MyPa-talo edustaa melko poikkeuksellista suomalaista jalkapallokulttuuria. Kun ovesta kävelee sisään, seinältä katsovat kuvat vuodelta 1992, kun seura voitti Suomen cupin. Se oli ensimmäinen seuran kolmesta cup-voitosta, ja vielä kaudella jolloin MyPa oli noussut pääsarjaan pysyvästi. Vuoden 1975 visiitti ylimmällä sarjatasolla oli jäänyt vuoden mittaiseksi.

Talon toimintaa esittelee Mikko Ijäs, MyPan kannattaja ja talkoolainen. Hän on asunut talon ainoassa asunnossa, joka on parhaillaan vuokrattuna. Yläkerrassa kolisee keilahalli, ravintola toimii huonekaluvarastona ja valmentajien työtilat ovat tyhjillään. Kuntosalin remontti on valmistunut, mutta hieman liian myöhään. Seuralegendojen kuvien viereen on kehystetty teksti, joka kysyy ”kuka on seuraava?” Vastaus voi hyvin olla, että ei kukaan.

”Stadionin käyttöaste sentään on ihan hyvä”, Ijäs lohduttautuu.

Matti Tiihonen on tänäkin vuonna viettänyt aikaa MyPa-talolla, mutta yhtäkään miesten jalkapallo-ottelua hän ei ole käynyt katsomassa. Ei hän halunnut mennä katsomaan, kun KTP pelasi viereisellä stadionilla evakossa Veikkausliigaa.

Ehkä Tiihosta kannattaa kuunnella hetki, kun puhutaan MyPasta, Myllykoskesta ja tehtaasta. Tiihonen pelasi ensimmäisen kerran MyPaa vastaan vuonna 1953. 1960-luvulla hän pelasi MyPan kakkosjoukkueessa. Hän toimi MyPan puheenjohtajana vuoteen 2007, yhteensä noin 25 vuoden ajan. Sinä aikana MyPa oli paperitehtaan joukkue. Seuran tehtävä, rahoituspohja ja toimintamallit olivat selkeitä, Tiihonen kertaa.

Yhtyneet Paperitehtaat oli toimitusjohtajansa Juuso Waldenin johdolla määritellyt MyPalle sielun. Tehdas ja seura neuvottelivat yhteistyösopimuksensa vuosittain uusiksi ja tuen määrä vaihteli, mutta Tiihonen ei ikinä pelännyt dramaattista muutosta. Tiihosen mukaan kesken kauden ei tehtaalta kuitenkaan kannattanut pyytää lisätukea.

”Tehdas liitti MyPan yhteyteen myös pienempiä yhteistyökumppaneita. Löytyi sellaisiakin kumppaneita, jotka eivät seuran kautta saamallaan näkyvyydellä tehneet mitään. Jos mietitään ulkomaista yritystä, niin miksi se tulisi tänne, jos ei ole yhteyttä tehtaaseen”, Tiihonen sanoo.

Vielä 1980-luvulla lähes kaikki pelaajat olivat tehtaalla töissä, kun MyPa pelasi toiseksi ja kolmanneksi korkeimmilla sarjatasoilla. Ammattilaispelaajien myötä yhteys ei katkennut, kun pelaajia asui silti tehtaan asunnoissa.

Tiihosen jälkeen vuodesta 2008 viime syksyyn asti MyPan puheenjohtajana toiminut Seppo Mäkinen tiivistää monesti kerratun ajatuksen seuraavasti.

”Myllykoski Paper oli kasvanut samasta maasta, kun waldenit ja björnbergit näkivät seuran osaksi tehdasta ja Myllykosken kylää. Kun teollisuutta rakennettiin, niin kirkot, urheilukentät ja omakotitalot kuuluivat yhteen kokonaisuuteen. Se liittyi Waldenin Juuson ajatusmaailmaan, jonka mukaan työntekijöille ja perheille piti olla tiloja ja harrastuksia”, Mäkinen kuvailee.

Mäkisen mukaan paperitehtaalla oli yhteiskunnallisen tehtävän lisäksi selkeä liiketaloudellinen intressi. Hän vei itsekin paperinostajia peleihin niin Myllykoskella kuin Sami Hyypiän aikaan Liverpoolissa. Hän sanoo, että monessa muussa seurassa joku rahoittaa saman kolmanneksen budjetista vastikkeettomalla rahalla.

MyPassa yhteensä kahdeksan kautta pelannut Marco Manso koki seuran suuruuden vuodet kentällä ja voitti mestaruuden syksyllä 2005.

”Se oli aikaa, jolloin rakastuin seuraan. Se oli pieni yhteisö, josta iso osa oli yhteydessä tehtaaseen. Asuin tehtaan asunnossa ja tunsin työntekijöitä. MyPan ja tehtaan työntekijät tunsivat olevansa osa samaa yhteisöä. Eivät jalkapallossa tietenkään kaikki kannattaneet samaa seuraa, ei se ikinä mene niin”, Manso muistelee.

Merkkejä paperiteollisuuden nopeasta muutoksesta oli. Tiihonen sanoo ajatelleensa vieraillessaan Valkeakosken Hakan vuosijuhlissa 2009, että jotain on muuttumassa. UPM kertoi, että konserni ei enää rahoita seuroja samalla tavalla kuin ennen, vaan yhtiön paikallisyksiköt saavat aiempaa pienemmän roolin. Viesti kuului, että jonain päivänä ei ole enää tehtaiden seuroja vanhassa merkityksessään. Manso sanoo, että MyPan silloinen toiminnanjohtaja Seppo Miettinen välitti saman viestin vuonna 2009.

Uusi aika koitti joulun alla 2010, kun pahasti velkaantunut Myllykosken paperitehdas myytiin UPM:lle. Elokuussa 2011 UPM kertoi sulkevansa tehtaan, joka työllisti suoraan lähes 400 ja välillisesti noin 1600 ihmistä. Keväällä 2012 tehtaan henkilöstöpäällikkönäkin toiminut Mäkinen jakoi tehtaalla irtisanomislappuja ystävilleen ja vanhoille pelikavereilleen.

Kukaan ei halua kertoa tehtaan vuosittaista tukisummaa MyPalle, mutta Mäkisen mukaan tehtaan tuen loppumisesta johtunut noin 30 prosentin leikkaus budjettiin kuvaa sitä aika hyvin. Kaudelle 2012 MyPa luopui monesta profiilipelaajastaan, mutta voimassaolevat sopimukset sitoivat seuraa.

UPM ei lopettanut yhteistyötä, mutta tuen mittakaava oli täysin eri. Yhtiö kuitenkin kertoi selkeästi tulevien vuosien tuen tasosta ja Tiihosen mukaan ymmärsi siirtymäkauden tilanteen. Yhteistyö UPM:n ja MyPan välillä jatkui ja olisi jatkunut myös tänä vuonna, vaikka tehdas oli jo pitkään ollut kiinni.

Mäkinen sanoo, että ei tuolloin pitänyt Ykkösessä pelaamista mahdottomana ajatuksena. Samalla hän lisää, että seuran tehtävä ilman tehdasta oli hieman hukassa. Hetkellisesti tehtävänä oli selviytyminen, joka kaudella 2012 onnistui taloudellisesti. Kuudes sija sarjassa ja suunnilleen nollatulos olivat hyviä suorituksia.

”Silti silloin laiva ilman kapteenia haki avomerellä suuntaansa, mutta kotisatamaan ei löydetty. Jollain tasolla tehtaan sulkemiseen ei ihan osattu suhtautua. Toki tehtaallakin oli mypalaisia ja jotkut MyPaa vastaan. Usein kuuli, kuinka MyPa vie kaikki rahat, eikä mitään muuta voi kehittää. Tehtaan sulkeuduttua talkooinnostuskin hieman karisi, mutta joku vuorotyöläinen ehti paremmin peleihin”, Ijäs sanoo.

Manso nousi elokuussa 2012 urheilukehityspäälliköstä toiminnanjohtajaksi. Manson ensimmäinen kokonainen vuosi toiminnanjohtajana vuonna 2013 toi 400 000 euron tappion.

”Vuoden 2012 tasosta olisi pitänyt pitää kiinni. Siitä vastaa hallitus ja puheenjohtaja. Operatiivinen johtaja vastaa seurassa, että hän pysyy kuluissa ja tuloissa tekemässään suunnitelmassa. Kumpikaan ei toteutunut, kulut menivät selkeästi yli ja tuloista selkeästi jäätiin”, Mäkinen sanoo.

Kunniapuheenjohtaja Tiihonen seurasi tilannetta ulkopuolelta.

”MyPan maine on ollut vahva ja seuraa on kunnioitettu. Kun korkealla profiililla on eletty pitkään, siitä luopuminen on iso asia. Kun pitäisi nöyrtyä ja katsoa, mihin pystytään. Ymmärrän hyvin urheilumiesten haluavan maaliin keinolla millä hyvänsä, siihenhän dopingkin perustuu. Urheilussa häviämisen ja luovuttamisen pelko on niin voimakas, että tehdään kaikkea, mikä ei ole viisasta”, Tiihonen pohtii.

Hieman hiljaisemmalla äänellä hän sanoo, että olisi voinut toimia itsekin samoin.

Manso sanoo nyt, että kulujen leikkaaminen ja mahdollinen Ykkösessä pelaaminen olisi vain pitänyt hyväksyä.

”On luonnollista, että olisi ollut vaikea hyväksyä putoamista vastaan taistelemista mestaruuden sijaan. Jos on aina kulkenut kouluun autolla, on vaikea hyväksyä, että pitää mennä kävellen. Se on inhimillistä, urheilussa vielä vaikeampaa”, Manso kuvaa.

Tehtaan sulkeutumisen jälkeen MyPa yritti samaistua yhä enemmän koko Kouvolan seuraksi. Seura myös kansainvälistyi Manson kontakteilla ja aloitti loppuvuodesta 2013 yhteistyön brasilialaisen Fluminensen kanssa. MyPaan tuli neljä brasilialaisseuran pelaajaa. Tiihonen pitää ajan ja maantieteen yhtälöä vääränä.

”Vuoden 2014 varainhankinta hieman unohti kymenlaaksolaisen rahoituksen ja tilalla olivat epätodennäköiset kansainväliset rahoitukset. Olisi pitänyt lähteä kentän tasosta liikkeelle ja katsoa sitten kansainvälisyyttä. Ei voi kuvitella, että tulee paljon myytäviä pelaajia tai yhteistyöstä nopeita tuloksia. Jos olisi ollut kymmenen vuotta aikaa, sen olisi voinut ajatella onnistuvan”, Tiihonen pohtii.

Mäkinen pitää suomalaisyritysten myynnin edistämistä Brasiliassa jalkapallon avulla hyvänä suunnitelmana. Muutaman suuren suomalaisyrityksen kanssa MyPa kävi neuvotteluita. Suunnitelmaan kuului Brasilian MM-turnauksen ja tulevan olympiavuoden hyödyntäminen.

”Kun katsoo Fluminensen omistajia, niin en tiedä, miksi suomalaisyrityksiä ei lopulta kiinnostanut. Suunnitelmat olivat todella hienot, mutta mikään ei lopulta toteutunut. Pelaajapuoli olisi varmaan vaatinut lisää aikaa”, Mäkinen sanoo.

”Meillä oli kontakteja suuriin Brasiliassa toimiviin suomalaisyrityksiin, mutta kuukausien neuvotteluiden jälkeen mitään taloudellista ei ehtinyt toteutua. Projekti oli hyvä, mutta ehkä väärään aikaan. Sääli, että mitään ei tapahtunut”, Manso sanoo.

Ilmaisia pelaajiakaan ei ole olemassa. Mäkinen kuvaa brasilialaisia halvoiksi ulkomaalaisiksi, Manson mukaan Fluminensen pelaajien kulut MyPalle olivat nuorten suomalaispelaajien tasolla. Tiihonen sanoo, että ilmaisina markkinoidut pelaajat tarvitsevat usein matkoja kotiin ja autoetuja.

Myös Kouvolassa oli vaikeaa. Alueen parhaat pelaajat olivat aina tulleet MyPaan pelaamaan, mutta ihmisille välimatka Myllykoskelle oli kasvanut liian pitkäksi. Myllykosken häivyttäminen logosta ja nimestä vähitellen kohti helpommin lähestyttäviä muotoja ei auttanut. Myllykosken Pallo -47 oli hiljalleen muuttunut MYPAksi. Anjalankoski liittyi Kouvolaan 2009, mutta mielikuvissa rajat pysyivät.

”En todellakaan käsitä, minkä takia MyPa ei ikinä sytyttänyt Myllykosken ja korkeintaan Anjalankosken ulkopuolella. Ei Myllykoskella ollut liikaa oman identiteetin suojelua, mutta tiettyä ylpeyttä oli, joka voi vähän vahingoittaa ympäristöä. Eikä ulkopuolelta menestystäkään katsota aina hyvällä, se on aika luonnollista”, Mäkinen pohtii.

”Ei ihmisiä voi syyllistää, miksi he eivät käy peleissä. Pitää itse pohtia, miksi mahdolliset kouvolalaiset kannattajat ja yhteistyökumppanit ovat kokeneet 15 minuutin ajomatkan kynnykseksi”, Tiihonen pohtii.

Viimeiselle matkalleen MyPa lähti valmentaja Antti Muurisen johdolla. Muurisen valinta näytti tuovan MyPalle uskottavuutta, mutta jälkikäteen valitsijat olisivat toimineet toisin. Mäkinen sanoo, että hallituksen ei olisi pitänyt hyväksyä Muurisen valintaa.

Manson mukaan seuralla oli lista valmentajista, jotka olivat vapailla markkinoilla. Sitä listaa hän näytti sponsorille, joka halusi valmentajatukensa ehtona juuri Muurisen. Manso haluaa kuitenkin tarkentaa aiempia kommenttejaan, joiden mukaan Muurisen valinta oli virhe.

”Se ei ollut virhe Antin osaamisen kannalta, vaan koska hän tienasi mitä ansaitsikin. Hän oli kallis MyPan budjetilla, mutta saimme sponsorilta taloudellista tukea juuri Anttia varten. Helppo sanoa nyt, että tarjouksesta olisi pitänyt kieltäytyä ja kysyä samalta sponsorilta muuten tukea. Se oli minun virheeni ajatella vain positiivisia puolia”, Manso sanoo.

Aiemmin haastateltu Tiihonen kutsuu toimintatapaa yleisellä tasolla viheliäiseksi, kun yhteistyökumppani maksaa jonkun palkkaa ”budjetin ulkopuolelta”. Hän sanoo, että todellisuudessa rahaa vain kuluu enemmän, sillä sama sponsori olisi usein muutenkin antanut rahat.

Toinen perättäinen raskaasti tappiollinen kausi oli MyPalle liikaa. Mäkinen halusi jättäytyä puheenjohtajan paikalta jo keväällä.

”Päätös syntyi, kun en pystynyt valvomaan taloutta sillä tavalla kuin puheenjohtajan pitäisi. Siihen liittyi työt ja selkeästi erilaiset käsitykset seuran ja talouden hoidosta”, Mäkinen sanoo.

Syyskuussa Mäkisen lausunto Kouvolan Sanomissa nosti äläkän, kun hän sanoi seuran vaihtoehtoina olevan Veikkausliigassa jatkaminen tai edustusjoukkueen lopettaminen. Nyt hän sanoo tarkoittaneensa, että Ykköseen pudottautuminen ei enää ollut vaihtoehto. Hän sanoo viime talven todistaneen vaihtoehdot, kun seura ei pystynyt liigalisenssin epäämisen jälkeen ottamaan Ykkösen tai Kakkosen paikkaa vastaan. Kiinteitä kuluja ja jatkuvia sopimuksia oli liikaa, kun tulot olisivat samalla tippuneet.

Marraskuussa Tiihonen palasi MyPan puheenjohtajaksi. Hän sanoo tajunneensa vasta joulukuun puolivälissä seuran tilanteen.

”Tuhoisa vuosi 2014 ei olisi mennyt läpi, jos sponsoreilta ei olisi otettu erittäin suuria ennakoita. Se näyttää paperilla hyvältä, mutta on keinotekoisesti tehty. Vuoden 2014 tappio olisi oikeasti suurempi kuin vuoden 2013 miinus 400000 euroa”, Tiihonen sanoo.

Useamman vuoden sponsorisopimuksista oli käytetty ensimmäisenä vuotena kaikki.

”Kesän aikana käytettiin virtuaalirahaa, jota ei koskaan pystytty hankkimaan. Toiminnassa liian moni asia perustui uskoon, niin tulot kuin menestyksen hakukin”, Mäkinen sanoo.

Kukaan haastatelluista ei usko MyPan edustusjoukkueen nousevan jaloilleen ainakaan nopeasti. Aivan alimpia sarjoja paremmasta ei puhuta, isku on ollut kova. Ijäs sanoo, että toki muiden kannattajien kanssa puheita uudesta alusta on ollut, mutta hän ei halua sitä tehtävän jollain MyPaan viittaavalla nimellä. Hänen mielestään se pitäisi tehdä MyPan nimellä, mutta se taas ei onnistu velkojen takia. Hän on jatkanut jalkapallorakkauttaan Inkeroisten Purhan kolmosdivarijoukkueen valmentajana.

”Tietty sydän jalkapallosta on kadonnut, olen vain alasarjapelejä käynyt katsomassa. Yhtäkään liigapeliä en ole nähnyt”, Ijäs sanoo.

Hajanaisessa uudessa Kouvolassa tehdään vihdoin junioripuolella yhteistyötä, kun kuuden seuran vanhemmat juniorit käyvät KJP:n harjoituksissa. Tavallaan hieman väärään aikaan, liian myöhään.

MyPan edustusjoukkueen mukana Myllykoskelta ei kadonnut hyväpalkkaisia teollisuustyöpaikkoja, mutta paljon muuta hävisi.

”Sidokset vähän katkeaa, kun muualle muuttaneet eivät käy kesälomillaankaan pelejä katsomassa”, Tiihonen sanoo.

Kun työpaikat ovat vähentyneet Myllykoskelta ja koko Kouvolasta, moni MyPan kannattaja on muuttanut pois, lähinnä pääkaupunkiseudulle.

”Heitä ei ole tänä vuonna näkynyt, se on sinänsä harmi. Kai hiljalleen saamme jotain viriteltyä, niin näkisi heitäkin”, Ijäs harmittelee.

Elokuun puolivälin sunnuntain sää on juuri sellainen, mistä tämän kesän viimeinen kuukausi tullaan muistamaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpö hellii.

Helteisen pyhäpäivän raukeus tuntuu myös Lahden Kisapuistossa. Hiekkatekonurmella on käynnissä junioreiden pesäpalloturnaus, mutta viereisellä jalkapallostadionilla – tässä kohtaa halukkaat voivat lisätä edelliseen sanaan sitaatit – on hiljaisempaa. Juuri mikään ei viittaa siihen, että reilun parin tunnin päästä on alkamassa Veikkausliigan ottelu FC Lahti–VPS, jossa ovat jaossa äärimmäisen tärkeät sarjapisteet.

Yksi varma merkki tästä kuitenkin on. Toistaiseksi hiljaisella stadionalueella häärää jo Päivi Arpiainen, FC Lahden toimistopäällikkö, joka on seuran kotiotteluissa paikalla ensimmäisenä ja viimeisenä.

”Olen sitä mieltä, että palkkatyöläisten pitää olla täällä ennen vapaaehtoisia”, Arpiainen sanoo järjestellessään kioskin tuotteita paikalleen.

Kun yleisö alkaa valumaan porteista sisään paria tuntia myöhemmin, alkavan ottelun tunnusmerkit voi jo nähdä ja kuulla. Kioskikojut ovat pystyssä, kahvi keitettynä, myyjät valmiina ja stadionin ämyreistä pauhaa pelaajien alkulämmittelyä taustoittava musiikki. Kaiken tämän on mahdollistanut noin sadan vapaaehtoisen joukko.

Arpiainen vastaa pitkälti FC Lahden vapaaehtoistoiminnasta – on vastannut jo vuodesta 2002. Ottelutapahtumaa sivusta seuratessa Arpiaisen tittelinä ”toimistopäällikkö” ei voisi juuri harhaanjohtavampi olla, sillä hän toimii pelin aikana kaikissa käytännön hommissa siinä missä kaikki muutkin. Päällikön elkeet ovat kaukana.

”Se on osa tätä minun työtäni, ja heistä on tullut oikeasti minun ystäviänikin. Tähän on varmaan sattunut samantyyppisiä ihmisiä, ja meillä on oikeasti kivaa”, Arpiainen pohtii.

”Nämä ovat niitä sankareita, en minä.”

Vapaaehtoisten määrä on kunnioitettava, mutta Arpiaisen urakkaa helpottaa, että suurin osa on vanhoja tuttuja, jotka tulevat paikalle pelistä toiseen ja tietävät, mitä pitää tehdä. ”Muuten se olisi mahdotonta, kun opastusta varten pitäisi olla henkilökuntaa”, hän selvittää.

Ainoa isompi vaihtuva joukko otteluihin tulee paikallisesta taitoluisteluseurasta, joka huolehtii kioskimyynnistä. Homma pysyy kuitenkin raiteillaan, sillä heidän toimintaansa koordinoi FC Lahden talkookonkari Tuija Haverinen – niin ikään yli vuosikymmenen kokemuksella.
Haverinen on Lahden ottelutapahtumassa Arpiaisen oikea käsi. He ovat viimeiset, jotka poistuvat Kisapuistosta ottelun päätyttyä. Puoli seitsemältä alkavissa otteluissa se tarkoittaa iltayhdeksää tai pahimmillaan -kymmentä.

Arkisin ottelupäivät ovat armottomia. Haverisen on riennettävä jo seitsemältä töihin, joista hän pääsee kolmelta. Siitä jo tunnin päästä koittaa lähtö Kisapuistoon. ”Välillä sitä ajattelee, että on tämä hullua touhua”, Haverinen myöntää – ja hymyilee päälle.

Ottelun aikana Haverinen silminnähden nauttii siitä, mitä tekee. Hän muun muassa huolehtii, että kioskeissa on tarjolla riittävä määrä oikeanlaisia tuotteita. Esimerkiksi elokuisessa VPS-ottelussa Haverinen tarttuu toimeen heti huomatessaan, että lämmin sää veti aurinkokatsomon täyteen pääkatsomon kustannuksella.

Pikahälytyksellä ensimmäisen jakson aikana aurinkokatsomon takaiselle kioskille kärrätään lisää limonadia, jotta kaikki on valmista taukoa varten. Kioskitoiminnan illan tärkein onnistumisen mittari on raaka: vain varttitunti, jonka aikana koko tuhatpäinen katsojajoukko haluaa kahvinsa ja makkaransa.

Heti tauon jälkeen Lahdessa alkaakin jo pikku hiljaa paikkojen purkaminen. Tilanne Kisapuistossa on sama kuin suurimman osan Veikkausliiga-seurojen kotikentillä: kiinteät rakennelmat ovat mitä ovat, joten otteluita varten on kasattava monenlaisia väliaikaisia järjestelyjä. Esimerkiksi erilaisten telttojen ja muiden katosten pystyttäminen vaatii aikaa – ja ihmisiä.

Näissä tilanteissa pienikin helpotus on tervetullut. Lahdessa iloitaankin siitä, että Kisapuistoon saatiin täksi kaudeksi lukittavat kontit kioskeille. Näin tavaroiden edestakainen kuskaaminen ottelupäivinä helpottui edes hieman.

Oman kortensa kekoon kantavat Lahdessa myös seuran kannattajat. He asettavat ennen peliä kenttämainokset paikalleen ja auttavat kasaamaan olutkatsomon kentän päätyyn. Näihin talkoisiin osallistuu noin kymmenen kannattajan porukka hieman ottelusta riippuen.

”Tässä pitää olla mukana joustavia ihmisiä. Tullaan paikalle, kun tarvitaan. Välillä on löytynyt tekijöitä ihan älyttömiinkin juttuihin”, Arpiainen muistelee.

Yksi venymisen hetkistä sattui tälle kesälle, kun FC Lahti pelasi Eurooppa-liigan karsintaottelunsa IF Elsborgia vastaan Hiihtostadionilla nykyisen liigakenttänsä Kisapuiston sijasta. Kaikki ottelun vaatima tarpeisto oli kuskattava edestakaisin. Vaikka urheilupaikkojen välillä ei ole matkaa kuin puolisentoista kilometriä, urakkaa riitti. Arpiainen ja Haverinen olivat hommissa yötä myöten, eivätkä puurtamiselta säästyneet heidän miehensäkään.

”Europelijärjestelyjen jälkeen katsoin askelmittarista, että kahtena päivänä olin kävellyt 23 kilometriä”, Haverinen kertoo. Normaalin liigapelin aikana niitä kertyy ”vain” seitsemän.

Jos kuvittelee vapaaehtoispestin olevan vain tie päästä katsomaan suosikkijoukkueensa otteluita, joutuu pettymään. Kentän sisäpuoliset tapahtumat jäävät auttamatta enemmän tai vähemmän pimentoon.

”Ennen kuin aloitin työt FC Lahdessa, en ollut käynyt katsomassa yhtäkään jalkapallo-ottelua – enkä ole käynyt vieläkään, paitsi työhön liittyen”, Arpiainen kärjistää.

Lipunmyyjä Anitta Hukka kertoo, että joskus hieman myöhässä otteluun tulevat kysyvät luukulla pelin tilannetta. ”Ei me useinkaan edes tiedetä sitä.” Kuinka voisivatkaan, kun luukun näkymä avautuu aivan eri suuntaan.

Haverisenkin on pelin jälkeen avattava vähintään teksti-tv. Hän on töissä lounasravintolassa, jonka asiakkaat tietävät Haverisen yhteyden FC Lahteen. Ruokailijat ottavatkin usein edellisen päivän ottelut puheeksi. ”Sen pohjiksi täytyy tietää ainakin lopputulos”, hän naurahtaa.

Vaikka esimerkeissä on mukana ripaus huumoria, vapaaehtoisten vinkkelistä seurattu FC Lahti–VPS-peli vahvistaa tämän. Loppuvihellyksen kaikuessa on kenttätapahtumien suhteen aika orpo olo. 0–0-lopputulos on pakko varmistaa taululta. Yleisön reaktiot ovat 90 minuutin ajan paljastaneet, että peli on käynnissä, mutta ottelun huippuhetket jäävät koosteesta katsottavaksi.

Lahden kotiotteluiden sadan talkoolaisen joukko on iso määrä koko Veikkausliigankin mittakaavassa. Heidän panoksensa myös taloudellisesti merkittävä. FC Lahden toimitusjohtaja Tomi Honkanen arvioi, että esimerkiksi vapaaehtoisten määrän puolittuminen tarkoittaisi lisäkuluina kauden aikana ”viisinumeroista summaa”.

Honkasen näkemyksen jakavat myös muiden Veikkausliiga-seurojen johtajat, kun Jalkapallolehti kysyi vapaaehtoistyön merkityksestä liigaseurojen kotiotteluissa. Vapaaehtoisten merkitys on erityisesti maakunnissa ja pienemmissä liigakaupungeissa suorastaan korvaamaton.

Jaron toimitusjohtaja Niklas Storbacka laski viime huhtikuussa Ylen uutisessa, että vapaaehtoisten toiminta säästää seuran rahaa noin 200 000 euroa vuodessa. Kun rajalliselta talousalueelta revitty budjetti on piirun päälle miljoonan, voi liioittelematta sanoa, että talkoolaiset takaavat taloudellisesti Jaron liigakelpoisuuden. Jarolla on Veikkausliigan kotipeleissään noin 75 vapaaehtoistyöntekijää.

Myös KuPSin toimitusjohtaja Jarmo Heiskanen myöntää, että ilman junioreiden vanhemmista, jalkapalloa seuraavista ihmisistä ja entisistä pelaajista koostuvaa 50–70 talkoolaisen joukkoa kuopiolaisten ottelutapahtumat muuttuisivat käytännössä taloudellisesti kannattamattomiksi. Samoin kävisi Kotkassa. ”Vapaaehtoiset ovat tämän toiminnan tukipilari. Ilman heitä toiminta olisi mahdotonta tai ainakin äärimmäisen haastavaa”, KTP:n toimitusjohtaja Riku Tapio summaa.

Junioreiden vanhemmilla on vapaaehtoistyössä iso rooli, ja usein liigaottelut tuovat täytettä myös junnujen laariin. Esimerkiksi Vaasassa ja Seinäjoella kioskituotot menevät junioreille. VPS:n toimitusjohtaja Eero Karhumäki näkeekin mahdollisessa vapaaehtoistoiminnan hiipumisessa riskinä taloudellisten vaikutusten lisäksi myös seurahengen katoamisen.

Myös Ilveksessä kioskien myyntitoiminta hyödyttää juniorijoukkueita, ja vapaaehtoiset ovat näin ollen junnujen vanhempia. Toimitusjohtaja Toni Hevonkorven arvion mukaan kotiotteluissa on töissä kaikkiaan 90–120 ihmistä. Tarve on kasvanut luonnollisesti tämän kesän yleisömäärät ovat luonnollisesti kasvattaneet tekijöiden tarvetta.

HIFK:lla talkoolaisia liigaotteluissa on noin parikymmentä. Interin ja IFK Mariehamnin kotiotteluissa vapaaehtoisia on hyvin vähän, alle kymmenen.

Vain yksi liigaseura ilmoitti selviävänsä kotiotteluidensa järjestelyistä ilman vapaaehtoisten panosta: HJK.

Yhteistä HJK:lle, HIFK:lle ja Interille on se, että niiden kotistadioneilla esimerkiksi ravintolapalveluista huolehtivat seurojen ulkopuoliset yhtiöt, eikä kioskien pyörittäminen ole seurojen vastuulla. Helsingissä ja Turussa vaikuttavat myös olosuhteet, kun ottelujärjestelyt eivät vaadi niin paljon väliaikaisten rakennelmien kasaamista ja purkamista kuin monilla muilla paikkakunnilla.

”Isomman vapaaehtoisjoukon saaminen olisi hyvin vaikeaa. Kun eri seurojen ihmisten kanssa puhuu, tietyissä paikoissa talkoolaisten saaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin muualla. Jossakin sen taustalla on enemmän perinnettä, ja varmaan se korreloi myös paikkakunnan suuruuteen”, Interin hallintopäällikkö Lauri Kemppainen myöntää.

Talkoohengen sanotaan olevan katoava luonnonvara. Seuroissakin painitaan tämän ongelman kanssa. Junioreiden vanhemmat ovat – ja varmaan ovat jatkossakin – yhä tärkein talkoolaisryhmä, vaikka sieltäkin uusien vapaaehtoisten saaminen tuntuu olevan vuosi vuodelta vaikeampaa.

”Me on yritetty saada vaikka kuinka äitejä mukaan Reippaan Naisiin. Kun yritetään puhua mukaan lisää porukkaa, vastaus on vaan aina sitä samaa: ei ole aikaa”, Maarit Meriläinen tuskailee FC Lahden lipunmyyntikopissa.

Reippaan Naiset on yhdistys, jonka tarkoituksena on tukea Reippaan junioritoimintaa. Se esimerkiksi auttaa vähävaraisia perheitä seuran toimintamaksuissa. Yhtenä varainkeruumuotona on juuri lipunmyynnin hoitaminen FC Lahden otteluissa.

Junnuvanhempien lisäksi Veikkausliigan seurat yrittävät kerätä vapaaehtoisjoukkoa esimerkiksi entisistä aktiivipelaajista.
Lahdessa aika moni toimija kertoo myös perineensä pestinsä joko perheenjäseneltä tai kaverilta, kun edellinen on joutunut jättämään hommat vaikkapa muuttaessaan opiskelujen perässä muualle.

Anitta Hukka tuli aikanaan jalkapallon vapaaehtoistyöhön, kun oma poika meni Reippaan junioreihin. Täällä hän on yhä, vaikka Antista on kasvanut jo 28-vuotias FC Lahti Akatemian pelaaja.

”Viime talvena mietittiin jo, että tullaanko vielä tänne. Ne ajatukset katkaisi kysymys, että mitä me sitten tehdään”, Hukka naurahtaa.

Tottumus ja hyvä porukka – siinä asiat, jotka toistuvat pitkään FC Lahdelle vapaaehtoistyötä tehneiden vastauksissa.

”Meidän hyvä yhteishenki on se kaikkein paras asia. Talvella voi mennä monta kuukautta, että ei nähdä, mutta kauden alettua kaveria ei jätetä”, Haverinen tiivistää.

”Siitä on muotoutunut sellainen vakkarijengi, ja meistä on tullut kavereita. Tuntuu tavallaan, että pettää toiset, jos jää tästä pois”, Arpiainen muotoilee. Hän pohtii, että tehtävistä jättäytyminen voisi jättää monen elämään ison aukon. ”Onhan se aika paljon, jos 20 tapahtumaa vuodessa putoaa pois – melkein yksi kuukausi.”

Arpiainen tietää kokemuksesta, että urheiluseuran vapaaehtoishommiin voi päätyä hyvin erilaisista taustoista. ”Kyllä se voi purra ketä tahansa, ei tarvitse edes olla yhtään urheiluihminen tai penkkiurheilija. Osa on, osa ei.”

On myönnettävä, että vapaaehtoisen määritelmä on joskus veteen piirretty viiva. Moni hyötyy hommasta tavalla tai toisella – varsin pienissä määrin, mutta kuitenkin. Toiminta auttaa taloudellisesti joko oman lapsen juniorijoukkuetta tai sitten varsinkin vakiintuneita tehtäviä hoitaville voidaan maksaa pientä palkkiota vastineena sitoutumisesta. Lähinnä kyse on seuran pienestä vastaantulosta, joka tuskin kuitenkaan yksinään riittäisi houkuttelemaan tehtäviin, vaan rinnalla tarvitaan aitoa halua auttaa.

Seurojen yleisin tapa muistaa vapaaehtoisia ovat kauden päättäjäiset tai muut vastaavat tapahtumat. Jotkut seurat antavat myös seuratuotteita, kuten asusteita, ja järjestävät matkoja vierasotteluihin. Esimerkiksi VPS tarjosi reissun Ouluun, jossa se pelasi Eurooppa-liigan karsintapelinsä evakossa.

Myös Lahdessa talkoolaiset kutsutaan mukaan kauden päättäjäisiin. Tärkeintä on kuitenkin jokapäiväinen arvostus ja kiittäminen. Arpiainen tiivistää viisastenkiven, jolla on saanut pidettyä vakiojenginsä kasassa liigakaudesta toiseen.

”Ihmiset tuntevat olevansa tärkeitä ja tarpeellisia organisaatioille, ja heille on selvä paikka. He tietävät, että muut ovat pulassa ilman heitä.”

Ja niin olisi suomalainen jalkapallokin.

Rovaniemen Palloseura on ollut yksi jalkapallokauden väriläiskistä. Heikosti kauden aloittanut joukkue on saanut käännettyä kurssinsa ja komeilee nyt kuntopuntarin kärjessä yhdessä HJK:n kanssa. RoPS onkin tehnyt tasaista nousua myös sarjataulukossa. Samaa vauhtia on tehnyt nousua myös heidän värikäs hyökkääjänsä Aleksandr ”Boris” Kokko, joka on kohonnut maalintekijäpörssin kärkeen.

Kokko tunnetaan röyhkeänä, maalintekemisestä elävänä kärkimiehenä. Lisäksi hän on yksi niistä lukuisista lupaavista pelaajista, joista yleisö olisi toivonut apua suomalaisen huippujalkapallon kroonisiin maalintekijäongelmiin. Tässä kirjoituksessa syvennyn Kokon pelaamiseen maalintekovaiheessa, eli niissä pelin hetkissä, kun vastustajan viimeinen linja ollaan ohittamassa tai jo ohitettu, ja maalinteko on realistinen mahdollisuus.

Tavoitteenani on löytää pelillisiä syitä siihen, miksi Kokko on Veikkausliigan suurimpia tähtiä boksissa. Ja myös siihen, miksi hän on toistaiseksi ollut sitä vain Veikkausliigassa.

Maalintekopaikkojen sijainti

Maalintekosuorituksen ensimmäinen vaihe on päästä maalintekopaikkaan. Nykyhuippujalkapallossa maalit tehdään todella korkealla prosentilla keskeltä, läheltä maalia ja yhdellä tai kahdella kosketuksella. Näin ollen hyökkääjän maalinteon kannalta on erittäin tärkeää päästä säännöllisesti tekopaikoille kyseiselle alueelle ja pystyä yrittämään niistä viimeistelyä nopeasti vähillä kosketuksilla.

Analysoin tämän kauden otteluista kesäkuun alun KTP-peliin saakka Kokon kaikki suoritukset, jotka päättyivät maalia kohti suuntautuneeseen maalintekoyritykseen. Näitä tuli ensimmäisessä 11 pelissä yhteensä 15. Kyseisistä yrityksistä 12 lähti ensisijaiselta maalintekoalueelta, yksi toissijaiselta maalintekoalueelta ja vain kaksi yritystä muilta kentän alueilta.

Tämä kertoo Kokon liikkuvan maalintekovaiheessa siellä, missä maaleja tehdään ja saavan kohtuullisesti maalintekoyrityksiä ensisijaiselta maalintekoalueelta. Samalla kuitenkin herää kysymys Kokon pelaajakehityksen kannalta: pitäisikö hänen tasoisensa hyökkääjän saada kasvatettua potentiaalisten maalintekoyritysten määrää per Veikkausliigapeli, mikäli hän mielii suurempiin ympyröihin?

Jo alkukaudesta olemme nähneet Borikselta taiturimaisia yhden kosketuksen maalintekoyrityksiä. Ne kuvaavat erinomaisesti hänen yhtä suurimmista vahvuuksistaan hyökkääjänä eli monipuolista potkuvalikoimaa. Potkutekniikkavalmentajat saattaisivat nyrpistää erittäin lyhyillä latauksilla tehdyille nopeille tökkäyksille, joiden seasta harvoin löytyy kahta toistaan muistuttavaa suoritusta, mutta ne ovat maalintekotilanteissa erinomainen ase. Erityisesti vaarallisia ne ovat Kokolla, sillä hänen kehonhallintansa mahdollistaa viimeistelyn myös vaikeista asennoista.

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä: Kokko osaa tehdä maaleja myös päällään. Näiden ominaisuuksien pohjalta ei olekaan ihme, että hänen viidestätoista maalia kohti suuntautuneesta maalintekoyrityksestään täysi tusina on tapahtunut yhdellä kosketuksella. Näiden lisäksi kaksi muuta suoritusta ovat olleet ahtaan tilan nopeita laukauksia lyhyellä latauksella.

Ennen maalintekoyritystä

Usein huippumaalintekijöiden kohdalla puhutaan tilanteiden haistamisesta, äidinmaidosta tai muista epämääräisistä asioista, joihin emme voi omalla toiminnallamme vaikuttaa. Maalintekopaikkoihin voikin päästä monella tapaa, mutta kaikki nämä tavat ovat opittua osaamista. Joukkuetasolla maalintekopaikkojen lukumäärään vaikuttavat lukuisat pelitavalliset sekä pelattaviin kilpailuihin liittyvät seikat. Kolmosessa, Veikkausliigassa ja Mestarien liigassa Kokon tasoiselle hyökkääjälle avautuu eri määrä erityyppisiä paikkoja. Keskityn kuitenkin analysoimaan Kokkoa eli yksittäisen kärkipelaajan toimintaa. Näin avainasiaksi ennen mahdollista viimeistelyä nousee hyökkääjän toiminta murtautumis- ja maalintekovaiheissa.

Mitä korkeammalle tasolle siirrytään, sitä paremmin hyökkääjän pitää osata tunnistaa maalintekovaiheessa oikea liike, jotta hän pääsee maalintekotilanteeseen mahdollisimman todennäköisesti. Näiden erilaisten tilanteiden tunnistaminen ja liikkeiden hallinta tulee olla automaation tasolla. Hyökkääjä ei siis kesken pelin voi alkaa miettiä minkälainen liike tilanteeseen sopisi, sillä mitä korkeatasoisempi peli, sitä nopeammin tilanteet tulevat ja sitä varmemmin maalintekomahdollisuus menee ohi. Jotta tämä tunnistamisprosessi automatisoituu, tarvitaan jokaiselle alansa huipulle valitettavan tuttu asia: massiivinen määrä laadukkaita toistoja.

Mitä paremmalla tasolla pelataan, sitä parempia valintoja myös puolustajat tekevät. Näin ollen heitä vastaan pitää tehdä entistä parempia valintoja pelattavaksi liikkumisessa, jotta he joutuvat tekemään enemmän ja vaikeampia puolustuksellisia valintoja. Myös tämä tuo lisää vaatimuksia huippuhyökkääjän pelattavaksi liikkumiselle.

Jaan hyökkääjän liikkeet ennen mahdollista maalintekotilannetta viiteen erilaiseen tyyppiin: 1. Hyökkääjä voi seisoa paikallaan. 2. Hyökkääjä voi liikkua puolustajaan kiinni ja ottaa hänet käsillä kontrolliin. 3. Hyökkääjä voi liikkua suoraan tyhjään tilaan. 4. Hyökkääjä voi tehdä harhautusliikkeen (muita termejä liikkeelle ovat esim. V-juoksu ja start-stop-start -liike) puolustajalle pyrkien liikuttamaan häntä parin askeleen verran ja vasta sitten liikkua tavoittelemaansa tilaan. 5. Hyökkääjä voi liikkua reilusti puolustajan pimeälle puolelle eli puolustajan selustassa olevaan tilaan, minne tämä ei näe, mikäli katsoo palloa.

Todennäköisyydet ovat keskeisiä maalintekotilannetta ennakoidessa. Hyökkääjä voi tehdä pelin aikana lukuisia kertoja oikein valittuja liikkeitä täydellisellä ajoituksella, eikä silti pääse itsestään riippumattomista syistä tekopaikkaan. Syynä voi olla erinomainen puolustaminen, pelikavereiden puutteelliset suoritukset tai heidän valintansa toimittaa pallo jonnekin muualle. Mikäli hyökkääjää kuitenkin säännöllisesti valitsee optimaaliset liikkeet ennen pallon mahdollista saamista, pitkässä juoksussa hän saa myös eniten maalintekopaikkoja.

Eri liikkeiden todennäköisyydet eivät kuitenkaan ole samat isokokoisemmalle ja voimakkaammalle Kokolle kuin esimerkiksi nopeajalkaisemmalle mutta pienemmälle Akseli Pelvakselle. Kokon 15 maalintekoyritystä edelsi kymmenen kertaa paikallaan seisominen ja viisi kertaa kontaktin otto puolustajaan. Kokko ei siis kertaakaan alkukauden aikana saanut laukausta kohti maalia tilanteesta, missä olisi sitä ennen tehnyt jonkinlaisen liikkeen tyhjään tilaan!

On selvää, että Kokon pelaajaprofiiliin sopii puolustajien kanssa painiminen. Sitä hänen ei tule lopettaa, eikä kenenkään häntä olisi pitänyt siitä pois opettaa. Päinvastoin kyseinen ominaisuus kannattaa yrittää jalostaa mahdollisimman tehokkaaksi. Yhtä selvää kuitenkin on, että Kokolla on vakavia puutteita pelattavaksi liikkumisessa maalintekovaiheessa. Kuinka monta maalintekotilannetta enemmän hän saisikaan yhdessä kaudessa, jos osaisi tunnistaa paremmin myös muita pelattavaksi liikkumisen malleja?

Itse suoritus

Maalintekosuoritus itsessään on klassinen esimerkki pelitilanteesta. Tavoitteena on päihittää maalivahti ja mahdolliset suoritusta estävät puolustajat. Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti esimerkiksi tekninen tai psykologinen suoritus, vaan pelitilanne, joka vaatii niin teknisten, taktisten, fyysisten kuin psykologistenkin edellytysten nivoutumista laadukkaaksi suoritukseksi. Maalintekosuoritukset voidaan karkeasti jakaa kahteen eri luokkaan: hyökkääjä joko ehtii tai ei ehdi havainnoida maalivahdin sijoittumista.

Kun hyökkääjä ehtii havainnoida maalivahdin toimintaa, tulisi hänellä olla erilaisiin tilanteisiin opeteltuna selkeät ensisijaiset toimintamallit: Katson ennen suoritusta maalille. Jos toisessa kulmassa on selvästi enemmän tilaa, vedän sinne. Jos läpiajossa maalivahti ei tule vastaan, kuljetan ja sijoitan. Jos tulee vastaan, kierrän tai nostan yli. Kun maalivahti on hyvin sijoittunut sivusta tulevassa laukauksessa, vedän ensisijaisesti takakulmaan, jotta torjunnasta voi seurata maaliin johtava irtopallo. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ensisijaiset toimintamallit korostuvat erityisesti mitä korkeampi psykologinen paine tilanteessa on. Jos toimintamallin valintaa joutuu paineen keskellä arpomaan, toteutuksen onnistumisprosentti laskee dramaattisesti.

Kokko teki RoPSin ainoan maalin Ilvestä vastaan 3.5. Häntä tavoitellaan keskityksellä puolustuksen selustaan, taaemman keskuspuolustajan taakse. Kokko ottaa heti kontaktin puolustajaan ja saa painittua itsensä ensin palloon. Hän ehtii havainnoida maalivahdin ja maalin sijainnin ja alle sekunnin sadasosassa valinta on selvä: takakulmaan kääntö on vaikea, etukulmassa on tilaa.

Usein hyökkääjä ei juurikaan ehdi havainnoida mitä maalilla tapahtuu. Tällöin myös maalintekosuoritus tulee pelitilanteen nopeuden vuoksi automaationa, ilman varsinaista harkittua valintaa. Tällöin oleellista on, että pelaaja on opetellut automaation tasolle toimintamalleja nopeisiin maalintekotilanteisiin: Miten pidän pompusta lähtevän vedon matalana, miten vedän sivuttaissyötöistä maalivahdin tulokulmaan ja niin edelleen.

Näissä tilanteissa joukkueen pelitapaakaan ei voi enää sivuuttaa. On erittäin tärkeää, että hyökkääjä saa kauden aikana runsaasti toistoja niistä tilanteista, joita joukkueen pelitapa hänelle eniten tuottaa.

3.6., RoPS–KTP, 70 minuuttia kellossa. Kokko saa pallon boksiin negatiiviseen peliasentoon. Tähtihyökkääjä tekee mitä parhaiten osaa: suojaus, nopeat käännökset ja nopea veto ilman havainnointia. Veto lähtee lyhyellä latauksella terävästi, mutta suoraan kohti Pyhärantaa. Maalia ei synny, mutta tilanne on erinomainen esimerkki tilanteesta, jossa Kokko ei millään ehtisikään havainnoida maalivahdin liikkeitä. Onko Kokko siis saanut riittävästi toistoja näistä itselleen tyypillisistä maalintekotilanteista tämän kauden aikana, jotta automaatio on ehtinyt rakentua? Entä uransa aikana? Vai vetikö hän vain jonnekin?

Kysymykset ovat hyökkääjän kannalta tärkeitä, mutta kuten aiemmin todettua, ei yksittäisestä maalintekotilanteista kannata vetää liiallisia johtopäätöksiä. On myös mahdollista, että Kokko oli erinomaisesti valmistautunut tuon tyylisiin maalintekotilanteisiin, ja kaksi seuraavaa vetoa olisivat löytyneet takatolpan juuresta.

Pari minuuttia myöhemmin Kokon heikkoudet ja vahvuudet tulevat esiin samassa tilanteessa.

Kokon pitäisi ehdottomasti liikkua ensin puolustajan selkäpuolelle ja sitten syöttöhetkellä etupuolelle. Tällöin hän pääsisi viimeistelemään positiivisesta peliasennosta yhdellä kosketuksella maalin edestä. Sen sijaan hän alkaa painia puolustajan kanssa ja tekee tilanteen todella vaikeaksi itselleen – ja kokkomaisesti kaivaa sieltä upean maalin.

Lopuksi

Kokon vahvuuksien hyödyntäminen on varmasti kriittinen kysymys Juha Malisen RoPSin hyökkäyspelaamisessa tällä kaudella. Kolmen asian tulisi toteutua, jotta rovaniemeläiset tässä pääsisivät lähelle optimaalista suoritusta. Ensinnäkin murtautumis- ja maalintekovaiheissa Kokon tulisi liikkua vain ensisijaisella maalintekoalueella. Toiseksi Kokkoa tulisi tavoitella, niin keskitysten kuin maata pitkin jalkaan liikkuvien syöttöjen kautta, ensisijaiselta maalintekoalueelta ja usein. Näin RoPS saa kaiken hyödyn irti hänen monipuolisesta ahtaan tilan teknisestä ja fyysisestä pelotteestaan.

Tämän lisäksi Kokolle tulisi luoda myös pari hyvin yksinkertaista pelattavaksi liikkumisen mallia, joita hän alkaisi harjoitella, jotta saisi pikkuhiljaa lisää maalintekoyrityksiä. Esimerkiksi kun aikainen keskitys on lähtemässä, hyökkääjä ottaa kolme askelta puolustajan pimeälle puolelle ja sen jälkeen hyökkää esiin puolustajan etupuolelta.

Kokkoa vastaan pelatessa on erittäin keskeistä minkälainen puolustaja on hänen kanssaan 1 vastaan 1 -tilanteissa. Jos Boris on fyysisesti vahvoilla kyseisessä taisteluparissa, hän voi luoda tilanteita toivottomistakin syötöistä. Häntä vastaan kannattaakin peluuttaa mahdollisimman fyysistä pelaajaa ja pyrkiä aggressiivisesti katkomaan syötöt ennen kuin ne hänet saavuttavat. Veikkausliigassa tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta näin pelaamalla Kokon puutteet pelattavaksi liikkumisessa saattavat jättää hänet täysin ilman palloja.

Ulkomaan isompia areenoja ajatellen Kokosta paljastuu sama kuva kuin niin monesta muustakin ”hyökkääjälupauksesta” viime vuosina. Pelaajalla on erittäin hyviä yksittäisiä erikoisominaisuuksia, mutta samalla selkeitä pelipaikkakohtaisia puutteita. Kokolla on erinomaisia edellytyksiä maalien tekemiseen niin edellä mainituilla teknisellä ja fyysisillä ominaisuuksilla kuin myös psykologisella puolella röyhkeyden ja itsekkyyden muodossa. Suuri haaste hänellä on pallottoman pelaajan liikkumismallien puuttuminen maalintekovaiheessa. Boriksen ja kaikkien hyökkääjien onneksi kyse ei ole vainusta tai taikatempuista, vaan opittavista asioista.

Tämän artikkelin myötä vetäydymme pienelle kesätauolle ja palaamme taas syyskuussa. Nauttikaa kesästä ja futiksesta!

Kesällä 2004 FC Lahti halusi uuden hyökkääjän. Njazi Kuqi oli lähdössä ennemmin tai myöhemmin ulkomaille. Moottoritie oli kytkenyt kaupungin entistä lähemmäksi Helsinkiä, ja pelaajaliikenne Lahden ja Helsingin välillä oli lähes jokavuotista. FC Lahden kakkosluotsi Luciano Martins kuitenkin vihjasi päävalmentaja Harri Kampmanille, että tällä kertaa autolla kannattaisi ajaa Forssaan, kauas Suomen jalkapalloydinten ulkopuolelle.

Edellisen vuosikymmenen loppupuolella HJK:ssa loistanut Rafael oli palannut Suomeen ja FJK-paitaan kakkosdivisioonaan. Liigaseurat eivät kilpailleet hyökkääjästä, sillä edellisten kausien aikana hän oli pelannut vain muutaman ottelun Hollannissa Heerenveenissä ja Turkissa Denizlisporissa. Forssassa sarakkeeseen oli kertynyt maalimerkintöjä melkein tasatahtia ottelumerkintöjen kanssa. Kampman vakuuttui näkemästään.

Myös Rafael oli innostunut, kun hän oli käynyt Hämeenlinnassa katsomassa FC Lahden peliä. Muutaman surkean vuoden jälkeen mahdollisuus pelata Veikkausliigassa kiehtoi hyökkääjää – senhän takia hän oli Suomeen palannut. Ehkä vielä enemmän Rafaelia kiehtoi pelata hyökkääjänä Jari Litmasen syöttöjen kohteena. FJK olisi kuitenkin halunnut siirtokorvauksen, eikä FC Lahti halunnut sitä maksaa. Siirto sai odottaa.

Kauden jälkeen alkoi tapahtua. Kuqi lähti suurella siirtosummalla Valioliigassa pelanneeseen Birminghamiin, ja Litmanen muutti tammikuussa Saksaan. Rafael puolestaan teki lyhyen testijakson jälkeen sopimuksen Lahteen. Statustaan nostanut seura hankki hänelle pariksi kärkeen Mika Kottilan HJK:sta.

Rafael aloitti ensimmäisen kautensa tekemällä joukkueensa kauden kolme ensimmäistä liigamaalia. Kauden ja 14 maalin jälkeen FC lahden kannattajat äänestivät Rafaelin Vuoden pelaajaksi. Hän sai kaikki äänet.

Lahden ja Rafaelin suhde vaikuttaa ikuiselta, kun sen suhteuttaa hektiseen jalkapalloympäristöön. Hän on pelannut seurassa yli puolet sen olemassaolosta ja välillä solminut suomalaisessa jalkapallossa poikkeuksellisen pitkän kolmivuotisen sopimuksen. Hänen kasvonsa oli hetken maalattuna Lahden toriparkkiin, nyt sama kuva on maalattu Kisapuiston pääkatsomoon.

Muutaman kerran suhdetta on koeteltu. RoPSia vuosina 2010–2011 valmentanut John Allen soitti kerran Rafaelille ja houkutteli Rovaniemelle. Luiz Antonio kokeili puhelimessa, haluaisiko Rafael siirtyä OPS-paitaan. Kun FC Lahti kaudella 2010 tippui, HJK-valmentaja Antti Muurinen halusi entisen luottopelaajansa Helsinkiin. Muurinen soitti Rafaelille ja pyysi hyökkääjää kertomaan palkkapyyntönsä. FC Lahden toimitusjohtaja Jussi Lumio kertoi hyökkääjälle, että seuralla ei ole riittävästi rahaa, joten kannattaa mennä, jos HJK hyväksyy pyynnön. Pari päivää myöhemmin Lumio soitti uudestaan.

”Lumio sanoi, että älä tee mitään, me keksitään fanien kanssa jotain. Yksi fani soitti myös. Palkka oli ehkä pienempi kuin Klubissa, mutta olimme perheen kanssa viihtyneet. Hieno juttu, että fanit pystyivät pelastamaan minut”, Rafael kertoo.

FC Lahden kannattajat maksoivat osan Rafaelin palkasta, joten hän kirjoitti sopimuksen Ykköseen. Edellisen kerran HJK oli havitellut brasilialaista keväällä 2008. Lumio kertoi tuolloin, että HJK:sta olisi soitettu suoraan Rafaelille, jonka pitkä sopimus oli voimassa. HJK:n urheilujohtaja Tuomo Saarnio kiisti, että pelaajia olisi suoraan lähestytty. Hänen mukaansa vain FC Lahdelta oli kysytty, onko Rafael myynnissä.

Jälkikäteen ajatellen paluu Helsinkiin olisi kannattanut mestaruuksien muodossa. Lahdessa oli kuitenkin ennen putoamista tarjolla seuran toistaiseksi hohdokkaimmat hetket. Rafael nostaa kauden 2008 loppuhuipennuksen hienoimmaksi ajakseen FC Lahden paidassa. Kauden viimeisessä ottelussa Lahdella oli mahdollisuus Helsingissä nousta juuri HJK:n ohi kolmanneksi.

”Se on ilman muuta paras hetki, kun voitettiin Helsingissä, mentiin Klubin ohi ja seura pääsi ekaa kertaa Eurooppaan.”

Vuonna 2012 HJK tai mikään muukaan seura ei ollut kiinnostunut. 33-vuotias Rafael palasi Veikkausliigaan polvivaivaisena. Kuntoutumisen jälkeen FC Lahden valmentaja Tommi Kautonen kierrätti Rafaelia vaihtopenkin, laitapelaajan ja pelinrakentajan paikoilla.

”Pelasin väärässä paikassa. Kautosen kanssa oli vaikeaa, kun pelasin harvoin omalla paikallani. Laidassa pitäisi puolustaa, mutta ei se ole vahvuuteni. Kymppipaikalla pitäisi juosta enemmän. Olin aika kaukana sieltä, missä osaan pelata. Kävin juttelemassa muutaman kerran. Hänen mielestään pystyn tekemään peliä kymppipaikalla, josta juoksen boksiin tekemään maaleja. Sitten tipuin penkille. Ajattelin, että lopetan urani.”

Jatkosopimus syntyi vasta tammikuussa 2013. Kautonen oli yhä huhtikuussa sitä mieltä, että Rafael on parhaimmillaan, kun hänet vaihtaa kentälle tunnin pelin jälkeen haastamaan väsyneitä toppareita. Kesäkuun alussa Kautonen sai potkut, kun FC Lahti oli valahtanut viimeiseksi. Seura palkkasi Juha Malisen pelastusoperaatioon.

”Malinen sanoi heti, että kokemuksellani voin pelata sentterinä. Vini Dantas oli tullut joukkueeseen sentterinä, mutta pudotin Vinin kymppipaikalle.”

Rafael pääsi kesäkuusta alkaen säännöllisesti avaukseen. Lopulta hän taisteli maalikuninkuudesta. Hän oli voittanut maalipörssin jo 1997 ja 2007. Kolmas kuninkuus kolmannella eri vuosikymmenellä olisi ollut jo historiallista. Nyt Rafael ottaa itse puheeksi maalipörssin voiton. Hän sanoo harmittelevansa kauden toiseksi viimeistä peliä, jossa hän kohtasi maalikuninkuudesta taistelevan Tim Väyrysen. Hongan maalivahti Tuomas Peltonen torjui Rafaelin rangaistuspotkun, kun taas Väyrynen onnistui kertaalleen maalinteossa.

Malisen jälkeen Lahteen palkattiin Toni Korkeakunnas. Hän määritteli Rafaelin 35-vuotiaana jälleen pelin keskiöön.

”Ensimmäisissä tapaamisissa näin, että hän ei ollut hirveän hyvässä fyysisessä kunnossa. Ei hän ollut tänäkään vuonna tammikuussa. Annoin Rafaelille aikaa, sillä kokenut pelaaja tietää, koska pitää olla kunnossa. Ei hän viime vuonna ollut keväällä parhaimmillaan, eikä ole nytkään. Kun kentät paranevat, Rafaelin ominaisuudet pääsevät esille”, Korkeakunnas kertoo.

Rafael ei ole keväällä tehnyt yhtäkään maalia. Otteluruuhkassa hän on välillä aloittanut avauksessa, välillä penkillä. Ehkä kovin jyrkkiä tulkintoja ei kannata kuitenkaan tehdä vielä toukokuussa. Rafaelin maalinteko perustuu asioihin, joihin pieni hidastuminen viime kaudesta ei valtavasti vaikuta.

”Rafael ei ole joka kerta maalipaikassa keksimässä uutta ratkaisua, vaan hänellä on pari patenttia. Hän katsoo, miten maalivahti on sijoittunut ja osaa tehdä valinnan. Kun katsoo Rafaelin tekemiä maaleja, siellä on voimakkaita sijoituksia sisäterällä 16–18 metristä maalivahdin ohi. Hän ei tarvitse nilkkapotkua tilanteisiin, joissa monella muulla potkutekniikka ei riitä samanlaiseen laukaukseen”, Korkeakunnas avaa.

Jalkapallolehden analyytikko Kimmo Eronen arvioi viime kesänä Rafaelin olevan loistava esimerkki ominaisuuksista, joita maalintekijä tarvitsee.

”Jos Rafael käyttää pallon kanssa maalintekosektorilla useamman kuin yhden kosketuksen, hän pyrkii aina ottamaan ensimmäisen kosketuksen niin, että a) se on suojauksen puolella suhteessa vastustajaan jos tilaa on vähän b) ensimmäisen ja toisen kosketuksen välinen aika on mahdollisimman lyhyt, toisen kosketuksen ollessa yleensä maalintekoyritys”, Eronen arvioi.

”Maalintekotilanteessa Rafael pyrkii aina ensin havaitsemaan maalivahdin sijoittumisen suhteessa maaliin ja tekee ratkaisunsa tyhjän tilan mukaan. Jos hän ei ehdi havainnoida, lähtee pallo yleensä nopeasti veskarin tulokulmaa kohti, jolloin se on keskimäärin maalivahdille haastavampi torjuttava, kun oma liike on nopeassa tilanteessa vastakkaiseen suuntaan.”

Eronen kuitenkin muistutti, että vaikka Rafael sijoittuu boksissa fiksusti vaara-alueille, hän ei ole hyvä liikkumaan pelattavaksi maalintekopaikkoihin.

”On erittäin harvinaista, että Rafael pystyisi oikein ajoitetulla liikkeellä irtoamaan tiukasta vartioinnista. Keskityksen lähtiessä Rafael ei hakeudu systemaattisesti ensin ’väärälle’ puolelle tehdäkseen itselleen tilaa sille puolelle, mistä haluaa maalintekoyrityksen saada. Näin hänet on myös helpompi vartioida. Paremmat pelattavaksi liikkumiset mahdollistaisivat myös enemmän ensimmäisen kosketuksen maalintekoyrityksiä, jotka tuottavat huippujalkapallossa useammin maaleja kuin seuraavien kosketusten suoritukset. Rafaelin puutteet saattavat olla myös kotimaisen jalkapallon onni: olisiko ilman niitä Eredivisie tullut tutummaksi?”

Vanheneminen voi olla traagista, ainakin jos sitä ei hyväksy. Jalkapallo ei pelinä muutu yhtä nopeasti kuin moni muu ammatti. Syöttömäärät kasvavat, joukkueet toimivat tarkemmin valmennettuina kollektiiveina ja pelaajat ovat yhä kovempia urheilijoita. Silti muutamassa vuodessa ei tarvitse teknisen kehityksen takia opetella täysin uusia tehtäviä, eikä yrityksen toimiala voi vaihtua Nokian tapaan useaan kertaan FC Lahden lyhyen historian aikana. Hyökkääjän tehtävä on yhä tehdä maaleja, vaikka siihen yhdistyisi uusi tapa prässätä vastustajaa tai pelata pidempiä hyökkäyksiä. Pelaajaan vanheneminen vaikuttaa kuitenkin nopeammin kuin perusduunariin. Se ajan ja tilan muodostama yhtälö, jossa oli vielä muutama vuosi hieman muita edellä, katoaa lähtönopeuden ja kestävyyden väistämättä heikentyessä.

”Jalat eivät enää liiku kuten aiemmin, ikävä kyllä. Nopeus katoaa vuodesta toiseen, mutta vielä pärjään Veikkausliigassa. Kun nopeus ei riitä, pitää kehittää muuta. Olen boksin pelaaja, yritän pysyä enemmän keskellä. Kun pallo tulee, niin laitan sen sisään. Alkukausi ei ole ollut hyvä, mutta pystyn vielä parempaan”, Rafael pohtii.

Yhtälöä voi ratkoa ajattelua nopeuttamalla. Kun Rafael lopulta pääsi pelaamaan ja harjoittelemaan Litmasen kanssa, hän sai tukea muuttumiseen.

”Jari ohjeisti kuinka liikkua, kun hän lukee peliä aika hyvin. Hän näytti, miten juosta topparin selustaan tai miten pelata lyhyellä vastaan. Fiksuna pelaajana Jari liikkui tyhjään tilaan ja sai aina pallon vapaana, vaikka vastustaja olisi laittanut pelaajan perään. Jari muuttui myös pelaajana, kun jalat eivät enää liikkuneet niin hyvin”, Rafael arvioi.

Korkeakunnaksen mielestä hidastuminen ei ole ollut Rafaelille niin dramaattista, koska hyökkääjä ei ole ikinä yksipuolisesti elänyt nopeudellaan. Hyökkääjän pitää vain valita hieman tarkemmin taistelut, jotka ovat voitettavissa.

”Hän pystyy rytmittämään hyökkäyksiä. Ei Rafael taistele pääpalloista topparien kanssa. Hänen kauttaan voi pelata nopean tai hitaan hyökkäyksen. Nopeissa hyökkäyksissä hän lukee tilanteen, jos laituri on menossa. Jos pallo tulee etupuolelle, harvoin Rafael sitä menettää. Hän pystyy suojaamaan palloa, jotta ehdimme useammalla pelaajalla hyökkäämään”, Korkeakunnas arvioi.

Peli ympärillä on myös muuttunut, Rafaelin mielestä parempaan suuntaan. Jossain muualla kehitys on ollut nopeampaa kuin Suomessa, mutta pelin muutos on helpottanut Rafaelin kamppailua aikaa vastaan.

”Suomeen tullessani Klubissa oli parhaat pelaajat, ja ne pelasivat parasta jalkapalloa. Muita joukkueita oli surkea katsoa. Ne pelasivat rumasti pitkää palloa, lyhyttä syöttöä ei ollut. Nyt useampi joukkue yrittää pelata maata pitkin lyhyttä syöttöä. Aika moni joukkue pystyy avaamaan lyhyellä topparille ja rakentamaan pelin. Pohjapelaajatkin hakevat hyvin palloa. Paljon on toki parannettavaa”, Rafael arvioi.

Vanhimman tyttärensä kanssa asuva Rafael aikoo jäädä Lahteen uransa jälkeen. Hän tekee vuoden sopimuksia niin kauan kuin valmentaja ja seura häntä tarvitsevat. Jälleen viime kauden jälkeen yksi valmentaja koki Rafaelin tärkeäksi, kun Korkeakunnas piti Tucoa liian samankaltaisena hyökkääjänä ja ei sen takia tarjonnut kamerunilaiselle jatkosopimusta.

”Katsotaan aina, mitä valmentajat haluavat. Sitten keskustellaan seuran kanssa rahasta. Urani jälkeen haluaisin käydä valmennuskurssit ja jatkaa jalkapalloympäristössä. Valmentaja menee sinne, missä on hyvä työpaikka, mutta tulevaisuudessa suunnitelmani on valmentaa FC Lahdessa”, Rafael sanoo.

Lehtien arkistot vahvistavat kuvaa vaatimattoman miehen tavallisista maaleista. Vuodesta toiseen hän on kertonut yrittävänsä parhaansa, joukkueen olevan yksilön yläpuolella ja kannattajien olevan osa seuraa. Nyt hän arvostelee yhtä valmentajaa, harmittelee jaloista livennyttä vuoden 2013 maalipörssin voittoa ja jopa ohjeistaa kannattajia keskittymään hieman lapsiystävällisempään kannattamiseen. Mitään suurta dramatiikkaa on kuitenkin turha etsiä.

Joitakin pelaajia määrittää yksi hetki. Tuuletus, saksipotku, harhautus tai satumainen maali. Rafaelia määrittää jatkuvuus, jota hän on tuonut myös seuraan. Hänestä painatetuissa paidoissa ja Kisapuiston katsomorakenteessa näkyvät tunnistettavat kasvot, jotka symboloivat tuota jatkuvuutta, ei hetkeä. Rafaelin aikana FC Lahti on vakiinnuttanut asemansa uskottavana jalkapalloseurana.

Rafaelin saapuessa seuran identiteetti oli selkeästi heikompi. Syyskuussa 2006 Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Kalle Veirto tylytti analyysissään FC Lahden kymmenvuotisen historian jälkeen ojassa olevaksi seuraksi, joka ei ole pelannut itseään lahtelaisten sydämiin. Hänen mukaansa ilman toilailevaa fanijoukkoa kukaan ei osaisi sanoa siitä mitään, Lahdessa tai kaupungin ulkopuolella.

”Ei auta, että FC Lahdella on Suomen parhaat fanit (pari vuotta sitten ainakin), neljä taitavaa pallonkuolettajaa ja Rafael, kun ympärillä leviää tuulitakkien hautuumaa”, Veirto kirjoitti.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että yksi pelaaja ja kannattajat ovat auttaneet, kun nuori seura on selvittänyt vaarallisimmat teinivuotensa. Samalla ympäriltä kaikki muut pelaajat ovat vaihtuneet ja seura on siirtynyt Hiihtostadionilta kohti Kisapuistoa. Rafael unelmoi vielä paremmasta jalkapallostadionista Kisapuistoon. Muutoksen ohella Rafael näkee ympärillä myös pysyvyyttä.

”Eihän kaupunki ole paljon muuttunut. Kaikki pysyy melkein samanlaisena. Enkä näe, mitä tässä kaupungissa pitäisi muuttaa.”

Tänään HJK:n ottelut Mestarien liigan karsinnoissa ovat jopa kansallisen kiinnostuksen kohteita ja keräävät stadionin täyteen innokkaita. Vuonna 2003 Klubin lähtiessä ajamaan takaa MTK Budapestin ensimmäisessä osaottelussa ottamaa 3-1-niskalenkkiä Myyrmäen stadionin lehtereille Vantaalle (unkarilaiset kieltäytyivät pelaamasta Finnair Stadiumin juuri asennetulla tekonurmella) oli vaivautunut 2650 etukäteen masentunutta kulkijaa. Toiset asiat eivät muutu. Ennen otteluparia päävalmentaja Keith Armstrong ilmoitti HJK:n olevan selkeä altavastaaja johtuen hirvittävän otteluruuhkan aiheuttamasta väsymyksestä. Myös ensimmäisen osan lopetuksessa oli jotakin tuttua. Klubin hirvittävän painostuksen päätteeksi romanialainen Daniel Rednic kävi nakkaamassa kolmannella lisäaikaminuutilla 3–1-osuman kotijoukkueen toisen puoliajan ainoasta kontrolloidusta hyökkäyksestä.

Klubin joukkue tuolla kaudella oli vahva. András Vilnrotterin ja Joakim Jensenin johtama puolustus oli yksi liigahistorian vahvimmista, hyökkäyspelin naruja nyki vielä pulmusmaisen puhtoinen Alexei Eremenko junior, tulivoimaa toi hujoppikaksikko Toni Kallio ja Mika Kottila. Kauden komeetta oli kuitenkin Ykkösen Tervareista napattu hyökkääjälupaus Juho Mäkelä. Sarjatasoa alempaa ponnistavilla hyökkääjillä on usein sopeutumisvaikeuksia erilaiseen tempoon, mutta kesään mennessä ”Mäksä” oli sarjan tulikuumin kärki. Hänen osumansa ratkaisi ensimmäisen karsintakierroksen tuskaisen kamppailun pohjoisirlantilaista Glentorania vastaan ja paikan avauskokoonpanossa MTK:ta vastaan Mäkelä sinetöi upottamalla kotimaan kentillä peräkkäisissä kamppailuissa FC Interin ja FC Lahden. Maalin hän niittasikin unkarilaisten verkkoon Klubin kuroessa kuumeisesti etumatkaa kiinni, mutta paikalla olleet muistavat oululaisen esityksen muista syistä.

”Muistan kyllä hyvin. Nuorempana olin semmoinen pelaaja, oli tosi paljon paikkoja ja paljon maalejakin tein, mutta viimeistelytaito ei ollut sitä mitä se on nykyään. Siinäkin pelissä jäi se toinen maali tekemättä, vaikka oli kyllä, joo, muutama… muutama paikka”, nauraa Mäkelä. MTK-ottelu oli merkittävä hetki mielikuvan Mäkelästä paaluttamisessa jalkapallofolkloristiikkaan. Tuskainen voittamalla putoaminen henkilöityi näyttävästi kolme loistavaa mahdollisuutta käyttämättä jättäneeseen nuorukaiseen. ”Semmoinen maine sitten jäi, että tuhlaan paljon tilanteita.”

Kaikkiaan kausi oli kuitenkin huikea läpimurto. Liigassa ”Mäksä” iski 13 täysosumaa, voitti vuoden pääsarjatulokkaan palkinnon ja kahmaisi Klubin kanssa seurahistorian toisen tuplamestaruuden. Kutsu A-maajoukkueen paitaan kävi seuraavan vuoden alussa ja kauden 2005 maalikuninkuuden jälkeen väylä oli auki siirrolle Euroopan kentille. Viimeisen vuosikymmenen aikana hän on pyyhältänyt vaihtelevalla menestyksellä Skotlannin, Sveitsin, Saksan ja Australian kentillä, käyden välissä voittamassa HJK:n paidassa Suomen mestaruuden kolmesti ja maalikuninkuuden kertaalleen. Maineestaan huolimatta. Tai sen ansiosta.

Mäkelä on poikamaisen charmantti, kentällä ja sen ulkopuolella. Hänen omalaatuinen tapansa karata vastustajan puolustuksilta käsi ja kroppa pystyssä, taaksepäin vilkaisematta, on parhaimmillaan kuin Busterin sivuilta. Ajoittain näyttää kuin Mäkelällä olisi menossa oma sadan metrin finaalinsa muiden vain sattumalta pelatessa jalkapalloa ympärillä. Pelaamisen ja pelin nautinto hehkuu hänestä.

”Kyllä mä innostun tosi paljon, tykkään katsoa isoissa porukoissa pelejä, pitää kisastudioita. Edelleen jos näkee hienoja suorituksia on vaikea pysyä penkissä. Eilenkin kun katsoi Mestarien liigaa, olin ihan fiiliksissä siitä kuinka hienoa se peli oli. Ei sitä tunnetta mistään muusta lajista saa. Kai minussa on vähän jalkapalloromantikon vikaa”, myhäilee ”Mäksä” ja kiemurtelee kuin haluaisi rekonstruoida eiliset osumat systeemistään ulos.

Atleettisuus ja into kumpuavat nuoruudesta. Mäkelän urasta on mahdotonta kertoa puhumatta hänen yleisurheilutaustastaan. Se paljastaa paljon hänen tavastaan pelata ja asenteestaan ammattilaisuuteen. Lopullinen lajivalinta tapahtui 15-vuotiaana, mutta suunta oli selvä.

”Ymmärsin vasta ehkä siinä 13- tai 14-vuotiaana, että musta voi tulla jalkapalloilija ja lähdin tavoittelemaan sitä. Se oli pikkupojan unelma, jalkapallo on ollut urheilussa se suuri rakkaus koko elämän. 1990 MM-kisoista muistikuvat on vielä aika hataria, mutta 1994, kun piti herätä katsomaan keskellä yötä pelejä USA:sta, silloin heräsi halu pelata itse suurilla areenoilla.”

Lajitaustan merkitys kuitenkin näkyy kaikessa. ”Yleisurheiluvalmennus on tosi systemaattista. Siinä juostaan kelloa vastaan ja hypätään mittaa vastaan, fuskata ei voi. Tietää täsmälleen kuinka hyvin on treenannut. Sieltä on jäänyt mukaan paljon harjoitteita, se on vaikuttanut paljon fysiikkaani ja juoksemiseeni, olemukseen urheilijana”, Mäkelä toteaa selkäänsä suoristaen.

Tavallaan kysymys on munasta ja kanasta. Missä määrin jalkapalloilijan ominaisuudet tekevät hänestä tietynlaisen pelaajan? Kuinka paljon taas oli kysymys siitä miten hänen ominaisuuksiaan halutaan hyödyntää? Vahvuudet heijastuvat pelaajaan monesti niin vahvasti, että hänen muut ominaisuutensa jäävät sen varjoon. Syntyy mustavalkoinen karikatyyri. Mäkelän ura jalkapalloilijana alkoi hyökkääjän mallin ollessa muutoksen kourissa. Yhden kärjen pelitapojen lisääntyessä fyysisten ominaisuuksien vaatimustaso kasvoi. Pitkät, vahvat ja nopeat, kaksinkamppailuita voittavat hyökkääjät jyräsivät heiveröisemmät kollegansa alemmas kokoonpanossa. Mäkelä sopi täydellisesti uuteen muottiin. Mutta pakottiko valmis malli yhä syvemmälle sisäänsä?

”Tuntuu, että se teki minusta ainakin muiden silmissä tietynlaisen pelaajan. Ja kun muut näkevät tietyllä tavalla ja odottavat tiettyjä asioita, niin niihin odotuksiin pitää pystyä vastaamaan. Jos minua pidettiin yksipuolisena pelaajana, niin aloin itse miettimään että miksi tekisin jotain muuta? Tein silloin niitä asioita joissa minuun uskottiin ja joita minulta odotettiin. Olisin mahdollisesti pystynyt, ja halunnutkin, tehdä vähän erilaisia asioita kentällä. Jossain vaiheessa en sitten enää pyrkinytkään siitä maineesta eroon, vaan yritin kehittyä niissä asioissa”, pohtii Mäkelä.

”Se on jalkapallossa kaikkein tärkeintä. Jos on vahvuus, kuten minulla on ollut aina nopeus, niin sen kehittäminen on elintärkeää. Hyväksi jalkapalloilijaksi voi tulla jos kaikki ominaisuudet ovat hyvällä tasolla, mutta täytyy olla jokin erikoisominaisuus joka erottaa joukosta, jotta voi päästä huipulle. Maailma on täynnä hyviä jalkapalloilijoita, jotka eivät pääse koskaan pitkälle koska heillä ei ole erikoisvahvuuksia. Oli se sitten nopeus, hyvä vasen jalka, vahvuus, pituus tai pelinäkemys”.

Tällä tavalla katseltuna jalkapalloilijat ovat polkuriippuvuuden armoilla. Aiemmat valinnat vaikuttavat siihen minkälaisia vaihtoehtoja heille jatkossa on tarjolla. Kun korsto hankitaan joukkueeseen perustuen maineeseensa vahvana pääpelaajana, tekee hän tietenkin kaikkensa vastatakseen huutoon. Polulta poikkeaminen on vaikeaa ja usein tyhmää. Pelaajat erikoistuvat jalkapallossa yhä enemmän rooleihinsa ja heidän uransa perustuvat niihin. Kaikkien raakileen kulmien hiominen saattaakin hidastaa kehitystä osa-alueella, jossa pelaajalla olisi mahdollisuus nousta maailman huipulle. Suomalaisen pelaajatuotannon yhden pitkäaikaisista vitsauksista voikin ajatella olevan juuri tasapaksujen tallustajien tuottaminen. Virheisiin ja epäonnistumisiin keskittyminen on kaikilla tasoilla tärkeässä asemassa jalkapallosta käytävässä keskustelussa.

Mäkelä huokaa syvään. ”Sanotaanko, että nuorempana se harmitti. Vaikka teki mitä kentällä, antoi hienon syötön tai otti täydellisesti haltuun, niin se ei vaikuttanut millään tavalla vaan ajateltiin vaan että menee sormi suuhun pallon kanssa. Ei se enää harmita, enkä usko että minua enää niin nähdäänkään. Pystyn tuomaan paljon muuta joukkueeseen. Ulkomailla sitä on vaadittu, en olisi pärjännyt niin yksipuolisena pelaajana kuin ehkä olin lähtiessäni.”

Vahvuuksillaan Mäkelä kuitenkin edelleen menestyy. Valmentajat rakentavat joukkueitaan tarinoiden kautta. Päässä on ajatus siitä kuinka joukkue tulee pelaamaan, tehtävänä on löytää oikeanlaiset miehet sitä toteuttamaan ja opettaa heidät tekemään se oikein. Muuttujien määrä on valtava, joten usein roolit ovat karkeita. Pelitapaan voidaan ajatella tarvittavan iso target-hyökkääjä, pallovarma toppari tai nopea laituri. Pelaajan lähtiessä toimivasta systeemistä tilalle hankitaan usein mahdollisimman saman profiilin korvaaja. Melkein yhtä usein se epäonnistuu. Mike Havenaarin hankinta HJK:n paitaan on taas kiinnostava esimerkki yrityksestä tuoda joukkueen pelitapaan uusi ulottuvuus. Joukkue harjoittelee vielä uuden targetinsa vahvuuksien hyödyntämistä, eikä ainakaan alkukausi ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Uudenlaisen pelaajan kohdalla on helppoa nähdä mitä hän voi joukkueeseen tuoda, mutta kuinka vaikeaa on arvioida etukäteen miten merkittäviä osasia pelistä menetetään? Mäkelän matka jatkuu tällä kaudella Vaasassa, VPS:n väreissä. Koska hän sopii päävalmentaja Olli Huttusen suunnitelmaan.

”Vepsu on ollut tiiviisti puolustava joukkue viime vuosina ja perustanut pelinsä monesti vastahyökkäyksiin. Siihenhän minä sovin erittäin hyvin. Joukkueessa on muutenkin paljon nopeutta hyökkäyksessä, joten meillä on ehdottomasti hyvät valmiudet pelata näin. ”Oka” soitti minulle ja teki selväksi että todella haluaa minut joukkueeseen. Tarjolla oli suuri rooli. Puhuimme siitä miten sovin joukkueeseen ja pelityyliin sekä siitä että joukkue on nuori ja kaipaa kokemusta. Minut haluttiin myös opastamaan ja näyttämään esimerkkiä.”

Alku on ollut vaikea. Tätä kirjoitettaessa Mäkelä on osunut kahdesti, mutta neljän ottelun jälkeen joukkueen pistesaldo näyttää pyöreää nollaa. ”Iso pettymys tämä on ollut, ei siitä mihinkään pääse. Ensimmäisissä peleissä oli positiivisiakin asioita, mutta tulostaululla ne eivät ole vielä näkyneet. Nyt olemme miettineet mitä meidän pitää muuttaa ja kaikki ovat varmasti katsoneet peiliin. Tästä on vain yksi suunta ja se on ylöspäin.”

Itseluottamusta ja uskoa Mäkelältä ei puutu. Eikä hyökkääjältä tietysti voikaan. ”En missään nimessä sulje pois vielä ulkomaille lähtemistä. Minulla on hyviä pelivuosia jäljellä”, hän ilmoittaa. Ei pidäkään liioitella hänen uransa askelten riippumista muista. Vaikka vaatimukset olisivatkin vaikuttaneet siihen minkälainen pelaaja hänestä tuli, on ”Mäksä” pohjimmiltaan juuri sitä mitä haluaakin olla. Hänen nälkänsä maalien tekemiseen on valtava. On aina ollut.

”En voi kuvitella, että olisin ollut muu kuin hyökkääjä. Olin nuorempana toppari, ehkä 11-vuotiaaksi. Olin kai ihan hyväkin siinä. Meillä oli niin hyvä joukkue, että teimme paljon maaleja ja minä katselin kauempaa kuinka mukavalta maalien tekeminen näytti ja päätin että haluan myös tehdä maaleja, joten ilmoitin valmentajalle että haluan ylemmäs. Pääsin aluksi keskikentälle, sitten hyökkääjäksi ja sitten niitä maaleja alkoi tulemaan. Ja on tullut siitä asti.”

Samaa tarinaa kertoo myös lista suosikkipelaajista. ”Ruud van Nistelrooy oli sellainen jota yritin seurata ja jonka pelaamisesta yritin oppia. Nuorempana ”oikea” Ronaldo oli samanlainen”, Mäkelä kertaa. Mielenkiintoisempi on kuitenkin kolmas nimi ja tapa, jolla hän sen nostaa. ”Sellainen jalkapalloromantikon valinta olisi Zinedine Zidane. Jos joskus voi sanoa, että jalkapallo on taidetta, niin häntä lähemmäs ei pääse.”

Jalkapallolla on omituinen suhde fyysisyyteensä. Vastikään edesmennyt Eduardo Galeano, hattu kourassa pitkin maailmaa kulkeva hyvän jalkapallon kerjäläinen, suri ammattilaisurheilun teknokratian tehneen jalkapallosta salamannopeutta ja raakaa voimaa. Jalkapalloa, josta puutuu ilo, joka tappaa mielikuvituksen ja kieltää uskalluksen. Tapaamme arvostaa pelaajia, jotka melkeinpä kieltäytyvät olemasta nopeita tai vahvoja ja pärjäävät siitä huolimatta. Se on jonkinlaista rakkautta kehityksen jarruja, kapuloita rattaissa, kohtaan. Inhoa elämän vauhdin kiihtymistä kohtaan. Se on sama ilmiö kuin Charles Dickensin viha rautatien saapumisesta Lontooseen ”Dumbey ja pojassa” tai Roald Dahlin kauhistus television aivot sulattavasta vaikutuksesta ”Jali ja suklaatehtaassa”.

Mutta jalkapallo on nopeampaa ja muuttuu aina vain nopeammaksi. Viime vuonna Journal of Science and Medicine in Sportissa julkaistu australialaistutkimus tarkasteli MM-kisojen otteluita vuodesta 1966 vuoteen 2010 ja havaitsi pallon liikkuvan 15 prosenttia nopeammin Etelä-Afrikan kisojen otteluissa. Vielä merkittävämpää on tuloksissa havaittu kasvu pelaajien tiiviydessä pallon ympärillä. Joukkueet pysyvät vuosi vuodelta tarkemmin muodossaan puolustaessaan, joka tarkoittaa että hyökätessä sen rikkominen nopeilla juoksuilla tilaan muuttuu jatkuvasti tärkeämmäksi.

Silti, lähtökohtien muuttuessa myös se minkä näemme kauniina muuttuu. Ehkä ”Mäksän” taide vain on toisenlaista. Ei Rembrandtia, vaan sarjakuvaa. ”Mielipideasioitahan nämä ovat. Kun katsoo jotain Ronaldoa joka tekee kauden 43:tta maaliaan, niin ei se ole yhtä kiinnostavaa. Se on jopa liian täydellistä, kun ei ole mitään heikkouksia. Ei sellainen täydellisyys samalla tavalla kosketa kuin Zidane tai Maradona”. Tai Mäkelä. Epätäydellisyydessään täydellinen.

Stadionilla jäät kipattiin isoon roskikseen ja sekaan kaadettiinn kylmää vettä. Resepti on tuttu alasarjajoukkueiden illanvietoista, mutta saavi oli nyt tavallista suurempi eikä sinne laitettu alkoholijuomia. Sen sijaan sinne menivät ottelussa pelanneet SJK:n pelaajat.

SJK:lla olisi kyllä ollut aihetta juhlaan. Rovaniemen Palloseura oli kaatunut juuri 1–0. Peli oli alkanut kulkea, ja nousijajoukkue oli kolmen ottelun voittoputkessa. Nyt ajateltiinn kuitenkin tulevaa. Seuraava ottelu, paikallispeli VPS:ää vastaan Vaasassa odotti kolmen päivän päästä – ja SJK oli alkanut jo voittaa tuota matsia.

Pieniä marginaaleja satoi seinäjokelaisten laariin joka kerta, kun pelaaja kastautui jäiseen veteen. Lihaskudosten palautumista nopeuttava kylmäallas on ollut eurooppalaisten huippujoukkueiden vakiovaruste jo vuosia. Veikkausliigan seuroilla ei ole kalliisiin ammeisiin varaa, mutta lähes vastaavaan lopputulokseen pääsee viitseliäisyydellä, tietotaidolla ja halpahallista hankitulla muutaman kympin muovisaavilla.

Jäillä täytetty roskis on symboli. Se on yksi niistä pienistä mutta tärkeistä asioista, joiden ansiosta SJK:lla oli viime vuonna vähiten loukkaantumisia Veikkausliigassa.

Kolme päivää RoPS-ottelun jälkeen SJK voitti Vaasassa. Kun kesäkuu päättyi, SJK oli voittanut reilussa kolmessa viikossa kaikki kuusi otteluaan. Se ei ollut sattumaa. Juuri tällaisessa ottelutahdissa SJK on muihin liigajoukkueisiin verrattuna parhaimmillaan.

Ja juuri ruuhkassa pärjääminen nosti sen lopulta liigassa hopealle.

Veikkausliiga on pelitahdiltaan rytmihäiriöinen sarja. Välillään mennään hitaasti, pelataan yksi peli viikossa tai pidetään parin viikon maaottelutauko. Toisinaan taas tahkotaan kuukauden ajan peliruuhkaa sellaisella tahdilla, että laajarinkisiä huippujoukkueitakin hirvittäisi.

”Veikkausliiga on pienten marginaalien peliä. Jos joukkueet pelaisivat koko kauden peli per viikko -tahtia, erot tuskin tulisivat niin selvästi esille”, SJK:n valmentaja Simo Valakari toteaa.

Tilastot todistavat Valakarin arvion oikeaksi. Kun tarkastelee joukkueiden viime kauden suorituksia normaalilla pelitahdilla ja otteluruuhkassa, on kuin katsoisi kahta eri sarjaa. Selkein ero on, että joukkueiden pelatessa kerran viikossa kotietu sulaa pois. Harvakseltaan pelatuissa otteluissa vierasjoukkueilla on käytännössä sama pistekeskiarvo kuin kotijoukkueilla.

Äkkiseltään tämä kuulostaa järjettömältä. Jokainen tietää, että kotiedulla on merkitystä. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tekemä Veikkausliigan tekninen raporttikin kertoo, että kotijoukkueet tekevät vieraita enemmän maaleja ja saavat otteluista keskimäärin 0,53 pistettä enemmän.

Suurin osa koti- ja vierasjoukkueiden eroista syntyy otteluruuhkassa, toisin sanoen silloin kun ottelut pelataan 3–4 päivän välein. Viime kaudella kotijoukkueet saivat näistä peleistä yli puolet enemmän pisteitä (1,73 vs. 1,06) kuin vierailijat.

Veikkausliigassa tiukka pelitahti tekee valtaosan kotiedusta. Siksi ei ole lainkaan samantekevää, pelaako joukkue otteluruuhkassa enemmän kotona vai vieraissa. Tai onko sillä vieraspeli Rovaniemellä viikon vai parin päivän palautumisen jälkeen.

Otteluohjelmassa ruuhkaotteluiden jakaumat eivät mene tasan. Esimerkiksi SJK:lla oli viime kaudella ruuhkassa kaksinkertainen määrä vieraspelejä kotiotteluihin verrattuna. Miten ihmeessä joukkue pystyi kääntämään asetelman eduksi itselleen?

”Pelimme sopii paremmin vieraspeleihin. Kotikenttämme on vähän pieni, joten vastustaja voi tehdä meille asiat siellä vaikeiksi”, Valakari vastaa.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kyse ei ole pelkästään pelaamisesta kotona tai vieraissa. SJK otti otteluruuhkassa neljästä kotipelistä kymmenen pistettä. Se on kivenkova suoritus. Mitaleille se ei olisi kuitenkaan päässyt, ellei se olisi ottanut takonut otteluruuhkassa kahdeksan vieraspeliään liigan kovimmalla 1,75 pisteen keskiarvolla.

Kyse ei ole siitä, että SJK olisi ollut ruuhkassa hyvä vain kotonaan tai pelkästään vieraissa. Se oli ruuhkassa hyvä, missä tahansa se pelasikaan.

SJK otti ruuhkapeleistään keskimäärin kaksi pistettä. Edes ylivertaisella materiaalilla operoiva HJK ei pystynyt samaan.

Otteluruuhkaa voi katsoa kahdesta vinkkelistä. Voi tarkastella, kuinka hyvin joukkue pärjää silloin, kun sillä on pelejä tiheään tahtiin. Tai sitten voi selvittää, miten joukkue pärjää, kun sen vastustajat ovat otteluruuhkassa.

Nämä kuulostavat samoilta asioilta ja ovatkin monen joukkueen kohdalla pitkälti päällekkäisiä. Poikkeuksiakin on. HJK pelasi yli puolet enemmän ruuhkaotteluita kuin yksikään toinen liigaseura. Tämä tarkoitti sitä, että se kohtasi usein ruuhkassaan joukkueita, joilla oli ollut huomattavasti enemmän lepoaikaa kuin sillä.

Tämä on tietysti normaalia menestyvälle joukkueelle, mutta mikäli Klubin haluaa samalle viivalle muiden joukkueiden kanssa, pitää katsoa, miten se pärjäsi, kun sen vastustaja oli otteluruuhkassa.

Sixten Boströmin aikana HJK alisuoritti tällaisissakin otteluruuhkissa. Se ei pystynyt hyödyntämään oikeastaan ollenkaan vastustajiensa väsymystä ja laajempaa ja laadukkaampaa materiaaliansa. Kun vastustajat olivat otteluruuhkassa, HJK sai heiltä noin 15 prosenttia vähemmän pisteitä kuin pidempään levänneiltä vastustajilta. Ainut syy tähän voi olla se, että HJK väsyi itse pienirinkisempiä vastustajiaankin pahemmin.

Tämä kaikki on muuttunut Mika Lehkosuon myötä. Pelaajarotaation käyttöönotto on johtanut siihen, että HJK on Lehkosuon alaisuudessa saanut ruuhkassakin parhaan irti pelaajistostaan.

Kun vastustajilla on ollut korkeintaan neljä päivää edellisestä ottelusta, HJK on vienyt heiltä keskimäärin 2,5 pistettä. Pistekeskiarvo on 30 prosenttia korkeampi kuin normaalilla tahdilla pelaavia vastustajia vastaan ja kolmanneksen korkeampi kuin se oli Boströmin aikaan.

HJK on materiaalinsa käytössä siellä missä sen pitää ollakin. Mutta hirveän kaukana ei ollut SJK:kaan. Se saalisti viime vuonna otteluruuhkassa olevilta vastustajilta keskimäärin 2,36 pistettä. (Ja kuten alla olevasta kaaviosta näkyy, SJK:n ruuhkamenestystä ei voi selittää pelaajaringin laajuudella.)

Sen sijaan vähintään viisi päivää ennen ottelua levänneiltä vastustajilta SJK otti keskimäärin peräti pisteen vähemmän (keskiarvo 1,37). Mistä on kyse? Jotain osviittaa asiasta saa, kun tarkastelee, mitkä joukkueet ovat kärsineet ja mitkä taas hyötyneet otteluruuhkasta.

SJK ja FC Lahti laitettiin viime kautta analysoidessa toisinaan samaan koppaan, koska molemmat mitalistit puolustivat hyvin ja kummankin otteluissa syntyi vähän maaleja. Kun joukkueiden tilastoihin perehtyy tarkemmin, huomaa kuitenkin nopeasti, että viime kaudella SJK ja Lahti oli veistetty aivan eri puista.

Kenties kaikkein selvimmin tämä näkyy siinä, miten ottelutiheys vaikutti joukkueisiin. Lahti oli hitaan ottelutahdin mestari. Kun pelejä oli korkeintaan kuuden päivän välein, lahtelaiset eivät hävinneet kertaakaan. Joukkue saalisti harvakseltaan pelatuista 15 ottelusta peräti 35 pistettä.

Ratkaisevaa ei ollut se, oliko ottelu kotona vai vieraissa. Kun Lahdella oli paljon valmistautumis- ja palautumisaikaa, se oli aina vaarallinen. Kun ottelutahti tiheni, päijäthämäläisten pelaaminen romahti. 14 ruuhkaottelustaan Lahti sai vain 24 pistettä.

SJK:lle kävi päinvastoin. Sen pistemäärä nousi otteluruuhkassa merkittävästi. Yksi syy tähän oli SJK:n pelitapa. Lahti hyökkäsi paljon nopeilla hyökkäyksillä – toisin sanoen vastaiskuilla. Samoin teki toinen otteluruuhkassa romahtanut joukkue Vaasan Palloseura.

SJK teki sen sijaan teki kaikista liigajoukkueista vähiten maaleja nopeista hyökkäyksistä. Joukkue hyökkäsi hitaasti, samoin kuin toinen otteluruuhkan menestyjä Kuopion Palloseura.

Olisi helppo sanoa, että lahtelaiset ja vaasalaiset juoksivat itseltään jalat alta. Se pitäisi myös osittain paikkansa. Eikä varmasti ole sattumaa, että Lahden valmentaja Toni Korkeakunnas on muuttanut pelitapaa ”hitaammaksi” ja monipuolisemmaksi juuri nyt, kun Lahden ruuhkapelien määrä kasvaa europelin myötä. Mutta miten se sopisi SJK:n pelitapaan, jossa kaikki juoksevat niin helkkaristi?

SJK:n ruuhkapelaamisen menestystä ei voi palauttaa pelkästään pelitapaan ja siihen mitä tapahtuu kentällä. Pitää palata takaisin harjoituskentälle, pukukopin jäillä täytettyyn roskikseen ja jopa pelaajien vapaa-aikaan.

Niihin 20 tuntiin, jotka pelaajat viettävät muualla kuin joukkueen kanssa.

Simo Valakari sanoo suoraan, että SJK:n ruuhkavire ei ole sattumaa. Valmistautuminen otteluruuhkaan alkaa viimeistään silloin, kun otteluohjelmat tulevat. Se on suunnittelua ja ennakointia, mutta ennen kaikkea asioiden tekemistä hyvin koko ajan. Ruokavalioista sekä pitkistä alkulämmittelyistä ja venyttelyistä lähtien.

Valakari jakaa paljon kiitosta SJK:n kahden miehen fysiikkatiimille: fysiikkavalmentaja Jaakko Nevanlinnalle ja fysioterapeutti Juha-Jaakko Ulvilalle. Mitä tiukempi on tahti, sitä selvemmin kaksikon vaikutus nousee kentällä esiin.

”Kun pelataan tiuhempaan, peruskunnon pitää olla hyvä. Siinä tullaan harjoitteluun. Entä mitä tehdään palautumisen eteen? Onko kylmäaltaat? Miten ruokailut hoidetaan? Miten palautumista seurataan?”, Valakari listaa.

”Meillä joka jätkä laittaa aamulla kännykkään ylös, mikä hänen tuntemuksensa on. Näemme, kuka tuntee itsensä väsyneeksi.”

Tämä taas otetaan huomioon harjoittelussa. Jos pelaaja on oikein väsynyt, hän saattaa olla harjoituksista sivussa.

”Olemme uskaltaneet antaa lepopäiviä, kun pelaajat ovat tunteneet itsensä väsyneeksi, koska tiedämme, että he hoitavat palauttavat treenit itsenäisestikin.”

Tässä on kyse kahdesta asiasta. Ensimmäinen niistä on kuormituksen kontrollointi. Joukkueen kannalta ei ole optimaalista, että kaikki eivät ole mukana harjoituksissa. Paljon pahempi kuitenkin olisi, jos väsynyt pelaaja loukkaantuisi eikä olisi käytettävissä pelissäkään. Kokonaiskuormitus pyritään pitämään kohtuullisena muillakin tavoin.

”Pelikauden aikana ei pysty harjoittelemaan paljon. Meillä ei ole erikseen fyysistä harjoittelua. Kaikki on integroitu jalkapalloon. Kun kuntoa kehitetään, siinäkin on pelin elementit mukana”, Valakari sanoo.

Toinen, vielä tärkeämpi tekijä on ympärivuorokautinen ammattimaisuus. Pelaaja on joukkueen seurassa päivän aikana pari ehkä korkeintaan neljä tuntia. Mitä kiivaammaksi pelitahti menee, sitä merkittävämmiksi ne 20 muuta tuntia muuttuvat.

”Pelaajat ovat sitoutuneita. He ovat vain pienen ajan joukkueen kanssa. Mutta he huolehtivat, että syövät ja lepäävät oikein myös vapaa-ajallaan”, Valakari sanoo.

Kun SJK:n menestyksekkään ruuhkapelaamisen taustoille tekee ruumiinavauksen, löytää paljon oikein tehtyjä pieniä ja vähän isompia asioita. Osa niistä on halpoja, osa viitseliäisyyttä ja vaadittavaa tietotaitoa lukuun ottamatta ilmaisia. Ja sitten on niitä hinnakkaampia.

”Haluamme optimoida valmistautumisen, joten olemme lähteneet paikallispelejä lukuun ottamatta vieraotteluihin jo päivää aikaisemmin. Se ei ole taloudellista, mutta seurajohto on ymmärtänyt sen olevan tärkeää”, Valakari toteaa.

Tietyllä tavalla tämä kaikki on SJK:n osalta myös valmistautumista tulevaan. Mitä paremmin joukkue menestyy, sitä enemmän se joutuu pelaamaan seuraavana vuonna ruuhkassa. HJK:n viime kauden 33 ottelusta 23 oli ruuhkaotteluita. SJK:lla sama luku oli 12. Täksi kaudeksi luku nousee, ja joukkue on siihen selvästikin valmis.

Vastustajien kannalta SJK:ssa pelottavinta on, että se ei pyri voittamaan vain peleissä ja harjoituksissa. Se voittaa muita joukkueita silloinkin – ja ennen kaikkea silloin – kun se ei pelaa tai edes harjoittele. Seinäjokelaiset tekevät etumatkaa muihin syödessään ja nukkuessaan. 24 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa.

Siinä on ruuhkapelaamisen eksperttien opetus, joka ylittää lajirajat. Urheilija voi kilpailla kuin lajinsa huiput. Hän voi harjoitella kuin lajinsa huiput. Mutta mikäli hän ei elä kuin he, hän ei koskaan pääse huipulle.

Juttua muokattu 22.4. lisäämällä kuvitus pelaajarinkien vaikutuksista.

Jalkapallohalli on hiljentynyt Shefki Kuqin huudon jälkeen. HIFK:n testipelaaja Barth-Luther Mouafo käy kysymässä valmentaja Jani Honkavaaralta seuraavien harjoitusten ajankohdan. Honkavaara vielä varmistaa kamerunilaiselta ennen tämän katoamista helmikuiseen lauantai-iltaan, että Mouafon matkakortissa on arvoa kotimatkaan Myyrmäki-hallista. Mouafo ei löydä matkakorttiaan, mutta vakuuttaa pärjäävänsä.

Matkakortti ei kuitenkaan ole topparina juuri tunnin pelanneen Mouafon suurin ongelma. Isompi ongelma on, että HIFK:lla on yksi pelaavan topparin paikka auki, eikä tunnin aikana nähty pallon ja vastuun siirtely topparipari Augustine Jibrinille ole miellyttänyt Honkavaaraa. Myös hieman paremmin katkoneella ja palloa keskikentälle syöttäneellä Jibrinillä on ongelma, vaikka vastustaja PK-35 ei montaa kertaa uhannut HIFK:n linjaa eikä onnistunut maalinteossa testitopparien aikana.

Testitopparit eivät tiedä, että helsinkiläisjoukkue neuvottelee parhaillaan sopimuksesta Tuomas Ahon kanssa. Pari päivää aiemmin HIFK testasi puolustuslinjassaan Pyry Kärkkäistä virolaista Levadiaa vastaan. Honkavaaran mukaan Kärkkäinenkään ei ole pallollisena riittävän hyvä, eikä edes parhaimmillaan topparina. Ja keskikenttäpelaajaa joukkue ei enää tarvitse.

Vantaan kansainvälisessä koulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta opettavalle Honkavaaralle talvi ei ole ollut helppo, kun päivätöiden ohella hän on valmentanut liigajoukkuetta, johon on pitänyt hankkia paljon uusia pelaajia pienellä rahalla.

”Välillä on vähän vituttanut, kun on ollut niin kiire. Saan töistä vapaata tarvittaessa, ja kipristelen kevään näin. Syksyllä sitten mietitään, jäänkö töistä pois tai puolikkaalle työajalle”, Honkavaara sanoo.

Ottelun tauottua Honkavaara on varsin hyvällä tuulella, vaikka peli juuri ja juuri joukkueen kokoon saanutta PK-35:sta vastaan on päättynyt tasapeliin 1-1. HIFK on tehnyt valmentajan näköisen maalin. Keskialueen riiston jälkeen Youness Rahimin osumaan on tarvittu vain yksi peliä edistävä syöttö. Vantaalaiset pääsivät vain kerran vaarallisimmalle alueelle. Ehkä suurin hyvänolontunne valmentajalle on, kun hän tietää joukkueen olevan Ahon nimikirjoitusta vaille valmis. Enää kevään aikana tarvitsee valmentaa pelaajia iltaisin ja opettaa lapsia päivisin.

Kaksi viikkoa myöhemmin HIFK julkisti Ahon sopimuksen. Silloin oli kulunut tasan kuukausi Ahon pitkän jalkapallouran ehkä surullisimmasta päivästä. MyPan hautajaisten jälkeen Aho ei pariin viikkoon koskenut palloon. Sitten Honkavaara soitti. Aho pohti hetken, sillä pöydällä oli vaihtoehtoja myös muista liigaseuroista. Tammikuun alussa lisenssikomitea oli evännyt MyPan liigalisenssin. Aho ilmoitti silloin Kouvolan Sanomissa, että ei pelaa missään muussa liigaseurassa.

”Tarkoitin sitä, että jos MyPa pelaa Ykkösessä, Kakkosessa tai Kolmosessa, niin ei ole mitään intressiä mennä muualle pelaamaan. En olettanut, että koko seuraa ei ole kohta olemassa. Oli aika järkytys, kun koko seura katosi kartalta. Uran loppuminen oli aika lähellä”, Aho kertoo.

Jalkapallon luova tuho tulee usein yllätyksenä. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Why England Lose –klassikossa laskettua englantilaisseurojen kuolemattomuutta suomalaisseurat eivät ole lähelläkään, mutta vaikeaa vaarallisen nuoruuden ohi kasvaneen jalkapalloseuran kaataminen on täälläkin.

Jalkapalloseuran liikevaihdolla pyörivän kyläkaupan kuolema hiljaisessa teollisuuskaupungissa tapahtuu luonnollisemmin. Hädässä ei kerätä osakeanniksi kutsuttua lahjoituskierrosta, eikä kukaan myy tarroja kaupan toiminnan jatkamiseen. Moni jää harmittelemaan kaupungistumisen jälkeä, mutta suurin osa ymmärtää kyläkaupan kuoleman väistämättömyyden. Jalkapalloseuran kuolemaa on vaikeampi hyväksyä.

”Syksyllä ei ollut mitään merkkejä ilmassa, että toiminta ei jatkuisi. Kun liigapaikka meni, silloin tunsi, että vaikeaa tulee olemaan. Viimeisinä viikkoina ei mikään enää ollut suuri yllätys. Vanhat velat painoivat liikaa”, Aho kertaa.

Kun liigalisenssikomitea tällä kertaa antoi luovan tuhon toimia, HIFK kuului voittajiin. Helsinkiläisten riveihin siirtyi MyPasta neljä pelaajaa ja Hongasta kaksi. Syksyllä Honkavaara sanoi tavoittelevansa noin kymmentä uutta pelaajaa. Lopulta Töölöön saapui 12 uuttaa pelaajaa. Uusien pelaajien määrä on suurempi kuin millään muulla liigajoukkueella.

Honkavaara hankki tuttuja pelaajia, eikä joukkueessa ole yhtäkään ulkomaalaisvahvistusta. Kaikki HIFK:n hankinnat ovat pelanneet pääkaupunkiseudun joukkueissa sinä aikana, kun Honkavaara on valmentanut Helsingissä vuodesta 2007 alkaen. Seuran ilmoituksen mukaan sen pelaajabudjetti nousi 90 000 eurosta 250 000 euroon.

Aho sopii HIFK:n pakettiin pelillisten ominaisuuksien lisäksi puoliammattilaisena. Hän opiskelee neljättä vuotta liikunnanopettajaksi Jyväskylässä. Kevään ajan hän matkustaa Kouvolan-kodistaan Helsingin lisäksi Keski-Suomeen. Muissa palkkatöissä hän ei ole peliuransa aikana käynyt. Nyt ura jatkuu ainakin vuoden, sillä ensi vuoden aikana hän aikoo valmistua yliopistosta. Suunnilleen kaikkien HIFK-pelaajien tapaan Aho puhuu tunnelman ja valmentajan merkityksestä, kun hän pohti eri tarjouksia.

”Honsu (Honkavaara) oikeasti valmentaa, eikä vaan ohjaa. Tuntuu, että kokeneempanakin pystyy oppimaan jalkapallosta. Joukkueeseen on helppo tulla mukaan, kun sillä on selkeä identiteetti. Kaikki pelaajat tietävät miten pelaamme. (Toni) Korkeakunnas ja Honkavaara ovat tottuneet työskentelemään keskustelevammalla tyylillä kuin jotkut muut valmentajat. He näkevät pelaajat yksilöinä, ja yksilöllisyys korostuu valmentamisessa”, Aho vertaa valmentajaansa aiemmin MyPaa valmentaneeseen Korkeakunnakseen.

Honkavaara oli Korkeakunnaksen apuvalmentajana Viikingeissä. Kesäkuun alussa hyvät kaverit kohtaavat ensimmäistä kertaa Veikkausliigassa.

Aho ei ole ainoa pelaaja, jota ei joukkueen aamuharjoituksissa juuri näy. Pekka Sihvola, Tommi Vesala, Jukka Sinisalo ja Ville Salmikivi ovat HIFK:n ainoat puhtaat ammattilaispelaajat. Lisäksi Carljohan Eriksson ja Jesse Ahonen eivät ainakaan tällä hetkellä tee muuta valmistumisensa jälkeen.

HIFK:n farmijoukkue Gnistania luotsaava Mikko Eskelinen vastaa joukkueen aamuharjoituksista. Gnistanin pelitapa noudattelee HIFK:n linjaa.

”Ei aamulla ole koko joukkueen harjoituksia, vaan se on pelipaikkakohtaista ja yksilöllistä pelitavan mukaan. Toivoisin, että pääsisin katsomaan aamuharjoituksia. Valmentamisen jätän mielelläni Eskeliselle, sillä hän on ammattimies”, Honkavaara sanoo.

HIFK olisi voinut hankkia rajallisilla rahoillaan hieman enemmän ammattilaisia, mutta valmentajat halusivat mieluummin leveämmän materiaalin. Honkavaara on hankkinut käytännössä jokaiselle pelipaikalle kaksi vaihtoehtoa, eikä hyväkään peli takaa avauspaikkaa seuraavaan otteluun. Päävalmentajan mukaan rotaatio koskee niin joukkueen kuntotesteissä kärkilukemat juosseita Fredrik Lassasta ja Jukka Halmetta kuin perinteisesti pysyvämpiä toppareita.

”On puhuttu, että topparitkin vaihtuvat. Neljä topparia voi pelata tasaisesti. Yhden pelin viikoilla samat topparit voivat jatkaa”, Aho sanoo.

Honkavaara puhuu rotaatiosta ja yhdessä useammin pelaavien kaksikkojen rakentamisesta kierrätystä tukemaan.

”Pelaajien ei pidä pelätä, että he putoavat kokoonpanosta. Heidän pitää tietää, että voi huilata yhden pelin ja pelata seuraavan. Ei meillä ole isoa koneistoa huolehtimaan pelaajien palautumisesta”, Honkavaara sanoo.

Veikkausliiga on tilassa, jossa puoliammattilaisjoukkueella ei välttämättä putoa. Ilman omaa pelaajaputkea voi Helsingissä rakentaa joukkueen pelkästään suomalaispelaajista. Joukkueen, jossa on enemmän Pikkuhuuhkajien pelaajia kuin missään muussa joukkueessa. Honkavaaralla on uudenlainen vastuu, kun Lassas, Nnaemeka Anyamele ja Rahimi ovat HIFK:n lisäksi aivan nuorten maajoukkueen ytimessä.

Hieman yllättäen Anyamele voi olla heistä lähimpänä maajoukkuetta. Marraskuussa Telkin harjoituskeskuksessa Budapestin kupeessa se ei siltä näyttänyt, kun hän totutteli vasemman laitapuolustajan paikalle. Päävalmentaja Tommi Kautosen ohjeet kaikuivat tuulessa, kun hän yritti ohjata Anyamelen oikeisiin tilanteisiin. Ehkä oli puolustajan paikalle halunneelle ex-laiturille hyväksi, että ottelu oli suljettu suomalaiskannattajilta. Maaliskuussa Kazakstania vastaan pelatun maaottelun ja HIFK:n harjoitusotteluiden perusteella Honkavaaran ja Anyamelen projektia on helpompi ymmärtää.

”Hänellä on kansainväliset ominaisuudet laitapuolustajan paikalle. Hyökkäyssuuntaan hänen ominaisuutensa ovat ihan huippua. Haluamme auttaa, että hän saa puolustusominaisuutensa ja kuntotasonsa sille tasolle. En usko, että hän laiturina pystyisi kansainvälisesti breikkaamaan”, Honkavaara sanoo.

Honkavaara ja Kautonen ovat pitäneet talven aikana tiukasti yhteyttä.

”Maajoukkueessa vain (Kari) Arkivuo pystyy pelaamaan tuota paikkaa Mixun (Paatelainen) toiveiden mukaan. Tuollaisille pelaajille on mieletön tarve”, Honkavaara sanoo.

Honkavaaran 4-4-2:n erilaiset sovellukset ovat tuoneet seuran kaksi sarjatasoa ylöspäin. Talvella HIFK on tehnyt pieniä kokeiluja. Maaliskuun puolivälissä Liigacupin peliin HJK:ta vastaan Honkavaara oli virittänyt osin loukkaantumisten takia 4-1-4-1:n, jolla oli tavoite prässätä HJK:n junioreita ylhäältä asti. Prässin ajoitukset eivät kuitenkaan toimineet, joten HJK pääsi usein pallon kanssa suojaamattoman puolustuslinjan eteen. Yksin keskikentän pohjalla pelannut Jukka Halme joutui liian usein puolustamaan alivoimatilanteita, ja Honkavaara palautti nopeasti 4-4-2:n.

”Pelistä otimme opiksi, miten pelata vetäytyvää vastustajaa vastaan, jolla on kaksi tiivistä linjaa vastassa. Ei kopissa ollut mitään huutoa tappion jälkeen, vaan peli keskusteltiin läpi”, Aho kertoo.

Vastahyökkäysjoukkueena pidetty HIFK on talvella tehnyt vahvuuksillaan maaleja. Talven kokeilut ja puheet eivät välttämättä kerro pelitavasta sarjan alettua, mutta harjoitusotteluissa helsinkiläiset ovat yrittäneet hitaampiakin hyökkäysrytmejä.

”Ihan hyvä, että kaavailujen mukaan meillä on kapea materiaali ja vastaiskujoukkue. Toki pitkässä sarjassa pitää palloa myös hallita, ei perässä juoksemalla ja vastaiskuilla pitkään pärjää. Sillä voi hetken pärjätä, mutta sitten vastustajat muuttavat pelaamistaan”, Aho sanoo.

”Ihan normaalia jalkapalloa se on, en laske sitä vastahyökkäyspelaamiseksi. Kun puolustaessa voittaa pallon, mahdollisimman nopeasti sillä pitää yrittää tehdä jotain, koska vastustaja on silloin heikoimmillaan. Pitää vain löytää tasapaino, milloin pelataankin pitkää hyökkäystä ja hallitaan palloa”, Honkavaara pohtii.

Sarjan alku on nousijalle äärimmäisen kova. HIFK matkustaa parin viikon aikana Maarianhaminaan, Rovaniemelle ja Seinäjoelle sekä kohtaa kotonaan vuosikymmeniä odotetussa paikallisottelussa HJK:n.

Sen jälkeen paperilla on osittaisia vastauksia ensimmäisiin kysymyksiin. Voiko puoliammattilaisjoukkueella voittaa sarjan harvoja ammattilaisjoukkueita? Tilastoista voi etsiä vastauksia rotaation käytöstä. Maalikoosteissa voi näkyä vastahyökkäysmaaleja, joissa HIFK on syöttänyt vain kerran tai kahdesti ennen viimeistelyä. Anyamele on kohdannut puolustajana laidallaan kovempia laitahyökkääjiä kuin ikinä ennen. Ja Tuomas Aho on näyttänyt, miten hän omaksunut lyhyessä ajassa uuden puolustuslinjansa yhteistyömallit.

Olen jo vuosia todennut, että nykyisellä seuratyön tasolla kyse ei ole siitä, nouseeko Ilves Veikkausliigaan, vaan siitä minä vuonna vääjäämätön nousu tapahtuu. Kaudelle 2015 Ilves sai nousun kabinettien kautta kuin lahjana, mutta kyseiseen asemaan seura oli noussut pitkäjänteisellä ja harkitulla työllä.

Pelaajamäärältään Suomen suurin seura on juniorikentillä tuonut esiin uuden sukupolven jalkapalloilijoita. Pelaajia joilla on hyvät tekniset edellytykset pelata jalkapalloa, mutta myös ymmärrystä kollektiivin pelitavasta. Uuden Ilveksen juniorijoukkueet ovat pyrkineet pelaamaan jalkapalloa maata pitkin joko pidemmän rakentelun hyökkäyksillä tai nopeilla positiivisilla tilanteenvaihdoilla. Mielenkiintoista onkin, että ulkopuolisen silmin seuraa katsoessa sarjanousu tuo todennäköisesti myös ensimmäisen roson uuteen ilvesläiseen pelitapakulttuuriin.

Ilves ja Keken Ilves

Keith Armstrong muistetaan HJK:n ja Hakan mestarijoukkueiden perämisestä. Tällä kaudella Armstrongilla on iso, erilainen haaste Ilveksen päävalmentajana. Hän operoi sarjan pienimmällä pelaajabudjetilla puoliammattilaisjoukkueella, joka sai tietää sarjapaikastaan vasta talvella. Joukkueen arki on kaukana euro-otteluista ja huippuunsa viritetystä ammattilaisjoukkueesta. Keke tunnetaan valmentajana, jonka joukkueet harvoin esittävät hienouksia. Pisteitä Keke on kuitenkin tottunut keräämään, joidenkin mielestä hienouksien puutteesta huolimatta, toisten mielestä taas sen ansiosta.

Ilves pelasi liigacupissa kaksi kertaa KuPSia vastaan. Näissä otteluissa he pyrkivät pelinavausvaiheesta eteenpäin 117 kertaa. Näistä ainoastaan 27% he yrittivät edetä lyhyellä syötöllä yhden vastustajan linjan ohi, kun taas 73% syötöistä oli pitkiä syöttöjä joissa pyrittiin ohittamaan kaksi tai useampi linja kerralla. Onnistumisprosentti lyhyissä syötöissä oli kuitenkin merkittävästi korkeampi kuin pitkissä. Kun lyhyet syötöt jättivät pallon Ilveksen haltuun 72% varmuudella, niin pitkissä syötöissä vastaava prosentti oli 38. Tässä vaiheessa on aiheellista kysyä, miksi ihmeessä Armstrongin Ilveksen kannattaisi pelata pidempiä syöttöjä pelinavausvaiheessa?

Nykyfutiksen yksi vallitsevimpia suuntauksia on pallonhallintapeli. Sen yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on hyvin organisoiduissa joukkueissa kontrolloida pallonmenetyksiä. Tavoitteena on, että pallo menetetään mahdollisimman vaarattomalla alueella niin, että omat pelaajat ovat valmiiksi pallon lähellä negatiivisen tilanteenvaihdon tapahtuessa. Pitkän syötön, Armstrongin hyökkäyspelifilosofian ja Ilveksen tulevan kauden avainasia löytyy samasta logiikasta. Jos Ilves pystyy toimittamaan pallot pitkillä syötöillä alueille, missä niiden menettäminen on mahdollisimman vaaratonta ja oman joukkueen pelaajat ovat optimaalisesti ryhmittyneitä, he pystyvät näin helpottamaan merkittävästi omaa puolustuspelaamistaan. Vaikka kappaleessa aiemmin kuvailtu pallonhallintapelaaminen lienee lähempänä seuran pelitapaa, tulevalla kaudella Keken Ilves tulee erittäin todennäköisesti panostamaan suoraviivaisuuteen ja kenttätasapainoon. Onkin siis mielenkiintoista pohtia, miten Ilves pystyisi optimoimaan kyseisen pelityylin hyökkäyssuuntaan?

Tamperelaisten kannalta on oleellista kaksi asiaa. Ensinnäkin, minkälainen olisi heille optimaalinen pitkä syöttö. Toiseksi, miten he pystyisivät kyseisiä pidempiä syöttöjä säännöllisesti tekemään niin, että joukkueen ryhmitys syöttöhetkellä tukisi sekä hyökkäyspeliä että mahdollista negatiivista tilanteenvaihtoa.

Pitkän syötön anatomia

Keskeisiä pitkän syötön onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi syötön suunta, kohteen alueellinen pelaajamäärä ja tietenkin vastaanottavan pelaajan ominaisuudet suhteessa lähimpään vastustajaan. Ensisijainen määrittävä tekijä on kuitenkin syötön korkeus. Jaottelen syötöt mataliin ja korkeisiin sen mukaan nousevatko ne kenttäpelaajan ulottuvuutta korkeammalle. Pitkät matalat syötöt ovat huomattavasti helpommin vastaanottavan pelaajan kontrolloitavissa kuin korkeat vastaavat. Valitettavasti vain pitkät matalat syötöt ovat myös erittäin vaikeita toteuttaa korkealla onnistumisprosentilla niin yksilötaidon kuin pelitavan kannalta. Kun tähän yhdistää Ilveksen haasteet pelaajabudjetin suhteen, voi nopeasti todeta, että ainakin tulevalle kaudelle pitkien matalien syöttöjen onnistumiseen pohjautuva pelitapa olisi todennäköisesti huono ajatus.

Korkeiden syöttöjen suuntaamista suhteessa kenttään kuvastavat hyvin tilastot Ilveksen aiemmin mainituista peleistä. Niissä Ilves teki korkeita pystysuuntaisia syöttöjä 62 kappaletta joista 32% jäi Ilveksen hallintaan. Korkeita diagonaalisia syöttöjä taas tuli vain 17, mutta niistä 53% jäi Ilveksen hallintaan. Eli vaikka diagonaaliset syötöt eivät Ilveksen pelisuunnitelmaan lukujen perusteella kuuluneet, niin silti niissä onnistuttiin pystysuuntaisia paremmin.

Hyvin toteutettuna pitkät, korkeat diagonaaliset syötöt ovatkin tehokkaampia kuin pystysuuntaiset syötöt. Tämä johtuu puolustajan ja hyökkääjän havainnointisuunnasta sekä hyökkääjän liikkeestä: pystysuuntaisessa syötössä puolustaja yleensä näkee sekä pallon että hyökkääjän samassa suunnassa kun taas hyökkääjän on vaikeampi nähdä puolustajan liike. Diagonaalisessa syötössä tilanne on usein juuri päinvastoin, erityisesti jos hyökkäävä pelaaja pääsee palloon liikkeestä. Lisäksi korkeasta diagonaalisesta syötöstä on keskimäärin helpompi tehdä peliä edistävä ratkaisu kuin pystysuuntaisesta syötöstä.

Vaikka vaaka kallistuukin diagonaalisyöttöjen puolelle, niin myös pystysuunnan syötöissä voi olla hyvät puolensa. Ne ovat keskimäärin lyhyempiä ja siksi teknisesti helpompia suorituksia. Lisäksi ne ovat pituutensa puolesta helpompia syöttää puolustuslinjan selustaan.

Hyökkäyspelin kannalta joukkueen ryhmittymisessä korkeaa, pitkää diagonaalisyöttöä varten on kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin tulisi pystyä rakentamaan syötön kohteeksi hyökkäävälle joukkueelle mahdollisimman otollinen taistelupari. Oleellista ei siis ole niinkään se, onko kohdepelaajana ”iso, fyysinen hyökkääjä” vaan kohdepelaajan kyvyt suhteessa tilanteeseen tulevaa puolustajaan. Tämän avainasian tärkeys nousi Ilveksen tulevan kauden suhteen aivan uusiin korkeuksiin, kun isokokoinen ja lupauksia herättävästi pelannut Henry Chidozie Ugwunna loukkaantui. Yksi vaihtoehto on, että Mika Lahtinen pyrkii säännöllisesti hakeutumaan painottoman puolen laitapuolustajan luokse, jonne pitkä ja korkea diagonaalisyöttö pelataan. Laitapuolustajat kun keskimäärin ovat miellyttävämpiä vastustajia korkeissa syötöissä kuin keskuspuolustajat.

Toisekseen tulisi pystyä luomaan vastaanottohetkenä vastaanottoalueelle ylivoima. Korkeista syötöistä vain harva saadaan suoraan ykköspallosta haltuun, suurin osa voitetaan joukkueelle kakkospalloista. Tällöin oleellista on maksimoida omat mahdollisuudet kakkospallon voittamiseen luomalla hetkellinen alueellinen ylivoima pallon vastaanottoalueen lähelle. Nyt siirrymme entistä vahvemmin joukkueen konkreettisten pelitapakysymysten äärelle.

Tokasta se lähtee

Kun korkea diagonaalinen syöttö potkaistaan liikkeelle, ovat arvioitua vastaanottopaikkaa lähimmät puolustuspelaajat liikkumassa voittamaan kakkospalloa. Ilveksen tuleekin pystyä hyödyntämään pallollisen joukkueen ratkaisevaa etua: he pystyvät tietämään etukäteen, milloin syöttö pelataan. Tämä etu syntyy tietenkin vain jos joukkueella on harjoiteltu pelitapa, jolloin jokainen Ilves-pelaaja kentällä osaa tunnistaa, minkälaisista tilanteista pitkä ja korkea diagonaalisyöttö pelataan. Mikäli näin on, keltavihreiden pelurit pystyvät voittamaan vastustajansa kakkospalloille suuntautuvissa liikkeissä ja pystyvät muodostamaan alueellisen ylivoiman.

Selkeä pelitapa pitkien syöttöjen lähtiessä on myös keskeisin tekijä negatiiviseen tilanteenvaihtoon valmistautumisessa. Kun pelaajat tunnistavat syötön kohta lähtevän ja pallonmenetyksen mahdollisuuden kasvavan, he voivat sijoittua kentällä huomioiden tämän mahdollisuuden. Mikäli esimerkiksi pallollisen puolen laitapuolustaja ei tunnista, että palloa juuri vastaanottamassa oleva keskuspuolustaja on pelaamassa toisella kosketuksellaan pitkän diagonaalisyötön toiselle laidalle, hän voi olla liikkumassa syöttöhetkellä leveyteen ja ylöspäin. Tämä lisää mahdollisuutta olla erittäin heikosti sijoittunut vastustajan nopeaa vastahyökkästä ajatellen.

Eli tunnistetaan tilanne yhtenäisesti ja pelataan fiksu, pitkä syöttö. Siinäkö se? Ei, tämäkään ei vielä aivan riitä. Mikäli Ilves joutuu pelaamaan pitkät syötöt vastustajan prässin johdosta epäsuotuisista tilanteista, edellä mainittujen avainasioiden toteutuminen heikkenee ja sekä hyökkäyspelin että negatiivisen tilanteenvaihdon toteutuksen laatu huononee. Keltavihreiden tulisikin pystyä luomaan säännöllisesti ja paljon niitä tilanteita, joissa he pääsevät pelaamaan pitkiä diagonaalisyöttöjä omilla ehdoillaan. Tämä vaatisi pelinavausvaiheen pallonhallintaosaamisen maksimoimista. Ilveksen maalivahdin, puolustuslinjan ja alimpien keskikenttien tulisi pystyä pitämään palloa muutaman syötön syöttöketjuilla myös paineen alla sen aikaa, että he pääsevät pelitavan mukaiseen pitkän syötön lähtötilanteeseen.

Ojanperä, Aho, Hynynen, Kujala, Korte… Pelaajamateriaali riittäisi tähän erinomaisesti. Tämä on tietenkin huomattavasti helpompaa toteuttaa, jos vastustaja ei prässää ylhäältä, jolloin ainoa haaste on tilanteen yhtenäisessä tunnistamisessa. Näin ollen treenikentällä Ilveksen tulisikin panostaa erityisesti siihen, että he pystyvät pelinavausvaiheessa korkeaa prässiä vastaan syöttämään edellä mainitut avainasiat täyttäviä pitkiä diagonaalisyöttöjä niin, että kaikki kentän keltavihreät tunnistavat tilanteen samalla tavalla jo ennen syötön lähtemistä.

Taistelu todennäköisyyksistä

Resepti ei ole monimutkainen: Muutama pelinavausvaiheessa annettu merkityksettömältä näyttävä syöttö, joiden aikana kenttäpelaajat ehtivät hakea pitkään diagonaalisyöttöön valmistautuvan ryhmityksen. Paineettomasta tilanteesta lähtevä pitkä diagonaalisyöttö Lahtiselle vastustajan heikompaa laitapuolustajaa vastaan alueelle, jonne ilvesläiset ennakoivasti liikkuvat. Tämä olisi Ilveksen kannalta tuloksekasta pelitapaa tulevalla kaudella. Luonnollisesti Ilveksenkään ei kannata jokaista hyökkäystä näin pelata, vaan pelitapaan pitää luoda myös vaihtoehtoisia malleja. Kuitenkin pelitapa jonka ensisijaisissa vaihtoehdoissa hyödynnetään mahdollisimman hyvin avainasioita, tuottaa pitkässä juoksussa myös todennäköisimmin parhaan lopputuloksen.

Jos ja kun Ilveksen hyökkäyspelitapa tulee alkukaudesta perustumaan pitkiin korkeisiin syöttöihin, se ei välttämättä ole monelle yhtä hienoa seurattavaa kuin maata pitkin lyhytsyöttöpeli. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että pelitapa olisi pelillisesti köyhää. Kannattaakin seurata, lähteekö Keken suojattien pitkä syöttö paineettomasta Ilveksen toivomasta tilanteesta kohti toivottua pelaajaa vai hätäisesti vastustajan prässin seurauksena sinne jonnekin? Missä kentän suunnassa syötöt annetaan, minkälaiselle kohdepelaajalle ja ketä vastaan? Entä saako Ilves alueellisen ylivoiman kakkospalloille?

Yksittäinen Ilveksen peli voi päättyä miten vain. Kokonaisen kauden mittakaavassa pitkien syöttöjen laadukas toteuttaminen on kuitenkin joukkueen kannalta todennäköisesti säilymisen arvoinen suoritus.

Ajatus kimpoilee Ruonalan hallin naisten pukuhuoneen seiniä pitkin. Sami Ristilä nojaa taaksepäin pohtimaan vastaustaan ja vetää keuhkoihinsa kopin kalustukseen pinttynyttä urheilun tuoksua.

”Ei sitä yleensä kovin tarkasti muista mitä ottelun aikana tuli milläkin hetkellä mietittyä, mutta se jäi päällimmäisenä mieleen. Se tyhjyys, joka seuraa viiden tuhannen ihmisen odottaessa jotakin joka ei tapahdu.”

Suuret traumat ja tragediat kirjataan jalkapallohistorian annaaleihin kissankokoisin kirjaimin. Ne seisovat tasavertaisena sankaritarinoiden ja ihmetekojen vierellä, usein jopa jättäen kääntöpuolen varjoonsa. Ehkä sillä on tekemistä lajin pohdiskelevan luonteen kanssa. Hädän hetkellä rajaheitot muuttuvat hätäisemmiksi, vimmainen viittominen tuomarille lisääntyy ja jokaista hukattua tilaisuutta seuraa pään hautaaminen käsien uumeniin. Kello ei välitä tapahtumista, joten jokainen sekunti, erityisesti sellainen jonka aikana mitään ei tapahdu, kääntää tikaria selässä syvemmälle. Tappio ei saavu ryminällä, vaan hitaasti kiduttaen, esittämällä kokijansa tuskan kentällä jo ennen toteutumistaan. Pelkkä karvas epäonnistuminen ei kuitenkaan täytä jalkapallotrauman tunnusmerkkejä. Se vaatii ympärilleen tarinan. Moraalisaarnan tai lorun sankareista ja konnista tai vitsin ihmisluonnon ylimielisyydestä. Kertomus KTP:n traumaattisesta noususta Veikkausliigaan on kertomus väistämättömästä ja sen väistämisestä.

Tuskin edes voimansa yhdistäneet natesilverit, aurinkomerkkiastrologit ja mongolialaiset lampaanluita lukevat shamaanit olisivat visioineet KTP:n putoavan Ykkösen kärkipaikalta kauden 2014 viimeisen kolmanneksen pyörähtäessä käyntiin. Ennen elokuun alun HIFK-vierasottelua kotkalaiset olivat kymmenen pisteen karkumatkalla ja perässä roikkuvasta sekavasta haastajien sakista yksikään ei vaikuttanut tarpeeksi tasaisen vahvalta kerätäkseen tarvittavaa pistemäärää nousun uhaksi. Kevään ja alkukesän ajan KTP:ltä oli onnistunut yksinkertaisesti kaikki. Vihreävalkoisten pelaaminen oli kuin tanssia. Ei mitään kömpelöä ja kankeaa valssia, vaan eläimellisten aistien eteenpäin viemää villiä viettiä.

Numerot valaiskoon: ensimmäisessä kymmenessä ottelussaan KTP takoi uskomattomat 28 osumaa, siis 2,8 ottelua kohden. Perspektiiviksi: ylivoimaiseen Suomen mestaruuteen purjehtinut HJK osui viime kaudella alle kahdesti per ottelu. KTP:n alkuvuoden lukuihin ei yltänyt viime kaudella Barcelona, Real Madrid, Bayern München taikka Manchester City. Euroopan suurissa sarjoissa ainoastaan Roger Schmidtin ultrahyökkäävä RB Salzburg venytti vastustajiensa verkkoja villimmällä vauhdilla (yli kolmesti/ottelu). Eikä tahti juurikaan hyytynyt. Kauden viimeisen kolmanneksen alkaessa KTP oli tehtaillut 47 osumaa, 2,6 ottelua kohden. Kääntöpuolena olivat ajoittaiset 4–4- ja 3–3-tasapelit, mutta tappioita kotkalaiset eivät juurikaan olleet kärsineet.

Vielä sarjan kynnyksellä tilanne oli päinvastainen. Maalit eivät ottaneet syntyäkseen. Viitteitä turhauttavasta tuhlaamisesta oli nähty jo harjoitusotteluissa, mutta viimeistään huoli oli kotkalaisten huulilla KTP:n pudotessa Suomen Cupista 1–0-tappiolla Kakkosen JäPS:iä vastaan. Ratkaisu saapui Seinäjoelta kaksi viikkoa ennen kauden avauspotkua. Ykkösen maalikuninkuuden Hakan paidassa edellisvuonna voittaneen Jussi Aallon rooli oli jäämässä uudessa seurassa SJK:ssa odotettua pienemmäksi, joten ”Geru” otti askeleen taaksepäin ja saapui lainasopimuksella Kotkaan.

”Palaset loksahtivat kohdalleen, kun saimme Jussin (Aalto) joukkueeseen. Hänelle oli selvä paikka sekä rooli ryhmityksessämme ja se antoi meille lisää vaihtoehtoja hyökkäyspeliimme. Oman roolinsa löydettyään hyökkäyspään pelaajamme olivat loistavia. Pelasimme sellaista jalkapalloa jota halusimme pelata”, joukkueen päävalmentaja Ristilä toteaa.

Eivätkä palaset ainoastaan loksahtaneet, ne kolahtivat paikoilleen kuin kontit satamassa. Avausottelussa HIFK:ta vastaan Aalto osui kahdesti, sitten PK-35 Vantaata vastaan kerran, sitten Viikinkejä vastaan kahdesti…

”Sain heti ensimmäisissä peleissä onnistumisia alle, joten itseluottamus oli huipussaan. Sitten kaikki vain tuntui onnistuvan. En oikein osannut odottaa mitään saapuessani Kotkaan, tunsin joukkuettakin aika vähän. Vasta oikeastaan ensimmäisen muutaman pelin jälkeen tajusin, että meillä on mahdollisuus saavuttaa jotakin hienoa”, muistelee Aalto.

KTP:n rynnistys rakentui vankalle perustalle. Alakertaa johti entinen vintiö Tuomo Turunen, maalilla virolaishujoppi Kert Kütt poimi rauhallisesti kaiken kohdalleen sattuneen ja keskikentällä Josh Mulvany avasi vastustajien puolustuksia tyylikkäillä pystysyötöillä. Silti kotkalaisten kausi tiivistyi juurikin Aaltoon. Lievästi laiskanpulskeaan tahtiin nurmella tepasteleva blondi ei näytä kentän vaarallisimmalta pelaajalta. Paitsi pallon ollessa hänen jaloissaan. Tappavan tarkat potkut tekevät Aallosta yhden Suomen viileimmistä viimeistelijöistä ja hänellä on taito pilkkoa vastustajan paketti palasiksi mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Alkukaudesta hän taikoi yli puolet KTP:n osumista.

”Täytyy kehua valmentajaa. Sain hyvän roolin, saatoin keskittyä kentällä omiin vahvuuksiini. Pääsin liikkumaan vapaasti, vähän missä milloinkin, ja pystyin olemaan siellä missä maalit syntyvät”, toteaa Aalto.

”Jussi tietenkin teki paljon maaleja ja pelasi upeasti, mutta meidän onnistumiset tulivat laajalta rintamalta. Pelimme oli vahvasti hyökkäysorientoitunutta ja iskimme monipuolisesti; nopeasti ja hitaasti, laidoilta ja keskeltä. Keskikentältä tuli paljon osumia ja olivathan esimerkiksi Samuli Kaivonurmen ja Joni Mäkelän tehot viime kaudella hienot”, toppuuttelee Ristilä. On kuitenkin mahdotonta väistää kuinka suureksi Aallon maalien merkitys oli joukkueelle kasvanut. Kauden kaartuessa kohtalokkaalle loppusuoralleen ”Geru” oli latonut hurjat 22 maalia.

Viimeisessä yhdeksässä pelissä osumia syntyi kolme. Jokin oli luiskahtanut paikaltaan. Noissa viimeisissä otteluissa KTP:n potti karttui yhteensä kahdeksalla pisteellä. Se voitti enää kaksi kamppailua. Se teki enää surkeat 10 maalia.

Aallon epätasaisuus ei ollut yllätys. Oikeastaan se on ollut lähes tavaramerkki hänen pelaajaurallaan. Lopullinen läpimurto liigatasolla oli lähellä niin HJK:ssa kuin Jarossa ja VPS:ssäkin, mutta ainakin toistaiseksi korkein rima on ylittämättä. Ajoittaisia tulikuumia otteita on liian usein seurannut piiloleikki vastustajan varjoissa. Lähestyvän vaaran merkkejä on kuitenkin lähes mahdotonta nähdä ryhmän edetessä voitosta voittoon. Ja vaikka uhan tunnistaisikin, liian voimakas reagoiminen saattaa aina sekoittaa joukkueen rytmin ja viedä fokusta pois niistä asioista jotka se tekee hyvin. Oliko mitään tehtävissä?

”Valmentajana yrittää aina tehdä suunnitelmia kaikkien mahdollisten tilanteiden varalle. Pelaajien loukkaantumisten, vaikeiden otteluiden, hyvien ja huonojen hetkien. Olimme kyllä varautuneet kaikkeen ja teimme paljon töitä valmistautuaksemme. Ryhmään saatiin uusia pelaajia loppukaudesta ja yritimme vähän hienosäätää peliämme varsinkin vierasotteluissa”, Ristilä kertoo. ”Emme me lopulta varsinaisesti huonosti pelanneet kuin parissa niistä viimeisistä otteluista.”

Alkava kausi on ”Risun” kolmas kotkalaisseuran peräsimessä. Hän on yksi esiinmarssiaan tekevän uuden suomalaisvalmentajien sukupolven edustajista: analyyttinen, omistautunut ja esiintymisessään maltillinen. Puheenparreltaan Ristilä sijoittuu jonnekin nappiverkkarivalmentajan ja mittatilauspukufilosofin välimaastoon. Hän puhuu pelin avaamisen vaiheista ja korostaa prosessia, mutta välttää kuvaa itsestään pyörän uusimman mallin esittelijänä. Proosarunoilijan surumieliset silmät antavat levollisen vaikutelman Ristilän avatessa ajatteluaan. Kuten useimmilla polvensa edustajilla, hänellä on pelifilosofiassaan punainen lanka josta tahtoo joukkueensa pitävän kiinni.

”Haluan ehdottomasti pelimme olevan aktiivista ja rohkeaa. Meidän tulee pystyä iskemään monin eri keinoin. Pitämään palloa ja rakentamaan maltillisesti, etenemään nopeasti ja suoraviivaisesti kun tilaisuus aukeaa. Tärkeintä on balanssi. Haluamme hyökätä voimakkaasti ja silloin kenttätasapainomme täytyy pysyä aina kasassa. Pelaajien roolien pitää tukea heidän vahvuuksiaan, jotta heille voi antaa myös lisää vastuuta. Haluan antaa kentällä pelaajille myös valtaa omasta tekemisestään.”

Helmikuun lopun Liigacupin kamppailussaan HJK:ta vastaan KTP oli valmentajansa näköinen joukkue. Pelottomasti prässännyt ja palloa pitänyt ryhmä sai hallitsevan Suomen mestarin ajoittain takajaloilleen ennen toisen puoliajan hienoista hyytymistä. Ristilän käydessä kamppailua läpi kertomuksesta kuultaa kuitenkin hienovarainen muutos.

”Itseasiassa prässitasomme ja linjamme olivat hieman alempana kuin viime kaudella. Perustekemisemme on jo aika hyvää, mutta meidän täytyy paremmin kyetä tunnistamaan milloin etenemme ja milloin rauhoitamme tilannetta. Pelin rytmittäminen korostuu, kun tilaa ja aikaa on vähemmän. Pitää tietää milloin voimme pelata tiettyihin väleihin ja milloin se ei kannata. Emme halua olla yhden pelitavan orjia, vaan kyetä erilaisiin ratkaisuihin”, Ristilä ilmoittaa.

Toteamukseen sisältyy vihje edelliskaudesta. Se on kuva valmentajasta taiteilemassa pitkin pragmaatikon nuoraa. ”On mahdollista että jalkaa kaasulta ottamalla, vähän alemmas valumalla, olisimme viime kauden lopussa raapineet tarvittavat pisteet. Emme olleet valmiita siihen. Emme kyenneet muutoksiin pelitapamme sisällä. Nyt haluamme varautua siihen, että vastassa on joukkueita jotka antavat meidän pitää palloa vähemmän.”

Toimiko kaikki liiankin hyvin? Sokaisiko salaman pulloon kaappaaminen Ristilän? Olisiko hänen pitänyt olla valmiimpi luopumaan filosofiastaan tarvittavat pisteet kaapiakseen? Ristilä ei varsinaisesti hermostu vihjauksesta, mutta leppoisa tunnelma rikkoutuu hetkeksi hänen torjuessaan ajatuksen.

”Ei, kyllä kyse on pidemmistä prosesseista. Olen työskennellyt tämän joukkueen kanssa yli kahden vuoden ajan. Olemme edenneet tiettyyn pisteeseen, nyt tehtävänämme on päästä jälleen askel eteenpäin. On totta, että viime kaudella meillä ei ehkä ollut tarpeeksi liikkumavaraa pelitavassamme. Se pitää nyt korjata”.

Ristilän ja Aallon luettelemat syyt romahdukselle ovat suorastaan arkisia. Monien tekijöiden summa. Avainpelaajien loukkaantumiset, joukkueen väsymys, paineiden kasvu viimeisillä kierroksilla. Jos KTP olisi kamppaillut kauden alusta saakka tasavertaisesti mestaruudesta HIFK:n kanssa, ei viimeisissä kierroksissa olisi ollut mitään ihmeellistä. Tietenkään KTP ei voittanut, se lepäsi liiaksi maalitykkinsä harteilla. Tietenkään KTP ei voittanut, se oli pelitapansa vanki. Tietenkään KTP ei voittanut, sen rinki oli liian kapea. Ei mystiikkaa, ei syyllisiä. Niin vain täytyi tapahtua. Syystä tai toisesta jalkapallossa asiat kuitenkin päätyvät usein tapahtumaan kauneimmalla ja kauheimmalla mahdollisella tavalla.

Ainakin joidenkin kohdalla. KTP on omituisen kaupungin omituinen seura, viimeinen reliikki Työväen Urheiluliiton suuruuden ajoista suomalaisessa jalkapallossa. Jalkapallomarttyyriys pukee sitä. Vaikka tässä tarinassa Ristilä ei patsastelekaan vuorenhuipulla uhraamassa elintärkeitä pisteitä joga boniton alttarilla, on työttömyyden runteleman perinteikkään jalkapallokaupungin sydäntäsärkevässä syöksykierteessä jotain ihailtavan determinististä. KTP:lla on suomalaisessa jalkapallossa tällä hetkellä tuulimyllyjen kanssa taistelemisessa lähes monopoliasema. Kannattajien hoviyhtye Molo Hasardin alakuloiset versiot vanhoista vasemmistosävelmistä takanaan, kuin Bella Ciaon partisaanisankari marssimassa kohti varmaa kohtaloaan. Vain traumoista raskaimmat ovat tarpeeksi hyviä.

Neljä ottelua ennen kauden päättymistä KTP johti sarjaa ylivoimaisesti. Jäljellä olevissa peleissään se kohtasi kolme sarjan neljästä heikoimmasta joukkueesta. Kaksi noista peleistä se pääsi pelaamaan kotikentällään. HIFK oli jäljessä 11 pistettä. Sitten kahdeksan. Sitten viisi. Ja sitten, ennen viimeistä kierrosta, kaksi. Vielä oli kuitenkin yksi ottelupallo, kotikentällä, putoamisensa sarjasta jo varmistunutta Jippoa vastaan. Käsikirjoitukseen olisi kyennyt kaavoihin kangistuneinkin Harlekiini-kirjailija. KTP puski ja painoi kauden ennätysyleisön kannustamana, mutta tie maalille oli umpeen valettu.

Muutamaa minuuttia ennen päätösvihellystä kausi sai katkeransuloisen tiivistyksensä. Mulvanyn matala keskitys oikealta löysi etutolppaa kohti rynnistäneen Mäkelän, jonka jatko pomppi viiden metrin päässä maalista vapaana väijyneelle Aallolle. Edessään avoimena lepattava verkko, alkukauden sensaatio pyssytti… ylärimaan. Putken klonk ja yleisön ooh tekivät onomatopoeettista oikeutta KTP:n kunniakkaalle kaatumiselle. Hetkeä myöhemmin pilli soi, uutinen HIFK:n voitosta kantautui ja jäljellä oli vain pettymys. Ja tyhjyys.

”Nyt fiilis kaudesta on jo hyvä, mutta silloin kyllä vitutti tosi paljon. Olisihan niistä paikoista pitänyt pystyä maali tekemään. Ei kukaan oikein edes tajunnut mitä oli tapahtunut, eikä kukaan osannut sanoa mitään. Varmaan se loppu muistetaan Kotkassa vielä sadan vuoden päästäkin. Olimme viimeiseen asti ihan varmoja noususta. Emme uskoneet voivamme mokata. Ehkä olimme liiankin varmoja, mutta mielestäni olisimme myös ansainneet voittaa”, pohtii Aalto.

”Marginaalit ovat niin pieniä. Emme vain kyenneet suoriutumaan samalla tasolla loppuun saakka. Mutta oli meillä mielestäni myös epäonnea. Pelasimme ajoittain viimeisissäkin peleissä hyvin. Välillä tuntui siltä, että kaikki tilanteet jotka saattoivat, kääntyivät meidän kannaltamme väärin päin. Ei se poista sitä kuinka hyvin pelasimme viime kaudella. Olisimme vain halunneet vähän erilaisen lopetuksen”, summaa Ristilä.

Väistämätöntä oli, että KTP nojasi vahvasti maalitykkinsä varaan, oli pelitapansa orjuuttama ja pelasi kapealla ringillä. Johtivatko nämä asiat kuitenkaan väistämättä KTP:n epäonnistumiseen? Jos Jussi Aallon laukaus olisi uponnut verkon perukoille, olisi asetelma kääntynyt päälaelleen. Kotkalaisten käpertymisen syyt olisivatkin olleet sen avaimet menestykseen. Kapea rinki mahdollisti vahvan avauskokoonpanon, pelitavasta kiinni pitäminen osoitti vaadittua rohkeutta vaikealla hetkellä ja luonnollisesti joukkue seisoi parhaan maalintekijänsä varassa. Voittojen ja tappioiden ympärille rakennetut tarinat kertovat paljon monisyisemmistä asioista kuin voitoista ja tappioista. Ne unohtavat oman kääntöpuolensa, syyn olemassaololleen. KTP:n kohdalla narratiivi peittää edistysaskeleet, jotka joukkue on viimeisten vuosien aikana ottanut. Tarinalla on kuitenkin voimaa ottaa niskalenkki niistäkin.

Suomalaisessa jalkapallossa mikään ei ikinä ole kovin yksinkertaista. Joulukuussa Palloliitto tiedotti ettei Hongan velkojen hoidosta oltu annettu määräaikaan mennessä vastausta. KTP nousi sittenkin Veikkausliigaan, täydennysmenettelyllä. Mutta nouseminen kabineteissa ei tietenkään merkitse samaa kuin nouseminen voittajana. KTP pelaa edelleen myös edelliskauden muistosta. Alkava kausi on tavallaan vastaus viime vuoden esittämiin kysymyksiin. Pudotessaan KTP ei ainoastaan tekisi koko harjoituksesta merkityksettömän, mutta vielä pahempaa, kaksi katastrofiin päättynyttä kautta asettaisi kyseenalaiseksi onko edistystä tapahtunut ollenkaan.

Talven aikana joukkue muuttui. Poissa ovat Kutt, Turunen… ja Turkuun lähtenyt Aalto. ”En tiedä olisinko jäänyt Kotkaan jos olisimme nousseet suoraan. Mahdotonta asettaa itseään nyt siihen tilanteeseen. TPS on suuri seura, täällä on hyvät puitteet ja minulla oli mahdollisuus tehdä kahden vuoden sopimus. Vuosi Kotkassa oli mahtava, yksi parhaistani. Haikein mielin jätin KTP:n, mutta juuri nyt olen tyytyväinen valintaani”, pohtii Aalto. Korvaajia on löydetty, mutta vielä kuukausi ennen kauden käynnistymistä paikkoja on täyttämättä.

”Osasimme kyllä varautua mahdolliseen nousuun. Totta kai kauteen valmistautuminen olisi ollut helpompaa, jos olisimme nousseet suoraan, mutta tilanne on nyt jo hyvä. Olemme mielestäni aikataulussa. Pelitapamme alkaa tulla tutuksi uusille miehille ja harjoituskauden pelit ovat sujuneet ihan hyvin. Hyvällä suorituksella uskon, että pystymme yllättämään monet. Mutta ei tässä sarjassa ole valmentajaa, joka ei ottaisi pelaajabudjettiin mielellään lisää rahaa”, toteaa Ristilä.

Jos uusi kertomus ei ala toivotulla tavalla, saattaa edelliskauden tarina vyöryä KTP:n ylitse. Joukkue on väistämättä sarjan kokemattomimpia, joutunut talven aikana muuntautumaan ja sen materiaali on, jos mahdollista, vielä edelliskauttakin kapeampi. Jos sillä olisi takanaan mestaruuden euforia, epäonnistumisen merkitys olisi pienempi. Jotain olisi jo saavutettu. Nyt nousu saattaa muodostua vain osaksi surullista satua, pitkittynyttä tappion kidutusta.

Muutama minuutti myöhemmin Rannankari tulee taas. Lahden Mikko Hauhia pelaa itsensä ulos kaksinkamppailutilanteessa. Laidassa on taas tilaa. Rannankari nousee ja keskittää, tällä kertaa 15 metrin päähän maalista. Pallo jää vähän taakse, mutta Miikka Ilo saa silti lauottua suoraan ilmasta. Kuti leijailee noin neljä metriä maalin yli.

Tämä on silti hyvä keskitys. Yleensä kaaripallot menevät suoraan vastustajalle, puolustajan päähän tai, kuten useimmiten, maalivahdin käsiin. Rannankari lähettää avausjakson aikana kuusi keskitystä. Niistä vain kaksi löytää oman pelaajan. Jälkimmäinen onnistuneista on jopa vaarallinen, se tavoittaa nousevan hyökkääjän pilkun kohdalla. Tämän laukaus kuitenkin epäonnistuu ja menee viisi metriä maalin ohi. Rannankarin kuusi keskitystä eivät ole tuottaneet ainuttakaan laukausta maalia kohti.

KuPS ja Rannankari ovat jakson aikana saaneet saman oppitunnin kuin Liverpool muutama vuosi sitten. Savolaiset vain ovat selvinneet läksystään huomattavasti halvemmalla. Heille se on maksanut kuusi hyökkäystä. Liverpoolille hinta oli muutama vuosi aiemmin kymmeniä miljoonia puntia.

Aluksi se tuntui varmasti läpimurrolta. Verrattomalta oivallukselta, jota kukaan ei ollut vielä ottanut viimeisen päälle käyttöön. Liverpoolin johto uskoi löytäneensä ajattelutavan, joka toisi sille etulyöntiaseman muihin verrattuna. He uskoivat löytäneensä jalkapallon Moneyball-maljan ja olivat valmiita lyömään 55 miljoonaa puntaa vetoa onnistumisensa puolesta. Sen verran seura maksoi hyökkääjä Andy Carrollista ja laituri Stewart Downingista tammikuussa 2011.

Moneyball-nimitys on peräisin Michael Lewisin samannimisestä, Oakland Athletics -seuraa käsittelevästä kirjasta. Athletics oli jo vuosikausia pärjännyt baseballin ammattilaissarjassa MLB:ssä paljon paremmin kuin sen palkkabudjettinsa perusteella olisi pitänyt. Lewis lähti selvittämään Athleticsin menestyksen salaisuutta ja törmäsi lopulta Moneyballiksi nimeämäänsä metodiin. Moneyball-ajattelussa on tarkoitus löytää pelaajia, joiden arvon markkinat ovat arvioineet alakanttiin. Usein tämä tapahtuu jonkin ominaisuuden kautta. Baseballissa tällainen ominaisuus oli ”on base percentage”, joka kertoi kuinka hyvin pelaaja pääsi pesälle. Oakland Athletics rakensi pitkälle ”pesällepääsyprosentin” varaan halvan joukkueen, joka jätti 2000-luvun alussa jatkuvasti tukun huomattavasti kalliimpia kilpakumppaneitaan taakseen.

Athletics ei kuitenkaan ollut seura, joka voittaisi mestaruuden Moneyball-metodilla. Sen kunnian sai Boston Red Sox vuonna 2004. Red Soxin edellisestä mestaruudesta oli kulunut 86 vuotta, ja seuraa oli ehditty pitää jo kirottuna. Vuonna 2007 Red Sox voitti mestaruuden uudestaan. Tämä kaikki olisi jalkapallon kannalta pelkkää kuriositeettia, ellei Red Soxin omistaja John W. Henry olisi syksyllä 2010 ostanut myös Liverpool FC:tä.

Henry oli jo voittanut MLB-mestaruuden Moneyball-metodilla. Nyt hän yritti samaa Valioliigassa. Kriitikot tosin sanoivat, että jo Carrollin ja Downingin siirtosummat olivat sellaiset, ettei mistään Moneyballista voisi edes puhua. Pelaajat eivät voineet mitenkään olla alihintaisia. Ilmiön toinen puoli oli kyllä virallisesti kunnossa: hankinnat perustuivat dataan. Nyt oli kyse enää siitä, oliko seura valinnut oikean datan.

Liverpoolissa oli päätetty, että keskitykset olisivat jalkapallon pesällepääsyprosentti. Seura hankki Carrollin Chelseaan myydyn Fernando Torresin korvaajaksi, koska tämä oli Valioliigan paras korkeiden keskitysten päättäjä. Downing taas oli viimeisimmän kolmen kauden aikana antanut enemmän onnistuneita keskityksiä kuin yksikään toinen liigapelaaja.

Kyse ei ollut pelkästään kahdesta hankinnasta, koko Liverpoolin joukkue pyrki keskittämään aiempaa enemmän. Lopputulos nähtiin kaudella 2011–12, jolloin Liverpoolin pelaajat antoivat liigakauden aikana 1102 keskitystä. Se oli ylivoimaisesti eniten koko sarjassa. Joukkueen harmiksi Liverpool oli myös Valioliigan tehottomin keskittäjä. Kun erikoistilanteet raivattiin pois tilastoista, liigaseura tarvitsi keskimäärin 79 keskitystä yhtä maalia kohden. Liverpoolilla tuo luku oli peräti 421. Stewart Downing sai 122 keskityksestään aikaiseksi tasan yhden maalisyötön.

Joissain piireissä Liverpoolin strategian epäonnistuminen nähtiin dataan perustuvan joukkueen kasaamisen epäonnistumisena. Se oli liioittelua. Samaan aikaan kun Liverpool värväsi Downingin ja Carrollin, se oli hankkinut datan perusteella myös erään Luis Suarezin. Keskityskokeilujen jälkeen Suarez paukuttaisi Poolissa kahdessa kaudessa yli 60 maalia, ja seura tekisi hänellä niin suuret siirtovoitot, että se jäisi koko Carroll-Downing-Suarez-kolmikosta kymmeniä miljoonia puntia voitolle.

Kyse ei ollut siitä, että datankäyttö olisi väärin. Kyse oli siitä, että dataa voi käyttää väärin lukemattomilla tavoilla. Valtaosa datasta, kuten kaikesta informaatiosta ja ylipäätään universumista, kun on hyödytöntä kohinaa.
Liverpool oli seurannut väärää dataa ja saanut siitä kalliimman kautta opetuksen, jonka sen olisi pitänyt nähdä jo tilastoista: keskitykset ovat erittäin tehoton tapa tehdä maaleja.

Paradoksi vain on siinä, että tehottomuudesta huolimatta keskityksistä tehdään paljon maaleja.

Rannankari ei ole huono keskittäjä. Itse asiassa hän on liigan parhaita. Hänellä ei ole edes huono ilta. Hänen keskityksiensä tarkkuus on Lahtea vastaan täsmälleen sama kuin se on keskimäärin ollut edellisellä Veikkausliiga-kaudella. Sama pätee keskitysten lopputuloksiin.

Rannankari keskitti viime kaudella 159 kertaa. Niistä tarkkoja, kanssapelaajan löytäneitä keskityksiä oli 51. Näistä viisi johti maaliin. Rannankari oli viime kaudella Veikkausliigan ahkerin keskittäjä. Hänen tarkkuutensa (32%) oli kansainvälisestikin hyvää luokkaa ja hänen keskityksensä olivat yli puolet tehokkaampia kuin Veikkausliigassa keskimäärin.

Silti Rannankarillakin oli jokaista maalia kohti 30 keskitystä, jotka eivät tuottaneet osumaa. Hän syötti maalin keskityksellä keskimäärin joka kuudennessa ottelussaan.

Toiselle jaksolle KuPS on muuttanut murtautumismalliaan. Oikeana pakkina pelaava Joel Vartiainen ei keskitä sivurajalta, vaan haastaa, nouseen boksin laitaan ja lähettää matalan poikittaissyötön etutolpalle. Kukaan ei pääse väliin. Pallo ajautuu rangaistusalueen toiseen laitaan, mistä Rannankari jatkaa sen yhdellä kosketuksella keskelle.

Ero avausjakson keskityksiin on valtava. Syöttö on matala ja tarkka. Se tavoittaa kanssapelaajan, joka on hyvässä asennossa, hyvässä paikassa ja lähellä maalia. Patrick Poutiaisella on helppo työ viimeistellä avausosuma maalialueen rajalta.

KuPS hehkuttaa Twitter-tilillään Rannankarin keskitystä. Ongelma vain on, että maalisyöttö ei ollut keskitys. Ei millään mittarilla. Urheiludataan erikoistuneen Optan määritelmän mukaan keskitys on rangaistusalueen ulkopuoliselta laita-alueelta maalin eteen lähetetty syöttö. Rannankari oli syöttöä antaessaan monta metriä alueen sisällä ja pallo matkasi hänen ja Poutiaisen välillä korkeintaan 15 metriä. Keskialueella tilanne olisi ollut lyhyt syöttö. Veikkausliigan teknisessä raportissa KuPSin osuma taas olisi merkattu kategoriaan ”syöttö päätyrajalta taaksepäin”.

Maali syntyi lyhyellä matalalla syötöllä. Keskitykset taas ovat yleensä pitkiä ja korkeita. Juuri siksi niistä on vaikea viimeistellä.

Psykologisesti keskityksen houkutus on helppo ymmärtää. Parhaassa tapauksessa hyvällä keskityksellä pääsee suoraan tärkeimmälle maalintekosektorille. Onnistuessaan tarkan keskityksen ja onnistuneen puskun yhdistelmä näyttääkin lähes pysäyttämättömältä.

Murtautumisen näennäisesti helppoudesta joutuu kuitenkin maksamaan viimeistelyssä kovan hinnan. Ensimmäinen ongelma on se, että keskittävä joukkue menettää noin 80 prosentissa tilanteissa pallonhallinan vastustajalle. Pallo päätyy maalivahdille, puolustaja puskee sen omille tai sitten peliväline sujahtaa suoraan ”keittiön puolelle” ja peliä jatketaan maalipotkulla.

Jäljelle jäävässä ”onnistuneessa” viidenneksessä tullaan fysiikan haasteisiin. Niitä riittää sekä keskittäjällä että viimeistelijällä. Keskittäjän kannalta ongelma on, että hän on yleensä enemmän tai vähemmän täydessä vauhdissa. Kohde puolestaan on 30–40 metrin päässä, useimmiten parin puolustajan ympäröimänä.

Silti keskitys on lähes pakko saada parhaalle maalintekoalueelle, jotta se olisi vaarallinen. Rangaistusalueen rajalla seisova joukkuetoveri on helpompi tavoittaa kuin takatolpalla majaileva, mutta jokainen voi yrittää puskea pallon maalivahdin ohi 16 metrin päästä.

Toki rangaistustalueen rajalle voi yrittää pelata keskityksen potkaistavaksikin, mutta sekään ei ongelmatonta. Puhtaan osuman saaminen pitkään, kovaan keskitykseen on hankalaa. Puhtaan osuman aikaan saaminen puskemalla on vaikeaa. Kun pitkään keskitykseen yrittää saada puhdasta osumaa puskemalla, homma muuttuu jo äärimmäisen haastavaksi.

Silti monet joukkueet haluavat yrittää sitä. KuPS on yksi näistä joukkueista.

Paradoksin ytimeen pääsemiseksi tarvitaan kovia lukuja. Erikoistilanteet huomioiden Valioliigan maaleista lähes neljännes syntyy keskityksistä. Jos Veikkausliigan viime kauden maaleista taas karsitaan erikoistilanteet pois, kolmannes pelitilannemaaleista syntyi keskityksistä. Tästä huolimatta pelitilanteissa keskittäminen on tehotonta. Keskityksiä tutkineen Columbian yliopiston professorin Jan Vecerin mukaan jokaista pelitilanteessa maaliin johtanutta keskitystä kohti on 90 pelitilannekeskitystä, jotka eivät johtaneet maaliin.

Veikkausliigassa keskitykset ovat hieman tätä tehokkaampia. Liigajoukkueet tarvitsivat keskityksestä syntynyttä maalia kohti keskimäärin runsaat 50 keskitystä. Ero vaikuttaa suurelta, mutta käytännössä kyse on siitä, että keskitysten hyötysuhde on kansainvälisesti reilun prosentin ja Suomessa vajaan kahden prosentin luokkaa.

Toisin sanoen keskitysten hyötysuhde on surkea kaikkialla. Siksi ei olekaan yllätys, että Veikkausliigan teknisessä raportissa yhdeksi suurimmaksi eroksi voittajien ja hävijien välillä nostettiin se, että voittaneet joukkueet keskittivät häviäjiä vähemmän. Tilannetta ei juuri auta edes se, että joukkue tekisi keskityksistään maaleja. Jos joukkueen maaleista iso osa tulee keskityksistä, sen sijoitus on todennäköisesti alhainen (Ks. kaavio alla). Esimerkiksi HJK teki viime kaudella 14,5 prosenttia liigamaaleistaan keskityksistä. SJK:lla sama osuus oli 10%, TPS:llä 27,5% ja Hongalla peräti 31,5%.

Vecer teki samansuuntaisia havaintoja myös Valioliigasta, Bundesliigasta ja viime kesän MM-kisoista. Professori päätteli paremmilla joukkueilla olevan murtautumismalleja, joiden ansiosta ne pystyivät hyötymään pelitilanteista, joissa onnella on vähemmän merkitystä lopputulokseen kuin keskityksissä.

Kuopiossa nähdään Liigacup-ottelun loppuhetkillä malliesimerkki tästä. Peli on 90. minuutilla tasan, kun KuPSista vastikään Lahteen siirtynyt Aleksi Paananen saa pallon keskikentällä. Sitten Paananen tekee sen, mitä hän pääsi aivan liian harvoin tekemään Kuopion vuosinaan. Hän pyörähtää irti vartioijastaan ja lähtee kuljettamaan palloa kohti rangaistusaluetta. Samaan aikaan hyökkääjä Aleksi Ristola leikkaa puolustajien välistä kohta KuPSin maalia.

Paanasen syöttö ei ole pitkä eikä kova, mutta se repii KuPSin puolustuksen täysin auki. Yhtäkkiä Lahdella on kaksi pelaajaa läpiajossa. Ristola sijoittaa pallon varmasti maalivahti Tomi Maanojan ohi verkkoon. Lahti voittaa ottelun 1–2.

KuPS on sekä hyvä että huono esimerkki. Puolustuspäässä kuopiolaiset hoitivat viime kaudella keskitystilanteet esimerkillisesti. Vastustaja pääsi keskittämään KuPSin otteluissa enemmän kuin muita liigajoukkueita vastaan, mutta toisaalta joukkue hoiti Maanojan ja vahvan topparin Omar Colleyn avulla tilanteet kovalla prosentilla.

KuPSin keskitysten puolustaminen oli niin tehokasta, että Veikkausliigan teknisessä raportissa mietittiin ääneen ”ohjasiko KuPS tarkoituksellisesti vastustajan pelin laidoille, päästi ehkä jopa keskittämään, koska tiesi selvittävänsä tilanteen?”.

”Laitaan ohjaaminen oli tarkoituksellista, mutta tahallaan ei annettu keskittää”, valmentaja Marko Rajamäki vastaa.
Keskitysten puolustaminen ei ole itsestäänselvyys. Ennen kuin Rajamäki tuli KuPSin valmentajaksi, joukkue ehti ensimmäisissä neljässä pelissään päästää monta maalia keskityksistä ja kulmista.

”Se oli ensimmäinen asia, jonka korjasin täällä”, Rajamäki sanoo. Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli yksinkertainen. ”Panimme pelaajat oikeille paikoille. Silloin kaikki hoitavat omat tehtävänsä. Pakki puolustaa reunaa. Topparit ovat maalilla. Laituri ei puolusta kulmalippua.”

”Mutta se ei vielä poistanut sitä ongelmaa, että olisimme saaneet keskitykset pois”, hän harmittelee.

Tilastojen perusteella harmitus on turhaa. Rajamäen aikakaudella KuPS on päästänyt maalin keskityksestä keskimäärin joka viidennessä pelissä. Vastustajat nakkelivat keskimäärin 80 keskitystä onnistumista kohti. Niistä valtaosa meni kupsilaisille. 80 hyökkäystä yhdestä maalista ei kuulosta huonolta vaihtokaupalta, vaikka KuPSilla ei enää olekaan Omar Colleyta topparina.

Rajamäki ei kuitenkaan näe keskityksiä tällä tavoin. Hänellä on liigan ahkerin keskittäjä joukkueessaan, ja hän aikoo tällä kaudella tehdä Rannankarista entistäkin ahkeramman. Lahti-peli oli tästä osoitus, eikä tahti varmasti hidastu nyt, kun joukkueen tuore hyökkääjähankinta Irakli Sirbiladze on toipunut pelikuntoon.

”Tuomas Rannankari antoi enemmän keskityksiä kuin kukaan muu liigassa viime kaudella. Tehot niistä eivät olleet ihan tapissaan. Keskityksiin pitää toki saada laatua, mutta nyt meillä on selkeästi joku, joka laittaa pallot sisään”, Rajamäki kommentoi Urheilusanomille Sirbiladzen siirron varmistuttua.

Liigan tuotteliain keskittäjä, voimakkain kohdehyökkääjä ja lisääntyvät keskitykset, kuulostaako tutulta? Kuopiossa saatetaan nähdä tulevalla kaudella jotain, joka on nähty jossain jo aiemmin.

Aika näyttää, onko lopputulos tällä kertaa toisenlainen.