Helmikuussa 2012 Jordan Seabrook pakkasi laukkunsa ja lähti ammattilaiseksi Suomeen. Samalla hän alkoi pitää blogia ammattilaispelaajan elämästä, josta luksus ja glamour ovat kaukana.

”Kotiinpaluu pilaa väistämättä kaikki hyvät lomamatkat. Asiaa ei helpota yhtään se, että koti sattuu sijaitsemaan suomalaisessa pikkukaupungissa. Ei ole mitään yhtä synkkää kuin lento Tukholman tai Lontoon kaltaisesta kaupungista Vaasaan. Kukaan ei nouse koneeseen hymy huulillaan. Lähtö Tampereelta Lontooseen oli kuin karnevaalia. Kotiinpaluu on hautajaismarssia.”

Kun Jordan Seabrook on asunut Vaasassa puoli vuotta, häneen iskee koti-ikävä. 26-vuotias amerikkalainen kaipaa kotimaastaan kaikkea mahdollista pikaruuasta ja urheilukanavista koripallo- ja jenkkifutisotteluihin.

Siksi Seabrook matkustaa Lontooseen niin usein kuin pystyy: ”Se on ainut paikka Euroopassa, joka muistuttaa Amerikkaa.”

Paluumatka vain pilaa hienon reissun joka kerta.

Tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei Seabrook tee matkoistaan helppoja itselleen. Hän etsii olosuhteiden pakosta halvimmat mahdolliset lennot.

Syyskuussa se tarkoittaa lentämistä halpalentoyhtiöllä ensin Lontoosta Liettuaan ja sieltä viiden tunnin odottelun jälkeen halvimmalla mahdollisella lennolla Tampereelle. Ja se on vasta alkua. Tampereella kello on yksitoista illalla ja viimeinen juna Vaasaan on mennyt jo ajat sitten. Seabrookilla on kaksi vaihtoehtoa: viettää yö hostellissa ja lähteä aamukuuden junalla harjoituksiin tai mennä yöjunalla Seinäjoelle, odottaa pari tuntia asemalla ja jatkaa sitten bussilla Vaasaan.

Seabrook valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon – ja katuu jo ennen kuin on päässyt perille. ”Päädyin Seinäjoen rautatieasemalle puolen kymmenen juopon kanssa enkä saanut nukuttua ollenkaan. Sanomattakin on selvää, että seuraavan päivän treenit olivat lähinnä selviytymistä.”

Tervetuloa futisammattilaisen arkeen!

 

”Välttelen ihmisten pyytämistä kylään tänne. He todennäköisesti vain tylsistyisivät Vaasassa”, Seabrook kirjoittaa blogissaan One Yank Abroad. Hän puhuu kokemuksesta. Häneltä on loppunut tekeminen. Ei ole minne mennä, ei ole mitä nähdä.

Seabrook korostaa, ettei hän hyökkää Vaasaa kohtaan. Kaupungin suurin puute on, että se on niin pieni. Hän toivoo, että jos joku hänen ystävistään vaivautuisi matkustamaan Skandinaviaan saakka, tälle olisi tarjottavana enemmän tekemistä kuin mitä Vaasasta löytyy.

Hän sanoo pitävänsä VPS:ssä pelaamisesta, mutta toivoisi, että Vaasa olisi suurempi kuin se on. ”Täsmälleen samanlainen kuin se on nyt, mutta porukkaa olisi kymmenkertainen määrä. Siihen päälle tulisi kaikki nähtävyydet ja huvitukset joita sen kokoiseen kaupunkiin kuuluvat.”

Seabrook ei syytä ikävästään Vaasaa eikä Suomea. Hän tietää, että kärsisi koti-ikävästä missä päin Eurooppaa tahansa. Hän uskoo Suomessa asumisen jopa helpottavan ikävää, koska kaikki puhuvat englantia. Se tekee kommunikoinnista mutkattomampaa.

”Mutta jos kärsin koti-ikävästä Skandinaviassa jo muutaman kuukauden jälkeen, voin vain kuvitella kuinka kestäisin Turkissa, Itävallassa tai Kiinassa. Kärsisin luultavasti vähemmän koti-ikävästä, jos tienaisin miljoona dollaria vuodessa, mutta niin tulee tuskin tapahtumaan”, Seabrook päättää. Siinä hän on oikeassa. Amerikkalaisen tienestit ovat kaukana miljoonista. Hän ei pääse jalkapallolla vuoden aikana edes viisinumeroisille euroansioille.

Seabrook ei ole Suomessa rahan perässä, joten on pakko kysyä, miksi hän ylipäätään on täällä. Seabrook kertoo olevansa suurkaupunkeja rakastava maailmanmatkaaja. Mitä sellainen tyyppi tekee koluamassa suomalaisia pikkukaupunkeja?

Miten hän oikein päätyi tänne?

 

Helmikuussa 2012 Jordan Seabrook pakkasi kaksi matkalaukkua, repun ja putkikassin täyteen tavaraa. Mukaansa hän otti muun muassa PlayStation-konsolin, järkyttävän kasan vaatteita ja kuudet nappulakengät.

Seabrook oli lähdössä toteuttamaan haavettaan: hänestä tulisi ammattilaisjalkapalloilija. Edessä olisi kausi Valkeakosken Hakassa, jonka amerikkalainen oli vakuuttanut syystalven testijaksollaan.

Jokseenkin jokaisessa tv-sarjassa, jossa ulkomaalainen muuttaa Pohjoismaihin, hän saapuu keskelle talvea. Seabrookin muutto noudattaa samaa kaavaa. Hän saapuu Suomeen 30 asteen pakkasten keskelle.

”En syönyt päivällistä, koska asunnossa ei ollut ruokaa ja ulkona on niin kylmä, etten pystynyt kävelemään puolta mailia kauppaan”, Seabrook kirjoittaa selvittyään perille. ”Jos blogiin ei tule enää juttuja, tiedätte että olen mennyt ulos, ollut siellä liian pitkään ja kuollut kylmyyteen.”

Seuraavien päivien aikana vuorossa on lisää kulttuurishokkeja. Kauppaan päästyään Seabrook ostaa lopulta keksejä ja perunalastuja, koska ei ymmärrä sanaakaan suomea eikä saa selvää, mitä missäkin paketissa on.

Seabrook on kohtuullisen hyvin perillä Hakan tilanteesta. Hän tietää, että seuralla ei ole hirveästi rahaa. Hänen aiemmat seuransa Yhdysvalloissa ovat olleet samankaltaisessa tilanteessa, joten Seabrook tietää, mitä se tarkoittaa: ”Osaa niistä ylellisyyksistä, joita pelaajat voisivat odottaa muualla, ei ole saatavilla Hakassa. Onneksi en ole tullut Valkeakoskelle ylellisyyksien perässä.”

Seabrook ymmärtää senkin, että mikäli Hakalla olisi enemmän rahaa, hän ei välttämättä olisi joukkueessa. Kun rahaa ei juurikaan ole, seuran täytyy ryhtyä hieman luovaksi pelaajahankinnoissaan. ”Siksi täällä rakennetaan joukkuetta omilla junioreilla ja halvoilla ulkomaalaisilla (kuten minulla). Itse asiassa olen ainut uusi pelaaja, jota ei ole nostettu juniorijoukkueesta tai hankittu Yknonnesta eli ykkösdivisioonasta.”

Laitahyökkääjä suhtautuu uteliaisuudella uusiin asioihin. Hän käy pelaamassa Liigacupin ottelut Maarianhaminassa ja Turussa ja osallistuu joukkueen ”tunnelmanluontitilaisuuteen” oppien samalla jotain hyvin olennaista maastamme: ”Ilmeisesti Suomessa ’tunnelmanluontipäivä vaimojen ja tyttöystävien kanssa’ tarkoittaa ’ryyppäämistä keskipäivästä lähtien sammumiseen saakka – ja välillä pidetään tunnin leikkitauko joka saa kaikki näyttämään humalaisilta idiooteilta’. On sanomattakin selvää, että minulla oli hauskaa.”

Seabrookin tunnelmaa nostaa entisestään se, että on jo helmikuun 12. päivä. Hänen sopimuksessaan oli purkupykälä, jonka seura pystyi käyttämään kuun 11. päivään mennessä. Hän uskoo olevansa täysivaltainen hakalainen – ja joutuu pettymään pari päivää myöhemmin, kun selviää, ettei seuralla olekaan hänelle käyttöä. Tilannetta ei helpota yhtään se, että on ystävänpäivä.

 

Seabrook kuvailee tapahtumaketjua elämänsä hirveimmäksi ystävänpäiväksi. Hänellä ei kuitenkaan ole varaa jäädä rypemään itsesääliin. Niinpä hän matkustaa vielä samana päivänä Pietarsaareen. Ystävänpäivän iltana Seabrook makaa hotellihuoneen sängyllä ja odottaa seuraavan päivän testiottelua, joka on lähes kirjaimellisesti hyppy tuntemattomaan. ”Pelaan huomenna ottelun joukkueessa jota en ole koskaan tavannut ja josta en tiedä yhtään mitään. Minulla ei ole hajuakaan siitä, millä ryhmityksellä Jaro pelaa, missä he haluavat minun pelaavan tai kuinka he pelaavat. En tiedä edes joukkueen valmentajan nimeä.”

Tilanne on kaukana optimaalisesta, mutta Seabrook pyrkii keskittymään positiivisiin puoliin – kuten Jaron tarjoamaan ilmaiseen lounaaseen. Pelaajille tarjoillaan paikallisessa ravintolassa myös ilmaista päivällistä, mutta menu on rajattu annokseen joka tunnetaan Jaro-nuudeleina.

”Se on valtava lautasellinen nuudeleita joiden päällä on jonkinlaista valkokastiketta ja kinkkusuikaleita. Se ei kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta hinta on lyömätön ja annos on itse asiassa erittäin maukas. Voin ilman muuta kuvitella syöväni Jaro-nuudeleita 3–4 kertaa viikossa.”

Jaro-nuudelit jäävät kuitenkin lopulta haaveeksi. Jaro ei tarjoa Seabrookille sopimusta, joten amerikkalaisen Suomen-kiertue jatkuu Myllykoskelle. Tässä vaiheessa rivien välistä pystyy lukemaan, kuinka kiertolaisuus on alkanut nakertaa Seabrookia.

”Myllykoski on selvästi pienin paikka, jossa olen täällä vieraillut. Tämä on kylä, jossa on korkeintaan pari tuhatta asukasta. Valkeakoski näyttää tämän paikan rinnalla metropolilta.” Seabrook yrittää piristää itseään käymällä joukkuekavereiden kanssa Kouvolassa, mutta toteaa senkin harmittavan pieneksi.

Koska Seabrook ei ole vieläkään päässyt sopimuspalkoille, hän on elänyt Suomessa hyvin niukasti. Sekin alkaa syödä miestä. ”Kaikesta kuukauden aikana käyttämästäni rahasta vähintään 90 prosenttia on mennyt täällä ruokaan ja junalippuihin”, hän kirjoittaa. Ruoka on kallista, mutta ei järin monipuolista. ”Olen syönyt kanaa ja riisiä joka päivä ollessani Myllykoskella.”

Lähtökohdat Myllykosken tryoutille eivät ole muutenkaan parhaat mahdolliset. Vaikuttaa siltä, ettei Seabrook itsekään usko viihtyvänsä pikkupaikkakunnalla. Hän antaa blogissa esimerkin tyypillisestä päivästään: ”Meillä oli kahdet harjoitukset, mätin maaleja molemmissa treeneissä ja sitten katsoin kuusi tuntia Netflixiä ja menin nukkumaan.”

Noilla riveillä hän tulee määrittäneeksi arjen, joka ei todennäköisesti muuttuisi hirveästi, vaikka hän saisi pelaajasopimuksen seuraan. ”Jos teen tänne sopimuksen, linnoittaudun huoneeseeni ja katson Netflixiä koko päivän”, hän tunnustaa mutta yrittää sitten tsempata itseään: ”Toisaalta, jos tylsyys on suurin ongelmani, voin sanoa että minulla on aika hyvä elämä.”

Suurempia ongelmia on kuitenkin tulossa. Seabrook ei saa sopimusta MyPaankaan. Yhtäkkiä amerikkalainen maailmanmatkaaja tajuaa olevansa laukkujensa kanssa jumissa suomalaisessa ”kylässä”. ”En voi lähteä, mutta täällä istuminenkaan ei ole minulle hyväksi. Ainut hyvä asia on, että täällä olemisesta ei tarvitse maksaa vuokraa. Jos minun pitäisi maksaa viikon ajan hotellihuoneesta, olisin taloudellisesti puilla paljailla.”

Hotellihuoneesta käsin Seabrook aloittaa mainoskampanjan, joka nolostuttaisi paatuneimmankin itsensäkorostajan. ”Jos haluatte tietää kenelle lähetin sähköpostia, ottakaa esille Ruotsin ja Tanskan liigojen sarjataulukko. Aloittakaa pohjalta ja jatkakaa lukemista sijoille 7-10 asti. Jos nämä seurat eivät vastaa, käyn läpi toiseksi ylimmän sarjatason joukkueita kärjestä alkaen. En ole ollut yhteydessä kaikkiin seuroihin, osittain siksi, että niiden sähköpostiosoitteita on vaikea löytää, mutta ainakin 40 prosenttia seuroista saa minulta postia kolmen päivän kuluessa. Tarjoudun varmuuden vuoksi matkustamaan omalla kustannuksellani paikan päälle. Toivon mukaan suunnitelmani toimii.”

 

Lopulta Seabrook löytää pelipaikan Ruotsin kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavasta Enköpingistä. Sopimus on kuitenkin vain neljän kuukauden mittainen, ja sen jälkeen Seabrook päätyy sinne minne oli alun perin menossakin: Valkeakosken Hakaan. Sopimus on lyhyempi ja palkka pienempi kuin mitä hänelle talvella tarjottiin, mutta hän on vihdoin hakalainen.

Hetken Valkeakoskella asuttuaan Seabrook tajuaa, että hänellä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti uuteen ympäristöön tutustuminen pitäisi uuden pelaajan kiireisenä, mutta Valkeakoski ei ole uusi ympäristö. Seabrook on ollut täällä aiemminkin.

Kesken kauden seuraan tulleena Seabrook tuntee itsensä myös ulkopuoliseksi. Useimpien pelaajien kanssa hänen puhevälinsä rajoittuvat pakolliseen moikkaamiseen ”Se ei tarkoita, että joukkuekaverini olisivat pahoja ihmisiä. Hitto, jos se ylipäätään tarkoittaa jotain, niin sitä, että en ole tehnyt riittävästi tutustuakseni heihin”

Seabrookilla ei tunnu olevan enää hirveästi sosiaalisia paukkuja alusta aloittamiseen. Hän sopeutui jo Ruotsiin, missä hän matkusti joukkueen kanssa etelänleirille. Seabrook oli Ruotsissa niin innoissaan uudesta joukkueestaan, että hän kirjoitti blogiinsa pelaajaesittelyt jokaisesta joukkuetoveristaan. Nyt sellaisia ei ole luvassa.

Asetelma huolestuttaa Seabrookia kovasti. Yksinäisyys tekee synkistä ajoista tavallistakin synkempiä ja hyvistäkin hetkistä vähemmän hyviä.

”Minulla ei ole hajuakaan siitä, kuinka pystyn viihdyttämään itseäni seuraavien kahden kuukauden ajan. En ole oikeastaan kaveri kuin Krisin (Bright) kanssa. Mutta hän elää täällä tyttöystävänsä kanssa, enkä voi pyöriä heidän jaloissaan koko ajan. Todennäköisesti ostan pari uutta pleikkaripeliä ja pelaan niitä päivät pitkät.”

Niin lopulta käykin. Seuraavat viikot ovat esimerkki siitä, kuinka tylsää jalkapalloammattilaisen elämä voi olla. Pahimpia ovat vapaapäivät. Ne tuntuvat Seabrookista loputtomilta ja saavat hänet kuulostamaan masentuneelta työttömältä suomalaisnuorelta. ”Tänään en ole tehnyt kerta kaikkiaan mitään. En ole edes lähtenyt asunnostani mihinkään. En ole syönyt juuri mitään. Olen vain istunut olohuoneessa ja pelannut pleikkaria ja surffannut netissä koko päivän.”

Seabrookille tuo lohtua lähinnä vierailu Tampereella. Kaupunkireissu paljastaa amerikkalaisen muistuttavan suomalaisteiniä myös ruokailutottumuksiltaan. Pikaruokaa rakastava jenkki menee suoraan McDonald’siin ja viettää noin kaksi sekuntia kestävän herkän hetken juustohampurilaisaterian kanssa.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että Haka on putoamiskurimuksessa ja on vaihtanut valmentajaa. Seabrookin peliaika vähenee, minkä hän ymmärtää tosin itsekin. Hän ei ole ollut kauden aikana voittava jalkapalloilija. Hän on pelannut kauden aikana 24 peliä ja voittanut niistä vain yhden. ”Kyynikko voisi väittää, että ainut asia mikä jatkuvien tappioiden lisäksi yhdistää Hakaa ja Enköpingiä olen minä. Väittäisin vastaan, mutta ainut muu eurooppalainen joukkue, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, on GAIS Göteborg – ja se on jo pudonnut sarjastaan. ESK:kin on pudonnut ja Haka taistelee putoamista vastaan.”

Lopulta myös Hakan kausi päättyy putoamiseen. Liigan loppumisen myötä loppuu myös Seabrookin sopimus.

 

Kauden päättymisen jälkeen alkaa pitkä hiljaisuus. Heikosti sujunut kausi ei anna hyviä asetelmia uuden seuran etsimiseen. Uudesta pestistä ei ole tietoa pitkään aikaan.

Seabrook oli luvannut kauden alussa päivittää blogiaan kerran viikossa, mutta lopulta hiljaisuus hiipii sinnekin. Juuri ennen joulun pyhiä Seabrook rikkoo hiljaisuuden kertoakseen, että hänen elämänsä ”on tällä hetkellä naurettavan tylsää”.

”Olen työskennellyt sijaisopettajana äitini koulussa. Koulupäivien jälkeen olen lähinnä istunut vanhempieni talossa. Autoni ei toimi vieläkään, joten en pääse edes juurikaan käymään ulkona.”

Kukaan jalkapalloon liittyvä ihminen ei ole ollut yhteydessä Seabrookiin 1,5 kuukauteen. Tilanne hermostuttaa häntä. Viime vuonna tähän aikaan häneen oli oltu yhteydessä useammastakin seurasta. ”Kumpikaan tarjouksista ei lopulta toteutunut, mutta ne antoivat minulle paljon lohtua”, hän kirjoittaa.

Seabrookin talvi on pitkä, sillä hänellä tärppää lopulta vasta maaliskuussa – viiden kuukauden odottelun jälkeen. Hän saa sopimuksen Vaasan Palloseuraan. ”Kyseessä on 1-vuotinen sopimus – tai tarkalleen ottaen seitsemän kuukauden sopimus, sillä se jatkuu vain lokakuun loppuun”

Sopimus takaa Seabrookille 1 300 euron kuukausitulot ja pelikaverin kanssa jaetun asunnon kauden ajaksi. Seabrook tienaisi kaudesta 9 100 euroa. Se ei ole kovin kummoinen palkkio seitsemän kuukauden työpanoksesta, eikä senkään tienaaminen ollut taattua. VPS oli neuvotellut mukaan yksipuolisen pykälän, jonka nojalla se pystyisi purkamaan sopimuksen neljän kuukauden jälkeen ilman mitään kustannuksia.

Käytännössä kyseessä on siis neljän kuukauden sopimus, jossa oli optio kolmesta lisä kuukaudesta. Blogissaan Seabrook käsittelee purkupykälää huumorin kautta (”Jos katoan elokuun ensimmäisen päivän tienoilla, tiedätte mitä on tapahtunut!”), mutta ei varmasti ole sattumaa, että hänen blogin päivitystahtinsa harvenee mitä lähemmäksi heinä–elokuun vaihde tulee.

Elokuun ensimmäisen blogimerkintänsä Seabrook julkaisee vasta 16. päivänä. Siinä hän toteaa sopimuksen jatkumisen olevan helpotus, sillä ”elokuun 1. päivään asti olin epävarma siitä, olisiko minulla enää töitä”.

Epävarmuuden keskellä Seabrookin koti-ikävä pahenee rajusti. Seuraavassa kirjoituksessaan, jonka Seabrook julkaisee elokuun viimeisenä päivänä, hän kirjoittaa: ”Olen käytännössä linnoittautunut asuntooni. Elän käsittämättömän tylsää elämää. Olen alkanut jopa ostaa pakasteruokaa, jotta minun ei tarvitse käydä usein kaupassa.”

Tilanteen pitäisi olla erilainen kuin vuotta aiemmin. VPS pärjää kentällä hyvin ja taistelee mitalista. Seabrook on päässyt joukkueessa paremmin itselleen sopivaan rooliin, ja viimeistään option käytön jälkeen hänen pelinsä nousee tehoiltaankin uudelle tasolle. Hän tekee nyt jopa maaleja. Silti hän kuulostaa yhtä masentuneelta kuin vuotta aikaisemminkin. Itse asiassa hän sanoo koti-ikävänsä olevan nyt pahempi kuin aikaisemmin: ”Kaipaan käytännössä kaikkea Amerikkaan liittyvää.”

Suurin syy tähän on todennäköisesti se, että voittoja lukuun ottamatta Seabrook on nähnyt tämän kaiken ennenkin. Hän on kuin extreme-matkailija, joka palaa vanhaan tuttuun paikkaan eikä saa sieltä samanlaisia säväreitä kuin aikaisemmin. Tästä kertoo sekin, että kauden loppuun mennessä Seabrook on kirjoittanut blogiinsa vain 19 merkintää. Kaudella 2012 niitä kertyi peräti 109.

Uutuuden viehätys ja eksotiikka ovat kadonneet. Arki on arkea. Suomi on Suomi.

 

Mielenkiintoisinta Jordan Seabrookin tarinassa on, että se ei ole poikkeuksellinen. Suomalaisissa palloilusarjoissa on satoja ulkomaalaispelaajia. Seabrook on blogillaan avannut oven heidän arkeensa, josta luksus on kaukana.

Useimmat muistavat NHL:n työsulkupelaajien valitukset pitkistä bussimatkoista ja ABC-huoltamoiden ruuista. Ne eivät ole yksittäisiä tarinoita vaan satojen ulkomaalaisten ja tuhansien suomalaisten arkea viikonlopusta ja kaudesta toiseen.

Seabrook menee blogissaan kuitenkin vielä syvemmälle. Hänen tekstejään lukiessaan ymmärtää, millaista on olla vähävarainen jalkapalloilija vieraassa maassa. Yksi kouriintuntuvimmista esimerkeistä saadaan, kun Seabrook haaveilee Pietarsaaren testireissullaan purilaisesta grillikioskilta. ”Melkein ostin hampurilaisen tänään, mutta se jonka halusin olisi maksanut 8,80 euroa. Ja se oli pelkän purilaisen hinta. Ei ranskalaisia, ei limsaa, ei mitään. Vain pihvi, sämpylä, salaattia ja tomaattia. Ehkä jonain päivänä saan kerättyä rohkeutta maksaakseni 11,25 dollaria hampurilaisesta, mutta se päivä ei ole tänään.”

Lajinsa puolesta Seabrook on ollut onnekas. Hän ei tienaa yhtä paljon kuin jääkiekkoilijat, mutta hän pystyy olemaan Suomessa kesäisin. Voitte vain kuvitella, kuinka raskasta koripalloilijoilla on. Jonkinlaista osviittaa talven raskaudesta sai Seabrookin ensimmäisistä teksteistä hänen testiajaltaan – mutta nekin oli kirjoitettu jonkinlaisen alkuinnostuksen vallassa. Jos futiskausi jatkuisi talven yli, Seabrook todennäköisesti tylsistyisi kuoliaaksi.

Kärjistys voi kuulostaa hienohelmaiselta, mutta ei ole sitä. Jokainen vieraalla paikkakunnalla kesätöissä ollut tietää, miten yksinäiseksi ja tylsäksi elämä voi muualla muuttua. Kun kuvioon lisätään vieras kulttuuri ja kielimuuri, päästään suurin piirtein Seabrookin tilanteeseen, joka ei ole kadehdittava.

Siinä kuviossa nuoruuden ammattilaishaaveista ei ole jäljellä kuin oikeastaan jalkapallo-ottelut. Kaupungit ja piirit ovat pieniä, ja tekeminen vähissä. Seuraa pitävät yleensä vain Facebook, Netflix, PlayStation ja hyvällä tuurilla joukkueen ainut toinen ulkomaalaispelaaja.

Palkka on niin pieni, että useimmat urheilijoista tienaisivat enemmän poimimalla marjoja. Mäkkärissä käydessään Seabrook ajattelee myyjän tienaavan enemmän kuin hän itse. Se on se hinta, jonka hän on joutunut ammattilaisuudestaan maksamaan – ainakin tähän asti.

 

Vaikka Seabrookille ei ole maksettu aivan ammattilaisen palkkaa, hän ajattelee kuin ammattilainen. Suomeen tuleminen ei ollut hetken mielijohde vaan osa urasuunnitelmaa. Seabrook suunnitteli käyttävänsä pohjoismaita ponnahduslautana, suuntaavansa sieltä suurempaan sarjaan ja palaavansa lopulta Amerikkaan kokeneena ja hyväpalkkaisena ammattilaisena. (Suunnitelma on hyvin amerikkalainen ja tuttu muistakin lajista. Kuinka moni muu jenkki onkaan lähtenyt taivaltamaan NHL:ään tai NBA:han pitkää kiertotietä, joka on ulottunut toiselle mantereelle saakka.)

”Se oli ja on edelleen suunnitelmani”, Seabrook vahvistaa Facebookin välityksellä. Eletään helmikuun loppua. On kulunut neljä kuukautta siitä, kun Seabrookin kaulaan pujotettiin kauden päätteeksi pronssimitali.

Seabrook kirjoitti joulukuussa blogiinsa jutun, jossa hän kertoi olevansa nyt Indianapolisissa ja nauttivansa siitä, että näkee sukulaisiaan ja nuoruusvuosiensa kavereita lähes päivittäin. ”Lisäksi rakastan sitä, että olut maksaa kaksi dollaria ravintoloissa ja 60 senttiä ruokakaupoissa.”

Samassa tekstissä hän kiitti kannattajia saamastaan tuesta ja halusi tehdä selväksi yhden asian: ”En kärsinyt kauden aikana koti-ikävästä. Tiesin, mitä Suomeen muuttaminen tarkoitti, ja sillä, että kaipasin sukulaisiani, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi valmis palaamaan Eurooppaan.”

Erikoiselta tuntuvalla korostuksella oli ymmärrettävä tausta: Seabrook etsii uutta seuraa. Virityksiä on koti- ja ulkomaille – ja koti-ikävä ei ole välttämättä sellainen tunne, johon ulkomaalaispelaajalla on varaa.

Nyt, pari kuukautta blogijutun julkistamisen jälkeen, Seabrook myöntää kärsineensä välillä koti-ikävästä. Hän sanoo koti-ikävän olleen aalloittaista – välillä se oli pahempaa, välillä sitä ei ollut ollenkaan. ”Usein tunsin koti-ikävää vain silloin, kun pelit eivät menneet hyvin. Esimerkiksi Hakassa viettämäni kolme kuukautta tuntuivat eliniältä, koska olimme tappioputkessa enkä juurikaan päässyt pelaamaan. Ajattelin, että jos en pelaa ja häviämme, voisin yhtä hyvin olla kotonakin.”

Viime vuoden hyvistä esityksistä huolimatta hänellä ei ole vieläkään sopimusta tulevalle kaudelle. ”Tavoitteeni on aina ollut pelata Amerikassa, mutta tämän talven osalta neuvotteluni yhdysvaltalaisseuran kanssa ovat päättyneet”, Seabrook kertoo. Todennäköisesti futaajajenkki viettää siis tulevankin kauden ulkomailla.

Suomi on edelleen vahva vaihtoehto. ”Olen edelleen yhteydessä VPS:ään ja yhteen tai kahteen muuhun Veikkausliiga-seuraan. On aivan mahdollista, että palaan Suomeen”, Seabrook sanoo eikä pidä paluuta ollenkaan huonona vaihtoehtona. ”Suomi ja Veikkausliiga ovat olleet minulle hyviä, joten palaaminen sinne ei olisi minulle mikään ongelma.”

Muutama viikko myöhemmin Seabrook todistaa olevansa sanojensa mittainen mies ja allekirjoittaa VPS:n kanssa kauden kattavan sopimuksen. Ratkaisu ilahdutti varmasti sekä Seabrookin blogin lukijoita että Vepsun kannattajia. Amerikkalainen itse saa puolestaan uuden kokemuksen: hän saa ensimmäistä kertaa urallaan tilaisuuden pelata kaksi täyttä kautta samassa seurassa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi jäämässä Suomeen loppu-urakseen. Haastattelumme päätteeksi Seabrook sanoo, että pelaajan uran kannalta tärkeintä on saavuttaa asema liigatason pelaajana. Hän on saavuttanut sen nyt Suomessa. Seuraavaksi hän tavoittelee samaa asemaa korkeatasoisempaan sarjaan. ”Ammattilaisella täytyy olla tavoitteita ja suunnitelma siitä minne hän on menossa. Uramme on lyhyt.”

Seabrook tietää, mistä puhuu. Hänen urallaan on ollut alusta asti suunta. Koko hänen uransa ulkomailla on ollut pitkää paluumatkaa Amerikan viheriöille.

Jordan Seabrookin blogi löytyy osoitteesta http://oneyankabroad.blogspot.com.