Suoraviivaista jalkapalloa suosivien suusta kuulee usein korostettavan etteivät kaikki pitkät pallot suinkaan ole roiskaisuja. Pitkät syötöt ovatkin kontrolloitu tapa edistää peliä ja keskeinen osa jalkapalloa. Tämä sinnepäin roiskaisujen ja pitkien hallittujen syöttöjen tasapaino tulee olemaan tulevalla kaudella pelillisesti Ilveksen avainkysymys.

Olen jo vuosia todennut, että nykyisellä seuratyön tasolla kyse ei ole siitä, nouseeko Ilves Veikkausliigaan, vaan siitä minä vuonna vääjäämätön nousu tapahtuu. Kaudelle 2015 Ilves sai nousun kabinettien kautta kuin lahjana, mutta kyseiseen asemaan seura oli noussut pitkäjänteisellä ja harkitulla työllä.

Pelaajamäärältään Suomen suurin seura on juniorikentillä tuonut esiin uuden sukupolven jalkapalloilijoita. Pelaajia joilla on hyvät tekniset edellytykset pelata jalkapalloa, mutta myös ymmärrystä kollektiivin pelitavasta. Uuden Ilveksen juniorijoukkueet ovat pyrkineet pelaamaan jalkapalloa maata pitkin joko pidemmän rakentelun hyökkäyksillä tai nopeilla positiivisilla tilanteenvaihdoilla. Mielenkiintoista onkin, että ulkopuolisen silmin seuraa katsoessa sarjanousu tuo todennäköisesti myös ensimmäisen roson uuteen ilvesläiseen pelitapakulttuuriin.

Ilves ja Keken Ilves

Keith Armstrong muistetaan HJK:n ja Hakan mestarijoukkueiden perämisestä. Tällä kaudella Armstrongilla on iso, erilainen haaste Ilveksen päävalmentajana. Hän operoi sarjan pienimmällä pelaajabudjetilla puoliammattilaisjoukkueella, joka sai tietää sarjapaikastaan vasta talvella. Joukkueen arki on kaukana euro-otteluista ja huippuunsa viritetystä ammattilaisjoukkueesta. Keke tunnetaan valmentajana, jonka joukkueet harvoin esittävät hienouksia. Pisteitä Keke on kuitenkin tottunut keräämään, joidenkin mielestä hienouksien puutteesta huolimatta, toisten mielestä taas sen ansiosta.

Ilves pelasi liigacupissa kaksi kertaa KuPSia vastaan. Näissä otteluissa he pyrkivät pelinavausvaiheesta eteenpäin 117 kertaa. Näistä ainoastaan 27% he yrittivät edetä lyhyellä syötöllä yhden vastustajan linjan ohi, kun taas 73% syötöistä oli pitkiä syöttöjä joissa pyrittiin ohittamaan kaksi tai useampi linja kerralla. Onnistumisprosentti lyhyissä syötöissä oli kuitenkin merkittävästi korkeampi kuin pitkissä. Kun lyhyet syötöt jättivät pallon Ilveksen haltuun 72% varmuudella, niin pitkissä syötöissä vastaava prosentti oli 38. Tässä vaiheessa on aiheellista kysyä, miksi ihmeessä Armstrongin Ilveksen kannattaisi pelata pidempiä syöttöjä pelinavausvaiheessa?

Nykyfutiksen yksi vallitsevimpia suuntauksia on pallonhallintapeli. Sen yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on hyvin organisoiduissa joukkueissa kontrolloida pallonmenetyksiä. Tavoitteena on, että pallo menetetään mahdollisimman vaarattomalla alueella niin, että omat pelaajat ovat valmiiksi pallon lähellä negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Pitkän syötön, Armstrongin hyökkäyspelifilosofian ja Ilveksen tulevan kauden avainasia löytyy samasta logiikasta. Jos Ilves pystyy toimittamaan pallot pitkillä syötöillä alueille, missä niiden menettäminen on mahdollisimman vaaratonta ja oman joukkueen pelaajat ovat optimaalisesti ryhmittyneitä, he pystyvät näin helpottamaan merkittävästi omaa puolustuspelaamistaan. Vaikka kappaleessa aiemmin kuvailtu pallonhallintapelaaminen lienee lähempänä seuran pelitapaa, tulevalla kaudella Keken Ilves tulee erittäin todennäköisesti panostamaan suoraviivaisuuteen ja kenttätasapainoon. Onkin siis mielenkiintoista pohtia, miten Ilves pystyisi optimoimaan kyseisen pelityylin hyökkäyssuuntaan?

Tamperelaisten kannalta on oleellista kaksi asiaa. Ensinnäkin, minkälainen olisi heille optimaalinen pitkä syöttö. Toiseksi, miten he pystyisivät kyseisiä pidempiä syöttöjä säännöllisesti tekemään niin, että joukkueen ryhmitys syöttöhetkellä tukisi sekä hyökkäyspeliä että mahdollista negatiivista tilanteenvaihtoa.

Pitkän syötön anatomia

Keskeisiä pitkän syötön onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi syötön suunta, kohteen alueellinen pelaajamäärä ja tietenkin vastaanottavan pelaajan ominaisuudet suhteessa lähimpään vastustajaan. Ensisijainen määrittävä tekijä on kuitenkin syötön korkeus. Jaottelen syötöt mataliin ja korkeisiin sen mukaan nousevatko ne kenttäpelaajan ulottuvuutta korkeammalle. Pitkät matalat syötöt ovat huomattavasti helpommin vastaanottavan pelaajan kontrolloitavissa kuin korkeat vastaavat. Valitettavasti vain pitkät matalat syötöt ovat myös erittäin vaikeita toteuttaa korkealla onnistumisprosentilla niin yksilötaidon kuin pelitavan kannalta. Kun tähän yhdistää Ilveksen haasteet pelaajabudjetin suhteen, voi nopeasti todeta, että ainakin tulevalle kaudelle pitkien matalien syöttöjen onnistumiseen pohjautuva pelitapa olisi todennäköisesti huono ajatus.

Korkeiden syöttöjen suuntaamista suhteessa kenttään kuvastavat hyvin tilastot Ilveksen aiemmin mainituista peleistä. Niissä Ilves teki korkeita pystysuuntaisia syöttöjä 62 kappaletta joista 32% jäi Ilveksen hallintaan. Korkeita diagonaalisia syöttöjä taas tuli vain 17, mutta niistä 53% jäi Ilveksen hallintaan. Eli vaikka diagonaaliset syötöt eivät Ilveksen pelisuunnitelmaan lukujen perusteella kuuluneet, niin silti niissä onnistuttiin pystysuuntaisia paremmin.

Hyvin toteutettuna pitkät, korkeat diagonaaliset syötöt ovatkin tehokkaampia kuin pystysuuntaiset syötöt. Tämä johtuu puolustajan ja hyökkääjän havainnointisuunnasta sekä hyökkääjän liikkeestä: pystysuuntaisessa syötössä puolustaja yleensä näkee sekä pallon että hyökkääjän samassa suunnassa kun taas hyökkääjän on vaikeampi nähdä puolustajan liike. Diagonaalisessa syötössä tilanne on usein juuri päinvastoin, erityisesti jos hyökkäävä pelaaja pääsee palloon liikkeestä. Lisäksi korkeasta diagonaalisesta syötöstä on keskimäärin helpompi tehdä peliä edistävä ratkaisu kuin pystysuuntaisesta syötöstä.

Vaikka vaaka kallistuukin diagonaalisyöttöjen puolelle, niin myös pystysuunnan syötöissä voi olla hyvät puolensa. Ne ovat keskimäärin lyhyempiä ja siksi teknisesti helpompia suorituksia. Lisäksi ne ovat pituutensa puolesta helpompia syöttää puolustuslinjan selustaan.

Hyökkäyspelin kannalta joukkueen ryhmittymisessä korkeaa, pitkää diagonaalisyöttöä varten on kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin tulisi pystyä rakentamaan syötön kohteeksi hyökkäävälle joukkueelle mahdollisimman otollinen taistelupari. Oleellista ei siis ole niinkään se, onko kohdepelaajana ”iso, fyysinen hyökkääjä” vaan kohdepelaajan kyvyt suhteessa tilanteeseen tulevaa puolustajaan. Tämän avainasian tärkeys nousi Ilveksen tulevan kauden suhteen aivan uusiin korkeuksiin, kun isokokoinen ja lupauksia herättävästi pelannut Henry Chidozie Ugwunna loukkaantui. Yksi vaihtoehto on, että Mika Lahtinen pyrkii säännöllisesti hakeutumaan painottoman puolen laitapuolustajan luokse, jonne pitkä ja korkea diagonaalisyöttö pelataan. Laitapuolustajat kun keskimäärin ovat miellyttävämpiä vastustajia korkeissa syötöissä kuin keskuspuolustajat.

Toisekseen tulisi pystyä luomaan vastaanottohetkenä vastaanottoalueelle ylivoima. Korkeista syötöistä vain harva saadaan suoraan ykköspallosta haltuun, suurin osa voitetaan joukkueelle kakkospalloista. Tällöin oleellista on maksimoida omat mahdollisuudet kakkospallon voittamiseen luomalla hetkellinen alueellinen ylivoima pallon vastaanottoalueen lähelle. Nyt siirrymme entistä vahvemmin joukkueen konkreettisten pelitapakysymysten äärelle.

Tokasta se lähtee

Kun korkea diagonaalinen syöttö potkaistaan liikkeelle, ovat arvioitua vastaanottopaikkaa lähimmät puolustuspelaajat liikkumassa voittamaan kakkospalloa. Ilveksen tuleekin pystyä hyödyntämään pallollisen joukkueen ratkaisevaa etua: he pystyvät tietämään etukäteen, milloin syöttö pelataan. Tämä etu syntyy tietenkin vain jos joukkueella on harjoiteltu pelitapa, jolloin jokainen Ilves-pelaaja kentällä osaa tunnistaa, minkälaisista tilanteista pitkä ja korkea diagonaalisyöttö pelataan. Mikäli näin on, keltavihreiden pelurit pystyvät voittamaan vastustajansa kakkospalloille suuntautuvissa liikkeissä ja pystyvät muodostamaan alueellisen ylivoiman.

Selkeä pelitapa pitkien syöttöjen lähtiessä on myös keskeisin tekijä negatiiviseen tilanteenvaihtoon valmistautumisessa. Kun pelaajat tunnistavat syötön kohta lähtevän ja pallonmenetyksen mahdollisuuden kasvavan, he voivat sijoittua kentällä huomioiden tämän mahdollisuuden. Mikäli esimerkiksi pallollisen puolen laitapuolustaja ei tunnista, että palloa juuri vastaanottamassa oleva keskuspuolustaja on pelaamassa toisella kosketuksellaan pitkän diagonaalisyötön toiselle laidalle, hän voi olla liikkumassa syöttöhetkellä leveyteen ja ylöspäin. Tämä lisää mahdollisuutta olla erittäin heikosti sijoittunut vastustajan nopeaa vastahyökkästä ajatellen.

Eli tunnistetaan tilanne yhtenäisesti ja pelataan fiksu, pitkä syöttö. Siinäkö se? Ei, tämäkään ei vielä aivan riitä. Mikäli Ilves joutuu pelaamaan pitkät syötöt vastustajan prässin johdosta epäsuotuisista tilanteista, edellä mainittujen avainasioiden toteutuminen heikkenee ja sekä hyökkäyspelin että negatiivisen tilanteenvaihdon toteutuksen laatu huononee. Keltavihreiden tulisikin pystyä luomaan säännöllisesti ja paljon niitä tilanteita, joissa he pääsevät pelaamaan pitkiä diagonaalisyöttöjä omilla ehdoillaan. Tämä vaatisi pelinavausvaiheen pallonhallintaosaamisen maksimoimista. Ilveksen maalivahdin, puolustuslinjan ja alimpien keskikenttien tulisi pystyä pitämään palloa muutaman syötön syöttöketjuilla myös paineen alla sen aikaa, että he pääsevät pelitavan mukaiseen pitkän syötön lähtötilanteeseen.

Ojanperä, Aho, Hynynen, Kujala, Korte… Pelaajamateriaali riittäisi tähän erinomaisesti. Tämä on tietenkin huomattavasti helpompaa toteuttaa, jos vastustaja ei prässää ylhäältä, jolloin ainoa haaste on tilanteen yhtenäisessä tunnistamisessa. Näin ollen treenikentällä Ilveksen tulisikin panostaa erityisesti siihen, että he pystyvät pelinavausvaiheessa korkeaa prässiä vastaan syöttämään edellä mainitut avainasiat täyttäviä pitkiä diagonaalisyöttöjä niin, että kaikki kentän keltavihreät tunnistavat tilanteen samalla tavalla jo ennen syötön lähtemistä.

Taistelu todennäköisyyksistä

Resepti ei ole monimutkainen: Muutama pelinavausvaiheessa annettu merkityksettömältä näyttävä syöttö, joiden aikana kenttäpelaajat ehtivät hakea pitkään diagonaalisyöttöön valmistautuvan ryhmityksen. Paineettomasta tilanteesta lähtevä pitkä diagonaalisyöttö Lahtiselle vastustajan heikompaa laitapuolustajaa vastaan alueelle, jonne ilvesläiset ennakoivasti liikkuvat. Tämä olisi Ilveksen kannalta tuloksekasta pelitapaa tulevalla kaudella. Luonnollisesti Ilveksenkään ei kannata jokaista hyökkäystä näin pelata, vaan pelitapaan pitää luoda myös vaihtoehtoisia malleja. Kuitenkin pelitapa jonka ensisijaisissa vaihtoehdoissa hyödynnetään mahdollisimman hyvin avainasioita, tuottaa pitkässä juoksussa myös todennäköisimmin parhaan lopputuloksen.

Jos ja kun Ilveksen hyökkäyspelitapa tulee alkukaudesta perustumaan pitkiin korkeisiin syöttöihin, se ei välttämättä ole monelle yhtä hienoa seurattavaa kuin maata pitkin lyhytsyöttöpeli. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että pelitapa olisi pelillisesti köyhää. Kannattaakin seurata, lähteekö Keken suojattien pitkä syöttö paineettomasta Ilveksen toivomasta tilanteesta kohti toivottua pelaajaa vai hätäisesti vastustajan prässin seurauksena sinne jonnekin? Missä kentän suunnassa syötöt annetaan, minkälaiselle kohdepelaajalle ja ketä vastaan? Entä saako Ilves alueellisen ylivoiman kakkospalloille?

Yksittäinen Ilveksen peli voi päättyä miten vain. Kokonaisen kauden mittakaavassa pitkien syöttöjen laadukas toteuttaminen on kuitenkin joukkueen kannalta todennäköisesti säilymisen arvoinen suoritus.