Missä sijaitsee suomalaisen juniorijalkapallon ”70 metrin” kipupiste, ja mitä teemme silloin muita huonommin?

Koko kysymys on sinänsä harhaanjohtava. Ei 70 metrin kohdalla rintamasta putoava pikajuoksijakaan ala kontata. 70 metrin kohdalla vain kertautuvat ne asiat, joita on tehty ennen sitä pistettä treeneissä, muissa kilpailuissa ja vapaa-ajalla. Maaliviivaa lähestyvä juoksija on elintapojensa, lajitaustansa sekä oheis- ja lajiharjoittelunsa summa. Kokonaisen lajin kohdalla summan voisivat muodostaa esimerkiksi harrastajamassa, kasvuympäristö ja valmennuskulttuuri. Mikä näistä asioista sitten sakkaa, ja miksei sitä ole muutettu, kun tilanne on ollut sama jo vuosia?

Pyrkimystä muutokseen on. On perustettu Sami Hyypiä Akatemia, palkattu kuusi täyspäiväistä aluevalmentajaa ja dokumentoitu pelaajakehityksen vaiheet osaksi Palloliiton valmennuslinjaa. Asioiden syy–seuraus-suhteita on vaikea osoittaa, mutta yksi asia on ainakin varma: kehitystä on tapahtunut.

Sami Hyypiä Akatemia seuraa siihen kuuluvien seurojen pelaajia säännöllisesti teknisten, taktisten ja fyysisen ominaisuuksien osalta. Seurantaan kuuluvat olennaisesti pelin pohjalta tehdyt arviot, mutta SHA:lla on myös oma testipatteristonsa, josta löytyy niin puhtaasti fyysisiä ominaisuuksia testaavia (esim. 30 metrin juoksu) kuin teknisiä ominaisuuksia (syöttö–haltuunotto) mittaavia testejä.

Testien perusteella asiat ovat erinomaisesti. SHA:n keräämistä ja tallentamista testituloksista käy akatemian johtaja Kyösti Lampisen mukaan ilmi, että parhaat pelaajat ovat kehittyneet kaikilla osa-alueilla. Lisäksi nuoremmat ikäluokat ovat säännöllisesti parempia kuin heitä vanhempi ikäluokka oli saman ikäisenä. Eli 2001-syntyneet saivat 14-vuotiaina esimerkiksi syöttö–haltuunotto-testissä sekä kärjen osalta että keskimäärin parempia tuloksia kuin 2000-syntyneet 14-vuotiaina vuotta aiemmin. En tiedä mikä on kehityksen määritelmä sanakirjassa, mutta se voisi yhtä hyvin olla tämä: parhaat pelaajat ovat yhä parempia.

Vertailu kansainväliseen kärkeen on kuitenkin hankalampi suoritus. Suomessa on kehitytty, mutta niin on muuallakin. Lampisen mukaan seurat saavat kansainvälisistä peleistä nykyään parempia tuloksia, mutta siltikin kansainvälisen kärjen jahtaaminen on samankaltainen tilanne kuin johtavan joukkueen takaa-ajo Jukolan viestin yöosuudella: kaverin vauhtia ei voi tietää ja reitti tavoitteeseen voi sekin olla erilainen.

Ja mitä enemmän osuuksia juostaan, sitä epätodennäköisempää on, että metsästä saapuu ensimmäisenä ulos suomalainen joukkue.

Kehitystä on silti tapahtunut. Tämän allekirjoittaa myös nuorimpien suomalaisjunioreiden tasoa omakätisesti mittauttamassa ollut Lasse Karlsson.

”5–6 vuodessa on menty valtavasti eteenpäin”, sanoo Karlsson, joka on Turun Palloseurassa vastuussa E10- ja E11-ikäluokista.

Eteenpäin menon seurauksena ollaan pisteessä, jossa nuorimmissa ikäluokissa ei oikeastaan ole suurta eroa siirtymässä kansallisen huipun peleistä kansainvälisiin peleihin.

Karlsson johdatti kesäkuussa pelatussa PT Sports Junior Cupissa TPS:n E10-joukkueen 24. sijalle 72 joukkueen turnauksessa ja TPS:n E11-joukkueen pronssille kutsuturnauksessa Hollannin Oldenzaalissa toukokuussa.

”Totta kai siellä on parempia joukkueita kuin täällä, se on päivänselvää. Mutta mitään hyppäystä kansainvälisiin peleihin ei ole”, Karlsson kertoo. ”Jos pärjäät täällä Klubia ja KäPaa vastaan, pärjäät Keski-Euroopan turnauksissa.”

Luonnollisesti eroja kansallisten ja kansainvälisten pelien välillä on. On eroja asioissa, joita aikuiset pelien organisoinnissa painottavat, ja on eroja itse pelissä ja pelaajanaluissa, jotka sitä pelaavat.

Ensimmäisestä Karlsson antoi esimerkkejä kirjoittaessaan turnauksen opeista TPS:n juniorijalkapallon sivustolle. ”Vääriä rajaheittoja ei turnauksessa tunnettu. Kunhan nyt suunnilleen kahdella kädellä ja alle kaksi metriä sivurajan kentän puolelta pallon viskasi peliin, kaikki kävi.”

Samaa linjaa vedettiin esimerkiksi sen kanssa, koskiko puolustaja maalipotkuna annettuun palloon rankkarialueen sisä- vai ulkopuolella. Prioriteettina on pitää pallo mahdollisimman paljon pelissä.

Suureksi pelin sisältä nousevaksi eroksi Karlsson nosti toiminnan niin sanotulla harmaalla alueella, jossa suomalaisjuniorit ovat valtavasti jäljessä. Kuten kokenut valmentaja toteaa, syitä siihen miksi meidän on niin vaikea hyödyntää harmaata aluetta voiton saavuttamiseksi lapsesta alkaen, on vaikea jäljittää. Ne saattavat olla syvällä suomalaisuudessa, istutettuna täkäläiseen yhteiskuntaan. Osansa on myös valmentajan toiminnalla.

”Muistan kun kävin ensimmäisissä kansainvälisissä turnauksissa. Tultiin sinne ja mietittiin ’eihän me kärkytä, eihän me pistetä vapaapotkuissa miestä seisomaan vastustajan maalivahdin eteen’. Mutta kaikki tekee sitä. Se, ettei voitoilla ole merkitystä, on paskapuhetta. Olen nähnyt kansainvälisissä turnauksissa, kuinka Ajax lyö silmät sumeana pitkää, kun ovat lopussa häviöllä ja tarvitsevat maalin”, Karlsson muistelee.

Jos olemme lasten vaiheen valmennuksessa perässä harmaan alueen toiminnan opettamisessa, pitääkö meidän jatkossa opettaa 10-vuotiaita pelaajia esimerkiksi filmaamaan, käyttämään käsiä tai pelaamaan aikaa?

Karlssonin mukaan ei.

”Ei niitä asioita tarvitse opettaa. Kamppailun pitää olla niin kovaa, että käsiä on pakko käyttää.”

Harmaa alue, kuten rikkeet, kuuluu olennaisesti jalkapallopeliin. Missä kulkee raja? Sen osoittaa tuomari. Kansainvälisissä peleissä on nuorimmista asti käytössä keltaiset ja punaiset kortit, kuten sijoitusottelussaan alivoimalle joutunut TPS E11 huomasi.

”Suomessa sanotaan monesta asioista – vaikka taktisesta rikkeestä – että ’et sä noin voi tehdä’. Voithan, se kuuluu peliin, siihen on säännöissä asetettu rangaistus, jonka tuomari osoittaa”, avaa Karlsson.

Harmaata aluetta ei pidä sekoittaa tuloksen hakemiseen keinolla millä hyvänsä. Näkökulmassaan E11-ikäluokan Hollannin turnauksesta valmentaja totesi, että huolimatta lohkovoitosta peli ei ollut ensimmäisenä turnauspäivänä sitä, mikä joukkueen pelitapa normaalisti on. Niinpä toisena päivänä korostettiin omaa pelitapaa yli tulosten, pelin avaamista alhaalta ja rakentelua keskustan kautta. Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin harmaan alueen hyödyntämisessä: keskustan kautta rakentelu auttaa sinua voittamaan jalkapallo-ottelun, samalla tavalla kuin nopean ja vaarallisen vastahyökkäyksen pysäyttäminen pienellä rikkeellä.

Mitään eettisiä voittajia ei suomalaisista kannata juniorijalkapallossa kuitenkaan ruveta rakentamaan, sillä eroja on muuallakin.

”Kansainvälisissä peleissä yksikään vastustaja ei vetäydy. Saksassa kaikki joukkueet pelasivat miesvartioinnilla – kai siinä jotain hyvää on pakko olla, kun ne järjestäen tekivät kaikki niin”, vertailee Karlsson suomalaisiin huippuihin, jotka E10-miniliigassa poikkeuksetta antoivat maalivahdin avata vapaasti pallon toiselle puolustajalle, ja aloittivat vasta sitten prässäämisen.

Yksilötasolla eroa suomalaisten ja keskieurooppalaisten huippujen välillä voisi kuvailla sanomalla, että keskieurooppalaisilla on parempaa raaka-materiaalia.

”Keskieurooppalaisissa joukkueissa ei ole pelaajia, jotka eivät ole liikunnallisesti lahjakkaita. Suomessa me pidämme pelaajia mukana, jos he osaavat pelata, mikä on tietenkin hyväkin asia. Joukkueissa Keski-Euroopassa ei myöskään ole isoja pelaajia pelkästään siksi, että he ovat isoja, vaan isojen pelaajien on oltava myös todella hyviä pelaajia. Samaten mukana on todella hyviä pienikokoisia pelaajia”, Karlsson vertaa.

Joukkuetasolla Karlsson kertoo kansainvälisten huippujoukkueiden pelien näyttävän enemmän ”oikealta jalkapallolta”, jossa jokainen pelaaja tietää ihan tasan tarkkaan, mitä missäkin pelin vaiheessa pitää tehdä. Tässäkin on hyvät ja huonot puolensa, kuten lasten valmennukseen erikoistunut turkulainen ääneen pohtii. Minkä verran pelaajien annetaan oivaltaa asioita itse, ja minkä verran peliin rakennetaan erilaisia opeteltuja rakenteita ja malleja?

Amerikkalainen urheilutoimittaja Daniel Coyle kirjoittaa teoksessaan The Talent Code reseptin suuruuden saavuttamiselle. Yksi ainesosista on huippuvalmennus. Vertaillessaan huippuvalmennusta jalkapallossa ja viulun soitossa Coyle nostaa esiin kiinnostavan seikan jalkapallovalmennuksesta. Mitä taitavampi suoritus on, sitä useammin aivosähkökemialliset reaktiot ovat kulkeneet tietyn synapsireitin kautta. Mitä useammin reittiä on käytetty, sitä paksumpi kerros reittiä suojaavaa myeliiniä synapseihin kehittyy. Ja mitä enemmän myeliiniä on, sitä nopeammin reittiä voidaan käyttää.

Jalkapalloilijan neuroanatomia pitäisi olla kuin viiniköynnös, josta lähtee useita mahdollisia reittejä, jotka voidaan nopeasti ottaa käyttöön yksilön havainnoidessa ja reagoidessa muuttuviin tilanteisiin kentällä. Viulunsoittajan neuroanatomia puolestaan on kuin puunrunko, yksi reitti joka on hiottu mahdollisimman suoraviivaiseksi ja sujuvaksi. Siksi viulunsoittoa harjoitellessa pitää pysähtyä ja korjata virheet, jotta se yksi oikea reitti muodostuisi mahdollisimman helppokulkuiseksi ja harjoiteltava musiikkikappale soitettaisiin mahdollisimman hyvin.

Jalkapallossa puolestaan harjoituksen pysäyttäminen keskeyttää Coylen mukaan prosessin, jossa pelaaja valikoi koko ajan pelin tiimellyksessä flow-tilassa erilaisia ratkaisuja ja sitä kautta neuroanatomisia reittejä. Hän oppii niistä saamansa välittömän palautteen avulla – eli ymmärtäessään ratkaisun tuottaman hyödyn pelin kannalta. Hyvää valmentamista pidetään tyypillisesti lähempänä viulunsoittajan esimerkkiä, jossa valmentaja pysäyttää harjoittelun, opettaa ja opastaa, kunnes antaa taas tilanteen jatkua. Voiko olla niin, että hyvä valmentaminen onkin huonoa lasten valmentamista?

Ainakaan Lasse Karlsson ei ulkomaisiin seuroihin tutustumassa käydessään ole nähnyt vielä yhtään hyvää valmentajaa tai harjoitusta nuorimmissa ikäluokissa, ei esimerkiksi Brightonin ja Schalken huippuakatemioissa.

”Treenit ovat ihan hirveitä meidän mittapuun mukaan. Seisotetaan pelaajia jonossa ynnä muuta sellaista”, hän sanoo. ”Mutta sitten kun ruvetaan pelaamaan, niin mennään todella kovaa.”

Joka tapauksessa suomalaiset lasten valmentajat kestävät vertailun kansainvälisiin kollegoihinsa. Ehkä siksi nuorimmissa ikäluokissa ollaan pelaajakehityksen suhteen vielä suomalaisittain hyvässä tilanteessa verrattuna maanosan huippuihin. ”Tähän asti ja 1–2 vuotta eteenpäin pysytään ihan hyvin mukana”, Karlsson vakuuttaa.

Mennään se kaksi vuotta eteenpäin. Edelleen vaikuttaa ihan hyvältä, ero kärkeen ei vaikuta pahemmin kasvaneen. FC Hongan 03-syntyneitä valmentavan Klaus Lönnroosin mukaan hänen ryhmänsä on lähellä Pohjoismaiden huippua, ja Keski-Euroopan keskitasossa ”roikutaan mukana”.

Samaan hengenvetoon Lönnroos kuitenkin pohtii, onko liian vaatimaton, kun Mörfelder Cupissa taakse jäi kuitenkin kahdeksan Bundesliiga-joukkuetta. Turnaus kokoaa yhteen Saksan huipun sekä kansainvälisiä vieraita esimerkiksi Englannista, Brasiliasta ja Hollannista. Eikä se ole edes valmentajan mielestä joukkueen paras suoritus, vaan heinä–elokuun vaihteessa Kööpenhaminassa pelattu Audi Cup, jossa Honka hävisi finaalissa yli-ikäisiä pelaajia käyttäneelle Brommapojkarnalle.

Kansainvälisten pelien tarjoamassa tasonmittauksessa kokenut valmentaja löytää heti yhden ongelman: sinne pääsevät vain harvat ja valitut.

”Suomalaiset ovat tietyllä tavalla täällä pallon ulkopuolella. Meidän kosketuspinta kansainväliseen futikseen on niin ohut. Keski-Euroopassa etäisyydet ovat pienempiä, esimerkiksi Tanskasta pääsee helposti kaikkialle”, Lönroos vertaa.

”Moni jengi voi vain unelmoida näistä turnauksista. Suomesta tietyt seurat käyvät tai kutsutaan ulkomaille: HJK, Honka, TPS, KäPa. Moni pienempi seura ei käy missään. Olen monta kertaa sanonut meidän pelaajille, kuinka etuoikeutettuja he ovat, kun pääsevät pelaamaan kansainvälisiä pelejä.”

Samaan viittasi myös omista ikäluokistaan puhunut TPS:n Karlsson, joka totesi että 50–60 pelaajan kansainvälistä kokemusta saava ryhmä on ”hyvä alku, muttei yhtään mitään muuta”.

Kansainvälisien pelien kovuutta Lönnroos alleviivaa kerta toisensa jälkeen: ”Ottelut ovat fyysisesti kovempia, taktisesti paljon suomalaisia joukkueita edellä, taidollisesti parempia. Kyllä ne ovat kaikkinensa paljon kovempia pelejä.”

”Etelä-länsi-liigassa on hyviä pelejä, mutta jos katsotaan sieltä esimerkiksi 2001-syntyneiden tuloksia, niin onhan siellä karmivia lukemia: 9–0, 10–0. Kärki muodostuu usein samojen seurojen joukkueista, ja on hyvä, mutta kapea”, Lönnroos pohtii.

Etelä-länsi-liigaan selviävät karsintojen kautta nimensä mukaisilta alueilta D-junioreista alkaen ikäluokkansa parhaat joukkueet. Muun muassa Lönnroosin mainostamat etuoikeutetut seurat HJK, Honka, KäPa, HJK ja TPS pelaavat sarjaa ikäluokasta toiseen.

Kärjen kapeutta demonstroi jollain tavalla myös Hongan tilanne. Usein samaan kansainväliseen turnaukseen lähtee seurasta kaksi joukkuetta per ikäluokka. Hyvästä juniorityöstään tunnettujen espoolaisten paras joukkue on useimmiten Suomen ehdotonta kärkeä, ja kakkosryhmäkin 20 parhaan joukossa.

Keskivertoturnauksessa on 70 osanottajaa, Hongan kovin ryhmä sijoittuu parempaan puoliskoon sijoille 15–30, mutta kakkosryhmä löytyy usein turnauksen viimeisen kymmenen joukkueen joukosta.

Samat etuoikeutetut seurat toistuvat usein Lönnroosin puheissa. Tietyt seurat ovat kehittäneet itselleen hyvän maineen ja hieman yhteyksiä Euroopassa, ja ne kutsutaan joka vuosi samoihin turnauksiin. Hongalla näitä ovat esimerkiksi Lennart Johansson Academy Trophy ja Audi Cup. Hyvät esitykset voivat poikia lisää kutsuja, kuten Hongalle kävi. Mörfelder Cupin menestystä seuraa ensi kuun vaihteessa kutsuturnaus Bonnissa.

Pysymistä kansainvälisen kärjen mukana – tai eron kaventamista – Uefan A-valmentajakurssin käynyt Lönnroos pitää haastavana.

”Futis ei ole helppo laji. Ehkä kaksi vuotta pysytään vielä mukana, mutta sitten juna karkaa. Siinä kun olisi jollain valmentajalla kristallipallo, josta näkisi, mitä siinä vaiheessa tapahtuu.”

Kyse ei ole pelkästään yhden seuran yhdestä ikäluokasta, vaan 14–15-vuotias on ollut jo pitkään se hetki, jolloin ne pelaajat, jotka tulevaisuudessa päätyvät Euroopan kovimpiin pääsarjoihin, katoavat suomalaisilta mutkan taakse. Hyvin perinteinen trendi esimerkiksi on, että suomalaiset seurat pärjäävät erittäin hyvin otteluissa ruotsalaisia seuroja vastaan tähän pisteeseen saakka, mutta kun siirrytään pelaamaan poikamaaotteluita, on Ruotsi selvästi niskan päällä.

Esimerkiksi Lönnroosin Honka löi Audi Cup -taipaleellaan Malmön, AIK:n ja Helsingborgin yhteismaalein 11–3, mutta U16-poikamaajoukkue (2000-syntyneet) hävisi kaksoismaaottelunsa yhteislukemin 7–1.

Yksittäisten ikäluokkien yksittäisten joukkueiden vertailu ei tietenkään todista mitään, mutta myöskään 1996- tai 1997-syntyneiden maajoukkueet eivät ole onnistuneet Ruotsia voittamaan, vaan ovat hävinneet kaikki keskinäiset kamppailut, -96 kerran ja -97 kahdesti.

1998-syntyneiden ikäluokka on ainoa nykyisessä putkessa olevista maajoukkueista, joka on onnistunut Ruotsin lyömään, mutta silläkin on vastapainona kolme tappiota länsinaapurille.

Mitä tässä ikävaiheessa sitten tapahtuu? Muun muassa Pohjois-Suomen piirin nuorisopäällikkönä, Turun Nappulaliigan valmennuspäällikkönä ja viimeisimpänä Hansa Rostockin U16-joukkueen valmentajana toimineella Olli Orvastolla on tarjota muutama mahdollinen syy. Ensimmäinen niistä on scouttaus, eli potentiaalisten pelaajien kartoittaminen.

”Esimerkiksi Hansa Rostockissa jokaisen kauden jälkeen uuteen ikäluokkaan siirryttäessä joukkueeseen tulee kolme–neljä uutta pelaajaa ulkopuolelta, ja uudet pelaajat ovat niin hyviä, että menevät suoraan avaukseen”, Orvasto kertoo kokemuksistaan Saksasta.

Samaan vetosi Klaus Lönnroos ennustaessaan joukkueensa elinkaarta Euroopan huipulla. Lönnroosin mukaan yhtenä syynä valoisalle lähitulevaisuudelle oli joukkueen uudistuminen: Hongan D12-joukkueeseen liittyi alkavalla kaudella kuusi uutta pelaajaa.

”Jalkapallohullu”-blogissaan Orvasto kirjoitti kokemuksistaan Saksassa, ja listasi maan systeemin vahvuudeksi selkeyden. Jokaisella seuralla on oma profiilinsa ja tehtävänsä, ja kun kaikki eivät pyri tekemään kaikkea, on sekä kilpa- että harrastetoiminta laadukkaampaa, koska niistä vastaavat asialleen erikoistuneet seurat.

FC Hansa Rostockin kohdalla selkeys ja profiloituminen tarkoittavat Orvaston mukaan sitä, että Hansa on selkeästi alueensa suurin seura, ja profiloitunut kilpatoimintaan. Kykyjenetsintä järjestetään aluejoukkuetoiminnan yhteydessä niin, että pelaajia katsastetaan samalla piiri- ja aluejoukkueisiin ja Hansa Rostockiin, jonka omat pelaajat eivät tapahtumaan osallistu. Ryöstökalastus- ja värväyshuutoja ei pienemmistä seuroista Orvaston mukaan kuulu, joka on suomalaisen systeemin nähneelle utopistinen ajatus.

”Pienemmät seurat saavat tyydytystä siitä, että heidän kasvattamansa pelaaja pääsee isompaan seuraan.”

Orvasto nostaa esiin toisenkin eron: suuremmat seurat eivät hanki pienemmistä pelaajia kakkos- tai kolmosjoukkueisiinsa. Muutenkin systeemissä ajatellaan kaikkia osapuolia: isoa seuraa, pelaajaa itseään sekä pienempää pelaajan menettävää seuraa.

”Voi olla, että pelaaja huomataan jo 12-vuotiaana. Sitten mietitään, mikä on pelaajan kannalta järkevin aika siirtyä Hansaan. Onko järkeä järjestää kuljetuksia jo 12-vuotiaana, muuttaako pelaaja sijaisperheeseen vai otetaanko hänet 15-vuotiaana asuntolaan?”

”Pienempiin seuroihin ohjataan Hansa Rostockin toimesta niitä pelaajia, jotka jäävät ensi vuoden joukkueen ulkopuolelle tai joiden motivaatio ei riitä Hansan akatemiatoimintaan”, kertoo kasvatustieteitä lukenut Orvasto pikkuseurojen saamista hyödyistä.

Kykyjenetsintää pohtiessa nousee väkisin esiin kysymys Suomen pelaajamassoista. Suomessa on 127 000 lisenssipelaajaa, Saksassa 6,3 miljoonaa. Määrät vaihtelevat hieman lähteen mukaan, mutta kokoluokka tulee selväksi. Tanskalainen Rasmus Ankersen – kirjailija, puhuja, Tanskan mestari Midtjyllandin puheenjohtaja sekä englantilaisen Brentfordin jalkapallotoiminnan johtaja – vieraili kirjaansa ”The Gold Mine Effect” varten paikoissa, jotka tuottavat merkittävän paljon huippuja urheilussa.

Yksi tarkastelun kohde oli brasilialaiset jalkapalloilijat. Ankersen selvitti, että esimerkiksi suurseura Cruzeiro hylkää U15-joukkueeseensa pyrkiviä pelaajia 4000 jokaista sisään päässyttä kohden. Luvun kertyessä jokaisessa ikäluokassa Ankersen pääsi U20-joukkueen kohdalla tulokseen, jossa jokaista joukkueeseen päässyttä kohden oli hylätty 126 000 pelaajaa.

Kun vertaa Cruzeiron hylkäämien pelaajien määrää Suomen lisenssipelaajien määrään, ymmärtää kuinka pystysuora on reitti absoluuttiselle kansainväliselle huipulle.

Määrän lisäksi kyse on myös laadusta. Maissa, joissa vallitsee todellinen jalkapalloilmasto, ohjautuvat urheilullisesti lahjakkaimmat murskaavalla todennäköisyydellä juuri jalkapallon pariin. Orvaston mukaan lahjakkuuksia jää Suomen massoistakin hyödyntämättä, juuri puutteellisen kykyjenetsinnän myötä.

”Onko seuroilla Suomessa palkkalistoilla henkilöä, jonka tehtävänä olisi oikeasti käydä katsomassa niitä pelejä? Se maksaisi yhden juniorivalmentajan palkan.”

Massojen vähyys ei olekaan syy olla scouttaamatta, päinvastoin. Mitä pienempi on ”talenttipooli”, sitä läpikotaisemmin se pitäisi siivilöidä, sanoo maalaisjärki. Mallia voidaan hakea esimerkiksi Islannista, jolla ei ole Suomeen nähden samanlaista massojen ylivoimaa kuin Saksalla ja Brasilialla. Islannin vahvuutena tosin on se, että hyvät pelaajat ovat keskittyneet pienelle alueelle, samoin kuin Keski-Euroopassa monessa maassa Suomea suuremman asukastiheyden johdosta.

Kärjen karkaamista 15-vuotiaissa ei voida kuitenkaan selittää pelkästään kykyjenetsinnällä. Kyse on Orvaston mukaan paljon muustakin.

”Kun Hansassa siirrytään U15-ikäluokkaan, kaikki tähtää siitä eteenpäin vain ja ainoastaan ammattilaisuuteen. Pelaajat muuttavat asuntolaan, ilmapiiri treeneissä ja kaikessa tekemisessä muuttuu.”

Suomen kannalta ongelmallisesti juuri samassa vaiheessa kuin muualla viritetään koneeseen lisää kierroksia, täällä downshiftataan. Kansainvälinen kosketus päättyy seurajoukkuetasolla muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tähän ikähaarukkaan. Jatkossa sitä haetaan lähinnä juniorimaajoukkueiden peleistä, joissa kentälle asti selviytyy vain pieni otos ikäluokasta.

Kyseessä on tietenkin myös resurssikysymys. Orvaston arvion mukaan keskivertoakatemian budjetti Saksassa on noin miljoona euroa. Liitto tukee isoja akatemioita 600 000 eurolla per vuosi, loput 400 000 on seurojen itse kerättävä jostain.

Resurssikysymys on olemassa jo aiemmin, kuten Hongan Lönnroos esimerkin kautta avaa.

”Täällä me kerätään rahaa vuosi, että päästään yhteen turnaukseen. Esimerkiksi FC Kööpenhaminassa, jota pidetään 2003-ikäluokassa ehkä Euroopan kovimpana joukkueena, toiminta on ilmaista 12- tai 13-vuotiaista asti. Jokaisen joukkueen taustalla on 6–8 päätoimista toimihenkilöä, ja pelaajat käyvät samaa koulua ja harjoittelevat yhdessä”, vertailee Lönnroos.

Resursseihin tuskin voidaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä kohdistaa toiveita muutoksesta. Sen sijaan voimme vaikuttaa tekemiimme valintoihin sen suhteen, mihin panostamme. Saksassa tämä on se vaihe, jota painotetaan myös valmennuksen laadussa:

”Se menee niin, että paras valmentaja valmentaa U19-joukkuetta, toiseksi paras U17-joukkuetta ja niin edespäin”, kertoo Orvasto. Hän maintsee esimerkiksi U15–U19-ikävaiheen valmentajien laadusta Pal Dardainin: hän valmensi vielä vuosi sitten Hertha Berlinin U15-joukkuetta, mutta on sittemmin siirtynyt sujuvasti ensin Unkarin A-maajoukkueen päävalmentajaksi ja sen jälkeen Herthan päävalmentajaksi Bundesliigassa.

Herthassa Dardai on herättänyt nopeasti ihastusta uusilla ideoillaan ja paneutumisellaan yksityiskohtiin. Joukkue on esimerkiksi harjoitellut palauttavan harjoituksen yöllä, jotta seuraava päivä jäisi vapaaksi palautumiseen. Lisäksi unkarilaisluotsi ei ole hankkinut siirtomarkkinoilta uutta ykköshyökkääjää fanien ja asiantuntijoiden vaatimuksista huolimatta, vaan on pyrkinyt kehittämään 30-vuotiaan entisen Chelsea-pelaaja Salomon Kaloun askeltiheyttä ennen viimeistelyhetkeä, jotta tästä tulisi tehokkaampi maalintekijä.

Suomessa puhutaan paljon mahdollisimman hyvien valmentajien saamisesta pelaajaputken alkupäähän, mutta Olli Orvasto ei näe putken alkua suurena ongelmana.

”Saksassa alkupään valmentajat eivät olleet kovin hyviä ja toimivat puolipäiväisinä. Suomessa saadaan pelaajakehitys hyvin käyntiin, mutta juna ei mene loppuun asti. C-junioreista eteenpäin hyviä ison pelin opettajia on vähän.”

Paremman scouttauksen, ammattimaisemman toiminnan ja parhaiden valmentajien seurauksena saksalaiset pelaajat ovat 15-vuotiaana toimintaympäristössä ja -kulttuurissa, jossa parhaat lahjakkuudet kilpailevat toisiaan vastaan – ei vastustajina, vaan joukkuekavereina. Kilpailu paikoista akatemiassa, joukkueessa ja avauksessa on kovaa. Kuten Orvastokin toteaa, Suomessa kilpailu joukkueen sisällä kovimpien lahjakkuuksien osalta ei ole niin kovaa, ja potentiaalisimmat pelaajat saattavat päästä liian helpolla.

Yksi etu saksalaisella 16-vuotiaalla suomalaiseen ikätoveriinsa löytyykin henkiseltä puolelta. Siinä missä joissakin suomalaisissa joukkueissa ainakin elettiin amerikkalaiskirjailija Don DeLillon heiton ”lahjakkuus on seksikkäintä silloin, kun se heitetään hukkaan” mukaan (kovin jätkä joukkueessa oli se, joka lintsaa eniten treeneissä), Saksassa kovin jätkä on se, joka on kovin kentällä.

”Pelaajat ovat paremmin sisällä pelissä, mitään kiukuttelua tai diivan elkeitä ei esiinny”, kuvailee Orvasto.

Samasta peliin heittäytymisestä ja pelin sisällä olemisesta kuulee usein vertaillessa suomalaisia juniorijalkapalloilijoita muun maalaisiin. Sen nosti esille Orvaston lisäksi muiden muassa Lasse Karlsson.

”Peliin heittäytymisessä on suuri ero. Pelataan täysillä, kentällä itketään, huudetaan, tuuletetaan maaleja. Tulee rikkeitä ja nokkapokkaa”, listaa Karlsson.

Tämä ero on olemassa pienestä pitäen. Suomessa ei notkahdeta asiassa 14–15-vuotiaina, vaan se on pelaajiemme ominaisuus nuorimmista ikäluokista asti. Syitä on jälleen vaikea etsiä: ovatko ne valmentajien tavassa nimetä virheitä ja virheen tekijöitä vai yhteiskunnan suhtautumisessa jalkapalloon harrastuksena, ei tulevaisuuden ammattina. Kuka osaa sanoa, mikä on käärmeen pää ja mikä häntä? Samankaltaisia henkisiä eroja on muitakin.

”Pelaajia ei myöskään tarvitse motivoida. Joskus palautellaan maan pinnalle, mutta palo pelata jalkapalloa on hurja jo U8-ikäluokassa. Jos motivaatio loppuu, se ei ole mikään maailmanloppu. Sitten pelaaja siirtyy pienempään seuraan, ja tilalle tulee uusi motivoituneempi pelaaja”, Orvasto kertoo Saksan kokemuksistaan.

Ero ikäluokan eurooppalaiseen huipputasoon on olemassa myös muilla osa-alueilla.
”Taktisesti pelaajat ovat parempia tunnistamaan tilanteita. Esimerkiksi mistä prässätään? Suomessa usein valmentaja piirtää fläpille viivan, että tuosta prässätään. Sitä sitten noudatetaan pelitilanteesta huolimatta. Saksassa peli määrittää, mistä prässätään. Olin katsomassa Werder Bremenin ja pienemmän seuran peliä. Ottelussa oli vaiheita, kun suurseura Bremen makasi todella syvällä. Koska vastustaja oli niin hyvä ja taitava, koska peli oli ajautunut siihen.”

”Suomessa B-nuorten SM-sarjajoukkueen valmentajan pitää huutaa joka kerta, että otetaan vastustajan sivurajaheitto omalta kulmalipulta ylhäältä kiinni. Muuten pelaajat eivät prässäisi”, Orvasto konkretisoi.

Palataan hetkeksi valmentajien laatuun pelaajaputken alku- ja keskivaiheilla. Hiljattain Suomeen palannut Orvasto on sitä mieltä, että Suomessa on paljon valmentajia, jotka osaavat opettaa hyvin esimerkiksi kahden pelaajan yhteistyötä. Niitä, jotka osaavat opettaa C-junioreissa 11 vs 11 -futista, on vähemmän. Tämän kaiken seurauksena Suomessa pelataan ”pienen kentän futista isolla kentällä”.

”Saksassa peli on paljon dynaamisempaa kuin Suomessa, yksinkertaisesti siksi, että peliä pelaa useampi pelaaja samanaikaisesti. Suomessa ratkaistaan yksi tilanne kerrallaan, ja välissä peli tökkää. Saksassa peli soljuu, koska koko kollektiivi pelaa peliä samaan aikaan”, Orvasto sanoo.

Yllämainitut erot kollektiivisessa pelaamisessa saattavat olla seurausta siitä, panostetaanko harjoittelussa joukkueen vai yksilön kehittämiseen. Palloliiton toimintastrategiassa puhutaan yksilö- ja pelaajakeskeisyydestä, Saksassa tärkein on joukkueen pelaamisen kehittäminen.

Orvaston mukaan harjoittelu suunniteltiin Hansan U16-joukkueessa viikko kerrallaan, teeman noustessa aina edellisestä ottelusta. Harjoituksissa keskityttiin joukkueen pelin kehittämiseen pelipaikkakohtaisen harjoittelun kautta, jolloin tietysti myös yksilöt kehittyivät omissa pelipaikkakohtaisissa ominaisuuksissaan. Joukkue pysyy samana koko kauden, eikä parhaille yksilöille ollut mitään talenttiryhmiä. Yksilö on alisteinen joukkueelle: jos et osaa pelata joukkueelle, et pärjää.

Henkisesti ja taktisesti ero on selvä. Entä fyysisesti ja teknisesti?

”Fysiikassa tietynlainen pelikovuus on Suomea kovempi. Suurimmaksi eroksi nostaisin kuitenkin loukkaantumisten välttämisen, joka mahdollistaa pelaajien kehityksen.”

”Hansassa oli kaksi päätoimista fysioterapeuttia. He vetivät kerran viikossa 45 minuutin kehonhuollon. Kaikki on saatavilla ja hyvin hoidettu. Jos jotain paikkaa kiristää pääsee lääkärille heti ja saa samana päivänä käteen oman ohjelman. Kun treenimäärät kasvavat, pitää myös lääkintähuollon laadun kasvaa”, kertoo Orvasto.

Hänen mukaansa pelaajat ovat teknisesti parempia pelaamaan pienellä alueella. Esimerkiksi Hansan U19-valmentaja Roland Kroos, Hansa-kasvatti Toni Kroosin isä, vetää hyökkäyspeliharjoitteita todella pienillä alueilla treeneissä.

”Ideana on harjoitella niitä hetkiä pelissä, kun on kiire. Lisäksi syöttö- ja potkuvalikoima on saksalaispelaajilla ihan eri luokkaa. Esimerkiksi toppari-toppari-syöttö osataan pelata monella eri kovuudella ja kierteellä, riippuen siitä onko kiire, tarvitseeko edetä vai houkutella vastustajan hyökkääjää.”

Yhteenvetona alaston totuus: neljän vuoden pätkällä, alkaen Karlssonin E10-junioreista aina Lönnroosin ennustamaan hetkeen kahden vuoden kuluttua, suomalaiset juniorit pysyvät Euroopan kovissa turnauksissa ihan hyvin mukana. Hansan 14-vuotiaat kohtasivat TPS:n vastaavan ikäluokan Orvaston ollessa Saksassa, ja TPS vei ottelun ja sai Hansan valmentajilta kehuja sekä tasosta että pelaamastaan jalkapallosta.

Seuraavan neljän vuoden aikana yhdistelmä laajempaa lahjakkuusmassaa, parempaa valmennusta, kovempaa toimintakulttuuria, parempaa lääkintähuoltoa, kovempaa henkistä kanttia ja kenties vielä löytämättä olevia tekijöitä tekee sen, että U19-ikäluokassa joukkueita ei oikeastaan kannata laittaa edes samalle kentälle. Orvaston mukaan Saksan U19-sarja – eli vastine Suomen A-nuorten SM-sarjalle – on kivikova, vähintään Suomen Ykkösen tasoinen.

Suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta ei pitkään voinut puhua mainitsematta Palloliiton Visio 2020:ta. Sen mukaan Suomi kuuluisi vuonna 2020 Euroopan kymmenen kovimman jalkapallomaan joukkoon. Näkyvin mittari on tietenkin aikuisten A-maajoukkueet.

Suuri tavoite, selviytyminen 2016 EM-kisoihin kaatui lähtötelineisiin. Viimeistään nyt voidaan sanoa, että Visio 2020 ei toteudu. Suomalainen jalkapalloilu ei kasva toivotussa ajassa unelmoituihin mittoihin.

Pelkän latvan tuijoittaminen on silti turhaa. Jos puu ei kasva toivotulla tavalla, syy löytyy latvaa useammin juurista. Mitä enemmän suomalaisen jalkapalloilun perusteita katsoo, sitä varmemmaksi asiasta tulee. Sellaista lannoitetta ei olekaan, millä suomalainen jalkapallopuu, miten kapeana tahansa, olisi hujahtanut nopeasti toivottuihin taivaisiin.

Mitä enemmän Visio 2020:tä ajatellaan, edes unelmana, sitä enemmän aikaa hukataan. Kannattaako meidän oikeasti odottaa vielä puolivuosikymmentä tehdäksemme uuden arvion ja uudet suunnitelmat?

Kätensä suomalaiseen seuratoimintaan Åbo IFK:n uutena valmennuspäällikkönä pistävä Olli Orvasto ainakin on kyllästynyt odottelemaan ja haihattelemaan tulevaisuutta.

”Enemmän olisi keskityttävä tähän päivään. Emme voi odottaa vuotta 2020 tai joitain vuosia, että hyvät lapsi-ikäluokat kasvavat edustusikään. Tulevaisuus tulee toki ottaa huomioon, mutta työ on aloitettava heti ja toimintaa tulee kehittää nyt. Jotain meidän täytyy muuttaa, muuten menee Azerbaidzanit ja muut ohi.”

”Me ei ymmärretä kuinka suuressa kriisissä meidän pelaajakehitys on”, Orvasto sanoo.

Toimintastrategiassa jo 2008 Palloliitto asetti yhdeksi tavoitteeksi olla Suomen ykköslaji monella mittarilla. Yksi näistä oli valmennuksen laatu.

Tuskin yksikään jalkapallovalmentaja edes voisi väittää, että tavoite on saavutettu. Ehkä oleellisempaa onkin pohtia, mitä sen eteen on tehty? Jotain varmasti, mutta puhutaanko riittävän mittakaavan toimista.

”Miten Palloliitto kehittää valmennuskoulutusta? Onko käyty maailmalla, onko luotu systemaattisesti sisältöjä?”, kysyy Lönnroos.

”Valmennuskoulutusta kehittäessä ei voida vain todeta, ettei ole resursseja. Sitten pitää lobata, ja hankkia niitä resursseja”, sanoo Orvasto.

Orvaston mukaan kyse on valmennuskoulutusta suuremmasta asiasta. Jos todella halutaan kansainvälistä menestystä, pitää se priorisoida ensimmäiseksi tavoitteeksi.

”Saksassa liitolla on kolme numeroitua tavoitetta: 1) kansainvälinen menestys, 2) jalkapallon hauskuus, 3) jalkapallon terveysvaikutukset. Panostukset menevät näiden mukaan.”

SPL:n toimintastrategiassa liittotason tavoitteet on listattu samanarvoisina, kansainvälinen menestys on joukon jatkona yhdessä harrastusmäärien kasvun ja hyvän hallintotavan kanssa. Kysymys kuuluukin, onko liiton tärkein tavoite kansainvälinen menestys vai esimerkiksi harrastajamäärien kasvattaminen? Jalkapallon ympärillä on enemmän harrastuspuhetta: puhutaan harrastajamääristä, ei pelaajamääristä.

Kun nykyiseltä puheenjohtajalta kysyttiin Verkkouutisten haastattelussa tämän artikkelin pohtima kysymys ”miten voivat jalkapalloilijoidemme eri ikäluokat?”, Alaja vastasi: ”Ihan hyvin, olemme kasvattamassa kokonaisuudessa harrastajamääriä noin neljällä prosentilla viime vuodesta. Mitä nuoremmat ikäluokat, sitä enemmän harrastajia.”

Liiton perusarvoista löytyy menestys, jota kuvataan pyrkimiseksi omalle huipulle. Mikäli sen sijaan haluaa kansainväliselle huipulle, on suunnattava maailmalle.

Tulosten tuijottelu juniori-ikäluokissa on tietenkin puutteellinen tapa tehdä arvioita. Lasse Karlssonin mukaan esimerkiksi Ajax ja Barcelona eivät pärjää kansainvälisissä turnauksissa tuloksellisesti ennen U16-ikäluokkaa. Olli Orvaston mukaan parempi tapa arvioida pelaajakehitystä on pohtia, kuinka monta pelaajaa omasta joukkueesta mahtuisi vastustajan riveihin. Hyvät tuloksetkin loppuvat 14–15-vuotiaana, ja jäljelle jää vain muutama huippuyksilö, joihin keskitämme toivomme, samalla kun naapurimaissa on kymmeniä nimettömiä samantasoisia pelaajia.

Muitakin epäkohtia on. Kaikissa haastatteluissa esiin nousi tavalla tai toisella massojen puute. Se, että muutama seura tuottaa joukkueita, jotka pärjäävät eurooppalaisissa turnauksissa, ei kerro toiminnan tasosta laajasti välttämättä yhtään mitään. Liian harva seura käy pelaamassa kansainvälisiä pelejä, liian harva valmentaja katsomassa niitä. Käsitys siitä, missä menemme, ei ole realistinen – jos käsitystä edes on.

”Joukkueet eivät voi odottaa, että seura muuttaa kaiken. Seurat eivät voi odottaa, että liitto tekee ja muuttaa kaiken sekä toisinpäin. Kaikkien tulee ottaa vastuuta, eikä odottaa, että joku muu tekee”, Orvasto sanoo.

2020 ei onneksemme ole katastrofielokuva, vaan omaa lähitulevaisuuttamme, johon jalkapallon parissa toimivat voivat itse vaikuttaa.

Viittaukset:

Ankersen, R.: The Gold Mine Effect (2012)

Coyle, D.: The Talent Code. 2009.

Helsingin Sanomien haastattelu Petri Jakosesta: http://www.hs.fi/urheilu/a1348028387767

Lasse Karlssonin kirjoitukset TPS-juniorijalkapallon sivuilla:
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==
http://www.tpsjuniorijalkapallo.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD04MTQwNCZjaGVjaz04OTg1ZDgzZjQ5ZTI1MDQzZTQ4ZGYyNWUyZWM3ODhkZA==

Olli Orvaston blogi: https://jalkapallohullu.wordpress.com/2015/05/27/kokemuksia-saksalaisesta-jalkapallosta/

Palloliitto – Toimintastrategia vuosilla 2013-2016 http://www.palloliitto.fi/sites/default/files/liitteet/spl_toimintastrategia_2013_2016_web.pdf

SHA Magazine 1/2015 – http://issuu.com/eerikkila/docs/sha_magazine_115_digi?e=17948150/13426101

Verkkouutisten Pertti Alaja –haastattelu: http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/pertti_alaja-8414

Tapaus oli esimerkki paitsi teinipoikien huumorista, myös erilaisesta kasvutahdista. Samana kalenterivuonna syntyneiden junioripelaajien välillä voi biologisessa iässä olla eroa jopa kuusi vuotta. Biologisella iällä tarkoitetaan sitä vaihetta, jossa yksilön eri elinjärjestelmien kehitys on. Eri elinjärjestelmillä on eri aikataulunsa, ja eri yksilöt etenevät omaa tahtiaan tässä kehityksessä huolimatta siitä, mitä passissa lukee syntymäajan kohdalla. Siksi samalla kentällä nähdään pelaajia, jotka ovat täysin eri vaiheessa kasvussaan aikuisen ruumiiseen. Tätä kutsutaan suhteellisen iän ilmiöksi.

Konkreettisesti suhteellisen iän ilmiö voi näyttää esimerkiksi seuraavalta. Sami Hyypiä Akatemian erään ikäluokan joukkueen testeissä pisin pelaaja oli 197 cm pitkä, lyhin 143 cm. 30 metrin juoksun ajoissa eroa parhaan ja huonoimman välillä oli noin 1,5 sekuntia. Lyhyistä maksimaalisista spurteista koostuvassa jalkapallossa tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella 10 metrin pyrähdyksellä nopeampi pelaaja voittaisi hitaamman 2,5 metrin erolla. Jokainen voi kuvitella mielessään tilanteen, jossa ääripäät menevät samaan pääpalloon tai kohtaavat yksi vastaan yksi -tilanteessa.

Suhteellisen iän ilmiötä on tutkittu joukkueurheilussa 1980-luvulta asti. Suomalaisessa jalkapallossa se nousi pintaan Santeri Suvalan tutkittua Turun piiristä vuosina 1987–2008 piirijoukkueeseen valittujen pelaajien syntymäaikoja.

”Turun piiri halusi selvittää, kuinka monta piirijoukkueen pelaajista pääsee Veikkausliigaan asti ja kuinka monta liigapelaajaa tulee piirijoukkuetoiminnan ulkopuolelta. Pelaajien syntymäaikojen tutkiminen oli oma kiinnostuksen kohde, johon piiri lähti nopeasti mukaan”, Suvala kertoo opinnäytteensä aiheen taustoista.

Suvala sai samat tulokset kuin muutkin maailmalla asiaa tutkineet. Lähes puolet piirijoukkueisiin valituista pelaajista oli syntynyt vuoden ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Loppuvuodesta syntyneiden tuntui siis olevan hankalampi päästä piirijoukkueeseen, joka on tärkeä näyttöpaikka ensimmäisiä juniorimaajoukkueita varten. Ilmiö on globaali, ja loppuvuodesta syntynyt pelaakin junioriuransa läpi ikätovereitaan kovemmalla vaikeustasolla: Englannissa akatemioihin valituista vain 14 prosenttia on loppuvuodesta syntyneitä (Guardian), alkuvuodesta syntyneet saavat enemmän mahdollisuuksia osallistua peleihin ja peleissä enemmän peliaikaa (Vaeyens, ym.) sekä ovat yliedustettuina kaikissa juniorimaajoukkueikäluokissa U18-ikäluokkaan asti (Helsen, ym.).

”Tulokset olivat aika pitkälti juuri sitä mitä odotin. Uskon, että tulokset olisivat toistettavissa missä tahansa Palloliiton piirissä, joskin pienemmissä piireissä ilmiön vaikutus pienenee, koska pelaajamassaa on vähemmän”, nykyään Rovaniemellä Pohjois-Suomen valmennuskeskuksen koordinaattorina työskentelevä Suvala arvioi.

Turun piiri reagoi opinnäytetyöhön järjestämällä ylimääräisen piirijoukkueisiin pelaajia kartoittavan Haavi-tapahtuman. Se on korvamerkitty loppuvuodesta syntyneille tai pienikokoisille pelaajille. Tapahtumia fyysisesti hitaammin kehittyville järjestetään säännöllisin väliajoin ainakin seuraavat kaksi vuotta. Ratkaisu jäljittelee Belgiassa tehtyä linjausta, jossa jokaisesta ikäluokasta tehdään kaksi juniorimaajoukkuetta samalla kaavalla.

”Ideana on ensinnäkin se, että loppuvuodesta syntyneet pelaajat saavat olla yhdessä ja näyttää taitojaan. Toiseksi sieltä löytyy 20–25 potentiaalisen pelaajan ryhmä, jotka pidetään mukana jatkuvasti, ikään kuin seurannassa”, Turun piirin valmennuspäällikkö Vesa Mäki taustoittaa ratkaisua.

Myös Suomen Palloliitossa ollaan tietoisia ilmiöstä. Lännen aluevalmentaja Teemu Eskola marssitti joulun pyhinä kolmantena vuonna aluejoukkueturnaukseen yhden pienikokoisista vuotta vanhemmista kootun joukkueen. ”Late bloomersit” pyyhkivät tänä vuonna nuoremmillaan lattiaa, mutta eivät tehneet sitä fyysisin eväin.

”Olimme turnauksen pienikokoisin joukkue. Useat jotka katsoivat pelejä, luulivat että se on toisinpäin: että vastustajat ovat meitä vuoden vanhempia”, Eskola kertoo.

Eskolan mukaan tarkoituksena on antaa fyysisesti hitaammin kehittyville pelaajille mahdollisuus näyttää pallollista osaamistaan ilman, että suhteellisen iän ilmiöstä johtuvat fyysiset rajoitteet koituvat pelaajalle jatkuvasti esteeksi. Kaksinkertainen Satakunnan piirin paras nuortenvalmentaja Eskola korostaa muutenkin piiri- ja aluejoukkueiden valmentajien roolia. Eskolan mukaan aluevalmentajan tehtävä ei ole vilkaista pelaajaa ja hylätä häntä sitten jonkin fyysisen puutteen takia.

”Jos pelaajalla on fyysinen puute, valmentajan tehtävä on kertoa se hänelle ja kertoa myös että näillä ja näillä asioilla voit kehittää sitä.”

”Tärkeää on myös tuntea pelaajat, tietää heidän taustansa nuoremmilta juniorivuosilta”, lisää Eskola ja mainitsee esimerkiksi Gareth Balen, joka sai jatkaa Southamptonin akatemiassa fyysisistä vaikeuksistaan huolimatta, koska seurassa tiedettiin Balen olleen aiemmin nopea pelaaja. ”Jalkojen liikenopeus on usein sama lapsena ja aikuisena, mutta välissä se voi kasvun myötä kadota hetkeksi.”

Balen ongelma ei sinänsä ollut biologinen ikä, vaan koordinatiivisia ongelmia aiheuttanut voimakas kasvu tietyssä ikävaiheessa. Onkin hyvä pitää mielessä, etteivät suhteellisen iän ilmiöstä kärsi pelkästään pienikokoiset loppuvuoden lapset. Esimerkiksi ruotsalaisessa juniorijääkiekossa on tehty vastaavia toimenpiteitä, jotta nopeasti kasvaneet, koordinaationsa hukanneet pelaajat pidetään huippupelaajakehityksen piirissä.

Samoin kannattaa muistaa, että jos fysiikka estää pienikokoisia pelaajia kehittämästä peliälyään, niin se voi tehdä myös varhain kehittyneille pelaajille.

”Mitä se opettaa muita puoli metriä pidemmälle ja paljon nopeammalle pelaajalle, jos hän menestyy ja saa tulosta sillä että on pelissä keilapallo ja muut pelaajat keiloja?” havainnollistaa Eskola haasteita varhaisen kasvun yksilöille.

Biologiselta iältään samanikäisten pelaajien saaminen samalle kentälle viikosta toiseen olisi erittäin tärkeää, ei ainoastaan pelillisten asioiden vaan myös pelaajien ehjänä pysymisen kannalta. Kun Feyenoordilta loppuivat 2010-luvulle tultaessa rahat, seura tiesi joutuvansa jatkossa kääntymään yhä enemmän oman akatemiansa tuotteiden puoleen, ja päätti siksi luonnollisesti siirtää lisää pelimerkkejä akatemian ruutuun. Yksi tehdyistä ratkaisuista oli perustaa lisää joukkueita saman ikäluokan sisälle, jotta useampi pelaaja pääsisi pelaamaan sopivan tasoisia pelejä sopivalla fyysisellä rasituksella.

Idean takana oli kiistelty fysiikkavalmentaja Raymond Verheijen, jonka mukaan junioripelaajan fyysinen kokonaisrasitus kasvaa kestämättömäksi, mikäli tämä pelaa jatkuvasti itseään fyysiseltä suorituskyvyltään ylivoimaisia vastustajia vastaan. Ratkaisuna oli pelata mieluummin omanikäisiä vastaan, tai jos kehitys vaati vanhempien kanssa pelaamista, pudottaa treenimäärää, sillä fyysinen rasitus pysyisi vähemmilläkin kerroilla yhtä kovana.

Sarjatoiminnan järjestäminen ”kilojen, ei kalenterin” mukaan olisikin Eskolan mielestä ongelman paras ratkaisu.

”Jos mietitään, miksi sarjatoimintaa järjestetään nyt, niin sehän on siksi että saataisiin selville, kuka on jossain tietyssä ikäluokassa jonkin tietyn piirin tai kaupungin paras joukkue. Jos kilpatoiminnan päätavoitteena olisi pelaajien kehittäminen, voisi sarjatoiminta olla ihan eri näköistä.”

Eskolan johtoajatuksena on, että 12–15-vuotiaat pelaajat pelaisivat joka viikko yhden kovatasoisen, itselleen fyysisesti ja taidollisesti sopivan tasoisen ottelun. Peleissä pelattaisiin täysillä voitosta, mutta pelaajien oppiminen olisi valmentajien päätavoite, ei putoamisen välttäminen tai joukkuemenestys keinoja kaihtamatta.

”Olisi myös suomalaisten suurseurojen etu, jos niiden vastustajat saisivat käyttää vanhempia pieniä pelaajia peleissään. Näin esimerkiksi HJK ja KäPa saisivat useammasta seurasta kunnon vastusta ja kaikki yksilöt saisivat enemmän laadukkaita tasaisia otteluja: ison seuran pelaajat, mutta myös heidän vastustajansa.”

”Jotta malli toimisi, seurojen vastuuhenkilöillä tulee olla paljon osaamista. SHA:n ja seurojen välisen avoimemman keskustelukulttuurin myötä alamme lähestyä aikaa, jolloin seurojen valmennuspäälliköt toimivat ensisijaisesti pelaajakehityksen lähtökohdista ja tekevät keskenään paljon yhteistyötä. He ovat avainhenkilöitä, kun kehitämme peliympäristöä, jossa kaikkien pelaajien on turvallista oppia.”

Kiloihin viittaaminen kalenteriin sijaan ei ole tekemässä jalkapallosta nyrkkeilyn kaltaista painoluokkalajia, vaan viittaa yksinkertaisesti siihen, ettei suhteellisen iän ilmiöstä johtuvia eroja fyysisissä ominaisuuksissa voida oikeastaan saada katoamaan kuin katupöly keuhkoihin pelkästään ikäluokkarajoja säätelemällä. Esimerkiksi ihmisen pituuskasvun nopein vaihe ajoittuu yksilöstä riippuen keskimäärin 10–17 ikävuoden väliin. Tällöin vaikkapa ikäluokan jakaminen kahtia ei välttämättä ole riittävän tehokas keino muuta kuin lievästi laimentamaan suhteellisen iän ilmiötä.

Ensi kaudella Kakkosen Santa Clausissa pelaavan Santeri Suvalan mielestä biologinen ikä voisi joissain tapauksissa määrittää pelaajan sarjatason. Mittarit biologisen iän tarkkaankin selvittämiseen ovat Suvalan mukaan olemassa, mutta jokaisen juniorin biologisen iän selvittämisen realistisuuteen hän ei ota kantaa.

Lisäksi tämä vaatisi yli-ikäisyyden sallimisen säännöillä.

”Opinnäytteeni ohjaajan taustat ovat judossa, jossa suhteellisen iän ilmiötä ei painoluokista johtuen juuri esiinny”, huomauttaa Suvala ja naurahtaa perään ajatukselle painoluokista jalkapallossa. Samaan hengenvetoon entinen TPS-juniori kuitenkin muistuttaa, että suhteellisen iän ilmiön aiheuttamat ongelmat eivät ole jalkapallon yksinoikeus, vaan esiintyvät kaikissa palloilulajeissa.

”Jos mietitään esimerkiksi 13-vuotiasta pelaajaa, joka olisi fyysisessä kehityksessä muutaman vuoden ikätovereitaan jäljessä. Pelitaidoiltaan hän voisi pelata ikäluokan edustusjoukkueessa, mutta fyysisten rajoitteiden takia ei pärjää siellä. Oman ikäluokan ’kakkosjoukkue’ ei puolestaan ole riittävän haastava ympäristö pelillisesti. Voisiko olla niin, että paras ympäristö pelaajalle olisi 12-vuotiaiden edustusjoukkue? Tällä hetkellä säännöt eivät kuitenkaan salli tämänlaista järjestelyä”, Suvala pohtii.

Samoilla linjoilla on myös Vesa Mäki, jonka mukaan viime aikoina on käyty positiivisessa hengessä keskusteluja yli-ikäisyyden sallimisesta tietyissä tapauksissa.

Ajankohtainen esimerkki on Englannin maajoukkueeseen kuluvan kauden aikana noussut John Stones. Stones kertoi lokakuussa Daily Mailin haastattelussa pelanneensa 14–15-vuotiaana yhtä ikäluokkaa nuorempien mukana. Ensin Stones pohtii, että pudotus ikäluokkaa alemmas toimi todennäköisesti hyvänä herättelynä sille, että on ruvettava tekemään töitä, mutta lisäsi myöhemmin:

”Luulen että kyse oli koostani enemmän kuin mistään muusta. Yhtenä kesänä kasvoin valtavasti, kukaan ei ollut uskoa sitä. Kokoni muuttui, ja sen myötä myös henkinen kanttini.”

Stones nousi takaisin omanikäisiin, ja sitten vuotta vanhempiin. Ja sitten Evertoniin, josta ponnisti tällä kaudella kolmen leijonan paitaan. Suomalainen versio Stonesista voisi olla FSV Frankfurtissa pelaava Joni Kauko, joka oli jo junioreissa ei ainoastaan erinomainen pallollinen pelaaja vaan myös ajoituksensa ja pelinlukutaitonsa ansiosta erinomainen pallonriistäjä – huolimatta pienestä koostaan. Kun TPS:ssa jaettiin 1990-syntyneille akatemiasopimuksia, laittoivat nimensä alle ihan muut pelaajat Kaukon siirtyessä Interiin. Kesäkuussa syntynyt Kauko kasvoi pituutta vielä viimeisten juniori-ikäluokkien aikana, on nyt 187 senttiä pitkä ja yksi Huuhkajien parhaista kaksinkamppailijoista.

Ikäluokkien edustusoikeuden alkamis- ja päättymispäivän näprääminen on kuitenkin ehkä se suosituin tapa reagoida ongelmaan. Esimerkiksi Englannissa ikäluokan jakokohta oli jalkapallokauden alku, syyskuu. Englannin jalkapalloliiton vuosina 2008–09 tekemässä selvityksessä huomattiin, että ns. ”kesävauvoja” eli kesäkuukausina syntyneitä valittiin seurojen akatemioihin vain 14 prosenttia kaikista pelaajista, kun syys–joulukuussa valittavien pelaajien osuus oli 57 prosenttia. Ratkaisuna oli siirtää ikäluokan alku tammikuun ensimmäiseen päivään, joka ennalta arvattavasti vain muutti suhteellisen iän ilmiöstä kärsivien ja hyötyvien syntymäkuukausia, joskin paransi todennäköisesti ”kesävauvojen” asemaa. Esimerkiksi Tottenhamin pelaavaan kokoonpanoon tällä kaudella nousseet Harry Kane ja Ryan Mason ovat molemmat kesän kuukausina syntyneitä lapsia, joilla oli omat vaikeutensa läpimurtojensa kanssa. Suomessa SJK:n Johannes Laaksonen nousi hiljattain A-maajoukkuepelaajaksi ilman ainuttakaan poikien tai nuorten maaottelua. Laaksonen on syntynyt joulukuun 13. päivä.

Kun pituuskasvun nopeimman vaiheen esiintymisväli on seitsemän juniori-ikäluokkaa, voidaan kysyä kuinka realistista on olettaa, että voisimme kehittää systeemin, jossa pelaaja pelaisi ainoastaan oman kokoisiaan vastaan? Edelleen voisimme kysyä, kuinka olennaista tällaisen systeemin kehittäminen täydellisyyteen asti on? Juniorijalkapallon ja huippupelaajakehityksen ehdottomana jalkapalloilullisena tavoitteena on kehittää mahdollisimman hyviä aikuispelaajia. Aikuisjalkapallossa pelaaja tulee kohtaamaan itseään pidempiä, painavampia, nopeampia ja vahvempia pelaajia. Kehittääkö pienikokoinen juniorijalkapalloilija itselleen elintärkeitä selviytymiskeinoja tulevaisuutta varten? Selviytymiskeinoja, joita ilman hänestä tulisi huonompi aikuispelaaja?

Jalkapallolehden lukijoille tehty joululahjajuttu maajoukkuehyökkääjä Riku Riskistä vihjaa tähän suuntaan. Lari Vesanderin jutussa kerrotaan innostava tarina Riskistä, joka ”oli muita pienempi ja näytti siksi olevan ikätovereitaan jäljessä”. Nykyistä Rosenborg-hyökkääjää TPS:ssä valmentanut Marko Rajamäki avaa pelaajalta löytyvää ”heikkoutta joka on kääntynyt vahvuudeksi”: ”Riku on ollut junioreista lähtien muita fyysisesti pienempi. Hänen täytyy pysyä liikkeessä, koska hän ei voi jäädä painimaan”.

Olisiko Riski, tai hänen joukkuekaverinaan Maskun Palloseurassa pelannut Suvala, kasvanut erilaiseksi pelaajaksi, mikäli hän olisi voinut juniori-ikäisenä ”jäädä painimaan”?

”Omasta junioriurasta jäi tunne, että oli jatkuva kiire. Se pakotti tekemään pallolliset asiat nopeammin, mikä pakotti taas havainnoimaan nopeammin ja kehittämään pelikäsitystä. Uskon, että sillä oli vaikutus siihen, minkälaiseksi pelaajaksi kasvoin”, sanoo loppuvuodesta 1990 syntynyt Suvala, joka pelasi juniorivuotensa MaPS:n 89-syntyneiden joukkueessa.

”Rikusta puolestaan näki jo tosi pienenä, että hän on poikkeuksellinen yksilö, jolla on erityisiä lahjoja, vaikka oli fyysisesti muita perässä. Jos hän olisi pelannut vain kokoisiaan – joka tuolloin olisi tarkoittanut nuorempiaan – vastaan, ehkä hän olisi päässyt helpommalla, liian helpolla”, pallottelee Suvala.

Suvala kuitenkin toteaa lopuksi, että on mahdotonta arvioida asioiden merkitystä näin jälkikäteen.

Ehkä koko ja ikä eivät selitäkään kaikkea. Ehkä ne eivät selitä edes alkuvuodesta syntyneiden epätodennäköisen voimakasta yliesiintymistä piiri- ja maajoukkueissa. Tätä mieltä on Teemu Eskola.

”Kyse on laajemmasta ongelmasta, lasten valmennuksen liian heikosta tasosta. Erot alkavat muodostua kun lapset tulevat 6-vuotiaina toimintaan, ja silloin tehdään pysyviä jakoja tasoryhmiin, niin kuin nykyään joissain paikoissa tehdään.”

”Joukkuevalintoja tekee usein henkilö, jolla ei ole siihen pätevyyttä. Fyysiset ominaisuudet ovat näkyvin kriteeri erotella pelaajia, ja 6-vuotiaina syntymäajan vaihtelu vuoden sisällä voi tarkoittaa 20 prosentin osuutta lapsen elämästä.”

Lapsivaihe onkin se vaihe, jolloin kalenteripohjaisuudesta luopumiselle olisi eniten perusteita – ja myös eniten voitettavaa. Viidenneksen joukkuekaveriaan vanhempi lapsi, ikäero joka esimerkiksi 15-vuotiaissa vastaisi kolmea vuotta, on keskimääräisesti niin paljon kehittyneempi sekä fyysisesti, kognitiivisesti että emotionaalisesti, että on epärealistista olettaa näiden kahden pelaajan voivan kilpailla keskenään. Haittavaikutukset nuoremmalle, vähemmän kehittyneelle pelaajalle ovat merkittäviä, viimeistään kun hän epäreilun vertailun myötä joutuu ”alempaan” tasoryhmään.

Kovempaan tasoryhmään valitut lapset saavat vuosi-, kuukausi- ja jopa viikkotasolla enemmän tapahtumia. Parempaa valmennusta. Kovempia pelejä. Enemmän motivoivan ympäristön harrastaa. Niin huonoa lasten valmennus ei ole, etteikö tämä aiheuttaisi lapsien välille eroja kertyessään 6-vuotiaista aina piirijoukkuetoiminnan aloitusikään, 14–15-vuotiaaksi asti.

Mäki on samaa mieltä, vaikka pitääkin perustellusti tasoryhmien puolia.

”Tasoryhmissä harjoittelussa ei ole mitään väärää, mutta ongelmia syntyy, kun valmentaja haluaa keskittyä vain siihen kovimpaan ryhmään. Siellä muissakin ryhmissä on potentiaalisia pelaajia, jotka saavat sitten huonoimmat valmentajat ja huonoimmat harjoitusolosuhteet.”

”Kyllä tämä varmaan osaltaan vaikuttaa, kun nämä asiat kertaantuvat 15. ikävuoteen asti. Suhteellisen iän ilmiö on varmaan yhdistelmä tätä, ja biologisen iän aiheuttamia fyysisiä eroja”, Suvala toteaa..

Johtui suhteellisen iän ilmiö sitten epäpätevistä lasten valmentajista tai ihmisen monimutkaisesta kehitysbiologiasta teini-iässä, kyseessä on ongelma, joka on miesvartioinnissa niin Palloliitossa kuin yksittäisissä piireissäkin. Lasten valmennuksen ongelmien ja piirin myöhäisen (13-vuotiaana) mukaan tulon pelaajakehitykseen myötä Suvala heittää pallon oikeutetusti myös seuroille.

”Mitä se hyödyttää, jos piirissä yritetään huomioida enemmän loppuvuodesta syntyneitä, jos tätä työtä ei tehdä seuroissa? Piirin ja Liiton on hyvä, ja kuuluukin, näyttää esimerkkiä mutta jokapäiväinen työ seuroissa on kuitenkin merkityksellisintä.”

Piirijoukkuetoiminnassa kädet kyynärpäitä myöden oleva Mäki tarjoaa konkreettisen esimerkin Haavi-leiristä, jonne seurajoukkueiden valmentajat lähettävät omasta mielestään potentiaalisimpia pelaajia.

”Tämän vuoden ensimmäisellä Haavi-leirillä 110 pelaajasta 70 prosenttia oli alkuvuodesta syntyneitä. Eräässä ikäluokassa seuran valmentaja oli lähettänyt viisi pelaajaa näytille. Paikalla ollut seuran valmennuspäällikkö tuli kysymään valmentajilta, missä hänen seuransa paras pelaaja on? Kävi ilmi, ettei joukkueen valmentaja ollut lähettänyt pienikokoista pelaajaa ollenkaan tapahtumaan. Hän tuli seuraavalle leirille, ja oli parempi kuin vähintään neljä seuran ensimmäiseen tapahtumaan lähettämistä pelaajista.”

Piirijoukkuevalmentaja Mäki pohtii ääneen, onko seuroissa sellainen käsitys, että Haavi-tapahtumiin pitää lähettää isokokoisia pelaajia, ja siirtää Suvalan tapaan valokeilaa jokapäiväiseen toimintaan.

”Piirissä ja Palloliitossa pyrimme toimimaan esimerkkeinä, sekä herättämään keskustelua. Loppuvuodesta syntyneille järjestetty Haavi-tapahtuma on yksi esimerkkinä toimimisen konkreettinen muoto.”

Yhtä taikasauvan heilautuksen omaista ratkaisumallia ei kukaan pysty esittämään. Monessa aihetta käsittelevässä artikkelissa puhutaan että ”koon sijaan tulisi arvioida lahjakkuutta” tai että ”ei pidä katsoa missä pelaaja on juuri nyt, vaan missä hän voi olla 2–3 vuoden kuluttua” tai ”arviot potentiaalista ja lahjakkuudesta pitää tehdä vasta fyysisten ominaisuuksien kehittymisen jälkeen”.

Usealla tavalla nämäkin puheenvuorot herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Miten arvioida pelaajan hyvyyttä painottamatta fysiikkaan liittyviä ominaisuuksia? Millä mittarilla mitataan potentiaalia? Entä lahjakkuutta? Mitä on lahjakkuus? Onko lahjakkuutta edes olemassa?

Turun piirin piirijoukkuetta kahtena vuonna edustaneella Suvalalla on yhdenlainen vastaus:

”Valmentajan tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, kuten mitä pelaaja näkee kentällä, millainen peliäly hänellä on. Ja vaikka lahjakkuutta olisi, ei se tule ilmi ilman oikeanlaisia ärsykkeitä ja harjoittelua. Yksi olennainen osa olemassa olevan potentiaalin saavuttamiseen on lahjakkuus harjoitella.”

Samaan hengenvetoon Suvala alleviivaa sen tärkeyttä, ettei pelaajia tuijoteta ja vertailla yksittäisten ominaisuuksien suhteen, vaan pyritään näkemään sama pelaaja monelta eri kantilta.

Mäki korostaa Suvalan tavoin havainnointia, jota hyvin tehdessään pelaaja on jo todella pitkällä. Selkeäksi ja helpoksi mittariksi valmentajille hän nostaa myös testit.

”Fyysiset ja tekniset testit ovat tietenkin helpoimpia. Testituloksia tulisi kuitenkin verrata biologiselta, ei kalenteri-iältään samanikäisiin pelaajiin. Siitä se heikompaan tasoryhmään joutuminen pienikokoisella pelaajalle usein lähtee, kun hän joutuu vertailluksi täydellisen epäreiluun vertailukohtaan.”

Peli on paras mittari, ja vastuu on valmentajalla. ”Mihin valmentaja kiinnittää huomiota? Mitä valmentaja haluaa nähdä, ja mitä valmentajan tarvitsisi nähdä?”, kysyy Suvala.

Fyysisiä ominaisuuksia ei voi jättää pelaajan tulevaisuutta arvioidessa kuitenkaan täysin sivuun. Muutenkin ilmiössä on olemassa ohut ylikorjaamisen vaara, jossa piirijoukkueisiin valittaisiin pelkästään pienikokoisia ja ”potentiaalisia” pelaajia.

”Valinta piirijoukkueesta on palkinto siihen asti ja sillä hetkellä tehdystä työstä. Joku on tehnyt hirvittävästi töitä, ja sitten hänen edellään valitaan joku toinen koska koetaan että hän on kahden vuoden päästä tosi hyvä”, kertoo Mäki ja jatkaa:

”Aika pätevä valmentaja saa olla, jos valitsee koko joukkueen pelkän potentiaalin perusteella.”

Myöskään fysiikan merkitystä ei missään nimessä pidä unohtaa tai väheksyä. Kuten juniorimaajoukkueita läheltä apuvalmentajan ominaisuudessa tarkkaileva Eskola muotoilee: ”Nykyfutis on niin kovatasoinen ja kilpailtu laji, että fyysisiä rajoitteita ei oikein voi olla.”

Esimerkiksi hollantilaisen FC Twenten kykyjenetsijöille annetaan tarinoiden mukaan yksi ohje pelaajia tarkkailtaessa: ensimmäiseksi on kiinnitettävä huomiota pelaajan askeltiheyteen. Jos se ei ole riittävän hyvällä tasolla, millään muulla ei ole merkitystä.

Suomalaisen jalkapallon kannalta yksi asia on varma. Oma ”talenttipoolimme” on jo lähtökohtaisesti lähes kaikkiin kilpailijoihin verrattuna vain pahainen kahluuallas.

”Yhtään ylimääräistä lahjakkuutta hukattavaksi ei ole”, summaa Santeri Suvala.

Siksi juniorijalkapallossa on tehtävä kaikki voitava, ettei yksikään pelaajanalku kohtaa matkallaan huippupelaajaksi minkäänlaisia lasikattoja. Jos huonommista lähtökohdista aloittava tekee asioita muita huonommin, ero kärkeen kasvaa. Jos huonommista lähtökohdista kopioidaan pilkulleen ”parempiosaisten” tekemisiä, ero pysyy parhaimmassa tapauksessa samana. Ainoa tapa kaventaa eroa on tehdä asioita eri tavalla. Tehdä asioita paremmin.

”Aina puhutaan, että pitäisi löytää suomalainen tapa tehdä futista, että pysymme kilpailussa mukana. Mutta mitään oikoteitä ei ole. Meidän on vain yksinkertaisesti huolehdittava aivan jokaisesta pelaajasta nykyistä paremmin. Valmennettava paremmin. Ymmärrettävä enemmän. Se vaatii massiivista osaamisen kehittämistä lasten, nuorten ja aikuistenkin valmennuksessa”, kiteyttää Teemu Eskola omat ajatuksensa.

”On hyvä että keskustelu aiheesta on nyt alkanut”, Vesa Mäki toteaa. ”Meidän pitää nyt rohkeasti ajatella asioita uudella tavalla”.

Mäki viittaa varsinkin Palloliittoon ja sen piireihin ja mainitsee esimerkkinä rohkeasta ajattelusta yli-ikäisyyssääntöjen rukkaamisen, ja päättää: ”Nyt ollaan vain puhuttu, ei tehty.”

Viittaukset:
Daily Mail – http://www.dailymail.co.uk/sport/football/article-2780430/John-Stones-recalls-life-changing-summer-Everton-defender-prepares-face-Radamel-Falcao-Old-Trafford-encounter.html?ITO=1490&ns_mchannel=rss&ns_campaign=1490
Guardian – http://www.theguardian.com/football/2011/jun/19/fa-plans-age-group-football
Helsen, ym. Journal of Sports Sciences (23) 6, 2005. 629-636.
Helsen. American Journal of Human Biology. – (10) 6, 1999. 791-798.
Suvala – http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/83126/Suomen%20Palloliiton%20Turun%20piirin%20piirijoukkuepelaajien%20menestys%20suhteessa%20syntymakuukausiin.pdf?sequence=1
Vaeyens, ym. – Journal of Sports Sciences (23) 7, 2005. 747-756.

Jarmo Korhonen vastaa puhelimeen keskeltä jalkapallovalmentajan arkea. Se arki ei ole tällä kertaa harjoitusten vetämistä, pelaajatarkkailua tai pitkää bussimatkaa vieraspeliin. Tämä arki on monta astetta raadollisempaa, mutta yhtä lailla osa valmentamista.

On lokakuun viimeinen päivä, ja Korhonen on tien päällä. Päivämäärällä on tällä kertaa tavallista suurempi merkitys, sillä se sama lukee monen muunkin valmentajan sopimuksessa. 31.10. on se päivä, jolloin valtaosa valmentajasopimuksista päättyy. Ja niin päättyy myös Korhosen sopimus Kakkosessa pelaavan AC Kajaanin kanssa.

Korhonen on tutulla tiellä matkalla Kainuuseen, mutta nyt viimeistä kertaa. Viimeiset 13 vuotta Joensuussa majaansa pitänyt luotsi on matkalla palauttamaan seuran tietokoneen ja muut varusteet. Sitten edessä on se sama tilanne kuin monella muullakin suomalaisvalmentajalla: töitä pitäisi löytää, mielellään vielä sellaisia, joilla pystyy elättämään itsensä ja perheensä.

”Väen väkisin se stressaa, vaikka kuinka yrittää nauttia tilanteesta. Välillä sen pystyy panemaan sivuun, mutta kun sattuu yöllä heräämään, niin silloin se tahtoo stressata. Silloinhan ne asiat tulevat mieleen. Mutta toisaalta se on aika tuttu tilanne. Aina sitä on vain selvinnyt näistä, aina on töitä löytynyt”, savolaislähtöinen Korhonen toteaa.

Edellisellä viikolla kokenut valmentaja on kokeillut jotain uutta ja radikaalia: hän on lähettänyt oma-aloitteisesti ansioluettelonsa muutamaan seuraan. Korhonen kuvailee itseään vanhan liiton mieheksi, joka on odottanut kotona puhelimen pirisevän. Tähän mennessä se on aina soinutkin, mutta Korhonen haistelee muutoksen tuulia. Seurojen taloustilanne ei ole ainakaan kohentunut, eivätkä viimeisen vuosikymmenen hyvät tulokset Ykkösessä ja Kakkosessa välttämättä ole tae tulevista pesteistä. Nyt kotoa ei välttämättä enää haeta tuttuakaan nimeä.

Ei sillä, etteikö jonkinlaista kysyntää olisi. Jo lokakuussa töitä on tarjottu useammasta seurasta, mutta tarjoajat eivät ole saaneet Korhosta nappaamaan koukusta kiinni. Syynä on se, että palkkatarjoukset eivät ole perheellisen miehen hyväksyttävissä.

”On monta yhteydenottoa minullekin tullut, mutta tällä iällä ei voi lähteä hinnalla millä tahansa. Ja toisaalta omaa työtä pitää arvostaa. Töitä on tarjolla vaikka kuinka paljon, mutta ne pitäisi tehdä puoli-ilmaiseksi.”

Kun pienemmistä liigaseuroista aukeaa valmentajan pesti, nousee Korhosen nimi usein esille. Se on loogista, sillä hän on tehnyt hyvää jälkeä aiemmissa seuroissaan. Jipon hän nosti ensin Ykköseen ja piti sen jälkeen vuosikausia sarjassa lähes kengännauhabudjetilla. Välillä mies kävi Kokkolassa nostamassa KPV:n liigakarsintoihin saakka.

Eivätkä Korhosen nimellä spekuloineet ole aina olleet väärässä. Hän kertoo olleensa puolenkymmentä kertaa lähellä liigapestiä, mutta kertaakaan sopimusta ei ole syntynyt.

”Näkee, että erilaisia seuroja on olemassa myös liigassa. On määrätietoisia, hyvin järjestettyjä haastattelutilaisuuksia, joissa ollaan hyvin mietittynä liikenteessä. Ja sitten on toisenlaisia, joissa tärkeimpänä kysymyksenä on, että mitkä ne kulut ovat jos tulet valmentamaan.”

Korhonen ei ole ollut valmis työskentelemään alhaisella palkalla vain siksi, että pääsisi sarjaportaissa ylöspäin. Hän epäilee, että kaikkien valmentajien kohdalla tilanne ei ole välttämättä sama.

Rahan lisäksi yhtenä syynä pestien kariutumiseen saattaa olla myös maine puolustavana valmentajana. Korhonen myöntää, että Jippo saattoi välillä turvautua bussiin, mutta korostaa valmentaneensa myös kolme sarjanousua hyökkäävämmällä pelillä. Puolustava taktiikka on työkalu eikä maailmankatsomus.

Nyt – kuten aiemminkin – Korhosen tavoitteet ovat liigassa, vaikkei sinne pääseminen pakkomielle olekaan. Valmentajakarusellissa hän ei kuitenkaan ole onnistunut nousemaan vielä oikean hevosen selkään.

”Näissä hommissa merkkaa aika paljon sekin, että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jos esimerkiksi olet sellaiselta paikkakunnalta missä pelataan liigaa, niin aika paljon helpommin olet liigavalmentaja.”

2010-luvulla Veikkausliigassa on esiintynyt 25 päävalmentajaa, mikä on huomattavan vähän. Verenvaihdon vähyyttä voi selkeyttää näin: kauden 2010 alussa liigassa oli vielä 14 joukkuetta, joten töissä oli 14 päävalmentajaa. Nyt viittä kautta myöhemmin heidän seurakseen on tullut ainoastaan 11 uutta luotsia, mikä tarkoittaa noin kahta uutta nimeä per kausi.

Mistä uudet nimet sitten saapuvat? Kaikkein varmin keino nousta liigavalmentajien klubiin on luonnollisesti liiganousu. Harvalla Ykkösen seuralla on tarvetta vaihtaa vetäjää nousun jälkeen, eikä myöskään valmentajilla ole hinkua muihin maisemiin. John Allen (RoPS 2011), Tommi Kautonen (FC Lahti 2012), Kari Virtanen (RoPS 2013) ja Simo Valakari (SJK 2014) muodostavatkin yli kolmasosan uudistumisesta.

Toinen tapa on katsoa, miten vieressä seisovista saappaista häviää mies ja astua tilalle. Tällä vuosikymmenellä Matti Hiukka (RoPS 2011), Petri Vuorinen (VPS 2011) ja Juha Pasoja (JJK 2013) ovat nousseet vastuutehtäviin kakkosvalmentajan paikalta kesken kauden.

Sitten ovat yksittäistapaukset. HJK:n peräsimeen viime vuonna saapunut Sixten Boström on ainoa liigaan ulkomailta tullut valmentaja tällä vuosikymmenellä. Ja hänkin valmensi kotimaan pääsarjassa jo kaudella 2002.

Shefki Kuqi aloitti valmentajauransa suoraan Hongan ykköskäskijän pestillä, kun Mika Lehkosuon sopimus irtisanottiin hämärin perustein alkuvuonna. Samoin ennen kautta ulosheitetyn luotsin tilalle saapui Mika Laurikainen tämän vuoden TPS:ään. Piirien pienuudesta kertoo, että Lehkosuo ja Laurikaisen alta savustettu Marko Rajamäki täyttivät päättyneen kauden liigassa avautuneet kaksi valmentajanpaikkaa.

Ja sitten on Toni Korkeakunnas, joka viimeistään todistaa valmentajavalintojen konservatiivisuuden. Viimeisen viiden kauden aikana Korkeakunnas on nimittäin ainoa valmentaja, joka on hypännyt liigavalmentajaksi alemmista sarjoista ilman sarjanousua. Ei liene sattumaa, että vuosikausia Ykkösessä hyvää jälkeä tehnyt Korkeakunnas sai paikkansa eri tavalla kuin kaikki muut.

MyPa ilmoitti syksyllä 2010 hyvissä ajoin ennen sarjan päättymistä, että edustusjoukkueen seuraava päävalmentaja valitaan avoimella haulla. Tilanne ei ollut kovin miellyttävä silloiselle käskijälle Janne Lindbergille, jolle tarjottiin mahdollisuutta hakea omaa pestiään. Silloin Futis+-ohjelman asiantuntijoina toimineet Pasi Rautiainen ja Keith Armstrong naureskelivat valintatavalle. Se oli jotain uutta, jotain poikkeavaa – ja myös tuotti erilaisen lopputuloksen. Yhden valmentajan otannalla ei luonnollisestikaan voi todeta menetelmän toimivuutta, mutta Suur-Kouvolassa tuskin harmitellaan rohkeampaa toimintatapaa.

Toisinkin voi tehdä, tehdään ja ennen kaikkea on tehty. Eletään toukokuuta 2009 ja Rovaniemen Palloseuran kausi on käynnistynyt samaan tapaan kuin seuran liigakausilla on 2000-luvulla ollut tapana. Kuuden ottelun jälkeen kasassa on ainoastaan kaksi pistettä, eivätkä peliesitykset huimaa päätä. Osansa heikkoon menestykseen on sillä, että tuntemattomaksi jäänyt vedonlyöntihuijari on vaatinut runsasmaalista tappiota ainakin kahdessa alkukauden pelissä.

RoPSin seurajohto eli silloinen toimitusjohtaja Jouko Kiistala ja puheenjohtaja Risto Niva painavat kuitenkin paniikkinappulaa, joka bingotalolla on tullut erittäin tutuksi. Virolaisvalmentaja Valeri Bondarenko saa potkut ja edessä on uuden luotsin etsiminen.

Vanhoja puhelinnumerojakin luulisi olevan tarjolla, sillä edellisen kymmenen vuoden aikana seura on hakenut uutta päävalmentajaa lähes yhtä monta kertaa. Kovin pitkä soittolista ei kuitenkaan ole, sillä toukokuun lopulla loppukauden pätkäpestille kysytään tasan kahta tv:stä tuttua naamaa: kaupungin omaa poikaa Martti Kuuselaa ja aiemminkin Rovaniemellä viihtynyttä Keith Armstrongia – sitä samaa, jota avoin haku nauratti.

Seurajohdon ratkaisu on luonnollinen. Varsinkin amerikkalaiset myyntimiehet toistavat usein esimerkkilausetta, että ”kukaan ei ole koskaan saanut potkuja siksi, että valitsi IBM:n”. Lause on peräisin aikakaudelta, jolloin IBM oli teknologiamaailman ykkösnimi, joka oli ennen kaikkea tuttu ja turvallinen valinta hankintapäätöksen tekijän omalta kannalta. Jos hankinta meni pieleen, siitä vastannut hakija sai pitää työpaikkansa, koska hän teki kuten kaikki muutkin.

Samaa pätee myös jalkapallovalmentajiin. Jos seurajohtaja palkkaa uudeksi päävalmentajaksi kaikille tutun nimen, joka on menestynyt jo aiemmin, on seurajohtaja yleensä turvannut selustansa. Hän teki juuri kuten kaikki muutkin ovat tehneet aiemmin, aivan kuin hän olisi valinnut IBM:n. Valmentaja voi menestyä tai olla menestymättä, mutta ainakaan huomio ei kiinnity siihen, kuka tutun nimen valitsi.

Toisin voi käydä, jos nimi on yllätysvalinta, jotain muuta kuin mihin on totuttu. Silloin päätös pitää pystyä perustelemaan aivan eri tavalla. Ja ennen kaikkea silloin on riski, että syyllisyys kehnosta menestyksestä ei pysykään vain alemmilla portailla.

Sekä Armstrong että Kuusela kieltäytyvät vedoten mediakiireisiinsä, mutta kovin houkuttelevana ei sekava RoPS-paketti olisi näyttäytynyt vähemmänkään kiireiselle nimivalmentajalle. Moni valmentaja ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä napapiirille, mutta samaan aikaan väliaikaisen vetovastuun ottanut kakkosvalmentaja Mika Lumijärvi apunaan silloin vielä seuralegendan statuksesta nauttinut Zeddy Saileti onnistuu hankkimaan yllätysvoiton HJK:sta. Kaksikko saa loppukauden kestävän pestin.

Ratkaisu on tyypillinen RoPSille, sillä pelkästään Lumijärvi itse on jo aiemmin kokenut sen molemmilta puolilta. Kaudella 2004 hän otti potkut saaneen ykkösvalmentajansa György Hamorin paikan vain luovuttaakseen sen seuraavana vuonna omalle kakkosvalmentajalleen Matti Vikmanille.

Kokemattoman kakkosmiehen nostaminen ykköseksi ei ole samalla tavalla radikaali vaihtoehto kuin kokemattoman valmentajan hankkiminen ulkopuolelta. Ylennyksen saanut apuvalmentaja on seurapomon tuttu ja tuntee pelaajat, joten päätös on helppo perustella. Lisäksi hän on sopivasti jo palkkalistoilla, jolloin vältytään myös ylimääräiseltä rahanmenolta.

Uuden nimen löytäminen vaatii lajiymmärrystä, suhteita ja silmien avaamista myös oman seuran ulkopuolelle. Jarmo Korhonen ei usko, että seurojen johtoportaissa olisi kovin hyvää tietoa suomalaisen valmennuskentän osaamisesta.

”Tekisi mieli väittää, että kyllä ei tiedetä. Jos pelaajienkin skouttaaminen on vähän niin ja näin, niin kyllä se valmentajien osalta on vielä enemmän lapsenkengissä.”

Pelaajat pelaavat ja valmentajat valmentavat. Tai sitten ei. Kun seurojen talous on heikentynyt, joutuvat valmentajat aiempaa useammin liikkumaan harjoituskentän laidalta myös muihin tehtäviin.

”Jos miettii pestejä, joissa pystyy puhtaasti keskittymään valmentamiseen, niin onko niitä enää? On markkinointia, organisointia, järjestämistä. Se kuvio on laajentunut. Jos pelkkä valmentaminen olisi mahdollista Suomessa, niin mielellään sitä tekisi. Mutta epäilen, että aika vaikea sellaista on nykyään järjestää”, pohtii Janne Lindberg.

Lindberg toimii nykyisin Kouvolan Susien managerina. Jos teräväpiirtona maksullisen kanavapaketin ruudulle tuomina kentän laidalla lauantaisin heiluvat Valioliigan managerit voivat jättää harjoitusten vetämisenkin apulaisilleen, niin suomalaisella tittelikollegalla ei samanlaiseen luksukseen ole varaa.

Lindbergin toimenkuva on laaja, sillä hän tekee varainhankintaa, on mukana Kakkoseen palanneen edustusjoukkueen valmennuksessa yhdessä toisen entisen mypalaisen Jukka Lindströmin kanssa ja tukee seuran muita valmentajia. Sen lisäksi hän antaa henkilökohtaista valmennusta nykyisen Suur-Kouvolan alueen junioreille ja koettaa auttaa heitä eteenpäin jalkapalloilijan uralla. Päälle tulevat vielä apuvalmentajan tehtävät Pikkuhuuhkajien peräsimessä jatkavan Tommi Kautosen apuna.

”Kun aloitin valmentamisen, niin olin myös joukkueenjohtaja. Nyt päävalmentajakaudella mukana ovat junioripuolen huomioiminen, pelaajien tarkkaileminen ja markkinointimielessä rahan tuominen seuraan. Kyllä tällaiset asiat kuuluvat aika monen valmentajan toimenkuvaan, enkä näe välttämättä että se on huono asia. Se on nykypäivää.”

Kuusankoskelaislähtöinen Lindberg on noussut valmentajaksi varsin perinteisin askelmerkein. Ura penkin päässä alkoi jo peliuran lopulla oman pojan joukkueessa. Säärisuojien naulaan laittamisen jälkeen edessä oli siirtyminen apuvalmentajaksi MyPaan, samaan seuraan jossa oma peliurakin päättyi. Vuonna 2003 hän oli vielä MyPan kapteeni ja seuraavana vuonna Ilkka Mäkelän apuvalmentaja – sekä tietysti myös se joukkueenjohtaja.

”Pitkään seuroissa pelanneille pitäisi pystyä tarjoamaan jatkumoa seurassa. Se on semmoinen aspekti, mikä kannattaisi hyödyntää: he tietävät sen realismin, eikä ole haihattelua ja harhakuvia.”

Vuoteen 2006 saakka Lindberg työskenteli myös Voikkaan tehtaalla, kuten oli tehnyt jo pelaajauransa aikana. Sen jälkeen leipä on tullut puhtaasti valmentamisesta. Päävalmentajan ura alkoi keikkapestillä Vaasan Palloseurassa kaudella 2007, jonka jälkeen edessä oli vielä paluu MyPan kakkosvalmentajaksi. Ykköskäskijä Janne Hyppösen saatua sittemmin MyPalle yli 50 000 euroa maksaneet potkut Lindberg nousi useammaksi kaudeksi myllykoskelaisten pääkäskijäksi, kunnes joutui tekemään tilaa Toni Korkeakunnakselle Suomessa poikkeuksellisessa avoimessa haussa. Sittemmin työpaikka on löytynyt Kakkosen ja Kolmosen väliä sahanneen Susien organisaatiosta.

Lindberg suhtautuu liigavalmentamiseen kuten Jarmo Korhonenkin: se on luonnollinen tavoite suomalaiselle valmentajalle, mutta ei mikään pakkomielle. Pääsarjan houkuttavuutta vähentää se, että taloudelliset resurssit ovat entistä niukemmat. Vaatimukset ovat vähintään yhtä kovat kuin aiemmin, mutta käytössä on vähemmän työkaluja.

Lindbergin edellisen liigapestin päättymisestä on nyt kulunut neljä vuotta. Hän ei omien sanojensa mukaan ole hakenut kovin aktiivisesti uusia tehtäviä, vaan vakuuttaa olevansa tyytyväinen nykyisessä pestissään. Manageripesti Susissa jatkuu ainakin ensi vuoden ajan, kuten myös apuvalmentajan pesti alle 21-vuotiaiden maajoukkueessa.

Jos kriteerinä valmentajan pestille on täysipalkkaisuus miesten joukkueessa, on työpaikkoja Suomen kaltaisessa maassa rajallinen määrä. Ja kun halukkaita on enemmän kuin mahdollisuuksia, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Lindberg kritisoikin voimakkaasti peliä, jota valmentajapestien ympärillä käydään.

”Ikävä totuus on se, että ihmisiä tuomitaan tietyllä tavalla tietyissä piireissä ja levitetään informaatiota ja vaikeutetaan heidän työnsaantiaan. Avoimuus ja rehellisyys ovat aika kaukana tänä päivänä. Jos joku asia ei mene suunnitellusti ja siitä keskustellaan realistisesti, niin ihminen leimataan negatiiviseksi. On ihmisiä, jotka puolustavat omaa asemaansa seurassa persettä nuolemalla”, Lindberg tylyttää.

Sekä Jarmo Korhonen että Janne Lindberg käyttävät jalkapallovalmentamisesta Suomessa samaa sanaa. Se sana on raadollinen.

Kumpikaan ei ole joutunut lähtemään tehtävästään kesken kauden, mutta monelle valmentajalle sekin on arkea. Vielä useampi saa lähteä syksyllä kauden päätyttyä kohti tuntematonta tulevaa, tietämättä mitä sen lokakuun viimeisen päivän jälkeen edessä odottaa.

Kun joukkueella menee huonosti, on helpoin ratkaisu yleensä vaihtaa valmentajaa. Silloin kuullaan samoja tuttuja sanoja, jotka on lausuttu jo niin monta kertaa aikaisemmin: joukkue kaipasi muutosta, meidän täytyi tehdä jotain kääntääksemme kurssia, koko joukkuetta ei voi vaihtaa.

Pohjanoteeraukseen perusteluissa pääsi varmaankin RoPS jo aiemmin mainitulla kaudella 2009. Kun Lumijärvi ja Saileti eivät saaneet HJK-voiton jälkeen kerättyä juurikaan lisäpisteitä, oli rovaniemeläisten sarjapaikka päätöskierroksella viimeisen oljenkorren varassa. Voitto KuPSistakaan ei välttämättä riittäisi, vaan se vaatisi sopivia tuloksia myös muista peleistä. Viikko ennen ratkaisevaa peliä ratkaisu oli sitten tuttu: Lumijärvi sai potkut. Valmennusvastuuseen nostettiin Saileti sekä joukkueenjohtaja Jorma Turpeenniemi.

Muutosta varten tehdyn harkinnan puutteen täydellisyyden paljastivat parhaiten uusien valmentajien kommentit Ylelle. Saileti kertoi Turpeenniemen olevan päävalmentaja, koska hän itse ei ole vielä valmis päävastuuseen. Turpeenniemi puolestaan uskoi Sailetin olevan päävalmentaja, koska hän ei rehtorinvirkansa vuoksi voinut edes olla läsnä harjoituksissa.

Koska toimitusjohtajana lankoja vedellyt Jouko Kiistala oli lähtenyt lomalle etelän lämpöön, pääsi potkuja selittämään puheenjohtaja Risto Niva. Hänen perustelunsa Lumijärven erottamiselle voisi kirjata seurajohtajien opaskirjan ehdottomasti kiellettyjen asioiden kohtaan.

”Ei tässä oikein muuta enää keksitty”, Niva totesi Lapin Kansalle.

Aiemmin samana kesänä Niva antoi samaiselle lehdelle haastattelun, jossa hän kävi läpi Bondarenkon potkuja. Siviilityössään silloin isolla rahalla Intiaan myymänsä IT-firman Suomen-johtajana toiminut Niva totesi, ettei voi olla tyytyväinen valmentajasirkukseen, vaan toimintatapoja tulee muuttaa.

”Ei tähän sirkukseen voi tyytyväinen olla. Linja tulee muuttumaan. Koko seurajohdolla on peiliin katsomisen paikka. En työelämässäkään hyväksy sitä, että jos johtoporras sössii, niin syy olisi työntekijöissä”, Niva totesi nelisen kuukautta ennen Lumijärven potkuja.

Seuraavaksi valmentajaksi palkatulle John Allenille Niva antoi selkänojaksi lupauksen: jos Allen saa kenkää, niin puheenjohtaja lähtee samalla ovenavauksella. Lopulta Allenin aika koitti elokuussa 2011, kun mustan pekan käteensä kevään Perumal-sotkujen myötä saaneen walesilaisvalmentajan joukkue taapersi tappiosta toiseen. Tilalle nostettiin kakkosvalmentajana toiminut oman kylän poika Matti Hiukka – ja Risto Niva jatkaa edelleen RoPSin puheenjohtajana.

Rovaniemeläinen toimintatapa ei tässäkään tapauksessa ole mikään poikkeus. Syiden etsimisen sijaan helpompaa on löytää syyllinen. Ja kun menestystä pelikentillä ei tule odotetusti, kääntyy syyttävä sormi Janne Lindbergin mukaan aina valmentajaan.

”Se on pakokeino, että ryhdytään yhtä ihmistä jahtaamaan, eikä muisteta mitä on yhdessä sovittu. Mutta monta kertaa kun lähdetään purkamaan tilannetta, niin onko siellä seurajohto onnistunut? Kuinka paljon he ovat tukeneet valmentajaa, entä muu valmennustiimi ja urheilutoimenjohtaja, millaiset välineet valmentaja on saanut? Mutta ei näistä keskustella, vaan on vain helppo todeta, että valmentaja on epäonnistunut.”

Kun pesti valmentajana loppuu, niin työnhaku käynnistyy, ellei se ole käynnistynyt jo hyvissä ajoin aiemmin. Välttämättä töitä ei löydy kotikulmilta, mikä voi olla perheelliselle hankala tilanne. Lindberg on pysytellyt Vaasan-keikkansa jälkeen kotiseudullaan Kouvolassa, jossa hän asuu uuden avopuolisonsa ja tämän lapsien kanssa. Se on ollut yksinkertainen ratkaisu, muttei Lindberg kavahda myöskään lähtemistä muualle Suomeen, kunhan se on kokonaisuutena järkevä ratkaisu.

Jarmo Korhonen on asunut Joensuussa viimeiset 13 vuotta, jona aikana lapsetkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Suomen maantiet ovat tulleet tutuiksi, sillä esimerkiksi kolmevuotisessa KPV-pestissään hän ajoi joka viikko Joensuun ja Kokkolan reilun 400 kilometrin välin molempiin suuntiin. Mutta kun edessä on taas hyppääminen karuselliin, niin Korhosen mielessä eivät ole ensimmäisenä kilometrit.

”Päällimmäisenä on se epätietoisuus, että mitä sitten? Miten toimeentulo hoituu, kun asunnot on maksettava? Jollain ihmeellisellä tavalla tästä tilanteesta silti nauttii. Jotain perverssiä täytyy olla luonteessa, että on edelleen mukana näissä hommissa.”

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/

Edelliset kaudet noususta kamppaillut kakkosdivarijoukkue palkkaa päävalmentajakseen kymmenien vuosien uran suomalaisen jalkapallon huipulla tehneen, vielä valmentajan iässä olevan, 61-vuotiaan kulttihahmon. Kaapista löytyvät kaksi SM-hopeaa, kaksi nousua pääsarjaan ja yksi valinta vuoden suomalaiseksi jalkapallovalmentajaksi. Fanfaarit eivät kuitenkaan soi Raumalla, kun yksinäinen vaeltaja astelee kaupunkiin raahaten arkullista muistojen painolastia mukanaan. Hannu Tourun kantamukset ovat keskimääräistä painavammat.

Jalkapallovalmentajan profiili on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut valtavasti. Esiin marssiva sukupolvi edustaa jalkapallon globalisaatiota, askelta pois pelkän urheilun kentästä ja kohti ympäröivää yhteiskuntaa peilaavia trendejä. He ovat kosmopoliitteja, jotka eivät anna poikien pelata, vaan käyvät avointa dialogia yleisönsä kanssa pedagogiikasta ja pelifilosofiasta. Istuva puku päällään. Vahvasti perinteisiin nojaavassa kulttuurissa vanhojen toimintatapojen syrjäyttäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tiellä ovat vuosien hämärässä metodejaan ja rutiinejaan hioneet aikansa jättiläiset, jalkapallon dinosaurukset. Hiljalleen ne kaatuvat yksi kerrallaan, mutta jäljellä seisovien varjot ovat suuria.

On hölmöä ja turhaa arvottaa erilaisia tapoja pelata jalkapalloa, mutta jos pitäisi nimetä vuosien varrelta vähiten jalkapalloa muistuttanut tapa pelata jalkapalloa, saattaisi se olla Hannu Tourun tapa. On yksi asia pelata suoraviivaista futista, täysin oma taiteenlajinsa taas riisua elementti kerrallaan peli kaikesta eleganssistaan ja runoudestaan. Eikä kyse ole mistään yksinkertaisempien, puhtaampien arvojen löytämisestä, vaan häpeilemättömästä hyökkäyksestä jalkapallon pyhyyden kimppuun. Kuin ilmoitus vastustajan yrittäessä potkaista pelin käyntiin: ”haistakaa paska, me työnnämme nyt kuulaa”. Täydellisellä dekonstruktion saavuttamisella on hintansa. Toinen toistaan hurjemmat tarinat kertovat Tourun yrityksestä kontrolloida pelaajiensa sielunmaisemaa fyysisen rääkin ohessa.

”Uskon, että Hannulle jalkapallo on tavallaan sotaa ja ottelut taisteluja siinä. Se on tietysti brutaali lähestymistapa, mutta hän on toisaalta tehnyt liigapelaajia sellaisista alasarjajalkapalloilijoista, jotka eivät olisi itsekään siihen uskoneet. Olen seissyt vieressä kun hän on senttien päässä pelaajan kasvoista ilmoittanut tämän olevan tarpeeksi hyvä, ja olen nähnyt sen toimivan. Joukkueharjoitteissa hän saattoi kolmen tunnin ajan kävelyttää poikia olasta pitäen oikeisiin asentoihin pakottaakseen vastustajan tiettyihin syöttösuuntiin ja jotta pelaajat tietäisivät valmiiksi miten vastahyökkäyksiin lähdetään. Tai opettaa kovuutta liukutaklausharjoituksilla sorakentällä, niin että kovin jätkä on se joka vuotaa eniten verta”, muistelee Tourun vuonna 2004 Jaroon palkannut Kristian Sundqvist.

Tulokset tietenkin puhuvat puolestaan. Touru on urallaan onnistunut ulosmittaamaan valmentamistaan joukkueista täyden potentiaalin enemmän kuin kerran. Kaudella 1991 putoamiskamppailuun alunpitäen veikattu FF Jaro jäi lopulta pisteen päähän pronssista, seuraavana vuonna joukkue ylsi Suomen Cupin finaaliin. Kauden 1997 VPS ylsi hopealle, seuraavana syksynä mestaruus lipui vaasalaisten näpeistä vasta viimeisellä kierroksella. FC Hämeenlinnaa hän oli nostamassa pääsarjaan, ja siellä pitämässä, ennen paluuta Pietarsaareen pelastamaan putoamiskurimuksessa ollutta Jaroa. Meriitit olivat kuitenkin kaukaisia Tourun aloittaessa talvella Pallo-Iirojen peräsimessä.

Lyhytsyöttöpelistään viime vuosina tunnettu, ajoittain jopa pallon hieromisesta syytetty, jalkapalloa päivätöiden ohessa pelaava joukkue kuulosti lähtökohtaisesti ehkä hedelmättömimmältä maaperältä, jonka ehdotonta sitoutumista pelaajiltaan vaativa Touru voisi edes löytää kaavittavakseen. Ehkä helppous ei olekaan ensimmäinen asia jota näistä pesteistä haetaan.

Valmentaa jalkapallojoukkuetta yli kolmen vuoden ajan ja kuolla. Pelaajien seurauskollisuuden puute on modernin pelin megalomaanisuuteen kyllästyneiden katsojien jatkuva ärsyyntymisen kohde gladiaattoreiden kompastellessa kuumeisesti kohti korkeuksissa kiiltelevää kultaista reunustaan, mutta valmentajia harvoin kuulee kritisoitavan maallisen mammonan perässä juoksemisesta tai kauheimman kilpailijan syliin sukeltamisesta. Kuitenkin niin vähän kuin samassa seurassa pitkään pelanneita nykyään onkin, on samassa seurassa pitkään valmentaneita (suhteessakin) vielä vähemmän. Sille on varsin yksinkertainen syy; heillä ei ole juurikaan valinnan varaa.

Jalkapallojoukkueen päävalmentajan ura on niin volatiili, että uuden askeleen ottamisesta harvoin kehdataan motkottaa. Se on elämän pituinen pakomatka, kuin loputon peli Grand Theft Autoa. Luonnollisesti vähemmän väkivaltainen, mutta huomattavasti verisempi. Mitä pidemmälle pötkit ja mitä epätoivoisemmaksi juoksusi käy, sitä enemmän vertasi janoavia perässäsi on. Kiinni jääminen ei ole loppu, se vain tarkoittaa rakentamisen ja koko kierteen alkamista alusta. Ja kaikki jäävät kiinni. On käymässä varsin ilmeiseksi, että ainakaan tältä planeetalta erityisen hyvää jalkapallovalmentajaa ei ole mahdollista löytää. Tai ainakaan niin hyvää, että hänestä kannattaisi pitää kiinni vaikka tulokset hetkellisesti heikkenisivät.

Pallo-Iirojen harjoitukset Hannu Tourun alaisuudessa alkoivat marraskuussa pelonsekaisissa tunnelmissa. Ensi töikseen ”Tore” ilmoitti, ettei ”futsal-pelaajille ole sijaa hänen joukkueessaan”. Edellinen pesti TuTossa ei herättänyt juurikaan luottamusta metodeihin. Ensimmäisellä kaudella turkulaiset putosivat Kakkosesta Kolmoseen, toisella selvisivät sarjassa täpärästi. Kauaa ei Raumallakaan jouduttu rakoilun merkkejä odottamaan. Huhut kertoivat välirikoista pelaajien kanssa jo ensimmäisten kuukausien aikana ja lumien sulaessa syntyi myös päätöksiä. Ensimmäisenä kyllästyi joukkueen monikymmenvuotinen huoltaja Lasse Saarilehto, seuraavaksi käynnistyi pelaajien puoliavoin kapina sosiaalisessa mediassa. Suomen Cupissa Vitosen Peimari United painoi kolme osumaa raumalaisten maaliin ja vasta jatkoaika toi Pallo-Iiroille paikan neljännellä kierroksella. Neljä joukkueen omaa kasvattia (Jonas Nyholm, Nico Rinne, Antti Horjanheimo ja Eetu Setänen) pakeni tai savustettiin ulos. Sitten kausi alkoi… ja joukkue voitti neljä ensimmäisestä viidestä pelistään.

”Hänen suhtautumisensa töihin oli maaninen. Jos ajatellaan, että aktiivista työtä oli päivän aikana 7 tuntia, Hannu olisi mielellään istunut toiset 7 tuntia keskustelemassa fläppitaulujen ja videoiden äärellä. Ottelun alla hän ei nuku, hän ei syö, hän hikoilee ja tärisee. Valmentaminen on urheilusuoritus. Se oli myös merkittävä syy, joka tempaisi pelaajat hänen mukaansa. Voiton hetkellä Hannu tuuletti raivokkaasti, räkä poskella, ja muisti tasan tarkkaan käydä kiittämässä jokaista pelaajaansa. Myös ne, joille hän oli huutanut sylki lentäen, ja joita hän oli juoksuttanut kramppeihin saakka, saivat osansa. En usko, että se oli kovinkaan harkittua tai kyynistä. Hän vain osasi luoda kollektiivisen onnistumisen tunteen joukkueeseen”, toteaa Sundqvist.

Valmentajan tehtävä on monimutkainen. Naurettavan, järjettömän, raivostuttavan monimutkainen. Lista rooleista, johon huipputason valmentajan tulisi venyä on loputon ja välillä jopa keskenään ristiriitainen. Vahva auktoriteetti, lempeä kasvattaja, viileä analyytikko, intohimoinen sytyttäjä. Jokaisen pelaajan henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ottava, mutta kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva. Kaikkia asioita kaikille miehille. Eikä sekään riitä. Oma erinomaisuutensa täytyy kyetä viestimään myös ulospäin. Jokapäiväisen tekemisen lisäksi tarkkailun alla ovat ulkoinen olemus, artikulaatio, luonne, voitosta saatu nautinto ja tappion tuottama kärsimys. Pään täytyy raksuttaa jatkuvasti uusien ratkaisujen löytämiseksi, mutta mikäli reaktio tapahtumiin kentällä ei olekaan riehakas, tulkitsee joku ettei sydän syki enää joukkueelle. Ympärillä olevat ihmiset peilaavat jatkuvasti omia mielipiteitään ulkopuolelta sinkoileviin viesteihin ja kollektiivisen psykoanalyysin tulokset syöpyvät totuudeksi historian kirjoihin.

Tietenkin vain häviävän pieni osa valmentajista voi koskaan edes esittää kykenevänsä tähän kaikkeen. Huipputasoltakin löytyy varmasti valmentajia joiden kärsivällisyys ei kestä tilastollisen analyysin tekemistä joukkueensa heikkouksista. Jossakin toisaalla joku oman elämänsä Meursault pohtii kahvikupin äärellä: ”Hävisimme tänään. Tai ehkä eilen. Uutisissa oli sähke: ”Jälleen tappio. Osanottomme. Valmentaja erotettava.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Jokaisella on kai vahvuutensa. Nuorten pelaajien harjoittelusta puhuttaessa sanotaan usein, että avain ei ole keskittyä heikkouksien hävittämiseen vaan vahvuuksien voimistamiseen. Maailman kilpailluimmassa lajissa joukosta erottuminen tekee yksilöstä toisenlaisen vaihtoehdon ja siten mielenkiintoisemman palasen ryhmään. Sama pätee myös valmentajiin. Täysin omanlaisensa tyylin harjoituskentälle tuova hahmo voi virkistää ummehtuneen ilmapiirin ja vapauttaa pelaajat tai läpsäistä joukkueen hereille ja pakottaa sen hampaat irvessä taisteluun. Siksi Tourun kaltaisilla ääripäillä on paikkansa jalkapallossa. Valmentajan sokean pisteen paljastuttua seuraavan rekrytoinnin kohdalla huomio kiinnittyy helposti kandidaatteihin, jotka eivät varmasti ole sokeita sille nimenomaiselle pisteelle. Silloin on tärkeää soljahtaa tiettyyn rooliin, muottiin, joka etsijöillä on valmiina mielessään.

Juuri niillä jalansijoilla dinosaurukset seisovat. He ovat kuin jalkapallon vanhan kansan viisauksia, esi-isien rohtoja vaivoihin joita moderni mies ei ymmärrä. Kerran toimineiden konstien uudestaan käyttöön ottamisessa on tietenkin selkeä logiikka. Kovinkaan kokonaisvaltaisia ratkaisuja ne eivät kuitenkaan koskaan ole. Suunnatessaan valonheittimensä kohti sokeaa pistettään seurat usein unohtavat kuinka suuri työ kaiken muun valaisemiseen on tehty.

Loistavan alun jälkeen Pallo-Iirojen voitot kääntyivät murskaaviksi tappioiksi, joukkue näytti täysin organisoimattomalta ja rivit rakoilivat entisestään. Kannattajat ja entiset pelaajat löivät painetta, tukea ”ToreOut” –kampanjalle annettiin laajasti ympäri suomalaista kulttuurikenttää. Elokuun lopussa putoamiskurimukseen joutunut seura vihdoin erotti Hannu Tourun. Samalla ovenavauksella takaisin joukkueeseen asteli paraatillinen kauden alla pois pyrähtäneitä pelimiehiä. Dinosaurus oli kaatunut, mutta suurimmat eivät koskaan tuuperru taistelutta.

”En tiennytkään, että ryhtyäkseen kilparatsastajaksi pitäisi ensin olla ollut hevonen.”

Lause on Arrigo Sacchin, menestyneen italialaisvalmentajan suusta. Se on vastaus kriitikoille, joiden mukaan Sacchin vaatimaton pelaajaura oli este hänen valmentajanuralleen. Ei ollut. Vain amatööritasolla puolustajana pelannut ja vuosia kenkäkauppiaana työskennellyt Sacchi voitti Scudetton debyyttikaudellaan Serie A:ssa Milanin peräsimessä.

Sacchi toimi vielä vuonna 2005 Real Madridin urheilutoimenjohtajana, mutta lipui pikkuhiljaa sivuun huippujalkapallon taivaalta. ”Pelaajaurattomat” valmentajat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään. Jose Mourinhon pelaajakokemus rajoittuu Portugalin kakkosdivisioonaan, Arsene Wengerin pelaajauralta on rekisteröity vain 67 ottelua, joista valtaosa Mulhouse-nimisen ranskalaisen ”suurseuran” riveissä. Rafael Benitez, Andre Vilas-Boas ja Marcelo Bielsa ovat muita vaatimattomalla tai olemattomalla omalla pelaajauralla huippuvalmentajaksi nousseita.

Suomessa tunnetuin esimerkki lienee mestarivalmentaja Antti Muurinen, jonka pelaajaura rajoittuu toiseksi korkeimmalle sarjatasolle ja siitä alaspäin. Nykyisistä Veikkausliiga-luotseista Pekka Lyyski, Mika Laurikainen ja Juha Malinen ovat käytännössä vailla omia pelaajauria kokonaan. Muurisen lailla myöskään Toni Korkeakunnas ei koskaan pelannut pääsarjatasolla.

Vaatimattomalla omalla pelikokemuksella valmentajaksi kasvaneiden koutsien vastapainoksi on tietenkin entisiä huippupelaajia, joista tuli huippuvalmentajia. Pep Guardiola, Mauricio Pochettino, Diego Simeone ja Antonio Conte ovat kukin tahollaan arvostetuimpien valmentajien joukossa.

Kotimaisia lipunkantajia tällä osastolla ovat SJK:n Simo Valakari, HJK:n Mika Lehkosuo, Huuhkajien Mixu Paatelainen ja Brightonin Sami Hyypiä.

Suuren yleisön tietoisuuden susirajan takana heitä on lisää. Rosenborgissa uraa luonut Juska Savolainen on saavuttanut upeita tuloksia HJK:n 02-syntyneiden kanssa ja saman seuran Toni Koskelan tähti on nousussa.

Yksi vielä valmentajana tuntemattomista nimistä on TamU:ssa kaksi mestaruutta ja Suomen Cupin voittanut Jussi-Pekka Savolainen. Savolainen palasi 103 ottelua käsittäneen Veikkausliiga-uransa jälkeen 2010 takaisin kasvattajaseuraansa Pallo-Iiroihin, jossa valmennusura käynnistyi.

”2010 vedin ekstratreenejä lahjakkaimmille yksilöille, ja homma imi mukanaan. Seuraavana vuonna olin vastuuvalmentaja”, kertoo nyt 28-vuotias ”JP”.

Edelleen pelaajauraansa jatkava Savolainen twiittasi muutama kuukausi sitten, että jokaisen pelaajan tulisi peliuran aikana kokeilla myös valmentamista.

”Valmentaminen antaa uuden perspektiivin omaan pelaamiseen, valmentajana saamaan oppiin pystyy peilaamaan myös omaa pelaamista. Olen kehittynyt pelaajana selkeästi sen jälkeen, kun tulin Raumalle 2010, vaikka pelaankin vain alasarjoja”, selittää Savolainen ja viittaa Kakkosessa pelaavaan Pallo-Iirojen edustusjoukkueeseen.

Sama pätee myös toisinpäin: ”Jokaisen valmentajan kannattaisi mielestäni käydä pelaamassa, edes jotain höntsäpelejä. Omasta pelaamisesta saa otettua ideoita ja elementtejä, joita voi sitten viedä vetämiinsä harjoituksiin”, Savolainen jatkaa.

Peliuran suhde valmennusuraan ei kuitenkaan ole mutkattoman positiivinen, vaikka Savolainen löytää pelaajaurasta valmennusuralle mukaan otettavaksi paljon hyötyjä, jotka ovat tuttuja työnantajien antamista kehuista entisille ammattiurheilijoille työelämässä.

”Tavoitteellisuus, pyrkimys kehittää itseään ja valmius työntekoon ovat pelaajalle tuttuja. Kuten myös itsearviointi, aika usein tulee kelailtua myös valmentajana treenien jälkeen että mikä meni hyvin ja missä jäi parannettavaa”, kertoo Savolainen, ja lisää: ”Eikä vain harjoituksen toimivuudesta tai harjoitteesta itsestään, vaan myös sosiaalista ja henkistä puolta. Mitä sanoin? Miten koutsasin harjoitteen?”

Joten kumpi on parempi lähtökohta menestyksekkäälle valmennusuralle, pitkä ura huipputasolla vai vaatimaton pelikokemus? Miten on mahdollista, että huippuvalmentajaksi voi tulla pelaamatta päivääkään jalkapalloa aikuisiällä? Miksei kaikista huippupelaajista tule edes kohtalaisia valmentajia?

Sami Hyypiä Akatemian johtaja Kyösti Lampinen ja kehityspäällikkö Hannele Forsman kuvailevat menestyksekästä valmennusta alan raamatussa, ”Laatua käytännön valmennukseen – olennaisen oivaltaminen tärkeää”. Lampisen ja Forsmanin mukaan menestyksekäs valmentaminen edellyttää valmentajalta laajaa käyttöteoriaa. Käyttöteoria koostuu tiedoista ja kokemuksista. Suomessa, ja epäilemättä myös muualla, on kahdenlaisia valmentajia. On hyvin koulutettuja valmentajia, joilta puuttuvat todelliset kokemukset ja kokonaisuuden hallintakyky. Toinen valmentajatyyppi on entinen urheilija, jolla on kokemuksia valmentamisesta, mutta tarvittava tieto valmennuksen perusteista puuttuu.

Miten on mahdollista, että lajia vähemmän itse harrastaneella voi olla enemmän tietoja lajista valmennusmielessä? Mikseivät urheilijan omat kokemukset saamastaan valmennuksesta siirry suoraan käytettäviksi tiedoiksi omalla valmennusurallaan?

Suurin osa vastauksista sekä yllä että aiemmin esittämiini kysymyksiin löytynee siitä siirtymästä, jonka yksilö suorittaa siirtyessään pelaajasta valmentajaksi.

Ensinnäkin valmentaminen on todennäköisesti useammalle paljon odotuksia monimutkaisempaa hommaa. Pelaaja, joka kertoo valmistautuneensa valmentamiseen jo pelaajauran lopulla, voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että on miettinyt miten haluaisi mahdollisen joukkueensa pelaavan tai kirjoittanut muistiin pelaajana mukavalta tuntuneita harjoituksia.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei ole paljoa.

”Kyllä valmentaminen oli paljon monimutkaisempaa kuin osasin etukäteen odottaa”, allekirjoittaa Savolainen ajatuksen.

”Jotenkin on sellainen olo, että mitä enemmän tietää sen raskaampaa valmentaminen on, koska samalla ymmärtää kuinka vähän loppujen lopuksi tietää”, selittää Savolainen.

Hän antaa esimerkin: ”Siirryin viikko sitten 14-vuotiaiden vastuuvalmentajaksi. Nyt valmennan ensimmäistä kertaa joukkuetta, joka pelaa 11 vs 11. Jokaisessa harjoituksessa on otettava huomioon taktinen, henkinen ja fyysinen näkökulma. Lisäksi 14-vuotiailla on pidettävä mielessä kasvuun ja kehitykseen liittyvät asiat. Samaan aikaan pitäisi vielä pyrkiä kehittämään jokaista pelaajaa yksilöllisesti”, listaa raumalainen.

On erotettava kaksi asiaa. Erikseen on se, että osaat kuvailla joukkueellesi millaista jalkapalloa haluat sen pelaavan. Toiseksi on se, että osaat yksityiskohtaisesti selittää miten kyseisen kaltainen jalkapallo käytännössä toteutetaan. Eikä vain selittää, vaan opettaa.

Näistä kahdesta asiasta ensimmäisen osaa aika moni. On helppo löytää itselleen omaa silmää miellyttävä pelitapa, ja kuvailla sitä pelaajille – tai vaikka seurajohdolle valmentajarekryssä.

Haluan joukkueeni pelaavan aktiivista, liikkuvaa jalkapalloa, jossa pallo ja pelaajat liikkuvat. Joukkue prässää aktiivisesti ylhäältä ja pyrkii riistämään pallon nopeasti itselleen. Hyökkäyspelissä pelaajat vaihtavat paikkoja, laitapakit nousevat ja maalia kohti edetään keskeltä lyhytsyöttöpelillä. Tärkeää on pallonhallinta ja kaksinkamppailut.

Tämä on pelin kuvailua, eikä anna viitettäkään siitä, että saisin joukkueeni oikeasti pelaamaan kuvaillulla tavalla. Tämä on ruoka-annoksen kuvailua, ei resepti.

Jos valmentaminen olisi näin helppoa, voisi taulujakin maalata vain osaamalla kuvailla mielessään kauniin taulun: Tahdon merimaiseman, jossa tyyntä vettä on kuvailtu realistisesti ja kauniin kesäillan värein. Kuvan oikeaan reunaan tahdon pojan, jonka ilmeessä on samaan aikaan sekä kaihoa että jännittävää odotusta ja uskoa tulevaan.

Mutta maalaamiseen vaaditaan lisäksi tekniikka. Kuten myös valmentamiseen.

Kahdesta esiin nostetusta asiasta jälkimmäinen on jo haastavampi. Tahdon joukkueeni murtautuvan keskeltä, mutta miten se käytännössä toteutetaan? Miten saan edes pallon toimitettua sellaiselle alueelle, sellaiseen peliasentoon ja sellaiselle pelaajalle, että murtautumisyritys keskeltä on mahdollinen? Miten harjoittelen tätä asiaa? Minkälaisilla harjoitteilla, mihin asioihin kiinnitän erityistä huomiota? Mikä on harjoituksen fyysinen tavoite? Entä sosiaalinen?

Jokainen harjoitus ei tietenkään ole näin monimutkainen. Mutta riittävän moni on. Valmentajan pitää valita sopiva ja pelinomainen harjoitus yhden yksittäisen asian opettamiseen. Lisäksi hänen täytyy löytää harjoituksesta avainasiat, joiden pitää olla kohdallaan, jotta harjoiteltava pelin elementti paranisi halutun kaltaiseksi. Samalla hänen pitäisi onnistua nivomaan useampia pelin elementtejä isoon kuvaan, jalkapallopelin jatkuvaan kiertokulkuun.

”Kahden kuukauden kuluttua mä olisin jo halunnut sanoa kaikille mun entisille valmentajille et hei, mä oon tosi pahoillani jos oon arvostellu joskus teidän treenejä, ja, eh.. Se oli niin vaikeeta. Ja edelleen, edelleen se on tosi vaikeeta”, seinäjokistunut Simo Valakari kuvaili valmentajauransa alkua Keskiympyrän juttusarjassa Veikkausliiga-seuroista.

Valmentaja, jolla ei ole takana omaa mittavaa pelaajauraa on luonnollisesti samassa tilanteessa. Hänen käyttöteoriastaan puuttuu kuitenkin kokemus aiheesta, joten hän joutuu itse hankkimaan ja rakentamaan tiedon siitä, miten kyseinen pelitapa toteutetaan. Näin ollen hän osaa pyydettäessä kertoa, mistä asioista ja nyansseista pelitapa koostuu.

Tätä taitoa ei löydy välttämättä kaikilta entisiltä huippupelaajilta, jotka usein olettavat pelaajien osaavan toteuttaa pelitapaa pelkän kuvailun varassa.

Joissain tilanteissa, tietynlaisella pelaajistolla ja tiettyyn rajaan asti näin myös on. Mutta raja on aina olemassa. Hyvien valmentajien hyvyys perustuu juuri siihen, että he tuntevat pelitavan perusasiat ja osaavat opettaa ne, ja samalla pystyvät menemään vielä yksityiskohtaisempiin asioihin ja ohjeisiin.

Toinen suuri ongelma niin pelitavan kuin esimerkiksi yksittäisen taidon opettamisessa valmentajiksi ryhtyneillä entisillä huippupelaajilla on automaatio. Automaatio itsessään ei tietenkään ole paha asia, mutta mitä kauemmin on pelannut ja parempi pelaaja on ollut, sitä enemmän tietyt taktiset asiat ja taidot muuttuivat automaatioiksi.

Otetaan esimerkki: sinun pitäisi opettaa pyöräilytaidoton ihminen pyöräilemään. Kuulostaa helpolta, taito on suhteellisen yksinkertainen ja moni kokee olevansa pyöräilyssä niin taitava kuin pyöräilyssä voi ylipäätään olla. Mutta ongelma on, että sinulle pyöräily on automaatio. Miten aloitat opettamisen? Mitkä ovat pyöräilyssä kriittiset asiat, jotka täytyy tehdä hyvin, että homma toimii?

Voit toki todeta oppilaallesi että ”ei kun satulaan ja painat polkimen alas aina kun se nousee ylös, ja ohjaat ohjaustangosta”. Voi toki olla, että oppilas–opettaja-suhteenne luottamuspuoli kärsii kovan kolauksen, jos oppilaasi kaatuu pyöräiltyään kolme metriä.

Kuinka moni itse useamman vuoden, omasta mielestään perusasiat hyvin tunteva voi esimerkiksi lyödä välittömästi pöytään 3v2-tilanteen ratkaisumallit ja laatutekijät? Tai edes sisäteräsyötön?

Osa varmasti ihmettelee, mihin tarvitsee ”ratkaisumalleja” ja ”laatutekijöitä” sun muita termejä. Vastaus: niitä tarvitaan oppimiseen. Opettamisen voi hoitaa kuinka suurpiirteisesti tahansa, mutta menemättä sen enempää kasvatustieteen ja oppimiskäsityksen uusimpiin tuuliin, opettamisen ja valmentamisen mittarina ja keskiössä tulee olla oppiminen.

Sen takia valmentajaksi siirtyvän pelaajan tulee tavallaan hyväksyä se, että vaikka oma kokemus tai lajitaidot olisivat kuinka vankat, ei tiedä yhtään mitään. Edes se, että osaa tehdä pallon kanssa mitä tahansa ja ratkaista itse pelatessaan jokaisen taktisen tilanteen oikein, ei takaa mitään.

Jokainen suoritus, taito tai tilanne on pilkottava pieniin osiin. Kaikki mitä osaat ja tiedät on räjäytettävä, jotta löydät opettamisen ja oppimisen kannalta tärkeät seikat, joihin tulee valmennustilanteessa puuttua. ”Kyllä pelin uudelleen jäsentely pitää olla valmentajaksi ryhtyvälle entiselle pelaajalle peruslähtökohta”, myöntää Savolainen.

Toinen syy kaiken ”uudelleen opettelulle” on se, että puhuttaessa oppimisesta, taktiikasta, fysiikasta tai vaikka henkisestä valmennuksesta, kehitys on näissä asioissa nopeaa. Pelaajana hyväksi kokemasi asiat voivat olla nykyään vanhentunutta tietoa, tai tuloksekas ihmisten käsittely myöhemmän sukupolven kasvateille vierasta ja vastenmielistä.

Esimerkiksi kymmenen vuotta on jalkapallon evoluutiossa, ihmisfysiikan tutkimuksessa ja urheilupsykologiassa ikuisuus. Vuonna 2004 Saksa jäi alkulohkoon jalkapallon EM-kisoissa, Barcelona ei ollut mukana Mestarien liigassa ja Veikkausliigaa pelattiin 14 joukkueen sarjana mukana muiden muassa AC Allianssi, Tampere Utd, TP-47 ja FC Jazz.

Räjäytettyjen automaatioiden ja vanhentuneiden tietojen rakentaminen uudeksi, menestyksekkään valmennuksen edellyttämäksi tietokokonaisuudeksi on prosessi, joka kestää.

”Se on iso ajattelutyö, joka pitää tehdä”, Savolainen kertoo ja jatkaa: ”Jos mietitään esimerkiksi omia junioriaikojani, niin tuntuu että aika erilaisia harjoituksia nykyään vedetään. Ainakin omat harjoitukseni eroavat niistä, joihin 15-vuotiaana osallistuin.”

Savolaisen mukaan hänen nuoruudessaan puhuttiin paljon taidosta ja harjoittelussa painotettiin tekniikkaa. Nykyään painopiste on muuttunut pelikäsityksen ja nimenomaan pelitaidon opettamiseen.

”Ennen saatettiin ohjeistaa harjoituksissa esimerkiksi että: ota pallo haltuun. Nykyään puhutaan pelkän haltuun ottamisen sijaan ensimmäisestä kosketuksesta ja sen suuntaamisesta. Mukana on taktinen elementti. Samoin syöttämisessä, ei syötetä pelkästään omille vaan mietitään kummalle puolelle, kummalle jalalle syötän, vai syötänkö jalan sijaan pelaajalle tilaan”, Savolainen selittää.

Jalkapallon jatkuvan evoluution ja valmentajan hankalan aseman siinä Savolainen tiivistää osuvasti. ”Varsinkin juniorivalmentajan pitäisi tehdä tulevaisuuden jalkapalloilijoita, jotka osaavat pelata tulevaisuuden jalkapalloa. Ei silloin voi mennä vanhoilla ajattelumalleilla ja opettaa sitä jalkapalloa, jota itse pelasi kymmenen vuotta sitten.”

Koska prosessi pelaajasta valmentajaksi on työläs ja aikaa vievä, jalkapallomaailman valmennuksen asiantuntijoilla on tapana suhtautua skeptisesti pelaajiin, jotka hyppäävät suoraan shortseista ja polvisukista pukuihin tekniselle alueelle.

”Itselläni on monta kertaa sellainen olo, että suoraan pelaajasta valmentajaksi siirtynyt käyttäytyy sivurajalla kuin olisi pelaaja edelleen, elää vahvasti tunteella mukana pelissä ja näkee kentällä vain virheitä ja niiden seurauksia”, Savolainen pohtii.

”Omasta mielestäni valmentajan tulisi olla analyyttinen ja hänen pitäisi nähdä kentällä myös syitä eikä pelkkiä seurauksia”, jatkaa vakavista polvivaivoista urallaan kärsinyt keskikenttäpelaaja.

Prosessin aikana uusiin tietoihin ja käsityksiin törmätessä voi muuttua myös käsitys siitä, minkälaista jalkapalloa haluaa joukkueensa pelaavan.

Veikkausliigaa pidempään seuranneet muistavat Mixu Paatelaisen TPS:n kaudella 2007. Se on aika kaukana Mixu Paatelaisen Huuhkajista vuonna 2014. Välissä maajoukkueemme nykyinen pääkäskijä ehti myös käydä Skotlannin pääsarjan Hibernianissa, jossa pelaajana fanit puolelleen voittanut suomalainen ei onnistunut managerina ihastuttamaan yhtä yksimielisesti kaikkia.

”Ja niin hän lähti, tuoden leveän hymyn niiden fanien kasvoille, jotka viimeiset 16 kuukautta ovat irvistelleen tarjolla olleelle primitiivisille pitkän pallon taktiikalle”, totesi BBC:n urheilutoimittaja Keir Murray Paatelaisen erottua yllättäen “Hibsin” päävalmentajan paikalta.

Paatelainen siirtyi valmentajaksi 2005–2006 Skotlannin Cowdenbeathissa. Muuntautuminen pelaajasta valmentajaksi ei olisi voinut olla suorempi, sillä Paatelainen toimi seurassa pelaaja-valmentajana. Päätettyään ensimmäisen rupeamansa valmentajana keväällä 2009 jättämällä Hibernianin päävalmentajan paikan, Paatelainen vetäytyi vuoden sapattivapaalle.

Vapaavuotensa ohjelmaa Paatelainen kuvaili Ylelle seuraavasti: ”Olen kierrellyt eri seuroissa katselemassa treenejä ja keskustelemassa kokeneiden valmentajien kanssa filosofioista. Olen ennen kaikkea yrittänyt kehittää itseäni valmentajana.”

Paatelaisen prosessi TPS:ssa ja Hibernianissa oli siis mitä ilmeisemmin kesken, ja kehittyi vasta valmennuskokemuksen ja sapattivuotena hankittujen tietojen myötä. Kilmarnockiin 2010 päävalmentajaksi nimetty Paatelainen toi seuraan nyt jo kaikkien tunteman 4-3-2-1 -muodostelman sekä pallonhallintaan nojaavan pelitavan.

Samalla tavalla, joskaan ei yhtä radikaalisti, Mika Lehkosuon Honka pelasi erilaista jalkapalloa vuonna 2005 kuin Mika Lehkosuon HJK pelaa vuonna 2014.

Yhtä lailla on kehittynyt JP Savolaisen valmennusfilosofia: ”On se samantapainen kuin alussa, mutta aika paljon alkuajoista on muuttunut käsitys siitä, minkälaista sen päivittäisen toiminnan tulee olla. Suunnitelmallisuutta on tullut paljon lisää, alussa treenit olivat vaan sellaista erilaisten asioiden kokeilemista”, Savolainen kertoo.

Muutenkin huippupelaajista huippuvalmentajiksi siirtyneitä kuvaa selkeä kehitys, kasvu siinä mitä tekevät, oppimisprosessi.

Pep Guardiola vietti pelaajauransa jälkeen vuoden keräten tietoa, keskustellen muun muassa Marcelo Bielsan kanssa, ja sen jälkeen vuoden hioen pelitapaansa Barcelonan kakkosjoukkueessa. Mauricio Pochettino aloitti valmentamisen Espanyolin naisjoukkueessa, sai mahdollisuutensa kolmantena valmentajana kaudella 2008–09 ja lopulta potkut seuran juututtua sarjajumboksi. Diego Simeone aloitti valmentajanuransa Argentiinassa, jossa valmensi neljää eri seuraa. Ennen Atletico Madrid -pestiä argentiinalaisen CV:ssä oli kahdet potkut ja kaksi valmentajan paikalta eroamista omasta aloitteestaan, kaikki huonojen tulosten takia.

Racing-fani Daniel Edwardsin kirjoituksesta ”In bed With Maradona” -sivustolla selviää hyvin, mitä Simeone oli valmentajana oman prosessinsa alussa. Racing-fanien käsitys puolustuspeliä jumaloineesta Simeonesta tiivistyy lainaukseen: “Saavuit lapsuuden suosikkiseuraasi tekemään historiaa, ja lähdit buuausten ja äitiisi kohdistuvien loukkausten soidessa korvissasi.”

Samanlaista opettelua ja kehitystä odotetaan tietenkin myös valmentajilta, joiden pelaajaura on olematon tai vaatimaton. Ehkä näille valmentajille tiedon hankkiminen ja itsensä kehittäminen on kuitenkin itsestään selvempää. Heillä on enemmän nöyryyttä hyväksyä se, kuinka vähän tietävät ja kuinka kauan aikaa matka huippuvalmentajaksi saattaa viedä.

Yksikään pelaajauraton valmentaja ei myöskään saa töitä ellei ole oikeasti hankkinut itselleen äärimmäisen timanttista tietotaitoa. Huippupelaaja saattaa pelaajameriiteillään saada pestin yllättävänkin kovasta sarjasta, ja samalla epäonnistuessaan tavallaan pilata kaikkien pelaajasta valmentajaksi siirtyvien mainetta.

Myös huippupelaajista huippuvalmentajaksi kasvaneita yhdistää ja kuvastaa nimenomaan nöyryys: nöyryys hankkia kokemusta vähemmän valovoimaisista valmentajanpesteistä, ja nöyryys oppia ja kehittää itseään valmentajana. Esimerkiksi SJK:ta sensaatiomaisesti mitaleille ensimmäisellä kaudella pääsarjassa vievä Valakari osuu tähän profiiliin. Ennen lähtöä luotsiksi lakeuksille, Valakari toimi Kakkosen Åbo IFK:n päävalmentajana ja juniorivalmentajana Käpylän Pallossa.

Erilaisia valmentajarooleja on jalkapallossa lukemattomia, joskin suomalaisessa jalkapallossa muutamia vähemmän kuin kansainvälisessä huippujalkapallossa. Erilaisilla valmentajilla korostuvat erilaiset roolit, ja eri rooleissa taas hyvät huonoista erottaa eri ominaisuudet. On kymmeniä tapoja olla hyvä valmentaja: joku on hyvä jaksottamaan fyysisen harjoittelun sisällöt ja sitä kautta luomaan hyvän jalkapallokunnon, jollain on erinomainen silmä hankittavien pelaajien suhteen, joku on erityisen hyvä taidon opettaja ja joku osaa motivoida pelaajiansa erityisen tehokkaasti.

”Ehkä huippuseurassa, jossa on hyvä valmennustiimi takana, voi pelaaja onnistua nousemaan suoraan valmentajaksi jos hänellä on esimerkiksi erityisen hyvät johtajaominaisuudet tai auktoriteetti”, Savolainen pohtii.

Erottelematta tässä sen enempää managerin ja valmentajan rooleja, tärkeintä huipputasolla on se, että valmentajalla on pelillistä sisältöä ­– unohtamatta kokonaisuuden hallintaa. Kuten eräs kansallisen tason jalkapalloilija keskustellessamme viime viikolla totesi, valmentaja voi olla kuinka hyvä jätkä tahansa ja puhua miten hienosti tahansa, mutta sisältö tai sen puute on se, joka viime kädessä määrittää millä tavalla pelaajat hänet kokevat.

Siinä mielessä Arrigo Sacchi oli kaikessa viisaudessaan myös väärässä verratessaan valmentajaa raviohjastajaan ja jalkapalloilijaa hevoseen. Ei nykypelaaja ole laput silmillä ravaava juoksukone, josta saa parhaimman irti piiskaamalla. Nykyaikainen valmentaminen on kaksisuuntaista vuorovaikutusta, jossa valmentaja on aina velvoitettu paljastamaan looginen ketju sen takana, mitä tehdään.

Mitä tehdään, mitä sen on tarkoitus kehittää, ja miten kehityksen on tarkoitus näkyä pelissä.
Olisi silti aikamoista shikaanin oikomista todeta oma pelaajaura yksiselitteisesti pelkäksi esteeksi valmentajanuralle.

”On pelaajaurasta ilman muuta hyötyä. Lajin tuntee tietyllä tapaa 20 vuoden pelaamisen jälkeen läpikotaisin, se on kuin vanha ystävä”, avaa Savolainen.

”Entisen huippupelaajan on ehkä helpompi koota opetettava sisältö, mitä teknisiä, taktisia ja fyysisiä ominaisuuksia jalkapalloilija tarvitsee. Lisäksi pelaajaura auttaa olemaan realistinen. Kun on tehnyt niitä juttuja itse, tietää taktiikkataululle piirtäessään että se, mitä vaatii, on toteutettavissa ja mahdollista”, Savolainen jatkaa.

Kuten kovin usein ääripäitä kärjistäessä ja hieman teennäistä vastakkainasettelua tehtäessä, ehkä totuus löytyy jostain puolivälistä?

Paras mahdollinen yhdistelmä on varmaankin Guardiolan kaltainen pelaajaikoni, jolla on hirvittävä nälkä kehittää itseään ja siinä sivussa koko lajia valmentajana. Toiseksi paras vaihtoehto saattaa olla jonkinlaisen pelaajauran läpikäynyt pelaaja, jonka jalkapallonälkä ei aivan tullut tyydytettyä.

Yksi muotisuuntaus valmentajamaailmassa ovatkin nuoret, itseään määrätietoisesti kehittävät valmentajat. Tämän profiilin valmentajat olivat muun muassa käynnistämässä saksalaisen jalkapallon vallankumousta paikallisen jalkapalloliiton perustamissa valmennuskeskuksissa.

Tämä ryhmä löytyy myös Suomesta. Sen olemassa olosta antoi viitteitä esimerkiksi valitettavasti peruttu Arctic Football Forum -konferenssi, jonka järjestäjien mukaan keskimääräinen lipunostaja oli nuori valmentaja. Yksi tämän ryhmän edustajista on 28-vuotias Savolainen, joka tällä hetkellä toimii puolipäiväisenä valmentajana kotikaupungissaan.

Nähdäänkö JP Savolainen tai joku muu tinkimätöntä kehitystyötä valmentajuutensa eteen tekevä uuden sukupolven valmentaja joskus miesten joukkueen valmentajana?

”En osaa vielä sanoa. Olen vasta opettelemassa valmentamista ja haluan kokeilla eri asioita. 03-syntyneiden valmentaminen oli mielekästä, ja nyt myös ison kentän jutut ovat tuntuneet mukavilta”, vastaa Savolainen, ja päättää haastattelun tärkeään huomioon:

”Mielestäni Suomessa on hieman vääristynyt kuva siitä, että miesten joukkueen valmentaja on kovin valmentaja. Kaikki ovat yhtä tärkeitä, osaamista tarvitaan jokaiseen ikäluokkaan. En ole lainkaan pettynyt, jos olen tulevaisuudessa tosi hyvä junnuvalmentaja.”

Lähteet:
http://news.bbc.co.uk/sport1/hi/football/teams/h/hibernian/8078288.stm
http://inbedwithmaradona.com/journal/2014/5/20/an-open-letter-to-diego-simeone-cholo-an-apology
http://yle.fi/urheilu/paatelainen_haikailee_jo_treenikentille/1513590

Kevyt tuulenvire nostaa Punaisen paronini hetkeksi korkeammalle, vain kiepauttaakseen sen sitten nurin ja pudottaakseen uljaan ilmojen sankarin syöksykierteessä maan kamaralle. Toinen yritys ei ole onnekkaampi, kevätauringossa kiiltelevä Messerschmittini mätkähtää mutaan pian lentoon päästyään. Istun Myllykosken juna-asemalla ja tuijotan taivaalle. Oikeastaan asema on vähän suurellinen kuvaus, sillä itse puinen asemarakennus purettiin turhana viime vuonna. Istun kohdassa, jossa junat joskus hidastavat ja tuijotan taivaalle. Mieleeni palaa kuulemani juttu, jonka mukaan ensimmäisessä maailmansodassa uudet lentäjät pysyivät ilmassa keskimäärin 20 minuuttia ennen liekkimeren saattelemaa matkaansa Valhallan porteille. Tulen melankoliseksi. En niinkään pilottien surkean kohtalon vuoksi, vaan koska olen aika varma, ettei lukemattomia kertoja toistamani kiinnostava faktoidi ole edes totta. Repäisen uuden sivun MyPan kausijulkaisusta.

En osannut lapsena tehdä paperilennokkeja. En osaa vieläkään. Ehkä elämä olisi vienyt eri paikkaan, jos olisin osannut. Onnistumisen tunne triviaalissa asiassa olisi ruokkinut itsetuntoani ja valanut uskoa uusien taitojen opettelun mielekkyyteen. Avaruudellinen hahmotuskykyni oli vain vähän liian heikko nähdäkseni oikeat taittokohdat ja laskeakseni vaistonvaraisesti paperin laadusta siipien optimaalisen koon. Soittaisin nyt saksofonia, ohjaisin elokuvia, kirjoittaisin sukupolveniavainromaaneja ja pelaisin jalkapalloa huipputasolla. Pidän todennäköisenä, että lapsena tehtyjen paperilennokkien taidokkuus korreloi vahvasti saavutetun elintason ja maailmaa syleilevän asenteen kanssa. Olen kateellinen, etten ole yksi noista ihmisistä, joiden ei tarvitse olla kateellinen kenellekään. Katson valmista lennokkia, mutta tiedän jo epäonnistuneeni. Taittelikohan Antti Muurinen pikkupoikana satojen metrien päähän liitäviä liuskoja?

”Tällainen on minun valtakuntani nykyään”, naurahti MyPan päävalmentaja muutamaa tuntia aikaisemmin esitellessään toimistoaan. Sven-Göran Erikssonin ja Zlatanin elämäkerrat hyllyssä, pieni Fluminensen lippu pöydällä ja Muurista varten asennettu televisio katonrajassa, jotta hän voi katsoa pelejä toimistossaan. Muurinen on taitava ihmisten käsittelijä. Hän huomioi kaikki MyPa-talon käytävillä vastaan astelevat ja vaihtaa muutaman sanan jokaisen kanssa. En tiedä pitävätkö kaikki Antista, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että hän saa kaikissa aikaan reaktion. Hyvän ihmistuntemuksen aika harvoin ajatellaan olevan merkittävä vahvuus jalkapallovalmentajassa. Tai ehkä ajatellaankin, mutta siitä ei ole yhtä kiinnostavaa puhua kuin taktisesta osaamisesta tai hiomattomien timanttien löytämisestä pelaajamarkkinoilta.

”Kun kohtaan ihmisen, oli kyseessä tuttu tai tuntematon, katson ja kuuntelen ensin a) hymyileekö hän ja b) reagoiko hän positiivisesti vai negatiivisesti. Meidän suomalaisten kanssa ongelma on, että vastaus on aika usein negatiivisesti. Pidän siitä, että koen ympärilläni olevan hymyileviä ja positiivisia ihmisiä”, Muurinen myhäilee ja saa minut varuilleen. Käyn päässäni läpi omaa tähänastista käytöstäni. ”Yritän tietenkin löytää ympärilleni mahdollisimman hyviä pelaajia, mutta jos tiedän, että Taneli Tuppurainen on vasenjalkainen keskikenttäpelaaja, joka pelaa näin ja noin, niin kyllä se, minkälainen ihminen hän on, tulee heti seuraavaksi. Vaikeaa pelaajaa jaksaa niin kauan kuin joukkueelle on siitä hyötyä. Jos pelaaja on vaikea ja huono, sellaista ei katso kukaan.”

Muurinen puhuu jalkapallosta yllättävänkin yksilökeskeisesti. Hän ihailee selvästi pelaajia ja rakastaa heistä puhumista. Pallonhallinnasta ja Barcelonasta juteltaessa hän naureskelee Mascheranon riittämättömyydelle, miettii ovatko Xavi ja Iniesta enää entisellään ja toteaa joukkueen henkilöityvän Messiin. Pohtiessani 2006 MM-karsinnoissa sisäänpäin kiertyvistä vapaapotkuista Suomen verkkoon tehtyjä maaleja hän tarttuu Ruud van Nistelrooyn oveluuteen ja oikea-aikaisuuteen kentällä. Jaaritellessani rohkeasta ratkaisusta peluuttaa Dawda Bahia HJK:n keskikentän pohjalla kaudella 2011 hän ylistää gambialaisen ihanaa monipuolisuutta ja uskomatonta taitoa. Ehkä toimistossa näytillä olevat kirjatkin kertovat jotain Muurisen tavasta esiintyä. Ne eivät ole syvää jalkapalloteoriaa, eivät edes Jonathan Wilsonin tai Chris Andersonin faneille suunnattua kevyttä analyysia, vaan suurten jalkapallopersoonien häpeilemättömiä paljastuskirjoja.

”Yksilön…”, aloittaa Muurinen vastauksensa kysymykseen jalkapallon trendeistä, ”… Maradonan, Pelen, Eusebion, Zidanen, Del Pieron, Litmasen… näiden nerojen, näiden taitureiden onnistumismahdollisuus on pienentynyt. Puolustuspelaajat eivät enää olekaan niitä hitaita, isoja köntyksiä kuten ennen vanhaan, vaan nopeita ja urheilullisia. Se vaikeuttaa supertähtien läpilyöntiä ja heitä tarvitsemme lisää. Taitopelaajia täytyy suojella.”

Eri mieltä on tavallaan vaikea olla. Tila ja aika kentällä ovat vähentyneet, peli sallii yhä vähemmän heikkouksia pelaajille. Muurinen sanoo toistuvasti, että hyväksyy voiton keinolla kuin keinolla, eikä upeasta puolustustaistelusta innostumisessa ole hänestä mitään vikaa. On silti aika masentava ajatus, että vihreän veran shakissa laudalla olisi pelkkiä sotilaita.

Kerettiläinen Muurisen tapa puhua jalkapallosta kuitenkin nykyään on. Ei ole täysin soveliasta keskustella ainutlaatuisista pelaajista. Itse asiassa he eivät edes ole ainutlaatuisia, vaan vahvan prosessin tuotteita. Barcelonan nousu viime vuosikymmenen loppupuolella muutti ymmärrystämme pelistä. Se oli kollektiiviajattelun lopullinen läpimurto. Barcelona ei ollut harkiten erilaisista osista koottu palapeli, vaan pikemminkin savipalasta muovailtu ruukku. Joukkueen avainpelaajat olivat harjoitelleet yhteneväisesti suunnilleen hetkestä jolloin oppivat ryömimään. Aiemmin riitti, että kaikki osasivat saman asian. Nyt se täytyi opetella yhdessä, jotta sen osasi samalla tavalla. Jos kaikille ongelmatilanteille kentällä on etukäteen ratkaisu, joukkue on askeleen edellä – se tietää jo miten ongelma yritetään ratkaista. Parviälyä.

”Välillä siinä on romantiikkaa ja välillä siitä on romantiikka kaukana”, kertoo Muurinen suhteestaan joukkuelajeihin, ”kun 11 miestä tai naista pitää saada pelaamaan yhteen. Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Ihmismieli on sellainen, että kun riidellään joskus, niin sen jälkeen rakastetaan enemmän”. Hän ratkaisee palapeliä, pohtii tapoja joilla erilaiset ihmiset saadaan tekemään yhteistyötä. Nuorten valmentajien nöyryyden puute nousee keskustelussa esiin muutaman kerran. ”Silloin kun loin omaa valmentajakuvaani, vierailin ManU:n mukana viikon, Kölnin mukana viikon, Leverkusenin mukana viikon ja halusin haastatella joka ikistä valmentajaa ja puhua loputtomiin erilaisista ryhmityksistä. Uudet sukupolvet aika harvoin enää kutsuvat mihinkään. Minä olin nuorena äärettömän kiinnostunut sen kokeneemman valmentajan mielipiteistä ja maailmankatsomuksesta, mutta ei minulta ole oikeastaan kukaan koskaan tullut niistä kysymään. Joko he eivät uskalla tai sitten heitä ei kiinnosta”, naurahtaa Muurinen.

Valmentajia usein arvotetaan yksinkertaisella skaalalla. He ovat hyviä tai huonoja. Silloin ei välttämättä oteta huomioon, kuinka monimutkainen syiden ja seurausten verkosto onnistumisen tai epäonnistumisen takana on. Menestyvät valmentajat voidaan jakaa karkeasti kahteen leiriin. Toisessa ovat yksilöiden ympärille joukkueensa rakentavat, toisessa systeemiin luottavat. Vastakkainasettelu on yksinkertaisuudessaan kiehtova ja ulottuu kaikkiin elämän osa-alueisiin. Päästäänkö parhaaseen lopputulokseen valjastamalla käyttöön vain taitavimpien osaaminen vai tuomalla heikoimmatkin mukaan yritykseen? Ehkä vastaus riippuu olosuhteista. Siitä minkälaiseen ympäristöön valmentaja saapuu, minkälaisia pelaajia hänellä on käytössään, minkälaiset resurssit hänellä on hyödynnettävänään. Yksilöiden varaan rakentuva peli tarvitsee toimiakseen tarpeeksi taitavia pelaajia, systeemivalmentajan onnistuminen vaatii kaikkien vahvaa sitoutumista. Toinen on parempi ulosmittaamaan Cristiano Ronaldolta varmat 40 maalia kaudessa, toinen kykenee maskeeraamaan suuren maalintekijän puuttumisen joukkueestaan. Kysymys kuuluukin: minne Antti Muurinen on saapunut?

Kun olin lapsi, vaelsimme kesäisin perheeni kanssa landelta katsomaan MyPan otteluita, joten Saviniemen stadion on minulle tuttu paikka. Tavallaan. Jalkapalloturismi on aina lopulta huvittavan mekaanista ja epätyydyttävää. Katsojat ovat vähän kuin labyrinttiin asetettavia rottia, joille on kerrottu oikea reitti etukäteen. Haemme palan juustoa ja poistumme, siististi ja harhailematta. Mutta jos labyrintissa ei harhaile, lakkaako se olemasta labyrintti? Nyt junaa odottaessani minulla on luppoaikaa, joten annan ympäristöni johdattaa minut psykomaantieteelliselle matkalle taajaman tyhjyyteen. Ajelehdin hetken ja kaksi; omituinen, hiljainen paikka.

”HJK:lle on yleensä vaikeaa tulla pelaamaan MyPaa vastaan. Täällä on aina vastassa taisteleva, intohimoa uhkuva joukkue, joka tahtoo Klubilta pisteitä. Me tulemme eri suunnista, eri lähtökohdista, mutta taistelemme samassa kehässä”, toteaa Muurinen. Sellaisen MyPan minäkin muistan. Ei pelkästään taistelevan ja intohimoisen, vaan myös ilkeän ja ikävän. Puolustuksessa nilkoillepotkijoita, keskustassa nilkoillepotkijoita ja kärjessä Saku Puhakainen. Ei ole sattumaa, että MyPa otti europeleistä hyviä tuloksia 2000-luvun alkupuoliskolla. Se pelasi hiipuvan teollisuuskaupungin jalkapalloa kuten vain hiipuva teollisuuskaupunki voi.

Antti Muurista ei varsinaisesti tunneta kouvostoliittolaisesta inhorealismista. Hän jopa tuntee vastuuta katsojien viihdyttämisestä. Siitä, ettei juustonpala katoa labyrintin päästä. ”Toivoisin, että kun puhutaan taktiikasta, puhuttaisiin enemmän hyökkäyskolmanneksen asioista. Tällä hetkellä jos joku parkkeeraa bussin ja voittaa 1–0, seuraavan päivän lehdissä sitä hehkutetaan nerokkaana taktisena suorituksena. Sehän tappaa jalkapallon”, keuhkoaa Muurinen. ”Valmentajien ja pelaajien pitäisi kaikkien miettiä katsomossa olevaa ihmistä, joka on maksanut päästäkseen paikalle. Jos joku väittää, ettei tätä tehdä yleisölle, hän on väärässä. Tätä tehdään yleisölle.”

Yhtälö tuntuu haastavalta. Haastavaa on myös matemagiikka, jolla MyPa siihen ratkaisua taikoo. 11 pelaajaa viime kauden vahvasti pelanneesta ryhmästä on poistunut, 11 uutta on tullut tilalle. Joukkueen profiili on muuttunut, korkeaoktaaninen prässipeli vaihtunut rauhalliseksi pallonsiirtelyksi. Harjoituspelit ovat olleet tukkoisia, hyökkääminen tahmeaa. Yhteistyö Fluminensen kanssa on tuonut Myllykoskelle kolme tuiki tuntematonta brassia (Kassiano Mendonca, Stefano Pinho ja Leandro Motta), jotka joko ovat tai eivät ole avain joukkueen hyökkäyspeliin. Noppa on heitetty.

Saavun takaisin stadionille. Lintujen ääniä, kevään merkkejä. Vieressä olevassa koulussa on välitunti. Oloni on kuin kävelisin Viisikon seikkailussa. Koulun jälkeen nuo menevät varmaan eväsretkelle ja paljastavat pahamaineisen timanttiliigan kätkeneen saaliinsa jalkapallokentän nurmen alle. Lähden kävelemään kohti juna-asemaa, mutta pysähdyn kyläkaupan näköisen näyteikkunan kohdalla. Virttyneen Pepsi-logon alapuolella lukee: ”Lennokkikerho, to 17–20”. En rehellisesti ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että lennokkeja on vielä olemassa. Tai kerhoja.

Perheeni muistuttaa minua edelleen kerrasta, jolloin sanoin esiteininä Kontula tarkoittaessani Kouvolaa. Ilkkuminen on helppoa. Ja hauskaa. Kontulasta Kouvolaan on käynyt myös Antti Muurisen tie, ilkkujista huolimatta. Ehkei itähelsinkiläinen lähiöromantiikka ole kovinkaan erilaista teollisuuskaupungin betoni-idyllin kanssa. Ehkä FC Kontun SM-sarjan porteille nostanut mies voi saavuttaa jotain suurta täälläkin. Kuka sanoo, ettei jalkapallo Myllykoskella voi olla pakoa kylmästä realismista haaveiluun? Vaikkapa kerran viikossa, muutaman tunnin ajan.

Päästän lennokin kädestäni. Se kohoaa korkealle ilmaan.

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/