Seinäjoen Jalkapallokerho nousi kauden 2013 päätteeksi ansaitusti Veikkausliigaan. Se oli pelillisesti kiistatta Ykkösen paras joukkue. Tällä kaudella ilmassa on nousijajoukkueella paljon kysymyksiä, mutta talven aikana on saatu myös vastauksia. Päävalmentaja Simo Valakari ja jalkapallotoimenjohtaja Keith Armstrong ovat kyenneet kasaamaan ajoissa iskukykyisen joukkueen, jossa on sopivasti seurakulttuuria, nuoria kehittyjiä, kokemusta ja espanjalaista kykyä toteuttaa pelin perusperiaatteita selkäytimestä.
Simo Valakarin valmennuksellinen prosessi on hyvässä vauhdissa, eikä näytä heilahtelevan yksittäisten tulosten myötä suuntaan eikä toiseen. Pidetystä valmentajasta on talven mittaan huokunut keskittyminen omaan joukkueeseen ja pelin kehittämiseen, miksi näin ei jatkuisi myös sarjan alettua? Liigacupin voitto oli yksi merkki joukkueen kyvystä muuntaa vahva valmennusprosessi myös hyviksi tuloksiksi. Valakarin valmennusprosessin onnistumisen kannalta onkin keskeistä, lähteekö hän reagoinnin vai tasaisen kehittämisen tielle.
Seinäjoen Jalkapallokerho
Päävalmentaja: Simo Valakari
Valmentaja: Chris Cleaver
Valmentaja: Max Peltonen
Maalivahtivalmennus: Jori Särkkä
Fyysinen valmennus: Jaakko Nevanlinna
Mahdollinen avauskokoonpano:
Hyökkääminen – valttikortti
Pitkä ja menestyksekäs peliura ei takaa kykyä opettaa hyökkäyspelaamista. Usein ajatellaan, että pelaaja jotenkin mystisesti ja automaattisesti omaksuu pelin opettamisen malleja ja vaikutteita oman peliuransa aikana omilta valmentajiltaan. Ei omaksu automaattisesti. Pelaajan päivittäinen työ kentällä koostuu ohjeiden noudattamisesta, ohjeiden noudattamisesta ja ohjeiden noudattamisesta. Pelin taktiset mallit pyritään iskostamaan pelaajille automaation tasolle, eli niin sanotusti selkäytimeen.
Sitten on poikkeuksia, kuten Simo Valakari, jotka jo peliuransa aikana ja välittömästi sen jälkeen tutkivat ja analysoivat peliä ilman tarvetta yksinkertaistaa sitä oman oppimisprosessin keinotekoiseksi helpottamiseksi. Poikkeuksia, jotka siirtävät pelin lihaksesta aivoihin. On helppo verrata Simo Valakaria tässä suhteessa Mika Lehkosuohon: he ovat suomalaisen jalkapallovalmentamisen tulevaisuus. Miehiä, jotka ajattelevat asiat hieman pitemmälle ja täsmällisemmin kuin me muut.
SJK:n hyökkäyspelaamisesta näkee kilometrien päähän, että joukkuetta on nimenomaan valmennettu ja yritetty valmentaa jopa täsmällisesti. Pelin avausvaiheessa vaihtoehdot ovat täsmällisempiä kuin vain ”avataan lyhyellä” tai ”avataan pitkällä”. Pallonhallintavaiheessa joukkue pyrkii liikuttamaan vastustajaa suhteellisen yhtenäisen keskikenttänsä avulla. Liigacupin puolivälierässä KuPSia vastaan joukkue syötteli palloa ensimmäisellä jaksolla kentän keskiakselilla onnistumisprosentilla 85. Se on hyvä prosentti mille tahansa joukkueelle, etenkin kun keskiakselin pallonhallinnassa oli myös vastustajaa uhkaavia elementtejä, eikä se jäänyt vain keskuspuolustajien ”alibisyöttelyksi”. SJK yrittää nimittäin näin luoda pelin perusperiaatteiden mukaisesti tilaa joko vastustajan selustaan, laidoille tai kymppialueelle, eikä vain syötellä vapaalle pelaajalle ilman ajatusta. SJK:n pelinrakenteluvaiheessa ei ole selvästikään kysymys yksittäisten pelaajien sääntöjä rikkovista ja ”luovista” ratkaisuista, vaan pelin perusperiaatteiden toteuttamisesta. Näihin periaatteisiin kuuluu esimerkiksi se, että ratkaisut keskialueella ovat usein peliasennon mukaisia, helppoja ratkaisuita. Keskikenttä on organisoitu niin, että pelaajalla myös on mahdollisuus pelata helppoja ratkaisuita. Jo tästä Valakari ansaitsee sulan hattuunsa.
Joukkueen pelinrakenteluvaiheessa pallo viihtyi esimerkiksi ottelussa KuPSia vastaan keskiakselilla 52 %, oikealla kaistalla 20 % ja vasemmalla kaistalla 27 % – varsin tasapainoinen jakauma joukkueelle, joka pyrkii pääsääntöisesti pallonhallinnan keinoin hallitsemaan peliä ja haavoittamaan vastustajaa monipuolisesti. Oleellista myös on, että se ei ole sattumaa, vaan rakentelun taustalla on helppo nähdä olevan selkeät tavoitteet. Tärkeässä roolissa pelin rakentelussa tullee olemaan joukkueen suhteellisen laadukkaat keskikenttäpelaajat, kuten viime kaudella Hakasta Seinäjoelle siirtynyt Marco Matrone, Johannes Laaksonen sekä espanjalainen Josu.
Hyökkäyspelin monipuolisuus näkyy myös joukkueen maalipaikkoihin murtautumisessa. Esimerkiksi Liigacupin otteluissa KuPSia ja HJK:ta vastaan murtautumistavat jakautuivat neljän mallin kesken ällistyttävän tasaisesti: joukkue pyrkii maalintekopaikkoihin niin 1)keskityksin laidalta, 2) syöttökombinaatioin, 3) läpisyötöin sekä linjan edestä että 4) kauempaa keskikentältä läpäisten kaksi linjaa. Kauempaa lähteneiden läpisyöttöjen organisoimisessa on vielä tekemistä, liian usein hyvissä murtautumisissa hyökkäjät tulivat Liigacupin otteluissa huonoissa tulokulmissa palloon.
Kun joukkue saa houkutettua pallonhallinnan keinoin tilaa vastustajan laidalle tai selustaan, Justin Moose, Akseli Pelvas, Juho Lähde sekä muut hyökkäyspään pelaajat pyrkivät liikkumaan terävästi näihin tiloihin. Joukkueen Liigacupin finaaliin vienyt maali HJK:ta vastaan oli esimerkki joukkueen pelaavuudesta: pallonhallinta ja vastustajan houkutus ensin vasemmalle laidalle, laadukas kenttätasapaino, nopea siirto keskustan kautta kymppialueelle, josta saatiin vapaapotku. Tämän Josu toimitti upeasti verkon perukoille.
Keskeistä on, kuinka Valakari ohjeistaa joukkueen kokeneempia ja materiaaliltaan lähtökohtaisesti parempia vastustajia vastaan. Pyritäänkö rohkeasti luomaan tilaa keskikentän pallonhallinnan keinoin vai ajautuuko murtautuminen pelokkaasti suoraviivaisemmaksi menettäen monipuolisuuden hyödyt? Talven aikana joukkue on pystynyt systemaattisesti kehittämään hyökkäyspeliään tasapainoisemmaksi ja laadukkaammaksi. Liigacupin voitto oli tästä vain väistämätön lopputulema. Nyt on tärkeää, että Valakari luottaa vankkumattomasti prosessiinsa, eikä reagoi alkukaudella yksittäisten otteluiden tuloksiin. Jatkuuko kehitys tasaisena olemassa olevilla pelaajilla? Se olisi todellinen valmentajan merkki.
Puolustus – kysymysmerkki
SJK:n prässi vastustajan avatessa peliä peittää ¾ kenttää. Vastustajan hitaan hyökkäyksen hetkinä joukkue pyrkii paineistamaan palloa pikkuhiljaa kovenevalla paineella. Välillä muodostelma valuu 4-3-3:n sijasta muotoon 4-1-4-1, jos vastustajan laidat painavat SJK:n laitahyökkääjät alaspäin. Keskikentän kovanaamat Marco Matrone ja Johannes Laaksonen ovat hyviä paineistamaan vastustajan keskikenttää puolustaessaan eteenpäin. Keskikentän kolmio puolustaa vastustajan hidasta hyökkäystä aluepuolustuksen periaattein.
Kysymysmerkit tulevat vastustajia vastaan, jotka osaavat hyökätä hitaasti, ja joilta SJK ei saa nopeasti palloa pois. Liigacupin alkulohkossa se päästi peräti seitsemän maalia, joista valtaosa joukkuetta vastaan, joka pyrkii myös syöttelemään palloa (VPS).
Näin ollen on mielenkiintoista nähdä, kuinka SJK:n prässitasojen vaihtelut ja puolustuslinjan toiminta kehittyy alkukauden aikana nimenomaan tilanteissa, joissa puolustusvaihe venyy pidemmäksi kuin mihin on totuttu. Joukkueen olisi kyettävä altavastaajana pelatessaan puolustamaan laadukkaasti myös lähempänä omaa maalia pidempiä aikoja. Alemmille prässitasoille joutuessa puolustuslinjan yhtenäinen ja viisas toiminta nousee avainasemaan. Mitä lähemmäs omaa maalia joukkue ajetaan, sitä heikommin aluepuolustuksen ja miesvartioinnin variaatiot ovat joukkueella vielä toistaiseksi organisoitu. Liigacupissa SJK:n pidempiä puolustusvaiheita testasi VPS, eikä SJK kyennyt vielä alkulohko-otteluissa mukautumaan näihin. Etenkin tappiollisessa VPS-pelissä puolustuspelin haasteet näkyivät suoraan maaleina. Sebastian Strandvall rokotti pidemmän pallonhallintajakson jälkeen vapaasti kymppialueelta sekä yli-innokkaan negatiivisen tilanteenvaihdon jälkeen vapaapotkusta.
Asia nousee esille etenkin otteluissa HJK:ta, ja muita ennakkoon vahvempia joukkueita vastaan. Pystyykö joukkueen keskikenttä suojaamaan linjaa ja puolustamaan myös alaspäin, vai ovatko he vain erikoistuneet eteenpäin puolustamiseen? Kun vastustaja hyökkää systemaattisesti muutenkin kuin vain kahden miehen nopeilla vastaiskuilla, kykeneekö puolustus muuttamaan aktiivisen aluepuolustamisen järkeväksi merkkaamiseksi ja maalinteon estämiseksi omalla alueella? Toisaalta SJK:n kohdalla on hyvä muistaa, että hyökkäys on paras puolustus, jolloin sen kannattaa varmasti lähteä rohkeasti joka pelissä puolustamaan pallonhallinnan keinoin!
Suunnanmuutospelaaminen oltava järkevää
Negatiivisissa suunnanmuutoksissa joukkueella on selkeä ajatus riistää pallo nopeasti aktiivisella prässillä takaisin. Keskikenttä- ja hyökkäysosasto on liikkuvaa ja kovasti työtä tekevää materiaalia. Tässä piilee myös puolustuspelaamiseen liittyvä kysymysmerkki. Pystytäänkö aktiivinen tilanneprässi muuntamaan järkeväksi puolustamiseksi, kun vastustaja pääsee pelaamaan prässin alta pallon turvaan?
Joukkueen tunnollisten ja näyttöhaluja pursuavien pelaajien on vältettävä yli-innokasta puolustamista ja tunnistettava tilanteet, joissa riistoyritys ei ole mahdollisuus, vaan uhka. Ykkösessä hyvin organisoitu tilanneprässi aiheuttaa itselle paljon nopeita riistoja, mutta Veikkausliigassa vastaan asettuu pykälän tekniseltä ja fyysiseltä suorituskyvyltään tasokkaampia joukkueita. Näin suunnanmuutoksessa on oltava vaiheita, eikä vain yksiulotteisuutta.
Todellisuudessa SJK:n kannattaa hyökkäyspelaamisen keinoin hillitä suunnanmuutosten määrää ja nopeiden hyökkäyksiin lähtöjen määrää, jotta peli pysyy kontrollissa. Jos peli ajautuu pystysuunnassa edestakaisin pelaamiseksi, SJK on ongelmissa. Tasainen nippu tarvitsee kontrollia.
Seuraa näitä
1) Josu. On espanjalaisen pelikulttuurin kasvatti ja nuori tulevaisuuden pelaaja. Miehen potkujen, pallottoman liikkeen sekä suunnanmuutosten kanssa saa olla varuillaan jokainen vastustaja tällä kaudella. On myös upea merkki sarjan kannalta, että Josun kaltaiset pelaajat valitsevat kehitysaskeleekseen Veikkausliigan. Iso vastuu Josun kohdalla on myös Simo Valakarilla. Josu on nimittäin iässä, jossa joko tehdään päivittäin laadukasta ja täsmällistä kehittymistä kohti Euroopan huippua – tai vajotaan loppu-uran ajaksi kauas Euroopan huipusta.
2) Joukkueen hitaat hyökkäykset. Luojan kiitos Veikkausliigaan on alkanut tulla joukkueita, joilla on pallollisena selkeä pelikulttuuri ja pallon kanssa yritetään tehdä järkeviä asioita, eikä vain ”vältetä riskejä keskellä”. Kun joukkue maalaa erikoistilanteista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millainen tapahtumien kulku johti ylipäänsä vapaapotkun tai kulman saamiseen. Yleensä se SJK:n kohdalla on järkevää pallon liikuttamista ja tilaan pelaamista. Seuratkaa, kuinka Matronen, Laaksosen, Josun sekä muiden keskikentällä pelaavien pelaajien keskinäinen sijoittuminen ja peliasennot ovat yhtenäisiä ja mahdollistavat yhteistyön pelaamisen.
3) Klopit. Kannattajaryhmä mainitaan joukkueen internet-sivuilla 12. pelaajana. Eikä suotta, sillä he ovat tervetullut lisä ylimmän sarjatason katsomoihin. Nousijajoukkueelle erittäin tärkeä psykologinen tuki, etenkin jos pysyvät äänekkäinä myös ennalta parempien vastustajien hyökätessä kohti alas ajettua SJK:a.
Arvio ja asetelmat
SJK tulee haastamaan pelillisesti sarjan jokaisen joukkueen, joskin tuloksellisesti tulee olemaan haastavaa säilyttää Liigacupin kaltainen pisteiden saalistus. Hyvän fyysisen kapasiteetin sekä pelinrakentelun kyvyn omaava Johannes Laaksonen sekä Josu pelaavat itsensä suuren yleisön tietoisuuteen.
SJK on pelannut suurimman osan ajasta 4-3-3-järjestelmällä. Vastustajan pelatessa 4-4-2-järjestelmää, syntynee SJK:n peleissä mielenkiintoisia taktisia sotia. Miten nämä vastustajat suhtautuvat yhden miehen alivoimaan keskikentällä? Jos se hoidetaan laitojen kaventamisilla, SJK iskee laidoilta ylivoimahyökkäyksiä. Jos kärjestä lasketaan pelaaja keskikentälle, SJK saattaa juoksuttaa puolustuslinjan pallonhallinnan keinoin yksinäisen hyökkääjän tehottomaksi. Tehokkainta olisi painaa SJK:n laitahyökkääjät alas aktiivisin puolustajien nousuin ja hoitaa keskialue tukkoon kollektiivina.
Nälkäinen joukkue säilyttää sarjapaikkansa ajoissa, joskaan ei ole vielä valmis mitalitaistoon.