajille ja päinvastoin. Silti hän kaipaa Suomeen enemmän kaikilta sivuilta ummessa olevia stadioneita. Sellaisen hän suunnittelisi mielellään itsekin, jos saisi tilaisuuden.

”Kyllä sellainen amfiteatteri eli kenttäaluetta kokonaisuudessaan kiertävä katsomo on aivan eri luokkaa äänen kannalta. Suomessa on hyvin vähän sellaisia jalkapallostadioneita, joissa olisi kattilamainen tilanne, jossa ääni vahvistuu”, Artto toteaa.

Hannu Tihinen pitää tunnelman kannalta yhtenä merkittävänä tekijänä katsomoiden läheisyyttä kentälle. Siksi hän kavahtaa yleisurheilustadioneita, joissa katsojien ja pelaajien väliin syntyy ei-kenenkään-maa.

”Etäisyys kentältä tekee fiiliksen erilaiseksi, sillä äänet eivät tule niin lähelle pelaajia. Esimerkiksi Zürichissä pelasimme ensimmäisen kauden stadionilla, jossa katsomot olivat ihan vieressä. Sitten menimme Letzigrundille, jossa on juoksuradat, eikä se ole sama asia.”

Merkitystä ei ole pelkästään ensimmäisen penkkirivin etäisyydellä pelistä, vaan myös kaikkein viimeisen rivin. Aaro Artto ottaa huonoksi esimerkiksi Olympiastadionin, jonka varsin loivien päätykatsomoiden takariveiltä on juoksuratojen yli kentälle kohtuuttoman pitkä matka.

Rovaniemellä uuden pääkatsomon ja tekonurmen välissä kulkee muutama juoksurata, mutta ne eivät luo turhaa puskurivyöhykettä.  Lisäksi uusi pääkatsomo on erittäin jyrkkä, jolloin takanakaan ei ole kaukana.

”Yläkatsomossa on hyvin lähellä peliä ja uskon, että sitä kautta äänikokemus on hyvin intensiivinen. Ehkä intensiivisempi kuin suuressa osassa Suomen stadioneita”, Artto uskoo.

Perinnemaisema tuo sanana mieleen jotain sellaista, mikä ei ole aivan totta mutta esiintyy silti postikorteissa ja matkailumainoksissa. Jalkapallo-otteluissa perinnemaisemaan voi todella päästä, kunhan sulkee silmänsä. Silloin huomaa helposti, etteivät äänet ole kaikkialla samanlaisia.

Rovaniemeläinen yleisö on Suomen mittapuulla aktiivinen sekä hyvässä että pahassa. Osansa saavat vierasjoukkueen pelaajien lisäksi helposti myös omat ja ennen kaikkea tuomarit. Ero esimerkiksi Turkuun on selvä, jossa kynnys yksittäisiin huutoihin on selkeästi korkeampi. Myös pelaaja huomaa tunnelmien erilaisuuden.

”Anderlechtin kotistadion on sillä tavalla mielenkiintoinen stadion pelata, että fanit ovat vaativia. Jos ei pelaa riittävän hyvin, niin sen saa kuulla omilta kannattajilta. Se on sellaista, minkä huomaa pelaajana väkisin”, Tihinen toteaa.

Usein seurat erottuvat jo ennen aloitusvihellystä. Monilla on omat laulunsa, jotka saattavat olla jo perinteitä jo vuosikymmenten takaa. KuPS:n Banzai täyttää tänä vuonna 40 vuotta, HJK:n Taas kansa täyttää on muutaman vuoden vanhempi ja vielä perinteisempiäkin löytyy.

Ja vaikka Veikkausliigan tunnusmusiikki ei ehkä olekaan Mestarien liigan veroinen brändi, niin liiganousijan kotiavauksessa se voi tuntua hieman samalta kuin Händelin sävellys Hannu Tihisen korvaan ja selkäpiihin Eindhovenin illassa.

Äänimaisema voi myös kertoa jostain syvemmästä. Kaj Ahlsvedin suosikkiseura Jaro käy hyvin esimerkiksi. Pietarsaaressa tietää silmät suljettuna paremmin kuin korvat peitettynä, ettei taatusti olla Itä-Suomessa.

”Täällä kannattajat laulavat suomeksi ja ruotsiksi ja Jaron omat laulut ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kaksikielisyys on hyvin tärkeää. Ehkä en olisi ymmärtänyt sitä niin hyvin, jos en itse olisi kasvanut Pietarsaaressa ja ymmärtänyt, että Jaro on yhdistänyt kieliryhmät parhaiten koko kaupungissa”, Ahlsved toteaa.

Ehkä meidän kannattaisikin kuunnella peliä tarkemmin, sillä sieltä löytyvät ehkä katsomistakin selvemmin ne jalkapallon syvimmät hienoudet. Se, että peli on kaikkialla sama ja se, että se on kaikkialla omanlaisensa.