Joukkueen voi rakentaa ainutlaatuisuuden ympärille, usein kannattaakin, mutta vasta siinä vaiheessa kun tämä on siihen valmis.

Luovan tuskan ilme levisi Pasi Rautiaisen kasvoille. Hän haroi Beethovenin tukkaansa ja asetteli sitten maaottelun jälkeisessä studiossa sanoiksi kiehtovan jalkapalloaatteellisen ihanteen: ”Mulle futaaja on se, että siinä on joku järki ja tarkoitus. Että se ei oo sellasta saatanan koheltamista ja touhuumista. Niin kuin olen aina sanonut: pelaajia on paljon, mutta futaajia on vähän”.

Jako on elitistinen ja vähättelevä, mutta valtaosa peliä seuraavista tunnistaa sen myös omasta ajattelustaan. Vain ani harva kenttiä koluavista hyväksytään osaksi jalkapallon suurta tarinaa, sitä pitkää viivaa, joka piirretään Sindelarista Zidaneen, Kopasta Maradonaan. He ovat artisteja, joiden pelatessa laji esiintyy puhtaimmassa muodossaan. Jalkapalloa määrittää tällainen essentialismi, usko muiden pelien tavoittamattomissa olevaan syvempään olemukseen. Pärjätä voi olemalla nopea tai vahva, mutta futaajaksi tullakseen täytyy hallita taitoja joista on hyötyä vain vihreällä veralla.

Suomalaisia jalkapalloilijoita on vuosien saatossa ollut vähän tai yksi, riippuen tulkinnasta. Olemme perinteikäs pelaajien valtio, riittävien ja tyydyttävien valtakunta. Esittäessään erotuksen Rautiainen kuitenkin puhui nimenomaan suomalaisista jalkapalloilijoista. Eremenkoista.

Alku luo odotukset, ja vuoden 2008 EM-karsintojen alku oli täydellinen. Odotukset olivat kasvaneet valtaviksi, eikä edes tappio Azerbaidžanin vieraana onnistunut vielä potkimaan keuhkoja tyhjiksi. Raskaasti ristiin pelattu lohko tarkoitti, että asetelmat kesäkuun 2007 tuplakotiotteluun Serbiaa ja Belgiaa vastaan olivat ennenkokemattoman kutkuttavat. Tasapisteissä Serbian ja Portugalin kanssa, iskuetäisyydellä lohkoa johtavan Puolan takana ja edessä kaksi ottelua täydellä Olympiastadionilla. Kaikki alkoi kaatua noin kahdessa minuutissa.

Boško Janković kaarsi heti ottelun alussa Toni Kallion selän takaa ohjaamaan laidalta tulleen keskityksen ylänurkkaan, vieden Serbian johtoon. Pahinta ei kuitenkaan ollut tappiolle joutuminen, vaan Suomen täydellinen avuttomuus takaa-ajoasemassa. Hyökkäyspelin strategiana toimivat Sami Hyypiän kaaripallot yli passiivisen keskikentän, kohti kärkipari Shefki Kuqi – Mikael Forssellia. Närkästys oli käsinkosketeltavaa. Kotiyleisö oli saapunut katsomaan joukkuetta, joka painoi Portugalin syvälle omalle puoliskolleen samalla stadionilla. Roy Hodgsonin yritys sumputtaa keskikenttä jättämällä laiturit kokonaan sivuun avauskokoonpanosta teki pelistä staattista, eikä Suomi päässyt lähellekään murtautumistilanteita.

Takaiskut tuntuivat kertyvän. Teemu Tainio jäi nurmen pintaan polveaan pidellen ja jouduttiin vaihtamaan kentältä. Epätoivon varjo kahmi Olympiastadionia synkeään syleilyynsä, vaikka vieraiden etumatka oli vasta maalin mittainen. Hyypiän nostaminen kärkeen näyttäytyi jo surullisena vitsinä, varsinkin kun kapteeni onnistui hyökkääjänä vain ottamaan keltaisen kortin joka pitäisi hänet sivussa Belgia-kamppailusta. Kirsikaksi kakun päälle Milan Jovanovi karkasi viime hetkillä tökkäämään pallon ohi Jussi Jääskeläisen ja ryntäsi tuulettamaan voittoa vieraskannattajien valtavan ”Kosovo is Serbia” -lakanan eteen.

Belgia-ottelua edeltäneet neljä päivää suomalainen jalkapallo oli kuin läppärin kylmässä kajossa masturbaation jälkeiseen yksinäisyyteensä havahtunut haamu. Litmanen, loukkaantunut. Hyypiä, pelikiellossa. Tainio, loukkaantunut. Jopa Hyypiän korvaajaksi kaavailtu Toni Kuivasto rikkoi selkänsä harjoituksissa ja joutui jäämään sivuun. Jos kollektiivisissa keuhkoissa vielä pihisi jotakin, nyt se oli imetty viimeistä hönkäystä myöten pois. Avauskokoonpanoon nousi viisi uutta nimeä, heidän joukossaan ensiesiintymisensä maajoukkueessa tekevä Roman Eremenko.

Mitä debyytteihin tulee, historian annaaleihin ei montaa yhtä täydellistä ole kirjattu. Eremenko oli päättyneellä kaudella murtautunut mukaan Udinesen ryhmään, mutta tarjolla oli ollut lähinnä paikka vaihtopenkillä. Loppukauden lainapestillä Sienassa vastuuta oli tarjolla enemmän ja esiintymisiä ensimmäisellä Serie A -kaudella kertyi lopulta yhteensä 17. Kaikki toki tiesivät, että kyseessä oli suomalaisen jalkapallon suurin lupaus, mutta vain harva oli lopulta nähnyt Romanin pelaavan ennen Belgia-ottelua.

Joten kun keskikentän nappisilmäisen Corto Maltesen 30 metrin pystysyöttö ottelun kymmenennellä minuutilla sivalsi halki Belgian keskikentän ja vieri vauhtiin viilettäneen Jonatan Johanssonin jalkaan kultavadilla, kuului yleisöstä kohahdus jolla ei ollut tekemistä auenneen maalipaikan kanssa. Sen jälkeen kaikki onnistui. Belgian hidas ja kömpelö keskikenttä ei pysynyt Eremenkon veljesten perässä. Syöttö kerrallaan Suomi vyöryi läpi ja ohi vastustajansa. Merkittävää ei ollut ainoastaan Johanssonin ja Alexei Eremenkon maalien tuoma voitto, vaan tapa jolla se otettiin. Ero Serbia-otteluun oli kuin yöllä ja päivällä. Kunniattomaksi koettu vetäytyminen ja pallon ronkkiminen kohti kuuta vaihtuivat hienostuneeseen hyökkäysten hyökyaaltoon. Ruumiin ja sielun voitto henkilöityi nuoreen Eremenkoon, joka toimi kaiken keskipisteenä.

Belgia-ottelu tietenkin muistetaan huuhkajasta, mutta Roman oli tuona iltana kuin Suomen valkoinen kyyhkynen. Epäonnistumisen liasta vielä puhdas, syytön. Epäluuloinen katse ympäri kenttää harhaillen hän liisi tuomaan Suomen peliin sen kaipaaman rauhan. Hehkutuksen keskellä Roy Hodgson muistutti, että Serbiaa vastaan keskikentällä ei olisi ollut samalla tavalla tilaa. Harva kuunteli, ja miksi olisi kuunnellutkaan? Siivissä ei ollut vielä tahran tahraa.

Alexei ja Roman Eremenko edustavat tavallaan Alexei Eremenko sr:n, Valeri Popovitšin ja Oleg Ivanovin perintöä suomalaisten ikkunana venäläiseen jalkapalloon. Taidolla, näkemyksellä ja ripauksella eleganttia arroganssia Veikkausliigaa 90-luvulla hallinnut kolmikko erottui yhtälailla keskimääräisistä suomalaisista pelaajasta kuin veljekset maajoukkueen rivimiehistä. Romanin kohdalla röyhkeys kentällä syttyi kuitenkin hitaammin, harkitumpina palasina. Uransa alkuvuosina hän teki vain tarvittavan, luotettavasti ja älykkäästi.

2010 MM-karsintojen alkaessa Roman Eremenko oli kiistatta yksi maajoukkueen kirkkaimmista tähdistä. Kausi Udinesessa oli epäonnistunut, mutta lainasiirto Kiovan Dynamoon teki hänestä kertaheitolla Mestarien liigassa pelaavan seuran avauskokoonpanon miehen. Suomen arpaonni oli kurja. EM-finalisti Saksa ja EM-välieriin yltänyt Venäjä nostivat riman kisapaikkaan naurettavan korkealle, mutta edellisten karsintojen vahvojen esitysten vanavedessä mahdollisuuksia sen ylittämiseen pidettiin jopa hyvinä. Ensimmäinen karsintaottelu uuden päävalmentaja Stuart Baxterin alaisuudessa ei ainakaan vähentänyt intoilua joukkueen ympärillä. 3–3-tasapeli Olympiastadionilla Saksaa vastaan oli lopulta jopa pettymys Suomen johdettua kamppailua kolmeen otteeseen.

Karsintojen avainotteluiksi nousivat kaksi kohtaamista Venäjän kanssa. Itänaapurin haastaminen herätti suomalaisessa jalkapallossa ennennäkemättömän nationalismin puuskan. Lähinnä jääkiekosta tuttu sotaretoriikka nosti vastenmielistä päätään ja ripusti joku jo kansallista itsetuntoakin tulosten varaan. Katseet kääntyivät vasta 21-vuotiaaseen Romaniin.

Vieraspeli Moskovassa oli katastrofi. Jo alkumetreillä Eremenko oli lahjoittaa kotijoukkueelle avausosuman löysällä syötöllä maalivahdille, mutta Jussi Jääskeläinen ehti vielä niukasti pelastamaan tilanteen. Hetkeä myöhemmin Roman tönäistiin heppoisesti irti pallosta keskialueella ja Venäjän nopean vastahyökkäyksen päätteeksi pallo kimpoili Petri Pasasen jalasta Suomen maaliin.

Itseluottamuksen kerran kadottua Eremenko ei enää kyennyt eikä uskaltanut, vaan tyytyi siirtämään ratkaisuvastuuta muille. Pelin moottorin sakatessa Suomi ei saanut minkäänlaista otetta salamannopeasti hyökänneestä vastustajasta. Kissa ja hiiri -leikki päättyi lopulta toisen puoliajan alussa Venäjän pujotellessa paineetta ohi Suomen prässistä ja kammettua pallon tällä kertaa Veli Lammen koiven kautta verkon perukoille. Samalla Baxter veti Romanin vaihtoon.

Löylytyksen jälkeen Eremenkoa kritisoitiin huolimattomuudesta. Hänen asenteessaan nähtiin käännös ylimielisempään suuntaan. Todellisuudessa muutos ei vain ollut ehtinyt tarpeeksi pitkälle. Vielä Moskovassa epäonnistumiset iskivät Romanin henkiseen lukkoon ja hän yritti piiloutua. Sitä peli ei kuitenkaan Eremenkolle enää sallinut. Ollessaan kentällä joukkue seisoi ja kaatui nyt hänen mukanaan.

Hitaasti ja huomaamattomasti uusia elementtejä ilmestyi Eremenkon pelaamiseen. Enemmän kaukolaukauksia. Rohkeampia harhautuksia. Kuka muu edes voisi uskottavasti esittää antavansa kantapääsyöttöä sivurajaa kohti juostessaan? Romanin seuraamisen ilo on muutoksen hienovaraisuudessa. Uusia palasia loksahtaa paikoilleen jatkuvasti, mutta aina entisten ehdoilla. Tärkeintä Eremenkon pelaamisessa on edelleen jalkapallon perustavanlaatuisimpien taitojen täydellinen hallinta, mutta hän ei ole sama pelaaja kuin viime vuonna tai sitä edellisenä. Hän on vahvempi. Hän on vastuussa.

Ainutlaatuiset pelaajat aiheuttavat valmentajille piinatonta päänsärkyä. Kun rivipelaajien kohdalla mietitään, ketkä valitaan kentälle, avainpelaajien kohdalla pitää pohtia, mikä on heidän optimaalisin roolinsa. Roolituspelin panokset ovat kovat ja palkinnot suuret. Onnistunut vahvuuksien maksimointi voi tehdä ratkaisevan eron siinä, yltääkö joukkue karsinnoista kisoihin vai ei.

Kahden vuoden ajan Mixu Paatelainen on nyt metsästänyt oikeaa tapaa käyttää Eremenkoa. Uusi vaarallisuus on nostanut hänet seurajoukkueessa ylemmäs keskikentällä, lähemmäs vastustajan maalia. MM-karsintojen ensimmäisessä ottelussa Ranskaa vastaan Mixu päätti nostaa Romanin ylemmälle oksalle joulukuusessaan. Kokeilu epäonnistui. Eremenko ei päässyt peliin sisään, mikä tarkoitti että Suomi ei päässyt peliin sisään. Toisen puoliajan alussa Roman putosi takaisin keskustaan.

Paatelainen yritti korvata Romanin juonikkuuden yläoksalla tuomalla Alexei Eremenko jr:n takaisin avauskokoonpanoon Georgiaa vastaan. Kun se ei onnistunut, hän nosti Romanin takaisin ylemmäs ja yritti korvata tämän pelinavaamista tuomalla Teemu Tainion takaisin maajoukkueeseen. EM-karsinnat avanneessa Kreikka-ottelussa Roman jälleen aloitti yläoksalla, mutta putosi toisen puoliajan alussa alemmas.

Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole mikään periaatteellinen valinta pelipaikkojen välillä. Eremenkon monipuolisuus on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Tärkeintä on, että hänen roolinsa on mahdollisimman suuri. Ajoittain se voi tarkoittaa, että Roman on pallossa vähemmän. Joskus taas, että kaikki hyökkäykset käynnistetään hänen kauttaan. Ylä- tai alaoksalla, Suomen peli rakentuu nyt Romanin ympärille. Sen täytyy, sillä hän on ainutlaatuinen. Se voi, sillä hän on siihen valmis.