Joku saattoi hieraista silmiään lukiessaan uutisen Ilkka Mäkelän siirtymisestä Mikkelin Palloilijoihin. Pesti Kakkosessa pelaavan seuran päävalmentajana ja toiminnanjohtajana ei ollut äkkiseltään sitä, mitä 30 vuotta suomalaista pääsarjajalkapalloa pelaajana ja valmentajana nähneeltä mieheltä olisi odotettu.

Pitkään Mäkelän päässä velloneet ajatukset saivat vallan vuosi sitten alkukesästä, kun MP lähestyi. Parin kuukauden pohtimisen jälkeen hän oli elokuussa kypsä allekirjoittamaan pitkän sopimuksen: alkuun kolme vuotta, minkä jälkeen se jatkuu toistaiseksi voimassaolevana.

Pesti alkoi tämän vuoden alussa. Mikkelissä varttuneen MP:n kasvatin takaraivossa kyteneestä kotiinpalusta tuli totta.

”Aina kun kotiseura kutsuu, sillä on jokin erityisvaikutus. Siinä vaiheessa toki oltiin Kakkosessa, ja jos jokin toinen Kakkosen seura olisi lähestynyt samalla tavalla, en usko, että olisin innostunut niin paljon”, Mäkelä myöntää.

Ratkaisua pohtiessaan hän kertoo saaneensa tukea valmentajakollegalta, ”joka tuntee olosuhteet vähän sieltä ja täältä”.

”Hän sanoi, että kannattaa mennä Mikkeliin – on aika helppoa saada sydän mukaan tekemiseen. Sitä tällaisessa pienemmässä seurassa aina tarvitaan.”

Kotonakin Etelä-Savoon muutolle näytettiin vihreää valoa. Mäkelän perheessä on pienet alle kouluikäiset lapset, ja sukulaisten ja tuttavien tukiverkosto on Mikkelissä. Seitsemän viimeistä vuotta perheen asuinpaikkana ollut Lahti sai jäädä.

”Lahti oli kiva paikka asua, mutta tässä kohtaa ajoitus tuntui olevan sopiva, kun lapset eivät ole vielä koulussa”, Mäkelä kertoo.

Kun vielä päävalmentajan ja toiminnanjohtajien tehtävät yhdistämällä myös palkkataso saatiin kohdilleen, ratkaisu oli helppo tehdä. Samalla omien töidensä ohella seuran toimintaa pyörittänyt hallitus sai tuekseen Mäkelän. Hänen lisäkseen MP:ssä työskentelee tätä nykyä kolme muuta ihmistä: yksi toimistosihteeri ja kaksi valmentajaa.

Ilkka Mäkelän kokemus suomalaisessa pääsarjajalkapallossa on vertaansa vailla. Omalla pelaajaurallaan hänelle kertyi huimat 440 ottelua SM-sarjassa ja Veikkausliigassa – edellä tässä tilastossa on vain vajaat parikymmentä ottelua enemmän pelannut Rami Nieminen. Mäkelä on nähty pääsarjassa kentällä peräti 22 eri kaudella, mikä on ennätys. Debyytti tapahtui vuonna 1981 – ja viimeisen kerran hän kulutti liiganurmia vielä vuonna 2003, kun hän hyppäsi pelaajapulan hetkellä MyPassa kakkosvalmentajan paikalta kentälle.

Päävalmentajana Mäkelä on toiminut 170:ssä Veikkausliigan ottelussa. Kun päälle ynnätään vielä pelit apuvalmentajana, voidaan laskea Mäkelän vaikuttaneen noin 650 pääsarjaottelussa.

Pelaajana hän ehti edustaa myös Kuusysiä, Hakaa, RoPSia ja FC Lahtea, mutta yksi oli ylitse muiden. Kasvattajaseurassaan MP:ssä hän pelasi yhteensä kymmenen kautta, ja oli mukana voittamassa myös seuran toistaiseksi viimeisimpiä SM-mitaleja, pronssia 1990 ja hopeaa 1991.

Mäkelä pelasi Mikkelissä myös seuran toistaiseksi viimeisellä liigakaudella 1996, joka oli Mäkelän ja MP:n nykyisen maalivahdin Antti Kuismalan urien leikkauskohta. Mäkelälle se oli viimeinen pelaajana MP:ssä, Kuismalalle puolestaan ensimmäinen kokonainen kausi miesten liigassa.

”Ili oli johtavia pelaajia siinä puolustuslinjassa. Pelihän on muuttunut niistä ajoista ja silloin esimerkiksi maalivahtien jalalla pelaaminen oli paljon vähäisempää. Hän pelasi liberona ja oli siinä iso tuki nuorelle maalivahdille”, Kuismala muistelee.

Heidän tiensä kohtasivat toki jo aiemmin, sillä Mäkelä toimi yläasteella Kuismalan liikunnanopettajana. ”Niistä ajoista on jäänyt mieleen ainakin opettajan jalkapallomyönteisyys. Ja kyllähän sitä käytiin liikkamaikkaa katsomassa, kun hän pelasi.”

Liikunnanopettajan pohjilta Mäkelä ponnisti valmentajaksi suoraan pelaajauransa jälkeen 2000-luvun alussa. Juha Malinen kartoitti itselleen kakkosvalmentajaa MyPaan, ja valitsi Mäkelän.

”Olin seurannut Ilkkaa jo pelaaja-aikana ja minusta hän oli sellainen tyyppi, että voisi tulla valmentajaksi. Ilkan tärkein luonteenpiirre jalkapallokokemuksen lisäksi on tunnollisuus ja tarkkuus, joskus jopa liiallisuuksiin menevä. Hän on aina valmis ja uhrautuu seuran puolesta, oli rooli mikä tahansa. Hän tekee työnantajan puolesta kaikkensa”, Malinen kehuu.

Nykyisin RoPSia luotsaava Malinen kertoo katsastavansa kakkosmiehensä sillä periaatteella, että he eivät tule pestiin vain harjoittelemaan, vaan pääsevät eteenpäin. Hän luettelee listan rinnaltaan päävalmentajaksi ponnistaneista: Hannu Paatelo (TPS/Inter), Kari Virtanen (TPS/RoPS/Inter), Kai Nyyssönen (KuPS), Rauno Ojanen (AC Oulu)… Tuolle listalle päätyi myös Mäkelä, jota Malinen suositteli MyPassa työnsä jatkajaksi – seurajohdon empimisestä huolimatta.

”Ilkka valmensi silloin A-junnuja, ja ne tulokset eivät ihan nasahtaneet. Hänelle tuli selvä kuva, että hänestä ei tule valmentajaa. Ilkka pohti tulevaisuuttaan hyvin syvällisesti ja oli lopettamassa orastavan valmentajanuran, mutta loppujen lopuksi hommat alkoivat sujumaan ja hän päätti lähteä siihen leikkiin. Se oli onnistunut päätös”, Malinen muistelee.

MyPa-talolla ei tarvinnut katua. Mäkelän ensimmäinen päävalmentajavuosi 2004 toi seuralle Suomen cupin voiton, kun loppuottelussa kaatui FC Hämeenlinna 2–1.

”Se on varmaan epävirallisesti kovin cup-taival, mitä mestari joutuu kokemaan. Siinä piti aika isoja kiviä kammeta pois polulta – cup-mestaria (HJK), liigan ykköstä (Haka) ja kakkosta (AC Allianssi) – päästäkseen vasta finaaliin. Se oli loistava syksy, ja kantoi varmasti osaltaan myös seuraavaan vuoteen”, Mäkelä summaa.

Seuraavalle kaudella MyPa voitti himoitun Suomen mestaruuden – seurahistorian ainoaksi jääneen.

Kultajuhlien jälkeen myllykoskelaiset juuttuivat kuitenkin liigan keskikastiin. Mäkelä veti tilanteesta omat johtopäätöksensä, ja jätti tehtävänsä kesken kauden 2007.

Seuraavaksi vuodeksi hän sai pestin FC Lahden peräsimeen, jossa kausi päättyi pronssit kaulassa. Se oli päijäthämäläisen fuusioseuran historian ensimmäinen SM-mitali.

”Aina, kun tekee jotain ensimmäistä kertaa jossakin, niin koko seura ja pelaajat lähtevät aika innolla mukaan. Toki perustan pitäisi olla niin vankka, että sen pystyisi vakiinnuttamaan, ja se ei tietysti ole ihan helppo tehtävä. Monesti on niinkin, että kun joukkue pärjää, menestyksen hinta on se, että parhaat pelaajat lähtevät pois, ulkomaille. Niin siinä on käynyt näissä molemmissa tapauksissa”, Mäkelä sanoo.

Hän osaa arvioida mennyttä niin, että näkee myös heikkojen hetkien merkityksen valmentajan uralle. ”On ollut kehittävää toimia erilaisissa ympäristöissä ja erilaisissa menestysvaiheissa. On tullut sitä makeaa mammonaa ja sitten toisaalta ne vaikeat kaudet ovat kasvattavia, niitäkin on nähty.”

Erityisen kehittävänä Mäkelä näkee sen, että on päässyt eri tehtävissään valmentamaan monen tasoisia ja -taustaisia pelaajia. Esimerkkinä hän mainitsee FC Lahden. ”Onhan se mielenkiintoista toimia joukkueessa, jossa on paljon nuoria nousevia kykyjä ja sitten toisessa ääripäässä Jari Litmanen. Siinä oppii olemaan joukkueessa erilaisten ihmisten kanssa, joista osa ei ole ihan helppojakaan.”

Oma lukunsa olivat FC Lahden pestin jälkeiset kolme vuotta kolmen nuorimman poikien maajoukkueen, alle 15–17-vuotiaiden valmentajana. ”Siinä kohtaa olin ollut jo kymmenen vuotta valmennustehtävissä liigatasolla. Ilman muuta pääsy maajoukkuetoimintaan laajensi näkökulmaa ja osaamista verrattuna siihen, että olisi tullut se 11:s vuosi.”

Mäkelä on kiitollinen, että pääsi pestissään näkemään pelaajakehitystä ja seurakenttää laidasta laitaan. Poikien maajoukkue-ehdokkaiden kyvyt piti tunnistaa lyhyessä ajassa.

”Se on iso paketti. Vuosittain oli pyöreästi 150 pelaajaa, joiden tasosta piti olla koko ajan kartalla, että valinnat menivät oikein.”

Mikkelissä uunituoreelle päävalmentaja-toiminnanjohtajalle tuli lisää tehtävää jo reilun kuukauden töissä olon jälkeen helmikuun puolivälissä, kun suomifutiksen talvisessa sarjapaikkapalapelissä Ykköseen avautui lopulta MP:n mentävä aukko. Mikkeliläisten sarjataso päivittyi vain kaksi ja puoli kuukautta ennen kauden alkua.

”Kyllähän se vipinää aiheutti, mutta varsinaisesti valmistautumisessa ei tullut isoa eroa. Yritimme jo aiemmin harjoitella niin hyvin kuin mahdollista”, Mäkelä kertoo.

Muutos näkyi enemmänkin joukkueen kokoamisessa – tai niillä muutamalla paikalla, jotka olivat vielä auki. ”Meillä oli siihen mennessä joukkue jo 85-prosenttisesti täynnä. Pelivara ei ollut enää kovin iso”, Mäkelä myöntää.

Ykkösen paikan myötä joukkueen taustalle piti kaivaa lisää rahaa. Esimerkiksi pelkästään matkakustannukset kasvoivat Ykkösen paikan myötä noin kymppitonnilla. Seurajohdon iloksi osa yhteistyökumppaneista korotti tukeaan oma-aloitteisesti, mikä kertoo osaltaan MP:n merkityksestä kotikaupungissaan. Seura on liikkeellä kuitenkin sarjan pienimmällä, 70 000 euron pelaajabudjetilla.

”Pääosa joukkueesta on kerätty Kakkoseen, ja kieltämättä aika iso osa varsinkin viimevuotisista pelaajista on sellaisia, jotka Kakkosessa eivät ole saaneet kovin paljon peliaikaa syystä tai toisesta. Nyt on heille henkilökohtaisesti aika kova paikka”, Mäkelä järkeilee.

Joukkueen kapteeninnauhaa kantava Kuismala, 39, kertoo laskeneensa, että hänellä on yksinään vyöllään enemmän Ykkösen otteluita kuin joukkueen muilla Ykköstä pelanneilla yhteensä.

”Katse kohdistuu niihin, jotka ovat jo kokeneet ylemmän sarjatason. Heidän roolinsa korostuu. Perustaso pitää olla korkealla pelaajilla, jotka ovat siihen tottuneet”, Kuismala näkee.

”Meillä ei ole huonoja pelaajia, ja joukkueessa on paljon potentiaalia kehittyä. Se täytyy kääntää vahvuudeksi”, maalivahti jatkaa.

Kuismala kertoo, että monesta seurasta kartutettu kokemus heijastuu Mäkelän toiminnasta. Uusi päävalmentaja on tuonut järjestelmällisyyttä ja johdonmukaisuutta pelitapaan ja harjoitteluun.

”Ammattimaisuus näkyy. Ei tekemisessä huomannut mitään eroa vaikkapa tammikuun ja helmikuun lopun välillä, vaikka siinä vaihtui sarjataso. Tietynlainen ajatus on koko ajan mukana”, Kuismala arvioi.

”Ilkka on tuonut rauhaa. Jos pelaajille sanotaan, että ’me ollaan tarpeeksi hyviä’, se tuo eri tavalla uskottavuutta, kun sen sanoo tuolla kokemuksella. Toki valmentajan arvostus lunastetaan päivittäisellä tekemisellä, kuten pelaajienkin.”

Ennen kautta Mikkelin Palloilijat arvioitiin liki järjestään Ykkösen ennakkoarvioissa kahdelle putoajan paikalle. Ilkka Mäkelä ei lähde tappelemaan tätä vastaan, vaan myöntää lähtöasetelman.

”Kyllä sille on hyvät perusteet, olemme kuitenkin päässeet hyppäämään viimeisenä tähän junaan. Varmaan lähtökohta on se, että sieltä viimeiseltä paikalta lähdetään kurottelemaan parempia sijoja ylöspäin.”

Alkukauden voitot JJK:sta ja VIFK:sta olivat mikkeliläisille hyviä päänahkoja, ja sarja-avauksessa MP haastoi tasaväkisesti kärkeen kohonneen PS Kemin.

MP:n taivalta on vaikeuttanut kokeneen Kuismalan loukkaantuminen. Hänen poskiluunsa murtui Vaasassa yhteentörmäyksessä VIFK:n hyökkääjän Lasse Linjalan kanssa. Mäkelä laskee, että ennen tätä mikkeliläiset olivat Ykkösessä vähiten maaleja päästänyt joukkue, ja nyt joukkue on valahtanut tilaston toiseen ääripäähän.

”Se on sen verran kova lukema, ettei se mene pelkästään sattuman piikkiin. Maalivahti ei ole pelkästään torjuja, vaan pelin johtaja, joka herättää parhaimmillaan luottamusta koko joukkueeseen”, Mäkelä sanoo.

Toki tilastoa rumentaa 0–5-vierastappio TPS:lle, jossa Mäkelän arvion mukaan nousukahinoihin yltävät turkulaiset esittivät tähän asti kauden parastaan.

Mikkeliläisten onneksi Kuismalan poissaolo jäi pelättyä lyhyemmäksi. Leikkaus meni hyvin, ja hänelle teetettiin erikoisvalmisteinen maski kasvojensa suojaksi. Paluu kentille tapahtui jo sunnuntaina ottelussa PK-35 Vantaata vastaan, vain reilun parin viikon huilin jälkeen.

MP:n ongelmana alkukaudella on ollut tilannekovuuden puute, mitä Mäkelä osasikin odottaa siirryttäessä ylemmän tason peleihin. Nousijajoukkuetta on rankaistu moneen otteeseen esimerkiksi kulmureista ja sivuvapaapotkuista.

”Tilannekovuutta mitataan parhaiten erikoistilanteissa, kun porukkaa on paljon boksissa. Ruuhkasta selviytyjät voittajat, ei se ole sattumaa. Fyysisyydellä ja koolla on jotakin merkitystä, mutta se ei ole lähellekään kaikki”, Mäkelä selvittää.

MP:n kotipelien yleisömäärät ovat kolean ja sateisen avauskierroksen jälkeen nousseet yli tuhannen, ja perinteikkäässä jalkapallokaupungissa joukkueen yritteliäisyys ja taistelutahto ovat keränneet kehuja.

”Ja niin sen pitää ollakin, kun olemme haastajana sarjassa. Ei voi olla tilannetta, että muut taistelevat meitä enemmän, koska monesti taitoetu on vastustajalla”, Mäkelä linjaa.

Kokenut valmentaja tietää, mitä säilyminen vaatii. Kolmen pisteen potit ovat tärkeitä, ja niiden jälkeen kärsii välillä hävitäkin.

”Tämä on aika puhdasta matematiikkaa. Niille, jotka meinaavat selvitä viivan päälle, piste per peli -tahti on jonkinlainen mittari siinä tasaisesti laskettuna. Loppuvaiheessa siis pitäisi 27 pinnaa olla, se todennäköisesti riittää säilymiseen.”

Matematiikka voi tosin pettää, ja siitäkin Mäkelällä on ikävin mahdollinen kokemus. Kaudella 2010 FC Lahti keräsi Veikkausliigassa juurikin ottelumäärän verran pisteitä (26), mutta äärimmäisen tasaisessa sarjassa lahtelaiset jäivät lopulta jumboksi ja putosivat Ykköseen.

”Se oli karvas paikka. Me ei oltaisi ehkä ansaittu sitä, mutta tämä tilasto vaan petti. Sillä pistemäärällä ei ole koskaan tiputtu, mutta silloin se vaan tapahtui”, Mäkelä huokaa.

Päätöskierrosta ennen teoriassa neljällä joukkueella oli vielä putoamisuhka päällä. FC Lahti johti omaa otteluaan Turussa jo 2–0, mutta TPS käänsi pelin lopulta voitokseen muun muassa Lahden maalivahdin Janne Leinon ulosajon jälkeen.

Vain vajaata viikkoa ennen tätä Mäkelä seisoi Helsingissä Vuosaaren katsomon ylätasanteella todistamassa, kun Viikingit pudotti MP:n Ykkösestä.

Katkeriin tunnelmiin reilut neljä ja puoli vuotta sitten päättynyt TPS-ottelu on toistaiseksi Mäkelän viimeinen Veikkausliigan valmentajana. Ja voi olla, että sellaiseksi se myös jää.

”Ei minulla ole enää mitään pakkomiellettä hakeutua liigaan. Minä olen nähnyt sitä riittävästi, ja glamour on siitä aika kaukana. Se ei ole ainakaan minulle millään tavalla tehtävänä mikään statuksen paikka”, Mäkelä sanoo.

”Todennäköisesti tietäisin mennessäni mihin tahansa seuraan, mitä on odotettavissa. Ei se ole siitä niin paljon kuitenkaan muuttunut”, Mäkelä puntaroi.

Suomifutiksen tiukentuneet kukkaronnyörit heijastuvat suoraan myös valmentajan tehtäviin ja käytettävissä oleviin pelimerkkeihin. Tämä tarkoittaa sitä, että oikeasti todella himoittuja pestejä kotimaassa on entistä vähemmän.

”Silloin kun itsekin aloitin valmentajana, oli helppo sanoa, että olisi aika hieno toimia HJK:ssa, MyPassa, Interissä, ehkä TPS:ssä ja Hakassa – ne olisivat sellaisia unelmapaikkoja valmentajalle. Nyt se lista on aika lyhyt, jonne suomalaisella valmentajakaartilla olisi hirveä hinku. Eikä tämä ole mitenkään kenenkään väheksymistä, mutta se tietty hohto siitä on väljähtynyt, ainakin minun mielestäni.”

Kesäkuun lopulla 52 vuotta täyttävän Mäkelän mielessä on ammatillisesti nyt vain ja ainoastaan MP:n kehittäminen. Lyhyellä tähtäimellä hän tekee tietysti kaikkensa pitääkseen mikkeliläisten edustusjoukkueen Ykkösessä, mutta sekään ei ole mikään itseisarvo, johon tarrautua kaikin mahdollisin voimin.

”Ehkä kokemuksen myötä on tullut vähän perspektiiviä. Näitä kausia tulee ja menee. Se on tärkeintä, että tämä seura on 5–10 vuoden päästä parempi kuin se on tänään. Yksittäiset kaudet ja yksittäiset pelit eivät saa heilauttaa sitä mihinkään”, Mäkelä selvittää.

Auki kirjoitettuna tämä tarkoittaa samaa, mitä monessa muussakin jalkapalloseurassa. MP haluaa parantaa toimintaansa monella osa-alueella, että seuralla olisi tulevaisuudessa parempia juniorivalmentajia, sitä myötä parempia pelaajia ja enemmän omia kasvatteja edustusjoukkueessa. Rinnalla kulkee tavoite kasvattaa seuran rahavirtoja, mikä mahdollistaa kehittymisen myös urheilullisella puolella.

Olosuhteiden paraneminen on tietysti Mikkelissäkin kiinni seuraa enemmän kaupungin toimista, mutta perinteikkäässä Urheilupuistossakin on tapahtumassa. Ikivanhat pukuhuone- ja suihkutilat ovat menossa remonttiin ensi vuonna, minkä jälkeen on tarkoitus uudistaa katsomo- ja ravintola-alueita.

”Paljon on tekemistä”, Mäkelä tiivistää.

Ja siksihän mies on nyt takaisin täällä, kasvattajaseurassaan ja kotikaupungissaan – omilla kulmilla.

Ykkösen tuloksia pitkin kesää tiirailleet eivät voineet välttyä ainakaan yhdeltä nimeltä: Multanen. Se vilkkui tilastoissa Hakan kohdalla kierros toisensa jälkeen. Etunimellä Kalle tunnettu hyökkääjä teki Hakalle lopulta hurjat 30 maalia. Sillä hän nappasi paitsi Ykkösen maalikuninkuuden, myös rikkoi samalla sarjan 33 vuotta vanhan maaliennätyksen. Kaudella 1981 silloisessa I divisioonassa OTP:n puolalainen Wladyslaw Dabrowski teki 26 osumaa.

”Olihan kausi todella hyvä, ei sitä voi kieltää. Itsellä oli niin monta hienoa peliä, joissa sai tehtyä useamman maalin tai voittomaalin. Kun tuota määrää miettii ja varsinkin loppukautta, onhan se ihan älytöntä, miten niitä alkoi tulemaan”, 25-vuotias Multanen aprikoi. ”Jotenkin siinä tuli sellainen olo, että pystyn tekemään maaleja joka pelissä. Se oli sellainen ketsuppipulloilmiö.”

Mutta miten ketsuppipullon korkki saatiin irti ja lopulta kokonaan kadoksiin? Tärkeintä oli, että Haka loi Multaselle mahdollisuudet onnistua. Multanen käytti saamansa tilaisuuden, kiitti täydellisesti luottamuksesta – ja teki 55 prosenttia joukkueensa kauden kaikista maaleista Ykkösessä.

”Kalle pelasi upean kauden ja täytti kaikki ne odotukset, joita asetettiin, kun hänet meille hankittiin”, Hakan toimitusjohtaja Markku Salminen kehuu.

Suurimpana kuninkaantekijänä hääri Hakan päävalmentajana menneellä kaudella työskennellyt Juho Rantala. Joukkueen hyökkäämistä hiottiin pieniä yksityiskohtia myöten, mikä näkyi esimerkiksi siinä, kuinka usein kärki pääsi irtautumaan vapaaksi.

”Sain tehdä sitä, missä olen hyvä: enemmän pystyynjuoksua kuin sitä, että tulen vastaan. Minun ei tarvinnut yrittää olla target-pelaaja; että lyökää pallo minulle, niin pidän sen”, Multanen kuvaa.

Rantala intoutuu vertaamaan Haka-hyökkääjää jossain määrin Thomas Mülleriin: molemmat ovat vastustajalle vaikeita vartioitavia, kun pysyvät koko ajan liikkeessä. ”Pyrimme luomaan asetelman, että Kalle sai itsestään kaiken irti. Yritimme auttaa siinä, ja hän käytti mahdollisuutensa. Toki 30 maalia on sellainen määrä, että lopulta kaikki menee”, Rantala päivittelee.

Hyökkääjä siirtyi Hakaan täksi kaudeksi Ilveksestä, jossa hän laukoi 12 osumaa Ykkösessä kaudella 2013. Sillä irtosi neljäs sija maalipörssissä, jonka vei nimiinsä tuolloin Hakassa pelannut Jussi Aalto (15 maalia).

”Jo ensimmäisissä treeneissä näki, että Kalle on hyvin varma viimeistelijä. Viimeistelyprosentti oli todella kovaa luokkaa. Hänellä on aina jokin idea viimeistelyssä, harvoin hän laittaa silmät kiinni sinne päin. Kalle seuraa vastustajan maalivahdin liikkeitä ja pyrkii samanlaisiin, varmoihin ratkaisuihin”, Rantala arvioi.

Tähän kauteen valmistautuessa Multasta auttoi, että hyökkääjä pääsi harjoittelemaan – Rantalaa lainaten – kuin ammattilainen. Talvellakin joukkue treenasi kahdesti päivässä, kun Ilveksessä tämä ei ollut mahdollista pelaajien siviilitöiden takia. Multanen käytti tilanteen hyödykseen: päävalmentaja kehuu hänen harjoitelleen alusta asti hyvin ja pysyneen terveenä, mikä on tietysti perusedellytys onnistuneelle kaudelle.

Hakan kakkosvalmentaja Asko Jussila muistelee maalintekijän määrätietoisuuden näkyneen Multasessa jo silloin, kun hän valmensi nuorukaista ensimmäisen kerran B-junioreissa. ”Kallella on ollut aina kova halu ja hinku tehdä maaleja. Vaikka peli on jo ratkennut, hän haluaa vielä tehdä reppuja. Hän pelaa jokaisen tilanteen loppuun: jos pallo pyörii, niin Kallekin on elossa. Sama tahti on harjoituksissakin, hän vaatii paljon itseltään”, Jussila kertoo.

Multanen puolestaan suitsuttaa Hakan harjoittelua. ”Se miten Rantala halusi meidän treenaavan, oli jalkapalloa. Emme tehneet esimerkiksi mitään juoksujuttuja, jos se ei liittynyt pelaamiseen. Se sopi minulle hyvin.”

Hyökkääjän onnistumisissa on erittäin tärkeää myös tunne, että pelaajaan luotetaan aidosti, ja se myös näytetään. Kun Multaselle oli päätetty antaa Hakan pelissä iso rooli, siitä myös pidettiin kiinni.

Multanen oli Hakan avauskokoonpanossa kahta vaille kaikissa Ykkösen otteluissa. Niissä kahdessakin hän tuli kentälle viimeistään toisella jaksolla. Vaihtoon hyökkääjä kutsuttiin ainoastaan neljästi – niistäkin kaksi oli vain loppuhetkien kosmetiikkaa. ”Totta kai se auttoi, että sain vastuuta koko ajan. Luulen, että pelasin nyt tosi paljon enemmän ysikymppisiä kuin niinä kahtena vuotena, kun olin Ilveksessä”, Multanen sanoo.

Ja mikäs vastuuta oli antaessa, kun mies osoitti maalijyvän löytyneen heti kauden alusta alkaen. Kun Multanen kävi kentällä Hakan kaikissa 27 Ykkösen ottelussa, maaleitta hän jäi niistä vain joka kolmannessa. Kruunuja olivat peräti neljä hattutemppua Ykkösessä.

Vertailun vuoksi: kun Wladyslaw Dabrowski teki 26 osuman ennätyksensä, I divisioonassa pelattiin loppusarja mukaan lukien yhteensä 29 ottelua.

Kun Multasen kauden määrään lasketaan mukaan kaikki viralliset ottelut eli myös Suomen cup, saldoksi saadaan 41 maalia 32 pelissä. Cupissa Multanen paukutti hattutemput Kakkosen Klubi-04:n ja Atlantiksen sekä Kolmosen Siilinjärven Palloseuran verkkoihin. SiPSiä vastaan maaleja kertyi neljä.

Urheilumaailman toistetuimpia kliseitä on, että onnistumiset ruokkivat onnistumisia, mutta sitä jankataan kyllästymiseen asti, koska asia on juuri niin. Näin Multasellekin kävi. ”Kausi oli nappisuoritus, eikä varmaan joka vuosi päästä noin koville lukemille. Siellä tuli näitä ryppäitäkin. Joukossa oli monta tärkeää hattutemppua, joilla edettiin voittoihin”, Hakan apuvalmentaja Asko Jussila sanoo.

Suomen kentiläkin hattutempun laukonut pelaaja on totuttu palkitsemaan knallilla. Jalkapallokirjoittaja Esko S. Lahtisen mukaan perinne juontaa juurensa alkuperämaan kunnioittamiseen ainakin mielikuvatasolla: englantilaisille herrasmiehillehän kuuluvat knallit, kuten Yleisradion takavuosien kuunnelmasarjakin kertoo.

Multaselle knalleja alkoi kertyä kotiinviemisiksi siinä määrin, että kotona tyttöystävä sanoi painavan sanansa: hatuille ei tahtonut löytyä sisustuksesta paikkaa. Multanen meni vitsailemaan asiasta pelin jälkeisessä haastattelussa ja seikka päätyi Aamulehden juttuun asti. ”Tyttöystävä käski kertoa, että nyt ne ovat esillä”, Multanen myhäilee.

Jo liki ikämiesikään ehtineen divarin maaliennätyksen rikkoutumista osattiin uumoilla jo kesällä, mutta sen uskottiin menevän Oulusta toiseen työväen palloilijoiden leiriin. Alkukaudesta Seinäjoelta KTP:n riveihin lainalle siirtynyt Jussi Aalto mätti kotkalaisille maaleja siihen tahtiin, että pitkään vääjäämättömiltä näyttivät piikkipaikat niin vihreävalkoisille sarjataulukossa kuin Aallolle maalipörssissä.

”Ennen kauden alkua halusin voittaa maalikuninkuuden. Tein hyvin maaleja, mutta Aalto painoi sellaista tahtia, että ajattelin, että ei ole mitään saumaa. Sitten aloin miettimään määrää, että olen tyytyväinen, jos saan vain tehtyä paljon. En kuitenkaan saa tuota jätkää kiinni”, Multanen kertaa.
”Vaikka Viikinkejä vastaan tein kolme, en vielä siinäkään vaiheessa uskonut, että pääsen Aallosta ohi.”

Vuosaaresta haetun vierasvoiton jälkeen 11. syyskuuta Tehtaan kentän vajaat 1700 katsojaa viettivät puoliaikaa kauden kolmannessa ja viimeisessä Pirkanmaan paikallisottelussa. Tuskin kukaan osasi edes villeimmissä ajatuksissaan aavistaa, mitä hetken päästä tuleman piti. Kesän aiempia maakunnan derbyjä hallinnut vierasjoukkue Ilves johti ottelua Jonne Hjelmin maalilla 0–1. Optimistisimmat uskoivat varmasti Hakan kääntävän pelin vielä itselleen, mutta eivät takuulla tapaa, jolla kotijoukkue sen teki. Ja eritoten yksi mies.

Kalle Multanen paukutti entisen seuransa verkkoon neljä palloa reilussa puolessa tunnissa – sen jälkeen, kun hänen toisen jakson ensimmäinen osumansa oli ehditty hylätä paitsiona. Hakan 4–1-voitto Ilveksestä herätti myös Multasen unelman uudelleen eloon. ”Kun Ilves-peliin tuli neljä, sen jälkeen sivusin jo ennätystä, ja vasta siinä vaiheessa aloin miettimään uudestaan myös maalikuninkuutta”, Multanen kertaa.

Aalto jäi lopulta jälkeen paitsi Multasesta, myös ennätysmies Dabrowskista. KTP-hyökkääjä ei osunut enää kertaakaan syyskuun ensimmäisen päivän jälkeen. Vertailun vuoksi: Multanen iski samassa ajassa 11 kertaa. Aallon tuska ”huipentui” päätöskierroksen kotiottelussa Jippoa vastaan, kun hän sai 83. minuutilla pallon avopaikasta vain ylärimaan. 0–0-tasapeliin jääneiltä kotkalaisilta karkasi maalikuninkuuden lisäksi mitä katkerimmalla tavalla myös liiganousu, kun HIFK kiipesi vahvan loppukautensa ansiosta yllättäen KTP:n ohi Ykkösen mestariksi.

Sarjan loppuratkaisu sai myös Multasen hämmentymään. ”Viimeisen pelin jälkeen kesti pitkään, ennen kuin pääsin koppiin asti – siinä oli haastatteluja ja käynti jälkipelien vieraana. Kopissa alettiin puhua tuloksista ja joku kertoi, että HIFK nousi. Luulin, että kaverit kusettavat. Piti tarkistaa se itse, en uskonut muuten. Ihan älytön ratkaisu”, Multanen muistelee päätään pudistellen.

Vaikka kausi meni Multaselta henkilökohtaisesti nappiin, joukkueelle käteen jäi pettymys. Avoimesti liiganousua tavoitellut Haka jäi lopulta tasaisessa Ykkösen kärkinipussa viidenneksi, neljän pisteen päähän kärkijoukkue HIFK:sta.

”Olihan se meille iso pettymys. Aloitettiin tosi huonosti, hävittiin muutamia pelejä ja Kotka oli jo silloin tosi kaukana. Silloin tuli sellainen pieni ajatus, ettei me saada enää heitä kiinni. Sitten kun jossain vaiheessa Kotka alkoi häviämään pelejä, me taas saimme vähän kiinni, mutta silloin kun olisi ollut saumaa ottaa kiinni, niin hävittiin itse. Eihän se hyvä kausi ollut”, Multanen manaa.

Harmituksen määrää nostaa se, että hänellä on vahva tunneside valkeakoskelaisseuraan. Multanen on lähtöisin Viialasta, joka on nykyisin osa Akaan kaupunkia, mutta siirtyi 12-vuotiaana parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevan Valkeakosken Hakan junioreihin. ”Haaveena oli, että olisin saanut Hakan kanssa nousta liigaan. Se olisi ollut minulle vielä isompi juttu kuin normaalisti.”

Multasella on Hakaan myös sellainen suhde, että hän työskentelee seurassa oppisopimuksella. Aikanaan liikuntaneuvojaksi Vierumäeltä valmistunut mies tekee Tampereella sijaitsevassa Varalan urheiluopistossa seuratoimintaan liittyvää liikunta-ammattitutkinnon lisäkoulutusta. Oppisopimuskoulutus jatkuu tammikuun loppuun asti. ”Hommat on järjestetty sillä lailla hyvin, ettei se haittaa minun pelaamistani”, Multanen kehuu.

Maalitykin kentän ulkopuolisiin tehtäviin Hakassa on kuulunut muiden muassa junioreiden valmennusta sekä erilaisten tapahtumien suunnittelemista ja toteuttamista. Hän on ollut järjestämässä esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevien nuorten jalkapalloharjoituksia ja yritysten tyky-päiviä.

Se tiedetään jo, että Juho Rantalan pesti Hakan peräsimessä jää puolentoista kauden mittaiseksi, eikä siis jatku. Uuden pääkäskijän nimi on vielä tehtaanpiipun savun peitossa. Toistaiseksi treeneistä vastaa Jussila. Julkisuudessa on tiedetty jo kertoa Hakan olleen kiinnostunut myös ex-mestarivalmentajastaan Keith Armstrongista, mutta haaveet Keken paluusta Koskiin kariutuivat.

Myös pelaajapakka näyttäisi menevän uusiksi ainakin jossain määrin. Toistaiseksi Hakalla on julkistetut sopimukset vain seitsemän pelaajan kanssa. Yksi heistä on Multanen, jonka kaksivuotisesta paperista on nyt alkamassa toinen vuosi.

Mutta missä Multanen lopulta ensi kaudella pelaa? Äkkiseltään luulisi, että 30 maalia Ykkösessä tehnyt hyökkääjä herättäisi kiinnostusta myös sarjatasoa ylempänä.

”Kaikki tuttavat tuntuvat tietävän tilanteen paremmin kuin minä. Koko ajan tulee kysymyksiä, onko tullut kyselyitä ja minne aiot lähteä. Mutta ei ole tullut kyselyitä mistään. Toki liiga on vielä kesken”, hän pyörittelee. ”Minulla on sopimus voimassa, mutta totta kai jos eteen tulee jotain, kyllä minua kiinnostaa mennä eteenpäin. Haluaisin pelata liigassa, mutta ei se ole minulle välttämättä huono juttu ollenkaan, että pelaan Hakassa ensi vuonna.”

Multanen pelasi Veikkausliigaa Hakassa kausina 2008–2011 yhteensä 28 ottelua, joissa on syntyi neljä maalia. Hän ei kuitenkaan koe olleensa tuolloin parikymppisenä sellainen kuin haluaa olla: hyvä liigapelaaja. ”Haluan tehdä liigassa paljon maaleja ja voittaa jotain. En ole voittanut juuri mitään joukkueen kanssa. Nousu Ykköseen Ilveksen kanssa on ainoa sellainen.”

Juho Rantalan mukaan Multasella on varmasti rahkeita pelata ylemmälläkin tasolla – varsinkin, jos hän pääsee joukkueeseen, joka pystyy hyökkäämään ja luomaan paikkoja.

Itseensä luottaa myös Multanen. Hän uskoo pystyvänsä osumaan myös liigassa, vaikka tietää, että Ykkösen maalikuninkaankin on raitattava paikkansa kokoonpanoon uusilla, vahvoilla näytöillä. ”En usko, että mikään liigaseura olisi hommaamassa minua saletisti ykköskärjeksi. Ei se niinkään päin mene, mutta mieluummin pelaan kuin olen penkillä.”

Mutta voisivatko valkeakoskelaiset luopua maalitykistään? Multanen kertoo, ettei ole vielä keskustellut mahdollisesta siirrosta Hakan seurajohdon kanssa.

”Totta kai olemme valmiit neuvottelemaan, jos se on Kallen kehityksen kannalta hyvä vaihtoehto ja pojalla on kova hinku eteenpäin. Mutta ei kai mikään tavoitteellinen seura pelaajistaan ilmaiseksi luovu”, vastaa Jussila, joka hoitaa Hakassa ainakin toistaiseksi myös urheilutoimenjohtajan pestiä.

On Multasen tulevan kauden sarjataso ja joukkue lopulta mikä vain, hän itse muistuttaa vielä yhdestä realiteetista. ”Jos maalimääriä miettii, aika vaikea minun on tästä kaudesta enää parantaa.”

Kahdeksastoista heinäkuuta 2013, torstai-ilta. Valkeakosken Tehtaan kentän vierasjoukkueen pukukopissa istuu joukko pettyneitä jalkapalloilijoita. Jipolla on takanaan kauden 14. ottelu, Ykkösen kausi 2013 on ylittänyt puolivälinsä. Juuri Hakalle kärsitty 0–2-tappio on jo yhdeksäs ja kasassa vaivaiset seitsemän pistettä.

Huolestuttavin lukema on kuitenkin tehtyjen maalien määrä: kaksi.  Näyttää vääjäämättä, että jokaisen kauden alussa julkisuudessa lausuttu ennustus on nyt toteutumassa, ja Ykkösen pienimmän seuran Jipon taival toiseksi korkeimmalla sarjatasolla tulee päätökseen.

Putoamispeikko oli jo asettumassa taloksi Karjalan kunnaille, mutta lokakuussa sille tuli äkkilähtö pohjoiseen. Se ei ollutkaan Jippo, joka lähti sarjajumbo AC Kajaanin kanssa Kakkoseen, vaan OPS.

Jippo teki protestin toiseksi viimeisellä kierroksella 0–4 häviämästään AC Kajaani -ottelusta, koska kajaanilaisilla oli kokoonpanossaan pelikiellossa ollut pelaaja. Vastalause meni läpi ja numerot kääntyivät kabinetissa Jipolle 3–0. Protestivoiton ansiosta Jippo sai sarjataulukossa yhden pisteen eron OPS:aan, joka putosi. Oululaiset valittivat päätöksestä vielä urheilun oikeusturvalautakuntaan, joka piti ratkaisun voimassa.

Protestivoitto oli vain kruunu Jipon loppukauden käsittämättömälle selviytymistarinalle. Heti heinäkuisen Haka-tappion jälkeen Jippo kaatoi kotonaan kärkijoukkueisiin kuuluneen Ilveksen 2–1, ja siitä alkoi liito: loppukauden peleistään Jippo voitti kuusi, pelasi neljä tasan, hävisi vain kolmesti – ja vastustajan verkkokin heilui näissä otteluissa 16 kertaa.

Jippo oli taas kerran näyttänyt epäilijöilleen. Se pelaisi Ykkösessä seuraavanakin vuonna.

Joensuussa on taas syksy. Lehdet putoavat puista, yliopiston kulmilla vilisee opiskelijoita – ja Jippo taistelee paikastaan jalkapallon Ykkösessä. Jippo on yhdeksäntenä eli toisen putoajan paikalla, kun sarjaa on jäljellä kolme ottelua. Niistä Jipon on voitettava vähintään kaksi, sillä sunnuntain Viikingit-voitolla porilainen Jazz karkasi neljän pisteen päähän. Viikingit on jo varmasti jumbo ja toinen putoaja.

”Mielelläänhän sitä pelaisi kärkisijoista, mutta täytyy ottaa huomioon realiteetit. Meillä on ollut monena vuonna hyvä rinki, mutta se on niin kapea, että jos tulee loukkaantumisia, pelaamisen taso putoaa väkisinkin”, Jipon hyökkääjä Petteri Rönkkö summaa.
”Toisaalta on mukava pelata panoksellisia pelejä. Jos ei pelata noususta, on parempi kamppailla jostakin kuin pelata keskikastissa. Tietysti olisi kiva säilyä turvallisesti, mutta tämä on kehittävää myös nuorille pelaajille.”

Pohjoiskarjalaiset sinnittelevät toiseksi korkeimmalla sarjatasolla jo yhdeksättä peräkkäistä kautta. Se on pitkä aika etenkin, kun otetaan huomioon, että koko tuon ajan Jipolla on ollut takataskussaan koko Ykkösen ohuin lompakko. Pelimerkit ovat aina olleet hyvin rajalliset, mutta aina Jippo on säilynyt, vaikka käytännössä joka kevät sen putoamista onkin ennustettu.

Yhtä pitkään Ykkösessä on yhtäjaksoisesti pelannut vain PK-35, joka sekin on välissä vaihtanut kotipaikkansa Helsingistä Vantaalle. AC Oulu ja Viikingit olivat sarjassa jo Jipon ensimmäisellä kaudella vuonna 2006, mutta ne ovat käyneet välissä kokeilemassa liigavauhtia.

Viime vuoden ihmenousun tuoma täpärä säilyminen oli Jipolle tuttua jatkumoa aiempaan. Useana syksynä joukkueen snorkkelin pää on pysynyt vain vaivoin Pielisen pinnan yläpuolella. Vuonna 2007 eroa putoamisviivaan jäi viisi pistettä, 2009 kaksi, 2010 kolme ja 2012 kuusi.

Petteri Rönkkö on tottunut putoamistaisteluun. Hän on pelannut Jipossa kaudesta 2008 asti. Vuonna 2010 hän teki sopimuksen kasvattajaseuransa KuPSin kanssa, mutta siirtyi kesken kauden takaisin Joensuuhun.

”Kyllä tässä taas innolla odottaa syksyn pelejä. Jollekin joukkueelle voisi tulla paine niskaan, mutta ei meille. Se on hyvä puoli, että olemme tottuneet tilanteeseen. Se auttaa, eikä ole puristusta. Aiempina vuosina se on riittänyt, jospa tänäkin vuonna”, Rönkkö aprikoi.
”Ulkopuoliset odottavat vain tippumista, mutta se sytyttää vain enemmän ja antaa lisäpotkua. Jos kukaan ei usko sinuun, pitää ainakin itse uskoa.”

Toki joensuulaisseuran taipaleeseen mahtuu muutakin kuin pelkkää viime kierrosten kilpajuoksua sarjapaikasta. Debyyttikaudellaan 2006 Jippo oli sarjan viides tasapisteissä neljänneksi sijoittuneen TP-47:n kanssa. Taakse taulukossa jäi tuolloin muiden muassa RoPS. Pari vuotta myöhemmin Jippo oli taas viides, ja silloin tähyiltiin ylemmälle viivalle: Jippo jäi seitsemän pistettä liigakarsintapaikasta.

Jippo selvisi kuivin jaloin myös kaudesta 2011, jolloin Ykkönen rutistettiin kymmenen joukkueen sarjaksi ja sieltä putosi peräti neljä viimeistä. Jippo keräsi 24 ottelussa 30 pistettä ja putoamisviivaan jäi peräti 11 pisteen kaula.

Rönkkö kokee Jipon vähättelyn osittain epäreiluna. Hänen mielestään joukkue on tuomittu monesti kauden alla etukäteen esimerkiksi näkemättä lainkaan otteluita tai tietämättä mitään uusista pelaajista. Rönkön mukaan myös joensuulaisten pelityyli on vaihdellut vuosien varrella, vaikka väite ”bussi-Jiposta” elää joidenkin mielissä vahvana.

Bussi Jipolle on kyllä tuttu, kun lyhinkin vierasmatka on 245 kilometriä Jyväskylään. Tässä on iso syy myös vierasotteluiden pelityyliin: koska Jippo tekee – säästösyistä – aina vain yhden päivän reissuja, se näkyy armotta myös kentällä.
”Emme me voi lähteä pelissä juoksuralliin mukaan, vaan pitää ottaa huomioon monia asioita. Jokainen voi testata sitä, kun aikaisin aamulla lähtee ja tulee takaisin aamuyöllä. Mutta sekin pitää osata kääntää eduksi: vaikka jalat eivät ole parhaimmillaan, henkisesti pitää olla vielä terävämpi”, Rönkkö pamauttaa.

Hyökkääjä muistuttaa, että kotona saadut pisteet kertovat joukkueen iskukyvystä enemmän. Tämän kauden saalistaan Jippo on napannut 11 pistettä kotonaan ja seitsemän vieraissa. Kauden alku oli lupauksia herättävä, kun viidestä ensimmäisestä ottelusta se sai kaksi voittoa ja tasapelin, mutta sittemmin pari tappioputkea ovat pudottaneet Jipon kellarikerrokseen.

”Vuoristoratakausi. On ollut pitkiä heikkoja jaksoja ja sitten ajoittain peli on saatu kulkemaan, mutta ei riittävästi pisteitä raavittua”, Jipon päävalmentaja Mika Lähderinne summaa.

Syyksi hän näkee tietynlaisen rutiinin puutteen. Tämä on korostunut, kun loukkaantumiset ovat koetelleet ennestäänkin kapeaa pelaajarinkiä. Esimerkiksi topparipari on vaihtunut usein, mikä on näkynyt armottomasti tulostaululla. Ongelmia on ollut myös toisessa päässä: Jippo on jäänyt nollille yli puolessa otteluistaan. Maalintekovastuu on kasautunut harvoille hartioille: kauden 17 osumasta Rönkkö ja Toni Tahvanainen ovat kumpikin tehneet viisi mieheen, ja neljästi on iskenyt Miles Byass.

Jipon entinen pelaaja Lähderinne on ensimmäistä kertaa urallaan pelkän luotsin roolissa. Kaksi edellistä kautta hän oli vielä Kakkosessa pelaavan iisalmelaisen PK-37:n pelaaja-valmentaja.
”Varsinkin näin jälkikäteen on huomannut, miten haasteellinen tehtävä se oli. Siinä kärsivät hiukan molemmat roolit,  Se oli kuitenkin pehmeä laskeutuminen varsinaiseen puhtaaseen valmentajan rooliin. Toki ensimmäisiä askeleita tässä valmentajana otetaan, mutta koen itse, että olen päässyt niitä tämän vuoden aikana jo useamman eteenpäin”, Lähderinne puntaroi.

Hän saa valmentaa Jippoa täysipäiväisesti. Tosin näin valmennustiimien luvattuna aikana tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että Lähderinteellä ei ole ainuttakaan apuria.

”Valmentamiseen on satsattu. Se on viimeisiä asioita, joista tingitään. Tässä tapauksessa tämä on myös päävalmentajan oma ratkaisu, kun on yhdessä käyty läpi, miten palikoita laitellaan. Tämä ei ole seuralta annettu määräys, että sen joutuu yksin hoitamaan, vaan yhdessä tehty valinta”, Jipon puheenjohtaja Jaakko Hirvonen selvittää.

”Siinä on ylimääräistä haastetta, mutta toisaalta minulla on apuna erittäin hyvät kakkosvalmentajat eli pelaajat itse. Heiltä olen saanut keskustelujen kautta paljon uutta myös toimintaan arjessa”, Lähderinne näkee.

Päävalmentaja ei koe murhetta siitäkään, että perhesyistä asuinpaikka on Joensuun sijaan 140 kilometrin päässä Kuopiossa. ”Se ei ole ollut ongelma minulle, vaikka tietty säätäminen on aina kotopuolessa. Välimatka ei haittaa ollenkaan.”

Lähderinne oli pelaajaurallaan melkoinen kiertolainen. Useimmat pestit olivat vain kauden mittaisia. Jipossa hän viihtyi kuitenkin kolme kautta (2006–2008) heti seuran noustua Ykköseen. ”Jalkapallokulttuuria on pikkuhiljaa tullut Joensuuhun, kun vertaa tätä vuotta ja sitä, kun pelasin. Toki fakta on, että pienessä asemassa se on, vaikka laji liikuttaa paljon lapsia ja ihmisiä. Vaatii vuosia, että jalkapallon asema on samalla tasolla, jolla se tietyissä kaupungeissa Suomessa on”, Lähderinne arvioi.

Joensuu on kokoonsa nähden melkoinen palloilukaupunki. Nykyinen asukasluku on noin 74 000, ja jos luvusta leikataan pois viimeisen vuosikymmenen kuntaliitokset, ”vanhassa” ydin-Joensuussa ihmisiä on noin 55 000. Yhdessäkään toisessa samankokoisessa suomalaiskaupungissa ei pelata neljää lajia miesten pääsarjassa ja päälle vielä jalkapalloa toiseksi korkeimmalla tasolla.

Palloilutarjonta konkretisoituu keskustan laitamilla Mehtimäellä. Jippo aloitti kautensa alueen tekonurmella ja siirtyi kesällä Keskuskentälle. Läheisellä pesäpallokentällä lyö miesten Superpesiksen joukkue Joensuun Maila. Vieri vieressä sijaitsevat myös jäähalli ja Joensuu-areena, jossa pelaavat Korisliigan ehdottomiin kärkiryhmiin kuuluva Kataja sekä Salibandyliigan pitkäaikaisimpiin joukkueisiin lukeutuva Josba. Läheisessä urheilutalossa pelaa vielä lentopallon Mestaruusliigan Riento. Jääkiekkojoukkue Jokipojat sukelsi Mestis-tasolta Suomi-sarjaan kevään velkasaneerauksen myötä.

Taloudellisesti Joensuun palloilussa ollaan useammassa kastissa. Ammattilaisjoukkuetta pyörittävä koripalloseura Kataja on saavuttanut menestystä viime vuosina myös eurokentillä, vaikka himoittu Suomen mestaruus kiertääkin Karjalaa kuin kissa kuumaa puuroa: joensuulaiset ovat olleet 2000-luvulla peräti viidesti finaalissa, mutta jääneet aina hopealle.

Myös pesäpallossa rahaa riittää. Joensuun Maila on saanut taakseen maakunnallisia mesenaatteja, joilla on kova halu lyödä kiilaa perinteisten pesisvaltiaiden Sotkamon ja Vimpelin väliin. Tämä kausi toi JoMalle SM-pronssia.
Kuvaava esimerkki joensuulaisen jalkapallon ja pesäpallon eroista on, kun Urheilusanomat kertoi kesällä JoMan lyöjäjokerin Juha Niemen saavan yksin kaudesta 50 000 euroa. Se on suunnilleen saman verran kuin Jippo maksaa koko joukkueelle. Oli Niemen palkkatiedossa perää tai ei, niin yhtä kaikki se kertoo, että JoMan voimahahmoilla on halua ja mahdollisuuksia upottaa amatöörilajiin melkoisia summia. Tällaiset kummisedät puuttuvat jalkapalloseuralta.

Jipon tämän kauden budjetti on 200 000 euroa, josta pelaajapalkkioihin menee noin neljännes. Siitä on helppo laskea, että moni pelaa Ykköstä käytännössä talkoilla. Jipon puheenjohtaja Hirvonen nostaa esiin aikanaan lanseeratun sloganin: pienellä rahalla ja isolla sydämellä.
”Se tarkoittaa myös, että meidän pitää pystyä pienellä budjetilla tekemään asiat tehokkaammin kuin muut. Siitä kuuluu iso kiitos pelaajille. He ovat olleet erittäin isolla sydämellä mukana. Ja niin on ollut yhtä kaikki jokainen toimija, mikä on näkynyt, kun taistellaan sarjapaikasta”, Hirvonen kiittelee.

Hän kertoo, että Jippo haluaa olla ensisijaisesti joensuulainen ja pohjoiskarjalainen joukkue. ”Omilla junioreilla on mahdollisuus näyttää kyntensä ylös asti. Ketään ei hankita siihen eteen. Toinen puoli kyllä on, että siinäkään ei ole ihan täysin onnistuttu. Entistä enemmän on kuitenkin lupa odottaa, että omista junioreista kasvaa pelaajia. Juniorityö on systematisoitunut ja laajentunut”, puheenjohtaja puntaroi.

Samoilla linjoilla on myös päävalmentaja Lähderinne. ”Näillä resursseilla on turha haaveilla mistään kärkisijoista, ja realiteetit ovat varmasti jokaisen tiedossa. Toisaalta joukkue on toiminut ja toimii varmasti jatkossakin hyvänä ponnahduslautana varsinkin nuorille. Sellaiseksi joukkueeksi ja seuraksi olisi hyvä profiloitua, että pystyisimme auttamaan pelaajia suurempiin ympyröihin. Pyrin omalta osaltani sillä lailla toimimaan”, Lähderinne sanoo.

Pelaajapolitiikassa korostuvat puheenjohtajan mukaan vielä itäsuomalaisuus ja suomalaisuus ennen kansainvälisyyttä. Tuskin Hirvonenkaan kuitenkaan vastustelisi esimerkiksi uuden ”Tucon” löytymistä. Taiteilijanimellä tunnettu kamerunilaishyökkääjä Ariel Nguekam paukutti vuosina 2011–12 Jipolle maalin joka toisessa pelaamassaan ottelussa (34 peliä, 17 osumaa), ennen kuin FC Lahti nappasi miehen Veikkausliigaan.

Nyt syyskuun alussa Jippo pestasi loppukauden avuksi kanadalaisen keskikenttäpelaajan Jamar Dixonin, joka pelasi alkukauden TP-47:ssä. Dixon teki debyyttinsä sunnuntain HIFK-ottelussa.

Vaikka Jippo on jäänyt kotikaupungissaan hieman muiden lajien ja seurojen varjoon, se on pystynyt nostamaan yleisömääriä prosentuaalisesti samaa tahtia koko Ykkösen kasvun kanssa. Tämän kauden katsojakeskiarvo on yli 40 prosenttia korkeampi verrattuna kolmen vuoden takaiseen. Toki absoluuttiset luvut kertovat, että varsinainen yleisömagneetti Jippo ei vieläkään ole: tällä kaudella väkeä on ollut lehtereillä keskimäärin 550. Suunta on kuitenkin ylöspäin.

”Toki kilpailu Joensuussa on tiukkaa, koska palloilulajeja on monta. Jalkapallon asema on vähäinen siksikin, että Jipolla ei ole pitkiä perinteitä. Siinä on hirveä ero, jos seura on ollut olemassa monta kymmentä vuotta. Jippo on vasta kasvamassa”, Rönkkö arvioi.

Puheenjohtaja Hirvonen uskoo kasvuun vahvasti. Hän ei häpeile tuoda esiin seuran meneillään olevan strategiakauden 2012–15 tavoitetta olla 15 parhaan seuran joukossa Suomessa. Se tarkoittaisi ensi vuonna sijoittumista Ykkösessä kolmen parhaan joukkoon. ”Strategisessa valinnassa on se tärkeä pykälä, että myös talouden pitää seurata siinä mukana. Emme lähde tekemään mitään hulivilihei-investointeja ilman, että siihen tulee rahaa”, puheenjohtaja korostaa.

Mutta mistä kaivattuja euroja löytyy, kun nyt 50 000 euron pelaajabudjetinkin kerääminen on tuottanut tuskaa? ”Käännän katseeni ensimmäisenä yksityisiin ihmisiin ja lippujen ostamiseen. Tietysti tarvitsemme myös lisää yhteistyökumppaneita. Kohtuullisen pienillä rahallisilla määrillä voidaan olla tilanteessa, jossa on realistista puhua, että ruvetaan kamppailemaan Ykkösessä viiden parhaan kanssa”, Hirvonen heittää.

Hän muistuttaa myös, että kysymys ei ole pelkästään siitä, miten paljon lisää Jippo pystyy panostamaan, vaan myös siitä, mitä tapahtuu muissa seuroissa. Jos toisaalla joudutaan kiristämään vyötä, Jipolla on ainakin yksi etu puolellaan: Joensuussa on totuttu jo vuosikausia olemaan suu säkkiä myöten.

Jipon visio kärkipäähän pääsystä tuntuu nykyhetkeen peilaten kaukaiselta. Matkalla on aika monta muttaa, joista suinkaan pienimpänä ei ole se, että Jipon pitäisi onnistua hilaamaan itsensä kuiville kauden viimeisissä otteluissa. Tähän riittää luottoa, eikä esimerkiksi päävalmentaja Lähderinne ole uhrannut ajatustakaan putoamiselle. Se tietysti kuuluu hänen työhönsä, mutta puheenjohtajalla täytyy olla ajatus myös ikävimmän vaihtoehdon varalta.

”Se mikä menee alas, tulee yhtä lailla myös ylöskin. Putoaminen ei ole pahin skenaario, vaan se, että seura ajautuu tilanteeseen, jossa toiminta halvaantuu kokonaan eli tulevaisuuden rakentaminen loppuu”, Hirvonen painottaa.
”Jos sarjavaihdos tapahtuu – mitä en usko –, asiat pitää rakentaa sitten siten päin. Se on aina kolaus, eikä tavoiteltava tilanne, mutta joka vuosi joku tippuu ja joku nousee. Ei se ole maailmanloppu.”

Puheenjohtajan usko on ihailtavaa. Ei kuitenkaan tarvitse olla meedio ennustaakseen, että nykyisistä lähtökohdista Jipon paluu Kakkosesta olisi hieman Kolia korkeampi kukkula kivuttavaksi. Voimaa matkalle voi antaa kuitenkin Jippo-sydän, jollainen selvästi sykkii tätä nykyä myös savolaislähtöisen Petteri Rönkön rinnassa. Samaan hengenvetoon tiivistyy Jipon salaisuus.

”En tiedä omastakaan tulevaisuudestani, mutta tähän asti tämän seuran kanssa on ollut hieno matka. Joka vuosi joukkue on sitoutunut tekemään työtä, eikä ikinä ole lähdetty puskemaan yksilöinä.”

Artikkelin haastattelut on tehty viime viikolla ennen Ykkösen sunnuntain otteluita.

Jalkapallo perustuu vastakkainasettelulle. Sen huipentuma on derby kaupungin sisällä, mikä lähtökohtaisesti hyödyttää molempia. Jännite seurojen välillä on aina olemassa, vaikka joukkueet pelaisivat eri sarjatasoilla. Kotkassa kahden seuran vastakkainasettelusta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä, koska seuroissa ei ollut mitään muuta erilaista johtohenkilöiden lisäksi. Lisäksi jossain kohtaa on raja, jota pienemmissä kaupungeissa kahden seuran vastakkainasettelusta kärsivät kaikki. Se raja kulkee jossain Turun asukasluvun alapuolella, mutta selkeästi Kotkan yläpuolella.

”Ei ole mahdollista, että Kotkassa olisi enemmän kuin yksi huipulle pyrkivä seura. Markkina-alue on niin pieni, että useampi seura ei voi pyrkiä huippujalkapalloon. Muunlaisia seuroja voi toki olla enemmänkin”, KTP:n puheenjohtaja Jarkko Pippola kertoo.

Ympyrä Kotkassa on sulkeutunut viidentoista vuoden erillään olon jälkeen. Kun KTP nousi Veikkausliigaan vuodeksi 1999, seura sai nimekseen perustetun osakeyhtiön mukaisesti Kotkan TP. Kahden liigakauden jälkeen Kotkan TP kuitenkin putosi ja meni konkurssiin. Ykkösen paikkaa tarjottiin tuolloin Kolmosessa pelanneelle KTP:lle, mutta samalla mukana olisivat seuranneet nurin menneen osakeyhtiön vanhat velat. KTP kieltäytyi.

Kotkalaisen edustusjalkapallon vetovastuu siirtyi FC KooTeePeelle, joka oli perustettu vuonna 1999 Kotkan TP:n reservijoukkueeksi. Se erosi omaksi seurakseen ja nousi ripeään vuosi per sarjataso -tahtiin Kolmosesta aina Veikkausliigaan asti.

Vuonna 2003 Kotkalla oli taas liigakaupungin status. KooTeePee taisteli kuuden kauden ajan liigan häntäpäässä, kunnes putoamispeikko otti omansa. Putoaminen Ykköseen ei kuitenkaan merkinnyt toiminnan romahdusta, vaan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla KooTeePee on roikkunut viime vuodet tiukasti kärjen takana.

KooTeePeen liiga- ja divarivuosien aikana KTP nousi alasarjojen syövereistä Kakkoseen asti. Kaksi seuraa peräkkäisillä sarjatasoilla taisteli samoista satamakaupungin rajallisista resursseista – aina viime kauden loppuun saakka.

Viime syksynä tämä yksinkertaiselta vaikuttanut asia johti FC KooTeePeen ja KTP:n yhdistymiseen. Keskustelua yhdistymisestä oli käyty vuosien ajan, mutta aiemmin yhdistyminen ei Pippolan mukaan ollut kovin lähellä. Välillä Pippolasta tuntui, että se olisi lähellä, mutta jälkikäteen hän ajattelee, että tunne oli kuitenkin väärässä.

FC KooTeePeen puheenjohtajana joulukuuhun asti toimineen Pippolan mukaan neuvotteluiden viimeisessä vaiheessa oli kyse seurojen taloustilanteiden selvittämisestä. Joulukuun kihlauksen jälkeen KTP:n tarina on näyttänyt luonnollisen nousujohteiselta. Kotkalaiset ovat tukeneet joukkuettaan, joka ei ole hävinnyt Ykkösessä vielä kertaakaan tehden maaleja lähes kolmen keskiarvolla.

Liigahaaveet ovat eläneet Kotkassa koko ajan putoamisen jälkeen. Alkukausi kentällä on näyttänyt, että vokaalit nimestään pudottaneen KTP:n haave liiganoususta ei ole merituulesta temmattu. Eteläinen Kymenlaakso on juuri nyt vahvin vaihtoehto uudeksi pisteeksi pääsarjakartalle.

”Osa jalkapalloihmisistä kävi molempien seurojen peleissä, osa jommankumman seuran peleissä ja osa ei käynyt peleissä ollenkaan. Nyt tuntuu, että koko kaupunki on seuran takana. Toki aina löytyy joku, joka on eri mieltä”, Pippola arvioi muutosta.

Yhdistymisen jälkeen viimeiseksi mainittu ryhmä on pienentynyt. Viime kaudella Ykkösessä pelanneen FC KooTeePeen yleisökeskiarvo oli 925 ja Kakkosessa tahkonneen KTP:n 618 katsojaa, nyt KTP:n peleissä on käynyt keskimäärin 1 880 katsojaa. Yhdistyminen on kuitenkin yhä kesken, ja 13 vuoden jakautumisesta palautumiseen menee aikaa. Pippola sanoo, että julkisuuteen tultiin joulukuussa hieman keskeneräisellä suunnitelmalla, jossa edustusjoukkueen yhdistäminen oli ensimmäinen asia. Nyt KTP etsii toimitusjohtajaa tai toiminnanjohtajaa, jota seuralla ei tällä hetkellä ole. Haun kanssa ei ole kiire: Pippola toivoo sopivan henkilön löytyvän kauden loppuun mennessä.

Kentällä suurin syy KTP:n hienoon alkukauteen on juuri kauden alla satamakaupunkiin saapunut matkamies. KTP etsi keväällä hyökkääjää. Sopiva löytyi, kun kevättalvella Seinäjoella vaihtopenkillä turhautunut Jussi Aalto halusi pelata. Hän ilmoitti asian suoraan SJK:n päävalmentajalle Simo Valakarille. Sana kiiri KTP:n päävalmentajalle Sami Ristilälle, joka soitti jo samana iltana. Seuraavana aamuna Aalto lähti ajamaan Kotkaan.

”Tammikuussa pelasin muutaman pelin, mutta nekin keskikentällä. Ehkä en sopinut SJK:n vastaiskupeliin. Valakari sanoi, että peliaikaa ei ole tulossa. Harvemmin olen ollut talvella parhaimmillani, mutta nyt siitä ei tullut yhtään mitään”, Aalto kertoo.

Sen jälkeen laiskuuden ja hitauden takaa on paljastunut Ykkösen johtava ottelunkääntäjä. Aalto antaa kunnian Ristilälle, joka on peluuttanut Aaltoa siten kuin hyökkääjä itsekin itseään peluuttaisi. Silloin muodostelma on 4-4-2, eikä Aaltoa rasiteta puolustusvelvoitteilla. Ristilä on muutenkin muokannut pelitavan joukkueensa kuvaksi. Rinki on tasokas mutta kapea, joten moderni ahtaajafutis ei voi tarkoittaa 90 minuutin ryntäilyä, taistelua tai ahdistavaa prässiä.

Aalto nostaa Ristilän Alexei Eremenkon rinnalle, kun hän listaa uransa valmentajat pelin opettajina. ”Eremenkolta opin joka päivä, hän tiesi niin paljon hyökkääjien ja keskikenttäpelaajien liikkumisesta. Monessa paikassa olen joutunut pelaamaan puolustavammassa roolissa, mutta en oikein tykkää puolustaa. Olen taiteilija, tykkään tehdä omia juttujani kentällä. Nyt vähän prässään toppareita, mutta sen enempää ei tarvitse onneksi puolustaa. Ehkä alaspäin olen laiska, mutta ylöspäin en ole yhtään laiska. Suomessa kaikki hyökkääjät käsketään puolustamaan ja taistelemaan, vaikka välillä pitäisi antaa vapauksia”, Aalto sanoo.

Aallon ja Samuli Kaivonurmen hyökkäyskaksikko luo suuren osan tilanteistaan samalla mallilla. Aalto liikkuu oikea-aikaisesti kymppialueelle, johon pallo pelataan hänelle jalkaan. Vastustajan on pakko ottaa Aallon kaukolaukauspelote pois, jolloin KTP saa houkuteltua vastustajan linjasta topparin irti.

Ennen sunnuntain Viikingit-kotiottelua Aalto lupailee, että Wladyslaw Dabrowskin OTP-paidassa vuonna 1981 iskemät 26 maalia ei ole enää tämän kauden jälkeen Ykkösen maaliennätys. Vaikka Aallon lainasopimus ulottuu paperilla toistaiseksi vain elokuun puoliväliin asti, KTP saa halutessaan jatkaa lainaa kauden loppuun asti. Aallon mukaan loppukaudesta Kotkassa on käytännössä sovittu.

Matkamiehiä tarvitaan Kotkassa, sillä jakautuminen kahdeksi seuraksi vaikutti haitallisesti myös KTP:n junioriputkeen. Sitä ei korjata yhdessä keväässä. Nyt matkamiehiä houkuttelevat Ristilän maine, velattoman seuran vakaus ja jalkapallokaupungin kulttuuri.

Pippolan suunnitelmissa Arto Tolsa -areenan ympärille rakentuva jalkapallokeskus kasvattaa itse suuremman osan pelaajista. Siinä tulevaisuuden visiossa areenalla on tekonurmi, toisella puolellakin kunniallinen katsomo ja ympäröivä hiekkakenttä on muutettu tekonurmella päällystetyksi harjoituskentäksi. Näin seuran koko toiminta olisi yhtenäisemmin samalla alueella.

”Jakautumisesta oli haittaa myös junioritoimintaan. Kun ringit pienenivät ja toimintaa oli liian monessa seurassa, tekeminen hajaantui. Yhdessä ryhmä pysyy paremmin kasassa. C-junioreista alaspäin pelaajamassa on meillä suhteellisen laadukasta. Sami Hyypiä -akatemia tuo aika paljon junioritoimintaan laadukkuutta. Valmentajien vahva koulutus jalkautuu koko seuraan. Ikuinen kysymys on, miten saada lapset pysymään kiinnostuneena jalkapalloon, kun he saavuttavat tietyn iän”, Pippola pohtii.

Yhdistynyt KTP johtaa Ykköstä aikana, jolloin Veikkausliigan ja Ykkösen ero on pienempi kuin ehkä koskaan. Seurojen budjetit ja sarjojen palkkatasot ovat lähentyneet toisiaan, kun vastikkeeton raha on Veikkausliigasta vähentynyt ja talouskurimuksessa vastikkeellisia euroja on vaikea kerätä. Samalla Ykkösessä moni organisaatio on kehittänyt toimintaansa suhteellisen pitkäjänteisesti. Sen seurauksena Ykkösen yleisömäärä on lähestynyt Veikkausliigaa.

”On hyvä, että nousu liigaan tai putoaminen Ykköseen ei ole kenellekään katastrofi. Me voimme mahdollisen nousun toteutuessa löytää lisäresursseja, sillä tuotteemme on hyvä. Tällaisessa taloustilanteessa pärjäämme taloudellisesti tyydyttävästi, joten tilanteen parantuessa pärjäämme varmasti hyvin”, Pippola arvioi.

Lähes vaakatasossa vihmova sade on autioittanut Kotkan keskustan sunnuntai-iltapäivänä. Osa liiketiloista on tyhjillään, jäljelle jääneistä yrittäjistä moni pitää liikkeensä sunnuntaina suljettuna. Lähes joka viides kotkalainen on työttömänä, jalkapalloseuran lisäksi kaupungista ei hirveästi positiivista kuulu.

Puoli viiden aikaan ihmisten määrä kaupungilla lisääntyy, he ovat matkalla Arto Tolsa -areenalle. Siellä ihmiset pakkautuvat pääkatsomoon sateelta suojaan. He tuntuvat arvostavan muutamia holtittomia liukutaklauksia, ahtaajafutiksen perinteitä.

Alkuillan aikana Jussi Aalto lähestyy parilla maalilla Ykkösen maaliennätystä, nyt kasassa on jo huikeat 18 maalia. Myös pari saksipotkuyritystä ja Aallon kaukolaukaus herättävät hyväksyntää. Voittaminen on ehkä kuitenkin Kotkassa tällä hetkellä tyyliä tärkeämpää, kuten Aalto sanoi aiemmin. Tällä kertaa KTP kaataa Viikingit 4­ ­ –0. Maalittomassa vaiheessa jotkut yrittävät hämmentää tuomaria huutelulla, joka ympäristöstä irrotettuna voisi kuulostaa mauttomalta. Ympäristössään se ei kuitenkaan tunnu olevan kenellekään haitallista. Ehkä tärkeintä on, että heillä on jälleen vain yksi seura.

Tamperelaista jalkapalloilua voi mitata monella tavalla. Esimerkiksi liigamestaruuksilla laskettuna vain Helsinki on 2000-luvulla merkittävämpi jalkapallokaupunki. Ilves on harrastajamäärillä mitaten Suomen suurin jalkapalloseura. Sitten on paljon rumempia mittareita, jotka pysyivät piilossa Tampere Unitedin taistellessa eurokentillä. Kun TamU suljettiin kaiken kilpailutoiminnan ulkopuolelle huhtikuussa 2011, jäljelle jäi tyhjyys parin rapistuvan stadionin katsomoissa. Taustalta valkeni paljon suurempi kadotus kaikessa kilpailulliseen jalkapalloon tähtäävässä toiminnassa.

Tampere ansaitsisi liigajoukkueen, sanottiin. Onneksi Tampereella oli myös jalkapalloihmisiä, jotka ymmärsivät, että mikään kaupunki ei lähtökohtaisesti ansaitse liigajoukkuetta.

”On yö, pimeä yö, aivan hiljaista, ja kaiken yllä tähtikirkas taivas. Sirkusteltta on äänetön ja tyhjä.”
-Barbro Lindgren: Poika ja tähti-

Vuoden 2012 aikana Pirkanmaasta ja Kanta-Hämeestä koostuvan Tampereen piirin pelaajista vain neljä pelasi poikien maajoukkueissa. Salon Palloilijat sai yksinään poikien maajoukkueisiin yhtä monta pelaajaa kuin Palloliiton toiseksi suurin piiri.

Sama aliedustus oli jatkunut noin vuosikymmenen. Syy ei ollut mitenkään ihmeellinen, sattuma tai helsinkiläiset maajoukkuevalmentajat. Ilveksen valmennuspäällikkö Markus Paananen selvitti viime kesänä Aamulehdessä, kuinka tamperelaisseuroilta ja -valmentajilta oli pitkään puuttunut huippu-urheilukulttuuri.

Pitkän harrastelun jälkeen Ilves on tällä vuosikymmenellä kehittänyt junioriputkeaan rajusti, hiljalleen myös tuloksekkaasti. Seuran A- ja B-juniorit pelaavat tällä kaudella SM-sarjassa, ja alkuvuodesta poikamaajoukkueissa on esiintynyt jo kolme Ilves-pelaajaa. Heistä kirkkain timantti on 16-vuotias Lauri Ala-Myllymäki, jolle edustusjoukkueen valmentaja Mika Malinen antoi mukavasti peliaikaa viime kauden jälkimmäisellä puolikkaalla. Se oli tavallaan helppoa SJK:n karattua. Tällä kaudella Ala-Myllymäen rooli ja kehittyminen kertoo suuremmasta tehtävästä, jota komeimmillaan voisi kutsua seuran identiteetiksi.

Harjoitusotteluissa Malinen on peluuttanut Ala-Myllymäkeä paljon. Nuori mies on näyttänyt keskikentän keskustassa paljon kypsempiä otteita kuin viime kaudella. Hän pyytää palloa, kertoo muille miten pelata ja rytmittää peliä ikäisekseen rutinoidusti. Eivät hänen harhautuksensa ole yhtä näyttäviä kuin laituri Gullit Zolamesolla, mutta Ala-Myllymäen pelaaminen on helpomman näköistä. Ala-Myllymäen rooli on haastava, sillä keskikentän keskustan toinen mies Antti Ojanperä on telaketjuosastoa. Siinä roolissa Ojanperä on Ykkösen parhaita, mutta pelinrakentamisessa hän ei pysty juuri auttamaan. Lähtökohtaisesti ennakkosuosikkina otteluihin lähtevä Ilves peluuttaa kahta kärkipelaajaa: Jonne Hjelm ja järkälemäinen Wojtek Wojcik pystyvät myös pitämään palloa.

”Lauri on luonteeltaan sellainen, että hän haluaa palloilijaksi. Avut ovat keskellä pallon kanssa peliä tehdessä, joten ei häntä kannata laittaa laitaan. Hän ottaa roolinsa”, Malinen kuvaa.

”Lauri menee välillä junioripelin mukana, pelaamisessa ei ole täyttä kontrollia. Hän tunnistaa pelin eri rytmit, mutta välillä fysiikka tulee vastaan. Kun nuori pelaaja väsähtää, keskittyminen ei riitä”, päävalmentaja arvioi.

Ala-Myllymäki ei ole yllättynyt suuresta peliajastaan harjoituskaudella. Hän aikoo suorittaa lukion kolmessa vuodessa, eikä ole oikein edes pohtinut mahdollista siirtoa ulkomaille, sillä kokee ympäristön sopivan haastavaksi. Hän tietää, mitä osaa, ja kuvailee realistisesti vahvuuksiaan.

”Liikutan palloa nopeasti ja teen usein oikeita ratkaisuja. Alussa Ykkösen fyysisyys oli aika shokki, mutta nyt olen tottunut siihen. Talvella olen harjoitellut erityisesti nopeutta ja räjähtävyyttä, jotta kiire entisestään vähenisi”, Ala-Myllymäki sanoo.

Malinen myöntää, että Ilveksen peli on selkeästi valmiimpaa kuin viime kauden alkaessa. Siitä kertovat voitot Veikkausliiga-joukkueista SJK:sta ja KuPSista. Toisaalta juuri ennen haastattelua Jazz voitti suurimman osan ottelusta vajaamiehisenä pelanneen Ilveksen.

”Puolustuksessa tunnistamme hyvin tilanteet, epäselvyyksiä on aika vähän. Monesti olemme pystyneet pitämään vastustajan meidän muodostelmamme ulkopuolella. Hyökkäyspäässä pidempien pallokontrollien kanssa on paljon kehitettävää, eivätkä erikoistilanteetkaan ole vielä kovin vaarallisia”, Malinen pyörittelee.

Malisen mukaan Ilves hakee keskikentän keskelle yhtä pelaajaa. Ei väkisin, mutta jos sopiva vaihtoehto löytyy tuomaan kilpailua. Muuten joukkue on valmis. Olli Vakkala ja Valtteri Uimonen joutuvat loukkaantumistensa takia todennäköisesti jättämään koko kauden väliin, mutta muuten Pirkkahallin betoni oli talvella armollinen.

Omien junioreiden lisäksi Ilveksessä pelaa lähinnä puoliammattilaisia. Termi voi kuulostaa rumalta, vaikka suomalaisen jalkapallon yhteydessä se pitäisi yhdistää kauneuteen. Ei kannata yrittää olla jotain, mihin ei ole mahdollisuuksia. Jos pelaajat yhdistävät työt tai opiskelun pelaamiseen, sen voi kertoa avoimesti, vaikka sen takia Ilves ei voi joukkueena harjoitella kahdesti päivässä.

Yksi entisistä Tampereelle palanneista entisistä TamU-pelaajista on Tomi Petrescu. Tammikuussa 2011 Petrescu lähti Tampereelta kierrokselle, jonka seuroja yhdisti viime kauden alun Hakaa lukuun ottamatta palkanmaksuongelmat. Kreikan ja Romanian kakkostasoilla sekä Hongassa lupaukset eivät pitäneet. Petrescu ei ongelmista huolimatta vaihtaisi päivääkään, sillä valmennus oli eri seuroissa hyvää ja kilpailu kovaa.

”Hongassa taustatiimi oli aika farssi. Heidän mukaansa palkat eivät olleet myöhässä, mutta sainhan puolentoista vuoden aikana kerran palkan ajoissa. Valmentajatkin sanoivat, että ei se saisi vaikuttaa. Kai se vähän vaikutti, kun jotkut pelaajat joutuivat luopumaan kämpistään, koska palkat olivat kolme kuukautta myöhässä ja ei ollut varaa maksaa vuokraa. Lopulta sain Hongasta rahani.”

Myös Itä-Euroopan seuroista Petrescu on suunnilleen saanut rahansa. Romaniaan hän solmi viime kesänä kolmen vuoden sopimuksen, mutta maksamattomat palkat pakottivat hänet jo syksyllä etsimään uuden seuran. Pöydällä oli pelaajan mukaan tarjouksia myös Veikkausliigasta. Kaiken sekoilun jälkeen kolmen vuoden sopimus ja varma, mutta toki vaatimaton palkka Tampereella oli houkuttelevin tarjous. Petrescu ei tee Tampereella muuta kuin pelaa jalkapalloa. Loukkaantumisista ja palkkasekoiluista huolimatta hän ei ole koskaan pohtinut lopettamista.

”TamUssa jouduin monesti kentälle heti loukkaantumisen jälkeen, kun oli niin paljon pelaajia loukkaantuneena. Kroppa ei välttämättä kestä sellaista pelimäärää, kun pitäisi vielä kuntouttaa”, Petrescu pohtii.

Kun kentän ulkopuolella asiat ovat kunnossa, se on heijastunut Petrescun peliin. Hän painaa viisi kiloa vähemmän kuin viime kesänä. Aluksi Malinen peluutti Petrescua kymppipaikalla, mutta kauden hän aloittaa oikeassa laidassa. Harjoitusotteluissa juuri oikea laita on ollut Ilveksen paras osa, kun Petrescu rakentaa pelin TamUsta tutun laitapuolustajan Antti Hynysen kanssa. TamUssa Hynynen toki pelasi kärjessä. Toinen ex-TamU Jonne Hjelm muodostaa kärkipelaajana oikean laidan kanssa kolmen pelaajan yksikön, joka pelaa varsin valmista jalkapalloa jo alkukaudesta.

”Keskellä en oikein saanut palloa. Jonne ja Antti ovat teknisiä ja nopeita pelaajia, jotka yrittävät pelata simppelisti. He ajattelevat pelistä samalla tavalla. Silloin ei ole merkitystä, pelaako Antti ylhäällä vai laitapuolustajana”, Petrescu kehuu.

”Nyt aika tarkkaan mietin mitä teen, en ole ulkomaita edes miettinyt enää. Nyt pitää saada Tampereelle liigajengi.”

Ilveksen toiminta pelaajamarkkinoilla kertoo paljon seuran identiteetistä. Signaalit ovat rohkaisevia, vaikka jossain ulkopuolella puhuttaisiin jälleen liigapaikan ansaitsemisesta kaupungin väkilukuun perustuen. Kolmesta ulkomaalaisvahvistuksesta ainakin kaksi täyttää yhdyssanan molemmat määritelmät. Ala-Myllymäen pelaajapolku on raivattu edustusjoukkueessa hänen omalle pelipaikalleen. Pitkäjänteisyyttä mitataan myös kauden mittaan, jos päivät lyhenevät Ilveksen ja Hakan taistellessa sarjanoususta, agenttien tarjotessa palkkasotureitaan loppukaudeksi.

”Emme avaa ilmasiltaa, vaan näihin pelaajiin luotamme. Keskialueelle katsomme siis tässä alussa yhtä pelaajaa, mutta pakko ei ole ketään hankkia. Kun asioita on tehty riittävän pitkään oikein, en näe muuta tavoitetta kuin voittaa kaikki pelit ja sarja”, Malinen kertoo.

”Toinen tapa olisi TamUn tapa. Kaikki kunnia TamUlle, mutta se osti nopeasti pelaajia ja jätti junioriputken tekemättä. Ilves on viime vuosina tehnyt jumalattoman hyvää työtä junioripuolella, jossa vaatimustasoa nostetaan jatkuvasti. Jonain päivänä sieltä tulee vielä Lauriakin parempia pelaajia, joita toivottavasti voimme myydä”, Malinen pohtii.

Sitä ennen 16-vuotias poika voi olla tähti. Lindgrenin satu kertoo pohjimmiltaan luottamuksesta. Se on sana, jonka takia tähdeksi haluavalla pojalla ei ole kiire pois ja Petrescu palasi Tampereelle. Sille perustalle voisi rakentaa vaikka liigajoukkueen.

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/

Maaliskuun lopulla Haka kohtasi harjoitusottelussa sekasortoisen talven kokeneen TPS:n. Haka piti palloa 56 prosenttia, syötti sata kertaa enemmän kuin vastustajansa ja pelin ollessa käynnissä pallo oli seitsemän minuuttia enemmän Hakan hallussa. Ei ottelu eronnut mitenkään Hakan muista harjoitusotteluista, pitkin kevättalvea tekonurmien päällä pallo on ollut 56–60-prosenttisesti valkeakoskelaisten hallussa. Ei mitään erikoista, ei uutista.

Ei edes maaleja. Uutinen on muutos, hitaasti kehittyvät prosessit jäävät pimentoon.

”Joku sanoo, että pallonhallinta ei ole itsetarkoitus. Ei se olekaan, jalkapallossa on tarkoitus tehdä maaleja. Mutta 90 minuutin aikana on vaikea tehdä älyttömästi maaleja. Pallonhallinnalla voi kontrolloida ja määritellä pelin tempoa”, Hakan päävalmentaja Juho Rantala aloittaa.

Peliä voi hallita monella tavalla. Rantalalaisessa jalkapallossa peliä hallitaan pitämällä palloa. Rantalan kertoessa syy–seuraus-suhteista kaikella on syynsä. Todennäköisyys, yksinkertaiselta kuulostavaa matematiikkaa. Ei silti yhtä tieteellistä totuutta, jonka voisi painaa tietokirjaan muiden seurattavaksi. Meidän tapa, kuten Rantala toistelee. Siinä ottelun 90 minuutin kesto on yksi syy, joka aiheuttaa seurauksia. Ei voi tehdä loputtomasti maaleja, juosta koko aikaa, edes pitää palloa koko peliä. Rantalan Haka haluaisi prässätä aggressiivisesti, mutta sitä voi tehdä vain rajallisen ajan. Kun pelaajien kuntoa ei voi loputtomasti parantaa, helpompaa on prässäämiseen kuluvan ajan pienentäminen.

”Se on ihan matematiikkaa. Pallo on normaalin ottelun aikana pelissä noin 60 minuuttia. Jos pidämme palloa 70 prosenttia, prässäämiseen käytetty aika on olennaisesti lyhyempi kuin alle 50 prosentin pallonhallinnalla. Näin meillä säästyy enemmän virtaa tilanteisiin, jolloin pallo pitää riistää takaisin. Haluamme kontrolloida peliä, oli pallo meillä tai vastustajalla. Näin pyrimme saamaan pallonhallinnan osaksi meidän hyvää puolustamista.”

Ykkösen ennakkosuosikin pelinkuva noudattelee kesällä todennäköisesti harjoituskauden linjaa. Haka pitää palloa ja pyrkii hitailla hyökkäyksillä murtamaan alhaalla makaavan vastustajan puolustuksen linjat.

”Näin me haluammekin pelien menevän, joten ei se yllätyksenä voi tulla, että vastustaja on organisoitu ja puolustaa aika syvällä. Harvoin hyökkäyspelimme voi perustua vastaiskupeliin”, Rantala arvioi.

Rantalan ajatusmaailman seurauksia on voinut Valkeakoskella seurata viime kesästä alkaen. Silloin Harri Kampmanin kaaosjalkapallo vaihtui HJK:n kakkosvalmentajan paikalta ensimmäiseen päävalmentajapestiinsä astuneen Rantalan jalkapalloon. SJK:n liigajuna oli jo jättänyt Hakan asemalle, mutta tällä kaudella Hakan tavoite on nouseminen Veikkausliigaan.

Rantala oli pitkään haaveillut päävalmentajan paikasta. Hakan paikka avautui yllättäen, vaikka hän oli valmistautunut päävalmentajuuteen. ”Se oli luonnollinen jatkumo valmentajanpolullani. Oli silti vaikea jättää HJK, koska pikkupojasta asti olin ollut siellä ja oma poikani pelaa siellä”, Rantala myöntää.

Vapunaattona Rantalalla on tunteikas paikka, kun Haka kohtaa Tehtaan kentällä Suomen cupin puolivälierässä HJK:n. Klassikossa Rantala kohtaa Sixten Boströmin, jonka kakkosvalmentajana hän oli. Ei hän ollut Boströmin valitsema, sillä vasta nyt Boströmillä on oma luottomiehensä Lars Mosander apunaan.

Rantala on tyytyväinen kevättalven harjoitusotteluiden pallonhallintaprosentteihin ja syöttöjen määrään. Parannettavaa hän löytää jalkapallon vaikeimmista osa-alueista, seurauksia ei ole riittävästi.

”Selkeä pallonhallinta pitäisi hyödyntää paremmin maalipaikoiksi. Olemme saaneet niitä, kun peli on auennut, mutta hyvin organisoituja puolustuksia vastaan maalipaikkojen luonti on ollut vaikeaa. Peli on myös ollut välillä rauhatonta, kun kumpikaan joukkueista ei ole hallinnut sitä. Viimeisen kolmanneksen pelaamiseen pitäisi luoda lisää uhkaa vastustajan selän taakse.”

Ensimmäisenä Veikkausliigan ulkopuolelle jääneen joukkueen pelaajamateriaali muuttui ymmärrettävästi radikaalisti viime kauden jälkeen. Avauksen paikasta taistelevia uusia pelaajia on tullut kahdeksan. Rantala myöntää hieman yllättyneensä muutoksen suuruudesta, sillä hän olisi halunnut pitää suuren osan lähtijöistä. Viisi viime kauden Haka-pelaajista siirtyi Veikkausliigaan. Rantala ajatteli jatkavansa hyvin kesällä käynnistynyttä prosessia, mutta joutuikin aloittamaan uuden tammikuun pimeydessä.

”Kaikki lähteneet olivat tyytyväisiä Hakan toimintakulttuuriin, mutta on ihan inhimillistä, että he haluavat pelata liigassa. Muut joukkueet ovat olleet meidän pelaajien kimpussa, mutta olen tyytyväinen, että kukaan ei lähtenyt kilpaileviin joukkueisiin”, Rantala sanoo.

Hakassa viime kauden lopettaneista profiilipelaajista vain Jussi Aalto pelaa kilpailevissa joukkueissa, kun SJK lainasi pelimiehen alkukaudeksi KTP:lle. Marco Matrone pelaa avainroolissa Seinäjoella, ja myös MyPaan siirtyneet Juha Pirinen ja Dema ovat muita kuin täytemiehiä. Viides siirtyjä oli VPS:n kanssa lyhyen sopimuksen tehnyt Lasse Linjala.

Rantala on tyytyväinen uusiin pelaajiin. Ei hän haaveile vahvistuksista, sillä ei Hakalla ole ylimääräistä rahaa. Haikailua tärkeämpää on opettaa uusille pelaajille rantalalainen tapa pelata jalkapalloa. He eivät ole pelanneet väärin, mutta he ovat pelanneet eri tavalla.

”Harva uusista pelaajista on ollut samanlaisessa pelillisessä kulttuurissa. He ovat sanoneet, että harva joukkue harjoittelee tammikuussa pelitapaa, mutta me pyrimme siihen. Haluan aina, että joukkue on kasassa aikaisin, jotta voin valmentaa sitä joukkuetta. Ei prosessi voi olla parempien pelaajien haikailu, sillä valmentajan tehtävä on tehdä omista pelaajista parempia jalkapalloilijoita”, Rantala avaa.

Tärkeimmän jatkosopimuksensa Haka kirjoitti tammikuussa, kun toppari Regillio Nooitmeer solmi vuoden sopimuksen. Nyt jatkosopimus ei ollut kenellekään yllätys, vaikka Nooitmeer on osoittanut kuuluvansa myös Veikkausliigan topparieliittiin. Suurempi yllätys hollantilais-haitilaisellekin oli, että hän palasi Valkeakoskelle kevättalvella 2010 ensivierailunsa jälkeen.

Drogheda Unitedin pelaaja-valmentaja Sami Ristilä yritti vuonna 2008 hankkia Nooitmeriin joukkueeseensa. Se sopimus kaatui lääkärintarkastukseen, mutta kevättalvella 2010 Ristilä sai houkuteltua Hakan päävalmentajana Nooitmeerin käymään Valkeakoskelle. Lämpömittari näytti 23 pakkasastetta, kun Ristilä yritti ylipuhua topparia jäämään. Sedu Koskisen rahoilla Haka kasasi Veikkausliigaan kilpailukykyistä joukkuetta ja tarjottu palkka oli paljon parempi kuin alkavalla kaudella. Nooitmeer lähti pian takaisin Hollantiin, mutta Ristilä ei luopunut toivosta. Puhelut tuottivat tulosta, kun Ristilä vakuutti puhelimessa pakkasten loppuneen. Nooitmeer palasi keväällä 2010 Valkeakoskelle ja kirjoitti aluksi sopimuksen vuodeksi. Lopulta hän viihtyi Hakassa pari kautta, minkä jälkeen seurasi Hollannissa Hakan tippumista Ykköseen vuonna 2012.

”En ollut täällä, mutta putoaminen tuntui pahalta. Se oli yksi syistä, että palasin seuraavalle kaudelle. Halusin, että ihmiset täällä näkevät jälleen Veikkausliigan”, Nooitmeer kertoo.

Kysymys ei ollut enää ystävyydestä Ristilään, joka oli saanut potkut kesken kauden 2012. Kyse ei ollut myöskään rahasta. Tänä talvenakaan kyse ei ollut rahasta tai korkeimmasta Nooitmeerille mahdollisesta tasosta, kyse oli Hakasta.

”Veikkausliigasta oli muutamia tarjouksia, mutta en tunne muita suomalaiskaupunkeja. Pitää tietää mitä saa, tiedän mitä saan Hakasta. Emme nousseet viime kaudella, tehtävä on kesken. Juho (Rantala) vaihtoi lähestymistavan peliin kesken viime kauden, mutta olimme jo hävinneet liikaa. Hän on taktisesti edistyksellinen ja innostunut oppimaan pelistä. Hän haluaa saada meidät ajattelemaan ja antaa tilaa pelaajien ajatuksille. Yritämme pelata lyhytsyöttöpeliä, mutta siinä on vielä tekemistä”, Nooitmeer arvioi.

”Valkeakoski ei ole iso paikka. Kun menen kauppaan, vanhemmat vuosia peleissä käyneet ihmiset tunnistavat ja tulevat juttelemaan. En juuri osaa suomea ja he eivät hirveästi osaa englantia, mutta on mukava kuulla, että he ovat iloisia paluustani”, Nooitmeer kertoo.

Hän ei juurikan halua muistella viime kautta. Tulevaisuus on mielenkiintoisempaa, sitä Nooitmeer osaa jälleen ennustaa vuodeksi eteenpäin. ”Kun urani joskus loppuu, tuskin jään Valkeakoskelle sen jälkeen. Marraskuusta tammikuuhun olisi liian vaikeaa”, hän sanoo.

Nooitmeer ja Rantala puhuvat noususta. Rantalan mukaan kaupungilla aistii, että ihmiset toivovat nousua. Jalkapallon merkitys Valkeakoskella on jopa hieman yllättänyt Rantalan.

”Tämä on pelaajalle hyvä paikka, kun tulee menestystä. Jos ei tule, voi olla kovakin paikka. Viime kaudella pelasimme Ykkösessä hyvää futista ja voitimme paljon, oli varmaan kaupungille ihan nautinnollinen loppuvuosi. Ei ole hyvä kamppailla sarjapaikasta, ihmiset ovat silloin ahdistuneita. Eivät ihmiset pitkään kuitenkaan ole tyytyväisiä Ykkösen pelaamiseen, eikä pidäkään olla”, Rantala sanoo.

Rantala muistuttaa myös seuran isommasta kuvasta. Sarjapaikasta kamppaileminen tai Ykköseen jämähtäminen voi olla hetkellisesti ahdistavaa, mutta seuran olemassaolon turvaaminen on ikuista. Rantala toivoisi, että jatkossa tuontipelaajien hyvän kohtelun lisäksi seura pystyisi kasvattamaan enemmän omia pelaajia.

Seinältä katselevat Juhani Peltosen maalaus ja eurooppalaisseurojen viirit muistuttavat ajoista, joihin ei välttämättä ole paluuta. Jos se ei ole mahdollista, ihmisten hyvä kohtelu on myös hyvä tavoite. Sen takia Nooitmeer palasi jälleen Valkeakoskelle. Ehkä hän solmii ensi helmikuussa taas vuoden sopimuksen liigajoukkueen kanssa, heti kovimpien pakkasten jälkeen.

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/

”Tuntui kaikki aivan mahdottomalta ja toivottomalta – ikäänkuin orpolapsi tai liian aikaisin maahamme tullut muuttolintu, jonka tehtävänä on taistella elämästä ja kuolemasta – niin meidänkin oli pyrittävä pitkin ahdinkoista ja orjantappuraista polkua, kohti tuntematonta päämäärää.”
– Reino Elo PPT:n perustamispäivistä-

Mihail Birjukov, jylhä maalillaan. Isä ajan kivestä hioma. Neuvostoliiton mestaruuden vuonna 1984 Zenitin maalilla voittanut veteraani vartioi MyPan veräjää toista vuotta – menestyksekkäästi. Myllykoskelaisten puolustus on ollut hänen komennuksessaan lähes mahdoton ohitettava. Birjukoviin joukkue katsookin nyt, ratkaisun hetkellä. Janne Mäkelä ehkä liiankin intensiivisesti. Hän heittää pallon sivurajalta löysästi kohti maalivahtia näkemättä vierestään vauhtiin välähtävää Luiz Antoniota.

Jalkapallon muuttumattomat lait määräävät, että pelin kauneimmat hetket seuraavat kaikkein karuimpien vanavedessä. Schumacher kolkkaa Battistonin koomaan juuri ennen jatkoaikojen Citizen Kanea, Bergkampin nuorallakävelijän nostoa edeltää Ortegan ja Van der Sarin lapsekas leikkituokio ja Maradonan maali syntyy neljä minuuttia Maradonan maalin jälkeen. Analyyttinen katsoja ajattelee yhteensattuman olevan merkitykseltään triviaali tai syyn sille olevan psykologinen; shokki saa herkemmän keskittymisen herpaantumaan ja antaa tilaa kenttien teräksisille titaaneille. Toiveikkaammat näkevät Jalkapallon Jumalat pitämässä yllä pelin Suurta Balanssia, valon ja varjon vuorottelua. Kaunis maali on kaupunkiin pölypilvestä ratsastava valkohattu, joka puhdistaa saluunan viiksimiehistä ja palauttaa toivonkipinän asukkaiden sydämiin. Synapsimme sähköistyvät ja aivokemiallinen hyökyaalto kultaa minuuteissa muistot vääryyksistä ja kaltoinkohteluista.

Birjukov kumartuu poimimaan pomppivan pelivälineen käsiinsä, mutta Bagheeran tavoin harppova brasilialainen ehtii ensin. Luiz Antonio koskee ulkosyrjällään pallon ohi eteenpäin nojautuneen maalivahdin ja syöksyy saattamaan sen maaliin. 3–2 Jazzille, MyPan nousu kahden maalin tappioasemasta on yhtä tyhjän kanssa. Ikuisen tuulen stadionin liitokset natisevat. Jostakin ilmestyy Brasilian lippu, mutta järjestystä ja edistystä saadaan odottaa Luiz Antonion jatkaessa villiä tuuletustaan. Mikään ei vie mestaruutta enää Jazzilta.

Veikkausliigakauden 1993 lopetus on varmasti hienoimpia kliimakseja suomalaisen jalkapallon historiassa. 11 193 ihmistä seisoi varpaillaan, kiipeili rakenteissa ja roikkui kaiteissa nähdäkseen sarjan kahden parhaan joukkueen viimeisen välienselvittelyn kultamitaleiden kohtalosta. Pisteen jäljessä otteluun lähtenyt MyPa tarvitsi voiton viedäkseen pystin ensimmäistä kertaa Myllykoskelle. Harri Kampmanin valmentama ryhmä oli lähes virheettömällä kotisaldollaan noussut kamppailuun mestaruudesta, vaikka Jari Litmanen oli siirtynyt jo edellisvuoden aikana Ajaxiin ja Sami Hyypiä kulutti vaihtopenkkiä pudottuaan avauskokoonpanosta alkukaudesta loukkaantumisen vuoksi. Esa Pekonen, Mika Viljanen ja Janne Mäkelä muodostivat puolustuksen keskustassa suon, johon oli uponnut lähes jokainen yrittäjä. Vaan ei Jazz.

Muutamaa minuuttia maalinsa jälkeen Luiz Antonion ryövää pallon keskialueella Anders Rothilta ja vippaa sen korkealle ilmaan, yli vastaan juoksevan Viljasen. Numerolla 16 tai 416 – riippuen siitä ovatko särkylääkemainokset pelinumeroina mielestäsi hauska juttu vai pyhäinhäväistys – pelaavan Piracaian haltuunotto epäonnistuu. Pallo ei lähde matkaan rinnalla ja pomppaa brasilialaisen olan taakse. Piracaia vilkaisee hädissään taakseen, mutta MyPan ylös nostettu pakka ei ole ehtinyt vielä paikoilleen. Hän katsoo palloon, lukee sen lentoradan. Hän katsoo maaliin ja aistii hetken. Peli pysähtyy pallon viipyillessä ilmassa, kuin esirippu olisi vedetty kiinni ja näyttelijät hakisivat paikkaansa seuraavassa kohtauksessa. Pallo pomppaa ja Piracaia heilauttaa jalkaansa. Osuma on puhdas – laukaus kaartaa ylänurkkaan Birjukovin tavoittamattomiin. Piracaia revitään maahan ja koko joukkue ryntää tuulettamaan mestaruuden lopullista niittiä. Vaaka keikahtaa ja Balanssi palaa.

FC Jazz laskee täyttävänsä tänä vuonna 80. Vuonna 1934 perustettu Porin Pallo-Toverit (PPT) nousi sensaatiomaisesti kolmessa kaudessa kolmannesta divisioonasta Mestaruussarjaan vuosina 1981–1983 ja pelasi ensimmäisen kautensa pääsarjatasolla vuonna 1984. Rosenlewin Urhelijat -38 ja Porin Ässät olivat aiemmin porilaisista seuroista käyneet haistelemassa ylimmän sarjatason tunnelmaa, mutta PPT:stä tuli ensimmäinen sarjassa pidempään viihtynyt joukkue. Muutoksen tuulten puhaltaessa Neuvostoliiton nurin vuonna 1991 päätettiin myös Porissa työväenaatteen nähneen parhaat päivänsä ja seuran nimeksi vaihdettiin seksikkäämmältä kalskahtanut FC Jazz. Ehkä siinä oli jotain osuvaakin. Pienen kaupungin omalaatuinen rytmi, savuisen betoniviidakon synkeä syleily, pelissä jazz-ajan palava intohimo ja epätoivon vimma. Väritehtaan mainokselta näyttävä logo (joka tosin on juhlavuodeksi vaihdettu uuteen ”retrologoon”) paljastaa, ettei muutokselle montaa mietettä siunattu. Kaupungissa vain satuttiin järjestämään suosittu musiikkifestivaali. Osuvaa nimessä on lopulta lähinnä sen lyhytnäköisyys.

”Se oli hienoa aikaa. Käytiin velipojan kanssa peleissä ja sitten tultiin kotiin pelaamaan ne itse uudestaan. Rodi (Rodrigo), Pira ja Luiz. Vuorotellen oltiin joku niistä”, naureskelee FC Jazzin nykyinen kapteeni Ilkka Santahuhta. Mestarijoukkue muistetaan oikeutetusti brasilialaisistaan (Dionisio on se neljäs, porilaisen jalkapallon Donatello), mutta sen runko oli leimallisen porilainen. Risto Koskikangas, Lasse Karjalainen, Rami Nieminen, Pasi Sulonen, Vesa Rantanen ja Jarmo Alatensiö muodostivat kokeneen rungon, jonka päälle ryhmä rakentui. Sarjajyrä on rumasti sanottu, mutta nämä miehet ovatkin sarjajyrien aatelia, haarniskoja, jotka suojaavat joukkueensa haavoittuvaisia kohtia. He olivat myös miehiä, jotka edustivat edelleen ensiseuraansa. Jokin piti heidät Porissa tai ainakin toi heidät sinne takaisin. Kruununjalokivi löytyi kuitenkin kärjestä. Huippulupaava Antti Sumiala oli viety maailmalle jo 15-vuotiaana, mutta palasi kasvattajaseuraansa kauden ajaksi suorittaakseen asevelvollisuuden.

Sumialassa tiivistyy monin tavoin porilainen jalkapallo. Intohimoinen, taitava ja traaginen. Heiluri singahtaa puolelta toiselle, euforiasta katastrofiin, hieman rajummin kuin muualla. 19-vuotiaana Sumiala oli liian hyvä Veikkausliigaan. Vahvalle ja nopealle kärjelle ei Suomesta löytynyt pysäyttäjää. 20 osumaa toivat maalikuninkuuden ja toimivat lähtölaukauksena hienolle uralle. Sumialan pommittaessa maaleja ympäri Eurooppaa ajautui Jazz vaikeuksiin. Seuran johtoporras jäi kiinni maksettuaan pelaajapalkkioita pimitetyillä lipputuloilla 90-luvun hulluina vuosina. Kaudella 2001 Sumiala palasi Poriin pelastamaan putoamiskurimukseen joutuneen Jazzin kahdeksalla maalilla 14 ottelussa. Pitkään seura ei kuitenkaan kuivilla pysynyt, vaan kauden 2004 päätteeksi IFK Mariehamn upotti Jazzin pääsarjasta ja konkurssi seurasi muutamaa kuukautta myöhemmin. Sumiala näki porilaisen jalkapallon tarvitsevan lippulaivan ja palasi jälleen, tällä kertaa Porin Palloilijoiden pelaajana ja omistajana. Suuren vision ja valtavien satsausten saattelemana joukkue kapusi kohti pääsarjaa, mutta yskähdykset tärkeillä hetkillä jarruttivat nousua ratkaisevasti ja ahtaalle ajettu seura sokaistui vauhdista. Sarjapaikan tavoittelu tuntui muuttuvan Sumialalle henkilökohtaiseksi, lähes pakkomielteiseksi kujanjuoksuksi. Seura ajautui täydellisen katastrofikauden jälkeen konkurssiin ja Sumiala päätyi epäillyksi rahanpesusta PoPan otettua vastaan sponsorirahaa RoPSin sopupeliskandaalissa naruja vedelleen Wilson Raj Perumalin Exclusive Sports Pte -yritykseltä. Unelma porilaisesta pääsarjaseurasta päättyi neljän kuukauden ehdolliseen tuomioon.

”Olin silloin valmennuspäällikkönä 2005, kun velkojia oli kaikkialla ja Jazz meni konkurssiin. Varmaan joissakin piireissä toivottiin, että seura kuolee ja kuoppautuu kokonaan. Onneksi saatiin junioritoiminta pelastettua”, muistelee tällä kaudella FC Jazzin päävalmentajana toimiva Jouni Joensuu. ”Askel kerrallaan kapusimme Kakkoseen, jossa vietimme muutaman vuoden. Viime kaudella asetimme sitten selkeäksi tavoitteeksi nousta Ykköseen ja onnistuimme. Tiesimme kyllä, että edessä ovat uudenlaiset ongelmat. Tähän pisteeseen materiaali on riittänyt omasta takaa, mutta nyt pelaajat alkavat tulla kypsään ikään ja poistumaan, ja meidän pitäisi pystyä vakiinnuttamaan sarjapaikka.”

80-vuotisjuhlan kunniaksi Jazzin runko on jälleen porilainen. Maalivahti Lauri Pirhonen sekä keskikenttämiehet Toni Junnila ja Ilkka Santahuhta ovat pukeneet Jazzin paidan päälleen jo sen pelatessa vielä Veikkausliigaa. Vielä viime kaudella joukkuetta valmensi Jazzissa vuonna 2000 aloittanut Matti Santahuhta, tänä vuonna vetovastuun ottava Joensuu edusti pelaajaurallaan PoPaa sekä Porin Ässiä. Hyökkäyspäässä Jazz luottaa vieraisiin voimiin. Pallo-Iiroista hankittu nigerialaislaituri Stanley Ukwuoma sekä viime vuonna debyyttikautensa Jazzissa pelannut kroatialainen Pëllumb Jusufi rakentavat paikkoja kärjiksi hankituille ranskalaiselle Prince Lapnetille ja kyproslaiselle Alekos Alekoulle. ”Meillä on sopiva sekoitus kurinalaisuutta puolustuksessa, ja taitoa ja improvisoimista hyökkäyksessä. Ehkä voi ajatella, että haluamme tuoda takaisin perinteisen porilaisen jalkapallon. Sarjataulukko sitten tietenkin kertoo miten hyvin se toimii”, hihkaisee Joensuu.

Vertaus yhteen kaikkien aikojen suomalaisista joukkueista on tietysti mahtipontinen, muttei aivan älyvapaa. Kuten 20 vuotta sitten, Jazz on lisännyt joukkueeseen osaamista, jota sillä ei omasta takaa ole. Loistava Junnila pyörittää peliä ja luo tilaa monipuoliselle hyökkäyskalustolle. Häntä tukee hontelo brasilialainen Diego Martins, joka tasapainottaa Junnilan säntäilyä verkkaisella, mutta oikea-aikaisella liikkeellään ja jakaa älykkäitä syöttöjä pitkillä koivillaan. Näppärä Jusufi ja suoraviivainen Ukwuoma täydentävät toistensa ominaisuuksia hyvin ja pakottavat vastustajan varuilleen. Tärkein lenkki joukkueessa on kuitenkin maalintekijäksi hankittu, Kyproksen maajoukkueessakin esiintynyt Alekou. Vahva ja taitava kyproslainen putoaa ajoittain varsin alas tai leveälle hakemaan palloa jalkaansa, ja tykkää pujotella ohi vastustajan puolustajista toivottomankin näköisissä tilanteissa. Riskinä on, ettei sotasuunnitelma ole tarpeeksi selkeä ja luova juonikkuus kääntyykin hyökkääjien yrityksiksi puskea soolona läpi puolustusten.

”Alekou on huippuammattilainen, mutta paljon on kiinni hänen omasta motivaatiostaan. Kenenkään pääkopan sisälle ei pysty menemään. Jos hän on erittäin motivoitunut antamaan ammattilaisuralleen uuden sykäyksen, on kyseessä todella kova peluri”, toppuuttelee Joensuu. Kaudesta tullee nousijalle rankka, henkisesti ja fyysisesti. Hiekanjyvien hidasta, tasaista kasaamista vaa’an molemmille puolille. Upeita voittoja saattavat seurata murskatappiot. Tärkeintä häntäpäässä taistelevalle ryhmälle on keskittymisen säilyminen, sillä sarjapaikan uusimiseen tarvittava pisteputki saattaa alkaa vasta tilanteen jo näytettyä täysin toivottomalta.

Jazz kaataa MyPan lopulta 6–3 ja juhlii mestaruutta keskellä kentälle ryntäävien kannattajien rypästä. Porilaisen jalkapallon tulevaisuus näyttää pelkältä auringonpaisteelta. Suuri Balanssi kuitenkin saavutetaan myös toisin päin. Ihanasti aistit turruttava endorfiinipurkaus saa kaikkeuden näyttämään kauniimmalta kuin se onkaan, eikä paluu maan kamaralle ole koskaan kovin kaukana.

”Oli todella vahvat suomalaiset puolustuspään pelaajat ja virtuoosimaiset hyökkääjät, se oli aika kivan näköistä jalkapalloa. Se näytti niin helpolta: tuotiin vain nuoria brasilialaisia, jotka sattuivat olemaan aivan ilmiömäisiä, ja tuudittauduttiin ajattelemaan, että voidaan tehdä sama muutaman vuoden välein. Suomifutiksessa on aika vaikeaa löytää sellaisia helmiä”, summaa Joensuu.

Askel kerrallaan eteneminen on hyvä filosofia, mutta jokaisen suuremman harppauksen kohdalla arviointikyky on hetken alttiina vaikutteille. Hiekanjyvien tasainen kasaaminen vaa’an molemmille puolille vaihtuu vapaalla kädellä säkistä kaatamiseen. Ei ole mitään vaikeampaa kuin kauaskatseisuus palavasti rakastuneena.

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/

HIFK nousi kauden 2013 päätteeksi lopulta ansaitusti Ykköseen. Taistelu noususta huipentui tunnelmallisessa kotiottelussa PS Kemiä vastaan, jossa Ville Taulo niittasi lopulta helsinkiläiset sarjaporrasta ylemmäs.

Täksi kaudeksi joukkue on vahvistunut entisestään. HIFK:n materiaali kestää vertailun jokaisen Ykkösen joukkueen kanssa. Toisaalta paljon seurakulttuuria on myös lähtenyt joukkueesta. Esimerkiksi pitkään palvelleet Markus Tanner, Riku Pyhälä sekä Miikka Suikki olivat tärkeitä pelaajia yleisen seurahengen kannalta.

HIFK

Päävalmentaja: Jani Honkavaara

Valmentaja: Teemu Kankkunen

Maalivahtivalmennus: Petri Pyhältö

Mahdollinen aloituskokoonpano:

Tasainen ja laaja materiaali

Maalivahtiosastolla Lassi Hurskainen ja Atte Ranta takaavat laadun. Erinomaisen potkutekniikan omaava Hurskainen antaa pelin avaamisvaiheeseen vaikeasti prässättäviä vaihtoehtoja. Puolustuslinjassa riittää kokemusta Pauli Kuusijärven, Jukka Sinisalon ja Timo Prihan ansiosta. Keskikentän kapellimestari Jukka Halme on loistava rytmittämään peliä ja pelaamaan siihen suuntaan, johon peli kutsuu. Matias Hänninen on armoton työjuhta ja jaksaa fysiikkansa puolesta ravata laitaansa edestakaisin koko kauden läpi. Paljon pallopelejä pelanneena urheilijana Hänninen osaa myös pelata pienen tilan yhteistyön jalkapalloa.

Laadukkaiden ja taitavien pelaajien lista ei siihen lopu – muiden muassa ulkomaillakin esiintynyt Ville Taulo, Esa Terävä, Tuomas Mustonen, Jonathan Karlsson sekä Antonio Inutile ovat valmiita vastaamaan sarjan vaatimustasoon. On mielenkiintoista nähdä etenkin viime kaudella hurjaan vireeseen päässeen Jonathan Karlssonin todellinen taso sarjaporrasta ylempänä. 12. pelaajana luonnollisesti maankuulu kannattajaryhmä Stadin Kingit on joukkueelle tärkeä psykologinen tuki.

HIFK pelaa erilaisia 4-4-2:n sovelluksia. Pelitapa ja -järjestelmä ovat valmiita mukautumaan vastustajan ja asetelman mukaan. Erilaisiin tapoihin hyökätä reagoidaan varmasti erilaisilla puolustamisen nyansseilla.

Valmentajansa näköinen joukkue

Valmentaja Jani Honkavaarasta on vaikea sanoa pahaa sanaa. Valmentaja suhtautuu työhönsä intohimolla ja tunteja säästämättä. Tämä pidetty valmentaja on toiminut jalkapallon ulkopuolella opettajana, ja miellyttävä vuorovaikutus ihmisten kanssa onkin yksi hänen parhaista ominaisuuksistaan valmentajana. Honkavaara osaa tasapainoilla vaatimisen ja oikeanlaisen kompromissin välillä.

Honkavaara on Suomen mittakaavalla mestari joukkueen konseptoinnissa. Konseptoinnilla tarkoitetaan prosessia, jossa kokoonpano kasataan tukemaan valmentajan pelifilosofiaa. Käytännössä kyse on joukkueen täsmällisestä roolittamisesta jo rakennusvaiheessa. Hyvin konseptoitu joukkue on valmiimpi varsinaiseen pelin kehittämisen vaiheeseen. Koska Suomessa seuroilla on harvoin täysipäiväisiä urheilutoimenjohtajia, konseptointi jää usein valmentajan harteille. (Tällä kertaa Honkavaara tosin sai tulitukea seuralegenda Henri Määtältä, joka on toiminut HIFK:ssa talven aikana urheilutoimenjohtajan tehtävässä päivätyönsä ohessa. )

HIFK:ssa kahteen otteeseen ollessaan Honkavaara on kyennyt kasaamaan edustusjoukkueeseen laadukkaat pelaajaryhmät arvioiden täsmällisesti, millaista osaamista joukkue tarvitsee millekin kentän osa-alueelle. Tämä ei ole sattumaa. Toisaalta tätä on helpottanut HIFK:n vetovoima seurana, sillä moni pelaaja syttyy pelaamisesta runsaan fanijoukon edessä.

Itse pelin kehittämisen vaiheessa hän on saanut joukkueet pelaamaan jalkapalloa, joka on tehnyt joukkueista vaikeasti voitettavan. Kaudella 2010 tämä toi nousun Ykköseen ja sama tapahtui viime kaudella. Peli ei kummankaan nousukauden aikana ole missään nimessä saavuttanut sellaista säkenöivää lentoa, mutta pisteitä on saavutettu aina riittävä määrä. Honkavaaran joukkue on myös kaudella 2014 vaikeasti voitettava.

Riskitön

Sana, joka hyökkäyspeliä kuvaa parhaiten, on riskittömyys. Hyökkäyspelissä on selkeästi erotettavia vaiheita, ja HIFK:ssa jokaista näistä vaiheista leimaa riskittömyys. Pallonhallinta siirretään mieluiten mahdollisimman ylös hyökkäyspäähän mahdollisimman riskittömästi. Riskittömyys määrittää pelin rakenteluvaihetta, ja luo pelaajille siihen toiminnan raamit.

Konkreettisesti tämä näkyy kentällä esimerkiksi pelin rakenteluvaiheessa siten, että vastustajaa ei yritetä liikuttaa tai houkutella pallonhallinnan keinoin. Sen sijaan pallo vain siirretään paineettomalle alueelle. Tämä voi johtaa siihen, että vastustaja ehtii estämään etenemisen hyvällä liikkumisella, ja HIFK on aseeton hyvin matalalla prässitasolla puolustavia joukkueita vastaan. Toisaalta, vaarallisia pallonmenetyksiä pelin rakenteluvaiheessa tulee erittäin harvoin.

Riskittömyys ei ole suomalaisen jalkapallon evoluution kannalta huono asia, ei suinkaan. Jalkapallo on joidenkin näkemysten mukaan esimerkiksi juuri hyökkäysvaiheen osalta menossa siihen suuntaan, että nimenomaan tilanteenvaihtoja yritetään kontrolloida pelin kontrolloimiseksi. Yritetään tavallaan poistaa se inhimillinen ja vaistonvarainen aspekti pelistä valmentamisen avulla.

Mutta, jalkapallossa voi olla modernilla tavalla sekä suomalaisella tavalla riskitön. Onhan esimerkiksi Bayern Münchenin pelikin rakenteluvaiheessa riskejä karttava ja kontrolliin pyrkivä. Moderni tapa olla riskitön kuitenkin tarkoittaa sitä, että pelin rakenteluvaiheessa pyritään aktiivisesti haavoittamaan vastustajaa houkuttamalla sitä esimerkiksi pallonhallinnan keinoin epätasapainoon. Suomalainen tapa riskitön odottaa reaktiivisesti hetkiä, jolloin vastustaja on epätasapainossa. Modernissa tavassa huolehditaan toki kenttätasapainosta ja puolustusvalmiudesta, mutta eron tekee juuri aktiivisuus.

Tähän kulminoituu HIFK:n pelillinen lähitulevaisuus ja valmentaja Honkavaaran tulevaisuus. Kuinka pitkälle riittää pelin rakenteluvaiheen organisointi suomalaisittain riskittömäksi? Modernimpi tapa organisoida hyökkäyspelin rakenteluvaihe vaatii valmennusprosessia, johon joukkue ei kenties nykyisellään olisi edes valmis. Laadukkaasti matalammilla prässitasoilla puolustavat ja modernimman pelin rakenteluvaiheen joukkueet tulevat olemaan HIFK:lle vaikeita vastustajia. HIFK:n onneksi näitä ei Ykkösessä montaa ole.

Näin ollen on ehkä kaikkien kannalta parasta, että Jani Honkavaara on konseptoinut HIFK:lle laadukkaan ja tasaisen materiaalin sekä organisoinut sen hyökkäämään suomalaisittain riskittömästi. On tavallaan toissijaista, onko Honkavaaralla osaamista täsmävalmentaa HIFK:n hidas hyökkäys vastustajia haavoittavaksi. Kunhan hän pysyy tiellään, säilyttää hyökkäyspelin organisoinnissa saman riskittömyyden langan, ja pitää siitä kiinni läpi kauden. Tämä takaa Ykkösessä HIFK:n materiaalilla hyvän sijoituksen.

Riskitön on kiva olla, kun pääsääntöisesti laidalta murtautumisyrityksiä tekevä joukkue voi luottaa David Lopezin ja Matias Hännisen nousuihin. Eero Peltonen ja Tuomas Mustonen ovat vaarallisia viimeistelijöitä, kun pallot napsuvat boksiin hyviin tulokulmiin. Viimeistelijä Eero Peltonen osaa myös luonnollisesti hakea itsensä hyvissä tulokulmissa palloon, jolloin hän antaa viimeistelylle mahdollisuuden olla tehokasta.

Järkevä puolustaminen selkärankana

Puolustuspelin tiiviydestä kertoo tämän vuoden harjoitus- ja cup-pelien tilasto: 9 päästettyä maalia 11 ottelussa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sarjan alettua haaste tulee olemaan toista tasoa. Toisaalta, etenkin Jazz- ja TPS-harjoitusottelut sekä SJK-ottelu antoivat viitteitä laadukkaasta puolustuksen organisoinnista myös kovempiakin joukkueita vastaan. SJK:llakin oli täysi työ murtaa HIFK:n järkevästi maalin ja pallon väliin jatkuvasti liikkunut muodostelma. SJK-ottelussa HIFK pystyi säilyttämään tiiviytensä ja peittämään vaaralliset alueet jatkoajalle asti. Silloinkin sen mursi vain laadukas vastustajan liikuttaminen ja kymppialueelta murtautuminen.

Honkavaaran joukkue perustaa puolustuspelinsä tiiviin linjan fiksuun toimintaan. Honkavaara ymmärtää linjan toiminnan päälle pelattuaan itse uransa aikana puolustavia rooleja. Hän ymmärtää puolustusmuodostelman pelitapa-asioiden päälle; pumppaaminen, tiiviys sekä sijoittuminen ovat kohtalaisella tasolla. Kakkosvalmentaja Teemu Kankkunen pelasi myös pitkän uran puolustajana, joten pelipaikkakohtaiseen täsmävalmennnukseen puolustamisen osalta ovat työkalut olemassa.

Yksittäiset todella laadukkaat pelaajat, kuten Ville Taulo ja Jukka Halme keskikentällä, ja tiivis joukkuehenki antavat eväät vastustajien hitaiden hyökkäysten järkevään mutta aggressiiviseen puolustamiseen keskikentällä. Tiivis puolustusmuodostelma on HIFK:lle kaikki kaikessa. Honkavaaran onneksi pelaajia kuten Halme, Taulo, Hänninen ja Terävä ei tarvitse Ykkösessä vielä täsmävalmentaa. He ovat riittävän laadukkaita pelaajia organisoitumaan autonomisesti, kun tila- ja aikapaine antaa tällä sarjatasolla myöten.
HIFK:ta vastaan maali pitää tehdä, sitä ei saa.

Seuraa näitä

1)   Stadin Kingit
Ympäri Suomen joukkuetta arkenakin seuraava poppoo on juuri sitä aitoa kannattajakulttuuria, mitä suomalainen jalkapallo tarvitsee. Kannattajakunta on joukkueelle iso psykologinen hätänappula, kun vastustaja on ennakkosuosikki. Parhaimmillaan yhteisön tuki voi viedä joukkueen flow-tilaan.

2)   Peli
Äärimmäisen mielenkiintoinen ja ristiriitainen pelin kuva. Peli saattaa välillä näyttää nihkeältä ja sekasortoiselta, kun vastustaja on tarpeeksi organisoitunut. Silloin pitäisi osata olla modernisti riskitön. Toisaalta, HIFK:ta vastaan harva joukkue saa mitään ilmaiseksi. Jos vastustaja ei ole organisoitunut, HIFK saattaa tuhota sen.

3)   Matias Hänninen
Onko hyväksi jalkapalloilijaksi kehittyessä tarpeellista harrastaa eri pallopelejä monipuolisesti? Matias Hänninen demonstroi omalla esimerkillään runsaan pelaamisen merkityksen nappula- ja juniorivaiheessa. Osaa pelin perusperiaatteet syötön ajoituksista pelattavaksi liikkumiseen, vaikka niitä ei hänelle ole jalkapallokentällä opetettu. Hän osaa ne, koska on pelannut paljon.

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/

Ykkösen sarjajärjestelmä jakaa mielipiteitä myös sarjassa pelaavien seurojen kesken, mutta yhdestä asiasta seurajohtajilla on selvä yhteinen tahto. Kaikkien mielestä liigakarsinnat pitäisi palauttaa. Moni painotti vastaustaan vielä sanalla “ehdottomasti”.

“Esimerkiksi mikäli viime kaudella liigan toiseksi viimeiseksi jäänyt joukkue olisi joutunut karsimaan sarjapaikasta, se olisi Ykkösen näkökulman lisäksi värittänyt myös hieman mielenkiinnottomaksi jäänyttä liigaa”, Hakan urheilutoimenjohtaja Asko Jussila perustelee.

Jos karsinnat olisivat olleet ohjelmassa viime syksynä, niihin olisi päässyt juuri Haka, joka jäi nyt Ykkösen kakkosena nuolemaan näppejään SJK:n noustessa.

Näkemyseroja seurojen välillä syntyy kuitenkin siitä, millaiset karsinnat liigan ja Ykkösen välillä pitäisi pelata. Kahdeksan seuran edustajat esittivät samaa muotoa, jolla karsinnat on aiemmin totuttu pelaamaan: liigan toiseksi viimeinen ja Ykkösen toiseksi sijoittunut pelaavat kaksiosaisen karsinnan eurocup-säännöin. “Näin mielenkiinto kestäisi kauden loppuun asti”, Jipon toiminnanjohtaja Jouni Lehtimäki tiivistää.

HIFK:n päävalmentaja Jani Honkavaara ja Viikinkien urheilutoimenjohtaja Joonas Sarelius veisivät karsintaa piirun kohti Englannin kentiltä tuttua playoffs-muotoa. Heidän mallissaan Ykkösen toinen ja kolmas pelaisivat ensin vastakkain kaksiosaisen karsinnan, jonka voittaja pääsisi haastamaan liigan toiseksi viimeistä.

“Tulisi ainakin neljä mielenkiintoista peliä lisää”, Honkavaara perustelee.

“Tuon ‘välikarsinnan’ avulla tulisi lisää panosta loppukauden peleihin ja samalla täytetään väliä Ykkösen ja Veikkausliigan päättymisen välissä”, sanoo puolestaan Sarelius.

Vastaukset selviävät Jalkapallolehden Ykkösen seurojen operatiiviselle johdolle tekemässä sähköpostikyselyssä. Seurat saivat valita vastaajan keskuudestaan. Edellä mainittujen lisäksi seurojen vastaukset antoivat AC Oulusta urheilutoimenjohtaja Mika Nurmela, FC Jazzista toiminnanjohtaja Tomi Leivo-Jokimäki, KTP:stä sihteeri Jukka Vilkki, Hakasta toimitusjohtaja Markku Salminen (yhdessä Asko Jussilan kanssa), Ilveksestä toimitusjohtaja Toni Hevonkorpi, JJK:sta toimitusjohtaja Petro Punna sekä PK-35 Vantaasta joukkueenjohtaja Petteri Jutila.

Viimeisimmät liigakarsinnat pelattiin syksyllä 2010, jolloin JJK piti pääsarjapaikkansa FC Viikinkejä vastaan yhteismaalein 3–1.

Seuraava vuosi 2011 oli iso vedenjakaja edellisen sarjajärjestelmäuudistuksen vuoksi. Alunperin karsintoihin piti päästä vain Ykkösen voittajan, kun muutoksen vuoksi Veikkausliigan joukkuemäärää oltiin leikkaamassa 14:stä 12:een. Se oli tarkoitus toteuttaa niin, että kaksi putoaa pääsarjasta suoraan ja kolmanneksi viimeinen karsii Ykkösen parhaan kanssa.

Liigan joukkuemäärä putosi kahdella kuitenkin jo ennen kautta, kun Tampere United ja AC Oulu suljettiin liigasta talousongelmien vuoksi. TamU jätettiin kokonaan ulos kilpailutoiminnasta ja AC Oulu pudotettiin Ykköseen.

Näin ollen kauden päätteeksi karsintoja ei pelattu lainkaan, vaan jumboksi jäänyt RoPS putosi liigasta suoraan ja tilalle nousi Ykkösen voittaja FC Lahti.

Tuolloin myös Ykkösessä kävi kova myllerrys, kun sarjajärjestelmän muutos teki Ykkösestä kymmenen joukkueen sarjan vuodeksi 2012. AC Oulun mukaantulon myötä sarja oli paisunut ennen kautta 13-joukkueiseksi, joten häntäpäässä leikkuri oli armoton: kellot soivat syksyllä peräti neljälle joukkueelle, eikä tilalle noussut Kakkosesta kuin HIFK.

Ykkösen oikea joukkue- ja ottelumäärä onkin sitten seurojen johtoportaan mielipiteitä jakava asia. Nykyiseen ovat tyytyväisiä AC Oulun Nurmela, JJK:n Punna, FC Viikinkien Sarelius, Hakan Salminen ja Jussila, KTP:n Vilkki sekä HIFK:n Honkavaara.

Sarjan kasvattamista ehdottivat suoraan Jipon Lehtimäki (12 joukkuetta), FC Jazzin Leivo-Jokimäki (12 joukkuetta) ja PK-35 Vantaan Jutila (14 joukkuetta).

“Onko maailmassa muuta palloilusarjaa, jossa vaihtuvuus on 30 prosenttia? Toivon lisää urheilullista rotaatiota sarjojen välille”, Leivo-Jokimäki perustelee.

“14 joukkuetta, niin tulee mukava 26 ottelun kaksinkertainen selkeä sarja ja Kakkosen joukkueet pääsevät paljon reilummin nousemaan Ykköseen: selkeät lohkovoittajat, eikä mitään todella raakaa karsintaa enää sarjan päättymisen jälkeen”, Jutila tuumaa.

Ilveksen Hevonkorpi ei mainitse tiettyä joukkuemäärää, mutta hänen mielestään sen pitäisi olla sellainen, jolla sarjasta saadaan kaksinkertainen. Kymmenellä joukkueella se ei onnistu. “Kaksinkertainen sarja on urheilullisesti ja taloudellisesti tasapuolinen kaikille”, Hevonkorpi näkee.

Palloliiton kilpailupäällikkö Peter Lundström kehuu vuolaasti tämänhetkistä Ykköstä. “Mielestäni nykyjärjestelmä, 10 joukkuetta pelaa kolminkertaisen sarjan vapusta lokakuun alkuun, on parasta, mitä Ykköselle on tapahtunut vuosiin”, hän sanoo.

“Urheilullisuus kohtaa siinä todella hyvin. Se on perhanan kova sarja, kymmenen joukkoon ei oikein mahdu heikkoja. Lähtökohdiltaan se on ollut todella hyvä ja menestyksekäs”, Lundström jatkaa.

Nykyistä 27 ottelun määrää kilpailupäällikkö pitää onnistuneena, mutta kolminkertaisen sarjan pulmallisuuden hän tunnustaa. “Teknisesti se ei ole koskaan hyvä. Kolmannen kierroksen koti- ja vierasvastustajat määräytyvät ihan sattuman perusteella.”

Tiivis ja kova Ykkönen on onnistunut herättämään myös yleisön kiinnostuksen. Viime kaudella sarjassa tehtiin kaikkien aikojen katsojaennätys, kun ottelut keräsivät keskimäärin 1 048 katsojaa. Kokonaismäärä oli 141 399 ihmistä. Kasvua edelliskauteen kertyi peräti 39 prosenttia, mikä on huiman kova luku.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että alkavalla kaudella tuhannen katsojan keskiarvo rikkoutuu taas. Viime kauden paras yleisöjoukkue Ilves jatkaa, liigasta pudonnut JJK kerännee hyvin väkeä myös Ykkösessä, ja sarjatulokkaiden HIFK:n ja Jazzin voisi kuvitella olevan niin kotona kuin vieraissakin vetovoimaisempia magneetteja kuin pudonneet Oulun Palloseura ja AC Kajaani.

Vaikka Ykkösen seurat ovat saaneet paikkakunnillaan yleisön hyvin liikkeelle, ne kokevat monelta osin jäävänsä vaille Palloliiton tukea. Muun muassa markkinoinnissa ja viestinnässä kaivattaisiin lisää potkua. Esimerkkinä käytettiin sitä, että Ykkösellä ei ole vieläkään virallisia Facebook-sivuja.

Palloliiton pääsihteeri Marco Casagrande kertoo samaistuvansa seurojen tilanteeseen, siirtyihän hän viime elokuussa nykyiseen tehtäväänsä Veikkausliigan TPS:n toimitusjohtajan paikalta.

“Haluamme kuunnella seurojen kritiikkiä tosi tarkasti. Tiedän oman taustan kautta, että ne tarvitsevat kaiken avun. Seurat tekevät nyt keväälläkin kauhean määrän töitä ja heidän pitää nähdä, että liitossakin tehdään pitkää päivää ja halutaan palvella.”

Hänen mukaansa liitossa tiedetään, että Ykköstä kannattaa markkinoida nykyistä paremmin. Muutoksia yritetään saada aikaan jo tämän vuoden aikana.

“Painotuksissa on selkeästi, että Ykkönen ja Naisten liiga pystyttäisiin huomioimaan paremmin. Pyrimme katsomaan, mitä kaikkea niiden osalta pystytään tekemään. Resurssit ovat aina tiukassa, mutta mietimme, miten ne kohdennetaan.“

Seuroja tuntuu jossain määrin korpeavan myös se, että Palloliitossa ei ole ketään yksittäistä työntekijää, joka kantaa päävastuun Ykkösestä. “Viilauksia täytyy tehdä jatkuvasti. Kiinnitämme huomiota, kuka tekee mitäkin Ykkösen eteen. Liitossa on paljon ihmisiä, joiden tehtävänä on hoitaa omalta osa-alueeltaan heille kuuluvia asioita kaikilta sarjatasoilta”, Casagrande sanoo.

Hän muistuttaa välillä esiin nousseesta ajatuksesta, että pääsarjojen asioita Veikkausliigasta Kakkoseen hoitaisivat yhteiset henkilöt. Tätä pohdittiin myös edellisen sarjajärjestelmäuudistuksen aikaan.

Viime aikoina esillä on ollut Veikkausliigan laajentaminen 14 tai jopa 16 joukkueen sarjaksi. Kyselyssä puolet Ykkösen seurajohtajista arvioi, että pääsarjan paisuttaminen heikentäisi Ykkösen urheilullista tasoa – ainakin hetkellisesti. Toisaalta paikkoja olisi tarjolla uusille, potentiaalisille seuroille.

“Kakkosessa on vielä isoja jalkapallokaupunkeja, muun muassa Kokkola ja Mikkeli, sekä monia pienempiä paikkakuntia, joissa jalkapallo on ykköslaji”, FC Jazzin Leivo-Jokimäki muistuttaa.

Yksi Ykköseen heijastuva tekijä tulevaisuudessa onkin myös Kakkosen lohkojen määrä. Edellisessä sarjajärjestelmän uudistuksessa esillä oli kolmen kymmenen joukkueen lohkon malli, mutta Palloliiton päätöksentekoelimissä joukkueita haluttiin lopulta yksi lohkollinen lisää. Kun Ykkönen tiivistyi samaan aikaan kymmenpaikkaiseksi, Kakkosen lohkovoitosta ei nyt ole voitu palkita suoralla nousulla Ykköseen.

Myös Ykkösen seurajohtajien puheista kumpuaa ajatus, että tulevaisuudessa Kakkosen lohkovoittajat olisi mielekästä palkita suoralla nousulla. Se edellyttäisi kolmanneksi korkeimman sarjatason joukkuemäärän leikkaamista. Monet toivottaisivat tämän tervetulleeksi siksikin, että nyt Kakkosessa joukkueiden taso nähdään liian kirjavana varsinkin heikoimpien osalta.

“Lähtisin kaventamaan joukkuemäärä Kakkosen häntäpäästä. Kun olisi kolme 10 joukkueen lohkoa, Kakkonen olisi aika tasokas”, Leivo-Jokimäki arvioi.

Liigan, Ykkösen ja Kakkosen sarjajärjestelmiin on luvassa joka tapauksessa muutoksia kaudelle 2016. Pohjaselvitystä niille tekee parhaillaan Palloliiton pääsihteeri Casagrande.

Casagranden mukaan keskustelut on aloitettu viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa tilaisuuksissa, joissa paikalla on ollut myös Ykkösen edustus. Pelaajilta, seuroilta ja muilta toimijoilta kerätään parhaillaan mielipiteitä kyselyllä. Sen tulokset käydään läpi nyt keväällä liigan ja liiton hallituksissa.

“Vastauksia on tullut paljon ja pelaajatkin ovat olleet mukana. Monet ovat halunneet antaa mielipiteensä. Se on hyvä signaali: he uskovat, että sillä on merkitystä”, Casagrande sanoo.

Loppukesästä, elo–syyskuussa, liittohallitus nimeää työryhmän, joka keräämiensä tietojen pohjalta esittää oman esityksensä. Lokakuussa liittohallitus päättää, mitkä ovat sarjajärjestelmät vuodesta 2016 eteenpäin. Vaikutus sarjoihin näkyy luonnollisesti jo ensi kaudella nousijoiden ja putoajien määrissä.

Ykkösen seurojen toivomaan liigakarsintojen paluuseen Casagrande ei ota vielä enempää kantaa, mutta myöntää, että mutu-tuntuman perusteella kannatus niiden paluulle on suhteellisen laajaa.

Oli valittava sarjajärjestelmä lopulta mikä tahansa, Casagranden mielestä se on pidettävä muuttumattomana vähintäänkin 3–4 vuotta. “Sitä on turha on avata aikaisemmin, vaan on pakko hankkia kokemuksia. Aina se on jonkun mielestä huono ja aina löytyy vastustajia. Täytyy antaa hetken aikaa ihmisten sulatella”, pääsihteeri perustelee.

Hän korostaa, että asiaa täytyy katsoa kokonaisuutena, ei pelkästään liigan, Ykkösen tai Kakkosen näkökulmasta. Keskusteluissaan muiden pohjoismaiden ja muutamien muiden Euroopan maiden liigoista vastaavien henkilöiden kanssa Casagrande kertoo huomanneensa, että keskustelu oikeasta sarjajärjestelmästä on ikiliikkuja.

“Jokaisessa maassa on jatkuvasti mietinnässä, miten tämä voitaisiin tehdä paremmin. On hyvä tietää, mitä muualla tehdään ja ottaa sieltä kokemuksia ja vaihtoehtoja, mutta meidän pitää löytää ratkaisu, mikä meille sopii parhaiten. Kukaan muu ei sitä tiedä kuin me Suomessa.”

Yhdeksänkymmentäluvun loppu. Parikymppisellä Sakari Saarisella on takanaan onnistunut kausi rakkaan kotikaupunkinsa silloisessa ykkösseurassa TPV:ssä. Agentti on saanut hänet pariksi viikoksi Hollantiin sikäläisten pääsarjajoukkueiden AZ Alkmaarin ja SC Heerenveenin testileireille. Valmentajat ovat suhteellisen tyytyväisiä näkemäänsä.

Saarinen on kuitenkin tylsistynyt hotellihuoneessa makoiluun. Sovittu lähtöaika on koittanut, laukut pakattu ja miehen veri vetää takaisin Tampereelle. Tarjolla olisi vielä visiitti kolmanteenkin hollantilaisseuraan, mutta sen Saarinen jättää väliin.

“Agentti kyllä koetti siinä suostutella vielä testiin, mutta ei minulla ole ollut hirveää intoa lähteäkään”, Saarinen muistelee nyt, viitisentoista vuotta myöhemmin, Valkeakosken Hakan sopimuspelaajana.

“En sitten tiedä, olisiko ollut parempi ratkaisu jossain vaiheessa lähteä, mutta Tampereella ovat olleet kaikki asiat niin hyvin.”

Liki kolmensadan (286) liigaottelun konkari Saarinen marinoitui yli vuosikymmenen Tampere Unitedssa, joka kuului vuosituhannen alun ehdottomiin suomalaisiin kärkijoukkueisiin. Vuodet toivat liigasta kolme mestaruutta ja kolme pronssia sekä yhden Suomen cupin voiton.

“Olin varmaan ainoa aloituskokoonpanossa, joka oli aina pelannut Suomessa. Kaikki muut olivat paluumuuttajia”, Saarinen muistelee.

TamUn nimekkäässä miehistössä Saarinen oli tärkeä osa runkoa kaudesta toiseen – myös europeleissä, joissa vastassa oli muun muassa Lazion, Levski Sofian ja Rosenborgin kaltaisia huippujoukkueita.

“Sakke tietää, mitä menestyminen vaatii. Hän pystyy venymään. Jos Haka haluaa nousta, se tarvitsee sakkesaarisia”, paukauttaa Ari “Zico” Hjelm, joka valmensi miestä Tampere Unitedissa läpi 2000-luvun menestysvuosien.

Hjelm hehkuttaa Saarista valmentajan ihannepelaajaksi. “Vaatimustaso hänellä on kova itselle ja myös valmentajalle, hän haluaa perusteluja. Jos alkaisin nyt uudestaan valmentamaan, haluaisin joukkueeseen juuri Saarisen kaltaisia pelaajia”, nykyisin tamperelaisessa henkilöstöpalveluyrityksessä työskentelevä Hjelm sanoo.

Yksi Saarisen vahvuuksia on monipuolisuus. Hänet on nähty liigapeleissäkin liki kaikilla pelipaikoilla maalivahtia lukuun ottamatta – jopa samassa ottelussa: Saarinen muistelee, miten häntä siirreltiin pelin aikana hyökkääjästä keskikentän kautta puolustajaksi, vain palatakseen lopussa takaisin yläkertaan.

Entinen maalitykki Hjelm muistuttaa myös tekniikasta, jonka puutteesta Saarista on usein parjattu. “Vaikka taidosta puhutaan mitä puhutaan, niin ei hän ihan puujalka ole. Moni yllättyisi siitä osaamisesta.”

Saarinen on tehnyt Veikkausliigassa 19 maalia, joista eritoten yksi on piirtynyt miehen itsensä mieleen. Vuonna 2006 viimeisellä kierroksella TamU sinetöi mestaruutensa voittamalla HJK:n Töölössä 3–0, ja Saarinen sai kunnian iskeä viimeisen niitin 69. minuutilla.

TamU pääsi nopeaan vastaiskuun. Jari Niemi syötti poikittain Saariselle, joka viimeisteli varmasti maata pitkin ohi Ville Wallénin.

“Hehkutin itseäni Niemen Jarille ja Pohjan Antille – äijät ovat kovia maalintekijöitä ja pelimiehiä – että kyllä se minunkin oli ihan maalintekijän maali!” Saarinen naurahtaa.

Tuolloin hänet valittiin myös Veikkausliigan lokakuun pelaajaksi.

Nyt Saarinen on Hakalle tärkeä mies. Suomen cupissa ja harjoitusotteluissa hän on ollut liki järjestään avauskokoonpanossa. Sama trendi jatkuu myös sarjassa, mikäli päävalmentajan puheisiin on lainkaan uskominen. “Sakke on ollut keväällä aivan meidän eliittiä”, Haka-luotsi Juho Rantala kehuu.

Kesken viime kauden koskilaisten peräsimeen tullut Rantala mainitsee Saarisen olevan yksi joukkueen parhaista pitämään ja suojaamaan palloa. Hän istuu myös Rantalan iskostamaan hyökkäävään lyhytsyöttöpeliin. “Pallollisena Sakella on hyvä käsitys, mitä ympärillä tapahtuu, ja hän pystyy toteuttamaan käsitystään.”

Toissa kauden päätteeksi liigasta pudonnut Haka lähtee tähän kauteen yhtenä ehdottomista Ykkösen suosikeista, mutta Saarinen toppuuttelee hurjimpia hehkutuksia.

“Vaikka olisi yksi ennakkosuosikeista, ei se auta, kun pelit vihelletään käyntiin. Seuraava peli on aina se tärkein ja siinä pitäisi voittaa. Ei voi vain ajatella, että kyllä me sitten jossain vaiheessa otetaan joku viiden pelin voittoputki”, hän linjaa.

“Viime vuonna minua niin ärsytti, kun siinä joku ulkopuolinenkin sanoi, että ei teillä pitäisi olla mitään ongelmaa nousemisessa. Itse kun olen vähän pessimistisempi, en tykännyt kuunnella sellaisia juttuja, että kyllä tämä tästä.“

Syksyllä valkeakoskelaisjoukkue jäi himoitusta liiganoususta viisi pistettä. Seinäjoen Jalkapallokerho vei ykkössijan. Tasokkaan kärkiduon kaikki kolme keskinäistä ottelua päättyivät tasan, mutta Haka juuttui SJK:ta useammin tasapeleihin muissakin otteluissaan.

“Ei se paljosta ollut kiinni, että olisimme sen hoitaneet. Jos jotkut asiat olisivat menneet vähän paremmin, nousu olisi tullut jo viime vuonna”, Saarinen arvioi nyt.

Hän itse pelasi viime kaudella yhtä vaille kaikissa Hakan otteluissa ja teki kaksi maalia. Niistä säväytti eritoten yllättävän soolon päätteeksi lauottu Hakan ainokainen heinäkuisessa Pirkanmaan derbyssä Ilvestä vastaan.

“Sakessa on tamperelaisen jätkäfutiksen merkkejä – siellä on ollut wissiä ja ojanperää, on ollut tappelua – mutta maine on väärä, kun häntä pidetään vain telaketjuosaston miehenä”, Rantala arvioi.

Ei ole mikään salaisuus, että Saarisen tie olisi tuskin koskaan vienyt kotikaupungin Ratinan stadionilta 35 kilometrin päähän Tehtaan kentälle – tai mihinkään muuallekaan – ellei Tampere Unitedin taru olisi loppunut tylyllä tavalla. Seuran liigalisenssi evättiin juuri kauden alla huhtikuussa 2011, kun talousvaikeuksissa paininut TamU oli ottanut vastaan rahaa epämääräiseltä singaporelaisyhtiöltä, jonka taustalta paljastui pahamaineinen vedonlyöntihuijari Wilson Raj Perumal. Kun pelit loppuivat, seura ajautui konkurssiin. Tapahtumat saivat tuolloin muun muassa Saarisen haukkumaan julkisuudessa Palloliittoa “pöllöliitoksi”. Miehen peliura sai kuitenkin jatkoa kesäkuussa, kun Rovaniemen Palloseura tarjosi sopimusta.

“Kiitos, että ottivat minut sinne. Sehän oli hauska juttu, kun olin kuitenkin koko elämäni pelannut Tampereella. Tulokset olivat huonoja, mutta muuten siellä oli ihan viihtyisää”, Saarinen pyörittelee.

Helpoin paikka ei toki ollut vuoden 2011 RoPSikaan. Joukkue joutui kauden alla myrskynsilmään, kun selvisi, että ulkomaalaispelaajia oli osallistunut ottelutulosten manipulointiin. Useamman ulkomaalaisen ura RoPSissa päättyi potkuihin ja joukkueen kausi Veikkausliigassa päättyi jumbosijan tuomaan putoamiseen.

Saariselle tarjottiin jatkosopimusta Rovaniemellä, mutta mies palasi Pirkanmaalle hoitamaan vastasyntynyttä Hilla-tytärtään. Harjoittelun hän hoiti talvikaudella itsekseen. Kauden lähestyessä pelikipinä syttyi, ja Saarinen alkoi kysellä pelipaikkaa. Sellainen löytyi lopulta kesäkuussa Kotkasta, silloisesta vokaalittomasta KTP:stä, joka pelasi Kakkosta.

“Se teki varmaan vähän hyvääkin, että olin silloin alkukauden sivussa. Siinä saivat vähän nuo jalatkin rauhoittua”, Saarinen pohtii nyt.

Paluu Pirkanmaalle sopi kuitenkin Tampereella asuvalle pelaajalle kuin nenä päähän. Kolmevuotiaaksi varttuneelle tyttärellekin on tarjolla innokasta lapsenhoitoapua naapurikaupungissa Ylöjärvellä asuvista Saarisen vanhemmista.

Saarinen täyttää heinäkuussa 36 vuotta. Ykkösessä kauden aloittaa vain yksi häntä vanhempi pelaaja (AC Oulun 42-vuotias Mika Nurmela), mutta silti ikämiehen sisällä pukukopissa roihuaa ikuinen pikkupoika. “Välillä on pakko heittää jotain tyhmiä juttuja, että ainakin itseä huvittaa. Kymmenestä jutusta yksi voi olla hyvä ja naurattaa jotain muutakin”, Saarinen virnuilee.

Yhdessä asiassa hän tunnustaa kuitenkin heiluttavansa “vanhuuskorttia”: aivan kaikkiin harjoituksiin ei tarvitse osallistua. Varsinkin kahden treenin päivinä hän kertoo usein jättävänsä sovitusti toisen session väliin.

Konkarille onkin tärkeää jaksaa mennä kentälle nauttimaan hymyssäsuin. “Annan sata prosenttia harjoituksissa, mutta vaikka treeneissä tulisi viimeinen peli hävittyä, ei tarvitse ihan myrtsinä olla. Jos alkaa näyttää tiukalta mahdunko avaukseen, en ala ketään vetämään sukille”, hän heittää.

Konkarin asenteelle sataa suitsutusta päävalmentaja Rantalalta. “Sakke antaa esimerkin, kun on aina ensimmäisenä lämmittelemässä. Hän näyttää nuorille, että tuon ikäisen pelaajan pärjääminen on ihan loogista, kun harjoittelee ja keskittyy huolella”, luotsi kehuu.

Sen Saarinen tunnustaa, että ura on jo niin sanotusti lisäminuuteilla. “Viimeisiä kausia on tässä pelattu jo pari kappaletta, mutta jos joku tarjoaa sopimusta, sitä voi miettiä aina uudestaan. Ammattilaisena ei voi pelata, jos kukaan ei tarjoa sopimusta.”

Kun Saarisen yksivuotinen jatkosopimus julkistettiin marraskuussa, tiedotteessa hän vinkkasi Hakan yhteistyökumppaneille puoliksi leikillään, että voisi olla kiinnostunut työharjoittelupaikasta. Sellaista ei kuitenkaan nyt jalkapallon rinnalla ole.

“Enhän minä olisi ikinä kotonakaan, jos rupeaisin vielä höntyilemään jossain. Kyllähän tällä iällä täytyy välillä levätäkin”, Saarinen myöntää.

Työharjoittelupaikan hakutoiveessa oli kuitenkin ripaus totuuttakin. “Voisi todistaa, että kumminkin tykkää tehdä töitä – ettei vain aina elämänsä aikana ole pakoillut niitä.”

Saarinen vakavoituu hetkeksi. Hän kertoo selvittäneensä erilaisia koulutusmahdollisuuksia, mutta törmänneensä kerta toisensa jälkeen oppilaitosten tiukkaan kantaan aikatauluista: yhtäaikainen jalkapallon pelaaminen ja opiskeleminen ei kuulemma luonnistu.

Nuoruusvuosilta Saarisella on laskentatoimen merkonomin paperit. “Mutta siitä koulutuksesta on kyllä 50 vuotta. Nykyään ne käyttävät varmaan jotain tietokoneitakin.”