Jalkapalloagentti elää suhteistaan. Tai oikeastaan jalkapalloagentti elää pelaajistaan. Tai jos ollaan vielä tarkempia, niin agentti tarvitsee toista saadakseen toisen. Se kuulostaa paradoksilta, ja osaltaan myös onkin. Saadakseen munan tarvitsee kanan. Ja, kuten lapsikin tietää, myös toisinpäin.

”Se on hankala vaaka. Homma toimii niin, että mitä parempia pelaajia sinulla on, sen parempia suhteita saat. Ja mitä parempia suhteita on, sen parempia pelaajia saat. Jos sinulla ei ole kumpaakaan, niin se on todella hidasta alkuun. Se kestää perkuleen kauan”, Tuomas Talvitie kertoo.

Nyt Talvitie on yksi Suomen johtavista pelaaja-agenteista, mutta 2000-luvun alussa hänen kännykästään löytyi huomattavasti nykyistä vähemmän tärkeitä numeroita. Suhdetoimintaa täytyi hoitaa toisella tavalla.

Eräänä kesänä Talvitie pakkasi autonsa ja ajoi Ruotsiin mukanaan sarjojen otteluohjelma ja seurojen yhteystiedot. Hän kävi peleissä, koputteli oville, kätteli seuratoimijoita ja koetti päästä oikeiden ihmisten puheille. Toiveet pääsystä suoraan merkittäväksi tekijäksi törmäsivät todellisuuden tiiliseinään.

”Luulin, että pystyn hurmaamaan ne. Mutta ei siitä lopulta muuta tainnut saada kuin vähän tarinaa alkuun”, Talvitie nauraa nyt.

Talvitiellä ei ollut taskussaan vielä sopivia kanoja tai munia, vaan menossa oli pitkä ja usein kiittämätön pohjatyön vaihe.

Suhteiden merkitystä kuvaa hyvin myös se, että ilman niitä Talvitiestä ei olisi koskaan tullut agenttia. Omalla pelaajaurallaan hän ehti pelata muutaman pääsarjaottelunkin, mutta ammattilaisen ura osoittautui nopeasti tavoittamattomaksi.  Omien sanojensa mukaan Talvitie ei ollut ”lähellekään tarpeeksi hyvä”.

Sen sijaan hän pelasi ja opiskeli Floridassa viisi vuotta, jonka jälkeen edessä oli paluu Suomeen ja monille tuttu pohdinta siitä, mitä tehdä isona. Agentin työ kiinnosti, mutta Talvitie uskalsi puhua siitä ainoastaan lähipiirilleen. Sitten hänellä oli suhteita sattumaan.

Menestynyt jääkiekkoagentti Juuso Pulliainen oli pohtinut toimistonsa laajentamista myös jalkapalloon.  Vuonna 2002 Pulliainen otti yhteyttä tuntemaansa Tommi Kautoseen ja kysyi, tunteeko tämä tehtävään sopivaa ihmistä.

Kautonen oli ystävystynyt Talvitiehen armeijassa, ja heistä oli tullut läheiset ystävät. Hän oli myös yksi niistä, joille Talvitie oli kertonut pelaaja-agenttihaaveistaan. Kautosen avulla kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja Talvitiestä tuli agentti Pulliaisen yritykseen.

Ulkopuolelta tullut pyyntö oli Talvitien mukaan ratkaiseva askel, sillä ilman sitä hänellä ei todennäköisesti olisi ollut rohkeutta heittäytyä agentiksi. Sitten piti vielä opetella työ.

”Ei se ummikkona ollut ollenkaan helppoa soittaa pelaajille, että moi, tässä on Tuomas Talvitie, sä et ehkä tunne mua, mutta mä oon futisagentti. Kauan se kesti, meni vuosia että tiesin tuleeko minusta edes agenttia.”

Jalkapalloagenttien toiminta Suomessa oli vielä 2000-luvun alussakin varsin uutta. Ensimmäinen suomalaisagentti Mika Palmgren sai Fifan hyväksynnän vasta vuonna 1997. Kahta vuotta aiemmin tullut Bosman-päätös oli mullistanut jalkapallon siirtomarkkinat.

Palmgrenkin ryhtyi agentiksi Palloliiton silloisen pääsihteerin ja nykyisen puheenjohtajan Pertti Alajan pyynnöstä. Palloliitto oli huolestunut, koska Fifa epäili Suomen maajoukkuepelaajien käyttäneen luvattomia agentteja.

Tällä hetkellä Suomessa on Talvitien lisäksi yhdeksän Fifan hyväksymää pelaaja-agenttia: myöhemmin tässäkin jutussa esiintyvä Teemu Turunen, pitkän linjan Tapio Raatikainen, korkean profiilin Ville Lyytikäinen, enemmän ulkomaalaispelaajiin keskittyvä Marko Saranlinna, nuoremman polven Jonne Lindblom, Rahim Ekangaki, Afizou Traore sekä lakimiehet Hannu Kalkas, Juha Wallenlind ja Lasse Lahti.

Talvitie toimi Pulliaisen firmassa puolitoista vuotta, kunnes hyppäsi omilleen yli kymmenen vuotta sitten ja on nyt yksi Suomen johtavista agenteista. Hän on onnistunut pääsemään asemaan, jossa pelaajia ei välttämättä enää tarvitse houkutella, vaan he haluavat oma-aloitteisesti hänen asiakkaikseen. Talvitien mukaan hän on ottanut talliinsa tänä vuonna neljä uutta pelaajaa, joista ainoastaan yhteen hän otti itse yhteyttä.

”On ollut tärkeää, että minusta puhutaan hyvää pukukopeissa, sillä se on parasta mainosta agentille. Kyllä kaikki futisihmiset tuntevat minut ihmisenä, eivät ne suuria salaisuuksia ole pukukopeissa.  Tärkeintä on se, että saa aikaiseksi ja toiseksi tärkeintä se, että on vielä hyvä jätkä.”

Talvitien mukaan hänellä on toiminnassaan vain yksi tavoite: saada kaupattua suomalaisia pelaajia ulkomaille. Kotimaan sisäisiä siirtoja hän tekee lähinnä pohjustuksina tuleville siirroille.

”Kaikki työ pohjustaa sitä, että joku päivä pelaaja pääsee ulkomaille. Suomen liigasta ja rahasta johtuen lähestulkoon jokainen pelaaja haaveilee ulkomailla pelaamisesta. Jos saa tilaisuuden lähteä ulkomaille, niin yleensä se käytetään.”

Talvitien kohdalla ulkomaat on viime vuosina tarkoittanut useimmiten Saksaa. Alexander Ring, Joel Pohjanpalo, Tim Väyrynen, Mika Ojala, Mikko Sumusalo ja valtaosa muistakin Saksaan siirtyneistä suomalaisista on käyttänyt Talvitien palveluksia.

Syyn siihen varmaan arvaattekin: niin, juuri ne suhteet. Talvitie on löytänyt Saksasta yhteistyökumppanin, johon hän luottaa.

”Uran aikana ei riitä sata agenttia ja partneriehdokasta, joiden kanssa olen käynyt asioita läpi. Siitä porukasta olen löytänyt yhden huikean, ja se on tämä saksalainen.”

(Talvitie ei halua kertoa kumppaninsa nimeä, mutta toteaa, että ”löytyyhän ne tiedot netistä”. Transfermarktissa monen tutun suomalaispelaajan agentiksi on listattu saksalainen me(h)rsport GmbH & Co. KG.)

Siirrot ulkomaille tuovat Talvitielle elannon. Hän on laskenut, että tarvitsee niitä vuosittain vähintään puolenkymmentä, vaikka jatkuvatkin sopimukset tuovat agentille lisätuloja.

Tämä vuosi on ollut keskimääräistä parempi, sillä Talvitie laskee saavansa kymmenen siirtoa täyteen toista kertaa urallaan. Syksyn siirtoikkunassa hän neuvotteli uuden seuran neljälle pelaajalleen: Valtteri Morenin Waasland-Bevereniin, Mika Ojalan VfR Aaleniin, Tim Väyrysen Dynamo Dresdeniin ja Joni Kaukon Energie Cottbusiin.

Agentin työnantaja on pelaaja, jonka ansioista palkka maksetaan. Fifan uusissa suosituksissa agentin osuus palkasta on kolme prosenttia, mutta Talvitien mukaan se on ainakin vielä kuollut kirjain.

”Se, mitä yleisimmin käytetään, on kuukauden palkka per vuosi. 5–10 prosenttia on se keskihinta.”

Twentyfour Management Oy ei välttämättä sano keskimääräiselle suomalaiselle jalkapallon seuraajalle vielä mitään, mutta sen perustaja Teemu Turunen alkaa olla tuttu muunakin kuin loukkaantumisten riivaamana ex-lupauksena.

Turusen yritys järjesti edellisen siirtoikkunan kaksi ehkä yllätyksellisintä siirtoa, kun Sakari Mattila ja Vahid Hambo siirtyivät molemmat Englannin Championshipiin. Ei huonosti vuonna 2012 perustetulta yritykseltä.

”Toki minua hyödyttää oma peliura. Oli syntynyt omia kontakteja ja tiedän, miltä pelaajista tuntuu. Itsellä ei montaa sellaista tilannetta ole uralla missä en ole ollut, olen kokenut loukkaantumiset, hypen ja muun”, Turunen toteaa.

Turusen ura päättyi loukkaantumiskierteen vuoksi ennen aikojaan, mutta rakkaus jalkapalloon ei kuollut. Hän pohti uraa myös valmentamisessa, mutta opiskelupaikka oikeustieteellisessä kallisti vaakaa agenttiuden puolelle. Uusi työ tarjoaa parannusta vieroitusoireisiin, joita pukukoppielämän päättyminen on aiheuttanut.

”Kaipaan peliuralta juuri niitä fiiliksiä, voiton riemua ja tappion tuomaa tuskaa. Tässä pääsee lähelle niitä, kun pääsee tukemaan jätkiä. Elät tavallaan pelaajien ja seurojen kanssa voittoja ja tappioita, se on se mistä saan eniten nautintoa.”

Toisin kuin Talvitie, Turunen ei toimi yksin, sillä Twentyfouriin kuuluvat myös Kalle Sormunen ja englantilainen Andrew Thompson. Kolmen miehen elättämiseen ei riitä pienimuotoinen toiminta, joten katseet on suunnattu myös muualle Eurooppaan.

”Suomalainen agenttibisnes on rajattua ja liikevaihtomäärä rajallinen Meidän tavoitteenamme on olla jossain vaiheessa paljon paljon isompi yritys. Siihen on tehty paljon töitä, enkä näe mitään syytä miksi emme onnistuisi tässä.”

Agentin vuosi rytmittyy siirtoikkunoiden mukaan. Kun seurat hakevat aktiivisesti pelaajia, keskittyy työ ennen kaikkea konkreettisiin neuvotteluihin.

Tällä hetkellä Turusen työ keskittyy tammikuun siirtoikkunan pohjustamiseen. Edessä on useita matkoja Eurooppaan, jossa on luvassa keskusteluja seurojen ja muiden jalkapalloihmisten kanssa.  Agenttitoimisto auttaa harjoitussuunnitelmien laatimisessa ja sopivien kuntouttajien löytämisessä loukkaantuneille.

”Se sopimusneuvottelu itsessään, että väännetään 12 tuntia, on pieni osa sitä projektia”, Turunen kuvaa.

Kun agentti on tehnyt työnsä hyvin, hänen ei tarvitse istua katsomossa yksin. Potentiaalisten seurojen edustajien houkutteleminen omien pelaajien peleihin on Talvitien mielestä parasta mahdollista agenttityötä.

Jos pelaaja on riittävän hyvä, häntä tullaan katsomaan agentista riippumatta. Mutta Talvitien mukaan tällaisia tapauksia on äärimmäisen harvoin ja 99 prosenttia suomalaispelaajista täytyy työntää ulkomaille. Veikkausliigan kärkipään pelaaja ei yleensä ole mikään hittituote markkinoilla, minkä huomaa esimerkiksi maalipörssin voittajien heikosta kysynnästä.

Talvitien mukaan hän katsoo kykyjenetsijöiden kanssa noin 20–30 ottelua vuodessa. Juuri heidän houkuttelussaan suhteilla on ratkaiseva merkitys, vaikka neljä kertaa viidestä lopputuloksena on kiitos, mutta ei kiitos -vastaus.

”Täytyy olla aika vahva henkilökohtainen suhde, että he uskovat, että tätä kaveria kannattaa tulla tsekkaamaan”, Talvitie näkee.

Juuri nämä vierailut ovat saaneet Talvitien vastustamaan Veikkausliigan nykyistä ottelujärjestelmää. Kun pelejä pelataan pahimmillaan neljä kymmeneen päivään, niiden vauhti laskee väistämättä. Ja pärjääminen kovassa tempossa on yksi keskeisiä asioita, joihin kykyjenetsijät huomionsa kiinnittävät.

Talvitien mukaan pelaajat ovat muuttuneet koko ajan paremmiksi, mutta otteluruuhkassa se ei näy kentällä. Samanlaista kritiikkiä esitti myös Ville Lyytikäinen Iltalehden tuoreessa haastattelussa. Agentin on kuitenkin turha selittää vieressä istuvalle skoutille kotimaisen sarjajärjestelmän poikkeuksellisuutta.

”Viimeisen parin kolmen vuoden aikana en ole saanut saatana yhtään kehua pelin temposta, päinvastoin. Ruotsalaiset ja norjalaiset ihmettelevät, että onpa täällä heikko tempo. Ja saksalaiset vertaavat poikkeuksetta Suomea nelosbundesliigaan, ei edes kolmoseen.”

Vaikka kaikkein merkittävin ja aikaavievin osa agentin työstä on omien asiakkaidensa vieminen eteenpäin, ei se kuitenkaan ole ainoa. Pelaajien lisäksi tehtävänantoja tulee myös seuroilta, jotka etsivät tietyntyyppisiä pelaajia tarpeeseensa, mutta eivät suoraan omien kontaktiensa kautta onnistu sellaisia löytämään.

Tällöin suomalaisagentit toimivat kotimarkkinoidensa asiantuntijoina. Kun seura tietää millaisen pelaajan haluaa, niin Talvitie miettii, kuka Suomessa pelaava voisi olla sopiva. Sitten hän soittaa pelaajalle ja kysyy, onko tällä agenttia. Jos vastaus on kielteinen, niin Talvitie tarjoutuu itse hoitamaan siirtoa, eikä sellaisesta kieltäydy käytännössä kukaan.

”Jos pelaajalla on agentti, niin otan yhteyttä häneen, että voidaanko hoitaa tämä yhdessä ja jakaa komissio 50–50. Ja yleensä se toimii.”

Pelaaja-agenttien maine ei ole paras mahdollinen. Vaikka kuva ei aivan vastaisikaan Sormusten herrasta tuttua Grima Kärmekieltä kuiskuttelemassa myrkkyä kuninkaan korvaan, niin monelle he ovat nykyjalkapallon kaupallistumisen lihallistumia.

Agenttien itsensä mielestä tilanne on tietysti päinvastainen. Teemu Turunen uskoo, että pelaajan urheilullisen menestyksen maksimoiminen tarkoittaa yleensä myös taloudellisen menestyksen maksimoimista.

Tilanne on erilainen, jos kyseessä on viimeistä sopimustaan hakeva 35-vuotias konkari tai urallaan eteenpäin pyrkivä nuori pelaaja, joka tekee urallaan vielä useita sopimuksia. Kun veteraanin kohdalla tilipussin paksuus on järkevä peruste seuravalintaan, ei se nuoremman pelaajan kohdalla ole välttämättä ole edes taloudellisesti paras ratkaisu.

”Raha on tavallaan nyky-yhteiskunnan mittari siitä, miten sinua arvostetaan. Meidän tehtävä on maksimoida asiakkaiden taloudellinen kehitys, mutta aina pitää ajatella kokonaiskuvaa, eikä lähteä sinne missä on ensimmäinen euron kuva”, Turunen toteaa.

Hän käyttää esimerkkinä Vahid Hamboa. Kun Hambo purki kesällä 2014 sopimuksensa Sampdorian kanssa, oli nuorella kärkimiehellä tarjolla vaihtoehtoja myös ulkomailla. Hän tuli kuitenkin Suomeen, eikä edes liigaan, vaan Ykköseen ja Ilvekseen.

Turusen mukaan ratkaisu keräsi kritiikkiä monelta suunnalta, mutta taustalla oli looginen pitkän aikavälin kehityssuunnitelma. Hambon fysiikka ei ollut niin hyvällä tasolla, että menestyminen kovemmissa sarjoissa olisi ollut riittävän todennäköistä.

Suomessa hänelle hankittiin henkilökohtainen valmentaja, jonka johdolla ominaisuuksia alettiin kehittää. Talvella edessä oli seuraava askel, joka oli kilometrien ja kulttuurierojen kannalta pienempi loikka kuin paluu Suomeen.

”Hän meni Interiin osittain siitä syystä, että tiedettiin Interin pelityyli ja laiturit ja millaisia palloja Vahid saa enemmän. Ympäristö oli valittu tarkoin ja harkituin perustein”, Turunen taustoittaa.

Hambo oli kevään kohupelaaja, kun mies osui kahdesti kaikissa debyyteissään: liigacupissa, Suomen cupissa alle 21-vuotiaiden maajoukkueessa ja Veikkausliigassa. Vaikka loukkaantumiset söivät kesän tehoja, palkittiin otteet siirrolla englantilaiseen Championship-seura Brightoniin.

”Sama projekti tehtiin Sakari Mattilan kanssa, joka aikanaan palasi nivusvaivaisena HJK:hon.”

Yhden siirron eteen tehdään töitä yleensä kuukausia. Monesti kuitenkin myös sattumalla on suuri rooli. Alkukaudesta Talvitie oli kutsunut Waasland-Beverenin kykyjenetsijän Helsinkiin tarkkailemaan Rasmus Schülleriä, joka oli yksi vaihtoehto belgiseuran keskikentälle. Ennen peliä kaksikko keskusteli niitä ja näitä, kunnes Talvitie tiedusteli seuran muista pelaajatarpeista.

”Kysyin, että mites teillä muuten, että onko keskikenttä ainoa paikka mitä haetaan. Hän sanoi, että topparia itse asiassa etsitään myös. Sanoin, että lucky day, tuossa on Valtteri Moren, se on yksi Suomen parhaista toppareista ja nopein ehdottomasti, tsekkaa sitä sivusilmällä myös”, Talvitie kertoo.

Vartin pelin jälkeen kykyjenetsijä alkoi innostua Morenista. Talvitien mukaan hänen aiemmat vieraansa eivät olleet kiinnostuneet Morenista, koska Moren on rauhallinen eikä hae aggressiivisesti katkoja. Waasland-Beverenin skoutti sen sijaan tykästyi juuri topparin maltillisuuteen.

Pian Belgiasta lensi Helsinkiin myös toinen kykyjenetsijä ja sen jälkeen vielä apulaisvalmentaja. Alun perin siirron oli tarkoitus tapahtua tammikuussa, mutta aikataulu muuttui kun Waasland-Beverenin luottotoppari loukkaantui loppukesästä. Niinpä Moren muutti Belgiaan jo elokuussa.

Pelaajien markkinoimista varten agentin täytyy tuntea asiakkaansa. Teemu Turusen mukaan monella pelaajalla on kuitenkin ongelmia oman peli-identiteettinsä tunnistamisessa.

”Jos pelaaja sanoo, että ’oon taitava, suht nopea ja osaan laukoa’, niin ei se kerro mitään. Pelaajilla on paljon tekemistä peli-identiteetin kanssa.”

Äärimmäisessä tapauksessa se johtaa siihen, että pelaaja ei tunnista omaa parasta pelipaikkaansa. Vähintäänkin se vaikeuttaa sitä, miten hyvin pelaaja tietää sopivuutensa eri pelityyleihin ja valmennustapoihin.

Turunen uskoo oman pelaajauransa ja jalkapalloymmärryksen auttavan juuri tällaisissa asioissa. Hän tekee usein pelaajien kanssa lyhyen, keskipitkän ja pitkän tähtäimen suunnitelman, joissa ura pilkotaan pieniin palasiin ja mietitään perimmäisiä kysymyksiä.

Mikä erottaa pelaajan valtavasta massasta? Mihin hänen tyyppistään pelaajaa kannattaa markkinoida? Miten harjoittelua kannattaa kehittää? Pitäisikö palkata fyysinen valmentaja?

”Me sanomme oman mielipiteemme, millaisena pelaajatyyppinä häntä pidämme ja mitkä ovat hänen vahvuutensa. Mitkä ilmansuunnat, maat, seurat ja jopa valmentajat voisivat sopia hänelle. On tärkeää, että nuori osaa tunnistaa oman pelaajaidentiteettinsä”, Turunen selvittää.

Twentyfour hyödyntää myös teknologiaa. Heillä on käytössään maailman suosituin pelaajatietokanta Wyscout, joka sisältää tilastotietoa ja videoleikkeitä sadoista tuhansista pelaajista tuhansissa ja taas tuhansissa otteluissa. Italialaisyhtiön palvelua käytetään paljon kykyjenetsintään ja pelaajamarkkinointiin, mutta Turusen mukaan sitä voi käyttää myös pelaajien kehityksessä.

Onko pelaaja päässyt sellaisiin rooleihin, joita siirrolla on haettu? Miksi hänelle tulee harhasyöttöjä enemmän jakson lopussa? Onko fyysinen kunto riittävä vai pitääkö harjoittelua muuttaa?

”Minun pitää olla sataprosenttisen varma minkä tyyppistä pelaajaa myyn. Kun tuomme tänne skouttia, niin näemme, että pelaaja on paremmassa kunnossa ja valmiimpi ottamaan askelia.”

Eri ohjelmistoista huolimatta agentin tärkein työväline on puhelin, joka harvoin jättää kantajaansa rauhaan. Tuomas Talvitien kuukausittainen puhelinlasku huitelee 500 eurossa ja hänen jälkikasvunsa on oppinut ärsyyntymään isän iltaisista soitoista. Haittapuolista huolimatta hän nauttii työstään suuresti.

”Totta helvetissä tämä minun ammattini on mieletön. Tiedostan joka päivä, että olen onnekas kun saan tehdä tätä. Mutta luulen, että se näkyy myös duunissani, että nautin olla pelaajien kanssa.”

Teemu Turuselta löytyy pian oikeustieteen maisterin tutkinto takataskusta. Vaikka tarkoitus on laajentaa yritystä myös lakipuolelle, tuntuu agentin elämä juuri nyt hienolta.

”Kun herään aamulla, että ei hemmetti, pitää mennä töihin, niin lopetan. Tällä hetkellä en malta odottaa aamua, että jes, pääsen tekemään hommia”, Turunen kehuu.

Loppukesästä 1904 delegaatio aikansa terävimpiä saksalaisia sosiaalitieteilijöitä rantautui uuteen maailmaan, Amerikan yhdysvaltoihin. Ryhmän määränpään, kansainvälisen tieteiden ja taiteiden konferenssin, lisäksi St. Louisin maailmannäyttely kokosi yhteen aikansa jännittävimmät ilmiöt, uusimmat ruokailuelämykset sekä svengaavimmat muusikot.

Kaikkia matkaajia 80 metrin korkeuteen vievä maailmapyörä, tavaamaan oppinut hevonen, buurisotien taisteluiden juhlalliset uudelleennäyttelemiset, puujalkaisen voimistelijan kuusi olympiamitalia ja Scott Joplinin ragtime eivät kuitenkaan ihastuttaneet. ”Terveisiä tästä kammottavasta kulttuurihelvetistä”, tuhersi postikorttiin Werner Sombart. Herkkäsieluinen sosiologi tunsi suurkaupunkien valojen välkkeessä todistavansa kulttuurin jumalten iltahämärää. Hän palasi kotimaahansa mukanaan kysymys: ”Miksi Yhdysvalloissa ei ole sosialismia?”

Toinenkin likaisen ”eurooppalainen” S on tuloksetta piirittänyt Pohjois-Amerikkaa yli sadan vuoden ajan. Soccerin jylhää nousua USA:ssa on povattu tasaisesti vuosikymmenten varrella, mutta vuoroveden laskiessa se on joka kerta jäänyt räpiköimään rannalle.

Marxilaiset akateemikot eivät kyenneet viime vuosituhannen alussa käsittämään miksi maailman teollistuneimmassa valtiossa, siinä jonka piti olla teorian mukaan lähimpänä sortovallan päättämistä, kommunistiset puolueet eivät kasvaneet yhtä tahtia eurooppalaisten vastakappaleidensa kanssa.

Jalkapallon ylivertaisuuden ymmärtäneet taas hämmästelevät, miksi globalisaation veturi, kulttuurien yhdenmukaistumisen sanansaattaja ei ole ottanut planeetan suosikkipeliä omakseen.

Jotain omituista amerikkalaisissa täytyy olla. Jotain ainutlaatuista. Samaan aikaan toisaalla, Pohjolan perukoilla, toinen vastustuksen linnake on rakentanut kaukaloa ympärillään. Ainutlaatuiset suomalaiset.

”Olin siinä vaiheessa jo pelannut Suomessa kolme kautta Mestaruussarjaa ja päässyt A-maajoukkueeseen, joten alkoi olla pikku hinku ulkomaille kokeilemaan suurempia kenttiä. Kävin pelaamassa Belgiassa Arto Tolsan edustaman Germinal Beerschotin reserveissä ja sieltä ilmoitettiin, että olisivat kiinnostuneita minusta seuraavaksi syksyksi. Timo Liekoski oli silloin Dallasissa kakkoskoutsina ja sieltä kysyttiin, tulisinko ensin Dallasiin kesäksi 1978”, Kai Haaskivi muistelee.

”Mulla oli aina ollut tietynlainen kiinnostus Amerikkaa kohtaan ja aukeni mahdollisuus käydä katsomassa kuinka ihmeellinen paikka se nyt sitten on. Alunperin oli tarkoitus olla Jenkeissä se kesä. Se sitten pääsi venähtämään 37 vuodeksi”, naurahtaa Haaskivi, joka pyörittää jalkapalloakatemiaa Sarasotassa Floridassa.

Haaskiven polku jalkapallon parissa ei ole se kaikkein kuljetuin. Palo lajiin periytyy isä Olavilta, joka tunnetaan yhtenä suomalaisen jalkapallovalmennuksen merkittävimmistä kehittäjistä. Kai murtautui HJK:n edustusmiehistöön 70-luvun puolessavälissä, josta matka jatkui paikalliskilpailija Kiffeniin.

Vahvan Mestaruussarja-kauden ja maajoukkuedebyytin jälkeen saapui tarjous Atlantin takaa. Yhdysvaltalainen seurajalkapallo eli kulta-aikaansa. New York Cosmosin johdolla NASL:n (North American Soccer League) joukkueet täyttyivät eurooppalaisista nimimiehistä.

”Se oli kasvamassa aika kovaksi sarjaksi. Oli nämä isot nimet, Beckenbauerit, Johan Cruyffit ja Gerd Müllerit. Olihan se hienoa, kun käytännössä jokaisessa ottelussa vastassa oli joku, jota oli nähnyt lähinnä television highlightien kautta”, Haaskivi muistelee.

”Juuri silloin alkoi tulemaan myös nuorempia pelaajia Euroopasta, jolloin omakin idea takaisin lähtemisestä vähän muuttui, kun virta näytti kulkevan tänne.”

Eniten Haaskivelle vaati totuttelua se, kuinka valtava maa Yhdysvallat on. Siellä piti tottua aikaeroihin ja muutoksiin lämpötiloissa. Myös olosuhteet vaihtelivat. Välillä jalkapalloilijat saattoivat pelata bermudaruoholla, välillä taas baseball-kentän puolikkaalla.

”Tekonurmetkaan eivät silloin olleet jalkapalloa varten tehtyjä, vaan usein aika kovia muovimattoja. Siitä nyt sitten saa vanhemmalla iällä vähän maksaa”, Haaskivi muistelee.

Hän sopeutui nopeasti vaativaan ottelurytmiin. Toiseksi kaudekseen Haaskivi siirtyi Houston Hurricanen riveihin ja pommitti 12 osumaa. Hurricanen jäädessä pois sarjasta matka jatkui Edmonton Drillersiin, jossa kahden kauden aikana keskikentän taiturin tilille kirjattiin yhteensä 14 maalia ja 34 maalisyöttöä.

NASL oli kuitenkin jo taloudellisissa vaikeuksissa. Sarjan yleisömäärät pysyivät kohtalaisina, mutta ne eivät olleet tarpeeksi suuria ylläpitääkseen valtavaksi paisunutta sarjaa. Kaikki oli laskettu jatkuvan kasvun varaan, mutta amerikkalaiset pitivät itsepintaisesti etäisyytensä lajiin.

”Kyllä se koettiin tavallaan eurooppalaisena ’vihollisena’, joka yritti viedä junioreita ja sponsoridollareita perinteisemmiltä jenkkilajeilta. Amerikkalaiset ovat kovia puolustamaan omia lajejaan”, toteaa Haaskivi.

Viime kesän MM-kisahuuman aikaan konservatiivikommentaattori Ann Coulter koki tehtäväkseen tiivistää jalkapallon epäamerikkalaisuuden. Coulterin näkemyksen mukaan soccer on tasapäistävä, yksilöllisyyden tukahduttava laji ja – mikä pahinta – se on tylsää. Jalkapallosta puuttuvat loiste ja kiille, ämyreistä pauhaava Rock You Like a Hurricane. Kaikki mitä Werner Sombart oli näkemässään vihannut.

Ilmapiiri on tietysti varsin tuttu myös suomalaiselle jalkapalloyhteisölle (fraasit ”mitään ei tapahdu” ja ”neitilaji” lienevät valtaosalle tuttuja).

NASL teki kaikkensa innovoidakseen itsensä loukusta; paitsioviivat, rangaistuskuljetukset ja tehdyistä maaleista saadut lisäpisteet tulivat ja menivät.

”Paitsiot alkoivat vasta 35 jaardin päässä maalista. Sehän sopi loistavasti näille Gerd Müllereille. Hyökkääjät hölkkäsivät siihen viivalle asti ja jäivät kyttäämään. Kentästä tuli valtavan paljon pidempi keskikenttäpelaajille. Ne meni hullun lailla edestakaisin, hyökkääjät ja puolustajat odottelivat siellä paitsiolinjalla. Olihan se mielenkiintoista”, muistelee Haaskivi huvittuneena.

”Sitten oli shoot-outit, joissa pelaajalla oli viisi sekuntia aikaa tehdä maali paitsioviivalta. Ja aina oli Fifa valittamassa.”

Katsojat eivät kuitenkaan olleet taivuteltavissa. Joukkueita alkoi katoamaan kartalta kiihtyvällä tahdilla. Pian hajosi myös Haaskiven edustama Drillers.

Samaan aikaan syntymässä oli kuitenkin uusi mahdollisuus. Aluksi NASL:n talvisarjana pelattu sisäjalkapallo oli kasvattanut nopeasti suosiotaan ja Haaskivi loisti pienen kentän nopeatempoisessa pelissä. MISL (Major Indoor Soccer League) nosti profiiliaan imaisemalla mukaansa NASL:n talvisarjan juuri suomalaisen jäädessä ilman joukkuetta.

Haaskivellä oli edessään valinta: aloittaa ura uudestaan Euroopassa tai jäädä Yhdysvaltoihin jatkamaan kovassa huudossa olleen uuden lajin parissa.

”Taloudellisesti minulle oli paljon parempi jäädä pelaamaan sisäfutista ja sarja loppui kesän alussa, jolloin pystyin tulemaan aina Suomeen kesäksi. Se sopi minulle hyvin.”

Haaskivi löysi paikkansa Timo Liekosken valmentaman Cleveland Forcen paidasta. Ottelut pelattiin kaukaloissa, joissa kentällä molemmilta joukkueilta hääri viisi pelaajaa ja maalivahti.

Ottelumäärä oli valtava. Finaaliin päässeille kertyi kaudessa parhaimmillaan 80 peliä.

”Se oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa, varsinkin kun matkustettiin itärannikolta länsirannikolle. Samalla NASL kaatui lopullisesti ja parhaat pelaajat siirtyivät sisäfutikseen, jolloin se liigan taso oli hirveän hyvä. Se ei ollut mikään painimis- tai kiekkoliiga, vaan hyvää futista”, Haaskivi summaa.

Suomalainen nousi nopeasti sarjan tähtikaartiin. Hänet valittiin yhteensä kahdeksan kertaa tähdistöotteluun ja vaikka mestaruus karttikin Cleveland Forcea, oli tuoreesta hittielokuva Star Warsista nimensä saanut joukkue liigan ehdottomasti suosituimpia.

”Se oli amerikkalaisille paljon luonnollisempi laji, kun tuli maaleja ja jäähyjä ja koko ajan oli hirveä vauhti päällä. Ei tarvinnut ymmärtää sen syvällisemmin, kun molemmat joukkueet tekivät seitsemän maalia. Meillä oli parhaimmillaan reilusti yli 10 000 katsojan keskiarvo”, Haaskivi kertoo.

”Siinä kuitenkin toistettiin samat virheet. Sarja kasvoi liian nopeasti, eikä lopulta ollut enää taloudellisesti kestävällä pohjalla. Henkilökohtaisesti olin onnekas: samalla kun lopetin pelaamisen, vuonna 1992, loppui koko sarjakin. Pääsin kokemaan aallonharjat sekä ulko- että sisäfutiksessa.”

Vuonna 1994 Yhdysvalloissa pelattujen MM-kisojen synnyttämä kuhina poiki uuden jalkapallon ammattilaissarjan, MLS:n. Ensimmäistä suomalaista yrittäjää saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 2004 asti. Askeleen tuntemattomaan otti pitkään brittikentillä luutinut Simo Valakari.

”Multa loppui Derbyn kanssa sopimus ja vaihtoehtoja oli Ruotsissa ja Norjassa, mutta ajattelin että siinä vaiheessa uraa olisi hyvä kokeilla jotain erilaista. Tuli mahdollisuus lähteä Dallasiin, kokonaan uuteen ympäristöön, uudenlaiseen pelitapaan ja elintapaan”, kertoo nykyisin SJK:ta Veikkausliigassa valmentava Valakari.

”Aika vähän tiesin sarjasta mitään sinne lähtiessäni ja se oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun olin edes Amerikan mantereella. Tavallaan se oli kokonaan uusi alku.”

Vaikka välissä olikin melkein 30 vuotta, on suomalaiskaksikon kokemuksissa paljon yhtenevää. Valakarin saapuessa Yhdysvaltoihin kävi MLS edelleen taistelua lajin myymiseksi yleisömassoille.

”Aina korostui se show, kaikkien pelaajien piti tuoda tietty lisäarvo siihen ja pelitapakin muotoutui vähän sen mukaan. Eteläamerikkalaisilta pelaajilta haettiin näyttävyyttä, piti harhautella ihan typerissäkin paikoissa. Mun viihteellinen arvo oli siinä, että olin se hullu suomalainen, joka tulee ja taklaa kaikkea mikä liikkuu. Joskus nauratti kun vaimo oli kuunnellut ottelua ja selostajan kuvaus musta oli ollut ’the most violent player in the league’ (sarjan väkivaltaisin pelaaja)”, Valakari kertoo.

”Olin tottunut siihen että brittifutiksessa mennään kiinni ja taklataan. Ihmiset tulivat sitten peleihin katsomaan että ottaako se Valakari tänään kortin. Kaikille haettiin vähän sellaista omaa roolia ja tarinaa.”

Valakari toteaa kuitenkin sarjan ja kulttuurin kehittyneen suurin harppauksin. ”On sitä showta vieläkin siellä, mutta nykyään amerikkalaiset ymmärtävät ja puhuvat paljon enemmän pelin taktisista nyansseista. Pelasin Dallasissa kolmen kauden ajan ja joka vuosi tuntui, että ne pelaajat jotka tulivat collegesta, ymmärsivät peliä vähän paremmin ja olivat vähän valmiimpia.”

Opittavaa on kuitenkin molemmin puolin. Spektaakkelissa on myös vetovoimaa. ”Kun USA:ssa lähdetään katsomaan peliä, niin se on paljon enemmän kuin pelkkä ottelu. Se on tapahtuma, jonne koko perhe menee viettämään päivää. Mennään syömään ja tapaamaan kavereita. On viihdettä, maskotteja ja cheerleadereita. Paikalle tullaan paljon ennen pelin alkua grillailemaan ja katsomaan alkulämpöjä”, Valakari maalailee.

”Niin sen pitäisi toimiakin, että perheiden on helppo tulla paikalle. Niin että tarjoilut ovat hyvät ja lapsilla on tekemistä. Ottelu toimii tavallaan kaiken taustana.”

Kokemuksissa korostuu yhdysvaltalaisen urheilukulttuurin ihailu. Ymmärrys siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti urheilijan tulee olla ammattilainen.

”Se oli yksi hienoimmista ajoista urallani. Opin valtavan paljon siitä, minkälaista on urheilijana eläminen. Se miten huipputeknologiaa ja lääketiedettä hyödynnettiin, se yhteenkuuluvuuden tunne joka joukkueessa oli. Olosuhteet olivat kaikki viimeisen päälle”, Valakari hehkuttaa.

Aiempaan nähden viime vuodet ovatkin olleet varsinainen suomalaispelaajien ryntäys Yhdysvaltoihin. MLS on vetänyt puoleensa maajoukkuekonkarit Teemu Tainion, Mika Väyrysen ja Markus Halstin.

Jopa merkittävämpi aalto on kuitenkin muodostunut koulutusta hakemaan lähtevistä nuorista. Pelkästään Texas Rio Grande Valleyn yliopistojoukkueessa ahkeroi tällä hetkellä seitsemän suomalaista (Markus Björs, Rico Laitinen, Teemu Vaarakallio, Esa Aalto, Miko Puuskari, Sami Tiittanen ja Olli Tynkkynen).

Monet lähtijöistä ovat nuorten maajoukkuepelaajia, useat jo läpimurtonsa Veikkausliiga-tasolla tehneitä pelaajia. Esimerkiksi alkukauden KuPSia edustanut Joel Vartiainen pakkasi laukkunsa kesän alussa aloittaakseen University of Central Floridassa yhdessä Matias Pyysalon kanssa.

Valakari kannustaa virtaa eteenpäin. ”Pystyt pelaamaan jalkapalloa, hankkimaan hyvän koulutuksen ja näkemään maailmaa. Siinä on tosi paljon hyvää. Olen omienkin lasten kanssa jutellut, että jos tulee vaan mahdollisuus, niin ilman muuta kannattaa lähteä.”

Tärkeä tekijä on urheilun yhteiskunnallinen asema. Valakarin mukaan Yhdysvalloissa vanhemmat ovat valmiita maksamaan hyvästä valmennuksesta, koska lapsen menestys urheilussa merkitsee niin paljon. Se voi viedä eteenpäin elämässä ja tuoda esimerkiksi stipendin kouluun.

”On hienoa, että siellä on niin arvostettua olla valmentaja ja olla urheilija”, Valakari tuumii.

Tämä kaikuu myös Kai Haaskiven peliuran jälkeisissä valinnoissa. Hän on ollut valmentajana nuorten maajoukkueissa, ammattilaisjoukkueissa, yliopistojoukkueissa sekä toiminut seurojen junioritoiminnan valmennuspäällikkönä.

”Olen tavallaan käynyt läpi kaikki mitä mahdollista on. Matkan varrella olen ymmärtänyt paremmin mistä tykkään ja missä olen hyvä. Mitään ongelmaa ei olisi lähteä ammattijoukkuetta valmentamaan, mutta juuri nyt nuorten valmentaminen ja kehittäminen on lähellä sydäntä.” Työsarkaa Haaskivellä riittää lähes loputtoman paljon. Harrastajamäärät ovat paisuneet valtaviksi ja ammattitaitoisille valmentajille on suuri kysyntä.

Jalkapallon räjähdysmäiseen nousuun Yhdysvaltain lajien hierarkiassa Haaskivi ei kuitenkaan usko. Eikä ole varma, onko sillä väliäkään.

”Se kilpailu on ihan hirvittävän kovaa. Jos lasketaan kaikki autourheilut ja muut mukaan, niin voi olla tyytyväinen, jos mahtuu edes 10–15 seuratuimman sarjan joukkoon. Se on sitten muka joku epäonnistuminen. Jalkapalloa pelaa täällä valtava määrä ihmisiä.”

Werner Sombartin kaltainen kysymyksenasettelu onkin ylimielinen ja hölmö. Se etsii kohdettaan sieltä missä se ei ole sen sijaan että keskittyisi tutkimaan minkälaisen muodon se on ottanut. Yhdysvalloissa pelattiin jalkapalloa jo St. Louisin maailmannäyttelyssä 1904, kun Galt FC toi olympiakultaa Kanadalle kaatamalla yhdysvaltalaiset Christian Brothers Collegen ja St. Rose Parishin. Eikä se ole koskaan loppunut, päinvastoin. Yhdysvaltalainen jalkapallo on kiinnostavaa, koska se on rakentunut täysin omalaatuiseksi ja omaleimaiseksi kulttuurikseen. Samat sanat pätevät suomalaiseen jalkapalloon.

Tavallaan oli sopivaa, että HJK matkusti takaisin Tallinnasta juuri laivalla. Hidas lipuminen kohti kotia muistutti ahdistavaa tapaa, jolla Nõmme Kalju -ottelupari oli purkautunut. Ei dramaattisia nykäisyjä tai kummallisia käänteitä, vaan tappavan tasaisesti kohti määränpäätään edennyt matka. Muutamaksi hetkeksi laineilla polskuttava paatti muuttui absurdiksi kuplaksi. Pelaajat, valmentajat, taustajoukko ja kannattajat, koko HJK-perhe, kummallisessa tappion ja uuden alun välitilassa, jossa pettymys ei pääse purkautumaan eikä kukaan tiedä mihin suuntaan seuraava askel otetaan.

Kannattajien reaktio oli äänekäs ja tunteikas, vihan keskelläkin lojaaliuttaan tunnustava. Joukkue toimi kiinnostavana kontrastina, vaeltaen haamujen muodostaman hautajaiskulkueen tavoin istumaan omaan tilaansa. Kovin montaa sanaa ei matkan aikana tainnut kukaan vaihtaa.

”Huppu päähän ja kotiin äkkiä. Mitäpä siinä jossittelemaan. Kaikki tiesi, miten oli käynyt. Fanit olivat vihaisia, sen nyt osasi arvata. Itsepähän kuoppamme kaivettiin”, summaa tuntemukset joukkueen silloinen kapteeni Teemu Tainio.

Kuoppa oli harvinaisen syvä. Kausi päättyi mestaruusjuhliin, mutta jalkapallon aikakirjoissa pokaali saattaa jäädä alaviitteeksi kissankokoisin kirkuvanpunaisin kirjaimin painettavan euro-otteluiden epäonnistumisen varjossa. Reilusti tai epäreilusti.

Tuoreen ruumiin esiin kaivaminen ei ole kovinkaan kaunista tai älykästä. Sen löyhkä ei ole hälvennyt, joten aihe on edelleen kosketukselle herkkä. Tapahtumia on myös vaikeaa asettaa täydellisesti kontekstiin, sillä ajan kulumisen tuomaa perspektiiviä ei vielä ole.

Sitäpaitsi olen asiassa jäävi, tai en ainakaan kovin objektiivinen. Istuin samaisessa laivassa joukkueen tiedottajan ominaisuudessa tuijottamassa tietokoneen näyttöä lievästi epäuskoisena. Kannattajana tappioista voi irrottaa sentään tiettyä masokistista onnea, se on kärsijän rooli. Jonkun muun syy. Pienenäkin osana joukkuetta vitutus oli paljon yksinäisempää ja avuttomampaa.

Vaikkeivät roolit tietysti ole millään tavalla verrannollisia, on Mathias Lindströmin kuvauksessa jotain aika tuttua: ”Siinä ensimmäisessä osassa oli jo ilmassa fiilis, että mekin oltaisiin voitu hävitä. Ei oikein päästy missään vaiheessa niskan päälle siinä otteluparissa. Mulla oli siinä vaiheessa aika pieni rooli, katselin ottelut suurimmaksi osaksi vaihtopenkiltä. Vierestä seuratessa oli koko ajan sellainen krampinomainen tunne.”

Tarina on kuitenkin ajankohtainen. Mixu Paatelaisen kujanjuoksu Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana on tätä kirjoittaessa saapumassa viimeiseen risteykseensä Unkaria vastaan ja ensi viikolla arvotaan Klubin ensimmäinen vastustaja tämänvuotisessa Mestarien liigan karsinnassa. Suomalaista jalkapalloa määrittelevät tällä hetkellä kohtalonottelut. Niitä lähestytään kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruustaisteluita.

HJK:n suorituksista Veikkausliigassa on tullut tavallaan alisteisia karsintakierrosten kamppailuille, harjoitusta niitä varten. Yleisö tulkitsee pelaako Klubi passiivisemmin kuin voisi treenatakseen taitavampia vastustajia varten, tulisiko sen säästellä avainmiehiään tai onko heikosti kauden aloittanut pelaaja hankittu joukkueeseen vain tarjoamaan toisenlainen vaihtoehto europeleissä. Logiikka ja fokus ovat muuttuneet. Seuraavassa ottelussa tärkeintä ei välttämättä olekaan tulos, vaan mitä joukkueen pelitapa kertoo suunnitelmista kesän kohokohtaan. Käänteisesti siinä missä koko muuta vuotta analysoidaan yksittäisiä otteluita silmällä pitäen, jää itse kohtalonkamppailuista tulkittavaksi vain tulos.

”Kai kaikille oli aika selvää, että pelit eivät olleet menneet niin hyvin kuin haluttiin”, muistelee Sixten Boströmin valmennusryhmässä toiminut Toni Koskela. Boström itse kieltäytyi haastattelusta.

Kauden alku oli ollut Klubilta takelteleva. Kuukauden jakso toukokuun puolestavälistä kesäkuun puoleenväliin oli muodostunut joukkueelle täydelliseksi painajaiseksi. Seitsemästä ottelusta peräti neljä oli päättynyt tappioihin, kolme vieläpä kotikentällä sarjan keskikastin joukkueita vastaan. Maalinteko oli yhtäkkiä täydellistä tervanjuontia huikeasta hyökkäysarsenaalista huolimatta. Rasmus Schüllerin kärsiessä loukkaantumisista ja Mika Väyrysen kauden mentyä käytännössä pilalle vamman vuoksi keskikentälle syntyi ammottava aukko, eikä HJK kyennyt liikuttamaan vastustajiaan löytääkseen tilaa maalipaikkojen rakentamiseen.

Toisaalta sivua oli jo onnistuttu kääntämään kesäkuun alun tauon aikana. Schüllerin kuntoutuminen, Sakari Mattilan paluu ja tauko peleistä muuttivat joukkueen ilmettä. Tappiota vieraskentällä vahvaan vireeseen päässyttä Honkaa vastaan leimasi lähinnä epäonni, kun ottelun ainoa osuma syntyi Sebastian Sorsan syötön lipsahtaessa maalivahti Ville Wallénin jalan alta lirumaan maaliviivan yli.

Sen jälkeen HJK ei enää liigassa hävinnyt. Nõmme Kalju -kotiottelua edeltäneistä viidestä pelistä Klubi otti neljä voittoa. Viimeinen esitys ennen virolaisten vierailua päättyi näytöstyyliseen VPS:n 3–0-kurittamiseen. Jos joukkue ei ollutkaan vielä parhaimmillaan, oli käyrä vähintään nousujohteinen. Loppukaudesta Klubi takoi jo hurjia lukemia kotimaassa, viimeisestä 11 ottelusta irtosi 10 täyttä pistepottia.

”Vaikea osoittaa mitään yksittäistä asiaa, joka niissä Nõmme-peleissä ei toiminut, mutta sitten myöhemmin onnistui älyttömän hienosti. Oikeastaan vasta Honka-peli kuukautta myöhemmin oli ensimmäinen peli, jossa pelasimme tosi hyvin. Sen päälle tuli sitten onnistumisia onnistumisten perään”, toteaa Koskela.

”Minulle oli tietysti hieno juttu päästä mukaan ja oli ‘Sikulta’ rohkea veto ottaa sillä tasolla vielä kohtuullisen nuori ja kokematon valmentaja mukaan.”

Koskela palkattiin Boströmin valmennusryhmään vain viikkoa ennen ensimmäistä osaottelua Nõmme Kaljua vastaan paikkaamaan Juho Rantalan siirtymistä Hakaan.

”Valmistautuminen oli aika normaalia, pelaajille annettiin informaatiota vastustajista ja käytiin läpi, mitä halutaan tehdä kentällä. Yleinen taso oli, että meidän pitäisi pystyä liikuttamaan palloa nopeasti ja pitämään pelissä vauhtia, koska ainakin silloin Viron sarjapelit olivat suhteessa kevyempiä ja hitaampia.”

Ottelun ensiminuuteilla HJK iskikin korostetun kiireisesti. Peliväline vaihtoi omistajaa vauhdikkaasti, jopa palloa rakastava Erfan Zeneli pyrki jatkamaan hyökkäystä eteenpäin ensimmäisillä kosketuksillaan.

Rohkeutta kolhaistiin kuitenkin nopeasti. Vieraat onnistuivat purkamaan Klubin prässin, voittivat avainkamppailuja keskialueella ja onnistuivat luomaan erikoistilanteistaan jopa vaarallisen oloisia maalipaikkoja. Peli hidastui ja asettui uomiinsa HJK:n pyrkiessä kontrolloimaan kamppailun kulkua ja vähentämään virheitään.

”Kotipelistä on jäänyt mieleen, että oli tosi kuuma päivä ja kenttä oli rutikuiva, jolloin pallo liikkui huonosti ja pomppi. Se varmaan palveli vastustajaa paremmin kuin meitä. Peli oli tosi katkonaista ja meidän pelaamisesta katosi rytmi täysin. He puolustivat hyvin, emmekä pystyneet liikuttamaan puolustusta kuten olisi pitänyt”, teroittaa Koskela.

Kapteeni Tainion mukaan altavastaajat pääsivät iskemään puun takaa. ”Nõmme pääsi kyllä yllättämään meidät. Jäätiin fyysisesti ihan jalkoihin, ne oli erittäin hyvällä jalalla liikkeellä. Tehtiin peli helpoksi, ei pystytty missään vaiheessa liikuttamaan palloa tarpeeksi nopeasti ja ne riisuivat meidät täysin aseettomiksi. Paineet eivät siirtyneet oikealla tavalla kentälle.”

Nõmmen voitto fyysisessä kamppailussa muodostui myös henkisesti tärkeäksi vaa’an kallistumisessa virolaisille. Hävityt kaksinkamppailut horjuttivat itseluottamusta ja pelirohkeus, usko suunnitelmaan, mureni. Joukkue ei ehtinyt toipua järkytyksestä ja kotiottelu valui hukkaan. Ottelun parhaat paikat aukesivat itse asiassa vierailijoille, japanilaisen Hidetoshi Wakuin pusku kolahti jopa tolppaan.

”Toisessa osassa olisi tietysti vielä ollut mahdollisuudet hoitaa homma, mutta siinä ensimmäisessä pelissähän me itsemme vaikeuksiin hankittiin. Olisi meidän pitänyt pystyä se voittamaan huonommallakin pelillä, mutta missään vaiheessa ei tuntunut että meillä oli ote. Näin jälkikäteen ajatellen ehkä tarvittiin sellainen näpäytys. Käytiin asioita paljon läpi joukkueen ja valmennuksen kanssa, päätettiin ruveta treenaamaankin kovempaa. Seuraavana vuonna makedonialaisia vastaan oltiin selvästi valmiimpia, tiedettiin mitä odottaa”, Tainio muistelee.

Vertaus seuraavan kauden menestykseen on kiinnostava. Ainakin mielikuvissa ottelut FK Rabotnickia vastaan olivat alusta loppuun hallussa juuri sillä tavalla, jolla Nõmme Kalju -ottelut eivät olleet. Tilastoja vilkaistessa muutos ei kuitenkaan näyttäydy yönä ja päivänä. Uefan tilastoinnin mukaan kahdessa kamppailussaan virolaisia vastaan HJK laukoi yhteensä 34 kertaa (13 maalia kohti), Rabotnicki-otteluissa 26 (12 maalia kohti). Nõmme pääsi yrittämään maalintekoa yhteensä 15 kertaa (5 maalia kohti), makedonialaiset taas 17 (6 maalia kohti).

Tämä tietysti heijastelee valmentajien erilaisia lähestymistapoja peliin sekä Klubin alituista kiirettä maalintekoon ensimmäisessä otteluparissa. Kovin moni tuskin myöskään nostaisi Nõmme Kaljua yhtä vaativaksi vastustajaksi kuin Rabotnicki. Luvut kuitenkin näyttävät, kuinka pieneen marginaaliin voitto ja tappio mahtuvat. Se ei tarkoita, että olisi ollut kolikonheittämistä kummasta parista HJK jatkoi ja kummasta ei. Pikemminkin se kertoo, kuinka suuri merkitys vähänkin onnistuneemmalla valmistautumisella lopputulokseen on. Molemmat kamppailut olivat päällisin puolin tasaisia, mutta Rabotnickia vastaan joukkue tunsi edessä olevan haasteen paremmin ja pystyi noudattamaan laadittua suunnitelmaa tarkemmin.

Valmentajanvaihdoksen tarjoamaan tarinaan on helppo tarttua, mutta syitä muutokseen fyysisessä ja henkisessä valmistautumisessa on hedelmällistä etsiä myös toisaalta.

”Joukkue olisi saanut olla levänneempi. Ehkä jos olisimme päässeet kierrättämään, niin jonkun pelaajan loukkaantuminen oltaisiin vältetty ja joku olisi ollut paremmassa kunnossa. Rabotnickia vastaan tilanne oli erilainen. Olimme huilanneet kahdeksan päivää ennen ensimmäistä osaa. Se on yksittäinen tekijä, joka tulee mieleen”, pohtii Koskela.

Vuosi 2013 oli suomalaisille joukkueille europeleissä kokonaisuudessaan täydellinen katastrofi. Yksikään viidestä yrittäjästä ei edennyt ensimmäisestä otteluparistaan jatkoon. Yhdelläkään joukkueista ei myöskään ollut kahdeksaa lepopäivää enempää otteluparia edeltäneen Veikkausliiga-ottelunsa ja eurocupin toisen osaottelun välillä. Syitä romahdukselle ei tietenkään voida typistää yksittäiseen tekijään, mutta joukkueiden levon määrän merkitystä europelien menestyksessä on turha vähätellä. Viimeisen viiden kauden aikana suomalaisjoukkueet ovat yhteensä tahkonneet 41 otteluparia, joista putoamiseen on päättynyt 27.

Suomalaisjoukkueella on ollut kahdeksan kertaa mahdollisuus yli kymmeneen lepopäivään taistoja edeltävän liigapelin ja toisen osaottelun välillä. Seitsemästi suomalaiset ovat edenneet jatkoon. Jäljelle jäävä epäonnistuminenkin on MyPan urhoollinen taistelu Timisoaraa vastaan, jonka romanialaiset käänsivät voitokseen vasta lisäaikaminuuteilla. HJK:n otteluohjelma onkin tänä vuonna rakennettu europelien ympärille. Se ei pelaa Veikkausliigaa toisen karsintakierroksen otteluidensa välissä.

Jos tappio fyysisessä kamppailussa oli tärkeässä osassa ensimmäisessä ottelussa, muodostui se toisen osan ratkaisuksi. Nõmme Kalju lähettämät satelliittiavaukset kohti HJK:n aluetta aiheuttivat sekasortoa, kun roteva kärkipari Damiano Quintieri ja Vladimir Voskoboinikov onnistui horjuttamaan puolustusta ja voittamaan palloja joukkueelleen. Illan ensimmäinen osuma syntyi kulmapotkusta Yankuba Ceesayn noustessa nikkaamaan päällään ohi Wallénin keskeltä Klubin rangaistusaluetta. Hetkeä myöhemmin Voskoboinikov ja Quintieri painivat itsensä vuorotellen vapaiksi ja italialainen pääsi liu’uttamaan pallon uudestaan verkon perukoille.

”Ei siitä oltu etukäteen puhuttu. Tuskin kukaan on ikinä perustanut taktiikkansa sen varaan, että mä pelaan kärkenä. Tarkoitus oli kai, että menen voittamaan pääpalloja ja taisin jonkun voittaakin. Ei kyllä ole koskaan aiemmin vaihdettu kentälle kärjeksi, se oli niitä harvoja kertoja kun pääsi siellä pelaamaan”, naurahtaa viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi hyökkäyksen tueksi tullut Mathias Lindström.

Jälkiviisaana voidaan miettiä, olisiko kokeneesta luottotopparista ollut hyötyä puolustuslinjassakin. Joukkueen ainoa luonnollinen oikea laitapuolustaja, Sebastian Sorsa, joutui jättämään molemmat kamppailut väliin loukkaantumisen vuoksi. Boström korvasi hänet tavallisesti vasemmalla pelaavalla Tuomas Kansikkaalla. Vaihtoehtona olisi ollut toisen toppareista siirtäminen laitaan ja Lindströmin tuominen avaukseen.

”Odotin kyllä henkilökohtaisesti enemmän siltä kaudelta ja tuli se mulle yllätyksenä, että rooli oli niin pieni. Ainahan sitä toivoo saavansa pelata ja oli se iso pettymys, en sitä kiellä. Mutta se on jalkapalloa. Valtsu (Moren) ja Tapsa (Heikkilä) pelasivat hienon kauden”, toteaa Lindström.

Vahvasti esiintyneen toppariparin rikkominen olisi ollut vaikeaa, ja on helppoa perustella, miksi laidalle tahdottiin hyökkäävämpi vaihtoehto. Ehkä jossittelua tärkeämpi huomio onkin, millaisessa muutoksen tilassa joukkue oli. Lindström oli seisonut puolustuksen tukipilarina usean kauden ajan. Antti Muurisen jälkeisen aikakauden alkaessa myös joukkueen runko kuitenkin alkoi muovautua hitaasti uudestaan. Boströmin mukana tuotiin tarkoituksellakin uudenlainen tapa tehdä asioita.

”Vaikea sanoa, oliko ilmapiiri joukkueessa erilainen. Tietenkin meillä oli uusi valmentaja ja asiat tehtiin eri tavalla. Hyvä tunnelma kopissa mielestäni oli silti. Ne Nõmme Kalju -pelit olivat sitten pelaajille yhtälailla kuin valmentajallekin järkytys. Kaikki odottivat paljon enemmän”, kertoo Lindström.Joukkue rakentui tähtihankintojen, Tainion ja Mikael Forssellin, ympärille, mutta samalla tuloaan teki uusi sukupolvi.

Kauden aikana lopullisen läpimurtonsa tekivät Morenin lisäksi Nikolai Alho sekä kuukautta myöhemmin Honka-ottelussa itsensä otsikoihin hattutemppuillut Robin Lod. Nõmme Kaljua vastaan kolmikko ei ehkä vielä ollut täysin valmis vastuuseen, mutta vuotta myöhemmin he olivat elintärkeässä osassa Klubin taipaleella Eurooppa-liigaan. Rabotnicki upposi Lodin ja Morenin osumiin, Rapid Wien Alhon ikimuistoiseen vapaapotkuun. Jälkeenpäin nähtynä HJK olikin Nõmme Kaljua vastaan vielä tavallaan aikakausien välillä, transitiossa.

Kohtalonotteluiden tulokset mystifioituvat helposti ja muuttuvat mielissä yksinkertaiseksi kahtiajaoksi. Voiton hetkellä kaikki on onnistunut täydellisesti, tappion tullessa on lynkkausten aika. HJK:n marssiessa heinäkuussa kentälle Mestarien liigan karsinnoissa on kuitenkin vieläkin astetta todennäköisempää, että seinä tulee vastaan ensimmäisen vastustajan kohdalla kuin että se raapii itsensä voittajaksi seuraavilla kierroksilla. Valmentajan vaihtamiselle on yleensä syynsä. Tavallaan siinä laivassa, siinä välitilassa, siinä epäonnistumisessa kuitenkin kellui siemen, jonka pohjalle viime kauden menestys rakennettiin.

Loppuvuonna 1987 Rovaniemen Palloseuralla oli ongelma, joskin myönteinen sellainen. Ensimmäistä kertaa eurocupeihin osallistunut joukkue oli edennyt cup-voittajien cupin puolivälieriin, joissa vastaan oli seuloutunut Ranskan silloinen ykkösseura Olympique de Marseille. Pelipäivät olisivat maaliskuussa.

Matkassa oli vain muutama mutta. Niistä suurin oli kotiottelun pelipaikka. Jouko Kiistalan mukaan Palloliitto ja muut suomalaiset jalkapallovaikuttajat painostivat RoPSia pelaamaan kotiottelunsa Helsingin Olympiastadionilla, kuten Lahden Kuusysi oli tehnyt maaliskuussa vuotta aiemmin kohdatessaan Steaua Bukarestin Euroopan cupissa.

”Meidän johtokin oli jo aika pitkälle siihen alistunut”, Kiistala kertoo.

Kiistala oli tuolloin juuri siirtynyt RoPSin markkinointipäällikön paikalta seuran toimitusjohtajaksi, ja hänellä oli toisenlainen ajatus. Hän keksi, että RoPS myisi myös oman kotiottelunsa järjestämisoikeudet Marseilleille. RoPSin luottamusmiesjohto ilmoitti Kiistalalle summan, joka pitäisi saada, ja mies kävi tuumasta toimeen.

”Jos ottelu olisi järjestetty Helsingissä, se olisi ollut meille taloudellinen katastrofi. Silloin pelipäivänä tuli lunta ja olosuhteet olisivat olleet aivan hirveät. Siinä olisivat rikastuneet vain lumenluojat”, Kiistala näkee. ”Mutta näin se meni turvallisesti ja hyvin, kun tehtiin tällainen ratkaisu.”

Järjestelyissä oli omat kommervenkkinsä. Toisin kuin monet eurocupeja pelanneet suomalaisseurat noihin aikoihin, RoPS ei ottanut avukseen agenttitoimistoa, vaan hoiti kaiken omin voimin. Seurassa oli tuolloin vain yksi palkattu henkilö, mutta vapaaehtoisista isossa roolissa olivat esimerkiksi David Coull ja Oskari Jänkälä. Skotlannista Rovaniemelle muuttaneen Coullin kielitaidosta oli iso apu.

”Tietenkin siinä oli omat jännityksensä, kun pantiin Marseillelle ehdot, millä me myydään. Se oli vähän joko tai. Jos olisivat kieltäytyneet, niin oltaisiin oltu vähäsen lirissä”, Kiistala valottaa.
”Meillä oli silloin englantilainen valmentaja (walesilainen Graham Williams), ja kerrottiin, että meillä on toinen vaihtoehto mennä Lontooseen pelaamaan. Ei meillä ollut mitään hajuakaan mistään Lontoosta. Pelattiin sellaista omaa peliä siinä”, Kiistala naureskelee.

Vaikka kotipelin myymisestä Marseillen hoidettavaksi oli päätetty jo hyvissä ajoin loppuvuodesta 1987, RoPS piti asian salassa.

”Neuvottelimme jopa Olympiastadionin kanssa, vaikka se oli jo sovittu Marseillen kanssa. Me käytiin tällainen keskustelu kuitenkin, mitä se järjestely siellä olisi ollut. Se vain vahvisti, että ehdottomasti nyt mennään ulkomaille”, Kiistala kertaa.

Kiistala ei suostu kertomaan Marseillelta saatua summaa julkisuuteen. Tämä on tietoinen ratkaisu, josta seuran sisällä on sovittu. Sen verran hän kertoo, että ne olivat tietysti selvästi isoja rahoja silloisessa suomalaisessa jalkapallossa.

1980-luvun lopulla europelit eivät olleet suomalaisjoukkueille mikään automaattinen rahasampo. Opetusministeriöltäkin oli haettavissa tappiotakuuta siltä varalta, että kansainvälisten otteluiden kulut ylittävät tuotot.

Uefa määräsi RoPS–Marseille-ottelun pelattavaksi Italian Leccessä. Steven Polack, joka on albanialaista KS Vllaznia Shkodëriä vastaan tekemillään kahdella osumalla edelleen RoPSin seurahistorian paras eurocupien maalintekijä, muistelee matkaa Stadio Via del Mare -stadionille.

”Siellä oli poliiseja jonossa ja odotin, että faneja tulee varmaan paljon, kun ollaan Italiassa. Menin lämmittelemään kentälle 45 minuuttia ennen peliä ja etsin katseellani, missä katsojat ovat. Stadion oli iso, mutta siellä ei ollut varmaan tuhattakaan ihmistä. Vitsailin jälkeenpäin, että siellä oli enemmän poliiseja kuin faneja. Tosin poliisitkin lähtivät pois, kun yleisöä ei tullut enempää”, Polack kertoo.

Paikan päällä katsojia oli vähän – virallisesti 1631 –, mutta televisioruutujen ääressä näkyvyyttä riitti. Kiistala muistelee, että Leccen ottelulla oli selvästi enemmän tv-katsojia kuin samoihin aikoihin lähetetyllä Bordeaux–PSV Eindhoven -ottelulla. Tämä heijasti sitä, että Marseille oli tuolloin Ranskan ykkösseura, jonka avauskokoonpanosta puolentusinaa oli pelannut vuoden 1986 MM-turnauksessa. Kirkkain tähti oli Ranskan maajoukkuehyökkääjä Jean-Pierre Papin, joka teki maalin molemmissa osaotteluissa.

RoPS hävisi Leccessä vain 0–1. ”Se oli hyvä peli. Lopussa oli hyvin lähellä, ettei tehty maalia”, Polack muistelee.

Kotiottelussaan Marseille iski taululle lukemat 3–0. ”Ensimmäinen kerta, kun pelasin niin isolle yleisölle. Jumalauta mikä tempo pelissä oli, kun kenttä oli kasteltu märäksi. Marseillen ensimmäinen kosketus oli uskomaton. Meillä ei ollut jakoa, vaikka yritettiin”, Polack myöntää.

Maaliskuun ottelu pakotti RoPSin fyysisestikin Eurooppaan, mutta vielä marraskuun alun cup-voittajien cupin toisen kierroksen ottelun albanialaista KS Vllaznia Shkodëriä vastaan RoPS onnistui pelaamaan kotikaupungissaan. Aloitusvihellys kuului tiistaina 3.11. jo kello 13, sillä Keskuskentällä ei ollut tuolloin valoja ja marraskuun alussa aurinko laskee Rovaniemellä noin puoli neljän aikaan iltapäivällä.

Erikoisesta ajankohdasta huolimatta Keskuskentällä vallitsi ennen kokematon väenpaljous. Epävirallisesti paikalla oli yli 8 000 katsojaa – ennätys, jota ei varmasti rikota koskaan. Yleisöä oli niin paljon, että nokkelimmat pikkupojat kiipesivät kenttäaluetta ympäröivien puiden oksille saadakseen paremman näkymän kentälle.

”Firmat suhtautuivat siihen otteluun aika myötämielisesti, ja monilta työpaikoilta lähdettiin yhdessä katsomaan peliä. Sää oli mahtava, aurinko paistoi”, Kiistala muistelee.

Jossain on kuvattu tuota tiistaita Rovaniemellä yleiseksi vapaapäiväksi. Koululaisetkin pääsivät pulpetin äärestä aikaisemmin pois ja vielä ilmaiseksi sisään otteluun, kertoo RoPSin nykyinen urheilu- ja markkinointijohtaja Jari Ilola.

“Tunnelma oli uskomaton. RoPS meni cup-voittajien cupissa pitemmälle kuin moni olisi uskaltanut arvatakaan. Se on vieläkin hyvä saavutus. Ne ovat hienoja muistoja ja varmasti yksi syy, miksi ihmiset täällä puhuvat eurocupeista nytkin”, Jari Ilola miettii. Hän oli tuolloin muutamaa viikkoa vaille 9-vuotias ala-asteelainen. Isä Jarmo Ilola kantoi RoPSissa kapteeninnauhaa.

Steven Polack muistaa, kuinka yleisömäärä kasvoi pikku hiljaa ottelun lähentyessä. ”Ihmisiä oli kaikkialla, mistä vain löysi paikan. Siellä oli 8 000 rovaniemeläistä meidän tukena. Kun peli alkoi, oli loistava fiilis mennä kentälle. Kyllä omaa tasoa piti nostaa”, Polack hehkuttaa.
Yleisön toiveet olivat korkealla, sillä Steven Polack oli puskenut RoPSille 1–0-vierasvoiton Albaniassa. Fanaattisten lappilaisten ahtautuminen jalkapallokentän laidalle marraskuussa palkittiin, kun Polack onnistui myös Rovaniemellä.

”Olen nähnyt kuvan tuuletuksen jälkeen. Kaikki muut pelaajat olivat päälläni. Näen kuvasta vain jalkani, en mitään muuta”, englantilaispelaaja muistelee arvokasta osumaa.

Cup-voittajien cupin ensimmäisellä kierroksella RoPS voitti pohjoisirlantilaisen Glentoranin vierasmaalin turvin (1–1). ”Sen pelin jälkeen huomasin itkeväni ilosta. Kotimatkalla koneessa oli vähän juomaa ja laulua. Kaikki olivat innoissaan”, Polack kertoo.

SM-sarjan pronssimitalit toivat RoPSille paikan eurokentille myös vuosina 1989 ja 1990. Niistä ensimmäisenä RoPS väänsi aiempaan tapaan ranskalaisia rahahanoja, kun puolalaisen Katowicen pudottamisen jälkeen Uefa-cupissa vastaan tuli Auxerre. Televisio- ja markkinointioikeuksien myyminen näkyi myös kotiottelussa Rovaniemellä ranskalaisina mainoksina. Yleisöä Keskuskentällä oli neljä tuhatta.

”Meillä olisi ollut oikeus myydä kentänlaitamainoksia myös Auxerren peliin, mutta se menetti merkityksensä. Kun hävittiin kotona 0–5, niin Suomen televisio ei ottanut sitä ottelua. Siellä mainoksissa sitten luki vain Rovaniemi”, Kiistala kertoo.

Vuoden 1990 Uefa-cup päättyi RoPSin osalta ensimmäisellä kierroksella, kun saksalainen 1. FC Magdeburg pudotti rovaniemeläiset yhteismaalein 1–0.

RoPS on käyttänyt euro-otteluista saamansa rahat harkiten. Marseille-ottelun tuomista rahoista suurimman osan seura sijoitti vuosiksi valuuttatilille. Kiistala kuitenkin muistuttaa, että europelien tuottojen merkitys RoPSin taloudelle ei ole niin iso kuin yleisesti luullaan. Hänen mukaansa bingo on tuonut aikojen saatossa monta kymmentä kertaa enemmän. Pelihuone on pyörittänyt RoPSin toimintaan tasaista tulovirtaa, viime vuosinakin paria sataa tuhatta euroa. Se on Suomen tuottoisin kivijalkabingo, ja nykyajan mukaisesti myös nettipelaaminen on mahdollista.

RoPSin kiinteän omaisuuden symboli on kaupungin keskustassa sijaitseva kerrostalo. Sen katutasossa toimii RoPSin bingo ja kerroksissa asuu moni joukkueen pelaajista. Jouko Kiistala kertoo, että seura hankki RoPS-taloksi kutsutusta kiinteistöstä kolme neljäsosaa vuonna 1996 ja loput kahden seuraavan vuoden aikana.

Mitä jos RoPS olisi vakaiden sijoitusten sijaan pannut eurocup-tuotot haisemaan ja ostanut kovempia pelaajia vaikkapa Suomen mestaruuden toivossa? Kiistala uskoo, että urheilullinen menestys olisi voinut olla parempaa, mutta se olisi nyt historiaa. Talousmiehen arvio on, että ilman pitkäjänteistä sijoittamista RoPSin toiminta liigatasolla olisi nyt epätodennäköistä.
Taloudellinen kivijalka on ollut tuki ja turva esimerkiksi niillä hetkillä, kun RoPS on pudonnut liigasta. Kun seuran tulovirrat eivät ole olleet sidottuja asemaan pääsarjassa, se on mahdollistanut hyvän joukkueen rakentamisen Ykköseen ja nopean paluun takaisin ylös.

Vaikka europelit ovat olleet hienoja kokemuksia, Jouko Kiistala nostaa kuitenkin jalkapallomuistojensa piikkipaikalle vuoden 1986 Suomen cupin voiton. Lappilaisten keskinäisessä välienselvittelyssä Olympiastadionilla RoPS voitti Kemin Palloseuran 2–0. Ensimmäinen osuma oli KePSin Aki Lahtisen oma maali ja toisen iski Steven Polack. Pokaali toi myös paikan cup-voittajien cupiin ja menestyksen siellä.

Kliseistä pitävä kirjoittaisi, että paljon ehti vettä virrata Ounasjoessa, ennen kuin RoPS pääsi taas kokemaan vastaavaa. Viime syksynä cup-finaalissa Helsingissä vastassa oli taas kaimaseura maakunnasta. Kuopion Palloseura joutui taipumaan finaalissa 1–2. Voiton myötä RoPS sai pitkän tauon jälkeen täksi kesäksi myös menolipun eurokentille, Eurooppa-liigan karsintaan.

RoPSin eurourakka alkaa tällä viikolla Eurooppa-liigan toisella karsintakierroksella. Vastustajaksi arvottiin kreikkalainen Asteras Tripolis. RoPS oli rankingissa viimeinen joukkue, joka aloittaa toiselta karsintakierrokselta. Vaikka rovaniemeläisten uutisoitiin ”päässeen” toiselle kierrokselle, aikaisempi aloitus olisi maistunut.

“Kyllä kun miettii taloudellista puolta, niin lähtökohtaisesti ensimmäisellä kierroksella on helpompia vastustajia, tosin siinäkin tarvitsee arpaonnea. Kun miettii urheilullisesti, niin meilläkin on nuori joukkue, jolle olisi ollut mahdollisuus saada lisää eurcup-pelejä. On selvää, että todennäköisyys rahoihin ja kokemuksiin olisi ollut suurempi”, Jari Ilola arvioi.

Uefa maksaa joukkueille osallistumisrahaa jokaiselta kierrokselta. Ensimmäisellä karsintakierroksella se on 120 000 euroa. Potti kasvaa kymppitonnilla per kierros, joten Asteras Tripolis -otteluparista RoPSin kassaan kilahtaa 130 000 euroa.

“Toinen kierros on jo kovempi, mutta eihän tämä ole kirkossa kuulutettu. Nyt on hyvä sauma kohdata joukkueita muualta kuin Pohjoismaista, sillä uuteen kauteen valmistautuminen on kesken”, muistuttaa omalla pelaajaurallaan runsaasti eurocupeja kolunnut Ilola.

RoPS aloittaa kreikkalaisia vastaan torstaina kotiottelulla – ainakin nimellisellä sellaisella. Neljännesvuosisata sitten Rovaniemen Keskuskenttä kelpasi Euroopan jalkapalloliitollekin, mutta nyt on toisin. Iso syy on, että katsomo- ja sosiaalitiloille ei ole näiden vuosien aikana tehty juuri mitään. Kun kotikaupungin kenttä ei kelpaa, europelit ajavat RoPSin evakkoon maantieteellisesti lähimmälle kelvolliselle stadionille eli Oulun Raattiin.

Tätä nykyä europeleissä ei enää istuta puunoksilla. Raattiin mahtuu 4 392 katsojaa, mikä määrä siellä on Uefan vaatimia kuppi-istuimia. Kapasiteetti liki tuplaantui alkukesästä, kun AC Oulun ja Oulun kaupungin kustannuksella aurinkokatsomoon ruuvattiin yli 2 100 istuinta. Mukana asennustalkoissa hääri muiden muassa RoPSin oululainen päävalmentaja Juha Malinen.

AC Oulu on vahvasti mukana ottelun järjestelyissä, mistä RoPS maksaa oululaisseuralle. ACO:n toimistopäällikkö Juho Meriläinen arvioi, että ottelun tuottojen jako menee karkeasti 50–50. Meriläisen mukaan RoPSin maksamassa palkkiossa on sekä kiinteitä että yleisömäärästä riippuvia osuuksia.
“Onhan se selvää, että tästä tulee enemmän kuluja kuin jos järjestettäisiin se Rovaniemellä. Sekin on turhaa spekulointia, sillä on päivänselvää, ettei Keskuskentällä voida pelata – siinä Uefan ei ole tarvinnut kauaa miettiä. Vaatimukset ovat kaikilla selvillä”, RoPSin Ilola tunnustaa.

Hän kehuu yhteistyötä sekä ACO:n että Oulun kaupungin kanssa. Otteluparin koti–vieras-järjestyksen vaihtaminen alkuperäisestä arvontatuloksesta syntyi sekin yksissä tuumin oululaisten kanssa: torstaina 24. heinäkuuta Raatin ympäristössä vaikuttaa jo Qstock-festivaali, mikä olisi vaikeuttanut esimerkiksi parkkeeraamista.

Nyky-RoPSin europeleissä elävät tiiviisti mukana myös 1980-luvun lopun europelien vaikuttajat. Jouko Kiistala varasi lennot Ateenaan heti, kun arvontatulos selvisi. RoPSin seurahistorian paras eurocupien maalintekijä Polack jännittää, saako hän pitää vielä piikkipaikkansa tilastossa.

”Minulla on vielä sydän RoPSissa, vaikka kaikki eivät sitä välttämättä tiedä. Toivon, että joukkue menee niin pitkälle kuin pystyy. Nyt mukana oleville nuorille pelaajille haluan sanoa: nauttikaa! Näistä kokemuksista voi kertoa omille lapsenlapsille”, Polack tunnelmoi.

RoPSin euromuistoja videomuodossa (Youtube):

RoPS–Marseille 1.3.1988, Cup-voittajien cupin 3. kierroksen 1. osaottelu

Marseille–RoPS 16.3.1988, Cup-voittajien cupin 3. kierroksen 2. osaottelu

GKS Katowice–RoPS 27.8.1989, Uefa-cupin 1. kierroksen 1. osaottelu

RoPS–Auxerre 18.10.1989, Uefa-cupin 2. kierroksen 1. osaottelu

Auxerre–RoPS 1.1.1989, Uefa-cupin 2. kierroksen 2. osaottelu

Kannattajien virta johdattaa Teheranin syrjäiseltä metroasemalta kohti Azadi-stadionia. Matkalla seuraan liittyy nuorten miesten joukko, joka haluaa seurata oman joukkueensa otteita kaukaisen vieraan kanssa. Pimenevässä lokakuun illassa nuorten kannattajien katuviisaudesta on hyötyä. He osaavat ostaa liput kadulle parkkeeratusta autosta ja johdattavat portille, jossa ei tarvitse juuri jonottaa. Sotilaat tekevät turvatarkastukset. Ali, 18, hieman ihmettelee, miksi sotilaat ovat palanneet Iranin kansallisstadionille.

Karun, valtavan stadionin länsikatsomon päältä kannattajia katselevat maata vuoteen 1989 hallinneen ajatollah Ruhollah Khomeinin ja siitä asti ylintä valtaa käyttäneen ajatollah Ali Khamenein kuvat, aivan kuten heidän kasvonsa valvovat kaikkialla pääkaupungissa. Uskonnolliset johtajat eivät näytä kuvissa tyytyväisiltä, ehkä syynä on heidän ikuinen jalkapallovihansa. Khomeini onnistui vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen lopettamaan Iranin jalkapalloliigan länsimaisena turhuutena, verinen sota naapurimaa Irakia vastaan toki auttoi tavoitteessa. Sodan jälkeen maan ylivoimaisesti suosituimman pelin kieltäminen ei enää onnistunut, joten Iranin pääsarja käynnistettiin uudestaan vuonna 1989. Khamenei on tyytynyt stadioneiden valvomiseen, ymmärtämättä ja hyödyntämättä ikinä pelin propagandamerkitystä.

Azadi on vaikuttava stadion, josta on poistettu kaikki väri ja ilo, vain vihaisen näköisten parrakkaiden miesten kuvat erottuvat harmaasta. Stadionin virallinen kapasiteetti on 100 000 miestä, mutta arviot tärkeiden karsintaotteluiden yleisömääristä liikkuvat 120 000 katsojassa.

Stadionin sisällä Ali kertoo tarinoita Iranin pelaajista, seurajoukkueista ja kannattajakulttuurista. Kun katsomossa muutamat kannattajat tönivät toisiaan, Ali kertoo välikohtausten olevan Teheranin suurseurojen Persepolisin ja Esteghlalin välisiä. Hän johdattelee keskustelua jalkapallosta vakavampiin aiheisiin. Pelin lomassa Ali varmistaa, että ulkomaiset luottokortit eivät toimi Iranissa. Myöntävän vastauksen jälkeen hän kysyy suoraan, johtuuko se länsimaalaisten mielestä iranilaisten pahuudesta.

Avauspuoliajan lopulla Ali ja hänen ystävänsä alkavat turhautua, kun peli jatkuu maalittomana. Ääni on huolestunut, kun Ali kysyy Iranin mahdollisuuksista seuraavan kesän MM-turnauksessa. Avauspuolikkaan perusteella fanaattiselle jalkapallomiehelle ei voi valehdella, sillä Thaimaa on murtautunut keskeltä useamman kerran vaarallisiin tilanteisiin. Mikä tahansa MM-turnaukseen matkaava joukkue olisi tuhonnut Iranin suojaamattoman puolustuslinjan. Iranin kova alkulohko –Argentiina, Bosnia ja Nigeria – ei onneksi ollut vielä tiedossa.

Vaikka kyseessä oli vain Aasian mestaruusturnauksen karsintaottelu, paikalliset lehdet ennakoivat peliä kymmenien sivujen paketeilla. Kaikissa lehdissä toistui sama teema: omat pojat ovat palanneet kotiin tai ainakin vanhempiensa kotiin. Lehdistö oli kuljettanut Teheranissa vierailevia pelaajia kaupungin nähtävyyksiin, joissa he eivät olleet välttämättä ikinä ennen käyneet. Moni pelaajista on syntynyt tai ainakin kasvanut ulkomailla, he symboloivat suurta muuttoliikettä tukahduttavasta diktatuurista vapaamman elämän toivossa länteen.

Selvästi suurimman huomion sai San Josessa Yhdysvalloissa syntynyt Steven Beitashour, jonka vanhemmat olivat jättäneet maan ennen laitapuolustajan syntymää. Elokuussa 2012 Jürgen Klinsmann valitsi Beitashourin Yhdysvaltojen maajoukkueeseen. Puolustaja istui koko ottelun Meksikoa vastaan vaihtopenkillä. Iranin päävalmentaja, aiemmin Real Madridia ja Portugalin maajoukkuetta luotsannut Carlos Queiroz on hyvällä menestyksellä etsinyt iranilaistaustaisia pelaajia Euroopan ja Pohjois-Amerikan sarjoista.

Vancouver Whitecapsia edustava Beitashour istui Thaimaa-ottelussa ensimmäistä kertaa Iranin vaihtopenkillä. Ehkä se tuntui hieman oudolta, sillä hän ei puhu kovin hyvin farsia, eikä suuri osa hänen joukkuekavereistaan puhu hyvää englantia. Vartti ennen loppua Queiroz päästi Beitashourin irti. Iranilaisyleisö arvosti debyyttiä kannustavilla suosionosoituksilla. Alin mukaan Beitashourin pelaamiselle maan tärkeimmässä pr-tuotteessa löytyy myös vastustajia, joiden mukaan ”suuren Saatanan” passilla ei pitäisi olla mitään asiaa Iranin maajoukkueeseen. Konservatiiveille riittää sulateltavaa, sillä myös maajoukkueen apuvalmentaja Dan Gaspar matkustaa Yhdysvaltain passilla.

Iranin valmennusjohto on muutenkin kansainvälinen. Fysiikkavalmennuksesta vastaa tamperelainen Mikko Kujala, joka on ollut mukana viime vuoden maaliskuusta asti.

Kujalasta tulee ensimmäinen MM-kisoihin osallistuva suomalaisen sitten Timo Liekosken, joka toimi Yhdysvaltojen apuvalmentajana vuoden 1994 MM-turnauksessa. Kujala verkostoitui opiskellessaan Liverpoolissa 2000-luvun alussa liikuntatieteitä kolmen vuoden ajan sekä päälle vuoden kestäneen fysiologian maisteriohjelman.

Kujala valmistui maisteriksi vuonna 2004 ja on sen jälkeen työskennellyt esimerkiksi Tampere Unitedin fysiikkavalmentaja. Vuosittain hän käy Englannissa tapaamassa tuttaviaan ja oppimassa esimerkiksi Evertonin harjoituksissa. Hän on pitänyt myös tiiviisti yhteyttä Jim Lawlorin kanssa, joka työskenteli yliopistolla Kujalan opiskellessa ja toimii nykyään Manchester Unitedin pääkykyjenetsijänä. Viime vuoden helmikuussa Lawlor otti yhteyttä ja kertoi, että Manchester Unitedin entinen apuvalmentaja Queiroz etsii fysiikkavalmentajaa Iranin maajoukkueelle.

”Lähetin CV:n, ja hieman myöhemmin maaliskuussa Queiroz soitti mukaan leirille Dubaihin. Sen jälkeen sovimme, että vastaan fysiikkavalmennuksesta kevään ajan. Tiesin Iranista todella vähän, joten kuva maasta on muuttunut positiivisempaan suuntaan sen jälkeen”, Kujala kertoo.

Thaimaata vastaan Iran iski parilla vastahyökkäyksellä loppulukemat 2–1, mutta yleisö vihelsi surkealle esitykselle. Ali olisi jonkinlaisen joukkuepelin lisäksi halunnut nähdä tuolloin 18-vuotiaan Sardar Azmounin maajoukkuedebyytin. Päävalmentaja Queiroz oli kutsunut ”Iranin Messin” ensimmäistä kertaa maajoukkueen mukaan, mutta jätti Rubin Kazanin taiturin vielä kokoonpanon ulkopuolelle.

Vertaus Barcelonan argentiinalaistähteen ei toki lempinimenä kerro suuresta erityislaatuisuudesta, sillä saman päivän paikallinen urheilulehti esitteli koko sivun jutussaan ”Iranin Messinä” 9-vuotiaan pojan, joka oli tehnyt kymmenen vuoden sopimuksen suurseura Persepolisin kanssa. Kevään aikana Azmoun pelasi maajoukkueessa, mutta lopullisessa ryhmässä ei ollut vielä hänen aikansa.

Pelin jälkeen sotilaat valvoivat, kun 25 000 miestä käveli ulos Azadilta. Yhtäkään naista stadionilla ei ollut, sillä Iranissa ylintä valtaa käyttävä uskonnollinen johtaja ajatollah Ali Khamenei on pysynyt kannassaan sulkea stadionit naisilta miesten pelatessa. Jalkapalloon fanaattisesti suhtautuva silloinen presidentti Mahmud Ahmadinejad ehdotti vuonna 2006 naisten päästämistä stadioneille, mutta Khamenei ei suostunut muuttamaan linjaansa. Konservatiivisen Ahmadinejadin esitys oli yllättävä, sillä lännessä hän tuli tunnetuksi lähinnä uhotessaan pyyhkäisevänsä Israelin maailmankartalta, kieltäessään holokaustin sekä väittäessään, että Iranissa ei ole homoja.

Toimittaja-kirjailija James M. Dorsey peilaa kesäkuussa ilmestyvässä The Turbulent World of Middle East Soccer -kirjassaan jalkapallon heijastamaa yhteiskuntakuvaa myös Iranissa. Dorseyn mukaan Ahmadinejadin ehdotus oli täysin poliittista opportunismia, kun hän yritti käyttää jalkapalloa oman suosionsa kasvattamiseen.

”Jalkapallo oli tärkeässä roolissa kansakunnan rakennuksessa ja tiedon välittämisessä Ahmadinejadin aikana, kun Iranilla oli imago-ongelmia. Laji on Lähi-Idässä yksi tärkeimmistä kulttuuri- ja viihdetuotteista valtion kuvan kiillottamiseen. Ahmadinejad ei kuitenkaan onnistunut jalkapallon käyttämisessä omaksi hyödykseen, sillä jalkapallo tarjosi myös tärkeän jalustan oppositioliikkeelle”, Iranissakin asunut Dorsey kertoo puhelimessa.

Naisten ehdoton pääsykielto miesten jalkapallo-otteluihin on hämmentävä, sillä eihän Iran syrji naisiaan samalla tasolla esimerkiksi Saudi-Arabian kanssa. Naiset saavat ajaa autoa, edetä työelämässä suhteellisen korkealle ja käydä koripallo-otteluissa tai elokuvissa. Yliopisto-opiskelijoistakin enemmistö on naisia. Dorsey kiinnittää huomiota myös naisten urheiluun, jota valtio jonkin verran tukee. Iranilla on naisten jalkapallomaajoukkuekin, mikä ei Lähi-idässä ole itsestäänselvyys.

”Kysymys on enemmän miesten hallitsemasta kulttuurista kuin uskonnosta, toki jakolinja kulttuurin ja uskonnon välillä on aina hyvin hämärtynyt. Kysymys ei ole jalkapallosta vaan sukupuolten erottelusta, kun naisten pääsy stadionille estetään. Uudistusmielisten ja konservatiivien välillä on jatkuva taistelu naisten julkisen esiintyminen rajoista. Se on osa isompaa taistelua, jossa kysymyksenä on, mihin Iran on menossa? Samaa kysymystä käsitellään parhaillaan ydinneuvotteluissakin”, Dorsey arvioi.

”Oletin jo kuullessani mahdollisuudesta työskennellä Iranin maajoukkueessa, että naiset eivät pääse stadioneille. Olemme siitä taustaryhmän kanssa keskustelleet. Voi olla, että asiaan on tulossa muutos”, Mikko Kujala puolestaan pohtii.

Naisten ainoa keino päästä stadionille katsomaan miesten otteluita on pukeutua miehiksi. Etelä-Koreaa vastaan pelatussa MM-karsintaottelussa ainakin kaksi naista pääsi stadionille. He julkaisivat kuvansa iranilaisessa blogissa, joka sensuroitiin sen jälkeen. Vuonna 2005 noin parisataa naista raivasi väkisin tiensä stadionille ratkaisevaan MM-karsintaotteluun Bahrainia vastaan, kun Iran varmisti paikkansa seuraavan kesän MM-turnaukseen.

Jopa kiellon fiktiivinen kuvaaminen on vaarallista. Elokuvaohjaaja Jafar Pahanin elokuvassa Offside kuusi nuorta naista pääsee miehiksi pukeutuneina Azadille. Pahani istuu tällä hetkellä kuuden vuoden tuomiota ”valtion vastaisen propagandan levittämisestä”. Fifa voisi halutessaan painostaa Irania tasa-arvon tielle, mutta Dorsey muistuttaa, että Fifa ei juuri noudata sääntöjään tasa-arvosta tai jalkapalloliittojen riippumattomuudesta.

”Fifalla on paljon periaatteita, mutta se toteuttaa niitä hyvin valikoiden. Jos Fifa noudattaisi sääntöjään, se sulkisi suuren osan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista toimintansa ulkopuolelle. Iranissa liiton seuroista suuri osa on valtion omistuksessa, ja valtio sekaantuu monin tavoin liiton toimintaan”, Dorsey vertaa.

Kohtalo on usein kytkenyt Iranissa presidentinvaalit tärkeimpien otteluiden yhteyteen. Toukokuussa 1997 uudistusmielinen ehdokas Mohammed Khatami voitti presidentinvaalit. Liberaalien toivon vuosi huipentui saman vuoden marraskuussa, kun Iran eteni ensimmäistä kertaa islamilaisen vallankumouksen jälkeen jalkapallon MM-turnaukseen. Kaupunkien keskustat täyttyivät välittömästi miljoonista juhlivista ihmisistä, jotka hylkäsivät yhdeksi päiväksi tiukat moraalisäännöt. Miehet ja naiset tanssivat yhdessä, osa naisista oli jättänyt pakollisen huivin kotiin. Jotkut humaltuivat muustakin kuin ilosta ja jalkapallosta. Sama toistui seuraavana kesänä, kun Iran kukisti Yhdysvallat MM-turnauksessa. Haastatteluissa Iranin pelaajat kuitenkin korostavat politiikan ja urheilun eroa.

”Iranilaiset elävät jalkapallosta, joten millä tahansa suurella tuloksella on iso vaikutus yhteiskuntaamme ja maahamme. Politiikka ja jalkapallo ovat kuitenkin eri asioita, jätämme politiikan muille. Länsimaisen median kuva meistä on vääristynyt. On tärkeää näyttää (kentällä) maailmalle, keitä me todella olemme”, Iranin suurin jalkapallolegenda Ali Daei kertoi James Montaguen When Friday Comes: Football in the War Zone -kirjassa ennen vuoden 2006 MM-turnausta.

Dorsey ei innostu ajattelusta, jossa politiikan ja urheilun vain ilmoitetaan olevan erillään.

”Politiikan ja jalkapallon erottaminen on fiktiota. Niin kauan, kun yhteyttä ei tunnusteta, erottaminen on mahdotonta. En toki usko erottamisen olevan koskaan mahdollista, koska ne ovat kasvaneet niin tiiviisti yhteen. Jos tunnustaa politiikan ja jalkapallon kasvaneen yhteen, sen jälkeen voi miettiä, miten suhdetta voisi hallita. Fifa kuitenkin antaa politiikan ja jalkapallon olevan vuorovaikutuksessa, mikä koituu urheilun haitaksi”, Dorsey sanoo.

Kesäkuussa 2009 tuuli puhalsi konservatiivisesta Etelä-Teheranista. Vanhoillinen presidentti Ahmadinejad voitti vaalit todennäköisesti vilpillisesti ja aloitti toisen kautensa presidenttinä. Kaupunkien kadut täyttyivät oppositioehdokas Mir Hossein Musavin tukijoista, joiden tunnusväri oli vihreä. Poliisi ja turvallisuusjoukot yrittivät saada väkivalloin mielenosoituksia kuriin ja sulkivat suuren osan tiedotusvälineistä.

Iran pelasi Etelä-Koreassa ratkaisevan MM-karsintaottelun vain viisi päivää vaalien jälkeen. Iranin televisiossa suorana tullut ottelu oli ainoa tiedotusvälineissä näkynyt protesti vaalivilpille, kun kahdeksan Iranin pelaajaa oli laittanut vihreän rannenauhan tukeakseen Musavin vihreää liikettä. Ehkä vallanpitäjät olisivat halunneet jättää ottelun näyttämättä, mutta eivät uskaltaneet.

Ottelussa Iran oli kiinni MM-turnauspaikassa lähes loppuun asti, kunnes Etelä-Korean tähti Park Ji-sung iski tasoituksen vain kahdeksan minuuttia ennen ottelun loppua. Kymmeniä uhreja vaatineet mielenosoitukset laantuivat lopulta seuraavana talvena, mutta Musavi istuu yhä kotiarestissa.

Viime kesänä uudistusmielisen ehdokkaan voitto presidentinvaaleissa sai jälleen seuraa Iranin lopputurnauspaikasta, kun Iranin avautumista kannattava Hassan Ruhani voitti vaalit, ja kolme päivää myöhemmin Iran voitti vieraskentällä Etelä-Korean varmistaen paikkansa Brasiliassa.

Liberaalit täyttivät kadut juhlien moraalisäännöksiä venyttäen ja toivoivat uutta aikaa, josta haaveillen moni lykkäsi muuttoaan länsimaihin. Joukkue palasi Etelä-Koreasta kansanjuhlan keskelle. Fysiikkavalmentaja Kujalan sopimusta jatkettiin MM-turnaukseen asti, kun Queiroz halusi saman taustaryhmän jatkavan.

”Se oli upea fiilis, kun usean viikon tiivis rupeama päättyi kisapaikkaan. En ollut monesti miettinyt, että olisin joskus osallisena MM-turnauksessa. Teheranissa ihmisten kanssa jutellessa aisti, että tunnelma tulevaisuuden suhteen oli toiveikas”, Kujala sanoo.

Lentokentällä joukkueella meni melkein pari tuntia tiedotusvälineiden haastatteluissa. Kannattajat seurasivat joukkueen bussia, kun se suuntasi liiton akatemian tiloihin. Iltapäivällä joukkue juhli Azadi-stadionilla yli 30 000 katsojan edessä etenemistään MM-turnaukseen. Sen jälkeen joukkue lähti tapaamaan poliittista johtoa. Ensin joukkue suuntasi väistyvän presidentin Ahmadinejadin virka-asuntoon.

”Ahmadinejad puhui pitkään pelaajille. Hän oli todellakin seurannut pelejä, hänellä oli mielipiteensä jopa joukkueen taktiikasta”, Kujala kertoo.

Sen jälkeen joukkue jatkoi uuden presidentin Ruhanin luo juhlimaan saavutustaan. Koko päivän kestäneiden juhlallisuuksien jälkeen Kujala pääsi yöllä hotelliinsa nukkumaan. Herätessään hän ymmärsi paremmin olevansa matkalla MM-turnaukseen.

James M. Dorsey pohtii, että jos Ruhani ei olisi voittanut vaaleja, ei olisi ollut toivoa ja optimismia. ”Jalkapallojuhla olisi voinut kääntyä protestiksi uskonnollista johtoa vastaan”, hän sanoo.

Kun Iran on näkökulmasta riippuen joko eristetty tai eristäytynyt kansainvälisestä yhteisöstä, maajoukkue on saanut kärsiä. Ulkomaisilla yrityksillä olisi kiinnostusta näkyä 77 miljoonan ihmisen markkinalle maajoukkueen sponsorina, mutta kauppapakotteet estävät yhteistyön.

Thaimaa-ottelun jälkeen Iran on yrittänyt järjestää harjoitusotteluita, mutta harva on vastannut kutsuihin. Iran haluaisi pelata kotona Azadin jättiläisstadionilla, mutta ymmärrettävästi tasokkaita jalkapallomaita Teheran ei houkuttele. Jalkapallomaailmassa riittää valinnanvaraa, joten länsimaat pelaavat mieluummin paremman imagon joukkueita vastaan. MM-turnaukseen valmistautuvien joukkueiden ympärillä riittää muutenkin ylimääräistä elämää, joten kukaan ei ole halunnut mediahuomiota, jonka Iranin kohtaaminen aiheuttaisi.

Iranin jalkapalloliitto kärsii myös kroonisesta rahapulasta. Iranilaismedioiden mukaan pelaajat eivät saa MM-turnauksessa vaihtaa pelipaitoja vastustajiensa kanssa. Kujalan mukaan kielto on saattanut olla voimassa harjoitusotteluissa, mutta Brasiliassa Leo Messin kanssa saa vaihtaa paidan ottelun jälkeen.

Kevään aikana Iran ei ole kohdannut yhtäkään MM-turnaukseen osallistuvaa maata. Harjoitusotteluissaan Iran on pelannut tasan Valko-Venäjän, Montenegron ja Angolan kanssa sekä hävinnyt Guinealle tehden yhteensä vain kaksi maalia. Iran kohtaa vielä Trinidad ja Tobagon Brasiliassa ennen MM-turnauksen alkua. Kujalan mukaan maa on etsinyt Nigerian ja Bosnian kaltaisia vastustajia, joten harjoitusottelut ovat täyttäneet paikkansa.

Huhtikuussa Queiroz sai Etelä-Afrikan leirille alkuun vain 11 pelaajaa, kun Aasian Mestareiden liigaa pelanneet joukkueet eivät päästäneet pelaajiaan maajoukkueen mukaan. Queiroz on jakanut pettyneitä kommentteja, kun joukkueen valmistautuminen on edennyt takaiskusta toiseen. Huhtikuussa hän ennakoi joukkuetta seuraavalla Teammelli.com-sivustolla, että surkean valmistautumisen takia Iran jää alkulohkoon. Toukokuussa joukkue on harjoitellut ja pelannut Itävallassa, jossa olosuhteet ovat Kujalan mukaan olleet täydelliset. Hän kertoo Arsenalin ja PSG:n käyttävän kesällä samoja harjoituskeskuksia, mikä kertoo olosuhteiden laadusta.

Iranin saama kannustus Brasiliassa on vielä kysymysmerkki. Iranista matka Brasiliaan on kallis ja hankala, mutta Dorseyn mukaan matkustamista ei rajoiteta. Yhdysvalloissa ja Kanadassa ovat maailman suurimmat iranilaisyhteisöt, jotka ovat lähteneet uskonnollista valtaa pakoon tai muuten parempaa elämää tavoittelemaan.

Kujala kertoo harjoitusleirillä Itävallassa keskustelleensa Yhdysvalloista Irania kannustamaan tulleen iranilaistaustaisen 60-vuotiaan miehen kanssa, joka oli matkalla myös Brasiliaan. Pohjois-Amerikan iranilaisyhteisöllä on myös rahaa ja lyhyehkö matka Brasiliaan. Dorseyn mukaan on kuitenkin epäselvää, kuinka moni Kanadassa tai Yhdysvalloissa asuva iranilaistaustainen lähtee kannustamaan joukkuetta, johon kiinteässä yhteydessä olevaa hallintoa he tai heidän vanhempansa ovat lähteneet pakoon. Iranissa kannustus on varmaa, sillä jopa koulujen loppukokeita aikaistettiin, jotta ne eivät mene päällekkäin MM-turnauksen kanssa.

Jos Ali kysyisi nyt Iranin mahdollisuuksista MM-turnauksessa, vastaus olisi suunnilleen sama kuin syksyisellä Azadi-stadionilla. Iranin eteneminen alkulohkosta jatkoon olisi suuri yllätys, kun joukkue antaa valmistautumisessakin muille tasoitusta. Kujalan mukaan täydellisellä onnistumisella jatkopaikka alkulohkosta on kuitenkin mahdollinen. Toisaalta MM-turnauksessa on kysymys myös unelmista ja toivosta, kun hetken kaikki on mahdollista. Unelmasta, että Hollannin nuorisomaajoukkueissa pelannut Iranin yksinäinen kärki Reza Ghoochannejhad osuisi karsintojen tapaan myös lopputurnauksessa. Toivosta, että Iranin äärimmäisen maltillinen 4-5-1-muodostelma pysäyttäisi Messin.

Mikko Kujalan sopimus loppuu MM-turnaukseen. Reilu vuosi sitten hän ei tiennyt Teheranista juuri mitään, mutta nyt hän voisi asua siellä pidempäänkin. Kujalan perheessä on kuitenkin kaksi pientä lasta, jotka osaltaan määrittävät seuraavan jalkapallounelman jahtaamista.

Pelaaja, valmentaja tai kannattaja harvoin on tyytyväinen ennen kirkkaimman unelman saavuttamista. Yhden tavoitteen täytyttyä on tarjolla aina jotain enemmän. Iranin tarinassa on kuitenkin useampia sävyjä: jo kamppailu Messin kanssa samalla areenalla kertoo toivosta. Samalla jotkut iranilaiset naiset näkevät ensimmäistä kertaa joukkueensa.

Lokakuussa ennen katoamistaan Teheranin pimentyneeseen iltaan Ali muistutti, että hän on tyytyväinen kolmeen alkulohkopeliinkin. Parin viikon ajan Iran näkyy kansainvälisen yhteisön jäsenenä, eikä heitä määritellä ulkomaisissa tiedotusvälineissä pahuuden kautta.

”Zlatan on ylivoimainen suosikkipelaajani ja esikuvani. Jokaisella pelaajalla on silti oma reittinsä”, naurahtaa Gjakovassa syntynyt Shpat Qerimi, 24.

Yhtäläisyydet ruotsalaisen jalkapallon kuninkaaseen ovatkin pitkälti laiskoja stereotypioita: maahanmuuttajatausta, haluttomuus syötellä junnupeleissä, samankaltaiset pelityylit sekä itseluottamusta isommallakin pipetillä otettavaksi. Lähinnä pintakerroksen juttuja. Kirjoituksen otsikkokin on vain kirjoittajan oma mieltymys ujuttaa tekstiin suomiräp-vertaus.

Todellisuudessa Qerimi ei ponnistanut huonolta alueelta ja ollut valmentajien syrjimä. Päinvastoin: hän tuli Turun varakkaiden alueelta, Hirvensalosta, ja oli tunnustetusti ikäluokkansa lahjakkaimpia pelaajia alueella. Hänen isänsä on silloisen HC Denniksen useampaan käsipallon Suomen mestaruuteen luotsannut Besim Qerimi, jolla löytyy ammattivalmentajatutkintosekä käsipallosta että jalkapallosta.

”Isän kanssa käytiin joitakin juttuja läpi, keskusteltiin asioista. Lähinnä hän silti tuki, oikeastaan olisin ehkä joskus kaivannut kriittisempää palautetta. Joskus jonkun tarvitsee sanoa sulle, että hei, et tee oikeita asioita.”

”Joukkueiden asioihin tai valmennukseen isä ei ole koskaan kuitenkaan puuttunut, vaikka Suomessa paljon näin tehdään vähemmälläkin tiedolla ja kokemuksella jalkapallosta.”

Qerimin tarinassa oleellista on se, että kyse on yksinkertaisesti jommastakummasta kahdesta vaihtoehdosta: joko Qerimi on keskinkertainen pelaaja, joka osasi täysin rutistaa itsestään aivan kaiken potentiaalin irti, tai sitten hän on äärimmäisen lahjakas pelaaja, jota ei Suomessa osattu arvostaa ja kehittää.

Kun katsotaan ja ynnäillään mitä viivan alle jää, oli pelaaja kuitenkin lähellä suomalaisen jalkapallon mittakaavalla merkittävää läpimurtoa. Ilman nuorten maajoukkuekutsua, avauspaikkaa piirijoukkueessa tai säännöllistä peliaikaa missään vaiheessa junioriuraansa.

Mitään tekosyitä ei ex-pelaaja itse ainakaan lähde etsimään: ”Ajat ovat muuttuneet, eikä maahanmuuttajataustaisen pelaajan ole enää niin vaikea olla. Faktaa on kuitenkin se, että mun piti ulkomaalaisena pelaajana olla paljon parempi kuin suomalaisen, jotta saataisiin sama arvio peliesityksestä.”

Ainakin tietyllä tapaa helsinkiläistynyt pelaaja on joutunut hyväksymään suomalaisen yhteiskunnan väheksynnän. Yläkoulussa Qerimi tavutti aina uuden opettajan nimenhuudossa nimensä kirjain kerrallaan, koska kukaan ei kuitenkaan osannut sitä koskaan kirjoittaa. Ei edes myöhemmin Rovaniemen Palloseurassa, jossa hyökkääjän pelipaidan selässä komeili teksti Geremi. ”Se korjattiin viiden pelin jälkeen. Huomautin siitä, mutta eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä mitä siellä selässä lukee.”

Ehkä ulkomaalaistaustakin on laiska syy, vaikka sen vaikutuksia ei voi niitä kokematon ikinä rehellisesti arvioida. Sen sijaan syyt ovat enemmänkin suomalaisen juniorivalmennuksen ongelmia isommassa kuvassa: lahjakkuuksien tunnistamisen, pelitapojen ja pelaajatyyppien yksipuolisen suosimisen ongelmia.

Suomalainen juniorivalmennus on pitkään nähnyt vain asiat, jotka sen on yrittänyt korjata. Heikkouksista on päästävä eroon loputtomalla puurtamisella, treenikentällä on painettava leuka rinnassa, kunnes myös vasemman jalan alakierteinen kaaripallo lentää sen 30 metriä.

Sen takia systeemi on tuottanut pelaajia, jotka osaavat potkaista molemmilla jaloilla kohtalaisen kaaripallon, mutteivät kummallakaan kansainvälisen tason pitkää syöttöä. Vahvuuksien edelleen kehittämiseen ei vastaavaa vaivaa ole nähty.

Qerimi tunnistaa kaavan: ”Valmentajat olivat aina sitä mieltä, että pitää kehittää pelin heikkoja osa-alueita. Kaikki valmentajat vuorotellen pyrkivät kehittämään nopeutta ja oikeaa jalkaani. Vahvuuksia harjoittelin omalla ajallani. Kääntymistä, laukomista ja niin edelleen.”

Omaehtoisessa harjoittelussakin nähtiin yleensä vain ongelmat. Kun B-junioreiden kolmosjoukkueeseen tiputettu hyökkääjä vietti Impivaaran jalkapallohallissa kuusituntisia päiviä treenaten joka kerta kun kentällä oli vähänkin tilaa, nähtiin että ”siellä se syö jäähallin kahviossa makkaraperunoita ruuaksi”.

Ongelmallisinta tilanteessa on, että pelaajana Qerimillä oli vain yksi merkittävä heikkous useiden vahvuuksien kasvaimena. Hän oli luova pelaaja, erinomainen suojaamaan palloa, poikkeuksellisen hyvä harhauttelija, varma viimeistelijä pelottavalla kaukolaukauksella ryyditettynä sekä merkittävän vahva ilmassa. Kaikki nuorelle pelaajalle käyttökelpoisia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä selkeästi muista erottuvan pelaajatyypin.

Mutta Qerimi oli myös kohtalaisen hidas – hidas nimenomaan pitkässä juoksussa. Ei sillä tavalla hidas, etteikö voinut ohittaa pelaajia, mutta niin hidas, ettei hänelle kannattanut pelata 50/50-palloa juoksukilpailuun puolustuslinjan taakse. Hitaudesta tai zlatanmaisen erottuvasta nenästään Qerimi saikin lukuisat lempinimensä, kuten ”Silja Line”, ”Kärsä” ja ”Babar”.

”Olin eri tavalla nopea, räjähtävä pelaaja. Räjähtävä pelaaja tarvitsee hyökkäyksessä sen hetken, kun peli pysähtyy tai hidastuu, jotta voi sitten kiihdyttää räjähtävästi ja saada itselleen tilan.”

Pelaaminen monessa juniorijoukkueessa perustuu kuitenkin rehelliseen juoksukilpailuun. Ilman houkuttelua, eri rytmejä tai tilantekoa pallo pelataan linjan taakse, jonne puhtaasti nopein pelaaja ehtii ensimmäisenä.

Siihen pelaaminen perustuu monessa suomalaisessa joukkueessa aikuisten ammattilaistasolla. Esimerkiksi Honka ja VPS perustavat pelaamisensa vahvasti linjan taakse aikaisessa vaiheessa pelattaviin palloihin.

”Koin suomalaisen jalkapallon usein aika raskaaksi pelata. Täällä pelataan lätkäfutista, hirveä vauhti koko ajan päällä. Pelivälineestä luovutaan hyökkäysalueella, samalla tavalla kuin jääkiekossa. Yleisin tapa tehdä maali suomalaisessa jalkapallossa on vetää pitkä pallo puolustajalle ja prässätä se pois.”

Erityisesti nopea kontrolloimaton hyökkäys korostuu kuitenkin junnufutiksessa. Nopea ja suoraviivainen hyökkääminen on usein myös vastahyökkäyspelaamista, joka taas perustuu yleensä siihen, että vastustaja tekee virheen: joko syötössä, haltuunotossa tai kuljetuksessa, väärän taktisen valinnan tai on huonossa kenttätasapainossa. Ja missään muussa jalkapallossa ei tapahdu niin paljon virheitä kuin juniorijalkapallossa.

Tämä yhtälö tekee nopeasta hyökkäämisestä juniorijalkapallossa tuloksellisesti menestyksekkään pelitavan, jolla voi kompensoida paljon muita puutteita pelaamisessa. Varsinkin jos on suhteessa älyttömän nopeita pelaajia, joita junioreissa on, koska fyysisessä kehityksessä voi saman ikäluokan pelaajien välillä olla todella suuria eroja.

Qerimi näkee tässä myös ongelmia: ”Suomessa hyökkäävät pelaajat eivät välttämättä opi pelaamaan pienessä tilassa, kun hyökkäykset ovat niin nopeita.”

Qerimin kaltainen pelaaja, ja moni muu suomalainen pelaaja, kaipaisi peliin enemmän hitaita hyökkäyksiä. Hitaissa hyökkäyksissä pelaajat joutuvat tekemään enemmän taktisia valintoja havaintojensa perusteella, ajattelemaan pidemmälle eteenpäin ja ratkomaan tilanteita muutaman pelaajan yhteistyöllä. Hidas hyökkääminen opettaa kärsivällisyyttä pitää palloa, rytmittää peliä ja tunnistaa tilanteita.

”Pitäisi olla pelaajia, jotka osaavat pitää palloa 20 metrin päässä vastustajan maalista. Mieti sitä painetta, joka puolustuksella on. Sitten vaan etsitään ja odotetaan se yksi vastustajan virhe. Yksi sijoittumisvirhe, ja pallon saa laittaa vitosen viivalta tyhjiin. Se on hienointa jalkapalloa.”

”Kroatiassa hyvässä joukkueessa pelaaminen oli ihanaa. Teit pienen oikea-aikaisen liikkeen ja olit läpi, ei sun tarvitse olla edes nopea”, Qerimi sanoo, ja antaa esimerkin: ”Jos katsot paikallaan seisovaa topparia silmiin ja juokset sen selän taakse, miten se voi ehtiä sinne ennen sua? Se on juoksukisa, jossa itse saa päättää suunnan.”

Samalla hidas hyökkääminen on kuitenkin haastavampaa ja tuloksellisesti pitkään huonompi vaihtoehto kuin pallon tumppaaminen isokokoiselle ja nopealle varhain kehittyneelle hyökkääjälle linjan taakse. Siksi se on valmentajalle äärimmäisen vaativa pelitapa. Vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kykyä motivoida pelaajia pelaamaan tuloksellisesti huonommalla pelitavalla, ja nähdä syöttöketjujen katkeavan ja oman verkon heiluvan kerta toisensa jälkeen yksinkertaisten perussuoritusten ja valintojen epäonnistuessa.

Turussa vietettyjen juniorivuosien jälkeen Qerimi löysi tiensä suomalaisen jalkapallon hitaan hyökkäämisen runsaudensarvelle, Mika Lehkosuon FC Honkaan. Kolmen vuoden sopimus ja nousu edustusjoukkueen rinkiin ei kuitenkaan koskaan johtanut läpimurtoon.

”Mokasin sen homman lopulta itse. Olin 18-vuotias, vasta lapsi ja ensimmäistä kertaa opettelemassa elämistä Turun ulkopuolella. Jossain vaiheessa iski henkinen väsymys, tuli ikävä tuttua kaveripiiriä ja ympäristöä”, kertoo nykyään Helsingin keskustassa asuva Qerimi.

”Sukset eivät varsinaisesti menneet ristiin kenenkään kanssa. Egon suojeluvaisto vaan iski päälle. Kun käskettiin treenata itsensä parempaan kuntoon, vastasin, ettei tarvitse koska pärjään taidolla. Silti tein ne juoksut, mutta teki vaan mieli puolustautua. Sitten kun olet sanonut kahdelle tai kolmelle ihmiselle vastaan, on se ylämäki aika jyrkkä, mikä pitää nousta.”

Ylämäki Hongassa muuttui pystysuoraksi, ja Qerimi siirtyi lainalle kotimaahansa Albaniaan. Pelipaikka löytyi syntymäkaupungin Vllaznimi-seurasta, jossa kakkosvalmentajan toimi perhetuttu ja isä Besimin hyvä ystävä. Sarjan ja joukkueen taso ei ollut päätähuimaava, mutta Albaniassa Qerimi ymmärsi Hongassa tekemänsä virheen.

”Tuttu kakkosvalmentaja opetti minulle, että kentällä en voi sanoa mitään vastaan. Jos en pidä jostain harjoituksesta tai olen asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, vaikka olisin oikeassa, pidän suuni kiinni ja teen sen harjoituksen. Kotona voin sitten valittaa seinälle tai mennä tekemään omatoimisesti mielestäni paremman treenin. Valmentajan auktoriteettia ei voi ruveta syömään.”

”Sen jälkeisissä seuroissani sain aina kiitosta hyvästä asenteesta harjoitteluun.”

Suomeen palattuaan Qerimin pelaajasopimus Hongan kanssa purettiin. Kosovolaissyntyisellä pelaajalla oli ollut agentti ja ulkomaan virityksiä sekä itse omalla aktiivisuudella hankittuja testileirejä jo nuoresta asti. Seuroista muun muassa Alemannia Aachen oli tullut tutuiksi. Agentin avulla järjestyi nytkin testileirejä Saksan neljänneksi korkeimmalta sarjatasolta, VfB Lübeckista sekä St. Paulin ja HSV:n kakkosjoukkueista. Agenttien merkitys on nykyisen tapahtumanjärjestäjän mukaan suuri.

”Kun pelaaja on riittävän hyvä, tullaan häntä kyllä katsomaan ilman erillistä kutsua. Sen tason alapuolella oleville pelaajille agentit ovat kuitenkin elintärkeitä”, Qerimi summaa ja jatkaa: ”Se bisnes on kuin mikä tahansa bisnes, agenteilla on yhteyksiä seuroihin ja toisiin agentteihin, ystäviä valmentajissa, seurajohtajissa ja pelaajissa. Palveluksia tehdään suuntaan ja toiseen, kuten myös sopimuksia siitä, miten mahdollinen saatava siirtokorvaus jaetaan.”

Vasenjalkaisen hyökkääjän urapäätökset ovat olleet kliinisellä kylmällä tavalla harkittuja. Esimerkiksi Interistä Tepsiin ja takaisin on paheksuttu joskin yleinen siirto, mutta pelaajalla oli siihen omat loogiset syynsä. Jos Zlatania – tai vaikkapa Joel Pohjanpaloa – olisi peluutettu edustusjoukkueen treeneissä laitapuolustajana, olisivat hekin todennäköisesti nostaneet kytkintä. Qerimillä oli toinenkin syy: jos hänestä tuntui, ettei hän voinut vaikuttaa omaan peliaikaansa millään tavalla, hän vaihtoi seuraa.

Loogisen kliiniset uravalinnat johtivat lopulta Saksaan. Testileiri HSV:ssa sujui hyvin, Qerimin muodostaessa tehokkaan kärkiparin nykyisen Leverkusen-hyökkääjä Heung Min-sonin kanssa. Luvattua yhteydenottoa ei pelaajalle asti koskaan kuulunut. Syy selvisi Qerimille myöhemmin: seura oli yrittänyt soittaa hänen agentilleen, joka ei ollut pystynyt vastaamaan puhelimeen, koska oli tutkintavankeudessa talousrikoksista.

Lopulta pelipaikka löytyi kaverin kautta Eintracht Norderstedistä, Hampurin Oberliigasta, viidenneksi korkeimmalta sarjatasolta. Uuden alun pilasi kuitenkin loukkaantuminen. Debyyttiottelun seitsemännellä minuutilla murtunut nilkka piti Qerimin pitkään sivussa. Otteluita seurassa kertyi lopulta vain neljä.

Loukkaantumiset olisivatkin se helpoin varjo, jossa piileskellä kun huippu-ura päättyi jo parikymppisenä. Qerimin loukkaantumiset olivat aina vakavia: jos meni takareisi, se ei revennyt vaan lähti irti luusta, ja nilkasta meni kaikki mahdollinen.

”Nuorena olisi pitänyt tehdä oheisharjoittelua huomattavasti tunnollisemmin”, nyt 24-vuotias Qerimi myöntää.

Siinä vaiheessa kun moni muu olisi luovuttanut, jatkoi ”Spati” näyttöpaikkojen metsästämistä. Lopulta se poiki pelaajalle mahdollisuuden ja meriitin, joka on yksi suomalaisen jalkapallon parhaiten varjelluista salaisuuksista. Sopimus RNK Splitin kanssa Kroatian pääsarjaan, ja yksi esiintyminen UEFA:n mukaan Euroopan 20. kovimmassa pääsarjassa.

”Agentillani oli verkosto, ja sitä kautta sain mahdollisuuden päästä testiin Slaven Belupoon. Pelasin 45 minuuttia testipelissä, joka sujui surkeasti.”

Testipeli poiki kuitenkin uuden mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sarjanousija RNK Splitin kanssa. ”Lensin sinne eräänä perjantaina, ja menin suoraan treeneihin. Kausi oli loppu, joten treeneissä pelattiin pelkästään 11 vs. 11. Tein kaksi maalia, ja valmentaja ilmoitti välittömästi haluavansa minut sinne kesällä, kun valmistautuminen uuteen kauteen alkoi.”

Qerimi teki Splitin kanssa 3+2-vuotisen sopimuksen ja valmistautui kauteen normaalisti joukkueen kanssa. Pre-season sujui hyvin ja maaleja syntyi. Suomalainen oli kiinni avauksen paikassa. Jotain oli kuitenkin pielessä.

”Seura oli luvannut hoitaa paperit kuntoon, mutta ennen ensimmäistä peliä ilmoitettiin, etten ollut vielä saanut työlupaa Kroatiaan. Valmentaja yritti hoputtaa seurajohtoa, mutta lopulta papereita ei koskaan saatu kuntoon”, hän sanoo. ”En voi koskaan todistaa mitään, mutta uskon, että seuran presidentti viivytti tahallaan paperien saapumista.”

Qerimi vietti Kroatiassa kahdeksan kuukautta. Sinä aikana hän pelasi yhdessä Kroatian liigaottelussa – vailla työlupaa. Ilman hässäkkää muotoseikkojen kanssa pelejä olisi kertynyt miehen itsensä mukaan ainakin 20. ”Olin valmentajan suosikkipoika. Kävin joka sunnuntai hänen luonaan syömässä”, Qerimi muistelee.

Suomessa olisikin saatu aikaiseksi mielenkiintoinen keskustelu maajoukkuevalinnoista, jos tuntematon hyökkääjä olisi pelannut nuo hypoteettiset 20 peliä Kroatian sarjassa, ja onnistunut maalinteossakin muutaman kerran. UEFA:n kansallisten pääsarjojen rankingissa Kroatian Prvna HNL -liiga on ylempänä kuin esimerkiksi Skotlannin tai Puolan pääsarjat, jossa Huuhkajien nykyisiä hyökkääjiä pelaa.

Aika Kroatissa oli nuorena Suomeen muuttaneen miehen elämän rankinta aikaa: ”Se kaksi tuntia jalkapallon pelaamista oli ainoa asia, josta nautin. Se piti minut hengissä ne kuukaudet. En tehnyt muuta kuin nukuin, söin, join, pelasin futista ja huolsin itseäni. En käynyt ulkona, ei ollut tyttökuvioita, eikä kavereita.”

”Joukkueeseen sopeutuminen oli hankalaa. Kosovon albaaneista ei pidetä Kroatiassa. Lisäksi tulin Suomesta, jonka kroatialaiset näkevät rikkaana maana. Vein heidän maansa vähiä rahoja ansaitsemalla kohtalaisen hyvää palkkaa pelaamisesta.”

”Suomessa kauhistellaan kun joku sanoo kentällä vähän kovemmin. Kroatiassa jos menetit pallon, kaikki huusivat sinulle. Venäjän pääsarjassa ja Bundesliigassa pelannut kokenut puolustaja, Igor Budisa, veti minua joka treeneissä täysillä jaloille ja sanoi: älä ota tätä henkilökohtaisesti, koulutan sinua paremmaksi pelaajaksi. Pelasimme aina treeneissä kahdella kosketuksella. Pari kuukautta myöhemmin huomasin, että olin oppinut ottamaan ensimmäisellä kosketuksella niin paljon tilaa, ettei puolustaja ehtinyt enää tulla sukille.”

Kun muita viihdykkeitä tai houkutuksia ei ollut, teki Qerimi omien sanojensa mukaan ”sitä työtä” vuorokauden ympäri. Kahden tunnin liikkuvuusharjoituksia iltaisin, oma juoksuvalmentaja, nukkumaan kymmeneltä ja ylös kuudelta aamulta. ”En ole koskaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin silloin olin.”

Kaikista hankaluuksista huolimatta Split on kuitenkin se paikka, johon tämä yksi tarina kulminoituu. ”Se oli niin pienestä kiinni. Kroatian aika on mun uralla se hetki, jolloin kaikki olisi voinut onnistua. Pelasin pre-seasonilla ja kauden harjoituspeleissä niin hyvin, että kun en saanut kaudella peliaikaa, minua kysyttiin lainalle Saksaan ja Kroatian muihin seuroihin.”

Lopulta 28.1.2011, kaksi päivää ennen siirtoikkunan sulkeutumista, seurajohto ilmoitti suomalaispelaajalleen, että ilman työlupaa oleskelu maassa ei enää onnistu. ”Sopimus purettiin. Se oli taloudellisesti minulle hyvä ratkaisu, mutta ei se kauheasti lohduta”, toteaa Qerimi nyt.

Splitin kausi päättyi kolmanteen sijaan ja europeleihin. Seuraavalla kaudella se kohtasi Eurooppa-liigan karsinnoissa Fulhamin, jonka kanssa se pelasi kotona tasan 0–0 ja hävisi vierasottelun 2–0. Sarjassa kolmesta ensimmäisestä ottelusta kaksi voittoa ja yhden tasapelin saalistaneen joukkueen valmentaja, Qerimin sunnuntairuokaseura ja entinen Southampton maalivahti Ivan Katalinic sai potkut Lontoossa kärsityn Fulham-tappion jälkeen. Seuran presidentin suosiossa joko ollaan tai ei olla.

Splitistä Qerimi palasi Suomeen odottelemaan uutta mahdollisuutta ja seuraavaa pelipaikkaa.

Lopulta tie vei napapiirille Turusta tutun John Allenin alaisuuteen. Läpimurtoa ei muutamista hyvistä esityksistä huolimatta RoPSissa koskaan tullut, ja kausi katkesi jälleen yhteen vakavaan loukkaantumiseen eturistisiteiden katkettua. Uransa ainoan liigamaalin RoPSin paidassa Qerimi ehti ampua rangaistuspotkusta TPS:n verkkoon, eikä tuulettanut osumaansa.

Syksy 2011 meni eturistisidettä kuntouttaessa. Qerimi treenasi ”ihan saatanasti”, jotta saisi polven kuntoon tammikuuhun mennessä. Tarkoituksena oli lähteä ulkomaille. Tällä kertaa testileirit kuitenkin kariutuivat, joten pelaaja päätti tähdätä sopimukseen Veikkausliigassa.

”Muutamia testejä oli sovittu liigaseurojen kanssa, mutta kaikki peruuttivat tai halusivat siirtää leirejä. Lopulta soittelin itse 8–9 seuralle ja kysyin näyttöpaikkaa. Kukaan ei ollut valmis antamaan sellaista.”

”On erikoista, miten seurat antoivat näyttöpaikkoja Kakkosesta tuleville pelaajille, mutta viime kaudella samassa sarjassa pelannut pelaaja ei kelvannut edes testille. Suomessa on kummallinen käsitys, että jos on jo saanut näyttöpaikan liigassa eikä ole dominoinut, ei ole mitään annettavaa. Seurat odottavat löytävänsä ihmeen: pelaajan, joka on ensimmäisessä pelissään kaikkien aikojen paras. Ei se toimi niin, vaan pelaajat kasvavat joukkueeseen ja joukkueen sisällä – oppivat strategian ja tottuvat pelikavereihin ja taktiikkaan”, Qerimi lataa.

Kun jalkapalloilijan ensimmäinen suuri siirtoikkuna eli alkutalvi 2012 meni ohi, päätti Qerimi treenata ja hankkia pelituntumaa FC Espoon paidassa Kakkosessa. Tuntuman ja kunnon kohotus päättyi kuitenkin alkukesästä tulleeseen vakavaan takareisivammaan. Samalla jokin naksahti nuoren miehen päässä.

”Kukaan ei ollut valmis antamaan minulle näyttöpaikkaa, enkä voinut vaikuttaa siihen itse mitenkään. Soitinhan jo kaikkiin seuroihin. Lisäksi takareiteni meni katki kahdesti, vaikka olin treenannut talvella kovaa ja hyvin. Päätin unohtaa jalkapallon ja nauttia kerrankin vain kesästä.”

Kesä, normaali elämä ja nuorten aikuisten normaalit harrastukset maistuivat omien sanojensa mukaan ”jalkapallokuplassa” eläneelle Qerimille hyvältä.

”Opin ensimmäistä kertaa työn ja rahan arvon. Samalla tajusin, että olin 5–6 vuotta samanikäisiä ihmisiä jäljessä elämässäni. Olin 23-vuotias, enkä osannut edes maksaa laskua itse. Seurat olivat aina hoitaneet kaiken. En ollut aikuinen”, Qerimi ruoskii itseään.

Kuljettuaan omia polkujaan omalla tyylillään pitkään, Qerimi palasi lopulta samalle polulle keskiverron suomalaistalentin kanssa. Urheilun takia uhratut asiat alkoivat nostaa päätään, esimerkiksi paine saavuttaa tiettyjä virstanpylväitä tiettyyn ikään mennessä. Halu kokea muutakin elämää kuin venyttelyä ja kanapastaa neljän seinän sisällä.

”Futiksen viehätys perustuu sen koukuttavuuteen. Kun teet sitä ja kehityt siinä, se imee sinut koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Jatkat aina vaan ja etsit vielä sitä yhtä mahdollisuutta, josta saisit sen jättipotin, läpimurron. Lopulta huomaat, että elämässä on muutakin.”

Kun takareisi oli kunnossa, Qerimi ei laittanutkaan agenttiaan töihin ja vetäytynyt Talin halliin, vaan lähti Barcelonaan. Ja sieltä Marokkoon. Marokosta Balille, välissä Australiaan ja takaisin Balille. Oleskelua, lomailua, nautiskelua, elämän opiskelua ja ihmisiin tutustumista, kuten Qerimi itse sanoo.

”Kyllä se 5–6 kuukautta oli mun elämän paras life lesson. Tajusin mikä on tavoittelemisen arvoista.”

Suomeen palaavaa miestä odottivat oikeat työt ja kouluun hakeminen. Pelaaminen rajoittui neljään otteluun lopulta Ykköseen nousseen HIFK:n paidassa. Nykyään Qerimi opiskelee kansainvälistä bisnestä Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa, ja luotsaa omaa firmaansa tapahtumanjärjestäjä/promootiofirmaansa Men with Beards. Parrakkaissa miehissä tapahtumien järjestämisessä apuna on ollut muiden muassa entinen KuPS-toppari, nykyisin Kakkosen EIF:ssä pelaava Etchu Tabe.

Pelaaminen on jäänyt, osittain työkiireiden, osittain terveystilanteen takia. Qerimin olkapää putosi paikaltaan talvella Salon Palloilijoiden harjoituspelissä, jossa entinen hyökkääjä luuti topparina. Polven takaristisiteet ovat myös poikki. Mitään päätöksiä uransa suhteen nykyinen yrittäjä ei ole kuitenkaan tehnyt:

”Voisin hyvin kuvitella pelaavani vielä jossain, mutta ammattilaisjalkapalloilijana en enää näe itseäni”, Qerimi kertoo ilman katkeruutta äänessään.

”Ammattilaisuus oli yksi unelmani. Ihmisellä on kuitenkin elämässään useampi kuin yksi unelma. Nyt on niiden muiden unelmien aika. Katsoin ammattilaisjalkapalloilijakortin, en ollut lopulta ollut riittävän hyvä tai onnekas. Nyt täytän seuraavaksi 25 vuotta, ja on rakennettava sitä toista uraa.”

”Jalkapalloon käytetty aika ei ollut missään tapauksessa hukkaan heitettyä. Käytin sen ajan unelmani jahtaamiseen, eihän elämässä voi tehdä mitään parempaa?”

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/

Viime elokuun puolivälissä Lukas Hradeckya pelotti. Midtjylland oli juuri tehnyt viisi osumaa hänen seuransa Brøndbyn verkkoon. Pahinta oli, että Hradecky oli suorastaan lahjoittanut kaksi näistä osumista vastustajalle. Viiden ottelun jälkeen Brøndbyllä oli koossa vain kaksi pistettä. Joukkue oli hävinnyt myös Esbjergille, jossa Hradecky pelasi neljä edellistä kautta. Esbjergin kannattajat pilkkasivat maalivahtia tuon ottelun aikana, ja sosiaalisessa mediassa arvostelua oli tullut koko kesän ajan.

”Pelotti, kun mietin pelin jälkeen, että vaihtuuko nyt maalivahti. Onneksi sain käännettyä kurssin, piti vain raapia itsensä omalle tasolleen. Seuraavan ottelun nollapeli auttoi paljon”, Hradecky kertoo nykyisessä kotikaupungissaan Kööpenhaminassa.

Ehkä mielessä kävivät alkukesän tapahtumat. Hradecky oli ehtinyt kertoa, että Tanskassa hän ei pelaa muualla kuin Esbjergissä. Hätäisen lausunnon jälkeen pöydällä ei ollutkaan pinoa sopimustarjouksista. Belgialainen Club Brugge tarjosi kakkosmaalivahdin paikkaa, mutta hän ei halunnut riskeerata kehittymistään. Venäjän pääsarjaan noussut FC Ural tarjosi sopimusta, mutta ympäristö tuntui epävarmalta. Kun Hradecky siirsi nämä sivuun, jäljelle jäi tarjouksia vain Tanskan liigasta. Myös Esbjergin tarjous, ainoa mahdollisuus pitää sanansa.

”Brøndby oli vaihtoehdoista selkeästi paras, kun asiaa piti taloudellisestikin miettiä. Toki olen pahoillani sanoistani, mutta siirtoani en kadu. Olen oppinut läksyni ja pahoitellut sanomisiani Esbjerg-otteluiden yhteydessä, itsehän pilasin sen suhteen. Onneksi palaute on hiljentynyt. Jos jotkut idiootit eivät vieläkään ymmärrä tilannetta, se on heidän ongelmansa”, Hradecky sanoo.

Esbjerg-ottelussa ympäristö ei ollut Hradeckylle helppo, mutta Brøndbyn kannattajat tukivat häntä virheistä huolimatta. Nukkuva suurseura oli varmistanut edellisellä kaudella sarjapaikkansa vasta viimeisillä kierroksilla, joten kannattajat eivät odottaneet mitään suurta. Silti muutaman vuoden takainen Hradecky ei välttämättä olisi pystynyt käsittelemään tilannetta.

”Aikanaan ensimmäiset noin kymmenen peliä Tanskassa olin kuset housussa. Ei ollut kiva mennä pelaamaan, se oli vain selviytymistä. Tunne muuttui epämukavaksi jo ennen pelejä. Virheet jyskyttivät vielä harjoituksissakin. Kun kolmisen vuotta sitten aloitin ykkösmaalivahtina, stressasin liikaa. Nyt pystyn käsittelemään erilaisia tilanteita, olen rentoutunut todella paljon. Onneksi on ollut maalivahtivalmentajia, jotka ovat opettaneet rauhoittumaan. Heistä olen löytänyt sopivan tuen, enkä ole käyttänyt henkistä valmentajaa”, Hradecky muistelee.

Muutos ei ole ollut pelkästään henkistä, vaan myös pelillistä. Hradecky itse puhuu toistuvasti suuresta muutoksesta, pelokkaasta luottavaiseksi ja laskelmoivaksi. Ammattilaisuran alussa hänelle olivat tärkeitä näyttävät torjunnat, mutta nyt ymmärrys maalivahdin roolista on kasvanut.

Käytännössä Hradecky on aikuistunut maalivahtina. Nuorille rämäpäävahdeille tärkeintä ovat teräsmiesmäiset syöksyt, mutta pohjimmiltaan maalivahtina toimiminen on jotain aivan muuta. Parhaan esimerkin on antanut Hollanin maajoukkueen entinen maalivahti, nykyinen maalivahtivalmentaja Joop Hiele: ”Maalivahtina toimimisessa on kyse siitä, että tunnistaa tilanteen ja löytää siihen ratkaisun. Mitä useammin sitä tekee, sitä helpommaksi se muuttuu.”

Huippumaalivahdit joutuvat venymään harvoin haamupelastuksiin, koska he ratkaisevat tilanteen ajoissa muuten. He sijoittuvat niin, että laukaus tulee suoraan syliin tai järjestävät puolustuksen niin hyvin, ettei laukausta koskaan tulekaan. Juuri näillä avuilla maalivahdit jatkavat uraansa huipulla silloinkin, kun kenttäpelaajat ovat siirtyneet ikämiehiin.

Tilanteiden tunnistaminen, ennakointi, puolustuksen ohjaaminen ja peittäminen eivät näy seuraavan päivän lehdessä, mutta nyky-Hradecky on ihan tyytyväinen otteluun ilman yhtäkään isoa torjuntaa. Lopputulos näkyy tilastoissa. Viime kauden 16 nollapeliä, veskarikollegojen valinta Tanskan Superliigan viime vuoden parhaaksi maalivahdiksi ja tämän kauden kymmenen nollapeliä kertovat, että hän tekee näitä näkymättömiä asioita keskimäärin paremmin kuin kukaan muu Tanskassa. Samalla on pysynyt tarina hauskasta vaistoillaan pelaavasta luonnonlapsesta, sellainen Luxemburg-pelin kantapääsyötön kaltaiseksi kehystetty kuvaus. Hradeckya hieman kauemmin kuunnellessa huomaa, että hän on pohtinut maalivahdin roolia.

”Valmiit mallit erilaisiin tilanteisiin auttavat paljon. Harjoituksista ne mallit tulevat. Pelipäivänä mietin erilaisia visioita. Miten reagoin tietynlaiseen tilanteeseen? Ratkaisu tulee automaation tasolla.”

Hradecky käy aina peliä seuraavana päivänä ottelun läpi maalivahtivalmentajan kanssa. Ennen ottelua he analysoivat lähinnä vastustajan erikoistilanteita. Vapaa-ajallaan Hradecky katselee Tanskan liigaa televisiosta. Hän vertaa toistuvasti itseään siihen ensimmäistä kauttaan Tanskassa pelanneeseen Hradeckyyn, joka pääsi harvoin kentälle ja halusi tehdä näyttäviä suorituksia.

”Tein silloin liikaa aloitteita, hyökkääjät lukivat niitä helposti. Olen kehittynyt peittämisessä, kun olen pelannut koko ajan. 15 maalin mies osaa lukea, jos ennakoin sitä takanurkkaa, mihin hän on aina aiemmin vetänyt. Rankkareissakaan en voi liikaa reagoida vanhoihin tilanteisiin.”

Edellisen rangaistuspotkun Hradecky liimasi. Hänellä ei ollut muistikuvaa vanhan seuransa Esbjergin laukojasta, joten todennäköisyyttä piti hakea muualta.

”Tiesin hänet ylimieliseksi pelaajaksi, joka yritti pitkään tuijottaa ennen potkua. Päätin pysyä pitkään pystyssä. Hän ampui huonon pilkun vasemmalle, johon oikeajalkaiset todennäköisemmin ampuvat.”

Tietoa pelistä on tarjolla koko ajan enemmän. Hradecky ei ole tilastofriikki, eikä hänen tietokoneellaan ole mallinnuksia Tanskan Superliigan rangaistuspotkuja ampuneista pelaajista. Ehkä todennäköisyyksiin ja valmiisiin malleihin silti auttaa, että osaa ajatella matemaattisesti. Hradecky kävi matematiikkapainotteisen lukion ja kirjoitti pitkästä matematiikasta C:n, vaikka vain viisaiden vanhempien painostus sai hänet jatkamaan lukion ajoissa loppuun.

Pitkänäperjantaina Brøndby kohtasi SønderjyskEn. Alkukauden surkeuden jälkeen kööpenhaminalaisten kannattajat ovat pitkästä aikaa saaneet nauttia voittavasta joukkueesta. Ehkä kannattajapäädyssä pohdittiin jo mahdollisia europelejä. Myös Hradeckyn mukaan joukkueen tavoite on neljän joukossa, europeleihin oikeuttavilla sijoilla. Mestaruusunelma oli kadonnut edellisottelun AaB-tappioon. Hradeckyn mukaan täysin ansaitusti, sillä AaB:n prosessi on paljon pidemmällä.

Brøndby kokoontui stadionille puolitoista tuntia ennen alkuvihellystä. Kuten aina, joukkue kävi erikoistilanteet läpi vastustajan avauskokoonpanon saatuaan. Kuka vartioi ketäkin, millaisia tilanteita vastustaja todennäköisesti erikoistilanteista luo. Ottelussa Hradeckyn suurimmat ansiot olivat juuri pelin näkymättömillä alueilla, eivätkä seuraavan päivän iltapäivälehdet maininneet hänen nimeään kuin arvosanoissa. Kerta toisensa jälkeen hän yhdessä topparien kanssa houkutteli syöttelemällä SønderjyskEn kärkipelaajat prässäämään. Kun Hradecky ja topparit olivat luoneet tilan hyökkääjien taakse, hän avasi toistuvasti vastustajien hyökkääjien välistä maata pitkin keskikentän pohjalle Martin Ørnskoville, jolla oli aikaa kääntyä kohti hyökkäyssuuntaa.

”Vasta viimeisen parin vuoden aikana olen ymmärtänyt, että peli on muuttumassa: maalivahdista on tullut alin kenttäpelaaja. Olen aina ollut suhteellisen hyvä jalalla, en ole yksijalkainen. Harjoittelua se vaatii. Kerran viikossa käyn pelaajien kanssa pelaamassa, olen mukana pallonhallintapeleissä”, Hradecky kertoo.

Talvella Tanskassa kaikki on ollut Hradeckyn kannalta hyvin, mutta hän on seurannut huolestuneena kasvattajaseuransa TPS:n taloudellisia ongelmia. Hän kehuu toistuvasti TPS:n tarjoamaa maalivahtivalmennusta, joka nosti hänet ja Jukka Lehtovaaran Suomen eliittiin. Hän toki toivoo, että seuraavilla ikäluokillakin on sama mahdollisuus. Talven tiedottomuus tuntui pahalta, mutta optimisti näkee myrskyn jälkeen kirkkauden.

”On taloudellisissa ongelmissa se hyvä puoli, että pikkuveljeni (Matej) pääsee pelaamaan. Toivottavasti se ei tule liian pian.”

Ajaxin Niklas Moisander lähti Ilta-Sanomien mukaan taloudellisesti kasvattajaseuraansa mukaan. Hradecky ei ole ainakaan vielä lähtenyt, koska kukaan ei ole kysynyt.

”Voisin pohtia, jos sponsoroisin esimerkiksi yhden pelaajan palkan. Hyvä olisi kysyä.”

Kolmas Hradeckya kiinnostava joukkue kokoontuu yhteen heti kauden päättymisen jälkeen. Se joukkue on portilla, näkee unelmansa. Maajoukkue pelaa kolme harjoituspeliä toukokuun lopulla, minkä jälkeen näytöt syyskuussa alkavan EM-karsinnan alkuun on annettu. Toukokuun lopun Baltic Cupin jälkeen joukkue kokoontuu seuraavan kerran vasta karsintojen alla.

”Olemme saaneet pari vuotta harjoitella ja pelata aika rauhassa. Nyt annamme medialle ja kannattajille luvan asettaa paineita. Sitten vain näytämme, että olemme siihen valmiita.”

Nollapeliennätykset eivät ole vieneet Hradeckya maajoukkueen ykkösmaalivahdiksi. Maajoukkueen maalivahtitilanne on selkeytynyt Mixu Paatelaisen alun hapuilun jälkeen selkeämmäksi. Niki Mäenpään ja Hradeckyn takana on pitkä matka seuraaviin ehdokkaisiin.

”Valitettavasti Niki on sen ratkaisevan askeleen edellä. En voi kuin pelata mahdollisimman hyvin täällä. Odotan ja lasken, että saisin pelata ainakin yhden kolmesta harjoitusottelusta, kun on viimeinen aika näyttää. Ei missään ole lyöty lukkoon, että Niki pelaisi kaikki pelit, vaikka hän aloittaisi syyskuussa. Jos minun hommani on tukea Nikiä, sitten tuen kisoihin asti.”

Hradecky uskoo jatkavansa ensi kaudella Brøndbyn tolppien välissä, sopimusta on kolme vuotta jäljellä. Hän on tyytyväinen tähän kauteen, mutta ei koe olevansa liian hyvä Tanskaan. Sunnuntain Kööpenhaminan derbyn tasapelin jälkeen Brøndby on sarjassa neljäntenä, viisi pistettä takana tulevan Esbjergin edellä. Tavoite europeleistä näyttää toteutuvan, kun kolme kierrosta on jäljellä.

”Urheilutoimenjohtajamme linjasi juuri lehdessä, että Luke ei lähde ainakaan halvalla. Olen tyytyväinen pelatessani mahtavien faniemme edessä, mutta toki haluan ylöspäin. Voisin nähdä itseni Saksassa tai Hollannissa”, Hradecky pohtii.

Yhtäkään vaihtoehtoa Hradecky ei sulje pois. Sen hän oppi viime kesänä.

Jalkapallolehti pyörii joukkorahoituksella. Muutu lukijasta tukijaksi täällä: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/