Valmentajan ura on elämänpituinen pakomatka. Kiinni jääminen ei ole loppu, se vain tarkoittaa koko kierteen alkamista alusta.

Edelliset kaudet noususta kamppaillut kakkosdivarijoukkue palkkaa päävalmentajakseen kymmenien vuosien uran suomalaisen jalkapallon huipulla tehneen, vielä valmentajan iässä olevan, 61-vuotiaan kulttihahmon. Kaapista löytyvät kaksi SM-hopeaa, kaksi nousua pääsarjaan ja yksi valinta vuoden suomalaiseksi jalkapallovalmentajaksi. Fanfaarit eivät kuitenkaan soi Raumalla, kun yksinäinen vaeltaja astelee kaupunkiin raahaten arkullista muistojen painolastia mukanaan. Hannu Tourun kantamukset ovat keskimääräistä painavammat.

Jalkapallovalmentajan profiili on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut valtavasti. Esiin marssiva sukupolvi edustaa jalkapallon globalisaatiota, askelta pois pelkän urheilun kentästä ja kohti ympäröivää yhteiskuntaa peilaavia trendejä. He ovat kosmopoliitteja, jotka eivät anna poikien pelata, vaan käyvät avointa dialogia yleisönsä kanssa pedagogiikasta ja pelifilosofiasta. Istuva puku päällään. Vahvasti perinteisiin nojaavassa kulttuurissa vanhojen toimintatapojen syrjäyttäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tiellä ovat vuosien hämärässä metodejaan ja rutiinejaan hioneet aikansa jättiläiset, jalkapallon dinosaurukset. Hiljalleen ne kaatuvat yksi kerrallaan, mutta jäljellä seisovien varjot ovat suuria.

On hölmöä ja turhaa arvottaa erilaisia tapoja pelata jalkapalloa, mutta jos pitäisi nimetä vuosien varrelta vähiten jalkapalloa muistuttanut tapa pelata jalkapalloa, saattaisi se olla Hannu Tourun tapa. On yksi asia pelata suoraviivaista futista, täysin oma taiteenlajinsa taas riisua elementti kerrallaan peli kaikesta eleganssistaan ja runoudestaan. Eikä kyse ole mistään yksinkertaisempien, puhtaampien arvojen löytämisestä, vaan häpeilemättömästä hyökkäyksestä jalkapallon pyhyyden kimppuun. Kuin ilmoitus vastustajan yrittäessä potkaista pelin käyntiin: ”haistakaa paska, me työnnämme nyt kuulaa”. Täydellisellä dekonstruktion saavuttamisella on hintansa. Toinen toistaan hurjemmat tarinat kertovat Tourun yrityksestä kontrolloida pelaajiensa sielunmaisemaa fyysisen rääkin ohessa.

”Uskon, että Hannulle jalkapallo on tavallaan sotaa ja ottelut taisteluja siinä. Se on tietysti brutaali lähestymistapa, mutta hän on toisaalta tehnyt liigapelaajia sellaisista alasarjajalkapalloilijoista, jotka eivät olisi itsekään siihen uskoneet. Olen seissyt vieressä kun hän on senttien päässä pelaajan kasvoista ilmoittanut tämän olevan tarpeeksi hyvä, ja olen nähnyt sen toimivan. Joukkueharjoitteissa hän saattoi kolmen tunnin ajan kävelyttää poikia olasta pitäen oikeisiin asentoihin pakottaakseen vastustajan tiettyihin syöttösuuntiin ja jotta pelaajat tietäisivät valmiiksi miten vastahyökkäyksiin lähdetään. Tai opettaa kovuutta liukutaklausharjoituksilla sorakentällä, niin että kovin jätkä on se joka vuotaa eniten verta”, muistelee Tourun vuonna 2004 Jaroon palkannut Kristian Sundqvist.

Tulokset tietenkin puhuvat puolestaan. Touru on urallaan onnistunut ulosmittaamaan valmentamistaan joukkueista täyden potentiaalin enemmän kuin kerran. Kaudella 1991 putoamiskamppailuun alunpitäen veikattu FF Jaro jäi lopulta pisteen päähän pronssista, seuraavana vuonna joukkue ylsi Suomen Cupin finaaliin. Kauden 1997 VPS ylsi hopealle, seuraavana syksynä mestaruus lipui vaasalaisten näpeistä vasta viimeisellä kierroksella. FC Hämeenlinnaa hän oli nostamassa pääsarjaan, ja siellä pitämässä, ennen paluuta Pietarsaareen pelastamaan putoamiskurimuksessa ollutta Jaroa. Meriitit olivat kuitenkin kaukaisia Tourun aloittaessa talvella Pallo-Iirojen peräsimessä.

Lyhytsyöttöpelistään viime vuosina tunnettu, ajoittain jopa pallon hieromisesta syytetty, jalkapalloa päivätöiden ohessa pelaava joukkue kuulosti lähtökohtaisesti ehkä hedelmättömimmältä maaperältä, jonka ehdotonta sitoutumista pelaajiltaan vaativa Touru voisi edes löytää kaavittavakseen. Ehkä helppous ei olekaan ensimmäinen asia jota näistä pesteistä haetaan.

 

Valmentaa jalkapallojoukkuetta yli kolmen vuoden ajan ja kuolla. Pelaajien seurauskollisuuden puute on modernin pelin megalomaanisuuteen kyllästyneiden katsojien jatkuva ärsyyntymisen kohde gladiaattoreiden kompastellessa kuumeisesti kohti korkeuksissa kiiltelevää kultaista reunustaan, mutta valmentajia harvoin kuulee kritisoitavan maallisen mammonan perässä juoksemisesta tai kauheimman kilpailijan syliin sukeltamisesta. Kuitenkin niin vähän kuin samassa seurassa pitkään pelanneita nykyään onkin, on samassa seurassa pitkään valmentaneita (suhteessakin) vielä vähemmän. Sille on varsin yksinkertainen syy; heillä ei ole juurikaan valinnan varaa.

Jalkapallojoukkueen päävalmentajan ura on niin volatiili, että uuden askeleen ottamisesta harvoin kehdataan motkottaa. Se on elämän pituinen pakomatka, kuin loputon peli Grand Theft Autoa. Luonnollisesti vähemmän väkivaltainen, mutta huomattavasti verisempi. Mitä pidemmälle pötkit ja mitä epätoivoisemmaksi juoksusi käy, sitä enemmän vertasi janoavia perässäsi on. Kiinni jääminen ei ole loppu, se vain tarkoittaa rakentamisen ja koko kierteen alkamista alusta. Ja kaikki jäävät kiinni. On käymässä varsin ilmeiseksi, että ainakaan tältä planeetalta erityisen hyvää jalkapallovalmentajaa ei ole mahdollista löytää. Tai ainakaan niin hyvää, että hänestä kannattaisi pitää kiinni vaikka tulokset hetkellisesti heikkenisivät.

Pallo-Iirojen harjoitukset Hannu Tourun alaisuudessa alkoivat marraskuussa pelonsekaisissa tunnelmissa. Ensi töikseen ”Tore” ilmoitti, ettei ”futsal-pelaajille ole sijaa hänen joukkueessaan”. Edellinen pesti TuTossa ei herättänyt juurikaan luottamusta metodeihin. Ensimmäisellä kaudella turkulaiset putosivat Kakkosesta Kolmoseen, toisella selvisivät sarjassa täpärästi. Kauaa ei Raumallakaan jouduttu rakoilun merkkejä odottamaan. Huhut kertoivat välirikoista pelaajien kanssa jo ensimmäisten kuukausien aikana ja lumien sulaessa syntyi myös päätöksiä. Ensimmäisenä kyllästyi joukkueen monikymmenvuotinen huoltaja Lasse Saarilehto, seuraavaksi käynnistyi pelaajien puoliavoin kapina sosiaalisessa mediassa. Suomen Cupissa Vitosen Peimari United painoi kolme osumaa raumalaisten maaliin ja vasta jatkoaika toi Pallo-Iiroille paikan neljännellä kierroksella. Neljä joukkueen omaa kasvattia (Jonas Nyholm, Nico Rinne, Antti Horjanheimo ja Eetu Setänen) pakeni tai savustettiin ulos. Sitten kausi alkoi… ja joukkue voitti neljä ensimmäisestä viidestä pelistään.

”Hänen suhtautumisensa töihin oli maaninen. Jos ajatellaan, että aktiivista työtä oli päivän aikana 7 tuntia, Hannu olisi mielellään istunut toiset 7 tuntia keskustelemassa fläppitaulujen ja videoiden äärellä. Ottelun alla hän ei nuku, hän ei syö, hän hikoilee ja tärisee. Valmentaminen on urheilusuoritus. Se oli myös merkittävä syy, joka tempaisi pelaajat hänen mukaansa. Voiton hetkellä Hannu tuuletti raivokkaasti, räkä poskella, ja muisti tasan tarkkaan käydä kiittämässä jokaista pelaajaansa. Myös ne, joille hän oli huutanut sylki lentäen, ja joita hän oli juoksuttanut kramppeihin saakka, saivat osansa. En usko, että se oli kovinkaan harkittua tai kyynistä. Hän vain osasi luoda kollektiivisen onnistumisen tunteen joukkueeseen”, toteaa Sundqvist.

 

Valmentajan tehtävä on monimutkainen. Naurettavan, järjettömän, raivostuttavan monimutkainen. Lista rooleista, johon huipputason valmentajan tulisi venyä on loputon ja välillä jopa keskenään ristiriitainen. Vahva auktoriteetti, lempeä kasvattaja, viileä analyytikko, intohimoinen sytyttäjä. Jokaisen pelaajan henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ottava, mutta kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva. Kaikkia asioita kaikille miehille. Eikä sekään riitä. Oma erinomaisuutensa täytyy kyetä viestimään myös ulospäin. Jokapäiväisen tekemisen lisäksi tarkkailun alla ovat ulkoinen olemus, artikulaatio, luonne, voitosta saatu nautinto ja tappion tuottama kärsimys. Pään täytyy raksuttaa jatkuvasti uusien ratkaisujen löytämiseksi, mutta mikäli reaktio tapahtumiin kentällä ei olekaan riehakas, tulkitsee joku ettei sydän syki enää joukkueelle. Ympärillä olevat ihmiset peilaavat jatkuvasti omia mielipiteitään ulkopuolelta sinkoileviin viesteihin ja kollektiivisen psykoanalyysin tulokset syöpyvät totuudeksi historian kirjoihin.

Tietenkin vain häviävän pieni osa valmentajista voi koskaan edes esittää kykenevänsä tähän kaikkeen. Huipputasoltakin löytyy varmasti valmentajia joiden kärsivällisyys ei kestä tilastollisen analyysin tekemistä joukkueensa heikkouksista. Jossakin toisaalla joku oman elämänsä Meursault pohtii kahvikupin äärellä: ”Hävisimme tänään. Tai ehkä eilen. Uutisissa oli sähke: ”Jälleen tappio. Osanottomme. Valmentaja erotettava.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Jokaisella on kai vahvuutensa. Nuorten pelaajien harjoittelusta puhuttaessa sanotaan usein, että avain ei ole keskittyä heikkouksien hävittämiseen vaan vahvuuksien voimistamiseen. Maailman kilpailluimmassa lajissa joukosta erottuminen tekee yksilöstä toisenlaisen vaihtoehdon ja siten mielenkiintoisemman palasen ryhmään. Sama pätee myös valmentajiin. Täysin omanlaisensa tyylin harjoituskentälle tuova hahmo voi virkistää ummehtuneen ilmapiirin ja vapauttaa pelaajat tai läpsäistä joukkueen hereille ja pakottaa sen hampaat irvessä taisteluun. Siksi Tourun kaltaisilla ääripäillä on paikkansa jalkapallossa. Valmentajan sokean pisteen paljastuttua seuraavan rekrytoinnin kohdalla huomio kiinnittyy helposti kandidaatteihin, jotka eivät varmasti ole sokeita sille nimenomaiselle pisteelle. Silloin on tärkeää soljahtaa tiettyyn rooliin, muottiin, joka etsijöillä on valmiina mielessään.

Juuri niillä jalansijoilla dinosaurukset seisovat. He ovat kuin jalkapallon vanhan kansan viisauksia, esi-isien rohtoja vaivoihin joita moderni mies ei ymmärrä. Kerran toimineiden konstien uudestaan käyttöön ottamisessa on tietenkin selkeä logiikka. Kovinkaan kokonaisvaltaisia ratkaisuja ne eivät kuitenkaan koskaan ole. Suunnatessaan valonheittimensä kohti sokeaa pistettään seurat usein unohtavat kuinka suuri työ kaiken muun valaisemiseen on tehty.

Loistavan alun jälkeen Pallo-Iirojen voitot kääntyivät murskaaviksi tappioiksi, joukkue näytti täysin organisoimattomalta ja rivit rakoilivat entisestään. Kannattajat ja entiset pelaajat löivät painetta, tukea ”ToreOut” –kampanjalle annettiin laajasti ympäri suomalaista kulttuurikenttää. Elokuun lopussa putoamiskurimukseen joutunut seura vihdoin erotti Hannu Tourun. Samalla ovenavauksella takaisin joukkueeseen asteli paraatillinen kauden alla pois pyrähtäneitä pelimiehiä. Dinosaurus oli kaatunut, mutta suurimmat eivät koskaan tuuperru taistelutta.