EM-karsintojen alku on ollut tuloksellisesti hyvä, mutta kahdesta voitosta huolimatta Suomella on vielä paljon parannettavaa.
Suomen naisten maajoukkue on aloittanut EM-karsintansa vahvasti: kahdesta ottelusta kuusi pistettä, maaliero 3–0. Erityisesti vierasvoitto yhdestä lohkon päävastustajasta Irlannista oli tuloksellisesti erinomainen suoritus. Tulokset onkin otettu vastaan asiankuuluvalla ilolla, mutta aina päävalmentaja Andrée Jeglertzistä lähtien on muistettu mainita, että parannettavaa jäi.
Monet odottivat Helmareilta murskavoittoa Montenegrosta joka on naisjalkapallon kääpiöitä. Irlantia vastaan Suomi oli ottelun alkua lukuun ottamatta selkeänä altavastaajana 2–0-maaliin asti. Uefan tilastojen mukaan hyvät maalintekopaikat olivatkin Irlantia vastaan 4–0 Irlannille ja Montenegroa vastaan vain 3–0 Suomelle. Nämä luvut kuvaavat hyvin nähtyjä pelejä, vaikka Montenegron yksin läpi -tilanne ottelun lopusta onkin niistä jäänyt tilastoimatta.
Kun tulokset ovat näin hyviä, niin missään nimessä negatiivisuuteen tai ylikriittisyyteen ei ole tarvetta. Yhtä selvää kuitenkin on, että mikäli jatkossa peliesitykset tuottavat pääkilpailijoita vastaan pelejä, joissa vastustaja luo selkeästi enemmän hyviä maalintekopaikkoja, niin pistesaldokaan ei enää samaan tahtiin kartu.
Jalkapallon olemus
Kuningas jalkapallon jäsentelyssä toistuvat usein erilaiset jännitteet. Onko kyse taito-, juoksu- vai älypelistä? Pitäisikö pelin olla pelaajien peli, vai pitäisikö pelaajien toimintaa mikromanageroida ja kuinka paljon? Yksi perinteisimmistä jännitteistä on yksilön ja joukkueen välinen suhde. On selvää, että mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä selvemmin jalkapallo on yhteistyön peliä. Korkealla tasolla myös vaatimukset yksilön peruspelaamiselle kasvavat merkittävästi.
Toisaalta jotkut yksilöt myös erottuvat erikoisosaamisellaan, millä on kiistatta iso merkitys lopputulokseen. Siinä missä Tinja-Riikka Korpela torjui upeasti Ruesha Littlejohnin vedon yläriman alta, ei Irlannin maalissa Emma Byrne saanut astetta helpompaa Emma Koiviston keskityspalloa ohjattua riman oikealle puolelle.
Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on viime vuosina päästy astetta syvemmälle joukkueiden pelitavasta keskustellessa. Sen myötä mukaan keskusteluun on tullut myös hieman epämääräinen ja määrittelemätön termi, peruspelaaminen. Tässä tekstissä peruspelaamisella viitataan kaikkiin niihin jalkapallopelin ilmiöihin, jotka toistuvat kentällä jatkuvasti pelitavasta riippumatta. Lähdenkin nyt tarkastelemaan Helmareiden kahden ensimmäisen karsintaottelun peliesityksiä hyökkäyspelin kautta paitsi pelitavallisten, niin myös yhden peruspelaamisen perusyksikön eli 1v1-tilanteiden kautta.
1v1-pelaaminen
Pelaaja vastaan pelaaja. Tästä osa-alueesta jää yleisessä keskustelussa usein hyvin yksipuolinen kuva. Kyllä, vastustajan ohittaminen on yksi 1v1-pelaamisen osa-alue, mutta lukumäärällisesti se on neljästä hyökkäyspelin 1v1-tilanteiden osa-alueista (1v1 pallottomana, suojaaminen, jalan avaus ja ohittaminen) se harvinaisin.
Yleisin tilanne on luonnollisesti 1v1-tilanne pallottomana. Näissä tilanteissa pelaajan tulisi osata säädellä omaa pelitilaansa eli hänen edustansa ja lähimmän vastustajan väliin jäävää aluetta. Omaa pelitilaa voi säädellä peliasentoa muuttamalla, liikkumalla tai vaikka harhauttamalla vastustajaa ensin pienellä juoksulla ennen pelattavaksi liikkumista.
Pallon kanssa 1v1-tilanteessa voi joko pyrkiä pallon suojaamiseen, jalan avaamiseen tai ohittamiseen. Suojatessa vastustaja on prässäämässä kontaktietäisyydellä ja peliasentona on joko kylki- tai negativiinen peliasento. Tällöin tavoitteena on säilyttää pallonhallinta omalla joukkueella, yleensä tiputtamalla pallo tukemaan tulevalle pelaajalle. Jalan avauksella pyritään vastustajan prässin alla avaamaan syöttölinja tai laukaisupaikka. Ohittamisesta on kyse silloin, kun pyritään etenemään pallon kanssa puolustajan selustassa olevaan tilaan.
Montenegro ryhmittyy
Suomen ottelu Montenegroa vastaan oli hyvin kaksijakoinen. Ensimmäisellä puoliajalla Helmareilla oli isoja vaikeuksia luoda maalintekopaikkoja. Ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet murtautumisvaiheen toiminnasta, vaan siitä, ettei laadukkaille murtautumispaikoille päästy tarpeeksi usein. Usein kun ottelun luonne on osaavampi vastaan heikompi, niin paikkoja syntyy enemmän ottelun loppupuolella. Tämä selittyy sillä, että toisen puoliajan edetessä heikomman joukkueen puolustus alkaa rakoilemaan paremman joukkueen pallonhallinnan tuoman juoksutuksen tuottaman fyysisen ja psykologisen väsymyksen myötä. Montenegroa vastaan Suomi pääsi kuitenkin heti toisen puoliajan alusta lähtien merkittävästi paremmin murtautumisalueille. Jalkapallolehden toimitus ei ole saanut käsiinsä podcastia Helmareiden taukokeskusteluista, mutta pelistä katsottuna sinivalkoiset alkoivat toteuttaa kahta 1v1-tilanteiden peruspelaamisen tekijää astetta laadukkaammin.
Ensimmäisellä puoliajalla suomalaisilla oli isoja haasteita hallita omaa pelitilaa, mikä parani merkittävästi toisella puoliajalla. Lisäksi sinivalkoiset hyödynsivät toisella puoliajalla merkittävästi paremmin pallon suojaamista etenemisen apuna. Kuvaavaa onkin että kun ensimmäisellä puoliajalla Helmarit pelasivat pallon edetessään suojaukseen yhdeksän kertaa, niin kyseinen määrä kaksinkertaistui toiselle puoliajalle ja myös onnistumisprosentti nousi hieman: 77 prosentista 83:een. Onnistuneiden etenemisten määrä tätä peruspelaamisen elementtiä hyödyntäen nousi siis seitsemästä viiteentoista.
Ensimmäisen puoliajan aikana pelinavaus- ja rakenteluvaiheessa suomalaisilla oli usein liikaa pelitilaa. Eli palloa liikutettiin liian kaukana vastustajan ylimmistä linjoista, mikä tarkoitti, ettei Suomi onnistunut liikuttamaan Montenegron ryhmitystä niin nopeasti, että sijoittumisvirheitä olisi tullut. Tästä seurasi, että Suomi lähti usein yrittämään etenemistä tilanteessa missä vastustaja oli hyvin ryhmittynyt ja pelitilaa oli vaikea löytää. Kun ahtaassa pelitilassa ja usein negatiivisessa peliasennossa haettiin etenemistä, niin heikompikin vastustaja pystyi ne korkealla prosentilla estämään. (Esimerkki tästä nähdään yllä olevassa Ylen lähetyksen pohjalta tehdyssä havainnollistuksessa: Nora Heroumille pelataan pallo ahtaaseen tilaan. Suojaamisen ja pallon liikuttamisen sijaan hän yrittää kääntyillä pienessä pelitilassa organisoitunutta puolustusta vastaan. Tuloksena on pallonmenetys.)
Toista puoliaikaa oli pelattu alle viisi minuuttia kun Suomi hyökkäsi tehden edellä mainitut asiat erittäin laadukkaasti. Pallo pelattiin painopistettä vaihtaen Emmi Alaselle, joka oli lähellä Montenegron ryhmitystä, houkutellen kaksi pelaajaa itseensä kiinni. Suomen hyökkäyspelin moottorin pelitila jäi minimiin, mutta hänellä oli riittävästi 1v1-peruspelaamisen osaamista, joten hän pelasi ahdistettuna helpon ratkaisun positiivisessa peliasennossa olleelle Katri Mattsonille.
Sekunnin päästä Alanen olikin saanut jo pallon takaisin häneen kiinni rynnänneen puolustajan selustaan. Tämän jälkeen Alanen syötti pallon Adelina Engmanille seuraavaan linjaan suojaukseen ja liikkui itse pelattavaksi. Engman suojasi hienosti 1v1-tilanteen ja pelasi pallon takaisin Alaselle, minkä jälkeen Helmarit olivat edenneet kymppialueelle puolustuslinjan eteen tavalla, joka oli repinyt vastustajan puolustuslinjan muodon sekaisin. Seurauksena oli erinomainen maalintekotilanne, mutta ei maalia.
15 minuuttia myöhemmin Suomi rakensi hyökkäyksen täsmälleen samoista elementeistä. Pallo käytettiin lähellä vastustajan ryhmitystä suojauksessa, mutta ahtaasta pelitilasta ei edetty, vaan tehtiin klassinen in-out -suoritus, jossa pallo tiputettiin takaisin tukena olleelle pelaajalle, joka pelasi sen välittömästi prässäämään liikkuneen vastustajan selustaan. Näin edetessä Suomen pelaajista sekä Linda Sällström että erinomaisesti karsintaottelut aloittanut Natalia Kuikka osasivat sijoittua niin, että heillä oli riittävästi pelitilaa. Seurauksena erinomainen maalintekotilanne ja ottelun ratkaissut maali.
Vain joukkueen sisällä olevat pelaajat pystyvät varmasti sanomaan kuinka suuri osa näistä esimerkeistä ja muista toisen puoliajan hyvistä suorituksista johtui yksilöiden korkeatasoisesta peruspelaamisesta ja kuinka suuri osa joukkueen pelitavasta. Mitään vastakkainasettelua näiden osa-alueiden välille on kuitenkin turha rakentaa, sillä ne kulkevat käsi kädessä: mitä korkeampi peruspelaamisen taso on, sitä helpompaa pelaajien on pelitapaa toteuttaa.
Irlanti prässää
Ensimmäisessä ottelussaan Helmarit oli selkeä ennakkosuosikki. Irlantia vastaan vierasottelussa kotijoukkue kontrolloi peliä ja Suomi pyristeli mukana. Vahvojen alkuminuuttien jälkeen Suomen pallonhallintajaksot jäivät jatkuvasti lyhyemmiksi Irlannin prässätessä ja paine siirtyi enemmän ja enemmän Suomen maalille, kunnes 0–2-osuma vapautti Suomen peliä ja murskasi Irlannin toiveet.
Suomen pelitavallinen ongelma oli pallonhallinnan heikkous. Erityisesti aikaisen johtomaalin jälkeen Helmareilla ei ollut edes tarvetta varsinaisesti edetä pitkillä hyökkäyksillä, mutta kun Suomi säännöllisesti menetti pallon nopeasti, niin paine omassa päässä kasvoi. Samalla on annettava tunnustusta Irlannille, jonka korkea prässitaso oli hyvin organisoitu. He pystyivät pakottamaan suomalaiset antamaan prässin alta lähteviä pitkiä syöttöjä, jotka he isolla prosentilla puolustuslinjassaan katkoivat.
Mikäli Helmarit haluaa päästä EM-kisoihin, on selvää, että Suomen on pystyttävä pelaamaan paremmin tällaista prässiä vastaan. Minimitavoite on, että palloa pitää pystyä pitämään riskittömästi niin, että joukkue saa lepoaikaa. Hyökkäyspelitavan kannalta se tarkoittaa, että pelinavaamis- ja rakenteluvaiheen yhteistyö on organisoitava yhtenäiseksi. Toisaalta se luo myös painetta yksilöiden peruspelaamiseen.
Irlannin prässiä vastaan suomalaisten ongelmat hyökkäyspelin 1v1 -tilanteissa niin pallottomana kuin pallollisena tulivat todella vahvasti esiin. Irlantilaiset pystyivät jatkuvasti luomaan Suomen 2v1- tai jopa 3v1-tilanteista 1v1-tilanteita sulkemalla syöttölinjan ja juoksemalla kovaa kohti pallollista pelaajaa. Erityisesti puolustuslinjan pelaajien peruspelaamisen tulisi olla sillä tasolla, että näissä tilanteissa osataan automaattisesti sijoittua niin että oma pelitila maksimoituu ja pallon saatua avata jalka siirtämällä palloa prässin alla sen verran sivuun, että haluttu syöttölinja aukeaa.
Puolustuslinjan lisäksi pelinavaamisvaiheen pallonhallinnassa keskikentän keskustan pelaajien rooli korostuu. Vaikka pelaaja ei olisi taiturimainen pallonkäsittelijä, niin peruspelaamisen elementtejä laadukkaasti tekemällä pystyy selviytymään vaikeammastakin tilanteista. Esimerkiksi Annika Kukkosen rooli joukkueessa ei ole olla pallollisen pelaamisen johtohahmo, mutta tämän esimerkin kaltaisissa tilanteissa Suomen on yksinkertaisesti pystyttävä säilyttämään pallonhallinta itsellä.
Prässi ei ole kovaa ja keskikentällä on tilaa. Jos Kukkonen liikkuisi kaksi askelta alaspäin ja kääntyisi positiiviseen peliasentoon, olisi hänen mahdollista jatkaa peliä painottoman puolen topparille ja Irlannin prässi olisi purettu.
Erinomainen esimerkki hyvästä peruspelaamisesta prässin alla tuli Irlanti-ottelussa 12 minuutin jälkeen. Pallo pelattiin Mattsonille laitaan, johon Irlannilta tuli prässi, jonka tavoitteena oli saada Katri Mattson pelaamaan laitaa pitkin kohti Irlannin ylivoimaa. Mattson otti ensimmäisen kosketuksen lähelle kroppaa keskustan puolelle ja kun puolustaja ei hidastanut vauhtiaan, niin Mattson avasi 1v1-tilanteessa jalan keskustan puolelle ohittaen hetkellisesti prässin. Tämä tarjosi Mattsonille aikaa havainnoida useita syöttövaihtoehtoja. Vaikka seuraava ratkaisu olikin heikko, niin Engmanin ja Kuikan erinomaisen 1v1 kamppailu- ja peruspelaamissuoritusten seurauksena Suomi pääsi etenemään ja pallo kaivettiin vastustajan verkosta.
Kuinka paljon kyse on pelitavasta, kuinka paljon yksilön osaamisesta peruspelaamisessa? Vaikea sanoa joukkueen ulkopuolelta. Pelitavan tulee kuitenkin aina tukea pelaajien ominaisuuksia, eli jos pelaaja joutuu jatkuvasti pelaamaan heikoilla osa-alueillaan, niin pelitapa on huono. Selvää onkin, että päävalmentaja Jeglertzin pitää pystyä luomaan vähintään pallonhallinnan säilyttäviä pelitavallisia malleja Helmareille pelinavaamis- ja rakenteluvaiheisiin, jos Suomi aikoo kovempia maita vastaan pystyä pisteitä säännöllisesti tuottaviin peliesityksiin.
Irlanti ohittaa
Irlanti-ottelussa korostui myös 1v1-ohittamisen merkitys etenemisessä ja murtautumisvaiheessa. Irlannin vasemmalla laidalla pelannut Julie-Ann Russell oli jo ensimmäisellä puoliajalla mukana kahdessa Irlannin vaarallisessa hyökkäyksessä. Neljäntoista peliminuutin jälkeen hän sai nopeassa hyökkäyksessä pallon laitaan, pyrki 1v1-ohitukseen, sai jalan auki ja ampui tulisesti.
Tilanteessa Russell toteutti hienosti 1v1-ohittamisen peruspelaamisen laatutekijöitä. Hän piti kuljetusnopeuden korkeana uhaten liikkua laidan puolelta ohi. Tämä pakotti puolustajan heikkoon tasapainoon. Pieni uhkaus keskustaa kohti ja kääntö takaisin laidan puolelle avasi maalintekotilanteen, vaikka ohitus jäikin vajaaksi.
Suomellakin oli 1v1-tilanteensa. Kaikki niistä eivät missään nimessä olleet huonoja yrityksiä, mutta kyseisen peruspelaamisen osa-alueen laatutekijöitä korostaaksemme, tässä oli Russelliin verrattuna päinvastainen esimerkki. Adelina Engman pääsi täysin puhtaaseen 1v1-tilanteeseen boksin rajalla, mutta kuljetti hitaasti suoraan kohti puolustajaa. Näin puolustajan oli mahdollisimman helppoa säilyttää tasapaino ja reagoida mahdollisiin vetoihin tai suunnanmuutoksiin. Engman yrittikin hieman siirtää palloa ja laukaisi, mutta puolustajalla ei ollut mitään ongelmia peittää vetoa.
Ottelussa nähtiin myös erinomainen esimerkki 1v1-ohittamisen tuomista mahdollisuuksista syöttöpelin suhteen. Palaamme takaisin Russelliin. Hänen 1v1-suorituksensa olivat Suomelle uhka. Näin ollen häntä puolustettaessa hänelle annettiin joko tietoisesti tai vaistonvaraisesti hieman enemmän tilaa pallon kanssa, ja näin ylisuojeltiin omaa selustaa ohituksilta. Tämä on looginen tapa puolustaa, mutta samalla se helpottaa hyvä 1v1-ohittajan mahdollisuuksia edistää peliä syöttöpelin kautta.
40 peliminuutin kohdalla Russell sai irtopallon itselleen keskialueella ja ehti juuri ja juuri kääntyä. Suomella olisi ollut mahdollisuus iskeä kiinni, mutta riski tulla ohitetuksi oli suuri. Näin Russell pääsi antamaan peliä edistävän syötön, peli eteni painottomalle puolelle ja hetken päästä vaadittiin Korpelalta upea kaksoistorjunta pitämään Suomen maali puhtaana. Mikäli Russellilla ei olisi 1v1-ohittamisen uhkaa ollut, ei kyseinen hyökkäys olisi laidan ahtaasta tilasta enää edennyt.
Lopuksi
Viimeiseen esimerkkiin liittyy tietenkin paljon muitakin tekijöitä kuin yksi Russellin hetkellinen 1v1-tilanne keskialueella. Jalkapallo on moniulotteinen peli, jossa esimerkiksi peruspelaamiseen ja pelitapaan liittyvät tekijät soljuvat yhdessä pelin virrassa. Nämä yksittäiset esimerkit kuvaavat kuitenkin hyvin pelien yleiskuvaa ja havainnollistavat peruspelaamisen korkean tason vaatimuksia kansainvälisellä huipputasolla.
En tiedä kuinka monta kunnon harjoitusta Helmarit pystyy vuoden aikana yhdessä tarkalleen tekemään, mutta määrä on varmasti pieni. Se aiheuttaa isoja haasteita valmennukselle. Tärkeää olisikin tunnistaa pelaajien ominaisuudet nimenomaan peruspelaamisen eri osa-alueilla ja rakentaa pelitapa niin, että pelaajat pääsevät hyödyntämään vahvuuksiaan.
Yksi suurimmista kysymyksistä Helmareiden valmennukselle tulevia karsintoja ajatellen onkin, että onko Suomen pelaajistossa riittävästi pallonhallinnan vaatimaa peruspelaamisen osaamista kovimpia pelejä ajatellen, jotta pelitapaan voi rakentaa vähintään puolustamista helpottavan pallonhallintavaiheen? Jos pelaajilta löytyy peruspelaamisen osaamista tarpeeksi, niin loppu on enää kiinni valmennustiimin osaamisesta. Jos ei löydy, niin pelitapa on rakennettava muiden tekijöiden varaan. Seuraavan kerran vastauksia näihin kysymyksiin nähdään 27. lokakuuta, kun Suomi kohtaa Espanjan Helsingissä.