Monet odottivat Helmareilta murskavoittoa Montenegrosta joka on naisjalkapallon kääpiöitä. Irlantia vastaan Suomi oli ottelun alkua lukuun ottamatta selkeänä altavastaajana 2–0-maaliin asti. Uefan tilastojen mukaan hyvät maalintekopaikat olivatkin Irlantia vastaan 4–0 Irlannille ja Montenegroa vastaan vain 3–0 Suomelle. Nämä luvut kuvaavat hyvin nähtyjä pelejä, vaikka Montenegron yksin läpi -tilanne ottelun lopusta onkin niistä jäänyt tilastoimatta.

Kun tulokset ovat näin hyviä, niin missään nimessä negatiivisuuteen tai ylikriittisyyteen ei ole tarvetta. Yhtä selvää kuitenkin on, että mikäli jatkossa peliesitykset tuottavat pääkilpailijoita vastaan pelejä, joissa vastustaja luo selkeästi enemmän hyviä maalintekopaikkoja, niin pistesaldokaan ei enää samaan tahtiin kartu.

Jalkapallon olemus

Kuningas jalkapallon jäsentelyssä toistuvat usein erilaiset jännitteet. Onko kyse taito-, juoksu- vai älypelistä? Pitäisikö pelin olla pelaajien peli, vai pitäisikö pelaajien toimintaa mikromanageroida ja kuinka paljon? Yksi perinteisimmistä jännitteistä on yksilön ja joukkueen välinen suhde. On selvää, että mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä selvemmin jalkapallo on yhteistyön peliä. Korkealla tasolla myös vaatimukset yksilön peruspelaamiselle kasvavat merkittävästi.

Toisaalta jotkut yksilöt myös erottuvat erikoisosaamisellaan, millä on kiistatta iso merkitys lopputulokseen. Siinä missä Tinja-Riikka Korpela torjui upeasti Ruesha Littlejohnin vedon yläriman alta, ei Irlannin maalissa Emma Byrne saanut astetta helpompaa Emma Koiviston keskityspalloa ohjattua riman oikealle puolelle.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on viime vuosina päästy astetta syvemmälle joukkueiden pelitavasta keskustellessa. Sen myötä mukaan keskusteluun on tullut myös hieman epämääräinen ja määrittelemätön termi, peruspelaaminen. Tässä tekstissä peruspelaamisella viitataan kaikkiin niihin jalkapallopelin ilmiöihin, jotka toistuvat kentällä jatkuvasti pelitavasta riippumatta. Lähdenkin nyt tarkastelemaan Helmareiden kahden ensimmäisen karsintaottelun peliesityksiä hyökkäyspelin kautta paitsi pelitavallisten, niin myös yhden peruspelaamisen perusyksikön eli 1v1-tilanteiden kautta.

1v1-pelaaminen

Pelaaja vastaan pelaaja. Tästä osa-alueesta jää yleisessä keskustelussa usein hyvin yksipuolinen kuva. Kyllä, vastustajan ohittaminen on yksi 1v1-pelaamisen osa-alue, mutta lukumäärällisesti se on neljästä hyökkäyspelin 1v1-tilanteiden osa-alueista (1v1 pallottomana, suojaaminen, jalan avaus ja ohittaminen) se harvinaisin.

Yleisin tilanne on luonnollisesti 1v1-tilanne pallottomana. Näissä tilanteissa pelaajan tulisi osata säädellä omaa pelitilaansa eli hänen edustansa ja lähimmän vastustajan väliin jäävää aluetta. Omaa pelitilaa voi säädellä peliasentoa muuttamalla, liikkumalla tai vaikka harhauttamalla vastustajaa ensin pienellä juoksulla ennen pelattavaksi liikkumista.

Pallon kanssa 1v1-tilanteessa voi joko pyrkiä pallon suojaamiseen, jalan avaamiseen tai ohittamiseen. Suojatessa vastustaja on prässäämässä kontaktietäisyydellä ja peliasentona on joko kylki- tai negativiinen peliasento. Tällöin tavoitteena on säilyttää pallonhallinta omalla joukkueella, yleensä tiputtamalla pallo tukemaan tulevalle pelaajalle. Jalan avauksella pyritään vastustajan prässin alla avaamaan syöttölinja tai laukaisupaikka. Ohittamisesta on kyse silloin, kun pyritään etenemään pallon kanssa puolustajan selustassa olevaan tilaan.

Montenegro ryhmittyy

Suomen ottelu Montenegroa vastaan oli hyvin kaksijakoinen. Ensimmäisellä puoliajalla Helmareilla oli isoja vaikeuksia luoda maalintekopaikkoja. Ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet murtautumisvaiheen toiminnasta, vaan siitä, ettei laadukkaille murtautumispaikoille päästy tarpeeksi usein. Usein kun ottelun luonne on osaavampi vastaan heikompi, niin paikkoja syntyy enemmän ottelun loppupuolella. Tämä selittyy sillä, että toisen puoliajan edetessä heikomman joukkueen puolustus alkaa rakoilemaan paremman joukkueen pallonhallinnan tuoman juoksutuksen tuottaman fyysisen ja psykologisen väsymyksen myötä. Montenegroa vastaan Suomi pääsi kuitenkin heti toisen puoliajan alusta lähtien merkittävästi paremmin murtautumisalueille. Jalkapallolehden toimitus ei ole saanut käsiinsä podcastia Helmareiden taukokeskusteluista, mutta pelistä katsottuna sinivalkoiset alkoivat toteuttaa kahta 1v1-tilanteiden peruspelaamisen tekijää astetta laadukkaammin.

Ensimmäisellä puoliajalla suomalaisilla oli isoja haasteita hallita omaa pelitilaa, mikä parani merkittävästi toisella puoliajalla. Lisäksi sinivalkoiset hyödynsivät toisella puoliajalla merkittävästi paremmin pallon suojaamista etenemisen apuna. Kuvaavaa onkin että kun ensimmäisellä puoliajalla Helmarit pelasivat pallon edetessään suojaukseen yhdeksän kertaa, niin kyseinen määrä kaksinkertaistui toiselle puoliajalle ja myös onnistumisprosentti nousi hieman: 77 prosentista 83:een. Onnistuneiden etenemisten määrä tätä peruspelaamisen elementtiä hyödyntäen nousi siis seitsemästä viiteentoista.

Ensimmäisen puoliajan aikana pelinavaus- ja rakenteluvaiheessa suomalaisilla oli usein liikaa pelitilaa. Eli palloa liikutettiin liian kaukana vastustajan ylimmistä linjoista, mikä tarkoitti, ettei Suomi onnistunut liikuttamaan Montenegron ryhmitystä niin nopeasti, että sijoittumisvirheitä olisi tullut. Tästä seurasi, että Suomi lähti usein yrittämään etenemistä tilanteessa missä vastustaja oli hyvin ryhmittynyt ja pelitilaa oli vaikea löytää. Kun ahtaassa pelitilassa ja usein negatiivisessa peliasennossa haettiin etenemistä, niin heikompikin vastustaja pystyi ne korkealla prosentilla estämään. (Esimerkki tästä nähdään yllä olevassa Ylen lähetyksen pohjalta tehdyssä havainnollistuksessa: Nora Heroumille pelataan pallo ahtaaseen tilaan. Suojaamisen ja pallon liikuttamisen sijaan hän yrittää kääntyillä pienessä pelitilassa organisoitunutta puolustusta vastaan. Tuloksena on pallonmenetys.)

Toista puoliaikaa oli pelattu alle viisi minuuttia kun Suomi hyökkäsi tehden edellä mainitut asiat erittäin laadukkaasti. Pallo pelattiin painopistettä vaihtaen Emmi Alaselle, joka oli lähellä Montenegron ryhmitystä, houkutellen kaksi pelaajaa itseensä kiinni. Suomen hyökkäyspelin moottorin pelitila jäi minimiin, mutta hänellä oli riittävästi 1v1-peruspelaamisen osaamista, joten hän pelasi ahdistettuna helpon ratkaisun positiivisessa peliasennossa olleelle Katri Mattsonille.

Sekunnin päästä Alanen olikin saanut jo pallon takaisin häneen kiinni rynnänneen puolustajan selustaan. Tämän jälkeen Alanen syötti pallon Adelina Engmanille seuraavaan linjaan suojaukseen ja liikkui itse pelattavaksi. Engman suojasi hienosti 1v1-tilanteen ja pelasi pallon takaisin Alaselle, minkä jälkeen Helmarit olivat edenneet kymppialueelle puolustuslinjan eteen tavalla, joka oli repinyt vastustajan puolustuslinjan muodon sekaisin. Seurauksena oli erinomainen maalintekotilanne, mutta ei maalia.

15 minuuttia myöhemmin Suomi rakensi hyökkäyksen täsmälleen samoista elementeistä. Pallo käytettiin lähellä vastustajan ryhmitystä suojauksessa, mutta ahtaasta pelitilasta ei edetty, vaan tehtiin klassinen in-out -suoritus, jossa pallo tiputettiin takaisin tukena olleelle pelaajalle, joka pelasi sen välittömästi prässäämään liikkuneen vastustajan selustaan. Näin edetessä Suomen pelaajista sekä Linda Sällström että erinomaisesti karsintaottelut aloittanut Natalia Kuikka osasivat sijoittua niin, että heillä oli riittävästi pelitilaa. Seurauksena erinomainen maalintekotilanne ja ottelun ratkaissut maali.

Vain joukkueen sisällä olevat pelaajat pystyvät varmasti sanomaan kuinka suuri osa näistä esimerkeistä ja muista toisen puoliajan hyvistä suorituksista johtui yksilöiden korkeatasoisesta peruspelaamisesta ja kuinka suuri osa joukkueen pelitavasta. Mitään vastakkainasettelua näiden osa-alueiden välille on kuitenkin turha rakentaa, sillä ne kulkevat käsi kädessä: mitä korkeampi peruspelaamisen taso on, sitä helpompaa pelaajien on pelitapaa toteuttaa.

Irlanti prässää

Ensimmäisessä ottelussaan Helmarit oli selkeä ennakkosuosikki. Irlantia vastaan vierasottelussa kotijoukkue kontrolloi peliä ja Suomi pyristeli mukana. Vahvojen alkuminuuttien jälkeen Suomen pallonhallintajaksot jäivät jatkuvasti lyhyemmiksi Irlannin prässätessä ja paine siirtyi enemmän ja enemmän Suomen maalille, kunnes 0–2-osuma vapautti Suomen peliä ja murskasi Irlannin toiveet.

Suomen pelitavallinen ongelma oli pallonhallinnan heikkous. Erityisesti aikaisen johtomaalin jälkeen Helmareilla ei ollut edes tarvetta varsinaisesti edetä pitkillä hyökkäyksillä, mutta kun Suomi säännöllisesti menetti pallon nopeasti, niin paine omassa päässä kasvoi. Samalla on annettava tunnustusta Irlannille, jonka korkea prässitaso oli hyvin organisoitu. He pystyivät pakottamaan suomalaiset antamaan prässin alta lähteviä pitkiä syöttöjä, jotka he isolla prosentilla puolustuslinjassaan katkoivat.

Mikäli Helmarit haluaa päästä EM-kisoihin, on selvää, että Suomen on pystyttävä pelaamaan paremmin tällaista prässiä vastaan. Minimitavoite on, että palloa pitää pystyä pitämään riskittömästi niin, että joukkue saa lepoaikaa. Hyökkäyspelitavan kannalta se tarkoittaa, että pelinavaamis- ja rakenteluvaiheen yhteistyö on organisoitava yhtenäiseksi. Toisaalta se luo myös painetta yksilöiden peruspelaamiseen.

Irlannin prässiä vastaan suomalaisten ongelmat hyökkäyspelin 1v1 -tilanteissa niin pallottomana kuin pallollisena tulivat todella vahvasti esiin. Irlantilaiset pystyivät jatkuvasti luomaan Suomen 2v1- tai jopa 3v1-tilanteista 1v1-tilanteita sulkemalla syöttölinjan ja juoksemalla kovaa kohti pallollista pelaajaa. Erityisesti puolustuslinjan pelaajien peruspelaamisen tulisi olla sillä tasolla, että näissä tilanteissa osataan automaattisesti sijoittua niin että oma pelitila maksimoituu ja pallon saatua avata jalka siirtämällä palloa prässin alla sen verran sivuun, että haluttu syöttölinja aukeaa.

Puolustuslinjan lisäksi pelinavaamisvaiheen pallonhallinnassa keskikentän keskustan pelaajien rooli korostuu. Vaikka pelaaja ei olisi taiturimainen pallonkäsittelijä, niin peruspelaamisen elementtejä laadukkaasti tekemällä pystyy selviytymään vaikeammastakin tilanteista. Esimerkiksi Annika Kukkosen rooli joukkueessa ei ole olla pallollisen pelaamisen johtohahmo, mutta tämän esimerkin kaltaisissa tilanteissa Suomen on yksinkertaisesti pystyttävä säilyttämään pallonhallinta itsellä.

Prässi ei ole kovaa ja keskikentällä on tilaa. Jos Kukkonen liikkuisi kaksi askelta alaspäin ja kääntyisi positiiviseen peliasentoon, olisi hänen mahdollista jatkaa peliä painottoman puolen topparille ja Irlannin prässi olisi purettu.

Erinomainen esimerkki hyvästä peruspelaamisesta prässin alla tuli Irlanti-ottelussa 12 minuutin jälkeen. Pallo pelattiin Mattsonille laitaan, johon Irlannilta tuli prässi, jonka tavoitteena oli saada Katri Mattson pelaamaan laitaa pitkin kohti Irlannin ylivoimaa. Mattson otti ensimmäisen kosketuksen lähelle kroppaa keskustan puolelle ja kun puolustaja ei hidastanut vauhtiaan, niin Mattson avasi 1v1-tilanteessa jalan keskustan puolelle ohittaen hetkellisesti prässin. Tämä tarjosi Mattsonille aikaa havainnoida useita syöttövaihtoehtoja. Vaikka seuraava ratkaisu olikin heikko, niin Engmanin ja Kuikan erinomaisen 1v1 kamppailu- ja peruspelaamissuoritusten seurauksena Suomi pääsi etenemään ja pallo kaivettiin vastustajan verkosta.

Kuinka paljon kyse on pelitavasta, kuinka paljon yksilön osaamisesta peruspelaamisessa? Vaikea sanoa joukkueen ulkopuolelta. Pelitavan tulee kuitenkin aina tukea pelaajien ominaisuuksia, eli jos pelaaja joutuu jatkuvasti pelaamaan heikoilla osa-alueillaan, niin pelitapa on huono. Selvää onkin, että päävalmentaja Jeglertzin pitää pystyä luomaan vähintään pallonhallinnan säilyttäviä pelitavallisia malleja Helmareille pelinavaamis- ja rakenteluvaiheisiin, jos Suomi aikoo kovempia maita vastaan pystyä pisteitä säännöllisesti tuottaviin peliesityksiin.

Irlanti ohittaa

Irlanti-ottelussa korostui myös 1v1-ohittamisen merkitys etenemisessä ja murtautumisvaiheessa. Irlannin vasemmalla laidalla pelannut Julie-Ann Russell oli jo ensimmäisellä puoliajalla mukana kahdessa Irlannin vaarallisessa hyökkäyksessä. Neljäntoista peliminuutin jälkeen hän sai nopeassa hyökkäyksessä pallon laitaan, pyrki 1v1-ohitukseen, sai jalan auki ja ampui tulisesti.

Tilanteessa Russell toteutti hienosti 1v1-ohittamisen peruspelaamisen laatutekijöitä. Hän piti kuljetusnopeuden korkeana uhaten liikkua laidan puolelta ohi. Tämä pakotti puolustajan heikkoon tasapainoon. Pieni uhkaus keskustaa kohti ja kääntö takaisin laidan puolelle avasi maalintekotilanteen, vaikka ohitus jäikin vajaaksi.

Suomellakin oli 1v1-tilanteensa. Kaikki niistä eivät missään nimessä olleet huonoja yrityksiä, mutta kyseisen peruspelaamisen osa-alueen laatutekijöitä korostaaksemme, tässä oli Russelliin verrattuna päinvastainen esimerkki. Adelina Engman pääsi täysin puhtaaseen 1v1-tilanteeseen boksin rajalla, mutta kuljetti hitaasti suoraan kohti puolustajaa. Näin puolustajan oli mahdollisimman helppoa säilyttää tasapaino ja reagoida mahdollisiin vetoihin tai suunnanmuutoksiin. Engman yrittikin hieman siirtää palloa ja laukaisi, mutta puolustajalla ei ollut mitään ongelmia peittää vetoa.

Ottelussa nähtiin myös erinomainen esimerkki 1v1-ohittamisen tuomista mahdollisuuksista syöttöpelin suhteen. Palaamme takaisin Russelliin. Hänen 1v1-suorituksensa olivat Suomelle uhka. Näin ollen häntä puolustettaessa hänelle annettiin joko tietoisesti tai vaistonvaraisesti hieman enemmän tilaa pallon kanssa, ja näin ylisuojeltiin omaa selustaa ohituksilta. Tämä on looginen tapa puolustaa, mutta samalla se helpottaa hyvä 1v1-ohittajan mahdollisuuksia edistää peliä syöttöpelin kautta.

40 peliminuutin kohdalla Russell sai irtopallon itselleen keskialueella ja ehti juuri ja juuri kääntyä. Suomella olisi ollut mahdollisuus iskeä kiinni, mutta riski tulla ohitetuksi oli suuri. Näin Russell pääsi antamaan peliä edistävän syötön, peli eteni painottomalle puolelle ja hetken päästä vaadittiin Korpelalta upea kaksoistorjunta pitämään Suomen maali puhtaana. Mikäli Russellilla ei olisi 1v1-ohittamisen uhkaa ollut, ei kyseinen hyökkäys olisi laidan ahtaasta tilasta enää edennyt.

Lopuksi

Viimeiseen esimerkkiin liittyy tietenkin paljon muitakin tekijöitä kuin yksi Russellin hetkellinen 1v1-tilanne keskialueella. Jalkapallo on moniulotteinen peli, jossa esimerkiksi peruspelaamiseen ja pelitapaan liittyvät tekijät soljuvat yhdessä pelin virrassa. Nämä yksittäiset esimerkit kuvaavat kuitenkin hyvin pelien yleiskuvaa ja havainnollistavat peruspelaamisen korkean tason vaatimuksia kansainvälisellä huipputasolla.

En tiedä kuinka monta kunnon harjoitusta Helmarit pystyy vuoden aikana yhdessä tarkalleen tekemään, mutta määrä on varmasti pieni. Se aiheuttaa isoja haasteita valmennukselle. Tärkeää olisikin tunnistaa pelaajien ominaisuudet nimenomaan peruspelaamisen eri osa-alueilla ja rakentaa pelitapa niin, että pelaajat pääsevät hyödyntämään vahvuuksiaan.

Yksi suurimmista kysymyksistä Helmareiden valmennukselle tulevia karsintoja ajatellen onkin, että onko Suomen pelaajistossa riittävästi pallonhallinnan vaatimaa peruspelaamisen osaamista kovimpia pelejä ajatellen, jotta pelitapaan voi rakentaa vähintään puolustamista helpottavan pallonhallintavaiheen? Jos pelaajilta löytyy peruspelaamisen osaamista tarpeeksi, niin loppu on enää kiinni valmennustiimin osaamisesta. Jos ei löydy, niin pelitapa on rakennettava muiden tekijöiden varaan. Seuraavan kerran vastauksia näihin kysymyksiin nähdään 27. lokakuuta, kun Suomi kohtaa Espanjan Helsingissä.

”Toivottavasti Suomi uskaltaa pelata rohkeasti.” Lausahdus kuuluu yhtä varmasti tv-asiantuntijoiden kuin useiden satunnaiskatsojienkin suusta. Kuinka monella heistä on käsitys siitä, mitä he pelirohkeudella tarkoittavat?  Ja vaikka olisikin, ovatko nämä käsitykset yhtenäiset?

Suomessa ei ole yhtenäistä jalkapallosanastoa. Pelirohkeus ei tee tässä suhteessa poikkeusta: vaikka monet siitä puhuvat, niin harva osaa sitä konkretisoida. Itsekään en osannut ennen tämän tekstin kirjoittamista pelirohkeus termiä itselleni avata täsmällisesti. Yleensä puhekielessä pelirohkeudella viitataan peliin, jossa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, erityisesti oman eteenpäin vievän hyökkäyspelin ansiosta. Pelirohkeuteen liitetään riskien pelkäämättömyys, jonka uskotaan tuovan hyvä lopputulos. Lisäksi rohkeus on erittäin positiivisesti arvolatautunut sana, eli pelirohkeus on aina jotain positiivista, hyvä asia. Pelirohkeutta löytäisi tietenkin jokaisesta pelinvaiheesta. Tässä tekstissä käsittelemme kuitenkin pelirohkeutta vain puhekielessä yleisimmän näkökulman eli hyökkäyspelin kautta.

Miten pelirohkeus määritellään? Käsite ’rohkeus’ kertoo meille, että olemme tekemisissä itseluottamuksen kanssa. Joukkuelajissa itseluottamus syntyy uskosta omiin kykyihin ja joukkueen kykyihin suhteessa käsillä olevaan tehtävään. Pelirohkeudella on näin ollen jalkapallossa yksilö- ja joukkuenäkökulma, joita on vaikea erottaa toisistaan. Käytännössä pelirohkeus on optimaalista tasapainoilua oman osaamisen, joukkueen osaamisen ja riskitasojen välillä.

Pelirohkeuden riskit

Pelirohkeuden vaatimiseen sisältyy valitettavan usein kaksoisstandardi. Vaaditaan korkeampaa riskitasoa hyökkäyspelissä, mutta mikäli nämä riskit toteutuvat, syy löytyy jostain muualta kuin liiallisesta pelirohkeudesta. Kun rajallisen taitotason joukkueelta vaatii korkeaa pelirohkeutta, lopputuloksena on usein myös huonoja suorituksia, koska osaaminen ei haastavissa tilanteissa riitä. Havainnointi jää puutteelliseksi, valinnat ovat heikkoja tai tekniset suoritukset epäonnistuvat. Nämä ongelmat ovat tällöin välillistä seurausta pelirohkeudesta.

Suomi lähti pelaamaan ”aktiivisesti” ja ”rohkeasti” Romaniaa vastaan. Ensimmäisen 80 minuutin aikana vastustajan kaikki neljä potentiaalisinta mahdollisuutta tehdä maali syntyivät tilanteista joissa suomalaispelaajan pallollisen pelin osaamisen rajat tulivat vastaan. Jarkko Hurme ei hallinnut negatiivisen peliasennon tilannetta ja Romanialle syntyi 2 vastaan 1 -tilanne Toiviota vastaan rankkarialueen kulmaan. Hetemaj’n epäonnistunut kantapääkikka toi Romanialle vielä paremman 2v1 -tilanteen boksin rajalle, Moisander kuitenkin puolusti sen erinomaisesti. Toisen puoliajan alussa suomalaispelaaja kääntyili puutteellisen havainnoinnin seurauksena keskikentällä kahta vastustajaa vastaan ja menetti pallon. Seuranneesta hyökkäyksestä tuli kulmapotku, jonka heikon puolustamisen seurauksena Romania sai vaarallisen maalintekopaikan. Suomen iloksi maalia ei syntynyt, mutta kaksi minuuttia myöhemmin joukkue ei ollut yhtä onnekas.

Kasper Hämäläisen pallonmenetykseen on pintapuolisesti suomalaisessa urheilumediassa pureuduttukin. Mistä tilanteessa oikeastaan oli kyse? Tekikö Hämäläinen tyhmänrohkean valinnan haastaa negatiivisesta peliasennosta kaksi romanialaista? Tilanne alkoi Eremenkon korkeatasoisesta osaamisesta. Hän katkaisi syötön, harhautti välittömästi tekevänsä kantapääkikan, mutta pelasikin erinomaisen syötön Sparville, mahdollistaen näin Suomen nopean hyökkäyksen liikkeellelähdön.

Hämäläinen havaitsi heti, että hänen ympärillään on tyhjää tilaa ja Sparvilla on mahdollisuus syöttää hänelle. Hämäläinen katsoi ensin vasemman olkansa yli, sitten hetken päästä oikean olkansa yli. Syöttöä vastaanottaessaan hän lähti negatiivisesta peliasennosta kääntymään taakseen tyhjään tilaan, jonka hän oli aiemmin havainnut. Selvästi yllätyksekseen Hämäläinen törmäsi kirjaimellisesti vastustajan puolustajaan.

Hämäläisen valinta ei siis ollut liian pelirohkea, pelillisesti tyhmä käännös negatiivisesta peliasennosta päin vastustajan prässiä. Hän ei yrityksistä huolimatta pystynyt havaitsemaan takanaan olevaa puolustajaa. Tämä johtui keskikenttäpelaajan puutteellisesta osaamisesta peliasennoissa. Hän olisi havainnut puolustajan kylkipeliasennosta, ja aikaa negatiivisen peliasennon muuttamiseksi kylkipeliasentoon ottamiseen olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Väärästä peliasennosta johtunut puutteellinen havainnointi oli siis väärään valintaan johtanut välitön tekijä, ei liiallinen pelirohkeus.

Hämäläisen tapaus oli vain yksittäinen tilanne, jolla oli isot seuraukset. Kuitenkin vastaavia tilanteita, joissa suomalainen pelaaja teki liian korkean riskitason ratkaisun tai ajautui osaamistasolleen liian vaikeaan tilanteeseen, oli Romaniaa vastaan useita. Mikä myös oleellista, vastustajan parhaat maalintekoyritykset olivat seurausta näistä tilanteista. Romania-ottelussa Suomen hyökkäyspelin pelirohkeuden riskit realisoituivat ja olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä heikkoon tulokseen.

Pelirohkeuden hyödyt

Romania-pelin takaiskuista huolimatta Suomi on kahdessa edellisessä karsintaottelussa hyötynyt paljon pelirohkeudesta. Unkaria vastaan ottelu ei alkanut Suomen pelisuunnitelman mukaan. Kotijoukkue pystyi tuomaan pallon toistuvasti lähelle Suomen maalia ja luomaan ainoan hyvän maalintekopaikkansa, eikä Suomi saanut omaa pallonhallintavaihetta käyntiin. 17.–30. peliminuutin välillä Suomi pelasi seitsemän pitkää hyökkäystä, joissa kaikissa pallo käytettiin kentän keskustassa vastustajan linjojen välissä. Kaksi ensimmäistä näistä hyökkäyksistä päättyi vastustajan syötönkatkoon ja potentiaaliseen nopeaan hyökkäykseen. Suomi kuitenkin puolusti tilanteet hyvin ja jatkoi pelisuunnitelmansa mukaisesti, mikä on hyvä esimerkki pelaajien itseluottamuksesta suhteessa joukkueen pelisuunnitelmaan myös vaikeilla hetkillä. Eli pelirohkeudesta.

Seuraavassa viidessä pitkässä hyökkäyksessä Suomi pystyi etenemään keskustan kautta murtautumisvaiheeseen asti ja menetti pallot syvällä vastustajan päässä. Tämä helpotti merkittävästi Suomen puolustuspelaamista. Näin Huuhkajat saivatkin Unkarin hyökkäykset katkaistua korkeammalla, mikä helpotti hyökkäyspelaamista entisestään. Nämä pitkät hyökkäykset sisälsivät pallonmenetyksen riskin vaara-alueella, mutta olivat Suomen pelisuunnitelman mukaisia ja vaara-alueilla toimittiin riskittömästi. Kyseiset hyökkäykset toivat yhden puolittaisen maalipaikan, mutta ensisijaisesti ne olivat pallonhallinnalla puolustamista. Tämän jälkeen Suomi sai myös enemmän onnistumisia pallonhallintapelissä, joiden seurauksena syntyi pelin vahvin vaihe sinivalkoisten kannalta sekä toinen Suomen hyvistä maalintekopaikoista.

Hyviä esimerkkejä hyökkäyksen pelirohkeudesta löytyi myös Romania-ottelusta. Peliä oli käyty 13 minuuttia, kun Suomi liikutteli palloa alakerrassa. Se todennäköisesti vaikutti juuri siltä samalta hitaalta ja tehottomalta pallonsiirtelyltä, miksi Huuhkajien peliä on huonojen tulosten jälkeen usein kutsuttu. Suomi ei nimittäin lähtenyt eteenpäin, vaan siirteli palloa ja vielä samalla laidalla. Mikä pahinta, teki sitä hitaasti.

Tämä hidas syöttely liikutti kuitenkin Romaniaa lähemmäs palloa luoden tilaa vastakkaiselle laidalle. Suomi vaihtoi painopisteen Moisanderin kautta vastakkaiselle laidalle Ringille. Ring ei aivan ehtinyt kuljettaa Romanian ensimmäisen linjan ohi, mutta ryhmitys oli saatu houkuteltua niin pitkälle oikealle laidalleen, etteivät he ehtineet ryhmittyä enää yhtä tiiviisti kentän toiselle puolelle. Pukki löysi tilan linjojen välistä ja tuli palloa vastaan negatiivisessa peliasennossa, tiputtaen pallon riskittömästi Sparville positiiviseen peliasentoon.

Pukin juoksu ja vastustajan liikuttaminen syvyyssuunnassa oli viimeinen niitti Romanian hyvin organisoidulle puolustusmuodolle: kahden alimman linjan väliin jäi iso tila. Eremenko liikkui välittömästi muodostuneeseen tilaan johon Sparv myös pallon toimitti. Alle kahdessa sekunnissa Hetemaj oli ensimmäistä kosketusta vaille nokikkain Tătăruşanun kanssa.

Tilanteessa Suomi tunnisti erinomaisesti ne hetket, jolloin pitää uskaltaa vain pitää palloa ja houkutella rauhassa vastustajia liikkumaan. Yksi vaikeimpia pelirohkeuden muotoja on säilyttää pallonhallinta silloin, kun olet tunnistanut, ettei eteneminen ole kannattavaa. Kun tyhjää tilaa oli luotu ja eteneminen oli mahdollista, lähti Suomi heti pelirohkeasti pelaamaan omaan pelitavan tyypillisimmillä malleilla, joilla saatiin Suomen paras murtavien syöttöjen antaja kylkipeliasentoon kymmenen metrin sisälle vastustajan linjasta. Vieläpä tilanteessa, jossa vastustajan puolustuslinja oli liikuttamisen jäljiltä epäorganisoitunut. Maalia ei syntynyt, mutta tilanne oli Suomen hyökkäyspelin pelirohkeutta parhaimmillaan.

Pelirohkeus paatelaisessa joulukuusessa

Huuhkajilla on yksi perustavanlaatuinen ongelma arvokisoihin selviytymisen kannalta: vastustajilla on nyt ja lähitulevaisuudessa paremmat pelaajat. Vaikka arvontatulos meneillään olevissa karsinnoissa oli erinomainen, lähtökohta oli edelleen sama: Suomen on jätettävä taakseen vähintään Romania, Kreikka tai jatkokarsintojen vastustaja. Käytännössä siis maa, jolla on paremmat pelaajat kuin Suomella.

Välittömänä seurauksena on, että Suomen A-maajoukkueen on oltava yhdessä selvästi enemmän kuin osiensa summa, jotta kisalippuun on edes teoreettiset mahdollisuudet.

Minkälaisella reseptillä Suomi sitten pystyisi nykymateriaalilla, pelijärjestelmällä ja pelitavalla todennäköisimmin entistä parempaan peliesitykseen ja sitä kautta todennäköisemmin parempaan tulokseen? Miten pelirohkeus istuu tähän kuvaan? Kuinka suurella pelirohkeudella hyökkäyspeliä tulisi pelata?

Suomen kaksi avainpelaajaa, Moisander ja Eremenko, perustavat molemmat pelinsä pallokosketuksien suureen määrään. Suomella ei ole puolustussuuntaan erityisen vahvoja pelaajia, eikä erityisen hyviä pelaajia syvältä lähteviin nopeisiin hyökkäyksiin. Näin ollen on luonnollista, että Suomi pyrkii otteluissa pallonhallintaan.

Suomen pelaajien keskimääräinen osaamistaso pallonhallintapelissä ei ole kansainväliseen tasoon suhteutettuna korkeaa. Huuhkajilla on myös haasteita laitapuolustajien 1 vastaan 1 -puolustuspelaamisen sekä avoimen pelin ja erikoistilanteiden keskityspallojen puolustamisen kanssa. Tästä syystä Suomen pallonhallintapelin tavoitteena tulisi itseään kovempia tai samantasoisia maita vastaan olla ensisijaisesti puolustaminen. Mitä enemmän sinivalkoiset pitävät palloa, sitä vähemmän Hurmeen tarvitsee pelata 1v1-tilanteita Dzsudzsákia vastaan ja sitä vähemmän keskuspuolustajien tarvitsee puolustaa keskitystilanteita ja niistä seuranneita irtopalloja.

Pitkien hyökkäysten ensisijaisena tavoitteena tulisikin olla kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto. Tämä tarkoittaa pallonmenetystä mahdollisimman kaukana omalta maalilta, mielellään laidalla. Näin Suomella on todennäköisemmin tarpeeksi pelaajia vastaanottamassa vastustajan nopeaa hyökkäystä. Lisäksi nämä antavat erinomaisia tilanteita iskeä välittömällä prässillä vastustajaan ja saada todella vaarallinen vastahyökkäyksen vastahyökkäys, sillä vastustajalla on hyökkäyksen käynnistämisen jäljiltä erittäin todennäköisesti heikko kenttätasapaino.

Tämäntyyppisten hyökkäysten rakentelu vaatii kuitenkin riskitasolla tasapainoilemista – juuri oikean määrän pelirohkeutta. Jotta hyökkäykset päättyvät riittävän ylhäällä, on pallo pelattava sinne joko ilmassa usean linjan yli tai maassa linjojen läpi, yleensä linja kerrallaan. Ensimmäisessä on heikot mahdollisuudet saada palloa ylhäällä enää oman joukkueen kontrolliin, jälkimmäinen vaatii korkeatasoista ja kärsivällistä vastustajan liikuttamista. Pelirohkeuden tulisi tällaisessa hyökkäyspelissä konkretisoitua niin, että syöttöpelin tavoitteena on saada vastustajan ryhmitys liikkeelle. Vasta kun vastustajan liikuttaminen yhdistettynä pallottomien pelaajien liikkeisiin repii vastustajan muodon sisälle tyhjiä tiloja, tulee pyrkiä etenemään. Tällöinkin ahtaassa tilassa ratkaisujen on oltava erittäin riskittömiä.

Riskittömyyden tarvetta kuvaa hyvin Romania-ottelussa tapahtuneet pallollisen ratkaisut vastustajan prässätessä negatiivista peliasentoa. Suomalaisten pelaajien onnistumisprosentti kääntymisessä, kikkailuissa tai muissa peliasennon vastaisissa ratkaisuissa oli 38. Peliasennon mukaiset ratkaisut (rintamasuuntaan suhteutettuna eteen ja sivuille suuntautuvat valinnat) vastaavissa tilanteissa onnistuivat 96 prosentin varmuudella. Tämä konkreettinen esimerkki kertoo meille, että Suomen pelaajamateriaalilla peliasennon vastaiset ratkaisut eivät ole optimaalisen pelirohkeuden riskitasorajojen sisäpuolella, mutta osaamistaso riittää ahdistettunakin peliasennonmukaisiin perusratkaisuihin. Kantapääkikat ja yllättävät kääntyilyt kannattaa siis jättää lähelle vastustajan maalia niihin tilanteisiin, jossa pallonmenetys on muutenkin odotettua.

Isoin haaste Suomen pelitavalle on pelaajamateriaaliltaan parempi vastustaja, joka prässää korkealta. Esimerkiksi Romaniaa vastaan Suomen heikoin jakso tasavoimin oli ensimmäisen puoliajan lopussa, kun Romania nosti prässiään ylemmäs kesken puoliajan. Lehdistötilaisuudessa Pițurcă kehui Suomen peliesitystä ja totesi Romanian olleen taktisesti heikosti valmistautunut. Kohteliaisuutta tai ei, kommentit osuivat pelitapahtumiin erittäin hyvin.

Tällaisessa pelitilanteessa Suomen suurimmaksi haasteeksi nousee hyökkäyspelin pelinavaamisen pelirohkeus. Peli pitäisi pystyä avaamaan niin, että vastustajan prässi saadaan liikkeelle, mikä tuo tilaa linjojen väliin. Näin vältettäisiin pitkät avaukset tiivistä vastustajan ryhmitystä vastaan. Tämä tulisi toteuttaa niin, että kahden tai kolmen syötön jälkeen pallo olisi Moisanderilla tai Eremenkolla peliasennossa, josta he pystyvät antamaan peliä edistävän syötön. Tätä tilannetta hakiessa riskitaso olisi usein korkea, kuten myös seuraavassa ratkaisussa. Siksi Suomella tulisi olla mahdollisimman hyvin harjoitellut, selkeät ensisijaiset mallit molempiin hyökkäyspelin vaiheisiin.

Suomen osaaminen ei riitä parempia maita vastaan pelaamaan prässiä toistuvasti ulos, joten kun vastustajan prässi on saatu liikkeelle, tulisi Suomen pyrkiä ohittamaan vastustajan linjoja. Kun pelinavaus saadaan tähän haluttuun tilanteeseen, tulee pelaajien tunnistaa tilanne ja tehdä ensisijaisen mallin mukaiset aloitteet. Kolmesta ylimmästä vähintään yhden on juostava pystyyn, mikä joko tuo mahdollisuuden pelata selustaan tai pumppaa vastustajan linjaa alaspäin tehden tilaa linjan eteen. Yhden ylimmistä pelaajista tulee muodostaa syöttösuunta kylkipeliasentoon vastustajan puolustuslinjan eteen edellä mainitun vastustajan linjan vetäytymisen varalta. Kolmas pelaaja liikkuu pelattavaksi sille pelaajalle kenelle ensimmäinen syöttö pelataan.

Maajoukkuejalkapallossa aika on rajallista. Saman etenemismallin tulisikin olla ensisijainen ylimpien pelaajien ratkaisumalli myös vetäytyvämpää joukkuetta vastaan pelinrakentelu- ja murtautumisvaiheissa.

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/

Jako on elitistinen ja vähättelevä, mutta valtaosa peliä seuraavista tunnistaa sen myös omasta ajattelustaan. Vain ani harva kenttiä koluavista hyväksytään osaksi jalkapallon suurta tarinaa, sitä pitkää viivaa, joka piirretään Sindelarista Zidaneen, Kopasta Maradonaan. He ovat artisteja, joiden pelatessa laji esiintyy puhtaimmassa muodossaan. Jalkapalloa määrittää tällainen essentialismi, usko muiden pelien tavoittamattomissa olevaan syvempään olemukseen. Pärjätä voi olemalla nopea tai vahva, mutta futaajaksi tullakseen täytyy hallita taitoja joista on hyötyä vain vihreällä veralla.

Suomalaisia jalkapalloilijoita on vuosien saatossa ollut vähän tai yksi, riippuen tulkinnasta. Olemme perinteikäs pelaajien valtio, riittävien ja tyydyttävien valtakunta. Esittäessään erotuksen Rautiainen kuitenkin puhui nimenomaan suomalaisista jalkapalloilijoista. Eremenkoista.

Alku luo odotukset, ja vuoden 2008 EM-karsintojen alku oli täydellinen. Odotukset olivat kasvaneet valtaviksi, eikä edes tappio Azerbaidžanin vieraana onnistunut vielä potkimaan keuhkoja tyhjiksi. Raskaasti ristiin pelattu lohko tarkoitti, että asetelmat kesäkuun 2007 tuplakotiotteluun Serbiaa ja Belgiaa vastaan olivat ennenkokemattoman kutkuttavat. Tasapisteissä Serbian ja Portugalin kanssa, iskuetäisyydellä lohkoa johtavan Puolan takana ja edessä kaksi ottelua täydellä Olympiastadionilla. Kaikki alkoi kaatua noin kahdessa minuutissa.

Boško Janković kaarsi heti ottelun alussa Toni Kallion selän takaa ohjaamaan laidalta tulleen keskityksen ylänurkkaan, vieden Serbian johtoon. Pahinta ei kuitenkaan ollut tappiolle joutuminen, vaan Suomen täydellinen avuttomuus takaa-ajoasemassa. Hyökkäyspelin strategiana toimivat Sami Hyypiän kaaripallot yli passiivisen keskikentän, kohti kärkipari Shefki Kuqi – Mikael Forssellia. Närkästys oli käsinkosketeltavaa. Kotiyleisö oli saapunut katsomaan joukkuetta, joka painoi Portugalin syvälle omalle puoliskolleen samalla stadionilla. Roy Hodgsonin yritys sumputtaa keskikenttä jättämällä laiturit kokonaan sivuun avauskokoonpanosta teki pelistä staattista, eikä Suomi päässyt lähellekään murtautumistilanteita.

Takaiskut tuntuivat kertyvän. Teemu Tainio jäi nurmen pintaan polveaan pidellen ja jouduttiin vaihtamaan kentältä. Epätoivon varjo kahmi Olympiastadionia synkeään syleilyynsä, vaikka vieraiden etumatka oli vasta maalin mittainen. Hyypiän nostaminen kärkeen näyttäytyi jo surullisena vitsinä, varsinkin kun kapteeni onnistui hyökkääjänä vain ottamaan keltaisen kortin joka pitäisi hänet sivussa Belgia-kamppailusta. Kirsikaksi kakun päälle Milan Jovanovi karkasi viime hetkillä tökkäämään pallon ohi Jussi Jääskeläisen ja ryntäsi tuulettamaan voittoa vieraskannattajien valtavan ”Kosovo is Serbia” -lakanan eteen.

Belgia-ottelua edeltäneet neljä päivää suomalainen jalkapallo oli kuin läppärin kylmässä kajossa masturbaation jälkeiseen yksinäisyyteensä havahtunut haamu. Litmanen, loukkaantunut. Hyypiä, pelikiellossa. Tainio, loukkaantunut. Jopa Hyypiän korvaajaksi kaavailtu Toni Kuivasto rikkoi selkänsä harjoituksissa ja joutui jäämään sivuun. Jos kollektiivisissa keuhkoissa vielä pihisi jotakin, nyt se oli imetty viimeistä hönkäystä myöten pois. Avauskokoonpanoon nousi viisi uutta nimeä, heidän joukossaan ensiesiintymisensä maajoukkueessa tekevä Roman Eremenko.

Mitä debyytteihin tulee, historian annaaleihin ei montaa yhtä täydellistä ole kirjattu. Eremenko oli päättyneellä kaudella murtautunut mukaan Udinesen ryhmään, mutta tarjolla oli ollut lähinnä paikka vaihtopenkillä. Loppukauden lainapestillä Sienassa vastuuta oli tarjolla enemmän ja esiintymisiä ensimmäisellä Serie A -kaudella kertyi lopulta yhteensä 17. Kaikki toki tiesivät, että kyseessä oli suomalaisen jalkapallon suurin lupaus, mutta vain harva oli lopulta nähnyt Romanin pelaavan ennen Belgia-ottelua.

Joten kun keskikentän nappisilmäisen Corto Maltesen 30 metrin pystysyöttö ottelun kymmenennellä minuutilla sivalsi halki Belgian keskikentän ja vieri vauhtiin viilettäneen Jonatan Johanssonin jalkaan kultavadilla, kuului yleisöstä kohahdus jolla ei ollut tekemistä auenneen maalipaikan kanssa. Sen jälkeen kaikki onnistui. Belgian hidas ja kömpelö keskikenttä ei pysynyt Eremenkon veljesten perässä. Syöttö kerrallaan Suomi vyöryi läpi ja ohi vastustajansa. Merkittävää ei ollut ainoastaan Johanssonin ja Alexei Eremenkon maalien tuoma voitto, vaan tapa jolla se otettiin. Ero Serbia-otteluun oli kuin yöllä ja päivällä. Kunniattomaksi koettu vetäytyminen ja pallon ronkkiminen kohti kuuta vaihtuivat hienostuneeseen hyökkäysten hyökyaaltoon. Ruumiin ja sielun voitto henkilöityi nuoreen Eremenkoon, joka toimi kaiken keskipisteenä.

Belgia-ottelu tietenkin muistetaan huuhkajasta, mutta Roman oli tuona iltana kuin Suomen valkoinen kyyhkynen. Epäonnistumisen liasta vielä puhdas, syytön. Epäluuloinen katse ympäri kenttää harhaillen hän liisi tuomaan Suomen peliin sen kaipaaman rauhan. Hehkutuksen keskellä Roy Hodgson muistutti, että Serbiaa vastaan keskikentällä ei olisi ollut samalla tavalla tilaa. Harva kuunteli, ja miksi olisi kuunnellutkaan? Siivissä ei ollut vielä tahran tahraa.

Alexei ja Roman Eremenko edustavat tavallaan Alexei Eremenko sr:n, Valeri Popovitšin ja Oleg Ivanovin perintöä suomalaisten ikkunana venäläiseen jalkapalloon. Taidolla, näkemyksellä ja ripauksella eleganttia arroganssia Veikkausliigaa 90-luvulla hallinnut kolmikko erottui yhtälailla keskimääräisistä suomalaisista pelaajasta kuin veljekset maajoukkueen rivimiehistä. Romanin kohdalla röyhkeys kentällä syttyi kuitenkin hitaammin, harkitumpina palasina. Uransa alkuvuosina hän teki vain tarvittavan, luotettavasti ja älykkäästi.

2010 MM-karsintojen alkaessa Roman Eremenko oli kiistatta yksi maajoukkueen kirkkaimmista tähdistä. Kausi Udinesessa oli epäonnistunut, mutta lainasiirto Kiovan Dynamoon teki hänestä kertaheitolla Mestarien liigassa pelaavan seuran avauskokoonpanon miehen. Suomen arpaonni oli kurja. EM-finalisti Saksa ja EM-välieriin yltänyt Venäjä nostivat riman kisapaikkaan naurettavan korkealle, mutta edellisten karsintojen vahvojen esitysten vanavedessä mahdollisuuksia sen ylittämiseen pidettiin jopa hyvinä. Ensimmäinen karsintaottelu uuden päävalmentaja Stuart Baxterin alaisuudessa ei ainakaan vähentänyt intoilua joukkueen ympärillä. 3–3-tasapeli Olympiastadionilla Saksaa vastaan oli lopulta jopa pettymys Suomen johdettua kamppailua kolmeen otteeseen.

Karsintojen avainotteluiksi nousivat kaksi kohtaamista Venäjän kanssa. Itänaapurin haastaminen herätti suomalaisessa jalkapallossa ennennäkemättömän nationalismin puuskan. Lähinnä jääkiekosta tuttu sotaretoriikka nosti vastenmielistä päätään ja ripusti joku jo kansallista itsetuntoakin tulosten varaan. Katseet kääntyivät vasta 21-vuotiaaseen Romaniin.

Vieraspeli Moskovassa oli katastrofi. Jo alkumetreillä Eremenko oli lahjoittaa kotijoukkueelle avausosuman löysällä syötöllä maalivahdille, mutta Jussi Jääskeläinen ehti vielä niukasti pelastamaan tilanteen. Hetkeä myöhemmin Roman tönäistiin heppoisesti irti pallosta keskialueella ja Venäjän nopean vastahyökkäyksen päätteeksi pallo kimpoili Petri Pasasen jalasta Suomen maaliin.

Itseluottamuksen kerran kadottua Eremenko ei enää kyennyt eikä uskaltanut, vaan tyytyi siirtämään ratkaisuvastuuta muille. Pelin moottorin sakatessa Suomi ei saanut minkäänlaista otetta salamannopeasti hyökänneestä vastustajasta. Kissa ja hiiri -leikki päättyi lopulta toisen puoliajan alussa Venäjän pujotellessa paineetta ohi Suomen prässistä ja kammettua pallon tällä kertaa Veli Lammen koiven kautta verkon perukoille. Samalla Baxter veti Romanin vaihtoon.

Löylytyksen jälkeen Eremenkoa kritisoitiin huolimattomuudesta. Hänen asenteessaan nähtiin käännös ylimielisempään suuntaan. Todellisuudessa muutos ei vain ollut ehtinyt tarpeeksi pitkälle. Vielä Moskovassa epäonnistumiset iskivät Romanin henkiseen lukkoon ja hän yritti piiloutua. Sitä peli ei kuitenkaan Eremenkolle enää sallinut. Ollessaan kentällä joukkue seisoi ja kaatui nyt hänen mukanaan.

Hitaasti ja huomaamattomasti uusia elementtejä ilmestyi Eremenkon pelaamiseen. Enemmän kaukolaukauksia. Rohkeampia harhautuksia. Kuka muu edes voisi uskottavasti esittää antavansa kantapääsyöttöä sivurajaa kohti juostessaan? Romanin seuraamisen ilo on muutoksen hienovaraisuudessa. Uusia palasia loksahtaa paikoilleen jatkuvasti, mutta aina entisten ehdoilla. Tärkeintä Eremenkon pelaamisessa on edelleen jalkapallon perustavanlaatuisimpien taitojen täydellinen hallinta, mutta hän ei ole sama pelaaja kuin viime vuonna tai sitä edellisenä. Hän on vahvempi. Hän on vastuussa.

Ainutlaatuiset pelaajat aiheuttavat valmentajille piinatonta päänsärkyä. Kun rivipelaajien kohdalla mietitään, ketkä valitaan kentälle, avainpelaajien kohdalla pitää pohtia, mikä on heidän optimaalisin roolinsa. Roolituspelin panokset ovat kovat ja palkinnot suuret. Onnistunut vahvuuksien maksimointi voi tehdä ratkaisevan eron siinä, yltääkö joukkue karsinnoista kisoihin vai ei.

Kahden vuoden ajan Mixu Paatelainen on nyt metsästänyt oikeaa tapaa käyttää Eremenkoa. Uusi vaarallisuus on nostanut hänet seurajoukkueessa ylemmäs keskikentällä, lähemmäs vastustajan maalia. MM-karsintojen ensimmäisessä ottelussa Ranskaa vastaan Mixu päätti nostaa Romanin ylemmälle oksalle joulukuusessaan. Kokeilu epäonnistui. Eremenko ei päässyt peliin sisään, mikä tarkoitti että Suomi ei päässyt peliin sisään. Toisen puoliajan alussa Roman putosi takaisin keskustaan.

Paatelainen yritti korvata Romanin juonikkuuden yläoksalla tuomalla Alexei Eremenko jr:n takaisin avauskokoonpanoon Georgiaa vastaan. Kun se ei onnistunut, hän nosti Romanin takaisin ylemmäs ja yritti korvata tämän pelinavaamista tuomalla Teemu Tainion takaisin maajoukkueeseen. EM-karsinnat avanneessa Kreikka-ottelussa Roman jälleen aloitti yläoksalla, mutta putosi toisen puoliajan alussa alemmas.

Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole mikään periaatteellinen valinta pelipaikkojen välillä. Eremenkon monipuolisuus on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Tärkeintä on, että hänen roolinsa on mahdollisimman suuri. Ajoittain se voi tarkoittaa, että Roman on pallossa vähemmän. Joskus taas, että kaikki hyökkäykset käynnistetään hänen kauttaan. Ylä- tai alaoksalla, Suomen peli rakentuu nyt Romanin ympärille. Sen täytyy, sillä hän on ainutlaatuinen. Se voi, sillä hän on siihen valmis.

”Kläp kläp kläp”, kaikuu suomalaisesta jalkapallokatsomosta monotonisen innottomasti. Kotijoukkue on juuri saanut kulmapotkun. Erikoistilanne on kirvoittanut yleisöstä esiin toistaiseksi sen hurjimman, intohimoisimman reaktion. Ei ohilaukaukseen päättynyt terävä vastahyökkäys, ei kolmella perättäisellä yhden kosketuksen syötöllä purettu prässi, ei myöskään topparin samassa hyökkäyksessä suorittamat kaksi laukauksen blokkaamista. Vaan kulmapotku, erikoistilanne, jonka Numeropeli-kirja todisti ”nettomaalieroltaan” nollan arvoiseksi erikoistilanteeksi: yhtä maalia varten vaaditaan noin 50 kulmapotkua, ja niiden 50 aikana todennäköisyys päästää maali omaan päähän vastahyökkäyksestä on lähes yhtä suuri.

Suomalainen jalkapallokatsomo on jotain kirjaston, kirkon ja tiistai-iltapäivän pubin välimaastosta. Jääkiekkokatsomossa meno on hieman vapaampaa, sillä siellä saa kaljapäissään huutaa tuomarille niitä asioita, joita pomolle tekisi mieli sanoa. Lentopalloa, koripalloa ja salibandya pelataan koulujen saleissa. Satiirissa on usein totuuden siemeniä.

”Me ollaan ylivoimaisesti maailman hiljaisin urheilukansa”, totesi urallaan Suomi mukaan lukien seitsemän maan urheilukulttuurit nähnyt entinen koripalloilija Hanno Möttölä. Möttölä keskusteli Yle Puheen Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa amerikkalaisen yliopistourheilun tunnelmasta, ja sivusi samalla Susijengi-ilmiön kautta myös suomalaista kannattajakulttuuria.

”Meidän kannatuskulttuurimme on länsimaailman kapein”, jatkoi koripallon Litmanen. Koripallomaajoukkueen kapteeni  ei kuitenkaan antanut suomalaisille pelkästään kritiikkiä, vaan totesi suomalaiskannatuksen Bilbaon MM-kisoissa olleen maailman ehdotonta huippuluokkaa.

Samalla radio-ohjelmassa ennustettiin murrosta suomalaisessa kannattajakulttuurissa. Ennustuksen voisi sanoa olevan rohkea. Toisaalta voisi väittää, ettei se ole ennustus ollenkaan. Kannattajakulttuurin murros on ollut käynnissä jo hyvän aikaa, mutta vasta pääsy suurten sisäpalloilulajien arvokisoihin on tuonut sen suuren yleisön tietoisuuteen.

Jutut uudesta kannattajakulttuurista ovat käsitelleet lähinnä Susijengin ja lentopallomaajoukkueen faneja. Sivumaininnan useassa jutussa on saanut myös Suomen Jalkapallomaajoukkueen Kannattajat ry, eli lyhyemmin SMJK. Tosiasiassa SMJK on kuitenkin ollut pioneeri alalla, sillä se perustettiin jo 2002, ja sen toiminta oli kovalla kansainvälisellä tasolla jo viittä vuotta myöhemmin.

Kunnian lipsahtaminen enemmän huomiota itselleen vaativille ei kuitenkaan SMJK:ta kaivele. ”Mielestämme on pelkästään hienoa, että ihmiset seuraavat urheilua paikanpäällä. Ei pahin vihollinen ole koripallo tai lentopallo, vaan se että ihmiset katsovat urheilua vain televisiosta”, sanoo SMJK:n viestintävastaava Aaro Kuivalainen.

Kateuden ja katkeruuden sijaan SMJK on tehnyt avuliasta yhteistyötä muiden muassa koripallokannattajien kanssa: ”He pyysivät meiltä neuvoja toiminnan aloittamisesta EM-kisojen jälkeen 2013”, kertoo Kuivalainen ja jatkaa: ”Istuttiin siinä pari iltaa yhdessä, ja me kerroimme heille omista kokemuksistamme ja siitä, miten tällainen ry kannattaisi pistää pystyyn ja lähteä sen kanssa toimimaan.”

Uuden suomalaisen kannattajakulttuurin ytimessä on ollut positiivisuus. Suomalaisten esiintyminen Bilbaossa, Puolassa tai Olympiastadionilla on ollut iloista, äänekästä ja oman joukkueen kannattamiseen keskittyvää. SMJK:n osalta suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys ovat tässäkin avainsanat.

”Jalkapallon karsinnat ovat kuitenkin pidempi projekti, ja tarkoituksena on, että SMJK pysyy pystyssä ja mieluummin kasvaa koko ajan. Siksi olemme esimerkiksi pyrkineet pitämään hyvät suhteet Palloliittoon.”

Toisaalta positiivisuus on ollut tietoinen valinta, ja on osittain myös suomalaisen jalkapallokannattajan kokemuksista ammennettua.  ”Moni jäsenistämme on mukana oman paikallisen seuransa kannattajatoiminnassa. Suomalainen jalkapallon seuraaja on tottunut kaikkeen, ehkä suhtautuminen ja odotukset pelien suhteen ovat siksi realistisia.”

”Negatiivinen huutelu on pyritty kitkemään sisäisesti. Lisäksi sellaiset sisäpiirijutut, jotka syntyvät helpommin 33:n säännöllisin väliajoin olevan Veikkausliiga-pelin yhteydessä ja joita muut katsojat ja urheilutoimittajat eivät ymmärrä, ovat jääneet meidän toiminnastamme pois, koska pelejä on niin harvoin.”

Suomalaisen urheilujournalismin natsikorttiin, jalkapallohuliganismiin, SMJK ei ole Kuivalaisen kokemusten mukaan joutunut oikeastaan ottamaan kantaa. ”Huliganismia, negatiivisia huutoja tai järjestyshäiriöitä on meidän katsomonosassamme Olympiastadionilla saman verran kuin missä tahansa muussa katsomonosassa. Muutamia alkoholista johtuvia ylilyöntejä on joskus nähty, mutta ikinä ei ole esimerkiksi vieraspelissä joutunut tilanteeseen, jossa tarvitsisi pelätä oman turvallisuutensa puolesta.”

Yksi syy tähän on yhteistyö vastustajan kannattajien kanssa. SMJK:lle on ollut tyypillistä pelata pelipäivällä lounasaikaan ”kannattajien maaottelu” vastustajien kannattajia vastaan. Nytkin kentät Kreikan ja Romanian kannattajien kohtaamiseen on jo varattu.

Millaisia sitten ovat suomalaisen urheilukulttuurin pioneerit? ”20–35-vuotias mies, pääkaupunkiseudulta. Myös kaikilla suurilla kaupungeilla on reilu edustus – varsinkin yliopistokaupungeilla, kuten Oulu, Jyväskylä, Tampere ja Turku, joissa on hyvät edellytykset jalkapallokulttuurin syntymiselle”, kertoo Kuivalainen, ja tarkentaa: ”Tästä raamista on suurin osa jäsenistä, mutta raamin ulkopuolelta tulevat jäsenet ovat toisaalta aika aktiivisia. He eivät ole mukana toiminnassa porukkaan kuulumisen, vaan puhtaasti jalkapallon takia. Siksi esimerkiksi vieraspeleissä on usein mukana naisia ja vanhempia henkilöitä.”

SMJK on sen jäsenille, myös viestintävastaavan titteliä kantavalle Kuivalaiselle puhtaasti harrastus. Näin, vaikka esimerkiksi katsomokoreografioiden valmisteluihin laitetaan kokonaisia työpäiviä sekä rahasummia, joiden suuruutta Kuivalainen ei lähde arvioimaan.

Ainoastaan SMJK:n julkaiseman HUSE (Huikee setti) -lehden päätoimittajalle maksetaan palkkaa. Syynä on urheilukulttuurin uudistamisen kannalta paradoksaalisesti halu ylläpitää perinteitä. ”Halusimme maksaa valmiista lehdestä tietyn palkan, koska painettu lehti on meille tärkeä perinne ja osa jalkapallokulttuuria. Painetut lehdet ovat häviämässä mm. Englannissa, koska kaikki tieto on nykyään luettavissa netistä vaikka blogeissa. Mielestäni oli hienoa, että meiltä löytyi ihmisiä joilla on halu säilyttää painettu lehti, vaikka kustannukset esimerkiksi postituskulujen muodossa ovat yllättävän suuret”, avaa Kuivalainen HUSE-lehden merkitystä.

Kannattajaryhmä on kulkenut pitkän matkan. SMJK:lla oli perustamisvuotenaan Kuivalaisen arvion mukaan 200–300 jäsentä. Yhdistys perustettiin edistämään Suomen jalkapallomaajoukkueiden kannatuskulttuuria; uudenlaisen suomalaisen kannattajakulttuurin soihdunkantaja suomalaisen urheilukulttuurin sysipimeässä luolastossa siitä tuli puolivahingossa.

”En tiedä, miten eroamme normaalista suomalaisesta kannattajakulttuurista, mutta jos verrataan vaikka HJK:n Mestareiden liiga -taipaleeseen vuonna 1998, niin homma on selkeästi suunnitelmallisempaa”, näkee Kuivalainen. ”Vuonna -98 kävelit portille, ostit lipun ja menit katsomoon. Katsomossa eläydyit pelitapahtumiin etkä miettinyt mitään sen enempää. Nykyään mietitään etukäteen kannattamista, suunnitellaan lauluja, tehdään tifoja ja niin edespäin.”

”Tietysti myös spontaaneille reaktioille pitää jättää tilaa. Ei voida suunnitella hommaa niin, että 28. peliminuutilla lauletaan jokin tietty laulu, vaikka kentällä tapahtuisi mitä.”

12 vuodessa SMJK:n jäsenmäärä on kymmenkertaistunut. Se on maajoukkueen kannatuskulttuurin osalta Euroopassa jopa ainutlaatuisen aktiivinen ryhmä. ”On aika poikkeuksellista, että jo karsinnoissa ollaan näin vahvasti oman maajoukkueen takana”, kertoo Kuivalainen. ”Ehkä ainoastaan muissa Pohjoismaissa, Brittein saarilla ja Hollannissa on vastaavaa ilmiötä. Esimerkiksi Etelä- ja Itä-Euroopassa eivät karsinnat saa samanlaista kannattajakuntaa liikkeelle.”

Myös pelaajistossa ollaan tunnetusti tyytyväisiä SMJK:n panokselle ottelutapahtuman eteen. Perparim Hetemajn toimiminen Pohjoiskaarteen capona eli päällikkönä on yksi suomalaisen urheilukulttuurin hienoimmista ja ikimuistoisista asioista viime vuosilta. (Video Youtubessa.)

Myös muut Huuhkajien pelaajat arvostavat SMJK:n panosta. ”Saan pelata Tanskassa Tanskan parhaiden kannattajien edessä ja Olympiastadionilla Suomen parhaiden kannattajien edessä. Siinä on helppo tehdä ja antaa kaikkensa”, kertoo Huuhkajien ja Bröndbyn maalivahti Lukas Hradecky.

Viime aikoina mediassa HJK:n Eurooppa-liigan pelien alla on käyty keskustelua kannattajien mahdollisesta haitasta joukkueen pelisuunnitelmalle. Kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen perustuva pelisuunnitelma saattaa joidenkin väitteiden mukaan kärsiä, mikäli joukkue lähtee mukaan kannattajien nostattamaan huumaan. Hradecky ei allekirjoita väitettä: ”Henkilökohtaisesti on rehellisesti sanottava, että en koe siinä olevan mitään perää. Kannattajaryhmien, etenkin Pohjoiskaarteen, aiheuttama meteli auttaa pelaajia. Sitä paitsi varovaisuus on ylipäätään aika harvoin hyväksi futiksessa.”

Koripallon ja lentopallon kohdalla on puhuttu paljon maajoukkueen synnyttämän huuman siirtämisestä ja siirtymisestä myös lajin kotimaiseen pääsarjaan. Hanno Möttölä esitti kannattajakulttuuripuheenvuoronsa päätteeksi hartaan toiveen siitä, että Baskimaassa nähty koripallohuuma siirtyisi ”jollain tavalla” myös kotimaahan.

Samojen haasteiden edessä on myös jalkapallo. Vaikka SMJK onkin nyt jäsenmäärältään kaikkien aikojen suurin – 2500 jäsenen raja meni rikki viime viikolla – ei sen toiminnan laajentuminen ja kehittyminen yksin ratkaise suomalaisen jalkapallokulttuurin ongelmia.

Suomalaisen palloilun, oli kyse sitten pesäpallosta, koripallosta, lentopallosta tai jalkapallosta, suurin dilemma on sen kovin myyntivaltti – paikallisuus. Pelin tason tai olosuhteiden vertailussa, glamourin ja shown määrässä paikalliset sarjamme häviävät totuutta kiertelemättä amerikkalaisille, eteläeurooppalaisille tai englantilaisille versioilleen. Varsinkin, kun näkyvyyden osalta on helpompi katsoa vaikka kaikki Chelsean kauden treenit kuin yhden Veikkausliiga-joukkueen kaikki pelit.

Se, mitä suomalaisilla on ja muilla ei ole, on paikallisuus. Ongelma paikallisuuden kanssa on kuitenkin sen rajallinen kohderyhmä. Esimerkiksi koripallon pääsarjajoukkueet tulevat suhteellisen pieniltä paikkakunnilta – kuten myös vaikkapa MyPa, joka yrityksistä huolimatta on säilynyt pienen lähialueen, ei Kouvolan keskustan joukkueena, kuten Kuivalainen muistuttaa.

Jalkapallokulttuuri on kuitenkin monimerkityksinen käsite. Huolimatta puritaaneista, ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa jalkapallokulttuuria. Joissain maissa seurajoukkueiden kannatus on niin vahvaa, että kannattajien on vaikea yhdistyä maajoukkueen taakse – yhdessä koko pitkän kauden pahimman vihollisen kannattajien kanssa. Toisissa maissa taas kotoisen pääsarjan yleisökeskiarvo on tasolla, jolta katsotaan kaihoten ylös Veikkausliigan lukemiin, mutta maajoukkue vetää stadioneita täyteen ja saa ihmisiä innostumaan jalkapallosta.

SMJK:n viestintävastaava Aaro Kuivalainen arvelee, että suomalainen jalkapallokulttuuri saattaa tulevaisuudessa hyvinkin olla Huuhkajat-vetoista. ”En oikeastaan näe sitä hyvänä asiana. Mielestäni paras tilanne olisi se, että jalkapalloa seurattaisiin mahdollisimman aktiivisesti, myös seuratasolla”, sanoo Kuivalainen, ja liittää Veikkausliigan seuraamisen tiiviisti myös maajoukkueen kannattamiseen.

”Veikkausliigaa tulisi markkinoida liigana, jossa näkee tulevat maajoukkuepelaajat ensimmäisenä. Moni kuitenkin pelaa pari vuotta liigassa ennen kuin tekee läpimurron ja lähtee ulkomaille. Uskon, että maajoukkuepelaajien näkeminen aiemmin esimerkiksi HJK:n tai Jaron paidassa muodostaa myös katsojan suhteen maajoukkueeseen erilaiseksi.”

SMJK perustettiin aikanaan edistämään Suomen jalkapallomaajoukkueiden kannatuskulttuuria. Samalla se tiedostamattaan raivasi ja näytti tietä suomalaiselle urheilukulttuurille ylipäätään. Färsaaret-ottelun jälkeen Pohjoiskaarteen kausikorttien myynti kasvoi räjähdysmäisesti, ja kyselyjä tuli vielä kausarimyynnin jo loputtua.

Alkuperäisessä tavoitteessaan se on onnistunut hyvin, mutta tekemistä riittää edelleen. ”A-maajoukkueen osalta kannatus on mielestäni hyvällä tasolla. Kausikorttimyynnin sujuminen pääsi hieman jopa yllättämään”, kertoo Kuivalainen, mutta muistuttaa samaan hengenvetoon kehityskohteista.

”Yhdistyksen tavoite on tarkoituksella maajoukkueiden, ei maajoukkueen kannatuskulttuurin edistäminen. Esimerkiksi naisten maajoukkueen kannattamisen eteen on vielä paljon tehtävää. Medianäkyvyys on Helmareilla kuitenkin vielä pientä. Moni urheilua seuraava ei siksi ole välttämättä edes tietoinen naisten maajoukkueen otteluohjelmasta, vaikka muuten seuraisi urheilua tiiviisti.”

”Sama pätee myös nuorten maajoukkueisiin. Myös niiden otteluihin olisi tarkoitus saada kannattajaryhmää. Niistä, joihin ollaan muutama kymmentä saatu, on tullut paljon kiitosta.”

Kuivalaisella on myös antaa yksinkertaiset ohjeet siihen, kuinka me urheilu- ja varsinkin jalkapalloihmiset pääsemme helposti osaksi tätä uudenlaista kannattajakulttuuria. Kuinka muutumme katsojista kannattajiksi. ”Tärkeintä on reippaus, innostus ja heittäytyminen rohkeasti oman joukkueen taakse. Näillä saa sen suun auki katsomossa. Muuta ei tarvitse tehdä, Pohjoiskaarteeseen tuloon ei tarvitse mitenkään valmistautua. Laulut on helppo oppia ja mukaan pääsee, huivin voi ostaa stadionin porteilta ja sitten saapua katsomoon.”

Kannattaminen ei anna pelkästään joukkueelle ja ottelutapahtuman kanssakuluttajille, vaan myös itselle. ”Kyllä kannattajakatsomossa on parempi tunnelma, kun vieressä on asiaan vihkiytyneitä ihmisiä, joille Suomen maajoukkue oikeasti merkkaa jotain. Jokaisesta ystävyysottelustakin tulee juhlapäivä.”

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/

Kun erotuomari puhaltaa ensi syksyn viimeisen EM-karsintapelin Pohjois-Irlantia vastaan päättyneeksi, pelaajat voivat nostaa katseensa kentältä Olympiastadionin katsomoihin. Siellä avautuvassa näkymässä on kaksi vaihtoehtoa: joko suomalaiset jalkapallonystävät juhlivat historiallista ensimmäistä arvokisapaikkaa tai nieleskelevät jälleen yhtä pettymystä.

Juhlan hetkellä stadion tyhjenee hitaammin kuin pettymyksen, mutta lopulta se kuitenkin tyhjenee. Ja kun katsomot lopulta ovat tyhjiä, ne myös pysyvät tyhjinä pitkään. Vuoden 2016 alussa Olympiastadionilla nimittäin alkaa 200 miljoonaa euroa maksava suurremontti, joka tyhjentää sen kolmeksi vuodeksi.

Huuhkajille se tarkoittaa evakkolentoa Tampereelle. Vuosina 2016–2018 A-maajoukkueen kotipesänä toimii Ratinan stadion, kun Palloliitto ja Tampereen kaupunki saivat vihdoin tällä viikolla aikaiseksi pitkään ja hartaasti vatvotun sopimuksen asiasta.

Vaikka Ratinaakin remontoidaan, on se silti auttamatta hätämajoitus. Huuhkajat on kasvanut ilmiönä niin isoksi, että Suomen toiseksi suurin stadion on sille auttamatta liian pieni. Asia konkretisoituu siinä, että lauantaina EM-karsinnat avaavan Kreikka-pelin yleisöstä Ratinaan mahtuisi vain puolet.

Kannattajien epämukavuuden lisäksi kyse on myös merkittävistä summista rahaa. Kolme vuotta ilman suuria yleisömääriä tyrehdyttää huomattavan osan Palloliiton tulovirrasta.

”Se on selvä, että asia pitää pystyä ottamaan huomioon rahankäytössä. Kyllä se on ihan tuntuva lovi mikä tulee”, Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja myöntää.

Tarkkoja laskelmia tappioiden suuruudesta ei Alajan mukaan ole vielä tehty. Puheenjohtaja kuitenkin toivoo, että menetyksiä pystyttäisiin pienentämään nostamalla Ratinan katsomokapasiteettia. Tällä hetkellä stadionille mahtuu hieman 16 800 katsojaa, mutta Alaja haaveilee sen nostamisesta yli 20 000:een.

Tampereen kaupungin liikuntajohtajan Pekka P. Paavolan mukaan mitään suunnitelmia uusien katsomoiden rakentamiseksi ei kuitenkaan ole. Ratinassa on aiemmin ollut käytössä 3500 katsojan väliaikaiset siirtokatsomot, jotka ovat tarvittaessa myös Huuhkajien käytössä. Paavola on kuitenkin epäilevä, hyväksyvätkö Uefa ja Fifa tilapäiskatsomoita.

Tampereen kaupunki satsaa tällä viikolla käynnistyneeseen Ratinan remonttiin miljoona euroa. Vaikka pientä ehostusta tehdään siellä täällä muun muassa kaiutinjärjestelmien uusimisen myötä, niin remontti keskittyy ennen kaikkea kentän tasolle – ja sen alle.

Kuten monet muutkin vanhat yleisurheilustadionit, on Ratinan nurmikenttä nykyisin liian kapea kansainvälisille huippuotteluille. Tällä hetkellä kenttä on 65 metriä leveä, kun vaatimus maaotteluille on 68 metriä. Pelialuetta joudutaan siis leventämään kolmella metrillä. Stadionin toinen pääkäyttäjä eli yleisurheilu saa huokaista helpotuksesta, sillä huhuttu pituushyppypaikan siirto pois pääkatsomon edestä ei toteudu. Levennetty jalkapallokenttä ja santalaatikot mahtuvat Paavolan mukaan molemmat Ratinaan.

Levennyksen lisäksi kentän alapuoliset osat myllätään täydellisesti. Sinne asennetaan modernit lämmitys- ja kastelujärjestelmät, jotka myös ovat edellytyksiä maajoukkuepeleille.

Periaatteessa Ratinan nurmen alla on nytkin lämmitysjärjestelmä, jonka kaapelit kyllä juoksevat multakerroksessa. Käytännössä Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa lämmityksestä ei kuitenkaan ole ollut hyötyä kuin Tampere Unitedin liigalisenssihakemukselle.

”Olen ollut 20 vuotta kaupungilla töissä, eikä sitä ole ainakaan sinä aikana kertaakaan käytetty”, Paavola toteaa.

Lämmitys- ja kastelujärjestelmät asennetaan jo tämän vuoden puolella. Ensi vuoden keväällä edessä on uuden siirtonurmen istutus, joten käyttökunnossa Ratina on seuraavan kerran ensi kesänä. Paavola vakuuttaa, että Ratinan remontointi ei vaikuta mitenkään tamperelaisten jalkapalloseurojen kannalta tärkeämpään hankkeeseen eli Tammelan stadionin uudistamiseen.

Pertti Alaja puhui jo vuosi sitten Aamulehden haastattelussa, että Tampere ja Palloliitto ovat lähellä sopimusta evakkoretkestä. Lopullisen sopimuksen solmiminen venyi kuitenkin tälle syksylle.

Tampereen kaupunki ei ollut innokas panostamaan Ratinan kehittämiseen ilman varmuutta siitä, että Huuhkajat todella lennähtävät Tammerkosken itärannalle. Yksi viivästyttävä tekijä oli Olympiastadionin perusparannuksen varmistuminen. 200 miljoonan euron projektin rahoitus saatiin kasaan vasta tänä keväänä, kun opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Helsingin kaupunki sitoutuivat remonttiin. Ilman remonttia ei olisi evakkoa, eikä ilman evakkoa Tampereella halua satsata Ratinaan.

Tampere ei ole suotta varovainen, koska sillä on huonoja kokemuksia sopimuksista Palloliiton kanssa. Vuosikymmen takaperin kaupunki ehosti Ratinaa hieman samaan tapaan kuin nytkin. Porkkanana remontille olivat Palloliiton lupaamat EM-karsintaottelut, joita piti pelata Tampereella vuonna 2007 kaksi: kesäkuussa Serbiaa ja elokuussa Kazakstania vastaan.

Mutta kun karsinnat olivat lähteneet vahvasti käyntiin, Palloliiton laskukoneet alkoivat käydä kuumina. Serbian kaltaisen nimekkään vastustajan vieminen Tampereelle alkoi tuntua taloudellisesti kestämättömältä, kun silmissä vilkkui yleisökapasiteetiltaan ja vip-tiloiltaan huomattavasti paremman Olympiastadionin täyttäminen.

Lopulta Palloliitto petti lupauksensa ja tamperelaiset saivat nöyrtyä. Kassakoneen tilinauha kiitti, mutta lähes täysi Olympiastadion ei siivittänyt Suomea 0–2-tappiota suurempaan saavutukseen. Samojen karsintojen Kazakstan-peli sentään pelattiin Ratinassa, mutta sen jälkeen maajoukkue on siirtynyt pääkaupungista ainoastaan vanhaan pääkaupunkiin Turkuun muutaman harjoituspelin verran.

Liikuntajohtaja Pekka P. Paavolan mukaan menneitä syntejä ei ole unohdettu nykyisissäkään neuvotteluissa.

”Totta kai se on Tampereen kaupungilla muistissa ja mielessä. Mutta kun Palloliitossa on uudet miehet, niin ei tässä ole katkeruutta.”

Suurempiakin kiistoja stadioneilla on soviteltu. Olympiastadionin ensimmäisessä jalkapallo-ottelussa ei tehty maalin maalia, mikä olikin sopivan sopuisa lopputulos. Vihkiäisten yhteydessä 12.6.1938 pelatussa pelissä kun vastakkain olivat Työväen Urheiluliiton ja Suomen Palloliiton Helsingin piirien joukkueet. Jako punaiseen ja valkoiseen oli tuohon aikaan urheilumaailmassakin vielä syvä, eivätkä porvarilliset ja työväen urheiluseurat juurikaan olleet tekemisissä keskenään.

Se ei sinänsä ollut ihme, sillä verisestä ja katkerasta sisällissodasta oli aikaa vain kaksi vuosikymmentä. Vuodelle 1940 kaavaillut olympialaiset saivat kuitenkin kiistakumppanit lähestymään toisiaan. Olympiastadion oli projekti, johon tämä lähentyminen tiivistyi. Juhlapuheet eivät voi olla muuta kuin paatoksellisen kaunistelevia, mutta presidentti Kyösti Kallion ylistävissä vihkiäissanoissa oli kenties enemmän pohjaa kuin yleensä.

”Kuitenkin ovat sellaiset muistomerkit usein suurimmat ja ehkä pysyväisimmät, joissa itse työ kuvaa kansan yksimielisyyttä ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Stadion on yksi tällainen arvokas muistomerkki. Vuosikausia kestäneen yhteistyön suurenmoisen uhrautuvaisuuden ja ennen kaikkea harvinaisen yksimielisyyden ansiosta on stadionlinna saatu syntymään”, Kallio kehui.

Rakennustyöt kestivät neljä vuotta, mutta lopulta funktionalistinen stadion oli noussut suunnittelijoidensa Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin piirustusten mukaisesti. Suomen maajoukkue juoksi ensimmäistä kertaa Olympiastadionin nurmelle vain muutamaa viikkoa vihkiäisten jälkeen. Kunnian ensimmäisestä maaottelumaalista sai Vaasan ensimmäinen maajoukkuemies Nuutti Lintamo, joka osui vain reilun minuutin pelin jälkeen Pohjoismaiden mestaruusturnauksen ottelussa Ruotsia vastaan. Peli päättyi vieraiden 2–4-voittoon, mutta jo kuukautta myöhemmin voittotili uudessa kansallispyhätössä aukesi Tanskaa vastaan.

Siitä lähtien Olympiastadion on ollut maajoukkueen koti. Syrjähyppyjä on toki vuosikymmenten varrella karsintapeleissäkin tehty muun muassa Turun Urheilupuistoon, Lahden hiihtostadionille, Kotkan urheilukeskukseen eli nykyiselle Arto Tolsa -stadionille, Kuopion Väinölänniemelle, Töölön jalkapallostadionille ja tietysti Ratinaan, mutta ne ovat olleet poikkeuksia. Tärkeät ottelunsa Suomi on kuitenkin lähes aina vienyt Olympiastadionille.

Alaja kertoo muistelleensa hiljattain entisen maajoukkuetoverinsa Atik Ismailin kanssa karsintoja vuoden 1980 Italian EM-kisoihin. Juuri noiden karsintojen nouseminen puheenaiheeksi ei ollut sattumaa, sillä ne alkoivat poikkeuksellisen hyvin, Ismail debytoi miesten maajoukkueessa kahdella maalilla ja ennen kaikkea vastustajat olivat samoja kuin nyt käynnistyneissä karsinnoissa. Kahdessa ensimmäisessä ottelussa kesällä ja syksyllä 1978 vieraaksi saapuivat Kreikka ja Unkari, jotka molemmat Suomi onnistui kaatamaan.

Alaja oli ensimmäisen kerran päässyt aistimaan stadionin tunnelmaa jo 1960-luvulla pallopoikana HJK:n peleissä, Maajoukkueessa Alaja oli pelannut jo 1970-luvun alkupuolella, mutta Italian-kisojen karsintoihin hän onnistui kampeamaan itsensä ykkösmaalivahdiksi ohi Göran Enckelmanin.

Vaikka jo pallopojalle maan ykkösstadion tuntui suurelta ja hienolta, niin vielä vaikuttavampi se oli Alajan mielestä maajoukkueen riveissä. Hän torjui voitot sekä Kreikkaa että Unkaria vastaan, eikä laskenut taakseen kuin yhden osuman. ”Kun pääset Olympiastadionille ja vielä maajoukkuepaidassa, niin se tuntuu tosi juhlavalta”, hän sanoo nyt.

Alaja muistelee tunnelman olleen vuonna 1978 erinomainen kahden pelin kotiavauksessa, mutta yleisömääriä hän ei muista. Nopea tarkistus kertoo, että Kreikka-pelissä katsojia oli 7740. Unkaria vastaan voitiin puhua vielä vähemmän yleisöryntäyksestä, sillä paikalle saapui alle viisi tuhatta suomalaista. Luvut saavat Alajan mietteliääksi.

”Aika hämmästyttävän vähän. Kyllähän tämä katsomokulttuuri ja fanikulttuuri on mennyt rajusti eteenpäin. On syntynyt hyvä tunnelma, jolla on paljon tekemistä Pohjoiskaarteen kanssa. Ja ihmiset ovat olleet viime aikoina latautuneita, kun he tulevat peleihin. Se tuntuu jo päiviä ennen.”

Alaja luottaa, että tunnelma ei katoa evakon aikana minnekään. Ratinaa on syytetty kolkkoudesta, eikä siellä 2000-luvulla pelatuissa maaotteluissa tunnelma ole noussut erityisen tiiviiksi. Puheenjohtaja Alaja uskoo jo virankin puolesta, ettei pelipaikka ole ratkaiseva tekijä.

”Jos voimakkaasti osataan markkinoida, niin Ratinaan voidaan saada aikaan sama tunnelma kuin Olympiastadionilla. Mutta se vaatii paljon työtä.”

Palloliiton ja Tampereen kaupungin sopimus Huuhkajien pelaamisesta Ratinassa koskee vuosia 2016–2018. Pertti Alajan ja Pekka P. Paavolan mukaan osapuolet istuvat alas vuonna 2018 ja keskustelevat, pelaako maajoukkue joitain pelejä Tampereella myös sitä seuraavina vuosina.

Selvää lienee kuitenkin se, että tärkeimmät pelit pelataan jälleen Olympiastadionilla. Palloliiton ongelma on kuitenkin se, että paluu ei tapahdu sellaiseen paikkaan kuin se olisi halunnut.

Kun neuvotteluja Olympiastadionin perusparannuksista käytiin, halusi Palloliitto kasvattaa stadionin kapasiteettia niin, että sinne mahtuisi yli 40 000 ihmistä. Stadionin yhden pääkäyttäjän toivetta ei kuitenkaan kuultu, mikä ei miellytä Alajaa.

”Meidän näkökulmasta jalkapallo on osoittanut suosionsa niin, että kapasiteetin laajennus olisi oikea näkökulma”, Alaja toteaa.

Yksi hiertävä seikka on juoksuratojen uusiminen. Yleisurheiluväki ja etenkin urheilijat itse ovat kritisoineet stadionin kaarteita hankaliksi juosta, koska ne kääntyvät eri tavalla kuin juuri missään muualla. Kaarteiden alut ja loput ovat jyrkkiä, kun taas keskivaihe on poikkeuksellisen loiva.

Syy erikoisiin kaarteisiin on jalkapallon ja yleisurheilun hankala rinnakkaiselo. Aivan kuten Ratinassa nyt, oli Olympiastadionin 64 metriä leveä kenttä liian kapea Uefalle. Maaottelut haluttiin pitää Olympiastadionilla, mutta betonirakenteisiin koskevaa remonttia ei vuonna 2009 pystytty tekemään. Siispä nurmikentän levennyksen tieltä joutui väistymään juoksurata, joka täytyi ahtaassa paikassa muotoilla uusiksi erikoisella tavalla.

Nyt tehtävässä suurremontissa kaarteet on tarkoitus palauttaa tavanomaisemmiksi. Se tarkoittaa kuitenkin todennäköisesti sitä, että katsomokapasiteetista joudutaan nipistämään pieni osa pois. Kun istuimia joudutaan muutenkin leventämään ja poistumisteitä lisäämään, putoaa kapasiteetti muutamalla tuhannella noin 35–37 000:een. Se närästää Alajaa, joka olisi halunnut kapasiteettia mieluummin ylöspäin. Yhtenä syynä yli 40 000 katsojan stadionin tärkeyteen on haave Suomeen saatavista suurotteluista.

Palloliitto kokeili onneaan vuoden 2020 EM-kisojen isännyyshaussa, kun Uefa päätti hajauttaa kisat ympäri Eurooppaa. Hakemus vedettiin kuitenkin takaisin hyvissä ajoin ennen 13 kisaisännän lopullista valintaa. Pertti Alajan mukaan viestit Uefasta olivat hyvin selviä: Olympiastadionilla ei ole mahdollisuuksia selviytyä voittajaksi.

Kyse ei ole pelkästään kapasiteetista, sillä suunnilleen yhtä paljon katsojia vetävä Kööpenhaminan Parken oli yksi leipurin tusinasta. Tanskalaiset pystyivät kuitenkin kompensoimaan puuttuvia istuimia modernilla käytettävyydellään, kun taas remontoidunkin Olympiastadionin vip-aitiot ja mediatilat ovat enemmän historiaa. Miesten arvokisoja Olympiastadionilla ei siis nähdä. Alaja on luottavainen, että ilman kansainvälisiä huippupelejä Helsinki ei kuitenkaan jää.

”Uskon, että tämän vuosikymmenen lopussa Supercup pelataan Olympiastadionilla.”

Syksyisin pelattavassa Supercupissa kohtaavat hallitsevat Mestareiden ja Eurooppa-liigan voittajat. Alajan mukaan mitään ei ole vielä sovittu, mutta tapahtumasta neuvotellaan koko ajan. Todennäköisin vuosi ottelulle olisi 2019, uusitun Olympiastadionin debyyttivuosi.

Kahden suurseuran ei niin verinen mutta kuitenkin panoksellinen peli on silti pientä verrattuna Alajan suureen suunnitelmaan. Se on nimeltään Kansallisstadion, suomalaisen jalkapallon oma koti ja sen ehdoilla rakennettu suurstadion. Keskeistä olisi se, ettei omalla stadionilla tarvitsisi tehdä kompromisseja yleisurheilun kanssa.

”En tunne yhtään maata, jossa ei olisi unelma ja tavoitteet, että oma kansallinen päästadion olisi pyhitetty sille lajille. Siitä on ollut puhe jo vuosia ja vuosikymmeniä, ja normaalia selvitystyötä on menossa koko ajan”, Alaja näkee.

Palloliiton toimiston seinien ulkopuolelta katsottuna Kansallisstadion tuntuu epärealistiselta hankkeelta. Olympiastadionin remonttiin uppoaa nyt 200 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja, eikä yksityistä rahaa ole irronnut riittävästi esimerkiksi Tapiolan jalkapallostadioniin saati Tampereen jääkiekolle pyhitettyyn Keskusareenaan.

Olympiastadion on täynnä vain harvoissa peleissä, eikä yhtä keskeistä sijaintia uudelle stadionille kerta kaikkiaan ole olemassa. Vaikka jalkapallokannattajat hieman syrjemmälle löytäisivätkin, niin sijainti on kuitenkin keskeinen vaatimus konserteille ja muille tapahtumille, joita Alajankin mielestä uusi stadion kaipaa.

Varoittava esimerkki tulee Ruotsista, jossa vastaavanlaiseksi kansallisstadioniksi rakennettu tuore Friends Arena teki viime vuonna tappiota noin 23 miljoonaa euroa. Sen verran länsinaapurin kokemukset ovat saaneet Alajaakin tarkistamaan suunnitelmiaan, ettei hän enää pidä 50 000 katsojan kapasiteettia välttämättömyytenä uudelle stadionille.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta Kansallisstadion vilkkuu Alajan mielessä enemmän lähivuosien kuin kaukaisen tulevaisuuden hankkeena. Hän uskoo, että suunnitelmat nousevat konkreettisemmin esille jo parin vuoden sisällä. Mutta onko Kansallisstadion enemmän haave kuin konkreettinen suunnitelma?

”Se on samanlainen haave kuin pääsy miehissä EM- tai MM-kisoihin, mutta kyllä se on myös suunnitelma tulevaisuudessa. Haaveet kehittyvät suunnitelmista todellisuudeksi”, Alaja uskoo.

Otetaan pieni ajatusleikki. Mitäpä jos Uefassa olisi todettu ennen vuoden 1996 EM-kisakarsintoja, että lopputurnauksen laajentaminen kahdeksasta joukkueesta kuuteentoista ei riitääkään. Karsintaan osallistuvien maiden määrä oli räjähtänyt neljässä vuodessa reilusta 30:stä lähes 50:een, ja lisää oli tulossa.

Mitäpä jos EM-kisoista olisi tehty jo 1990-luvun puolivälissä 24 joukkueen turnaus? Sen jälkeen olisi pelattu viidet karsinnat, joissa olisi jaettu yhteensä 40 arvokisapaikkaa nykyistä enemmän. Varmasti jokin kisalipuista olisi osunut Suomellekin.
Vai olisiko?

1996 EM-karsinnoissa Suomi oli lohkossaan neljäs. Sillä ei olisi ollut mitään asiaa edes laajennettuihin kisoihin.

Neljä vuotta myöhemmin tilanne olisi ollut ainakin osittain toisenlainen. Vuoden 2000 lopputurnaukseen karsittiin yhdeksässä lohkossa. Koska kisaisäntiä oli kaksi, jaossa olisi ollut 22 paikkaa. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut suoraa kisapaikkaa lohkon kahdelle kärkijoukkueelle ja todennäköisesti jatkokarsintaa lohkokolmosille – huonointa lukuun ottamatta.

Uefan käytännön mukaan kolmosten paremmuus olisi ratkaistu lohkon ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi sijoittuneita joukkueita vastaan pelattujen otteluiden perusteella. Suomi keräsi näistä otteluista yhteensä kuusi pistettä. Se olisi riittänyt juuri ja juuri jatkokarsintapaikkaan Itävallan, Kroatia, Venäjän, Slovakian, Puolan, Walesin ja Kreikan kanssa. Joukkueet olisi arvottu neljään pariin ja voittajat olisivat jatkaneet kisoihin.

2004 Suomi oli lohkossaan neljäs, eikä sillä olisi ollut mitään asiaa jatkoon. Samoin olisi käynyt edellisissä EM-karsinnoissa. Mielenkiintoisin tapaus olisi ollut Roy Hodgsonin johdolla pelattu karsinta näiden kahden välissä.

2008 EM-karsinnat olivat ne, joissa kisapaikka on ollut tällä vuosituhannella kaikkein lähimpänä. Mikäli kisat olisivat olleet laajemmat, arvoturnauspaikka olisi tullut vielä lähemmäs. Sen olisi voinut haistaa ja tuntea, mutta todennäköisesti sitä ei olisi siltikään tullut.

Mikäli karsittavia paikkoja olisi olut 14:n sijaan 22, karsintalohkojen määrä olisi ollut todennäköisesti toinen. Mutta mikäli seitsemän lohkon rakenteesta olisi pidetty kiinni, todennäköisintä olisi ollut päästää jatkoon kolme parasta kustakin lohkosta ja paras lohkonelonen.

Suomen kannalta tämä olisi tarkoittanut tilannetta, jonka rinnalla vuoden 1997 Unkari-ottelun loppuhetketkin kalpenisivat kevyesti. Ensin Suomi olisi hävinnyt kolmannen sijan ja suoran kisapaikan Serbialle tasapisteissä keskinäisten otteluiden perusteella. Sen jälkeen se olisi hävinnyt viimeisen kisapaikan lohkonelosten vertailussa Israelille.

Suomen pistekeskiarvo ja muut tilastot peittosivat viiden muun lohkonelosen vastaavat, mutta Israel olisi ohittanut suomalaiset kaikilla mahdollisilla mittareilla pistekeskiarvosta lohkon kolmea, viittä tai kuutta parasta joukkuetta vastaan.

Käytännössä Suomi olisi menettänyt samoissa karsinnoissa suoran kisapaikan niukimmalla mahdollisella marginaalilla – ja vielä kahdesti. Mikäli 2008 kisat olisivat olleet nykyisen laajuiset, suomalaiset todennäköisesti jossittelisivat vieläkin Azerbaidžanissa kärsitystä tappiosta, kotipelin häviämisestä Serbialle ja siitä, kuinka ylivoima Portugalia vastaan olisi pitänyt karsintojen alussa hyödyntää paremmin.

Voi olla, että lisäpaikat olisivat muuttaneet hieman karsintalohkojen tuloksia. Kun joukkueella olisi ollut enemmän pelattavaa, yhden motivaatio olisi riittänyt pidempään, toinen olisi ehkä murtunut kovempien paineiden alla ja kolmannet olisivat pelanneet keskinäisessä ottelussaan kummallekin sopivan tasurin.

Isoa kuvaa se ei kuitenkaan muuttaisi. Jos EM-kisat olisi laajenettu kerralla nykyiseen laajuuteensa parikymmentä vuotta sitten, Suomi ei olisi siltikään todennäköisesti saavuttanut yhtään suoraa kisapaikkaa. Luultavasti Suomen hyöty olisi rajoittunut Armenian ja Islannin tavoin yhteen jatkokarsintapaikkaan. Sen sijaan esimerkiksi Pohjois-Irlanti, Liettua, Georgia, Viro, Unkari, Wales ja Israel olisivat menneet kisoihin.

Kun tämä olisi viisien laajennettujen karsintojen saldo, miten kisapaikan pitäisi nyt olla todennäköinen? Ei se olekaan. Mutta laajennuksen ja arpaonnen ansiosta se on sentään huomattavasti mahdollisempi kuin aikaisemmin.

Käydään ensin läpi laajennuksen vaikutukset. Kahden vuoden päästä pelattaviin EM-kisoihin on helpompi päästä kuin yhteenkään arvoturnaukseen sen jälkeen, kun MM-kisapaikkoja ei jaettu enää ilmoittautumalla. 53 karsijasta peräti 23 (43%) pääsee lopputurnaukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että viime MM-karsintoihin verrattuna kisalippuja on nyt tarjolla kymmenen enemmän.

Suurin konkreettinen muutos on se, että lohkon kolmossijallakin on nyt arvoa. Aiemmissa karsinnoissa kisa- tai jatkokarsintapaikan on voinut saavuttaa vain sijoittumalla lohkossaan kahden parhaan joukkoon.

Jalkapallon arvokisakarsinnoissa on selkeä kastijako. Maat on jaettu aiemman karsintamenestyksen perusteella arvontakoreihin. Parhaat maat ovat ensimmäisissä koreissa, heikoimmin menestyneet viimeisissä. Lohkoissa on jo arvontavaiheessa selkeä hierarkia, jonka murtaminen on ollut hankalaa.

Ja se on muuttunut koko ajan hankalammaksi. Euroopassa ehdittiin ajautua ennen karsintalaajennusta tilanteeseen, jossa suurilta jalkapallomailta jää arvokisapaikkoja jaettaessa pienemmille lähinnä muruja. Vuosina 1996–2014 kahden ylimmän korin maat ovat vieneet lähes 80 prosenttia kaikista kisalipuista. 139 paikasta vain 30 on jäänyt jaettaviksi muiden maiden kesken.

Se tarkoittaa keskimäärin kolmea paikkaa karsintoja kohti. Juuri näistä paikoista Suomi on kisannut futisjättiläisten varjossa noin 35 muun maan kanssa. Tosin viime MM-karsinnoissa ilman kisapaikkaa jääneitä eurooppalaisjoukkueita oli jo 40.

On jopa järkyttävää, kuinka tarkkaan karsintamenestys seuraa arvontakoreja. Kymmenessä viimeisimmissä arvokisakarsinnoissa ykköskorin maat ovat selviytyneet kisoihin 77 prosentin todennäköisyydellä. Kakkoskorin mailla vastaava luku on 48 %. Kolmoskorissa mahdollisuudet ovat olleet 26 % ja neloskorissa enää viiden prosentin luokkaa.

Korijako sekä heijastelee maiden voimasuhteita että pönkittää niitä. Ykköskorin maa saa huonollakin arpaonnella lohkon, jossa se on vähintään toinen tasavertainen suosikki. Kakkoskorin maa voi päästä samaan tilanteeseen vain hyvällä arpaonnella. Kolmoskorin maan kohdalla karsinnat voivat olla käytännössä ohi ennen kuin ne ovat alkaneetkaan, jos samaan lohkoon arvotaan esimerkiksi Espanjan ja Ranskan kaltaiset jättiläiset.

Eurooppa on jakautunut kahtia. Kun isäntämaana kisoihin päässyt Ranska lasketaan mukaan, näissä EM-karsinnoissa on mukana 54 maata. Niistä puolet on ollut mukana 16 joukkueen EM-kisoissa. Kun mukaan otetaan vuosina 1994–2014 pelatut MM-kisat, lista kasvaa vain kahdella joukkueella. Sitä edeltävälläkin ajalla pitää mennä vuoden 1986 MM-kisoihin asti, jotta lista pitenee olemassa olevilla valtioilla.

Kisoihin pääsemättömien maiden vastapainoksi on puolen tusinaa maata, jotka ovat käytännössä mukana joka kisoissa. Kahdeksan tällaista maata (Espanja, Italia, Saksa, Ranska, Hollanti, Englanti, Portugali ja Kroatia) ovat saavuttaneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana enemmän kisapaikkoja kuin muut Euroopan maat yhteensä.

Maajoukkuejalkapallossa ei vallitse pelkästään kori- vaan myös luokkajako. Ja ylempään, arvokisoihin osallistuvaan luokkaan on ollut ennen näitä karsintoja todella hankala murtautua.

Mutta pääsihän Latviakin kisoihin. Useimmat muistavat Latvian arvokisaihmeen. Kun pieni Baltian maa selviytyi EM-lopputurnaukseen 2004, Suomessa ihmeteltiin, miksei täällä venytä ”kultaisen sukupolven” voimin samaan.

Eikä kyse ollut pelkästään Latviasta. 1990-luvun alusta aina vuoden 2006 MM-kisoihin asti oli aina jokin maa, joka selviytyi kisoihin samasta tai alemmasta korista kuin Suomi. Osa niistä oli Turkin, Jugoslavian ja Ukrainan kaltaisia pikkujättiläisiä, joiden herääminen oli vain ajan kysymys, mutta samalla Latvia ja Slovenia antoivat toivoa Pohjolaan asti.

Kun katsoo isompaa kokonaisuutta, Latvia oli kuitenkin lähinnä tilastollinen poikkeama. Pienen Baltian maan selviytyminen arvokisoihin oli juuri se, mitä sen sanottiin olevan: ihme.

Entä sitten Slovenia? Pieni kahden miljoonan asukkaan valtio, jossa jalkapallo ei ole välttämättä edes ollut maan suosituin urheilulaji. Tämä poppoo ponnisti 2000-luvulla arvokisoihin kolmesti kymmenen vuoden sisään – ja teki sen kahdesti alemmasta korista kuin missä Suomi kyseisissä karsinnoissa oli.

Suoritus on niin ihmeellinen, että on pakko ottaa yhteyttä Sloveniaan. Mikä on salaisuus pienen maan jalkapalloihmeen takana?

”Olisi hienoa sanoa, että Slovenialla on jokin taianomainen menestysresepti tai se tekisi jotain paljon paremmin kuin muut samanlaiset maat. Ongelma kuitenkin on, että en usko tuollaisen kaavan olemassa oloon enkä usko, että slovenialaisilla menestystarinoilla on selvää yhteistä nimittäjää”, Slovenian suurimman urheilulehden Ekipan jalkapallotoimittaja Andrej Miljkovic kertoo.

”Vuosien 1999–2002 ja 2009 maajoukkuemenestykset eroavat toisistaan huomattavasti. Ensimmäinen oli yhdistelmä taistelua, onnea ja euforiaa, joka syntyi ensimmäisistä hyvistä otteluista itsenäisessä maajoukkueessa. Se oli soturijoukko, joka pelasi monesti huonosti, mutta selviytyi silti jotenkin peleistä voittajana.”

Onni, taistelu ja tuuri eivät ole sanoja, joihin viisastenkiveä etsivä haluaa törmätä. Vuoden 2010 MM-kisoihin selvinneen joukkueen tarina on sentään toisenlainen.

”Vuoden 2009 Slovenia oli huomattavasti enemmän laatujoukkue, paras joka meillä on koskaan ollut. Se pelasi upeita otteluja ja todella ansaitsi paikkansa MM-kisoissa. Miten molemmat saattoivat tapahtua lyhyen ajan sisään samassa pienessä maassa? Ollakseni rehellinen, se saattoi olla pelkkää sattumaa”, Miljkovic kirjoittaa sähköpostinsa päätteeksi.

Jos karsintayllätyksillä ei ole yhteistä sisäistää nimittäjää, sellaista voi etsiä ulkopuolelta. Oliko Latvian ja Slovenian karsintalohkoilla jotain muuta yhteistä kuin jatkoon päässeet pikkumaat?

Oli. Ne olivat helpohkoja lohkoja, jos sellaisista voi nelos- ja vitoskorin maiden kohdalla koskaan puhua. Latvia sai arvonnassa unelmalohkon. Ruotsi, Puola ja Unkari olivat jotakuinkin keveintä mitä ykkös-, kakkos- ja kolmoskorissa oli noissa karsinnoissa tarjolla. Baltit jättivät kaksi jälkimmäistä taakseen. Jatkokarsinnoissa Latvia olisi voinut saada vastaansa Espanjan tai Hollannin, sen sijaan arpa toi sille Turkin.

Slovenia taas sai 2000 EM-kisojen karsintalohkoonsa etukäteen heikoimman tarjolla olleen maan sekä ykkös- (Norja), kakkos- (Kreikka) että kolmoskorista (Georgia). Sen jatkokarsintavastustajaksi arvottu Ukrainakaan ei ollut pahin mahdollinen tarjolla olleista. 2002 karsinnoissa se sai jälleen heikoimman ykköskorin maan (Jugoslavia) sekä kolmen heikoimman joukossa olleet maat (Venäjä ja Sveitsi) seuraavista koreista. Jatkokarsintavastustajana Romania ei ollut ylivoimainen kun tarjolla oli myös Tsekki ja Saksa.

Ja mitä vuoden 2010 MM-karsintoihin tulee, niin niissä koko arvottu kärkitrio Tsekki, Puola ja Pohjois-Irlanti pettivät. Slovenia ja Slovakia kiittivät ja kumarsivat. Tuosta lohkosta olisi mukava hakea nyt inspiraatiota Suomellekin, mutta isossa kuvassa se on poikkeama.

Karsinnat ovat vuoden 2006 jälkeen muuttuneet pienten maiden osalta aiempaakin hankalimmiksi. Viimeisimmissä viisissä karsinnoissa on pelattu yhteensä 34 karsintalohkoa. Slovenian ja Slovakian lohko on niistä ainut, jossa kisalippuja on mennyt kolmen ensimmäisen korin ulkopuolelle.

Tämän lisäksi huolestuttavaa on se, kuinka hyvin suuret maat ovat pysyneet epäonnistuessaankin karsintalohkonsa kolmen joukossa. 2000-luvulla yksikään 36 kakkoskorin maasta vain kaksi on lipsahtanut EM-karsinnoissa kärkikolmikon ulkopuolelle. Ykköskorilaisista näin ei ole päässyt käymään kenellekään. Kolmoskorilaisissa on jo enempää hajontaa, mutta kisojen laajenemisesta huolimatta Huuhkajat pelaa näissäkin karsinnoissa todennäköisyyksiä vastaan.

Ja silti iskun paikka on juuri nyt. Suomella on samankaltainen tilanne kuin Latvialla ja Slovenialla aikoinaan. Se on saanut niin ”helpon” lohkon kuin neloskorista käsin voi vain saada. Kolmanneksi heikoin ykköskorin maa (Kreikka), toiseksi heikoin kakkoskorin maa (Unkari) ja kolmanneksi heikoin kolmoskorin maa (Romania). Sen enempää ei voi arvonnoilta toivoa.

Kun ottaa huomioon, että MM-kisoja ei ehditä laajentaa ainakaan seuraavaan turnaukseen eikä seuraavien EM-karsintojen arpaonnesta ole takeita, tämä voi hyvinkin olla Suomen paras mahdollisuus vuosikymmeniin.

Tilastot eivät ole koskaan ensikertalaisen puolella, mutta kisoja on laajennettu ja arpaonni on ollut Suomelle suosiollinen. Nyt homma pitää vain hoitaa kentällä.