Lehden aloittamisesta oli kulunut vasta kolme kuukautta ja Mesenaatti-keräyksen päättymisestä vain pari viikkoa, mutta tilanne näytti nyt pahalta. Ja suurelta osalta se oli omaa syytämme.

Ajatus jalkapallolehden perustamisesta oli heitetty ilmoille loppukesästä 2013. Asiasta käytiin innostuneita keskusteluja kesän ja syksyn aikana. Jos kirjoittajien värväämistä ei lasketa, konkreettiset teot alkoivat kuitenkin vasta seuraavan vuoden puolella.

Tammikuussa laadin lehdelle konseptin, jossa oli kolme pylvästä: Veikkausliigan ja Ykkösen kausiennakot, Huuhkajien EM-karsintaennakko ja tärkeimpänä laadukas juttu kotimaisesta jalkapallosta kerran viikossa. 9. tammikuuta lehden nimeksi valittiin Jalkapallolehti.

Helmikuussa lehden ydinryhmä (Iiro-Pekka Airola, Mikko Isotalo ja Lari Vesander) piti Jyväskylän kaupunginkirjaston kahvilassa kokouksen, jossa päätimme, että me todellakin teemme tämän.

Aikaa ei ollut paljon. Liigaennakon oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuun lopussa. Lehdellä oli nyt nimi ja päätoimittaja, mutta ei ulkoasua, rahoitusta eikä julkaisualustaa. Tekijöillä oli kuitenkin intoa, jonkin verran osaamista ja vahva usko asiaansa. Käytännössä raavimme lehden kasaan 47 päivässä.

Saimme Mesenaatti-keräyksen käyntiin 24. maaliskuuta. Samalla uskalsimme vihdoin julistaa asiamme koko jalkapalloilevalle Suomelle.

Olemme perustaneet yhteisörahoitteisen @Jalkapallolehti:n. Vaatimaton tavoitteemme on nostaa suomalaisen futisjournalismi uudelle tasolle.

— Lari Vesander (@LariVesander) March 24, 2014

Kirjoitusvirheestä huolimatta vastaanotto oli mahtava. Saimme vajaasssa vuorokaudessa 850 Twitter-seuraajaa, 650 fb-tykkääjää ja järjettömän määrän tsemppiviestejä. Olimme tukevasti some-kuplassa, ja se oli mahtavaa. Erityisen upeaa oli, että osa ihmisistä luotti meihin niin paljon, että he olivat valmiita antamaan meille rahaa ennen kuin olimme julkaisseet ensimmäistäkään juttua.

Tekemistä oli paljon, mutta innon, uskon ja lukijoiden luottamuksen yhdistelmällä Veikkausliigan ennakon jutut syntyivät vauhdilla. Nyt ei tehty vain yksittäisiä artikkeleita, eikä edes ”vain” journalismia tai ”pelkästään” kulttuuria. Nyt tehtäisiin historiaa.

Siitä vain jäisi hieman erilainen jälkimaku kuin alun perin odotimme.

31. maaliskuuta oli suuri päivä. Sain jutut julki alkuillasta. Linkkasin ne nettiin ja aloin odottaa palautevyöryä. Se tulikin odotettua nopeammin. Sivumme olivat menneet nurin. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan tämä oli melkein hauskaa. Silloin saattoi kuvitella, että ongelma johtui vain suuresta suosiostamme.

Kun keskiyöllä kirjoittelin pahoitteluviestejä tuohtuneille lukijoille, totuus oli jo valjennut minulle. Olimme lähteneet mopolla moottoritielle. Serverimme oli aivan liian pieni verkkolehdelle. (Näin jälkikäteen voin antaa verkkojournalismin tekijöille syvällä kokemuksen rintaäänellä neuvon: älkää koskaan säästäkö serveristä.)

Pettymys oli suuri. Kaatuileva serveri oli vienyt päähuomion hyviltä jutuilta. Lisäksi ennakon piti vauhdittaa Mesenaatti-keräystä, mutta niin pitkään kuin teknisiä ongelmia oli, koko keräystä ei kehdannut mainostaa. Ja jos keräys ei edistyisi, joutuisimme lopettamaan lehden kesäkuussa ja maksamaan kulut omasta pussistamme.

Onneksemme lukijat olivat pitkämielisiä lehteämme kohtaan. Kukaan ei vaatinut rahojaan takaisin. Arki oli kuitenkin koettanut aikaisin, ja lisää oli edessä.

Meillä oli seitsemän kirjoittajan ryhmä (Joel Aaltonen, Harri Ahola, Iiro-Pekka Airola, Mikko Isotalo, Jussi Leppälahti, Jesse Saarinen ja minä). Porukka oli pieni, mutta jos suunnittelisimme juttuvuorot hyvin ja ideoisimme tekstit ajoissa, meidän pitäisi selviytyä.

Rivit alkoivat kuitenkin harventua nopeasti. Urheilulehti kaappasi analyytikomme jo muutaman jutun jälkeen, ja Turun Sanomat taas oli kieltänyt perustajajäseniin kuuluneelta uutistoimittaja Aholalta juttujen kirjoittamisen Jalkapallolehteen. Muiden työnantajat olivat onneksi lehteä kohtaan suopeampia, mutta meillä oli silti liian vähän kirjoittajia.

Pyöritimme lehteä viiden miehen voimin. Jos olisimme julkaisseet vain jutun viikossa, tämä ei olisi ollut ongelma. Sen sijaan teimme heti alkuun kaksi suurta ennakkoa, joihin jokainen teki vähintään yhden jutun. Jos juttuvuorojen suunnittelu ennen ennakoita oli hankalaa, niin niiden jälkeen se oli jo lähes mahdotonta.

Kyse ei ollut siitä, että kirjoittajamme olisivat tehneet liian vähän töitä. Meillä oli yksinkertaisesti liian vähän tekijöitä. Tilanne paheni entisestään kesän alkaessa, kun osa tekijöistä meni kesätöihin. Koin olevani lehdestä päävastuussa, joten tein sen mitä pystyin. Vedin Mesenaatti-keräyksen loppuun ja kirjoitin kuukaudessa kolme juttua. Siinä välissä perheeseemme syntyi toinen lapsi.

Olin käyttänyt maaliskuusta lähtien leijonan osan jatkuvasti vähenevästä vapaa-ajastani lehteen. Aloin olla loppu jo kesäkuun alussa. Juhannuksen jälkeen olin sitten enemmän loppu. Siksi kävin takapihallani synkkää keskustelua Airolan kanssa.

Tiesin, mitä lopettaminen tarkoittaisi. Joutuisimme palauttamaan rahat tukijoille, kustantamaan niistä arvolisäverot omasta pussistamme ja maksamaan lehden perustamiskustannukset. Se olisi useamman tonnin paukku, mutta omalta osaltani olin siihen jo valmis.

Minulla oli kuitenkin 207 sivuuttamatonta syytä jatkaa. Tukijamme. Olimme pyytäneet taloudellista tukea lehden tekemiseen ja saaneet sitä. Kun ihmisiltä pyytää rahaa lupauksia vastaan, ne lupaukset on pidettävä. Luottamuksen pettämisestä ei selviä rahalla. Kyse oli myös jalkapallokulttuurista. Jos me epäonnistuisimme, kuka uskaltaisi enää yrittää samaa?

Tarvitsin kuitenkin lyhyen hengähdystauon, joten Airola otti ohjat käsiinsä. Olen siitä kiitollinen. Koin olevani päätoimittajana lehdestä vastuussa. Airolalla ei ollut tittelivelvoitetta. Hän otti vastuun rakkaudesta lajiin. Tämänkokoisessa lafkassa ei ole tilaa pelkälle pomolle, joten Airola johti tekemällä. Hän oli kahden kuukauden aikana mukana kuuden jutun tekemisessä.

Sen jälkeen pahin oli takana. Saimme julkaistua maajoukkue-ennakon kuukauden verran suunniteltua myöhemmin, mutta olimme joka tapauksessa lunastaneet lupauksemme lukijoille.

Nyt oli enää kysymys siitä, haluaisimmeko jatkaa seuraavalle vuodelle. Sen selvittääkseni kävin syksyllä kehityskeskustelut jokaisen kirjoittajan kanssa. Tulos oli yllättävä. Useimmille Jalkapallolehden tekeminen oli ollut juuri sellainen kokemus kuin halusimmekin sen olevan. Kaikki halusivat jatkaa.

Eikä se oikeastaan ollut ihme.

Kun kaikki olivat lupautuneet jatkamaan, suurin haaste oli tehdä seuraavasta kaudesta sellainen, että jokainen selviäisi siitä selkänahka yhtenä kappaleena. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko kasvattaisimme tekijäjoukkoa merkittävästi tai pienentäisimme kokonaisurakkaamme. Jälkimmäinen vaikutti riskittömämmältä vaihtoehdolta.

Ensimmäiseksi karsin pois suuret ennakot. Mielestämme olimme kepittäneet suuret tiedotusvälineet varsinkin Ykkösen ennakossa, mutta suuret juttupaketit veivät pieneltä porukalta liikaa voimia. Seuraavaksi listalla oli kesätauko. En halunnut enää heinäkuisia myöhäisiltoja puhelimessa.

Viimeiseksi lupasimme ilmestymisen vain juhannukseen asti. Tiesimme kokemuksesta, että laadukkaan hitaan journalismin tekeminen vaatii aikaa, vaivaa ja sitoutumista. Emmekä halunneet luvata lukijoille ja tukijoillemme mitään sellaista, mitä emme pysty taatusti pitämään. Tämän jälkeen aloitimme uuden Mesenaatti-keräyksen, joka päättyi hyvissä ajoin ennen juttujen julkaisemista. Sen päätteeksi saimme lukijoilta uuden luottamuslauseen. Se tuntui hyvältä.

Olen puhunut pitkään siitä, miten työlästä Jalkapallolehden tekeminen on pahimmillaan ollut. Olen katsonut sen tarpeelliseksi, jotta ymmärrätte, ettemme ole lopettamassa lehteä huvin vuoksi. Nyt haluan kuitenkin kertoa, mikä on tehnyt lehden tekemisestä niin hienoa.

Ensinnäkin on ollut upeaa olla tekemässä jotain aivan uutta puhtaalta pöydältä. Perusteellisten juttujen kirjoittaminen ilman merkkimäärärajoja ja hieman löysemmillä deadlineilla on ollut myös mukavaa. Samoin kuin se, että jutun on voinut tehdä melkein mistä tahansa aiheesta, kunhan näkökulma on kantanut vähintään 10 000 merkin verran.

Välillä on visioitu villimminkin. Toimituksen fb-palavereissa on enemmän tai vähemmän vakavissaan väläytelty ainakin elokuvafestarin ja jalkapalloaiheisten keskustelutilaisuuksien järjestämistä, vanhoja suomalaisia jalkapallokortteja käsittelevän blogin pitämistä lehden sivuilla sekä Hannu Tourusta kertovan jutun kuvittamista piirretyillä dinosauruksilla. (Kuten olette ehkä huomanneet, lopulta olemme aina päätyneet keskittymään ydintuotteeseen.)

Silti suurin syy lehden hienouteen ovat olleet lukijat. Lukijoiden suhde Jalkapallolehteen on ollut liioittelematta uskomaton. Olen työskennellyt molemmissa iltapäivälehdissä, kolmessa maakuntalehdessä sekä paikallis- ja opiskelijalehdessä. Olen tehnyt juttuja sekä Urheilulehteen että Urheilusanomiin, pitänyt suosittua blogia ja ollut tekemässä useampaa verkkolehteä, enkä silti ole kokenut vastaavaa missään.

Jalkapallolehdessä olen saanut useammastakin yksittäisestä jutusta yhtä paljon lukijapalautetta kuin Ilta-Sanomissa tai Iltalehdessä kaikista jutuistani koko kesänä. Sosiaalinen media on varmasti helpottanut palautteen antamista, mutta kyseessä ei ole silti pelkkä somekupla, vaan aito side lehden ja lukijoiden välillä. Voi olla, etten enää koskaan urallani saavuta samanlaista yhteyttä lukijoihin.

Mistä lukijasuhde on sitten syntynyt? Haluan uskoa, että sillä on ollut jotain tekemistä sen kanssa, millaista journalismia olemme tehneet.

Kaikki on lähtenyt tekijöistä ja tukijoista. Meillä on ollut vuosittain 200–300 tukijaa. Määrä on ollut niin pieni, ettei sen varaan ole voinut rakentaa maksumuuria ja taloudellista tulevaisuutta. Samalla se on kuitenkin antanut lukijoille tunnistettavat kasvot.

Olen monta kertaa sanonut, että olemme klikkijournalismin antiteesi. Se ei ole pelkkää puhetta. Lukija on enemmän kuin klikki. Se, että juttuja tehdään lukijoille, ei tarkoita, että jutun pitää saada mahdollisimman monta lukijaa ja klikkiä. Se tarkoittaa, että lukijan pitää saada jutusta mahdollisimman paljon. Tärkeimmät ”klikit” tapahtuvat juttua lukiessa lukijan päässä.

Tekijät taas ovat saaneet tehdä juttuja heistä kiinnostavista aiheista. Pallotteluapua on ollut aina tarjolla, ja jos vain mitenkään mahdollista, toimittaja on lähetetty paikan päälle ja lehti on maksanut matkakulut.

Nämä kaikki kuulostavat perusasioilta, mutta eivät (viimeistä kohtaa lukuun ottamatta) ole välttämättä sitä tavallisissakaan tiedotusvälineissä. Lisäksi viime vuodet ovat näyttäneet, että se, miten urheilujournalismia on perinteisesti tehty, ei enää riitä maksavalle lukijakunnalle.

Urheilutoimittaja menee matsiin, sen jälkeen lehdistötilaisuuteen ja kirjoittaa sitten mitä näki ja kuuli. Näin urheilujournalismi on ”toiminut” pitkään. Se on ollut vaivaton ja varmasti toisinaan hauskakin tapa tehdä journaslimia, ja juuri siksi sillä ei ole ansaintalogiikkana tulevaisuutta. Niin sanotun mukavuusjournalismin päivät ovat luetut.

Helppojen juttujen uhanalaisuus ei koske vain Suomea ja urheilua vaan journalismia yleensäkin. Asetelmaa voi verrata vaikka edellisen päivän tiedotteisiin; ei talousjournalismiakaan voi rakentaa niiden varaan. Kuten ei urheilujournalismiakaan tulosten ympärille.

Nyrkkisääntö on, että mikäli journalismin tekeminen on hauskaa ja vaivatonta, joku muu tekee sen nopeammin, kenties paremminkin (koska riippumattomilla tekijöillä on enemmän intoa) ja ainakin halvemmalla, usein jopa ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä maakuntalehtien urheilutoimitukset ottavat sekä nopeudessa että laadussa turpiinsa blogeilta ja verkkolehdiltä.

Ottelujuttujen ydin on siinä, mitä ne kertovat urheilujournalismista ja -journalisteista. Koska urheilutoimittajien jutuissa pyörivät vuodesta toiseen samat sarjat, urheilijat ja lajit , heille kertyy uran aikana todella paljon hiljaista tietoa. Useimpien toimittajien kohdalla tämä hiljainen tieto ei koskaan saavuta lukijaa kuin korkeintaan irrallisina anekdooteina, jotka tukevat enemmän toimittajan egoa kuin juttukokonaisuutta.

Juuri ottelujutuissa mahdollisuus hiljaisen tiedon hyödyntämiseen olisi mitä parhain. Kun alla on lukuisia sarjakausia ja tuhansia otteluita, toimittajalla pitäisi olla sellainen työvarmuus, että hän pystyisi tekemään jutun muutenkin kuin varman päälle. Valitettavan harva pystyy – tai haluaa.

Hollantilainen valmentaja Raymond Verheijen on todennut osuvasti: ”Jalkapallomanagerit väittävät, että heillä on 20 vuoden kokemus, vaikka kyse on oikeasti yhden vuoden kokemuksesta toistettuna 20 kertaan.”

Onkin aiheellista kysyä, onko kokenut urheilutoimittaja tehnyt 500 ottelujuttua vai saman ottelujutun 500 kertaan. Vastaus on vielä tänäkin päivänä liian usein jälkimmäinen.

Toimittajat puhuvat itse mielellään kiireestä ja deadlineista, siitä miten jutun pitää olla valmis tunti tai puolitoista ottelun jälkeen. Se on tavallaan ihan totta, mutta kun samassa tilanteessa on sadatta kertaa, se kuulostaa enemmän selitykseltä kuin syyltä. Jos vuosikausia alalla olleelle ammattilaiselle riittää se, että saa (ottelutapahtuma mukaan lukien) jutun aikaan noin neljässä tunnissa, rima on liian matalalla. Melkein kuka tahansa bloggari pystyy pienellä harjoittelulla samaan.

Jos urheilujuttuja tehdään niin kuin niitä on tehty vuosikymmenten ajan, robottikin voi kohta päihittää toimittajan. Jo nyt Stats Monkey -niminen robotti kykenee tekemään virheettömän urheilu-uutisen silmänräpäyksessä tilastoja, tietokantoja sekä urheilutoimittajan kerronnan kliseitä hyödyntämällä.

Jos robotti osaa tehdä lyhyen uutispätkän nopeammin, virheettömämmin ja halvemmalla, mitä toimittajien pitäisi tehdä? Sitä mihin robotit eivät pysty.

Mikseivät he ole tehneet sitä enemmän jo aikaisemmin? Urheilijat käyttävät koko uransa siihen, että kehittyisivät paremmaksi. On tyrmistyttävää, kuinka harva (urheilu)toimittaja pyrkii samaan.

Yksittäisiä toimittajia lukuun ottamatta laadukas, perinpohjainen urheilujournalismi on Suomessa varsin nuori ilmiö. Lindgren & Sihvonen -ohjelmassa Vuoden journalistinakin palkittu Pekka Holopainen ajoitti sen jopa 2000-luvun asiaksi.

”Ennen nettiä lehdet olisivat voineet olla valtavia vaikuttajia, koska mitään vastapainoa ei ollut. Valitettavasti vain silloin kaikki keskittyivät lähinnä tulosurheiluun, siihen kuka sen laatan lakaisi takatolpalta sisään. Sisällöllisempi urheilujournalismi on ehdottomasti vasta, sanoisin, viimeisen 12 vuoden asia. Valitettavasti”, Holopainen totesi.

Tämän näkee siinäkin, miten paljon suomalainen jalkapallojournalismi on mennyt eteenpäin jo Jalkapallolehden olemassaolon aikana – enkä puhu nyt vain omasta lehdestämme. Kun lopetamme, jalkapallojournalismin tila on paljon parempi kuin ennen aloittamistamme. Kehitettävää on edelleen paljon, mutta suunta on oikea.

Parista asiasta olen silti huolissani. Yksi niistä on kiihtyvä juttutahti. Kun työskentelin Turun Sanomissa kesät 2006–2008, pomojen toimittajille antama ohjenuora oli ”juttu päivässä pitää potkut loitolla”. Rauhallinen juttutahti ei toki taanut laatujournalismia. TS:n urheilutoimitus käytti paljon STT:tä ja teki pitkähköjä vanhan ajan otteluselostuksia. Osalla toimittajista oli lisäksi tapana mennä kotoa suoraan peliin, käydä toimituksessa kirjoittamassa juttu ja lähteä sitten pois.

Turkkari ei varmasti ollut ainut paikka, jossa urheilutoimittajat ovat vielä 2000-luvun alussa toimineet näin, mutta nykymittapuulla toiminta oli auttamattoman tehotonta ja vanhanaikaista. Kun kerroin kesällä TS:n taannoisesta tahdista kokeneelle kollegalleni Ilta-Sanomissa , hän tuhahti: ”Nykyään se on melkein juttu tunnissa.”

Se ei ollut suurikaan kärjistys. Kesän aikana taoin keskimäärin neljä tai viisi juttua päivässä. Kollega sanoi pelkäävänsä, mitä tahti tekee pitkällä tähtäimellä journalismin laadulle, kun juttukeikoille on vähemmän aikaa, eikä hiljaista tietoa ehdi kertyä samalla tavalla kuin ennen.

Toinen huolenaiheeni on se, että suomalaisella urheilujournalismilla on edelleen sokeita pisteitä. Yksi niistä on nuorten urheilu ja liikunta. Suuri osa urheilulajien harrastajista on lapsia ja nuoria. Liikuntaharrastusten kustannukset, vaikutukset ja valmennuksen taso kiinnostavat myös lasten vanhempia. Silti luvattoman monet lasten liikuntajutuista ovat tasoa ”Ville voitti hippohiihdoista lusikan ja mehu oli hyvää”.

Ehdotin kesällä 2013, että voisin tehdä Savon Sanomiin jutun KuPSin junnuista, jotka olivat voittaneet lähes 20 SM-sarjaottelua putkeen. Aihe oli sekä paikallinen että ilmiönä yleisemmin kiinnostava. Juttu ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, koska urheilutoimituksen esimies torppasi idean suoralta kädeltä.

”Ei me sellaista juttua voida tehdä. Pesäpalloihmiset suuttuvat.”

Kaksi vuotta myöhemmin Jalkapallolehden luetuimmat jutut käsittelevät junioreita.

Uuden ajan urheilujournalismi ei ole helppoa, mutta siihen pyrkiminen ei ole mahdotonta. Se vaatii itsensä haastamista toimittajana ja kirjoittajana lukijoiden eduksi – sekä asioiden asettamista muihinkin kuin yhden kisan tai sarjakauden kestäviin mittasuhteisiin. Tähän olemme Jalkapallolehdessäkin pyrkineet, ja juuri se lehden tekemisestä on välillä niin työlästä tehnytkin.

Perimmäinen ahdistuksen aiheeni ei kesällä 2014 ollut se, pystyisimmekö tekemään vajaamiehityksellä jutun viikossa. Varmasti olisimme pystyneet vielä vähemmälläkin vaivalla. Ne jutut eivät vain olisi olleet kovin hyviä.

Jos jotain tekee, se pitää tehdä kunnolla, niin hyvin kuin osaa. Täysillä tai ei ollenkaan. Puolivillaisia ja ”riittävän hyviä” tekstejä on netissä ja lehdissä jo pitkälti yli omien tarpeiden.

Meidän pitää toimittajina ja ihmisinä tehdä se, mihin robotti ei pysty. Ja tehdä se niin hyvin kuin vain osaamme.

Pelin jälkeen kentän tasalla on erityinen tunnelma. Katsomo on tyhjentynyt, mutta jotain siitä taiasta, joka vain hetkeä aiemmin lumosi tuhannet ihmiset pariksi tunniksi, on jäljellä. Tummenevaa iltataivasta vasten loistavien valonheittimien loisteessa kaikki vaikuttaa erityiseltä.

On kuin olisi kävellyt satuun, joka haihtuu hiljalleen silmien edessä.

Minulla on tätä kirjoittaessani vähän samanlainen olo. Peli on päättynyt. Katsomo on tyhjentynyt. Jutut on kirjoitettu. Kohta valonheittimet sammutetaan, mutta ennen sitä haluan sanoa vielä pari sanaa lisää.

Ennen kaikkea haluan kiittää. Ensimmäiset kiitokset menevät tekijöillemme. Joel, Harri, Mikko, Jesse, Iiro-Pekka, Kimmo ja alkumetreillä mukana ollut Jussi. Kiitos. Me teimme tämän yhdessä. Saatte olla ylpeitä siitä, mitä saimme yhdessä aikaan. Minä ainakin olen. Jalkapallolehti on ylivoimaisesti hienoin projekti, jossa olen urani aikana ollut mukana.

Kiitos kuvaajille, jotka ovat saaneet meidät näyttämään hyvältä. Kiitos Ilarille koodauksesta ja Teemulle ulkoasusta ja hienoista graafeista. Kiitos, Olli. Kiitos kaikille haastatelluille. Kiitokset lukijoille, ilman teitä tämä olisi ollut turhaa.

Ja ennen kaikkea kiitos tukijoille. Ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista.

Lehti loppuu. Jalkapallo jatkuu. Kiitos ja näkemiin.

Monet odottivat Helmareilta murskavoittoa Montenegrosta joka on naisjalkapallon kääpiöitä. Irlantia vastaan Suomi oli ottelun alkua lukuun ottamatta selkeänä altavastaajana 2–0-maaliin asti. Uefan tilastojen mukaan hyvät maalintekopaikat olivatkin Irlantia vastaan 4–0 Irlannille ja Montenegroa vastaan vain 3–0 Suomelle. Nämä luvut kuvaavat hyvin nähtyjä pelejä, vaikka Montenegron yksin läpi -tilanne ottelun lopusta onkin niistä jäänyt tilastoimatta.

Kun tulokset ovat näin hyviä, niin missään nimessä negatiivisuuteen tai ylikriittisyyteen ei ole tarvetta. Yhtä selvää kuitenkin on, että mikäli jatkossa peliesitykset tuottavat pääkilpailijoita vastaan pelejä, joissa vastustaja luo selkeästi enemmän hyviä maalintekopaikkoja, niin pistesaldokaan ei enää samaan tahtiin kartu.

Jalkapallon olemus

Kuningas jalkapallon jäsentelyssä toistuvat usein erilaiset jännitteet. Onko kyse taito-, juoksu- vai älypelistä? Pitäisikö pelin olla pelaajien peli, vai pitäisikö pelaajien toimintaa mikromanageroida ja kuinka paljon? Yksi perinteisimmistä jännitteistä on yksilön ja joukkueen välinen suhde. On selvää, että mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä selvemmin jalkapallo on yhteistyön peliä. Korkealla tasolla myös vaatimukset yksilön peruspelaamiselle kasvavat merkittävästi.

Toisaalta jotkut yksilöt myös erottuvat erikoisosaamisellaan, millä on kiistatta iso merkitys lopputulokseen. Siinä missä Tinja-Riikka Korpela torjui upeasti Ruesha Littlejohnin vedon yläriman alta, ei Irlannin maalissa Emma Byrne saanut astetta helpompaa Emma Koiviston keskityspalloa ohjattua riman oikealle puolelle.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on viime vuosina päästy astetta syvemmälle joukkueiden pelitavasta keskustellessa. Sen myötä mukaan keskusteluun on tullut myös hieman epämääräinen ja määrittelemätön termi, peruspelaaminen. Tässä tekstissä peruspelaamisella viitataan kaikkiin niihin jalkapallopelin ilmiöihin, jotka toistuvat kentällä jatkuvasti pelitavasta riippumatta. Lähdenkin nyt tarkastelemaan Helmareiden kahden ensimmäisen karsintaottelun peliesityksiä hyökkäyspelin kautta paitsi pelitavallisten, niin myös yhden peruspelaamisen perusyksikön eli 1v1-tilanteiden kautta.

1v1-pelaaminen

Pelaaja vastaan pelaaja. Tästä osa-alueesta jää yleisessä keskustelussa usein hyvin yksipuolinen kuva. Kyllä, vastustajan ohittaminen on yksi 1v1-pelaamisen osa-alue, mutta lukumäärällisesti se on neljästä hyökkäyspelin 1v1-tilanteiden osa-alueista (1v1 pallottomana, suojaaminen, jalan avaus ja ohittaminen) se harvinaisin.

Yleisin tilanne on luonnollisesti 1v1-tilanne pallottomana. Näissä tilanteissa pelaajan tulisi osata säädellä omaa pelitilaansa eli hänen edustansa ja lähimmän vastustajan väliin jäävää aluetta. Omaa pelitilaa voi säädellä peliasentoa muuttamalla, liikkumalla tai vaikka harhauttamalla vastustajaa ensin pienellä juoksulla ennen pelattavaksi liikkumista.

Pallon kanssa 1v1-tilanteessa voi joko pyrkiä pallon suojaamiseen, jalan avaamiseen tai ohittamiseen. Suojatessa vastustaja on prässäämässä kontaktietäisyydellä ja peliasentona on joko kylki- tai negativiinen peliasento. Tällöin tavoitteena on säilyttää pallonhallinta omalla joukkueella, yleensä tiputtamalla pallo tukemaan tulevalle pelaajalle. Jalan avauksella pyritään vastustajan prässin alla avaamaan syöttölinja tai laukaisupaikka. Ohittamisesta on kyse silloin, kun pyritään etenemään pallon kanssa puolustajan selustassa olevaan tilaan.

Montenegro ryhmittyy

Suomen ottelu Montenegroa vastaan oli hyvin kaksijakoinen. Ensimmäisellä puoliajalla Helmareilla oli isoja vaikeuksia luoda maalintekopaikkoja. Ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet murtautumisvaiheen toiminnasta, vaan siitä, ettei laadukkaille murtautumispaikoille päästy tarpeeksi usein. Usein kun ottelun luonne on osaavampi vastaan heikompi, niin paikkoja syntyy enemmän ottelun loppupuolella. Tämä selittyy sillä, että toisen puoliajan edetessä heikomman joukkueen puolustus alkaa rakoilemaan paremman joukkueen pallonhallinnan tuoman juoksutuksen tuottaman fyysisen ja psykologisen väsymyksen myötä. Montenegroa vastaan Suomi pääsi kuitenkin heti toisen puoliajan alusta lähtien merkittävästi paremmin murtautumisalueille. Jalkapallolehden toimitus ei ole saanut käsiinsä podcastia Helmareiden taukokeskusteluista, mutta pelistä katsottuna sinivalkoiset alkoivat toteuttaa kahta 1v1-tilanteiden peruspelaamisen tekijää astetta laadukkaammin.

Ensimmäisellä puoliajalla suomalaisilla oli isoja haasteita hallita omaa pelitilaa, mikä parani merkittävästi toisella puoliajalla. Lisäksi sinivalkoiset hyödynsivät toisella puoliajalla merkittävästi paremmin pallon suojaamista etenemisen apuna. Kuvaavaa onkin että kun ensimmäisellä puoliajalla Helmarit pelasivat pallon edetessään suojaukseen yhdeksän kertaa, niin kyseinen määrä kaksinkertaistui toiselle puoliajalle ja myös onnistumisprosentti nousi hieman: 77 prosentista 83:een. Onnistuneiden etenemisten määrä tätä peruspelaamisen elementtiä hyödyntäen nousi siis seitsemästä viiteentoista.

Ensimmäisen puoliajan aikana pelinavaus- ja rakenteluvaiheessa suomalaisilla oli usein liikaa pelitilaa. Eli palloa liikutettiin liian kaukana vastustajan ylimmistä linjoista, mikä tarkoitti, ettei Suomi onnistunut liikuttamaan Montenegron ryhmitystä niin nopeasti, että sijoittumisvirheitä olisi tullut. Tästä seurasi, että Suomi lähti usein yrittämään etenemistä tilanteessa missä vastustaja oli hyvin ryhmittynyt ja pelitilaa oli vaikea löytää. Kun ahtaassa pelitilassa ja usein negatiivisessa peliasennossa haettiin etenemistä, niin heikompikin vastustaja pystyi ne korkealla prosentilla estämään. (Esimerkki tästä nähdään yllä olevassa Ylen lähetyksen pohjalta tehdyssä havainnollistuksessa: Nora Heroumille pelataan pallo ahtaaseen tilaan. Suojaamisen ja pallon liikuttamisen sijaan hän yrittää kääntyillä pienessä pelitilassa organisoitunutta puolustusta vastaan. Tuloksena on pallonmenetys.)

Toista puoliaikaa oli pelattu alle viisi minuuttia kun Suomi hyökkäsi tehden edellä mainitut asiat erittäin laadukkaasti. Pallo pelattiin painopistettä vaihtaen Emmi Alaselle, joka oli lähellä Montenegron ryhmitystä, houkutellen kaksi pelaajaa itseensä kiinni. Suomen hyökkäyspelin moottorin pelitila jäi minimiin, mutta hänellä oli riittävästi 1v1-peruspelaamisen osaamista, joten hän pelasi ahdistettuna helpon ratkaisun positiivisessa peliasennossa olleelle Katri Mattsonille.

Sekunnin päästä Alanen olikin saanut jo pallon takaisin häneen kiinni rynnänneen puolustajan selustaan. Tämän jälkeen Alanen syötti pallon Adelina Engmanille seuraavaan linjaan suojaukseen ja liikkui itse pelattavaksi. Engman suojasi hienosti 1v1-tilanteen ja pelasi pallon takaisin Alaselle, minkä jälkeen Helmarit olivat edenneet kymppialueelle puolustuslinjan eteen tavalla, joka oli repinyt vastustajan puolustuslinjan muodon sekaisin. Seurauksena oli erinomainen maalintekotilanne, mutta ei maalia.

15 minuuttia myöhemmin Suomi rakensi hyökkäyksen täsmälleen samoista elementeistä. Pallo käytettiin lähellä vastustajan ryhmitystä suojauksessa, mutta ahtaasta pelitilasta ei edetty, vaan tehtiin klassinen in-out -suoritus, jossa pallo tiputettiin takaisin tukena olleelle pelaajalle, joka pelasi sen välittömästi prässäämään liikkuneen vastustajan selustaan. Näin edetessä Suomen pelaajista sekä Linda Sällström että erinomaisesti karsintaottelut aloittanut Natalia Kuikka osasivat sijoittua niin, että heillä oli riittävästi pelitilaa. Seurauksena erinomainen maalintekotilanne ja ottelun ratkaissut maali.

Vain joukkueen sisällä olevat pelaajat pystyvät varmasti sanomaan kuinka suuri osa näistä esimerkeistä ja muista toisen puoliajan hyvistä suorituksista johtui yksilöiden korkeatasoisesta peruspelaamisesta ja kuinka suuri osa joukkueen pelitavasta. Mitään vastakkainasettelua näiden osa-alueiden välille on kuitenkin turha rakentaa, sillä ne kulkevat käsi kädessä: mitä korkeampi peruspelaamisen taso on, sitä helpompaa pelaajien on pelitapaa toteuttaa.

Irlanti prässää

Ensimmäisessä ottelussaan Helmarit oli selkeä ennakkosuosikki. Irlantia vastaan vierasottelussa kotijoukkue kontrolloi peliä ja Suomi pyristeli mukana. Vahvojen alkuminuuttien jälkeen Suomen pallonhallintajaksot jäivät jatkuvasti lyhyemmiksi Irlannin prässätessä ja paine siirtyi enemmän ja enemmän Suomen maalille, kunnes 0–2-osuma vapautti Suomen peliä ja murskasi Irlannin toiveet.

Suomen pelitavallinen ongelma oli pallonhallinnan heikkous. Erityisesti aikaisen johtomaalin jälkeen Helmareilla ei ollut edes tarvetta varsinaisesti edetä pitkillä hyökkäyksillä, mutta kun Suomi säännöllisesti menetti pallon nopeasti, niin paine omassa päässä kasvoi. Samalla on annettava tunnustusta Irlannille, jonka korkea prässitaso oli hyvin organisoitu. He pystyivät pakottamaan suomalaiset antamaan prässin alta lähteviä pitkiä syöttöjä, jotka he isolla prosentilla puolustuslinjassaan katkoivat.

Mikäli Helmarit haluaa päästä EM-kisoihin, on selvää, että Suomen on pystyttävä pelaamaan paremmin tällaista prässiä vastaan. Minimitavoite on, että palloa pitää pystyä pitämään riskittömästi niin, että joukkue saa lepoaikaa. Hyökkäyspelitavan kannalta se tarkoittaa, että pelinavaamis- ja rakenteluvaiheen yhteistyö on organisoitava yhtenäiseksi. Toisaalta se luo myös painetta yksilöiden peruspelaamiseen.

Irlannin prässiä vastaan suomalaisten ongelmat hyökkäyspelin 1v1 -tilanteissa niin pallottomana kuin pallollisena tulivat todella vahvasti esiin. Irlantilaiset pystyivät jatkuvasti luomaan Suomen 2v1- tai jopa 3v1-tilanteista 1v1-tilanteita sulkemalla syöttölinjan ja juoksemalla kovaa kohti pallollista pelaajaa. Erityisesti puolustuslinjan pelaajien peruspelaamisen tulisi olla sillä tasolla, että näissä tilanteissa osataan automaattisesti sijoittua niin että oma pelitila maksimoituu ja pallon saatua avata jalka siirtämällä palloa prässin alla sen verran sivuun, että haluttu syöttölinja aukeaa.

Puolustuslinjan lisäksi pelinavaamisvaiheen pallonhallinnassa keskikentän keskustan pelaajien rooli korostuu. Vaikka pelaaja ei olisi taiturimainen pallonkäsittelijä, niin peruspelaamisen elementtejä laadukkaasti tekemällä pystyy selviytymään vaikeammastakin tilanteista. Esimerkiksi Annika Kukkosen rooli joukkueessa ei ole olla pallollisen pelaamisen johtohahmo, mutta tämän esimerkin kaltaisissa tilanteissa Suomen on yksinkertaisesti pystyttävä säilyttämään pallonhallinta itsellä.

Prässi ei ole kovaa ja keskikentällä on tilaa. Jos Kukkonen liikkuisi kaksi askelta alaspäin ja kääntyisi positiiviseen peliasentoon, olisi hänen mahdollista jatkaa peliä painottoman puolen topparille ja Irlannin prässi olisi purettu.

Erinomainen esimerkki hyvästä peruspelaamisesta prässin alla tuli Irlanti-ottelussa 12 minuutin jälkeen. Pallo pelattiin Mattsonille laitaan, johon Irlannilta tuli prässi, jonka tavoitteena oli saada Katri Mattson pelaamaan laitaa pitkin kohti Irlannin ylivoimaa. Mattson otti ensimmäisen kosketuksen lähelle kroppaa keskustan puolelle ja kun puolustaja ei hidastanut vauhtiaan, niin Mattson avasi 1v1-tilanteessa jalan keskustan puolelle ohittaen hetkellisesti prässin. Tämä tarjosi Mattsonille aikaa havainnoida useita syöttövaihtoehtoja. Vaikka seuraava ratkaisu olikin heikko, niin Engmanin ja Kuikan erinomaisen 1v1 kamppailu- ja peruspelaamissuoritusten seurauksena Suomi pääsi etenemään ja pallo kaivettiin vastustajan verkosta.

Kuinka paljon kyse on pelitavasta, kuinka paljon yksilön osaamisesta peruspelaamisessa? Vaikea sanoa joukkueen ulkopuolelta. Pelitavan tulee kuitenkin aina tukea pelaajien ominaisuuksia, eli jos pelaaja joutuu jatkuvasti pelaamaan heikoilla osa-alueillaan, niin pelitapa on huono. Selvää onkin, että päävalmentaja Jeglertzin pitää pystyä luomaan vähintään pallonhallinnan säilyttäviä pelitavallisia malleja Helmareille pelinavaamis- ja rakenteluvaiheisiin, jos Suomi aikoo kovempia maita vastaan pystyä pisteitä säännöllisesti tuottaviin peliesityksiin.

Irlanti ohittaa

Irlanti-ottelussa korostui myös 1v1-ohittamisen merkitys etenemisessä ja murtautumisvaiheessa. Irlannin vasemmalla laidalla pelannut Julie-Ann Russell oli jo ensimmäisellä puoliajalla mukana kahdessa Irlannin vaarallisessa hyökkäyksessä. Neljäntoista peliminuutin jälkeen hän sai nopeassa hyökkäyksessä pallon laitaan, pyrki 1v1-ohitukseen, sai jalan auki ja ampui tulisesti.

Tilanteessa Russell toteutti hienosti 1v1-ohittamisen peruspelaamisen laatutekijöitä. Hän piti kuljetusnopeuden korkeana uhaten liikkua laidan puolelta ohi. Tämä pakotti puolustajan heikkoon tasapainoon. Pieni uhkaus keskustaa kohti ja kääntö takaisin laidan puolelle avasi maalintekotilanteen, vaikka ohitus jäikin vajaaksi.

Suomellakin oli 1v1-tilanteensa. Kaikki niistä eivät missään nimessä olleet huonoja yrityksiä, mutta kyseisen peruspelaamisen osa-alueen laatutekijöitä korostaaksemme, tässä oli Russelliin verrattuna päinvastainen esimerkki. Adelina Engman pääsi täysin puhtaaseen 1v1-tilanteeseen boksin rajalla, mutta kuljetti hitaasti suoraan kohti puolustajaa. Näin puolustajan oli mahdollisimman helppoa säilyttää tasapaino ja reagoida mahdollisiin vetoihin tai suunnanmuutoksiin. Engman yrittikin hieman siirtää palloa ja laukaisi, mutta puolustajalla ei ollut mitään ongelmia peittää vetoa.

Ottelussa nähtiin myös erinomainen esimerkki 1v1-ohittamisen tuomista mahdollisuuksista syöttöpelin suhteen. Palaamme takaisin Russelliin. Hänen 1v1-suorituksensa olivat Suomelle uhka. Näin ollen häntä puolustettaessa hänelle annettiin joko tietoisesti tai vaistonvaraisesti hieman enemmän tilaa pallon kanssa, ja näin ylisuojeltiin omaa selustaa ohituksilta. Tämä on looginen tapa puolustaa, mutta samalla se helpottaa hyvä 1v1-ohittajan mahdollisuuksia edistää peliä syöttöpelin kautta.

40 peliminuutin kohdalla Russell sai irtopallon itselleen keskialueella ja ehti juuri ja juuri kääntyä. Suomella olisi ollut mahdollisuus iskeä kiinni, mutta riski tulla ohitetuksi oli suuri. Näin Russell pääsi antamaan peliä edistävän syötön, peli eteni painottomalle puolelle ja hetken päästä vaadittiin Korpelalta upea kaksoistorjunta pitämään Suomen maali puhtaana. Mikäli Russellilla ei olisi 1v1-ohittamisen uhkaa ollut, ei kyseinen hyökkäys olisi laidan ahtaasta tilasta enää edennyt.

Lopuksi

Viimeiseen esimerkkiin liittyy tietenkin paljon muitakin tekijöitä kuin yksi Russellin hetkellinen 1v1-tilanne keskialueella. Jalkapallo on moniulotteinen peli, jossa esimerkiksi peruspelaamiseen ja pelitapaan liittyvät tekijät soljuvat yhdessä pelin virrassa. Nämä yksittäiset esimerkit kuvaavat kuitenkin hyvin pelien yleiskuvaa ja havainnollistavat peruspelaamisen korkean tason vaatimuksia kansainvälisellä huipputasolla.

En tiedä kuinka monta kunnon harjoitusta Helmarit pystyy vuoden aikana yhdessä tarkalleen tekemään, mutta määrä on varmasti pieni. Se aiheuttaa isoja haasteita valmennukselle. Tärkeää olisikin tunnistaa pelaajien ominaisuudet nimenomaan peruspelaamisen eri osa-alueilla ja rakentaa pelitapa niin, että pelaajat pääsevät hyödyntämään vahvuuksiaan.

Yksi suurimmista kysymyksistä Helmareiden valmennukselle tulevia karsintoja ajatellen onkin, että onko Suomen pelaajistossa riittävästi pallonhallinnan vaatimaa peruspelaamisen osaamista kovimpia pelejä ajatellen, jotta pelitapaan voi rakentaa vähintään puolustamista helpottavan pallonhallintavaiheen? Jos pelaajilta löytyy peruspelaamisen osaamista tarpeeksi, niin loppu on enää kiinni valmennustiimin osaamisesta. Jos ei löydy, niin pelitapa on rakennettava muiden tekijöiden varaan. Seuraavan kerran vastauksia näihin kysymyksiin nähdään 27. lokakuuta, kun Suomi kohtaa Espanjan Helsingissä.

MyPa-talo edustaa melko poikkeuksellista suomalaista jalkapallokulttuuria. Kun ovesta kävelee sisään, seinältä katsovat kuvat vuodelta 1992, kun seura voitti Suomen cupin. Se oli ensimmäinen seuran kolmesta cup-voitosta, ja vielä kaudella jolloin MyPa oli noussut pääsarjaan pysyvästi. Vuoden 1975 visiitti ylimmällä sarjatasolla oli jäänyt vuoden mittaiseksi.

Talon toimintaa esittelee Mikko Ijäs, MyPan kannattaja ja talkoolainen. Hän on asunut talon ainoassa asunnossa, joka on parhaillaan vuokrattuna. Yläkerrassa kolisee keilahalli, ravintola toimii huonekaluvarastona ja valmentajien työtilat ovat tyhjillään. Kuntosalin remontti on valmistunut, mutta hieman liian myöhään. Seuralegendojen kuvien viereen on kehystetty teksti, joka kysyy ”kuka on seuraava?” Vastaus voi hyvin olla, että ei kukaan.

”Stadionin käyttöaste sentään on ihan hyvä”, Ijäs lohduttautuu.

Matti Tiihonen on tänäkin vuonna viettänyt aikaa MyPa-talolla, mutta yhtäkään miesten jalkapallo-ottelua hän ei ole käynyt katsomassa. Ei hän halunnut mennä katsomaan, kun KTP pelasi viereisellä stadionilla evakossa Veikkausliigaa.

Ehkä Tiihosta kannattaa kuunnella hetki, kun puhutaan MyPasta, Myllykoskesta ja tehtaasta. Tiihonen pelasi ensimmäisen kerran MyPaa vastaan vuonna 1953. 1960-luvulla hän pelasi MyPan kakkosjoukkueessa. Hän toimi MyPan puheenjohtajana vuoteen 2007, yhteensä noin 25 vuoden ajan. Sinä aikana MyPa oli paperitehtaan joukkue. Seuran tehtävä, rahoituspohja ja toimintamallit olivat selkeitä, Tiihonen kertaa.

Yhtyneet Paperitehtaat oli toimitusjohtajansa Juuso Waldenin johdolla määritellyt MyPalle sielun. Tehdas ja seura neuvottelivat yhteistyösopimuksensa vuosittain uusiksi ja tuen määrä vaihteli, mutta Tiihonen ei ikinä pelännyt dramaattista muutosta. Tiihosen mukaan kesken kauden ei tehtaalta kuitenkaan kannattanut pyytää lisätukea.

”Tehdas liitti MyPan yhteyteen myös pienempiä yhteistyökumppaneita. Löytyi sellaisiakin kumppaneita, jotka eivät seuran kautta saamallaan näkyvyydellä tehneet mitään. Jos mietitään ulkomaista yritystä, niin miksi se tulisi tänne, jos ei ole yhteyttä tehtaaseen”, Tiihonen sanoo.

Vielä 1980-luvulla lähes kaikki pelaajat olivat tehtaalla töissä, kun MyPa pelasi toiseksi ja kolmanneksi korkeimmilla sarjatasoilla. Ammattilaispelaajien myötä yhteys ei katkennut, kun pelaajia asui silti tehtaan asunnoissa.

Tiihosen jälkeen vuodesta 2008 viime syksyyn asti MyPan puheenjohtajana toiminut Seppo Mäkinen tiivistää monesti kerratun ajatuksen seuraavasti.

”Myllykoski Paper oli kasvanut samasta maasta, kun waldenit ja björnbergit näkivät seuran osaksi tehdasta ja Myllykosken kylää. Kun teollisuutta rakennettiin, niin kirkot, urheilukentät ja omakotitalot kuuluivat yhteen kokonaisuuteen. Se liittyi Waldenin Juuson ajatusmaailmaan, jonka mukaan työntekijöille ja perheille piti olla tiloja ja harrastuksia”, Mäkinen kuvailee.

Mäkisen mukaan paperitehtaalla oli yhteiskunnallisen tehtävän lisäksi selkeä liiketaloudellinen intressi. Hän vei itsekin paperinostajia peleihin niin Myllykoskella kuin Sami Hyypiän aikaan Liverpoolissa. Hän sanoo, että monessa muussa seurassa joku rahoittaa saman kolmanneksen budjetista vastikkeettomalla rahalla.

MyPassa yhteensä kahdeksan kautta pelannut Marco Manso koki seuran suuruuden vuodet kentällä ja voitti mestaruuden syksyllä 2005.

”Se oli aikaa, jolloin rakastuin seuraan. Se oli pieni yhteisö, josta iso osa oli yhteydessä tehtaaseen. Asuin tehtaan asunnossa ja tunsin työntekijöitä. MyPan ja tehtaan työntekijät tunsivat olevansa osa samaa yhteisöä. Eivät jalkapallossa tietenkään kaikki kannattaneet samaa seuraa, ei se ikinä mene niin”, Manso muistelee.

Merkkejä paperiteollisuuden nopeasta muutoksesta oli. Tiihonen sanoo ajatelleensa vieraillessaan Valkeakosken Hakan vuosijuhlissa 2009, että jotain on muuttumassa. UPM kertoi, että konserni ei enää rahoita seuroja samalla tavalla kuin ennen, vaan yhtiön paikallisyksiköt saavat aiempaa pienemmän roolin. Viesti kuului, että jonain päivänä ei ole enää tehtaiden seuroja vanhassa merkityksessään. Manso sanoo, että MyPan silloinen toiminnanjohtaja Seppo Miettinen välitti saman viestin vuonna 2009.

Uusi aika koitti joulun alla 2010, kun pahasti velkaantunut Myllykosken paperitehdas myytiin UPM:lle. Elokuussa 2011 UPM kertoi sulkevansa tehtaan, joka työllisti suoraan lähes 400 ja välillisesti noin 1600 ihmistä. Keväällä 2012 tehtaan henkilöstöpäällikkönäkin toiminut Mäkinen jakoi tehtaalla irtisanomislappuja ystävilleen ja vanhoille pelikavereilleen.

Kukaan ei halua kertoa tehtaan vuosittaista tukisummaa MyPalle, mutta Mäkisen mukaan tehtaan tuen loppumisesta johtunut noin 30 prosentin leikkaus budjettiin kuvaa sitä aika hyvin. Kaudelle 2012 MyPa luopui monesta profiilipelaajastaan, mutta voimassaolevat sopimukset sitoivat seuraa.

UPM ei lopettanut yhteistyötä, mutta tuen mittakaava oli täysin eri. Yhtiö kuitenkin kertoi selkeästi tulevien vuosien tuen tasosta ja Tiihosen mukaan ymmärsi siirtymäkauden tilanteen. Yhteistyö UPM:n ja MyPan välillä jatkui ja olisi jatkunut myös tänä vuonna, vaikka tehdas oli jo pitkään ollut kiinni.

Mäkinen sanoo, että ei tuolloin pitänyt Ykkösessä pelaamista mahdottomana ajatuksena. Samalla hän lisää, että seuran tehtävä ilman tehdasta oli hieman hukassa. Hetkellisesti tehtävänä oli selviytyminen, joka kaudella 2012 onnistui taloudellisesti. Kuudes sija sarjassa ja suunnilleen nollatulos olivat hyviä suorituksia.

”Silti silloin laiva ilman kapteenia haki avomerellä suuntaansa, mutta kotisatamaan ei löydetty. Jollain tasolla tehtaan sulkemiseen ei ihan osattu suhtautua. Toki tehtaallakin oli mypalaisia ja jotkut MyPaa vastaan. Usein kuuli, kuinka MyPa vie kaikki rahat, eikä mitään muuta voi kehittää. Tehtaan sulkeuduttua talkooinnostuskin hieman karisi, mutta joku vuorotyöläinen ehti paremmin peleihin”, Ijäs sanoo.

Manso nousi elokuussa 2012 urheilukehityspäälliköstä toiminnanjohtajaksi. Manson ensimmäinen kokonainen vuosi toiminnanjohtajana vuonna 2013 toi 400 000 euron tappion.

”Vuoden 2012 tasosta olisi pitänyt pitää kiinni. Siitä vastaa hallitus ja puheenjohtaja. Operatiivinen johtaja vastaa seurassa, että hän pysyy kuluissa ja tuloissa tekemässään suunnitelmassa. Kumpikaan ei toteutunut, kulut menivät selkeästi yli ja tuloista selkeästi jäätiin”, Mäkinen sanoo.

Kunniapuheenjohtaja Tiihonen seurasi tilannetta ulkopuolelta.

”MyPan maine on ollut vahva ja seuraa on kunnioitettu. Kun korkealla profiililla on eletty pitkään, siitä luopuminen on iso asia. Kun pitäisi nöyrtyä ja katsoa, mihin pystytään. Ymmärrän hyvin urheilumiesten haluavan maaliin keinolla millä hyvänsä, siihenhän dopingkin perustuu. Urheilussa häviämisen ja luovuttamisen pelko on niin voimakas, että tehdään kaikkea, mikä ei ole viisasta”, Tiihonen pohtii.

Hieman hiljaisemmalla äänellä hän sanoo, että olisi voinut toimia itsekin samoin.

Manso sanoo nyt, että kulujen leikkaaminen ja mahdollinen Ykkösessä pelaaminen olisi vain pitänyt hyväksyä.

”On luonnollista, että olisi ollut vaikea hyväksyä putoamista vastaan taistelemista mestaruuden sijaan. Jos on aina kulkenut kouluun autolla, on vaikea hyväksyä, että pitää mennä kävellen. Se on inhimillistä, urheilussa vielä vaikeampaa”, Manso kuvaa.

Tehtaan sulkeutumisen jälkeen MyPa yritti samaistua yhä enemmän koko Kouvolan seuraksi. Seura myös kansainvälistyi Manson kontakteilla ja aloitti loppuvuodesta 2013 yhteistyön brasilialaisen Fluminensen kanssa. MyPaan tuli neljä brasilialaisseuran pelaajaa. Tiihonen pitää ajan ja maantieteen yhtälöä vääränä.

”Vuoden 2014 varainhankinta hieman unohti kymenlaaksolaisen rahoituksen ja tilalla olivat epätodennäköiset kansainväliset rahoitukset. Olisi pitänyt lähteä kentän tasosta liikkeelle ja katsoa sitten kansainvälisyyttä. Ei voi kuvitella, että tulee paljon myytäviä pelaajia tai yhteistyöstä nopeita tuloksia. Jos olisi ollut kymmenen vuotta aikaa, sen olisi voinut ajatella onnistuvan”, Tiihonen pohtii.

Mäkinen pitää suomalaisyritysten myynnin edistämistä Brasiliassa jalkapallon avulla hyvänä suunnitelmana. Muutaman suuren suomalaisyrityksen kanssa MyPa kävi neuvotteluita. Suunnitelmaan kuului Brasilian MM-turnauksen ja tulevan olympiavuoden hyödyntäminen.

”Kun katsoo Fluminensen omistajia, niin en tiedä, miksi suomalaisyrityksiä ei lopulta kiinnostanut. Suunnitelmat olivat todella hienot, mutta mikään ei lopulta toteutunut. Pelaajapuoli olisi varmaan vaatinut lisää aikaa”, Mäkinen sanoo.

”Meillä oli kontakteja suuriin Brasiliassa toimiviin suomalaisyrityksiin, mutta kuukausien neuvotteluiden jälkeen mitään taloudellista ei ehtinyt toteutua. Projekti oli hyvä, mutta ehkä väärään aikaan. Sääli, että mitään ei tapahtunut”, Manso sanoo.

Ilmaisia pelaajiakaan ei ole olemassa. Mäkinen kuvaa brasilialaisia halvoiksi ulkomaalaisiksi, Manson mukaan Fluminensen pelaajien kulut MyPalle olivat nuorten suomalaispelaajien tasolla. Tiihonen sanoo, että ilmaisina markkinoidut pelaajat tarvitsevat usein matkoja kotiin ja autoetuja.

Myös Kouvolassa oli vaikeaa. Alueen parhaat pelaajat olivat aina tulleet MyPaan pelaamaan, mutta ihmisille välimatka Myllykoskelle oli kasvanut liian pitkäksi. Myllykosken häivyttäminen logosta ja nimestä vähitellen kohti helpommin lähestyttäviä muotoja ei auttanut. Myllykosken Pallo -47 oli hiljalleen muuttunut MYPAksi. Anjalankoski liittyi Kouvolaan 2009, mutta mielikuvissa rajat pysyivät.

”En todellakaan käsitä, minkä takia MyPa ei ikinä sytyttänyt Myllykosken ja korkeintaan Anjalankosken ulkopuolella. Ei Myllykoskella ollut liikaa oman identiteetin suojelua, mutta tiettyä ylpeyttä oli, joka voi vähän vahingoittaa ympäristöä. Eikä ulkopuolelta menestystäkään katsota aina hyvällä, se on aika luonnollista”, Mäkinen pohtii.

”Ei ihmisiä voi syyllistää, miksi he eivät käy peleissä. Pitää itse pohtia, miksi mahdolliset kouvolalaiset kannattajat ja yhteistyökumppanit ovat kokeneet 15 minuutin ajomatkan kynnykseksi”, Tiihonen pohtii.

Viimeiselle matkalleen MyPa lähti valmentaja Antti Muurisen johdolla. Muurisen valinta näytti tuovan MyPalle uskottavuutta, mutta jälkikäteen valitsijat olisivat toimineet toisin. Mäkinen sanoo, että hallituksen ei olisi pitänyt hyväksyä Muurisen valintaa.

Manson mukaan seuralla oli lista valmentajista, jotka olivat vapailla markkinoilla. Sitä listaa hän näytti sponsorille, joka halusi valmentajatukensa ehtona juuri Muurisen. Manso haluaa kuitenkin tarkentaa aiempia kommenttejaan, joiden mukaan Muurisen valinta oli virhe.

”Se ei ollut virhe Antin osaamisen kannalta, vaan koska hän tienasi mitä ansaitsikin. Hän oli kallis MyPan budjetilla, mutta saimme sponsorilta taloudellista tukea juuri Anttia varten. Helppo sanoa nyt, että tarjouksesta olisi pitänyt kieltäytyä ja kysyä samalta sponsorilta muuten tukea. Se oli minun virheeni ajatella vain positiivisia puolia”, Manso sanoo.

Aiemmin haastateltu Tiihonen kutsuu toimintatapaa yleisellä tasolla viheliäiseksi, kun yhteistyökumppani maksaa jonkun palkkaa ”budjetin ulkopuolelta”. Hän sanoo, että todellisuudessa rahaa vain kuluu enemmän, sillä sama sponsori olisi usein muutenkin antanut rahat.

Toinen perättäinen raskaasti tappiollinen kausi oli MyPalle liikaa. Mäkinen halusi jättäytyä puheenjohtajan paikalta jo keväällä.

”Päätös syntyi, kun en pystynyt valvomaan taloutta sillä tavalla kuin puheenjohtajan pitäisi. Siihen liittyi työt ja selkeästi erilaiset käsitykset seuran ja talouden hoidosta”, Mäkinen sanoo.

Syyskuussa Mäkisen lausunto Kouvolan Sanomissa nosti äläkän, kun hän sanoi seuran vaihtoehtoina olevan Veikkausliigassa jatkaminen tai edustusjoukkueen lopettaminen. Nyt hän sanoo tarkoittaneensa, että Ykköseen pudottautuminen ei enää ollut vaihtoehto. Hän sanoo viime talven todistaneen vaihtoehdot, kun seura ei pystynyt liigalisenssin epäämisen jälkeen ottamaan Ykkösen tai Kakkosen paikkaa vastaan. Kiinteitä kuluja ja jatkuvia sopimuksia oli liikaa, kun tulot olisivat samalla tippuneet.

Marraskuussa Tiihonen palasi MyPan puheenjohtajaksi. Hän sanoo tajunneensa vasta joulukuun puolivälissä seuran tilanteen.

”Tuhoisa vuosi 2014 ei olisi mennyt läpi, jos sponsoreilta ei olisi otettu erittäin suuria ennakoita. Se näyttää paperilla hyvältä, mutta on keinotekoisesti tehty. Vuoden 2014 tappio olisi oikeasti suurempi kuin vuoden 2013 miinus 400000 euroa”, Tiihonen sanoo.

Useamman vuoden sponsorisopimuksista oli käytetty ensimmäisenä vuotena kaikki.

”Kesän aikana käytettiin virtuaalirahaa, jota ei koskaan pystytty hankkimaan. Toiminnassa liian moni asia perustui uskoon, niin tulot kuin menestyksen hakukin”, Mäkinen sanoo.

Kukaan haastatelluista ei usko MyPan edustusjoukkueen nousevan jaloilleen ainakaan nopeasti. Aivan alimpia sarjoja paremmasta ei puhuta, isku on ollut kova. Ijäs sanoo, että toki muiden kannattajien kanssa puheita uudesta alusta on ollut, mutta hän ei halua sitä tehtävän jollain MyPaan viittaavalla nimellä. Hänen mielestään se pitäisi tehdä MyPan nimellä, mutta se taas ei onnistu velkojen takia. Hän on jatkanut jalkapallorakkauttaan Inkeroisten Purhan kolmosdivarijoukkueen valmentajana.

”Tietty sydän jalkapallosta on kadonnut, olen vain alasarjapelejä käynyt katsomassa. Yhtäkään liigapeliä en ole nähnyt”, Ijäs sanoo.

Hajanaisessa uudessa Kouvolassa tehdään vihdoin junioripuolella yhteistyötä, kun kuuden seuran vanhemmat juniorit käyvät KJP:n harjoituksissa. Tavallaan hieman väärään aikaan, liian myöhään.

MyPan edustusjoukkueen mukana Myllykoskelta ei kadonnut hyväpalkkaisia teollisuustyöpaikkoja, mutta paljon muuta hävisi.

”Sidokset vähän katkeaa, kun muualle muuttaneet eivät käy kesälomillaankaan pelejä katsomassa”, Tiihonen sanoo.

Kun työpaikat ovat vähentyneet Myllykoskelta ja koko Kouvolasta, moni MyPan kannattaja on muuttanut pois, lähinnä pääkaupunkiseudulle.

”Heitä ei ole tänä vuonna näkynyt, se on sinänsä harmi. Kai hiljalleen saamme jotain viriteltyä, niin näkisi heitäkin”, Ijäs harmittelee.

Jalkapalloagentti elää suhteistaan. Tai oikeastaan jalkapalloagentti elää pelaajistaan. Tai jos ollaan vielä tarkempia, niin agentti tarvitsee toista saadakseen toisen. Se kuulostaa paradoksilta, ja osaltaan myös onkin. Saadakseen munan tarvitsee kanan. Ja, kuten lapsikin tietää, myös toisinpäin.

”Se on hankala vaaka. Homma toimii niin, että mitä parempia pelaajia sinulla on, sen parempia suhteita saat. Ja mitä parempia suhteita on, sen parempia pelaajia saat. Jos sinulla ei ole kumpaakaan, niin se on todella hidasta alkuun. Se kestää perkuleen kauan”, Tuomas Talvitie kertoo.

Nyt Talvitie on yksi Suomen johtavista pelaaja-agenteista, mutta 2000-luvun alussa hänen kännykästään löytyi huomattavasti nykyistä vähemmän tärkeitä numeroita. Suhdetoimintaa täytyi hoitaa toisella tavalla.

Eräänä kesänä Talvitie pakkasi autonsa ja ajoi Ruotsiin mukanaan sarjojen otteluohjelma ja seurojen yhteystiedot. Hän kävi peleissä, koputteli oville, kätteli seuratoimijoita ja koetti päästä oikeiden ihmisten puheille. Toiveet pääsystä suoraan merkittäväksi tekijäksi törmäsivät todellisuuden tiiliseinään.

”Luulin, että pystyn hurmaamaan ne. Mutta ei siitä lopulta muuta tainnut saada kuin vähän tarinaa alkuun”, Talvitie nauraa nyt.

Talvitiellä ei ollut taskussaan vielä sopivia kanoja tai munia, vaan menossa oli pitkä ja usein kiittämätön pohjatyön vaihe.

Suhteiden merkitystä kuvaa hyvin myös se, että ilman niitä Talvitiestä ei olisi koskaan tullut agenttia. Omalla pelaajaurallaan hän ehti pelata muutaman pääsarjaottelunkin, mutta ammattilaisen ura osoittautui nopeasti tavoittamattomaksi.  Omien sanojensa mukaan Talvitie ei ollut ”lähellekään tarpeeksi hyvä”.

Sen sijaan hän pelasi ja opiskeli Floridassa viisi vuotta, jonka jälkeen edessä oli paluu Suomeen ja monille tuttu pohdinta siitä, mitä tehdä isona. Agentin työ kiinnosti, mutta Talvitie uskalsi puhua siitä ainoastaan lähipiirilleen. Sitten hänellä oli suhteita sattumaan.

Menestynyt jääkiekkoagentti Juuso Pulliainen oli pohtinut toimistonsa laajentamista myös jalkapalloon.  Vuonna 2002 Pulliainen otti yhteyttä tuntemaansa Tommi Kautoseen ja kysyi, tunteeko tämä tehtävään sopivaa ihmistä.

Kautonen oli ystävystynyt Talvitiehen armeijassa, ja heistä oli tullut läheiset ystävät. Hän oli myös yksi niistä, joille Talvitie oli kertonut pelaaja-agenttihaaveistaan. Kautosen avulla kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja Talvitiestä tuli agentti Pulliaisen yritykseen.

Ulkopuolelta tullut pyyntö oli Talvitien mukaan ratkaiseva askel, sillä ilman sitä hänellä ei todennäköisesti olisi ollut rohkeutta heittäytyä agentiksi. Sitten piti vielä opetella työ.

”Ei se ummikkona ollut ollenkaan helppoa soittaa pelaajille, että moi, tässä on Tuomas Talvitie, sä et ehkä tunne mua, mutta mä oon futisagentti. Kauan se kesti, meni vuosia että tiesin tuleeko minusta edes agenttia.”

Jalkapalloagenttien toiminta Suomessa oli vielä 2000-luvun alussakin varsin uutta. Ensimmäinen suomalaisagentti Mika Palmgren sai Fifan hyväksynnän vasta vuonna 1997. Kahta vuotta aiemmin tullut Bosman-päätös oli mullistanut jalkapallon siirtomarkkinat.

Palmgrenkin ryhtyi agentiksi Palloliiton silloisen pääsihteerin ja nykyisen puheenjohtajan Pertti Alajan pyynnöstä. Palloliitto oli huolestunut, koska Fifa epäili Suomen maajoukkuepelaajien käyttäneen luvattomia agentteja.

Tällä hetkellä Suomessa on Talvitien lisäksi yhdeksän Fifan hyväksymää pelaaja-agenttia: myöhemmin tässäkin jutussa esiintyvä Teemu Turunen, pitkän linjan Tapio Raatikainen, korkean profiilin Ville Lyytikäinen, enemmän ulkomaalaispelaajiin keskittyvä Marko Saranlinna, nuoremman polven Jonne Lindblom, Rahim Ekangaki, Afizou Traore sekä lakimiehet Hannu Kalkas, Juha Wallenlind ja Lasse Lahti.

Talvitie toimi Pulliaisen firmassa puolitoista vuotta, kunnes hyppäsi omilleen yli kymmenen vuotta sitten ja on nyt yksi Suomen johtavista agenteista. Hän on onnistunut pääsemään asemaan, jossa pelaajia ei välttämättä enää tarvitse houkutella, vaan he haluavat oma-aloitteisesti hänen asiakkaikseen. Talvitien mukaan hän on ottanut talliinsa tänä vuonna neljä uutta pelaajaa, joista ainoastaan yhteen hän otti itse yhteyttä.

”On ollut tärkeää, että minusta puhutaan hyvää pukukopeissa, sillä se on parasta mainosta agentille. Kyllä kaikki futisihmiset tuntevat minut ihmisenä, eivät ne suuria salaisuuksia ole pukukopeissa.  Tärkeintä on se, että saa aikaiseksi ja toiseksi tärkeintä se, että on vielä hyvä jätkä.”

Talvitien mukaan hänellä on toiminnassaan vain yksi tavoite: saada kaupattua suomalaisia pelaajia ulkomaille. Kotimaan sisäisiä siirtoja hän tekee lähinnä pohjustuksina tuleville siirroille.

”Kaikki työ pohjustaa sitä, että joku päivä pelaaja pääsee ulkomaille. Suomen liigasta ja rahasta johtuen lähestulkoon jokainen pelaaja haaveilee ulkomailla pelaamisesta. Jos saa tilaisuuden lähteä ulkomaille, niin yleensä se käytetään.”

Talvitien kohdalla ulkomaat on viime vuosina tarkoittanut useimmiten Saksaa. Alexander Ring, Joel Pohjanpalo, Tim Väyrynen, Mika Ojala, Mikko Sumusalo ja valtaosa muistakin Saksaan siirtyneistä suomalaisista on käyttänyt Talvitien palveluksia.

Syyn siihen varmaan arvaattekin: niin, juuri ne suhteet. Talvitie on löytänyt Saksasta yhteistyökumppanin, johon hän luottaa.

”Uran aikana ei riitä sata agenttia ja partneriehdokasta, joiden kanssa olen käynyt asioita läpi. Siitä porukasta olen löytänyt yhden huikean, ja se on tämä saksalainen.”

(Talvitie ei halua kertoa kumppaninsa nimeä, mutta toteaa, että ”löytyyhän ne tiedot netistä”. Transfermarktissa monen tutun suomalaispelaajan agentiksi on listattu saksalainen me(h)rsport GmbH & Co. KG.)

Siirrot ulkomaille tuovat Talvitielle elannon. Hän on laskenut, että tarvitsee niitä vuosittain vähintään puolenkymmentä, vaikka jatkuvatkin sopimukset tuovat agentille lisätuloja.

Tämä vuosi on ollut keskimääräistä parempi, sillä Talvitie laskee saavansa kymmenen siirtoa täyteen toista kertaa urallaan. Syksyn siirtoikkunassa hän neuvotteli uuden seuran neljälle pelaajalleen: Valtteri Morenin Waasland-Bevereniin, Mika Ojalan VfR Aaleniin, Tim Väyrysen Dynamo Dresdeniin ja Joni Kaukon Energie Cottbusiin.

Agentin työnantaja on pelaaja, jonka ansioista palkka maksetaan. Fifan uusissa suosituksissa agentin osuus palkasta on kolme prosenttia, mutta Talvitien mukaan se on ainakin vielä kuollut kirjain.

”Se, mitä yleisimmin käytetään, on kuukauden palkka per vuosi. 5–10 prosenttia on se keskihinta.”

Twentyfour Management Oy ei välttämättä sano keskimääräiselle suomalaiselle jalkapallon seuraajalle vielä mitään, mutta sen perustaja Teemu Turunen alkaa olla tuttu muunakin kuin loukkaantumisten riivaamana ex-lupauksena.

Turusen yritys järjesti edellisen siirtoikkunan kaksi ehkä yllätyksellisintä siirtoa, kun Sakari Mattila ja Vahid Hambo siirtyivät molemmat Englannin Championshipiin. Ei huonosti vuonna 2012 perustetulta yritykseltä.

”Toki minua hyödyttää oma peliura. Oli syntynyt omia kontakteja ja tiedän, miltä pelaajista tuntuu. Itsellä ei montaa sellaista tilannetta ole uralla missä en ole ollut, olen kokenut loukkaantumiset, hypen ja muun”, Turunen toteaa.

Turusen ura päättyi loukkaantumiskierteen vuoksi ennen aikojaan, mutta rakkaus jalkapalloon ei kuollut. Hän pohti uraa myös valmentamisessa, mutta opiskelupaikka oikeustieteellisessä kallisti vaakaa agenttiuden puolelle. Uusi työ tarjoaa parannusta vieroitusoireisiin, joita pukukoppielämän päättyminen on aiheuttanut.

”Kaipaan peliuralta juuri niitä fiiliksiä, voiton riemua ja tappion tuomaa tuskaa. Tässä pääsee lähelle niitä, kun pääsee tukemaan jätkiä. Elät tavallaan pelaajien ja seurojen kanssa voittoja ja tappioita, se on se mistä saan eniten nautintoa.”

Toisin kuin Talvitie, Turunen ei toimi yksin, sillä Twentyfouriin kuuluvat myös Kalle Sormunen ja englantilainen Andrew Thompson. Kolmen miehen elättämiseen ei riitä pienimuotoinen toiminta, joten katseet on suunnattu myös muualle Eurooppaan.

”Suomalainen agenttibisnes on rajattua ja liikevaihtomäärä rajallinen Meidän tavoitteenamme on olla jossain vaiheessa paljon paljon isompi yritys. Siihen on tehty paljon töitä, enkä näe mitään syytä miksi emme onnistuisi tässä.”

Agentin vuosi rytmittyy siirtoikkunoiden mukaan. Kun seurat hakevat aktiivisesti pelaajia, keskittyy työ ennen kaikkea konkreettisiin neuvotteluihin.

Tällä hetkellä Turusen työ keskittyy tammikuun siirtoikkunan pohjustamiseen. Edessä on useita matkoja Eurooppaan, jossa on luvassa keskusteluja seurojen ja muiden jalkapalloihmisten kanssa.  Agenttitoimisto auttaa harjoitussuunnitelmien laatimisessa ja sopivien kuntouttajien löytämisessä loukkaantuneille.

”Se sopimusneuvottelu itsessään, että väännetään 12 tuntia, on pieni osa sitä projektia”, Turunen kuvaa.

Kun agentti on tehnyt työnsä hyvin, hänen ei tarvitse istua katsomossa yksin. Potentiaalisten seurojen edustajien houkutteleminen omien pelaajien peleihin on Talvitien mielestä parasta mahdollista agenttityötä.

Jos pelaaja on riittävän hyvä, häntä tullaan katsomaan agentista riippumatta. Mutta Talvitien mukaan tällaisia tapauksia on äärimmäisen harvoin ja 99 prosenttia suomalaispelaajista täytyy työntää ulkomaille. Veikkausliigan kärkipään pelaaja ei yleensä ole mikään hittituote markkinoilla, minkä huomaa esimerkiksi maalipörssin voittajien heikosta kysynnästä.

Talvitien mukaan hän katsoo kykyjenetsijöiden kanssa noin 20–30 ottelua vuodessa. Juuri heidän houkuttelussaan suhteilla on ratkaiseva merkitys, vaikka neljä kertaa viidestä lopputuloksena on kiitos, mutta ei kiitos -vastaus.

”Täytyy olla aika vahva henkilökohtainen suhde, että he uskovat, että tätä kaveria kannattaa tulla tsekkaamaan”, Talvitie näkee.

Juuri nämä vierailut ovat saaneet Talvitien vastustamaan Veikkausliigan nykyistä ottelujärjestelmää. Kun pelejä pelataan pahimmillaan neljä kymmeneen päivään, niiden vauhti laskee väistämättä. Ja pärjääminen kovassa tempossa on yksi keskeisiä asioita, joihin kykyjenetsijät huomionsa kiinnittävät.

Talvitien mukaan pelaajat ovat muuttuneet koko ajan paremmiksi, mutta otteluruuhkassa se ei näy kentällä. Samanlaista kritiikkiä esitti myös Ville Lyytikäinen Iltalehden tuoreessa haastattelussa. Agentin on kuitenkin turha selittää vieressä istuvalle skoutille kotimaisen sarjajärjestelmän poikkeuksellisuutta.

”Viimeisen parin kolmen vuoden aikana en ole saanut saatana yhtään kehua pelin temposta, päinvastoin. Ruotsalaiset ja norjalaiset ihmettelevät, että onpa täällä heikko tempo. Ja saksalaiset vertaavat poikkeuksetta Suomea nelosbundesliigaan, ei edes kolmoseen.”

Vaikka kaikkein merkittävin ja aikaavievin osa agentin työstä on omien asiakkaidensa vieminen eteenpäin, ei se kuitenkaan ole ainoa. Pelaajien lisäksi tehtävänantoja tulee myös seuroilta, jotka etsivät tietyntyyppisiä pelaajia tarpeeseensa, mutta eivät suoraan omien kontaktiensa kautta onnistu sellaisia löytämään.

Tällöin suomalaisagentit toimivat kotimarkkinoidensa asiantuntijoina. Kun seura tietää millaisen pelaajan haluaa, niin Talvitie miettii, kuka Suomessa pelaava voisi olla sopiva. Sitten hän soittaa pelaajalle ja kysyy, onko tällä agenttia. Jos vastaus on kielteinen, niin Talvitie tarjoutuu itse hoitamaan siirtoa, eikä sellaisesta kieltäydy käytännössä kukaan.

”Jos pelaajalla on agentti, niin otan yhteyttä häneen, että voidaanko hoitaa tämä yhdessä ja jakaa komissio 50–50. Ja yleensä se toimii.”

Pelaaja-agenttien maine ei ole paras mahdollinen. Vaikka kuva ei aivan vastaisikaan Sormusten herrasta tuttua Grima Kärmekieltä kuiskuttelemassa myrkkyä kuninkaan korvaan, niin monelle he ovat nykyjalkapallon kaupallistumisen lihallistumia.

Agenttien itsensä mielestä tilanne on tietysti päinvastainen. Teemu Turunen uskoo, että pelaajan urheilullisen menestyksen maksimoiminen tarkoittaa yleensä myös taloudellisen menestyksen maksimoimista.

Tilanne on erilainen, jos kyseessä on viimeistä sopimustaan hakeva 35-vuotias konkari tai urallaan eteenpäin pyrkivä nuori pelaaja, joka tekee urallaan vielä useita sopimuksia. Kun veteraanin kohdalla tilipussin paksuus on järkevä peruste seuravalintaan, ei se nuoremman pelaajan kohdalla ole välttämättä ole edes taloudellisesti paras ratkaisu.

”Raha on tavallaan nyky-yhteiskunnan mittari siitä, miten sinua arvostetaan. Meidän tehtävä on maksimoida asiakkaiden taloudellinen kehitys, mutta aina pitää ajatella kokonaiskuvaa, eikä lähteä sinne missä on ensimmäinen euron kuva”, Turunen toteaa.

Hän käyttää esimerkkinä Vahid Hamboa. Kun Hambo purki kesällä 2014 sopimuksensa Sampdorian kanssa, oli nuorella kärkimiehellä tarjolla vaihtoehtoja myös ulkomailla. Hän tuli kuitenkin Suomeen, eikä edes liigaan, vaan Ykköseen ja Ilvekseen.

Turusen mukaan ratkaisu keräsi kritiikkiä monelta suunnalta, mutta taustalla oli looginen pitkän aikavälin kehityssuunnitelma. Hambon fysiikka ei ollut niin hyvällä tasolla, että menestyminen kovemmissa sarjoissa olisi ollut riittävän todennäköistä.

Suomessa hänelle hankittiin henkilökohtainen valmentaja, jonka johdolla ominaisuuksia alettiin kehittää. Talvella edessä oli seuraava askel, joka oli kilometrien ja kulttuurierojen kannalta pienempi loikka kuin paluu Suomeen.

”Hän meni Interiin osittain siitä syystä, että tiedettiin Interin pelityyli ja laiturit ja millaisia palloja Vahid saa enemmän. Ympäristö oli valittu tarkoin ja harkituin perustein”, Turunen taustoittaa.

Hambo oli kevään kohupelaaja, kun mies osui kahdesti kaikissa debyyteissään: liigacupissa, Suomen cupissa alle 21-vuotiaiden maajoukkueessa ja Veikkausliigassa. Vaikka loukkaantumiset söivät kesän tehoja, palkittiin otteet siirrolla englantilaiseen Championship-seura Brightoniin.

”Sama projekti tehtiin Sakari Mattilan kanssa, joka aikanaan palasi nivusvaivaisena HJK:hon.”

Yhden siirron eteen tehdään töitä yleensä kuukausia. Monesti kuitenkin myös sattumalla on suuri rooli. Alkukaudesta Talvitie oli kutsunut Waasland-Beverenin kykyjenetsijän Helsinkiin tarkkailemaan Rasmus Schülleriä, joka oli yksi vaihtoehto belgiseuran keskikentälle. Ennen peliä kaksikko keskusteli niitä ja näitä, kunnes Talvitie tiedusteli seuran muista pelaajatarpeista.

”Kysyin, että mites teillä muuten, että onko keskikenttä ainoa paikka mitä haetaan. Hän sanoi, että topparia itse asiassa etsitään myös. Sanoin, että lucky day, tuossa on Valtteri Moren, se on yksi Suomen parhaista toppareista ja nopein ehdottomasti, tsekkaa sitä sivusilmällä myös”, Talvitie kertoo.

Vartin pelin jälkeen kykyjenetsijä alkoi innostua Morenista. Talvitien mukaan hänen aiemmat vieraansa eivät olleet kiinnostuneet Morenista, koska Moren on rauhallinen eikä hae aggressiivisesti katkoja. Waasland-Beverenin skoutti sen sijaan tykästyi juuri topparin maltillisuuteen.

Pian Belgiasta lensi Helsinkiin myös toinen kykyjenetsijä ja sen jälkeen vielä apulaisvalmentaja. Alun perin siirron oli tarkoitus tapahtua tammikuussa, mutta aikataulu muuttui kun Waasland-Beverenin luottotoppari loukkaantui loppukesästä. Niinpä Moren muutti Belgiaan jo elokuussa.

Pelaajien markkinoimista varten agentin täytyy tuntea asiakkaansa. Teemu Turusen mukaan monella pelaajalla on kuitenkin ongelmia oman peli-identiteettinsä tunnistamisessa.

”Jos pelaaja sanoo, että ’oon taitava, suht nopea ja osaan laukoa’, niin ei se kerro mitään. Pelaajilla on paljon tekemistä peli-identiteetin kanssa.”

Äärimmäisessä tapauksessa se johtaa siihen, että pelaaja ei tunnista omaa parasta pelipaikkaansa. Vähintäänkin se vaikeuttaa sitä, miten hyvin pelaaja tietää sopivuutensa eri pelityyleihin ja valmennustapoihin.

Turunen uskoo oman pelaajauransa ja jalkapalloymmärryksen auttavan juuri tällaisissa asioissa. Hän tekee usein pelaajien kanssa lyhyen, keskipitkän ja pitkän tähtäimen suunnitelman, joissa ura pilkotaan pieniin palasiin ja mietitään perimmäisiä kysymyksiä.

Mikä erottaa pelaajan valtavasta massasta? Mihin hänen tyyppistään pelaajaa kannattaa markkinoida? Miten harjoittelua kannattaa kehittää? Pitäisikö palkata fyysinen valmentaja?

”Me sanomme oman mielipiteemme, millaisena pelaajatyyppinä häntä pidämme ja mitkä ovat hänen vahvuutensa. Mitkä ilmansuunnat, maat, seurat ja jopa valmentajat voisivat sopia hänelle. On tärkeää, että nuori osaa tunnistaa oman pelaajaidentiteettinsä”, Turunen selvittää.

Twentyfour hyödyntää myös teknologiaa. Heillä on käytössään maailman suosituin pelaajatietokanta Wyscout, joka sisältää tilastotietoa ja videoleikkeitä sadoista tuhansista pelaajista tuhansissa ja taas tuhansissa otteluissa. Italialaisyhtiön palvelua käytetään paljon kykyjenetsintään ja pelaajamarkkinointiin, mutta Turusen mukaan sitä voi käyttää myös pelaajien kehityksessä.

Onko pelaaja päässyt sellaisiin rooleihin, joita siirrolla on haettu? Miksi hänelle tulee harhasyöttöjä enemmän jakson lopussa? Onko fyysinen kunto riittävä vai pitääkö harjoittelua muuttaa?

”Minun pitää olla sataprosenttisen varma minkä tyyppistä pelaajaa myyn. Kun tuomme tänne skouttia, niin näemme, että pelaaja on paremmassa kunnossa ja valmiimpi ottamaan askelia.”

Eri ohjelmistoista huolimatta agentin tärkein työväline on puhelin, joka harvoin jättää kantajaansa rauhaan. Tuomas Talvitien kuukausittainen puhelinlasku huitelee 500 eurossa ja hänen jälkikasvunsa on oppinut ärsyyntymään isän iltaisista soitoista. Haittapuolista huolimatta hän nauttii työstään suuresti.

”Totta helvetissä tämä minun ammattini on mieletön. Tiedostan joka päivä, että olen onnekas kun saan tehdä tätä. Mutta luulen, että se näkyy myös duunissani, että nautin olla pelaajien kanssa.”

Teemu Turuselta löytyy pian oikeustieteen maisterin tutkinto takataskusta. Vaikka tarkoitus on laajentaa yritystä myös lakipuolelle, tuntuu agentin elämä juuri nyt hienolta.

”Kun herään aamulla, että ei hemmetti, pitää mennä töihin, niin lopetan. Tällä hetkellä en malta odottaa aamua, että jes, pääsen tekemään hommia”, Turunen kehuu.

Missä sijaitsee suomalaisen juniorijalkapallon ”70 metrin” kipupiste, ja mitä teemme silloin muita huonommin?

Koko kysymys on sinänsä harhaanjohtava. Ei 70 metrin kohdalla rintamasta putoava pikajuoksijakaan ala kontata. 70 metrin kohdalla vain kertautuvat ne asiat, joita on tehty ennen sitä pistettä treeneissä, muissa kilpailuissa ja vapaa-ajalla. Maaliviivaa lähestyvä juoksija on elintapojensa, lajitaustansa sekä oheis- ja lajiharjoittelunsa summa. Kokonaisen lajin kohdalla summan voisivat muodostaa esimerkiksi harrastajamassa, kasvuympäristö ja valmennuskulttuuri. Mikä näistä asioista sitten sakkaa, ja miksei sitä ole muutettu, kun tilanne on ollut sama jo vuosia?

Pyrkimystä muutokseen on. On perustettu Sami Hyypiä Akatemia, palkattu kuusi täyspäiväistä aluevalmentajaa ja dokumentoitu pelaajakehityksen vaiheet osaksi Palloliiton valmennuslinjaa. Asioiden syy–seuraus-suhteita on vaikea osoittaa, mutta yksi asia on ainakin varma: kehitystä on tapahtunut.

Sami Hyypiä Akatemia seuraa siihen kuuluvien seurojen pelaajia säännöllisesti teknisten, taktisten ja fyysisen ominaisuuksien osalta. Seurantaan kuuluvat olennaisesti pelin pohjalta tehdyt arviot, mutta SHA:lla on myös oma testipatteristonsa, josta löytyy niin puhtaasti fyysisiä ominaisuuksia testaavia (esim. 30 metrin juoksu) kuin teknisiä ominaisuuksia (syöttö–haltuunotto) mittaavia testejä.

Testien perusteella asiat ovat erinomaisesti. SHA:n keräämistä ja tallentamista testituloksista käy akatemian johtaja Kyösti Lampisen mukaan ilmi, että parhaat pelaajat ovat kehittyneet kaikilla osa-alueilla. Lisäksi nuoremmat ikäluokat ovat säännöllisesti parempia kuin heitä vanhempi ikäluokka oli saman ikäisenä. Eli 2001-syntyneet saivat 14-vuotiaina esimerkiksi syöttö–haltuunotto-testissä sekä kärjen osalta että keskimäärin parempia tuloksia kuin 2000-syntyneet 14-vuotiaina vuotta aiemmin. En tiedä mikä on kehityksen määritelmä sanakirjassa, mutta se voisi yhtä hyvin olla tämä: parhaat pelaajat ovat yhä parempia.

Vertailu kansainväliseen kärkeen on kuitenkin hankalampi suoritus. Suomessa on kehitytty, mutta niin on muuallakin. Lampisen mukaan seurat saavat kansainvälisistä peleistä nykyään parempia tuloksia, mutta siltikin kansainvälisen kärjen jahtaaminen on samankaltainen tilanne kuin johtavan joukkueen takaa-ajo Jukolan viestin yöosuudella: kaverin vauhtia ei voi tietää ja reitti tavoitteeseen voi sekin olla erilainen.

Ja mitä enemmän osuuksia juostaan, sitä epätodennäköisempää on, että metsästä saapuu ensimmäisenä ulos suomalainen joukkue.

Kehitystä on silti tapahtunut. Tämän allekirjoittaa myös nuorimpien suomalaisjunioreiden tasoa omakätisesti mittauttamassa ollut Lasse Karlsson.

”5–6 vuodessa on menty valtavasti eteenpäin”, sanoo Karlsson, joka on Turun Palloseurassa vastuussa E10- ja E11-ikäluokista.

Eteenpäin menon seurauksena ollaan pisteessä, jossa nuorimmissa ikäluokissa ei oikeastaan ole suurta eroa siirtymässä kansallisen huipun peleistä kansainvälisiin peleihin.

Karlsson johdatti kesäkuussa pelatussa PT Sports Junior Cupissa TPS:n E10-joukkueen 24. sijalle 72 joukkueen turnauksessa ja TPS:n E11-joukkueen pronssille kutsuturnauksessa Hollannin Oldenzaalissa toukokuussa.

”Totta kai siellä on parempia joukkueita kuin täällä, se on päivänselvää. Mutta mitään hyppäystä kansainvälisiin peleihin ei ole”, Karlsson kertoo. ”Jos pärjäät täällä Klubia ja KäPaa vastaan, pärjäät Keski-Euroopan turnauksissa.”

Luonnollisesti eroja kansallisten ja kansainvälisten pelien välillä on. On eroja asioissa, joita aikuiset pelien organisoinnissa painottavat, ja on eroja itse pelissä ja pelaajanaluissa, jotka sitä pelaavat.

Ensimmäisestä Karlsson antoi esimerkkejä kirjoittaessaan turnauksen opeista TPS:n juniorijalkapallon sivustolle. ”Vääriä rajaheittoja ei turnauksessa tunnettu. Kunhan nyt suunnilleen kahdella kädellä ja alle kaksi metriä sivurajan kentän puolelta pallon viskasi peliin, kaikki kävi.”

Samaa linjaa vedettiin esimerkiksi sen kanssa, koskiko puolustaja maalipotkuna annettuun palloon rankkarialueen sisä- vai ulkopuolella. Prioriteettina on pitää pallo mahdollisimman paljon pelissä.

Suureksi pelin sisältä nousevaksi eroksi Karlsson nosti toiminnan niin sanotulla harmaalla alueella, jossa suomalaisjuniorit ovat valtavasti jäljessä. Kuten kokenut valmentaja toteaa, syitä siihen miksi meidän on niin vaikea hyödyntää harmaata aluetta voiton saavuttamiseksi lapsesta alkaen, on vaikea jäljittää. Ne saattavat olla syvällä suomalaisuudessa, istutettuna täkäläiseen yhteiskuntaan. Osansa on myös valmentajan toiminnalla.

”Muistan kun kävin ensimmäisissä kansainvälisissä turnauksissa. Tultiin sinne ja mietittiin ’eihän me kärkytä, eihän me pistetä vapaapotkuissa miestä seisomaan vastustajan maalivahdin eteen’. Mutta kaikki tekee sitä. Se, ettei voitoilla ole merkitystä, on paskapuhetta. Olen nähnyt kansainvälisissä turnauksissa, kuinka Ajax lyö silmät sumeana pitkää, kun ovat lopussa häviöllä ja tarvitsevat maalin”, Karlsson muistelee.

Jos olemme lasten vaiheen valmennuksessa perässä harmaan alueen toiminnan opettamisessa, pitääkö meidän jatkossa opettaa 10-vuotiaita pelaajia esimerkiksi filmaamaan, käyttämään käsiä tai pelaamaan aikaa?

Karlssonin mukaan ei.

”Ei niitä asioita tarvitse opettaa. Kamppailun pitää olla niin kovaa, että käsiä on pakko käyttää.”

Harmaa alue, kuten rikkeet, kuuluu olennaisesti jalkapallopeliin. Missä kulkee raja? Sen osoittaa tuomari. Kansainvälisissä peleissä on nuorimmista asti käytössä keltaiset ja punaiset kortit, kuten sijoitusottelussaan alivoimalle joutunut TPS E11 huomasi.

”Suomessa sanotaan monesta asioista – vaikka taktisesta rikkeestä – että ’et sä noin voi tehdä’. Voithan, se kuuluu peliin, siihen on säännöissä asetettu rangaistus, jonka tuomari osoittaa”, avaa Karlsson.

Harmaata aluetta ei pidä sekoittaa tuloksen hakemiseen keinolla millä hyvänsä. Näkökulmassaan E11-ikäluokan Hollannin turnauksesta valmentaja totesi, että huolimatta lohkovoitosta peli ei ollut ensimmäisenä turnauspäivänä sitä, mikä joukkueen pelitapa normaalisti on. Niinpä toisena päivänä korostettiin omaa pelitapaa yli tulosten, pelin avaamista alhaalta ja rakentelua keskustan kautta. Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin harmaan alueen hyödyntämisessä: keskustan kautta rakentelu auttaa sinua voittamaan jalkapallo-ottelun, samalla tavalla kuin nopean ja vaarallisen vastahyökkäyksen pysäyttäminen pienellä rikkeellä.

Mitään eettisiä voittajia ei suomalaisista kannata juniorijalkapallossa kuitenkaan ruveta rakentamaan, sillä eroja on muuallakin.

”Kansainvälisissä peleissä yksikään vastustaja ei vetäydy. Saksassa kaikki joukkueet pelasivat miesvartioinnilla – kai siinä jotain hyvää on pakko olla, kun ne järjestäen tekivät kaikki niin”, vertailee Karlsson suomalaisiin huippuihin, jotka E10-miniliigassa poikkeuksetta antoivat maalivahdin avata vapaasti pallon toiselle puolustajalle, ja aloittivat vasta sitten prässäämisen.

Yksilötasolla eroa suomalaisten ja keskieurooppalaisten huippujen välillä voisi kuvailla sanomalla, että keskieurooppalaisilla on parempaa raaka-materiaalia.

”Keskieurooppalaisissa joukkueissa ei ole pelaajia, jotka eivät ole liikunnallisesti lahjakkaita. Suomessa me pidämme pelaajia mukana, jos he osaavat pelata, mikä on tietenkin hyväkin asia. Joukkueissa Keski-Euroopassa ei myöskään ole isoja pelaajia pelkästään siksi, että he ovat isoja, vaan isojen pelaajien on oltava myös todella hyviä pelaajia. Samaten mukana on todella hyviä pienikokoisia pelaajia”, Karlsson vertaa.

Joukkuetasolla Karlsson kertoo kansainvälisten huippujoukkueiden pelien näyttävän enemmän ”oikealta jalkapallolta”, jossa jokainen pelaaja tietää ihan tasan tarkkaan, mitä missäkin pelin vaiheessa pitää tehdä. Tässäkin on hyvät ja huonot puolensa, kuten lasten valmennukseen erikoistunut turkulainen ääneen pohtii. Minkä verran pelaajien annetaan oivaltaa asioita itse, ja minkä verran peliin rakennetaan erilaisia opeteltuja rakenteita ja malleja?

Amerikkalainen urheilutoimittaja Daniel Coyle kirjoittaa teoksessaan The Talent Code reseptin suuruuden saavuttamiselle. Yksi ainesosista on huippuvalmennus. Vertaillessaan huippuvalmennusta jalkapallossa ja viulun soitossa Coyle nostaa esiin kiinnostavan seikan jalkapallovalmennuksesta. Mitä taitavampi suoritus on, sitä useammin aivosähkökemialliset reaktiot ovat kulkeneet tietyn synapsireitin kautta. Mitä useammin reittiä on käytetty, sitä paksumpi kerros reittiä suojaavaa myeliiniä synapseihin kehittyy. Ja mitä enemmän myeliiniä on, sitä nopeammin reittiä voidaan käyttää.

Jalkapalloilijan neuroanatomia pitäisi olla kuin viiniköynnös, josta lähtee useita mahdollisia reittejä, jotka voidaan nopeasti ottaa käyttöön yksilön havainnoidessa ja reagoidessa muuttuviin tilanteisiin kentällä. Viulunsoittajan neuroanatomia puolestaan on kuin puunrunko, yksi reitti joka on hiottu mahdollisimman suoraviivaiseksi ja sujuvaksi. Siksi viulunsoittoa harjoitellessa pitää pysähtyä ja korjata virheet, jotta se yksi oikea reitti muodostuisi mahdollisimman helppokulkuiseksi ja harjoiteltava musiikkikappale soitettaisiin mahdollisimman hyvin.

Jalkapallossa puolestaan harjoituksen pysäyttäminen keskeyttää Coylen mukaan prosessin, jossa pelaaja valikoi koko ajan pelin tiimellyksessä flow-tilassa erilaisia ratkaisuja ja sitä kautta neuroanatomisia reittejä. Hän oppii niistä saamansa välittömän palautteen avulla – eli ymmärtäessään ratkaisun tuottaman hyödyn pelin kannalta. Hyvää valmentamista pidetään tyypillisesti lähempänä viulunsoittajan esimerkkiä, jossa valmentaja pysäyttää harjoittelun, opettaa ja opastaa, kunnes antaa taas tilanteen jatkua. Voiko olla niin, että hyvä valmentaminen onkin huonoa lasten valmentamista?

Ainakaan Lasse Karlsson ei ulkomaisiin seuroihin tutustumassa käydessään ole nähnyt vielä yhtään hyvää valmentajaa tai harjoitusta nuorimmissa ikäluokissa, ei esimerkiksi Brightonin ja Schalken huippuakatemioissa.

”Treenit ovat ihan hirveitä meidän mittapuun mukaan. Seisotetaan pelaajia jonossa ynnä muuta sellaista”, hän sanoo. ”Mutta sitten kun ruvetaan pelaamaan, niin mennään todella kovaa.”

Joka tapauksessa suomalaiset lasten valmentajat kestävät vertailun kansainvälisiin kollegoihinsa. Ehkä siksi nuorimmissa ikäluokissa ollaan pelaajakehityksen suhteen vielä suomalaisittain hyvässä tilanteessa verrattuna maanosan huippuihin. ”Tähän asti ja 1–2 vuotta eteenpäin pysytään ihan hyvin mukana”, Karlsson vakuuttaa.

Mennään se kaksi vuotta eteenpäin. Edelleen vaikuttaa ihan hyvältä, ero kärkeen ei vaikuta pahemmin kasvaneen. FC Hongan 03-syntyneitä valmentavan Klaus Lönnroosin mukaan hänen ryhmänsä on lähellä Pohjoismaiden huippua, ja Keski-Euroopan keskitasossa ”roikutaan mukana”.

Samaan hengenvetoon Lönnroos kuitenkin pohtii, onko liian vaatimaton, kun Mörfelder Cupissa taakse jäi kuitenkin kahdeksan Bundesliiga-joukkuetta. Turnaus kokoaa yhteen Saksan huipun sekä kansainvälisiä vieraita esimerkiksi Englannista, Brasiliasta ja Hollannista. Eikä se ole edes valmentajan mielestä joukkueen paras suoritus, vaan heinä–elokuun vaihteessa Kööpenhaminassa pelattu Audi Cup, jossa Honka hävisi finaalissa yli-ikäisiä pelaajia käyttäneelle Brommapojkarnalle.

Kansainvälisten pelien tarjoamassa tasonmittauksessa kokenut valmentaja löytää heti yhden ongelman: sinne pääsevät vain harvat ja valitut.

”Suomalaiset ovat tietyllä tavalla täällä pallon ulkopuolella. Meidän kosketuspinta kansainväliseen futikseen on niin ohut. Keski-Euroopassa etäisyydet ovat pienempiä, esimerkiksi Tanskasta pääsee helposti kaikkialle”, Lönroos vertaa.

”Moni jengi voi vain unelmoida näistä turnauksista. Suomesta tietyt seurat käyvät tai kutsutaan ulkomaille: HJK, Honka, TPS, KäPa. Moni pienempi seura ei käy missään. Olen monta kertaa sanonut meidän pelaajille, kuinka etuoikeutettuja he ovat, kun pääsevät pelaamaan kansainvälisiä pelejä.”

Samaan viittasi myös omista ikäluokistaan puhunut TPS:n Karlsson, joka totesi että 50–60 pelaajan kansainvälistä kokemusta saava ryhmä on ”hyvä alku, muttei yhtään mitään muuta”.

Kansainvälisien pelien kovuutta Lönnroos alleviivaa kerta toisensa jälkeen: ”Ottelut ovat fyysisesti kovempia, taktisesti paljon suomalaisia joukkueita edellä, taidollisesti parempia. Kyllä ne ovat kaikkinensa paljon kovempia pelejä.”

”Etelä-länsi-liigassa on hyviä pelejä, mutta jos katsotaan sieltä esimerkiksi 2001-syntyneiden tuloksia, niin onhan siellä karmivia lukemia: 9–0, 10–0. Kärki muodostuu usein samojen seurojen joukkueista, ja on hyvä, mutta kapea”, Lönnroos pohtii.

Etelä-länsi-liigaan selviävät karsintojen kautta nimensä mukaisilta alueilta D-junioreista alkaen ikäluokkansa parhaat joukkueet. Muun muassa Lönnroosin mainostamat etuoikeutetut seurat HJK, Honka, KäPa, HJK ja TPS pelaavat sarjaa ikäluokasta toiseen.

Kärjen kapeutta demonstroi jollain tavalla myös Hongan tilanne. Usein samaan kansainväliseen turnaukseen lähtee seurasta kaksi joukkuetta per ikäluokka. Hyvästä juniorityöstään tunnettujen espoolaisten paras joukkue on useimmiten Suomen ehdotonta kärkeä, ja kakkosryhmäkin 20 parhaan joukossa.

Keskivertoturnauksessa on 70 osanottajaa, Hongan kovin ryhmä sijoittuu parempaan puoliskoon sijoille 15–30, mutta kakkosryhmä löytyy usein turnauksen viimeisen kymmenen joukkueen joukosta.

Samat etuoikeutetut seurat toistuvat usein Lönnroosin puheissa. Tietyt seurat ovat kehittäneet itselleen hyvän maineen ja hieman yhteyksiä Euroopassa, ja ne kutsutaan joka vuosi samoihin turnauksiin. Hongalla näitä ovat esimerkiksi Lennart Johansson Academy Trophy ja Audi Cup. Hyvät esitykset voivat poikia lisää kutsuja, kuten Hongalle kävi. Mörfelder Cupin menestystä seuraa ensi kuun vaihteessa kutsuturnaus Bonnissa.

Pysymistä kansainvälisen kärjen mukana – tai eron kaventamista – Uefan A-valmentajakurssin käynyt Lönnroos pitää haastavana.

”Futis ei ole helppo laji. Ehkä kaksi vuotta pysytään vielä mukana, mutta sitten juna karkaa. Siinä kun olisi jollain valmentajalla kristallipallo, josta näkisi, mitä siinä vaiheessa tapahtuu.”

Kyse ei ole pelkästään yhden seuran yhdestä ikäluokasta, vaan 14–15-vuotias on ollut jo pitkään se hetki, jolloin ne pelaajat, jotka tulevaisuudessa päätyvät Euroopan kovimpiin pääsarjoihin, katoavat suomalaisilta mutkan taakse. Hyvin perinteinen trendi esimerkiksi on, että suomalaiset seurat pärjäävät erittäin hyvin otteluissa ruotsalaisia seuroja vastaan tähän pisteeseen saakka, mutta kun siirrytään pelaamaan poikamaaotteluita, on Ruotsi selvästi niskan päällä.

Esimerkiksi Lönnroosin Honka löi Audi Cup -taipaleellaan Malmön, AIK:n ja Helsingborgin yhteismaalein 11–3, mutta U16-poikamaajoukkue (2000-syntyneet) hävisi kaksoismaaottelunsa yhteislukemin 7–1.

Yksittäisten ikäluokkien yksittäisten joukkueiden vertailu ei tietenkään todista mitään, mutta myöskään 1996- tai 1997-syntyneiden maajoukkueet eivät ole onnistuneet Ruotsia voittamaan, vaan ovat hävinneet kaikki keskinäiset kamppailut, -96 kerran ja -97 kahdesti.

1998-syntyneiden ikäluokka on ainoa nykyisessä putkessa olevista maajoukkueista, joka on onnistunut Ruotsin lyömään, mutta silläkin on vastapainona kolme tappiota länsinaapurille.

Mitä tässä ikävaiheessa sitten tapahtuu? Muun muassa Pohjois-Suomen piirin nuorisopäällikkönä, Turun Nappulaliigan valmennuspäällikkönä ja viimeisimpänä Hansa Rostockin U16-joukkueen valmentajana toimineella Olli Orvastolla on tarjota muutama mahdollinen syy. Ensimmäinen niistä on scouttaus, eli potentiaalisten pelaajien kartoittaminen.

”Esimerkiksi Hansa Rostockissa jokaisen kauden jälkeen uuteen ikäluokkaan siirryttäessä joukkueeseen tulee kolme–neljä uutta pelaajaa ulkopuolelta, ja uudet pelaajat ovat niin hyviä, että menevät suoraan avaukseen”, Orvasto kertoo kokemuksistaan Saksasta.

Samaan vetosi Klaus Lönnroos ennustaessaan joukkueensa elinkaarta Euroopan huipulla. Lönnroosin mukaan yhtenä syynä valoisalle lähitulevaisuudelle oli joukkueen uudistuminen: Hongan D12-joukkueeseen liittyi alkavalla kaudella kuusi uutta pelaajaa.

”Jalkapallohullu”-blogissaan Orvasto kirjoitti kokemuksistaan Saksassa, ja listasi maan systeemin vahvuudeksi selkeyden. Jokaisella seuralla on oma profiilinsa ja tehtävänsä, ja kun kaikki eivät pyri tekemään kaikkea, on sekä kilpa- että harrastetoiminta laadukkaampaa, koska niistä vastaavat asialleen erikoistuneet seurat.

FC Hansa Rostockin kohdalla selkeys ja profiloituminen tarkoittavat Orvaston mukaan sitä, että Hansa on selkeästi alueensa suurin seura, ja profiloitunut kilpatoimintaan. Kykyjenetsintä järjestetään aluejoukkuetoiminnan yhteydessä niin, että pelaajia katsastetaan samalla piiri- ja aluejoukkueisiin ja Hansa Rostockiin, jonka omat pelaajat eivät tapahtumaan osallistu. Ryöstökalastus- ja värväyshuutoja ei pienemmistä seuroista Orvaston mukaan kuulu, joka on suomalaisen systeemin nähneelle utopistinen ajatus.

”Pienemmät seurat saavat tyydytystä siitä, että heidän kasvattamansa pelaaja pääsee isompaan seuraan.”

Orvasto nostaa esiin toisenkin eron: suuremmat seurat eivät hanki pienemmistä pelaajia kakkos- tai kolmosjoukkueisiinsa. Muutenkin systeemissä ajatellaan kaikkia osapuolia: isoa seuraa, pelaajaa itseään sekä pienempää pelaajan menettävää seuraa.

”Voi olla, että pelaaja huomataan jo 12-vuotiaana. Sitten mietitään, mikä on pelaajan kannalta järkevin aika siirtyä Hansaan. Onko järkeä järjestää kuljetuksia jo 12-vuotiaana, muuttaako pelaaja sijaisperheeseen vai otetaanko hänet 15-vuotiaana asuntolaan?”

”Pienempiin seuroihin ohjataan Hansa Rostockin toimesta niitä pelaajia, jotka jäävät ensi vuoden joukkueen ulkopuolelle tai joiden motivaatio ei riitä Hansan akatemiatoimintaan”, kertoo kasvatustieteitä lukenut Orvasto pikkuseurojen saamista hyödyistä.

Kykyjenetsintää pohtiessa nousee väkisin esiin kysymys Suomen pelaajamassoista. Suomessa on 127 000 lisenssipelaajaa, Saksassa 6,3 miljoonaa. Määrät vaihtelevat hieman lähteen mukaan, mutta kokoluokka tulee selväksi. Tanskalainen Rasmus Ankersen – kirjailija, puhuja, Tanskan mestari Midtjyllandin puheenjohtaja sekä englantilaisen Brentfordin jalkapallotoiminnan johtaja – vieraili kirjaansa ”The Gold Mine Effect” varten paikoissa, jotka tuottavat merkittävän paljon huippuja urheilussa.

Yksi tarkastelun kohde oli brasilialaiset jalkapalloilijat. Ankersen selvitti, että esimerkiksi suurseura Cruzeiro hylkää U15-joukkueeseensa pyrkiviä pelaajia 4000 jokaista sisään päässyttä kohden. Luvun kertyessä jokaisessa ikäluokassa Ankersen pääsi U20-joukkueen kohdalla tulokseen, jossa jokaista joukkueeseen päässyttä kohden oli hylätty 126 000 pelaajaa.

Kun vertaa Cruzeiron hylkäämien pelaajien määrää Suomen lisenssipelaajien määrään, ymmärtää kuinka pystysuora on reitti absoluuttiselle kansainväliselle huipulle.

Määrän lisäksi kyse on myös laadusta. Maissa, joissa vallitsee todellinen jalkapalloilmasto, ohjautuvat urheilullisesti lahjakkaimmat murskaavalla todennäköisyydellä juuri jalkapallon pariin. Orvaston mukaan lahjakkuuksia jää Suomen massoistakin hyödyntämättä, juuri puutteellisen kykyjenetsinnän myötä.

”Onko seuroilla Suomessa palkkalistoilla henkilöä, jonka tehtävänä olisi oikeasti käydä katsomassa niitä pelejä? Se maksaisi yhden juniorivalmentajan palkan.”

Massojen vähyys ei olekaan syy olla scouttaamatta, päinvastoin. Mitä pienempi on ”talenttipooli”, sitä läpikotaisemmin se pitäisi siivilöidä, sanoo maalaisjärki. Mallia voidaan hakea esimerkiksi Islannista, jolla ei ole Suomeen nähden samanlaista massojen ylivoimaa kuin Saksalla ja Brasilialla. Islannin vahvuutena tosin on se, että hyvät pelaajat ovat keskittyneet pienelle alueelle, samoin kuin Keski-Euroopassa monessa maassa Suomea suuremman asukastiheyden johdosta.

Kärjen karkaamista 15-vuotiaissa ei voida kuitenkaan selittää pelkästään kykyjenetsinnällä. Kyse on Orvaston mukaan paljon muustakin.

”Kun Hansassa siirrytään U15-ikäluokkaan, kaikki tähtää siitä eteenpäin vain ja ainoastaan ammattilaisuuteen. Pelaajat muuttavat asuntolaan, ilmapiiri treeneissä ja kaikessa tekemisessä muuttuu.”

Suomen kannalta ongelmallisesti juuri samassa vaiheessa kuin muualla viritetään koneeseen lisää kierroksia, täällä downshiftataan. Kansainvälinen kosketus päättyy seurajoukkuetasolla muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tähän ikähaarukkaan. Jatkossa sitä haetaan lähinnä juniorimaajoukkueiden peleistä, joissa kentälle asti selviytyy vain pieni otos ikäluokasta.

Kyseessä on tietenkin myös resurssikysymys. Orvaston arvion mukaan keskivertoakatemian budjetti Saksassa on noin miljoona euroa. Liitto tukee isoja akatemioita 600 000 eurolla per vuosi, loput 400 000 on seurojen itse kerättävä jostain.

Resurssikysymys on olemassa jo aiemmin, kuten Hongan Lönnroos esimerkin kautta avaa.

”Täällä me kerätään rahaa vuosi, että päästään yhteen turnaukseen. Esimerkiksi FC Kööpenhaminassa, jota pidetään 2003-ikäluokassa ehkä Euroopan kovimpana joukkueena, toiminta on ilmaista 12- tai 13-vuotiaista asti. Jokaisen joukkueen taustalla on 6–8 päätoimista toimihenkilöä, ja pelaajat käyvät samaa koulua ja harjoittelevat yhdessä”, vertailee Lönnroos.

Resursseihin tuskin voidaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä kohdistaa toiveita muutoksesta. Sen sijaan voimme vaikuttaa tekemiimme valintoihin sen suhteen, mihin panostamme. Saksassa tämä on se vaihe, jota painotetaan myös valmennuksen laadussa:

”Se menee niin, että paras valmentaja valmentaa U19-joukkuetta, toiseksi paras U17-joukkuetta ja niin edespäin”, kertoo Orvasto. Hän maintsee esimerkiksi U15–U19-ikävaiheen valmentajien laadusta Pal Dardainin: hän valmensi vielä vuosi sitten Hertha Berlinin U15-joukkuetta, mutta on sittemmin siirtynyt sujuvasti ensin Unkarin A-maajoukkueen päävalmentajaksi ja sen jälkeen Herthan päävalmentajaksi Bundesliigassa.

Herthassa Dardai on herättänyt nopeasti ihastusta uusilla ideoillaan ja paneutumisellaan yksityiskohtiin. Joukkue on esimerkiksi harjoitellut palauttavan harjoituksen yöllä, jotta seuraava päivä jäisi vapaaksi palautumiseen. Lisäksi unkarilaisluotsi ei ole hankkinut siirtomarkkinoilta uutta ykköshyökkääjää fanien ja asiantuntijoiden vaatimuksista huolimatta, vaan on pyrkinyt kehittämään 30-vuotiaan entisen Chelsea-pelaaja Salomon Kaloun askeltiheyttä ennen viimeistelyhetkeä, jotta tästä tulisi tehokkaampi maalintekijä.

Suomessa puhutaan paljon mahdollisimman hyvien valmentajien saamisesta pelaajaputken alkupäähän, mutta Olli Orvasto ei näe putken alkua suurena ongelmana.

”Saksassa alkupään valmentajat eivät olleet kovin hyviä ja toimivat puolipäiväisinä. Suomessa saadaan pelaajakehitys hyvin käyntiin, mutta juna ei mene loppuun asti. C-junioreista eteenpäin hyviä ison pelin opettajia on vähän.”

Paremman scouttauksen, ammattimaisemman toiminnan ja parhaiden valmentajien seurauksena saksalaiset pelaajat ovat 15-vuotiaana toimintaympäristössä ja -kulttuurissa, jossa parhaat lahjakkuudet kilpailevat toisiaan vastaan – ei vastustajina, vaan joukkuekavereina. Kilpailu paikoista akatemiassa, joukkueessa ja avauksessa on kovaa. Kuten Orvastokin toteaa, Suomessa kilpailu joukkueen sisällä kovimpien lahjakkuuksien osalta ei ole niin kovaa, ja potentiaalisimmat pelaajat saattavat päästä liian helpolla.

Yksi etu saksalaisella 16-vuotiaalla suomalaiseen ikätoveriinsa löytyykin henkiseltä puolelta. Siinä missä joissakin suomalaisissa joukkueissa ainakin elettiin amerikkalaiskirjailija Don DeLillon heiton ”lahjakkuus on seksikkäintä silloin, kun se heitetään hukkaan” mukaan (kovin jätkä joukkueessa oli se, joka lintsaa eniten treeneissä), Saksassa kovin jätkä on se, joka on kovin kentällä.

”Pelaajat ovat paremmin sisällä pelissä, mitään kiukuttelua tai diivan elkeitä ei esiinny”, kuvailee Orvasto.

Samasta peliin heittäytymisestä ja pelin sisällä olemisesta kuulee usein vertaillessa suomalaisia juniorijalkapalloilijoita muun maalaisiin. Sen nosti esille Orvaston lisäksi muiden muassa Lasse Karlsson.

”Peliin heittäytymisessä on suuri ero. Pelataan täysillä, kentällä itketään, huudetaan, tuuletetaan maaleja. Tulee rikkeitä ja nokkapokkaa”, listaa Karlsson.

Tämä ero on olemassa pienestä pitäen. Suomessa ei notkahdeta asiassa 14–15-vuotiaina, vaan se on pelaajiemme ominaisuus nuorimmista ikäluokista asti. Syitä on jälleen vaikea etsiä: ovatko ne valmentajien tavassa nimetä virheitä ja virheen tekijöitä vai yhteiskunnan suhtautumisessa jalkapalloon harrastuksena, ei tulevaisuuden ammattina. Kuka osaa sanoa, mikä on käärmeen pää ja mikä häntä? Samankaltaisia henkisiä eroja on muitakin.

”Pelaajia ei myöskään tarvitse motivoida. Joskus palautellaan maan pinnalle, mutta palo pelata jalkapalloa on hurja jo U8-ikäluokassa. Jos motivaatio loppuu, se ei ole mikään maailmanloppu. Sitten pelaaja siirtyy pienempään seuraan, ja tilalle tulee uusi motivoituneempi pelaaja”, Orvasto kertoo Saksan kokemuksistaan.

Ero ikäluokan eurooppalaiseen huipputasoon on olemassa myös muilla osa-alueilla.
”Taktisesti pelaajat ovat parempia tunnistamaan tilanteita. Esimerkiksi mistä prässätään? Suomessa usein valmentaja piirtää fläpille viivan, että tuosta prässätään. Sitä sitten noudatetaan pelitilanteesta huolimatta. Saksassa peli määrittää, mistä prässätään. Olin katsomassa Werder Bremenin ja pienemmän seuran peliä. Ottelussa oli vaiheita, kun suurseura Bremen makasi todella syvällä. Koska vastustaja oli niin hyvä ja taitava, koska peli oli ajautunut siihen.”

”Suomessa B-nuorten SM-sarjajoukkueen valmentajan pitää huutaa joka kerta, että otetaan vastustajan sivurajaheitto omalta kulmalipulta ylhäältä kiinni. Muuten pelaajat eivät prässäisi”, Orvasto konkretisoi.

Palataan hetkeksi valmentajien laatuun pelaajaputken alku- ja keskivaiheilla. Hiljattain Suomeen palannut Orvasto on sitä mieltä, että Suomessa on paljon valmentajia, jotka osaavat opettaa hyvin esimerkiksi kahden pelaajan yhteistyötä. Niitä, jotka osaavat opettaa C-junioreissa 11 vs 11 -futista, on vähemmän. Tämän kaiken seurauksena Suomessa pelataan ”pienen kentän futista isolla kentällä”.

”Saksassa peli on paljon dynaamisempaa kuin Suomessa, yksinkertaisesti siksi, että peliä pelaa useampi pelaaja samanaikaisesti. Suomessa ratkaistaan yksi tilanne kerrallaan, ja välissä peli tökkää. Saksassa peli soljuu, koska koko kollektiivi pelaa peliä samaan aikaan”, Orvasto sanoo.

Yllämainitut erot kollektiivisessa pelaamisessa saattavat olla seurausta siitä, panostetaanko harjoittelussa joukkueen vai yksilön kehittämiseen. Palloliiton toimintastrategiassa puhutaan yksilö- ja pelaajakeskeisyydestä, Saksassa tärkein on joukkueen pelaamisen kehittäminen.

Orvaston mukaan harjoittelu suunniteltiin Hansan U16-joukkueessa viikko kerrallaan, teeman noustessa aina edellisestä ottelusta. Harjoituksissa keskityttiin joukkueen pelin kehittämiseen pelipaikkakohtaisen harjoittelun kautta, jolloin tietysti myös yksilöt kehittyivät omissa pelipaikkakohtaisissa ominaisuuksissaan. Joukkue pysyy samana koko kauden, eikä parhaille yksilöille ollut mitään talenttiryhmiä. Yksilö on alisteinen joukkueelle: jos et osaa pelata joukkueelle, et pärjää.

Henkisesti ja taktisesti ero on selvä. Entä fyysisesti ja teknisesti?

”Fysiikassa tietynlainen pelikovuus on Suomea kovempi. Suurimmaksi eroksi nostaisin kuitenkin loukkaantumisten välttämisen, joka mahdollistaa pelaajien kehityksen.”

”Hansassa oli kaksi päätoimista fysioterapeuttia. He vetivät kerran viikossa 45 minuutin kehonhuollon. Kaikki on saatavilla ja hyvin hoidettu. Jos jotain paikkaa kiristää pääsee lääkärille heti ja saa samana päivänä käteen oman ohjelman. Kun treenimäärät kasvavat, pitää myös lääkintähuollon laadun kasvaa”, kertoo Orvasto.

Hänen mukaansa pelaajat ovat teknisesti parempia pelaamaan pienellä alueella. Esimerkiksi Hansan U19-valmentaja Roland Kroos, Hansa-kasvatti Toni Kroosin isä, vetää hyökkäyspeliharjoitteita todella pienillä alueilla treeneissä.

”Ideana on harjoitella niitä hetkiä pelissä, kun on kiire. Lisäksi syöttö- ja potkuvalikoima on saksalaispelaajilla ihan eri luokkaa. Esimerkiksi toppari-toppari-syöttö osataan pelata monella eri kovuudella ja kierteellä, riippuen siitä onko kiire, tarvitseeko edetä vai houkutella vastustajan hyökkääjää.”

Yhteenvetona alaston totuus: neljän vuoden pätkällä, alkaen Karlssonin E10-junioreista aina Lönnroosin ennustamaan hetkeen kahden vuoden kuluttua, suomalaiset juniorit pysyvät Euroopan kovissa turnauksissa ihan hyvin mukana. Hansan 14-vuotiaat kohtasivat TPS:n vastaavan ikäluokan Orvaston ollessa Saksassa, ja TPS vei ottelun ja sai Hansan valmentajilta kehuja sekä tasosta että pelaamastaan jalkapallosta.

Seuraavan neljän vuoden aikana yhdistelmä laajempaa lahjakkuusmassaa, parempaa valmennusta, kovempaa toimintakulttuuria, parempaa lääkintähuoltoa, kovempaa henkistä kanttia ja kenties vielä löytämättä olevia tekijöitä tekee sen, että U19-ikäluokassa joukkueita ei oikeastaan kannata laittaa edes samalle kentälle. Orvaston mukaan Saksan U19-sarja – eli vastine Suomen A-nuorten SM-sarjalle – on kivikova, vähintään Suomen Ykkösen tasoinen.

Suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta ei pitkään voinut puhua mainitsematta Palloliiton Visio 2020:ta. Sen mukaan Suomi kuuluisi vuonna 2020 Euroopan kymmenen kovimman jalkapallomaan joukkoon. Näkyvin mittari on tietenkin aikuisten A-maajoukkueet.

Suuri tavoite, selviytyminen 2016 EM-kisoihin kaatui lähtötelineisiin. Viimeistään nyt voidaan sanoa, että Visio 2020 ei toteudu. Suomalainen jalkapalloilu ei kasva toivotussa ajassa unelmoituihin mittoihin.

Pelkän latvan tuijoittaminen on silti turhaa. Jos puu ei kasva toivotulla tavalla, syy löytyy latvaa useammin juurista. Mitä enemmän suomalaisen jalkapalloilun perusteita katsoo, sitä varmemmaksi asiasta tulee. Sellaista lannoitetta ei olekaan, millä suomalainen jalkapallopuu, miten kapeana tahansa, olisi hujahtanut nopeasti toivottuihin taivaisiin.

Mitä enemmän Visio 2020:tä ajatellaan, edes unelmana, sitä enemmän aikaa hukataan. Kannattaako meidän oikeasti odottaa vielä puolivuosikymmentä tehdäksemme uuden arvion ja uudet suunnitelmat?

Kätensä suomalaiseen seuratoimintaan Åbo IFK:n uutena valmennuspäällikkönä pistävä Olli Orvasto ainakin on kyllästynyt odottelemaan ja haihattelemaan tulevaisuutta.

”Enemmän olisi keskityttävä tähän päivään. Emme voi odottaa vuotta 2020 tai joitain vuosia, että hyvät lapsi-ikäluokat kasvavat edustusikään. Tulevaisuus tulee toki ottaa huomioon, mutta työ on aloitettava heti ja toimintaa tulee kehittää nyt. Jotain meidän täytyy muuttaa, muuten menee Azerbaidzanit ja muut ohi.”

”Me ei ymmärretä kuinka suuressa kriisissä meidän pelaajakehitys on”, Orvasto sanoo.

Toimintastrategiassa jo 2008 Palloliitto asetti yhdeksi tavoitteeksi olla Suomen ykköslaji monella mittarilla. Yksi näistä oli valmennuksen laatu.

Tuskin yksikään jalkapallovalmentaja edes voisi väittää, että tavoite on saavutettu. Ehkä oleellisempaa onkin pohtia, mitä sen eteen on tehty? Jotain varmasti, mutta puhutaanko riittävän mittakaavan toimista.

”Miten Palloliitto kehittää valmennuskoulutusta? Onko käyty maailmalla, onko luotu systemaattisesti sisältöjä?”, kysyy Lönnroos.

”Valmennuskoulutusta kehittäessä ei voida vain todeta, ettei ole resursseja. Sitten pitää lobata, ja hankkia niitä resursseja”, sanoo Orvasto.

Orvaston mukaan kyse on valmennuskoulutusta suuremmasta asiasta. Jos todella halutaan kansainvälistä menestystä, pitää se priorisoida ensimmäiseksi tavoitteeksi.

”Saksassa liitolla on kolme numeroitua tavoitetta: 1) kansainvälinen menestys, 2) jalkapallon hauskuus, 3) jalkapallon terveysvaikutukset. Panostukset menevät näiden mukaan.”

SPL:n toimintastrategiassa liittotason tavoitteet on listattu samanarvoisina, kansainvälinen menestys on joukon jatkona yhdessä harrastusmäärien kasvun ja hyvän hallintotavan kanssa. Kysymys kuuluukin, onko liiton tärkein tavoite kansainvälinen menestys vai esimerkiksi harrastajamäärien kasvattaminen? Jalkapallon ympärillä on enemmän harrastuspuhetta: puhutaan harrastajamääristä, ei pelaajamääristä.

Kun nykyiseltä puheenjohtajalta kysyttiin Verkkouutisten haastattelussa tämän artikkelin pohtima kysymys ”miten voivat jalkapalloilijoidemme eri ikäluokat?”, Alaja vastasi: ”Ihan hyvin, olemme kasvattamassa kokonaisuudessa harrastajamääriä noin neljällä prosentilla viime vuodesta. Mitä nuoremmat ikäluokat, sitä enemmän harrastajia.”

Liiton perusarvoista löytyy menestys, jota kuvataan pyrkimiseksi omalle huipulle. Mikäli sen sijaan haluaa kansainväliselle huipulle, on suunnattava maailmalle.

Tulosten tuijottelu juniori-ikäluokissa on tietenkin puutteellinen tapa tehdä arvioita. Lasse Karlssonin mukaan esimerkiksi Ajax ja Barcelona eivät pärjää kansainvälisissä turnauksissa tuloksellisesti ennen U16-ikäluokkaa. Olli Orvaston mukaan parempi tapa arvioida pelaajakehitystä on pohtia, kuinka monta pelaajaa omasta joukkueesta mahtuisi vastustajan riveihin. Hyvät tuloksetkin loppuvat 14–15-vuotiaana, ja jäljelle jää vain muutama huippuyksilö, joihin keskitämme toivomme, samalla kun naapurimaissa on kymmeniä nimettömiä samantasoisia pelaajia.

Muitakin epäkohtia on. Kaikissa haastatteluissa esiin nousi tavalla tai toisella massojen puute. Se, että muutama seura tuottaa joukkueita, jotka pärjäävät eurooppalaisissa turnauksissa, ei kerro toiminnan tasosta laajasti välttämättä yhtään mitään. Liian harva seura käy pelaamassa kansainvälisiä pelejä, liian harva valmentaja katsomassa niitä. Käsitys siitä, missä menemme, ei ole realistinen – jos käsitystä edes on.

”Joukkueet eivät voi odottaa, että seura muuttaa kaiken. Seurat eivät voi odottaa, että liitto tekee ja muuttaa kaiken sekä toisinpäin. Kaikkien tulee ottaa vastuuta, eikä odottaa, että joku muu tekee”, Orvasto sanoo.

2020 ei onneksemme ole katastrofielokuva, vaan omaa lähitulevaisuuttamme, johon jalkapallon parissa toimivat voivat itse vaikuttaa.

Viittaukset:

Ankersen, R.: The Gold Mine Effect (2012)

Coyle, D.: The Talent Code. 2009.

Helsingin Sanomien haastattelu Petri Jakosesta: http://www.hs.fi/urheilu/a1348028387767

Lasse Karlssonin kirjoitukset TPS-juniorijalkapallon sivuilla:
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==

Olli Orvaston blogi: https://jalkapallohullu.wordpress.com/2015/05/27/kokemuksia-saksalaisesta-jalkapallosta/

Palloliitto – Toimintastrategia vuosilla 2013-2016 http://www.palloliitto.fi/sites/default/files/liitteet/spl_toimintastrategia_2013_2016_web.pdf

SHA Magazine 1/2015 – http://issuu.com/eerikkila/docs/sha_magazine_115_digi?e=17948150/13426101

Verkkouutisten Pertti Alaja –haastattelu: http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/pertti_alaja-8414

Loppukesästä 1904 delegaatio aikansa terävimpiä saksalaisia sosiaalitieteilijöitä rantautui uuteen maailmaan, Amerikan yhdysvaltoihin. Ryhmän määränpään, kansainvälisen tieteiden ja taiteiden konferenssin, lisäksi St. Louisin maailmannäyttely kokosi yhteen aikansa jännittävimmät ilmiöt, uusimmat ruokailuelämykset sekä svengaavimmat muusikot.

Kaikkia matkaajia 80 metrin korkeuteen vievä maailmapyörä, tavaamaan oppinut hevonen, buurisotien taisteluiden juhlalliset uudelleennäyttelemiset, puujalkaisen voimistelijan kuusi olympiamitalia ja Scott Joplinin ragtime eivät kuitenkaan ihastuttaneet. ”Terveisiä tästä kammottavasta kulttuurihelvetistä”, tuhersi postikorttiin Werner Sombart. Herkkäsieluinen sosiologi tunsi suurkaupunkien valojen välkkeessä todistavansa kulttuurin jumalten iltahämärää. Hän palasi kotimaahansa mukanaan kysymys: ”Miksi Yhdysvalloissa ei ole sosialismia?”

Toinenkin likaisen ”eurooppalainen” S on tuloksetta piirittänyt Pohjois-Amerikkaa yli sadan vuoden ajan. Soccerin jylhää nousua USA:ssa on povattu tasaisesti vuosikymmenten varrella, mutta vuoroveden laskiessa se on joka kerta jäänyt räpiköimään rannalle.

Marxilaiset akateemikot eivät kyenneet viime vuosituhannen alussa käsittämään miksi maailman teollistuneimmassa valtiossa, siinä jonka piti olla teorian mukaan lähimpänä sortovallan päättämistä, kommunistiset puolueet eivät kasvaneet yhtä tahtia eurooppalaisten vastakappaleidensa kanssa.

Jalkapallon ylivertaisuuden ymmärtäneet taas hämmästelevät, miksi globalisaation veturi, kulttuurien yhdenmukaistumisen sanansaattaja ei ole ottanut planeetan suosikkipeliä omakseen.

Jotain omituista amerikkalaisissa täytyy olla. Jotain ainutlaatuista. Samaan aikaan toisaalla, Pohjolan perukoilla, toinen vastustuksen linnake on rakentanut kaukaloa ympärillään. Ainutlaatuiset suomalaiset.

”Olin siinä vaiheessa jo pelannut Suomessa kolme kautta Mestaruussarjaa ja päässyt A-maajoukkueeseen, joten alkoi olla pikku hinku ulkomaille kokeilemaan suurempia kenttiä. Kävin pelaamassa Belgiassa Arto Tolsan edustaman Germinal Beerschotin reserveissä ja sieltä ilmoitettiin, että olisivat kiinnostuneita minusta seuraavaksi syksyksi. Timo Liekoski oli silloin Dallasissa kakkoskoutsina ja sieltä kysyttiin, tulisinko ensin Dallasiin kesäksi 1978”, Kai Haaskivi muistelee.

”Mulla oli aina ollut tietynlainen kiinnostus Amerikkaa kohtaan ja aukeni mahdollisuus käydä katsomassa kuinka ihmeellinen paikka se nyt sitten on. Alunperin oli tarkoitus olla Jenkeissä se kesä. Se sitten pääsi venähtämään 37 vuodeksi”, naurahtaa Haaskivi, joka pyörittää jalkapalloakatemiaa Sarasotassa Floridassa.

Haaskiven polku jalkapallon parissa ei ole se kaikkein kuljetuin. Palo lajiin periytyy isä Olavilta, joka tunnetaan yhtenä suomalaisen jalkapallovalmennuksen merkittävimmistä kehittäjistä. Kai murtautui HJK:n edustusmiehistöön 70-luvun puolessavälissä, josta matka jatkui paikalliskilpailija Kiffeniin.

Vahvan Mestaruussarja-kauden ja maajoukkuedebyytin jälkeen saapui tarjous Atlantin takaa. Yhdysvaltalainen seurajalkapallo eli kulta-aikaansa. New York Cosmosin johdolla NASL:n (North American Soccer League) joukkueet täyttyivät eurooppalaisista nimimiehistä.

”Se oli kasvamassa aika kovaksi sarjaksi. Oli nämä isot nimet, Beckenbauerit, Johan Cruyffit ja Gerd Müllerit. Olihan se hienoa, kun käytännössä jokaisessa ottelussa vastassa oli joku, jota oli nähnyt lähinnä television highlightien kautta”, Haaskivi muistelee.

”Juuri silloin alkoi tulemaan myös nuorempia pelaajia Euroopasta, jolloin omakin idea takaisin lähtemisestä vähän muuttui, kun virta näytti kulkevan tänne.”

Eniten Haaskivelle vaati totuttelua se, kuinka valtava maa Yhdysvallat on. Siellä piti tottua aikaeroihin ja muutoksiin lämpötiloissa. Myös olosuhteet vaihtelivat. Välillä jalkapalloilijat saattoivat pelata bermudaruoholla, välillä taas baseball-kentän puolikkaalla.

”Tekonurmetkaan eivät silloin olleet jalkapalloa varten tehtyjä, vaan usein aika kovia muovimattoja. Siitä nyt sitten saa vanhemmalla iällä vähän maksaa”, Haaskivi muistelee.

Hän sopeutui nopeasti vaativaan ottelurytmiin. Toiseksi kaudekseen Haaskivi siirtyi Houston Hurricanen riveihin ja pommitti 12 osumaa. Hurricanen jäädessä pois sarjasta matka jatkui Edmonton Drillersiin, jossa kahden kauden aikana keskikentän taiturin tilille kirjattiin yhteensä 14 maalia ja 34 maalisyöttöä.

NASL oli kuitenkin jo taloudellisissa vaikeuksissa. Sarjan yleisömäärät pysyivät kohtalaisina, mutta ne eivät olleet tarpeeksi suuria ylläpitääkseen valtavaksi paisunutta sarjaa. Kaikki oli laskettu jatkuvan kasvun varaan, mutta amerikkalaiset pitivät itsepintaisesti etäisyytensä lajiin.

”Kyllä se koettiin tavallaan eurooppalaisena ’vihollisena’, joka yritti viedä junioreita ja sponsoridollareita perinteisemmiltä jenkkilajeilta. Amerikkalaiset ovat kovia puolustamaan omia lajejaan”, toteaa Haaskivi.

Viime kesän MM-kisahuuman aikaan konservatiivikommentaattori Ann Coulter koki tehtäväkseen tiivistää jalkapallon epäamerikkalaisuuden. Coulterin näkemyksen mukaan soccer on tasapäistävä, yksilöllisyyden tukahduttava laji ja – mikä pahinta – se on tylsää. Jalkapallosta puuttuvat loiste ja kiille, ämyreistä pauhaava Rock You Like a Hurricane. Kaikki mitä Werner Sombart oli näkemässään vihannut.

Ilmapiiri on tietysti varsin tuttu myös suomalaiselle jalkapalloyhteisölle (fraasit ”mitään ei tapahdu” ja ”neitilaji” lienevät valtaosalle tuttuja).

NASL teki kaikkensa innovoidakseen itsensä loukusta; paitsioviivat, rangaistuskuljetukset ja tehdyistä maaleista saadut lisäpisteet tulivat ja menivät.

”Paitsiot alkoivat vasta 35 jaardin päässä maalista. Sehän sopi loistavasti näille Gerd Müllereille. Hyökkääjät hölkkäsivät siihen viivalle asti ja jäivät kyttäämään. Kentästä tuli valtavan paljon pidempi keskikenttäpelaajille. Ne meni hullun lailla edestakaisin, hyökkääjät ja puolustajat odottelivat siellä paitsiolinjalla. Olihan se mielenkiintoista”, muistelee Haaskivi huvittuneena.

”Sitten oli shoot-outit, joissa pelaajalla oli viisi sekuntia aikaa tehdä maali paitsioviivalta. Ja aina oli Fifa valittamassa.”

Katsojat eivät kuitenkaan olleet taivuteltavissa. Joukkueita alkoi katoamaan kartalta kiihtyvällä tahdilla. Pian hajosi myös Haaskiven edustama Drillers.

Samaan aikaan syntymässä oli kuitenkin uusi mahdollisuus. Aluksi NASL:n talvisarjana pelattu sisäjalkapallo oli kasvattanut nopeasti suosiotaan ja Haaskivi loisti pienen kentän nopeatempoisessa pelissä. MISL (Major Indoor Soccer League) nosti profiiliaan imaisemalla mukaansa NASL:n talvisarjan juuri suomalaisen jäädessä ilman joukkuetta.

Haaskivellä oli edessään valinta: aloittaa ura uudestaan Euroopassa tai jäädä Yhdysvaltoihin jatkamaan kovassa huudossa olleen uuden lajin parissa.

”Taloudellisesti minulle oli paljon parempi jäädä pelaamaan sisäfutista ja sarja loppui kesän alussa, jolloin pystyin tulemaan aina Suomeen kesäksi. Se sopi minulle hyvin.”

Haaskivi löysi paikkansa Timo Liekosken valmentaman Cleveland Forcen paidasta. Ottelut pelattiin kaukaloissa, joissa kentällä molemmilta joukkueilta hääri viisi pelaajaa ja maalivahti.

Ottelumäärä oli valtava. Finaaliin päässeille kertyi kaudessa parhaimmillaan 80 peliä.

”Se oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa, varsinkin kun matkustettiin itärannikolta länsirannikolle. Samalla NASL kaatui lopullisesti ja parhaat pelaajat siirtyivät sisäfutikseen, jolloin se liigan taso oli hirveän hyvä. Se ei ollut mikään painimis- tai kiekkoliiga, vaan hyvää futista”, Haaskivi summaa.

Suomalainen nousi nopeasti sarjan tähtikaartiin. Hänet valittiin yhteensä kahdeksan kertaa tähdistöotteluun ja vaikka mestaruus karttikin Cleveland Forcea, oli tuoreesta hittielokuva Star Warsista nimensä saanut joukkue liigan ehdottomasti suosituimpia.

”Se oli amerikkalaisille paljon luonnollisempi laji, kun tuli maaleja ja jäähyjä ja koko ajan oli hirveä vauhti päällä. Ei tarvinnut ymmärtää sen syvällisemmin, kun molemmat joukkueet tekivät seitsemän maalia. Meillä oli parhaimmillaan reilusti yli 10 000 katsojan keskiarvo”, Haaskivi kertoo.

”Siinä kuitenkin toistettiin samat virheet. Sarja kasvoi liian nopeasti, eikä lopulta ollut enää taloudellisesti kestävällä pohjalla. Henkilökohtaisesti olin onnekas: samalla kun lopetin pelaamisen, vuonna 1992, loppui koko sarjakin. Pääsin kokemaan aallonharjat sekä ulko- että sisäfutiksessa.”

Vuonna 1994 Yhdysvalloissa pelattujen MM-kisojen synnyttämä kuhina poiki uuden jalkapallon ammattilaissarjan, MLS:n. Ensimmäistä suomalaista yrittäjää saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 2004 asti. Askeleen tuntemattomaan otti pitkään brittikentillä luutinut Simo Valakari.

”Multa loppui Derbyn kanssa sopimus ja vaihtoehtoja oli Ruotsissa ja Norjassa, mutta ajattelin että siinä vaiheessa uraa olisi hyvä kokeilla jotain erilaista. Tuli mahdollisuus lähteä Dallasiin, kokonaan uuteen ympäristöön, uudenlaiseen pelitapaan ja elintapaan”, kertoo nykyisin SJK:ta Veikkausliigassa valmentava Valakari.

”Aika vähän tiesin sarjasta mitään sinne lähtiessäni ja se oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun olin edes Amerikan mantereella. Tavallaan se oli kokonaan uusi alku.”

Vaikka välissä olikin melkein 30 vuotta, on suomalaiskaksikon kokemuksissa paljon yhtenevää. Valakarin saapuessa Yhdysvaltoihin kävi MLS edelleen taistelua lajin myymiseksi yleisömassoille.

”Aina korostui se show, kaikkien pelaajien piti tuoda tietty lisäarvo siihen ja pelitapakin muotoutui vähän sen mukaan. Eteläamerikkalaisilta pelaajilta haettiin näyttävyyttä, piti harhautella ihan typerissäkin paikoissa. Mun viihteellinen arvo oli siinä, että olin se hullu suomalainen, joka tulee ja taklaa kaikkea mikä liikkuu. Joskus nauratti kun vaimo oli kuunnellut ottelua ja selostajan kuvaus musta oli ollut ’the most violent player in the league’ (sarjan väkivaltaisin pelaaja)”, Valakari kertoo.

”Olin tottunut siihen että brittifutiksessa mennään kiinni ja taklataan. Ihmiset tulivat sitten peleihin katsomaan että ottaako se Valakari tänään kortin. Kaikille haettiin vähän sellaista omaa roolia ja tarinaa.”

Valakari toteaa kuitenkin sarjan ja kulttuurin kehittyneen suurin harppauksin. ”On sitä showta vieläkin siellä, mutta nykyään amerikkalaiset ymmärtävät ja puhuvat paljon enemmän pelin taktisista nyansseista. Pelasin Dallasissa kolmen kauden ajan ja joka vuosi tuntui, että ne pelaajat jotka tulivat collegesta, ymmärsivät peliä vähän paremmin ja olivat vähän valmiimpia.”

Opittavaa on kuitenkin molemmin puolin. Spektaakkelissa on myös vetovoimaa. ”Kun USA:ssa lähdetään katsomaan peliä, niin se on paljon enemmän kuin pelkkä ottelu. Se on tapahtuma, jonne koko perhe menee viettämään päivää. Mennään syömään ja tapaamaan kavereita. On viihdettä, maskotteja ja cheerleadereita. Paikalle tullaan paljon ennen pelin alkua grillailemaan ja katsomaan alkulämpöjä”, Valakari maalailee.

”Niin sen pitäisi toimiakin, että perheiden on helppo tulla paikalle. Niin että tarjoilut ovat hyvät ja lapsilla on tekemistä. Ottelu toimii tavallaan kaiken taustana.”

Kokemuksissa korostuu yhdysvaltalaisen urheilukulttuurin ihailu. Ymmärrys siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti urheilijan tulee olla ammattilainen.

”Se oli yksi hienoimmista ajoista urallani. Opin valtavan paljon siitä, minkälaista on urheilijana eläminen. Se miten huipputeknologiaa ja lääketiedettä hyödynnettiin, se yhteenkuuluvuuden tunne joka joukkueessa oli. Olosuhteet olivat kaikki viimeisen päälle”, Valakari hehkuttaa.

Aiempaan nähden viime vuodet ovatkin olleet varsinainen suomalaispelaajien ryntäys Yhdysvaltoihin. MLS on vetänyt puoleensa maajoukkuekonkarit Teemu Tainion, Mika Väyrysen ja Markus Halstin.

Jopa merkittävämpi aalto on kuitenkin muodostunut koulutusta hakemaan lähtevistä nuorista. Pelkästään Texas Rio Grande Valleyn yliopistojoukkueessa ahkeroi tällä hetkellä seitsemän suomalaista (Markus Björs, Rico Laitinen, Teemu Vaarakallio, Esa Aalto, Miko Puuskari, Sami Tiittanen ja Olli Tynkkynen).

Monet lähtijöistä ovat nuorten maajoukkuepelaajia, useat jo läpimurtonsa Veikkausliiga-tasolla tehneitä pelaajia. Esimerkiksi alkukauden KuPSia edustanut Joel Vartiainen pakkasi laukkunsa kesän alussa aloittaakseen University of Central Floridassa yhdessä Matias Pyysalon kanssa.

Valakari kannustaa virtaa eteenpäin. ”Pystyt pelaamaan jalkapalloa, hankkimaan hyvän koulutuksen ja näkemään maailmaa. Siinä on tosi paljon hyvää. Olen omienkin lasten kanssa jutellut, että jos tulee vaan mahdollisuus, niin ilman muuta kannattaa lähteä.”

Tärkeä tekijä on urheilun yhteiskunnallinen asema. Valakarin mukaan Yhdysvalloissa vanhemmat ovat valmiita maksamaan hyvästä valmennuksesta, koska lapsen menestys urheilussa merkitsee niin paljon. Se voi viedä eteenpäin elämässä ja tuoda esimerkiksi stipendin kouluun.

”On hienoa, että siellä on niin arvostettua olla valmentaja ja olla urheilija”, Valakari tuumii.

Tämä kaikuu myös Kai Haaskiven peliuran jälkeisissä valinnoissa. Hän on ollut valmentajana nuorten maajoukkueissa, ammattilaisjoukkueissa, yliopistojoukkueissa sekä toiminut seurojen junioritoiminnan valmennuspäällikkönä.

”Olen tavallaan käynyt läpi kaikki mitä mahdollista on. Matkan varrella olen ymmärtänyt paremmin mistä tykkään ja missä olen hyvä. Mitään ongelmaa ei olisi lähteä ammattijoukkuetta valmentamaan, mutta juuri nyt nuorten valmentaminen ja kehittäminen on lähellä sydäntä.” Työsarkaa Haaskivellä riittää lähes loputtoman paljon. Harrastajamäärät ovat paisuneet valtaviksi ja ammattitaitoisille valmentajille on suuri kysyntä.

Jalkapallon räjähdysmäiseen nousuun Yhdysvaltain lajien hierarkiassa Haaskivi ei kuitenkaan usko. Eikä ole varma, onko sillä väliäkään.

”Se kilpailu on ihan hirvittävän kovaa. Jos lasketaan kaikki autourheilut ja muut mukaan, niin voi olla tyytyväinen, jos mahtuu edes 10–15 seuratuimman sarjan joukkoon. Se on sitten muka joku epäonnistuminen. Jalkapalloa pelaa täällä valtava määrä ihmisiä.”

Werner Sombartin kaltainen kysymyksenasettelu onkin ylimielinen ja hölmö. Se etsii kohdettaan sieltä missä se ei ole sen sijaan että keskittyisi tutkimaan minkälaisen muodon se on ottanut. Yhdysvalloissa pelattiin jalkapalloa jo St. Louisin maailmannäyttelyssä 1904, kun Galt FC toi olympiakultaa Kanadalle kaatamalla yhdysvaltalaiset Christian Brothers Collegen ja St. Rose Parishin. Eikä se ole koskaan loppunut, päinvastoin. Yhdysvaltalainen jalkapallo on kiinnostavaa, koska se on rakentunut täysin omalaatuiseksi ja omaleimaiseksi kulttuurikseen. Samat sanat pätevät suomalaiseen jalkapalloon.

Elokuun puolivälin sunnuntain sää on juuri sellainen, mistä tämän kesän viimeinen kuukausi tullaan muistamaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpö hellii.

Helteisen pyhäpäivän raukeus tuntuu myös Lahden Kisapuistossa. Hiekkatekonurmella on käynnissä junioreiden pesäpalloturnaus, mutta viereisellä jalkapallostadionilla – tässä kohtaa halukkaat voivat lisätä edelliseen sanaan sitaatit – on hiljaisempaa. Juuri mikään ei viittaa siihen, että reilun parin tunnin päästä on alkamassa Veikkausliigan ottelu FC Lahti–VPS, jossa ovat jaossa äärimmäisen tärkeät sarjapisteet.

Yksi varma merkki tästä kuitenkin on. Toistaiseksi hiljaisella stadionalueella häärää jo Päivi Arpiainen, FC Lahden toimistopäällikkö, joka on seuran kotiotteluissa paikalla ensimmäisenä ja viimeisenä.

”Olen sitä mieltä, että palkkatyöläisten pitää olla täällä ennen vapaaehtoisia”, Arpiainen sanoo järjestellessään kioskin tuotteita paikalleen.

Kun yleisö alkaa valumaan porteista sisään paria tuntia myöhemmin, alkavan ottelun tunnusmerkit voi jo nähdä ja kuulla. Kioskikojut ovat pystyssä, kahvi keitettynä, myyjät valmiina ja stadionin ämyreistä pauhaa pelaajien alkulämmittelyä taustoittava musiikki. Kaiken tämän on mahdollistanut noin sadan vapaaehtoisen joukko.

Arpiainen vastaa pitkälti FC Lahden vapaaehtoistoiminnasta – on vastannut jo vuodesta 2002. Ottelutapahtumaa sivusta seuratessa Arpiaisen tittelinä ”toimistopäällikkö” ei voisi juuri harhaanjohtavampi olla, sillä hän toimii pelin aikana kaikissa käytännön hommissa siinä missä kaikki muutkin. Päällikön elkeet ovat kaukana.

”Se on osa tätä minun työtäni, ja heistä on tullut oikeasti minun ystäviänikin. Tähän on varmaan sattunut samantyyppisiä ihmisiä, ja meillä on oikeasti kivaa”, Arpiainen pohtii.

”Nämä ovat niitä sankareita, en minä.”

Vapaaehtoisten määrä on kunnioitettava, mutta Arpiaisen urakkaa helpottaa, että suurin osa on vanhoja tuttuja, jotka tulevat paikalle pelistä toiseen ja tietävät, mitä pitää tehdä. ”Muuten se olisi mahdotonta, kun opastusta varten pitäisi olla henkilökuntaa”, hän selvittää.

Ainoa isompi vaihtuva joukko otteluihin tulee paikallisesta taitoluisteluseurasta, joka huolehtii kioskimyynnistä. Homma pysyy kuitenkin raiteillaan, sillä heidän toimintaansa koordinoi FC Lahden talkookonkari Tuija Haverinen – niin ikään yli vuosikymmenen kokemuksella.
Haverinen on Lahden ottelutapahtumassa Arpiaisen oikea käsi. He ovat viimeiset, jotka poistuvat Kisapuistosta ottelun päätyttyä. Puoli seitsemältä alkavissa otteluissa se tarkoittaa iltayhdeksää tai pahimmillaan -kymmentä.

Arkisin ottelupäivät ovat armottomia. Haverisen on riennettävä jo seitsemältä töihin, joista hän pääsee kolmelta. Siitä jo tunnin päästä koittaa lähtö Kisapuistoon. ”Välillä sitä ajattelee, että on tämä hullua touhua”, Haverinen myöntää – ja hymyilee päälle.

Ottelun aikana Haverinen silminnähden nauttii siitä, mitä tekee. Hän muun muassa huolehtii, että kioskeissa on tarjolla riittävä määrä oikeanlaisia tuotteita. Esimerkiksi elokuisessa VPS-ottelussa Haverinen tarttuu toimeen heti huomatessaan, että lämmin sää veti aurinkokatsomon täyteen pääkatsomon kustannuksella.

Pikahälytyksellä ensimmäisen jakson aikana aurinkokatsomon takaiselle kioskille kärrätään lisää limonadia, jotta kaikki on valmista taukoa varten. Kioskitoiminnan illan tärkein onnistumisen mittari on raaka: vain varttitunti, jonka aikana koko tuhatpäinen katsojajoukko haluaa kahvinsa ja makkaransa.

Heti tauon jälkeen Lahdessa alkaakin jo pikku hiljaa paikkojen purkaminen. Tilanne Kisapuistossa on sama kuin suurimman osan Veikkausliiga-seurojen kotikentillä: kiinteät rakennelmat ovat mitä ovat, joten otteluita varten on kasattava monenlaisia väliaikaisia järjestelyjä. Esimerkiksi erilaisten telttojen ja muiden katosten pystyttäminen vaatii aikaa – ja ihmisiä.

Näissä tilanteissa pienikin helpotus on tervetullut. Lahdessa iloitaankin siitä, että Kisapuistoon saatiin täksi kaudeksi lukittavat kontit kioskeille. Näin tavaroiden edestakainen kuskaaminen ottelupäivinä helpottui edes hieman.

Oman kortensa kekoon kantavat Lahdessa myös seuran kannattajat. He asettavat ennen peliä kenttämainokset paikalleen ja auttavat kasaamaan olutkatsomon kentän päätyyn. Näihin talkoisiin osallistuu noin kymmenen kannattajan porukka hieman ottelusta riippuen.

”Tässä pitää olla mukana joustavia ihmisiä. Tullaan paikalle, kun tarvitaan. Välillä on löytynyt tekijöitä ihan älyttömiinkin juttuihin”, Arpiainen muistelee.

Yksi venymisen hetkistä sattui tälle kesälle, kun FC Lahti pelasi Eurooppa-liigan karsintaottelunsa IF Elsborgia vastaan Hiihtostadionilla nykyisen liigakenttänsä Kisapuiston sijasta. Kaikki ottelun vaatima tarpeisto oli kuskattava edestakaisin. Vaikka urheilupaikkojen välillä ei ole matkaa kuin puolisentoista kilometriä, urakkaa riitti. Arpiainen ja Haverinen olivat hommissa yötä myöten, eivätkä puurtamiselta säästyneet heidän miehensäkään.

”Europelijärjestelyjen jälkeen katsoin askelmittarista, että kahtena päivänä olin kävellyt 23 kilometriä”, Haverinen kertoo. Normaalin liigapelin aikana niitä kertyy ”vain” seitsemän.

Jos kuvittelee vapaaehtoispestin olevan vain tie päästä katsomaan suosikkijoukkueensa otteluita, joutuu pettymään. Kentän sisäpuoliset tapahtumat jäävät auttamatta enemmän tai vähemmän pimentoon.

”Ennen kuin aloitin työt FC Lahdessa, en ollut käynyt katsomassa yhtäkään jalkapallo-ottelua – enkä ole käynyt vieläkään, paitsi työhön liittyen”, Arpiainen kärjistää.

Lipunmyyjä Anitta Hukka kertoo, että joskus hieman myöhässä otteluun tulevat kysyvät luukulla pelin tilannetta. ”Ei me useinkaan edes tiedetä sitä.” Kuinka voisivatkaan, kun luukun näkymä avautuu aivan eri suuntaan.

Haverisenkin on pelin jälkeen avattava vähintään teksti-tv. Hän on töissä lounasravintolassa, jonka asiakkaat tietävät Haverisen yhteyden FC Lahteen. Ruokailijat ottavatkin usein edellisen päivän ottelut puheeksi. ”Sen pohjiksi täytyy tietää ainakin lopputulos”, hän naurahtaa.

Vaikka esimerkeissä on mukana ripaus huumoria, vapaaehtoisten vinkkelistä seurattu FC Lahti–VPS-peli vahvistaa tämän. Loppuvihellyksen kaikuessa on kenttätapahtumien suhteen aika orpo olo. 0–0-lopputulos on pakko varmistaa taululta. Yleisön reaktiot ovat 90 minuutin ajan paljastaneet, että peli on käynnissä, mutta ottelun huippuhetket jäävät koosteesta katsottavaksi.

Lahden kotiotteluiden sadan talkoolaisen joukko on iso määrä koko Veikkausliigankin mittakaavassa. Heidän panoksensa myös taloudellisesti merkittävä. FC Lahden toimitusjohtaja Tomi Honkanen arvioi, että esimerkiksi vapaaehtoisten määrän puolittuminen tarkoittaisi lisäkuluina kauden aikana ”viisinumeroista summaa”.

Honkasen näkemyksen jakavat myös muiden Veikkausliiga-seurojen johtajat, kun Jalkapallolehti kysyi vapaaehtoistyön merkityksestä liigaseurojen kotiotteluissa. Vapaaehtoisten merkitys on erityisesti maakunnissa ja pienemmissä liigakaupungeissa suorastaan korvaamaton.

Jaron toimitusjohtaja Niklas Storbacka laski viime huhtikuussa Ylen uutisessa, että vapaaehtoisten toiminta säästää seuran rahaa noin 200 000 euroa vuodessa. Kun rajalliselta talousalueelta revitty budjetti on piirun päälle miljoonan, voi liioittelematta sanoa, että talkoolaiset takaavat taloudellisesti Jaron liigakelpoisuuden. Jarolla on Veikkausliigan kotipeleissään noin 75 vapaaehtoistyöntekijää.

Myös KuPSin toimitusjohtaja Jarmo Heiskanen myöntää, että ilman junioreiden vanhemmista, jalkapalloa seuraavista ihmisistä ja entisistä pelaajista koostuvaa 50–70 talkoolaisen joukkoa kuopiolaisten ottelutapahtumat muuttuisivat käytännössä taloudellisesti kannattamattomiksi. Samoin kävisi Kotkassa. ”Vapaaehtoiset ovat tämän toiminnan tukipilari. Ilman heitä toiminta olisi mahdotonta tai ainakin äärimmäisen haastavaa”, KTP:n toimitusjohtaja Riku Tapio summaa.

Junioreiden vanhemmilla on vapaaehtoistyössä iso rooli, ja usein liigaottelut tuovat täytettä myös junnujen laariin. Esimerkiksi Vaasassa ja Seinäjoella kioskituotot menevät junioreille. VPS:n toimitusjohtaja Eero Karhumäki näkeekin mahdollisessa vapaaehtoistoiminnan hiipumisessa riskinä taloudellisten vaikutusten lisäksi myös seurahengen katoamisen.

Myös Ilveksessä kioskien myyntitoiminta hyödyttää juniorijoukkueita, ja vapaaehtoiset ovat näin ollen junnujen vanhempia. Toimitusjohtaja Toni Hevonkorven arvion mukaan kotiotteluissa on töissä kaikkiaan 90–120 ihmistä. Tarve on kasvanut luonnollisesti tämän kesän yleisömäärät ovat luonnollisesti kasvattaneet tekijöiden tarvetta.

HIFK:lla talkoolaisia liigaotteluissa on noin parikymmentä. Interin ja IFK Mariehamnin kotiotteluissa vapaaehtoisia on hyvin vähän, alle kymmenen.

Vain yksi liigaseura ilmoitti selviävänsä kotiotteluidensa järjestelyistä ilman vapaaehtoisten panosta: HJK.

Yhteistä HJK:lle, HIFK:lle ja Interille on se, että niiden kotistadioneilla esimerkiksi ravintolapalveluista huolehtivat seurojen ulkopuoliset yhtiöt, eikä kioskien pyörittäminen ole seurojen vastuulla. Helsingissä ja Turussa vaikuttavat myös olosuhteet, kun ottelujärjestelyt eivät vaadi niin paljon väliaikaisten rakennelmien kasaamista ja purkamista kuin monilla muilla paikkakunnilla.

”Isomman vapaaehtoisjoukon saaminen olisi hyvin vaikeaa. Kun eri seurojen ihmisten kanssa puhuu, tietyissä paikoissa talkoolaisten saaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin muualla. Jossakin sen taustalla on enemmän perinnettä, ja varmaan se korreloi myös paikkakunnan suuruuteen”, Interin hallintopäällikkö Lauri Kemppainen myöntää.

Talkoohengen sanotaan olevan katoava luonnonvara. Seuroissakin painitaan tämän ongelman kanssa. Junioreiden vanhemmat ovat – ja varmaan ovat jatkossakin – yhä tärkein talkoolaisryhmä, vaikka sieltäkin uusien vapaaehtoisten saaminen tuntuu olevan vuosi vuodelta vaikeampaa.

”Me on yritetty saada vaikka kuinka äitejä mukaan Reippaan Naisiin. Kun yritetään puhua mukaan lisää porukkaa, vastaus on vaan aina sitä samaa: ei ole aikaa”, Maarit Meriläinen tuskailee FC Lahden lipunmyyntikopissa.

Reippaan Naiset on yhdistys, jonka tarkoituksena on tukea Reippaan junioritoimintaa. Se esimerkiksi auttaa vähävaraisia perheitä seuran toimintamaksuissa. Yhtenä varainkeruumuotona on juuri lipunmyynnin hoitaminen FC Lahden otteluissa.

Junnuvanhempien lisäksi Veikkausliigan seurat yrittävät kerätä vapaaehtoisjoukkoa esimerkiksi entisistä aktiivipelaajista.
Lahdessa aika moni toimija kertoo myös perineensä pestinsä joko perheenjäseneltä tai kaverilta, kun edellinen on joutunut jättämään hommat vaikkapa muuttaessaan opiskelujen perässä muualle.

Anitta Hukka tuli aikanaan jalkapallon vapaaehtoistyöhön, kun oma poika meni Reippaan junioreihin. Täällä hän on yhä, vaikka Antista on kasvanut jo 28-vuotias FC Lahti Akatemian pelaaja.

”Viime talvena mietittiin jo, että tullaanko vielä tänne. Ne ajatukset katkaisi kysymys, että mitä me sitten tehdään”, Hukka naurahtaa.

Tottumus ja hyvä porukka – siinä asiat, jotka toistuvat pitkään FC Lahdelle vapaaehtoistyötä tehneiden vastauksissa.

”Meidän hyvä yhteishenki on se kaikkein paras asia. Talvella voi mennä monta kuukautta, että ei nähdä, mutta kauden alettua kaveria ei jätetä”, Haverinen tiivistää.

”Siitä on muotoutunut sellainen vakkarijengi, ja meistä on tullut kavereita. Tuntuu tavallaan, että pettää toiset, jos jää tästä pois”, Arpiainen muotoilee. Hän pohtii, että tehtävistä jättäytyminen voisi jättää monen elämään ison aukon. ”Onhan se aika paljon, jos 20 tapahtumaa vuodessa putoaa pois – melkein yksi kuukausi.”

Arpiainen tietää kokemuksesta, että urheiluseuran vapaaehtoishommiin voi päätyä hyvin erilaisista taustoista. ”Kyllä se voi purra ketä tahansa, ei tarvitse edes olla yhtään urheiluihminen tai penkkiurheilija. Osa on, osa ei.”

On myönnettävä, että vapaaehtoisen määritelmä on joskus veteen piirretty viiva. Moni hyötyy hommasta tavalla tai toisella – varsin pienissä määrin, mutta kuitenkin. Toiminta auttaa taloudellisesti joko oman lapsen juniorijoukkuetta tai sitten varsinkin vakiintuneita tehtäviä hoitaville voidaan maksaa pientä palkkiota vastineena sitoutumisesta. Lähinnä kyse on seuran pienestä vastaantulosta, joka tuskin kuitenkaan yksinään riittäisi houkuttelemaan tehtäviin, vaan rinnalla tarvitaan aitoa halua auttaa.

Seurojen yleisin tapa muistaa vapaaehtoisia ovat kauden päättäjäiset tai muut vastaavat tapahtumat. Jotkut seurat antavat myös seuratuotteita, kuten asusteita, ja järjestävät matkoja vierasotteluihin. Esimerkiksi VPS tarjosi reissun Ouluun, jossa se pelasi Eurooppa-liigan karsintapelinsä evakossa.

Myös Lahdessa talkoolaiset kutsutaan mukaan kauden päättäjäisiin. Tärkeintä on kuitenkin jokapäiväinen arvostus ja kiittäminen. Arpiainen tiivistää viisastenkiven, jolla on saanut pidettyä vakiojenginsä kasassa liigakaudesta toiseen.

”Ihmiset tuntevat olevansa tärkeitä ja tarpeellisia organisaatioille, ja heille on selvä paikka. He tietävät, että muut ovat pulassa ilman heitä.”

Ja niin olisi suomalainen jalkapallokin.

Rovaniemen Palloseura on ollut yksi jalkapallokauden väriläiskistä. Heikosti kauden aloittanut joukkue on saanut käännettyä kurssinsa ja komeilee nyt kuntopuntarin kärjessä yhdessä HJK:n kanssa. RoPS onkin tehnyt tasaista nousua myös sarjataulukossa. Samaa vauhtia on tehnyt nousua myös heidän värikäs hyökkääjänsä Aleksandr ”Boris” Kokko, joka on kohonnut maalintekijäpörssin kärkeen.

Kokko tunnetaan röyhkeänä, maalintekemisestä elävänä kärkimiehenä. Lisäksi hän on yksi niistä lukuisista lupaavista pelaajista, joista yleisö olisi toivonut apua suomalaisen huippujalkapallon kroonisiin maalintekijäongelmiin. Tässä kirjoituksessa syvennyn Kokon pelaamiseen maalintekovaiheessa, eli niissä pelin hetkissä, kun vastustajan viimeinen linja ollaan ohittamassa tai jo ohitettu, ja maalinteko on realistinen mahdollisuus.

Tavoitteenani on löytää pelillisiä syitä siihen, miksi Kokko on Veikkausliigan suurimpia tähtiä boksissa. Ja myös siihen, miksi hän on toistaiseksi ollut sitä vain Veikkausliigassa.

Maalintekopaikkojen sijainti

Maalintekosuorituksen ensimmäinen vaihe on päästä maalintekopaikkaan. Nykyhuippujalkapallossa maalit tehdään todella korkealla prosentilla keskeltä, läheltä maalia ja yhdellä tai kahdella kosketuksella. Näin ollen hyökkääjän maalinteon kannalta on erittäin tärkeää päästä säännöllisesti tekopaikoille kyseiselle alueelle ja pystyä yrittämään niistä viimeistelyä nopeasti vähillä kosketuksilla.

Analysoin tämän kauden otteluista kesäkuun alun KTP-peliin saakka Kokon kaikki suoritukset, jotka päättyivät maalia kohti suuntautuneeseen maalintekoyritykseen. Näitä tuli ensimmäisessä 11 pelissä yhteensä 15. Kyseisistä yrityksistä 12 lähti ensisijaiselta maalintekoalueelta, yksi toissijaiselta maalintekoalueelta ja vain kaksi yritystä muilta kentän alueilta.

Tämä kertoo Kokon liikkuvan maalintekovaiheessa siellä, missä maaleja tehdään ja saavan kohtuullisesti maalintekoyrityksiä ensisijaiselta maalintekoalueelta. Samalla kuitenkin herää kysymys Kokon pelaajakehityksen kannalta: pitäisikö hänen tasoisensa hyökkääjän saada kasvatettua potentiaalisten maalintekoyritysten määrää per Veikkausliigapeli, mikäli hän mielii suurempiin ympyröihin?

Jo alkukaudesta olemme nähneet Borikselta taiturimaisia yhden kosketuksen maalintekoyrityksiä. Ne kuvaavat erinomaisesti hänen yhtä suurimmista vahvuuksistaan hyökkääjänä eli monipuolista potkuvalikoimaa. Potkutekniikkavalmentajat saattaisivat nyrpistää erittäin lyhyillä latauksilla tehdyille nopeille tökkäyksille, joiden seasta harvoin löytyy kahta toistaan muistuttavaa suoritusta, mutta ne ovat maalintekotilanteissa erinomainen ase. Erityisesti vaarallisia ne ovat Kokolla, sillä hänen kehonhallintansa mahdollistaa viimeistelyn myös vaikeista asennoista.

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä: Kokko osaa tehdä maaleja myös päällään. Näiden ominaisuuksien pohjalta ei olekaan ihme, että hänen viidestätoista maalia kohti suuntautuneesta maalintekoyrityksestään täysi tusina on tapahtunut yhdellä kosketuksella. Näiden lisäksi kaksi muuta suoritusta ovat olleet ahtaan tilan nopeita laukauksia lyhyellä latauksella.

Ennen maalintekoyritystä

Usein huippumaalintekijöiden kohdalla puhutaan tilanteiden haistamisesta, äidinmaidosta tai muista epämääräisistä asioista, joihin emme voi omalla toiminnallamme vaikuttaa. Maalintekopaikkoihin voikin päästä monella tapaa, mutta kaikki nämä tavat ovat opittua osaamista. Joukkuetasolla maalintekopaikkojen lukumäärään vaikuttavat lukuisat pelitavalliset sekä pelattaviin kilpailuihin liittyvät seikat. Kolmosessa, Veikkausliigassa ja Mestarien liigassa Kokon tasoiselle hyökkääjälle avautuu eri määrä erityyppisiä paikkoja. Keskityn kuitenkin analysoimaan Kokkoa eli yksittäisen kärkipelaajan toimintaa. Näin avainasiaksi ennen mahdollista viimeistelyä nousee hyökkääjän toiminta murtautumis- ja maalintekovaiheissa.

Mitä korkeammalle tasolle siirrytään, sitä paremmin hyökkääjän pitää osata tunnistaa maalintekovaiheessa oikea liike, jotta hän pääsee maalintekotilanteeseen mahdollisimman todennäköisesti. Näiden erilaisten tilanteiden tunnistaminen ja liikkeiden hallinta tulee olla automaation tasolla. Hyökkääjä ei siis kesken pelin voi alkaa miettiä minkälainen liike tilanteeseen sopisi, sillä mitä korkeatasoisempi peli, sitä nopeammin tilanteet tulevat ja sitä varmemmin maalintekomahdollisuus menee ohi. Jotta tämä tunnistamisprosessi automatisoituu, tarvitaan jokaiselle alansa huipulle valitettavan tuttu asia: massiivinen määrä laadukkaita toistoja.

Mitä paremmalla tasolla pelataan, sitä parempia valintoja myös puolustajat tekevät. Näin ollen heitä vastaan pitää tehdä entistä parempia valintoja pelattavaksi liikkumisessa, jotta he joutuvat tekemään enemmän ja vaikeampia puolustuksellisia valintoja. Myös tämä tuo lisää vaatimuksia huippuhyökkääjän pelattavaksi liikkumiselle.

Jaan hyökkääjän liikkeet ennen mahdollista maalintekotilannetta viiteen erilaiseen tyyppiin: 1. Hyökkääjä voi seisoa paikallaan. 2. Hyökkääjä voi liikkua puolustajaan kiinni ja ottaa hänet käsillä kontrolliin. 3. Hyökkääjä voi liikkua suoraan tyhjään tilaan. 4. Hyökkääjä voi tehdä harhautusliikkeen (muita termejä liikkeelle ovat esim. V-juoksu ja start-stop-start -liike) puolustajalle pyrkien liikuttamaan häntä parin askeleen verran ja vasta sitten liikkua tavoittelemaansa tilaan. 5. Hyökkääjä voi liikkua reilusti puolustajan pimeälle puolelle eli puolustajan selustassa olevaan tilaan, minne tämä ei näe, mikäli katsoo palloa.

Todennäköisyydet ovat keskeisiä maalintekotilannetta ennakoidessa. Hyökkääjä voi tehdä pelin aikana lukuisia kertoja oikein valittuja liikkeitä täydellisellä ajoituksella, eikä silti pääse itsestään riippumattomista syistä tekopaikkaan. Syynä voi olla erinomainen puolustaminen, pelikavereiden puutteelliset suoritukset tai heidän valintansa toimittaa pallo jonnekin muualle. Mikäli hyökkääjää kuitenkin säännöllisesti valitsee optimaaliset liikkeet ennen pallon mahdollista saamista, pitkässä juoksussa hän saa myös eniten maalintekopaikkoja.

Eri liikkeiden todennäköisyydet eivät kuitenkaan ole samat isokokoisemmalle ja voimakkaammalle Kokolle kuin esimerkiksi nopeajalkaisemmalle mutta pienemmälle Akseli Pelvakselle. Kokon 15 maalintekoyritystä edelsi kymmenen kertaa paikallaan seisominen ja viisi kertaa kontaktin otto puolustajaan. Kokko ei siis kertaakaan alkukauden aikana saanut laukausta kohti maalia tilanteesta, missä olisi sitä ennen tehnyt jonkinlaisen liikkeen tyhjään tilaan!

On selvää, että Kokon pelaajaprofiiliin sopii puolustajien kanssa painiminen. Sitä hänen ei tule lopettaa, eikä kenenkään häntä olisi pitänyt siitä pois opettaa. Päinvastoin kyseinen ominaisuus kannattaa yrittää jalostaa mahdollisimman tehokkaaksi. Yhtä selvää kuitenkin on, että Kokolla on vakavia puutteita pelattavaksi liikkumisessa maalintekovaiheessa. Kuinka monta maalintekotilannetta enemmän hän saisikaan yhdessä kaudessa, jos osaisi tunnistaa paremmin myös muita pelattavaksi liikkumisen malleja?

Itse suoritus

Maalintekosuoritus itsessään on klassinen esimerkki pelitilanteesta. Tavoitteena on päihittää maalivahti ja mahdolliset suoritusta estävät puolustajat. Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti esimerkiksi tekninen tai psykologinen suoritus, vaan pelitilanne, joka vaatii niin teknisten, taktisten, fyysisten kuin psykologistenkin edellytysten nivoutumista laadukkaaksi suoritukseksi. Maalintekosuoritukset voidaan karkeasti jakaa kahteen eri luokkaan: hyökkääjä joko ehtii tai ei ehdi havainnoida maalivahdin sijoittumista.

Kun hyökkääjä ehtii havainnoida maalivahdin toimintaa, tulisi hänellä olla erilaisiin tilanteisiin opeteltuna selkeät ensisijaiset toimintamallit: Katson ennen suoritusta maalille. Jos toisessa kulmassa on selvästi enemmän tilaa, vedän sinne. Jos läpiajossa maalivahti ei tule vastaan, kuljetan ja sijoitan. Jos tulee vastaan, kierrän tai nostan yli. Kun maalivahti on hyvin sijoittunut sivusta tulevassa laukauksessa, vedän ensisijaisesti takakulmaan, jotta torjunnasta voi seurata maaliin johtava irtopallo. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ensisijaiset toimintamallit korostuvat erityisesti mitä korkeampi psykologinen paine tilanteessa on. Jos toimintamallin valintaa joutuu paineen keskellä arpomaan, toteutuksen onnistumisprosentti laskee dramaattisesti.

Kokko teki RoPSin ainoan maalin Ilvestä vastaan 3.5. Häntä tavoitellaan keskityksellä puolustuksen selustaan, taaemman keskuspuolustajan taakse. Kokko ottaa heti kontaktin puolustajaan ja saa painittua itsensä ensin palloon. Hän ehtii havainnoida maalivahdin ja maalin sijainnin ja alle sekunnin sadasosassa valinta on selvä: takakulmaan kääntö on vaikea, etukulmassa on tilaa.

Usein hyökkääjä ei juurikaan ehdi havainnoida mitä maalilla tapahtuu. Tällöin myös maalintekosuoritus tulee pelitilanteen nopeuden vuoksi automaationa, ilman varsinaista harkittua valintaa. Tällöin oleellista on, että pelaaja on opetellut automaation tasolle toimintamalleja nopeisiin maalintekotilanteisiin: Miten pidän pompusta lähtevän vedon matalana, miten vedän sivuttaissyötöistä maalivahdin tulokulmaan ja niin edelleen.

Näissä tilanteissa joukkueen pelitapaakaan ei voi enää sivuuttaa. On erittäin tärkeää, että hyökkääjä saa kauden aikana runsaasti toistoja niistä tilanteista, joita joukkueen pelitapa hänelle eniten tuottaa.

3.6., RoPS–KTP, 70 minuuttia kellossa. Kokko saa pallon boksiin negatiiviseen peliasentoon. Tähtihyökkääjä tekee mitä parhaiten osaa: suojaus, nopeat käännökset ja nopea veto ilman havainnointia. Veto lähtee lyhyellä latauksella terävästi, mutta suoraan kohti Pyhärantaa. Maalia ei synny, mutta tilanne on erinomainen esimerkki tilanteesta, jossa Kokko ei millään ehtisikään havainnoida maalivahdin liikkeitä. Onko Kokko siis saanut riittävästi toistoja näistä itselleen tyypillisistä maalintekotilanteista tämän kauden aikana, jotta automaatio on ehtinyt rakentua? Entä uransa aikana? Vai vetikö hän vain jonnekin?

Kysymykset ovat hyökkääjän kannalta tärkeitä, mutta kuten aiemmin todettua, ei yksittäisestä maalintekotilanteista kannata vetää liiallisia johtopäätöksiä. On myös mahdollista, että Kokko oli erinomaisesti valmistautunut tuon tyylisiin maalintekotilanteisiin, ja kaksi seuraavaa vetoa olisivat löytyneet takatolpan juuresta.

Pari minuuttia myöhemmin Kokon heikkoudet ja vahvuudet tulevat esiin samassa tilanteessa.

Kokon pitäisi ehdottomasti liikkua ensin puolustajan selkäpuolelle ja sitten syöttöhetkellä etupuolelle. Tällöin hän pääsisi viimeistelemään positiivisesta peliasennosta yhdellä kosketuksella maalin edestä. Sen sijaan hän alkaa painia puolustajan kanssa ja tekee tilanteen todella vaikeaksi itselleen – ja kokkomaisesti kaivaa sieltä upean maalin.

Lopuksi

Kokon vahvuuksien hyödyntäminen on varmasti kriittinen kysymys Juha Malisen RoPSin hyökkäyspelaamisessa tällä kaudella. Kolmen asian tulisi toteutua, jotta rovaniemeläiset tässä pääsisivät lähelle optimaalista suoritusta. Ensinnäkin murtautumis- ja maalintekovaiheissa Kokon tulisi liikkua vain ensisijaisella maalintekoalueella. Toiseksi Kokkoa tulisi tavoitella, niin keskitysten kuin maata pitkin jalkaan liikkuvien syöttöjen kautta, ensisijaiselta maalintekoalueelta ja usein. Näin RoPS saa kaiken hyödyn irti hänen monipuolisesta ahtaan tilan teknisestä ja fyysisestä pelotteestaan.

Tämän lisäksi Kokolle tulisi luoda myös pari hyvin yksinkertaista pelattavaksi liikkumisen mallia, joita hän alkaisi harjoitella, jotta saisi pikkuhiljaa lisää maalintekoyrityksiä. Esimerkiksi kun aikainen keskitys on lähtemässä, hyökkääjä ottaa kolme askelta puolustajan pimeälle puolelle ja sen jälkeen hyökkää esiin puolustajan etupuolelta.

Kokkoa vastaan pelatessa on erittäin keskeistä minkälainen puolustaja on hänen kanssaan 1 vastaan 1 -tilanteissa. Jos Boris on fyysisesti vahvoilla kyseisessä taisteluparissa, hän voi luoda tilanteita toivottomistakin syötöistä. Häntä vastaan kannattaakin peluuttaa mahdollisimman fyysistä pelaajaa ja pyrkiä aggressiivisesti katkomaan syötöt ennen kuin ne hänet saavuttavat. Veikkausliigassa tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta näin pelaamalla Kokon puutteet pelattavaksi liikkumisessa saattavat jättää hänet täysin ilman palloja.

Ulkomaan isompia areenoja ajatellen Kokosta paljastuu sama kuva kuin niin monesta muustakin ”hyökkääjälupauksesta” viime vuosina. Pelaajalla on erittäin hyviä yksittäisiä erikoisominaisuuksia, mutta samalla selkeitä pelipaikkakohtaisia puutteita. Kokolla on erinomaisia edellytyksiä maalien tekemiseen niin edellä mainituilla teknisellä ja fyysisillä ominaisuuksilla kuin myös psykologisella puolella röyhkeyden ja itsekkyyden muodossa. Suuri haaste hänellä on pallottoman pelaajan liikkumismallien puuttuminen maalintekovaiheessa. Boriksen ja kaikkien hyökkääjien onneksi kyse ei ole vainusta tai taikatempuista, vaan opittavista asioista.

Tämän artikkelin myötä vetäydymme pienelle kesätauolle ja palaamme taas syyskuussa. Nauttikaa kesästä ja futiksesta!

Tavallaan oli sopivaa, että HJK matkusti takaisin Tallinnasta juuri laivalla. Hidas lipuminen kohti kotia muistutti ahdistavaa tapaa, jolla Nõmme Kalju -ottelupari oli purkautunut. Ei dramaattisia nykäisyjä tai kummallisia käänteitä, vaan tappavan tasaisesti kohti määränpäätään edennyt matka. Muutamaksi hetkeksi laineilla polskuttava paatti muuttui absurdiksi kuplaksi. Pelaajat, valmentajat, taustajoukko ja kannattajat, koko HJK-perhe, kummallisessa tappion ja uuden alun välitilassa, jossa pettymys ei pääse purkautumaan eikä kukaan tiedä mihin suuntaan seuraava askel otetaan.

Kannattajien reaktio oli äänekäs ja tunteikas, vihan keskelläkin lojaaliuttaan tunnustava. Joukkue toimi kiinnostavana kontrastina, vaeltaen haamujen muodostaman hautajaiskulkueen tavoin istumaan omaan tilaansa. Kovin montaa sanaa ei matkan aikana tainnut kukaan vaihtaa.

”Huppu päähän ja kotiin äkkiä. Mitäpä siinä jossittelemaan. Kaikki tiesi, miten oli käynyt. Fanit olivat vihaisia, sen nyt osasi arvata. Itsepähän kuoppamme kaivettiin”, summaa tuntemukset joukkueen silloinen kapteeni Teemu Tainio.

Kuoppa oli harvinaisen syvä. Kausi päättyi mestaruusjuhliin, mutta jalkapallon aikakirjoissa pokaali saattaa jäädä alaviitteeksi kissankokoisin kirkuvanpunaisin kirjaimin painettavan euro-otteluiden epäonnistumisen varjossa. Reilusti tai epäreilusti.

Tuoreen ruumiin esiin kaivaminen ei ole kovinkaan kaunista tai älykästä. Sen löyhkä ei ole hälvennyt, joten aihe on edelleen kosketukselle herkkä. Tapahtumia on myös vaikeaa asettaa täydellisesti kontekstiin, sillä ajan kulumisen tuomaa perspektiiviä ei vielä ole.

Sitäpaitsi olen asiassa jäävi, tai en ainakaan kovin objektiivinen. Istuin samaisessa laivassa joukkueen tiedottajan ominaisuudessa tuijottamassa tietokoneen näyttöä lievästi epäuskoisena. Kannattajana tappioista voi irrottaa sentään tiettyä masokistista onnea, se on kärsijän rooli. Jonkun muun syy. Pienenäkin osana joukkuetta vitutus oli paljon yksinäisempää ja avuttomampaa.

Vaikkeivät roolit tietysti ole millään tavalla verrannollisia, on Mathias Lindströmin kuvauksessa jotain aika tuttua: ”Siinä ensimmäisessä osassa oli jo ilmassa fiilis, että mekin oltaisiin voitu hävitä. Ei oikein päästy missään vaiheessa niskan päälle siinä otteluparissa. Mulla oli siinä vaiheessa aika pieni rooli, katselin ottelut suurimmaksi osaksi vaihtopenkiltä. Vierestä seuratessa oli koko ajan sellainen krampinomainen tunne.”

Tarina on kuitenkin ajankohtainen. Mixu Paatelaisen kujanjuoksu Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana on tätä kirjoittaessa saapumassa viimeiseen risteykseensä Unkaria vastaan ja ensi viikolla arvotaan Klubin ensimmäinen vastustaja tämänvuotisessa Mestarien liigan karsinnassa. Suomalaista jalkapalloa määrittelevät tällä hetkellä kohtalonottelut. Niitä lähestytään kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruustaisteluita.

HJK:n suorituksista Veikkausliigassa on tullut tavallaan alisteisia karsintakierrosten kamppailuille, harjoitusta niitä varten. Yleisö tulkitsee pelaako Klubi passiivisemmin kuin voisi treenatakseen taitavampia vastustajia varten, tulisiko sen säästellä avainmiehiään tai onko heikosti kauden aloittanut pelaaja hankittu joukkueeseen vain tarjoamaan toisenlainen vaihtoehto europeleissä. Logiikka ja fokus ovat muuttuneet. Seuraavassa ottelussa tärkeintä ei välttämättä olekaan tulos, vaan mitä joukkueen pelitapa kertoo suunnitelmista kesän kohokohtaan. Käänteisesti siinä missä koko muuta vuotta analysoidaan yksittäisiä otteluita silmällä pitäen, jää itse kohtalonkamppailuista tulkittavaksi vain tulos.

”Kai kaikille oli aika selvää, että pelit eivät olleet menneet niin hyvin kuin haluttiin”, muistelee Sixten Boströmin valmennusryhmässä toiminut Toni Koskela. Boström itse kieltäytyi haastattelusta.

Kauden alku oli ollut Klubilta takelteleva. Kuukauden jakso toukokuun puolestavälistä kesäkuun puoleenväliin oli muodostunut joukkueelle täydelliseksi painajaiseksi. Seitsemästä ottelusta peräti neljä oli päättynyt tappioihin, kolme vieläpä kotikentällä sarjan keskikastin joukkueita vastaan. Maalinteko oli yhtäkkiä täydellistä tervanjuontia huikeasta hyökkäysarsenaalista huolimatta. Rasmus Schüllerin kärsiessä loukkaantumisista ja Mika Väyrysen kauden mentyä käytännössä pilalle vamman vuoksi keskikentälle syntyi ammottava aukko, eikä HJK kyennyt liikuttamaan vastustajiaan löytääkseen tilaa maalipaikkojen rakentamiseen.

Toisaalta sivua oli jo onnistuttu kääntämään kesäkuun alun tauon aikana. Schüllerin kuntoutuminen, Sakari Mattilan paluu ja tauko peleistä muuttivat joukkueen ilmettä. Tappiota vieraskentällä vahvaan vireeseen päässyttä Honkaa vastaan leimasi lähinnä epäonni, kun ottelun ainoa osuma syntyi Sebastian Sorsan syötön lipsahtaessa maalivahti Ville Wallénin jalan alta lirumaan maaliviivan yli.

Sen jälkeen HJK ei enää liigassa hävinnyt. Nõmme Kalju -kotiottelua edeltäneistä viidestä pelistä Klubi otti neljä voittoa. Viimeinen esitys ennen virolaisten vierailua päättyi näytöstyyliseen VPS:n 3–0-kurittamiseen. Jos joukkue ei ollutkaan vielä parhaimmillaan, oli käyrä vähintään nousujohteinen. Loppukaudesta Klubi takoi jo hurjia lukemia kotimaassa, viimeisestä 11 ottelusta irtosi 10 täyttä pistepottia.

”Vaikea osoittaa mitään yksittäistä asiaa, joka niissä Nõmme-peleissä ei toiminut, mutta sitten myöhemmin onnistui älyttömän hienosti. Oikeastaan vasta Honka-peli kuukautta myöhemmin oli ensimmäinen peli, jossa pelasimme tosi hyvin. Sen päälle tuli sitten onnistumisia onnistumisten perään”, toteaa Koskela.

”Minulle oli tietysti hieno juttu päästä mukaan ja oli ‘Sikulta’ rohkea veto ottaa sillä tasolla vielä kohtuullisen nuori ja kokematon valmentaja mukaan.”

Koskela palkattiin Boströmin valmennusryhmään vain viikkoa ennen ensimmäistä osaottelua Nõmme Kaljua vastaan paikkaamaan Juho Rantalan siirtymistä Hakaan.

”Valmistautuminen oli aika normaalia, pelaajille annettiin informaatiota vastustajista ja käytiin läpi, mitä halutaan tehdä kentällä. Yleinen taso oli, että meidän pitäisi pystyä liikuttamaan palloa nopeasti ja pitämään pelissä vauhtia, koska ainakin silloin Viron sarjapelit olivat suhteessa kevyempiä ja hitaampia.”

Ottelun ensiminuuteilla HJK iskikin korostetun kiireisesti. Peliväline vaihtoi omistajaa vauhdikkaasti, jopa palloa rakastava Erfan Zeneli pyrki jatkamaan hyökkäystä eteenpäin ensimmäisillä kosketuksillaan.

Rohkeutta kolhaistiin kuitenkin nopeasti. Vieraat onnistuivat purkamaan Klubin prässin, voittivat avainkamppailuja keskialueella ja onnistuivat luomaan erikoistilanteistaan jopa vaarallisen oloisia maalipaikkoja. Peli hidastui ja asettui uomiinsa HJK:n pyrkiessä kontrolloimaan kamppailun kulkua ja vähentämään virheitään.

”Kotipelistä on jäänyt mieleen, että oli tosi kuuma päivä ja kenttä oli rutikuiva, jolloin pallo liikkui huonosti ja pomppi. Se varmaan palveli vastustajaa paremmin kuin meitä. Peli oli tosi katkonaista ja meidän pelaamisesta katosi rytmi täysin. He puolustivat hyvin, emmekä pystyneet liikuttamaan puolustusta kuten olisi pitänyt”, teroittaa Koskela.

Kapteeni Tainion mukaan altavastaajat pääsivät iskemään puun takaa. ”Nõmme pääsi kyllä yllättämään meidät. Jäätiin fyysisesti ihan jalkoihin, ne oli erittäin hyvällä jalalla liikkeellä. Tehtiin peli helpoksi, ei pystytty missään vaiheessa liikuttamaan palloa tarpeeksi nopeasti ja ne riisuivat meidät täysin aseettomiksi. Paineet eivät siirtyneet oikealla tavalla kentälle.”

Nõmmen voitto fyysisessä kamppailussa muodostui myös henkisesti tärkeäksi vaa’an kallistumisessa virolaisille. Hävityt kaksinkamppailut horjuttivat itseluottamusta ja pelirohkeus, usko suunnitelmaan, mureni. Joukkue ei ehtinyt toipua järkytyksestä ja kotiottelu valui hukkaan. Ottelun parhaat paikat aukesivat itse asiassa vierailijoille, japanilaisen Hidetoshi Wakuin pusku kolahti jopa tolppaan.

”Toisessa osassa olisi tietysti vielä ollut mahdollisuudet hoitaa homma, mutta siinä ensimmäisessä pelissähän me itsemme vaikeuksiin hankittiin. Olisi meidän pitänyt pystyä se voittamaan huonommallakin pelillä, mutta missään vaiheessa ei tuntunut että meillä oli ote. Näin jälkikäteen ajatellen ehkä tarvittiin sellainen näpäytys. Käytiin asioita paljon läpi joukkueen ja valmennuksen kanssa, päätettiin ruveta treenaamaankin kovempaa. Seuraavana vuonna makedonialaisia vastaan oltiin selvästi valmiimpia, tiedettiin mitä odottaa”, Tainio muistelee.

Vertaus seuraavan kauden menestykseen on kiinnostava. Ainakin mielikuvissa ottelut FK Rabotnickia vastaan olivat alusta loppuun hallussa juuri sillä tavalla, jolla Nõmme Kalju -ottelut eivät olleet. Tilastoja vilkaistessa muutos ei kuitenkaan näyttäydy yönä ja päivänä. Uefan tilastoinnin mukaan kahdessa kamppailussaan virolaisia vastaan HJK laukoi yhteensä 34 kertaa (13 maalia kohti), Rabotnicki-otteluissa 26 (12 maalia kohti). Nõmme pääsi yrittämään maalintekoa yhteensä 15 kertaa (5 maalia kohti), makedonialaiset taas 17 (6 maalia kohti).

Tämä tietysti heijastelee valmentajien erilaisia lähestymistapoja peliin sekä Klubin alituista kiirettä maalintekoon ensimmäisessä otteluparissa. Kovin moni tuskin myöskään nostaisi Nõmme Kaljua yhtä vaativaksi vastustajaksi kuin Rabotnicki. Luvut kuitenkin näyttävät, kuinka pieneen marginaaliin voitto ja tappio mahtuvat. Se ei tarkoita, että olisi ollut kolikonheittämistä kummasta parista HJK jatkoi ja kummasta ei. Pikemminkin se kertoo, kuinka suuri merkitys vähänkin onnistuneemmalla valmistautumisella lopputulokseen on. Molemmat kamppailut olivat päällisin puolin tasaisia, mutta Rabotnickia vastaan joukkue tunsi edessä olevan haasteen paremmin ja pystyi noudattamaan laadittua suunnitelmaa tarkemmin.

Valmentajanvaihdoksen tarjoamaan tarinaan on helppo tarttua, mutta syitä muutokseen fyysisessä ja henkisessä valmistautumisessa on hedelmällistä etsiä myös toisaalta.

”Joukkue olisi saanut olla levänneempi. Ehkä jos olisimme päässeet kierrättämään, niin jonkun pelaajan loukkaantuminen oltaisiin vältetty ja joku olisi ollut paremmassa kunnossa. Rabotnickia vastaan tilanne oli erilainen. Olimme huilanneet kahdeksan päivää ennen ensimmäistä osaa. Se on yksittäinen tekijä, joka tulee mieleen”, pohtii Koskela.

Vuosi 2013 oli suomalaisille joukkueille europeleissä kokonaisuudessaan täydellinen katastrofi. Yksikään viidestä yrittäjästä ei edennyt ensimmäisestä otteluparistaan jatkoon. Yhdelläkään joukkueista ei myöskään ollut kahdeksaa lepopäivää enempää otteluparia edeltäneen Veikkausliiga-ottelunsa ja eurocupin toisen osaottelun välillä. Syitä romahdukselle ei tietenkään voida typistää yksittäiseen tekijään, mutta joukkueiden levon määrän merkitystä europelien menestyksessä on turha vähätellä. Viimeisen viiden kauden aikana suomalaisjoukkueet ovat yhteensä tahkonneet 41 otteluparia, joista putoamiseen on päättynyt 27.

Suomalaisjoukkueella on ollut kahdeksan kertaa mahdollisuus yli kymmeneen lepopäivään taistoja edeltävän liigapelin ja toisen osaottelun välillä. Seitsemästi suomalaiset ovat edenneet jatkoon. Jäljelle jäävä epäonnistuminenkin on MyPan urhoollinen taistelu Timisoaraa vastaan, jonka romanialaiset käänsivät voitokseen vasta lisäaikaminuuteilla. HJK:n otteluohjelma onkin tänä vuonna rakennettu europelien ympärille. Se ei pelaa Veikkausliigaa toisen karsintakierroksen otteluidensa välissä.

Jos tappio fyysisessä kamppailussa oli tärkeässä osassa ensimmäisessä ottelussa, muodostui se toisen osan ratkaisuksi. Nõmme Kalju lähettämät satelliittiavaukset kohti HJK:n aluetta aiheuttivat sekasortoa, kun roteva kärkipari Damiano Quintieri ja Vladimir Voskoboinikov onnistui horjuttamaan puolustusta ja voittamaan palloja joukkueelleen. Illan ensimmäinen osuma syntyi kulmapotkusta Yankuba Ceesayn noustessa nikkaamaan päällään ohi Wallénin keskeltä Klubin rangaistusaluetta. Hetkeä myöhemmin Voskoboinikov ja Quintieri painivat itsensä vuorotellen vapaiksi ja italialainen pääsi liu’uttamaan pallon uudestaan verkon perukoille.

”Ei siitä oltu etukäteen puhuttu. Tuskin kukaan on ikinä perustanut taktiikkansa sen varaan, että mä pelaan kärkenä. Tarkoitus oli kai, että menen voittamaan pääpalloja ja taisin jonkun voittaakin. Ei kyllä ole koskaan aiemmin vaihdettu kentälle kärjeksi, se oli niitä harvoja kertoja kun pääsi siellä pelaamaan”, naurahtaa viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi hyökkäyksen tueksi tullut Mathias Lindström.

Jälkiviisaana voidaan miettiä, olisiko kokeneesta luottotopparista ollut hyötyä puolustuslinjassakin. Joukkueen ainoa luonnollinen oikea laitapuolustaja, Sebastian Sorsa, joutui jättämään molemmat kamppailut väliin loukkaantumisen vuoksi. Boström korvasi hänet tavallisesti vasemmalla pelaavalla Tuomas Kansikkaalla. Vaihtoehtona olisi ollut toisen toppareista siirtäminen laitaan ja Lindströmin tuominen avaukseen.

”Odotin kyllä henkilökohtaisesti enemmän siltä kaudelta ja tuli se mulle yllätyksenä, että rooli oli niin pieni. Ainahan sitä toivoo saavansa pelata ja oli se iso pettymys, en sitä kiellä. Mutta se on jalkapalloa. Valtsu (Moren) ja Tapsa (Heikkilä) pelasivat hienon kauden”, toteaa Lindström.

Vahvasti esiintyneen toppariparin rikkominen olisi ollut vaikeaa, ja on helppoa perustella, miksi laidalle tahdottiin hyökkäävämpi vaihtoehto. Ehkä jossittelua tärkeämpi huomio onkin, millaisessa muutoksen tilassa joukkue oli. Lindström oli seisonut puolustuksen tukipilarina usean kauden ajan. Antti Muurisen jälkeisen aikakauden alkaessa myös joukkueen runko kuitenkin alkoi muovautua hitaasti uudestaan. Boströmin mukana tuotiin tarkoituksellakin uudenlainen tapa tehdä asioita.

”Vaikea sanoa, oliko ilmapiiri joukkueessa erilainen. Tietenkin meillä oli uusi valmentaja ja asiat tehtiin eri tavalla. Hyvä tunnelma kopissa mielestäni oli silti. Ne Nõmme Kalju -pelit olivat sitten pelaajille yhtälailla kuin valmentajallekin järkytys. Kaikki odottivat paljon enemmän”, kertoo Lindström.Joukkue rakentui tähtihankintojen, Tainion ja Mikael Forssellin, ympärille, mutta samalla tuloaan teki uusi sukupolvi.

Kauden aikana lopullisen läpimurtonsa tekivät Morenin lisäksi Nikolai Alho sekä kuukautta myöhemmin Honka-ottelussa itsensä otsikoihin hattutemppuillut Robin Lod. Nõmme Kaljua vastaan kolmikko ei ehkä vielä ollut täysin valmis vastuuseen, mutta vuotta myöhemmin he olivat elintärkeässä osassa Klubin taipaleella Eurooppa-liigaan. Rabotnicki upposi Lodin ja Morenin osumiin, Rapid Wien Alhon ikimuistoiseen vapaapotkuun. Jälkeenpäin nähtynä HJK olikin Nõmme Kaljua vastaan vielä tavallaan aikakausien välillä, transitiossa.

Kohtalonotteluiden tulokset mystifioituvat helposti ja muuttuvat mielissä yksinkertaiseksi kahtiajaoksi. Voiton hetkellä kaikki on onnistunut täydellisesti, tappion tullessa on lynkkausten aika. HJK:n marssiessa heinäkuussa kentälle Mestarien liigan karsinnoissa on kuitenkin vieläkin astetta todennäköisempää, että seinä tulee vastaan ensimmäisen vastustajan kohdalla kuin että se raapii itsensä voittajaksi seuraavilla kierroksilla. Valmentajan vaihtamiselle on yleensä syynsä. Tavallaan siinä laivassa, siinä välitilassa, siinä epäonnistumisessa kuitenkin kellui siemen, jonka pohjalle viime kauden menestys rakennettiin.

”Voimme kokemuksesta sanoa, että laadukkaan hitaan journalismin tekeminen vaatii aikaa, vaivaa ja sitoutumista. Emmekä halua luvata lukijoille ja tukijoillemme mitään sellaista, mitä emme pysty taatusti pitämään. Siksi pystymme sitoutumaan varmasti ainoastaan kevääseen, maaliskuulta juhannukseen saakka.

Mutta jos työ- ja elämäntilanteet sen vain mahdollistavat, jatkamme myös syksyllä – ja sen saa samalla rahalla.”

Näin lupasimme talvella Mesenaatti-keräyksen yhteydessä. Sen jälkeen tekijämme ovat saaneet asiansa sellaiseen järjestykseen, että voimme tehdä uuden lupauksen: Jalkapallolehti jatkaa ilmestymistään myös syksyllä.

Kevätkauttamme on jäljellä vielä kahden jutun verran. Ensi viikolla Jalkapallolehti ilmestyy normaalisti. ”Tämän viikon” juttu julkaistaan juhannuksen jälkeisellä viikolla, minkä jälkeen jäämme parin kuukauden kesätauolle.

Palaamme asiaan taas alkusyksystä. Kaikki tekijämme ovat sitoutuneet tekemään syksyllä yhden jutun, joten luettavaa tulee silloin ainakin seitsemän pitkän artikkelin verran.

Haluamme jo tässä vaiheessa kiittää lukijoitamme ja varsinkin tukijoitamme kevätkaudesta. Palautetta on tullut jälleen paljon ja se on ollut suurelta osin positiivista. Kävijäennätyksiäkin on rikottu. Jesse Saarisen ”Onko koolla väliä”-juttua on luettu lähes 13 000 kertaa.

Se on ilahduttavaa. Kävijämääriä tärkeämpääkin meille on teidän tyytyväisyytenne. Teemme juttuja lukijoillemme. Se ei tarkoita aina sitä, että jutun pitäisi saada mahdollisimman paljon lukijoita vaan että lukijoiden pitäisi saada jutusta mahdollisimman paljon irti.

Kun onnistumme tässä, antakaa sen kuulua. Lähettäkää palautetta ja juttuideoita. Lukekaa ja jakakaa juttuja. Mainosbudjettimme on edelleen nolla euroa, joten ainut tapa levittää jalkapallojournalismin ilosanomaa olette te.