Lehden aloittamisesta oli kulunut vasta kolme kuukautta ja Mesenaatti-keräyksen päättymisestä vain pari viikkoa, mutta tilanne näytti nyt pahalta. Ja suurelta osalta se oli omaa syytämme.

Ajatus jalkapallolehden perustamisesta oli heitetty ilmoille loppukesästä 2013. Asiasta käytiin innostuneita keskusteluja kesän ja syksyn aikana. Jos kirjoittajien värväämistä ei lasketa, konkreettiset teot alkoivat kuitenkin vasta seuraavan vuoden puolella.

Tammikuussa laadin lehdelle konseptin, jossa oli kolme pylvästä: Veikkausliigan ja Ykkösen kausiennakot, Huuhkajien EM-karsintaennakko ja tärkeimpänä laadukas juttu kotimaisesta jalkapallosta kerran viikossa. 9. tammikuuta lehden nimeksi valittiin Jalkapallolehti.

Helmikuussa lehden ydinryhmä (Iiro-Pekka Airola, Mikko Isotalo ja Lari Vesander) piti Jyväskylän kaupunginkirjaston kahvilassa kokouksen, jossa päätimme, että me todellakin teemme tämän.

Aikaa ei ollut paljon. Liigaennakon oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuun lopussa. Lehdellä oli nyt nimi ja päätoimittaja, mutta ei ulkoasua, rahoitusta eikä julkaisualustaa. Tekijöillä oli kuitenkin intoa, jonkin verran osaamista ja vahva usko asiaansa. Käytännössä raavimme lehden kasaan 47 päivässä.

Saimme Mesenaatti-keräyksen käyntiin 24. maaliskuuta. Samalla uskalsimme vihdoin julistaa asiamme koko jalkapalloilevalle Suomelle.

Olemme perustaneet yhteisörahoitteisen @Jalkapallolehti:n. Vaatimaton tavoitteemme on nostaa suomalaisen futisjournalismi uudelle tasolle.

— Lari Vesander (@LariVesander) March 24, 2014

Kirjoitusvirheestä huolimatta vastaanotto oli mahtava. Saimme vajaasssa vuorokaudessa 850 Twitter-seuraajaa, 650 fb-tykkääjää ja järjettömän määrän tsemppiviestejä. Olimme tukevasti some-kuplassa, ja se oli mahtavaa. Erityisen upeaa oli, että osa ihmisistä luotti meihin niin paljon, että he olivat valmiita antamaan meille rahaa ennen kuin olimme julkaisseet ensimmäistäkään juttua.

Tekemistä oli paljon, mutta innon, uskon ja lukijoiden luottamuksen yhdistelmällä Veikkausliigan ennakon jutut syntyivät vauhdilla. Nyt ei tehty vain yksittäisiä artikkeleita, eikä edes ”vain” journalismia tai ”pelkästään” kulttuuria. Nyt tehtäisiin historiaa.

Siitä vain jäisi hieman erilainen jälkimaku kuin alun perin odotimme.

31. maaliskuuta oli suuri päivä. Sain jutut julki alkuillasta. Linkkasin ne nettiin ja aloin odottaa palautevyöryä. Se tulikin odotettua nopeammin. Sivumme olivat menneet nurin. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan tämä oli melkein hauskaa. Silloin saattoi kuvitella, että ongelma johtui vain suuresta suosiostamme.

Kun keskiyöllä kirjoittelin pahoitteluviestejä tuohtuneille lukijoille, totuus oli jo valjennut minulle. Olimme lähteneet mopolla moottoritielle. Serverimme oli aivan liian pieni verkkolehdelle. (Näin jälkikäteen voin antaa verkkojournalismin tekijöille syvällä kokemuksen rintaäänellä neuvon: älkää koskaan säästäkö serveristä.)

Pettymys oli suuri. Kaatuileva serveri oli vienyt päähuomion hyviltä jutuilta. Lisäksi ennakon piti vauhdittaa Mesenaatti-keräystä, mutta niin pitkään kuin teknisiä ongelmia oli, koko keräystä ei kehdannut mainostaa. Ja jos keräys ei edistyisi, joutuisimme lopettamaan lehden kesäkuussa ja maksamaan kulut omasta pussistamme.

Onneksemme lukijat olivat pitkämielisiä lehteämme kohtaan. Kukaan ei vaatinut rahojaan takaisin. Arki oli kuitenkin koettanut aikaisin, ja lisää oli edessä.

Meillä oli seitsemän kirjoittajan ryhmä (Joel Aaltonen, Harri Ahola, Iiro-Pekka Airola, Mikko Isotalo, Jussi Leppälahti, Jesse Saarinen ja minä). Porukka oli pieni, mutta jos suunnittelisimme juttuvuorot hyvin ja ideoisimme tekstit ajoissa, meidän pitäisi selviytyä.

Rivit alkoivat kuitenkin harventua nopeasti. Urheilulehti kaappasi analyytikomme jo muutaman jutun jälkeen, ja Turun Sanomat taas oli kieltänyt perustajajäseniin kuuluneelta uutistoimittaja Aholalta juttujen kirjoittamisen Jalkapallolehteen. Muiden työnantajat olivat onneksi lehteä kohtaan suopeampia, mutta meillä oli silti liian vähän kirjoittajia.

Pyöritimme lehteä viiden miehen voimin. Jos olisimme julkaisseet vain jutun viikossa, tämä ei olisi ollut ongelma. Sen sijaan teimme heti alkuun kaksi suurta ennakkoa, joihin jokainen teki vähintään yhden jutun. Jos juttuvuorojen suunnittelu ennen ennakoita oli hankalaa, niin niiden jälkeen se oli jo lähes mahdotonta.

Kyse ei ollut siitä, että kirjoittajamme olisivat tehneet liian vähän töitä. Meillä oli yksinkertaisesti liian vähän tekijöitä. Tilanne paheni entisestään kesän alkaessa, kun osa tekijöistä meni kesätöihin. Koin olevani lehdestä päävastuussa, joten tein sen mitä pystyin. Vedin Mesenaatti-keräyksen loppuun ja kirjoitin kuukaudessa kolme juttua. Siinä välissä perheeseemme syntyi toinen lapsi.

Olin käyttänyt maaliskuusta lähtien leijonan osan jatkuvasti vähenevästä vapaa-ajastani lehteen. Aloin olla loppu jo kesäkuun alussa. Juhannuksen jälkeen olin sitten enemmän loppu. Siksi kävin takapihallani synkkää keskustelua Airolan kanssa.

Tiesin, mitä lopettaminen tarkoittaisi. Joutuisimme palauttamaan rahat tukijoille, kustantamaan niistä arvolisäverot omasta pussistamme ja maksamaan lehden perustamiskustannukset. Se olisi useamman tonnin paukku, mutta omalta osaltani olin siihen jo valmis.

Minulla oli kuitenkin 207 sivuuttamatonta syytä jatkaa. Tukijamme. Olimme pyytäneet taloudellista tukea lehden tekemiseen ja saaneet sitä. Kun ihmisiltä pyytää rahaa lupauksia vastaan, ne lupaukset on pidettävä. Luottamuksen pettämisestä ei selviä rahalla. Kyse oli myös jalkapallokulttuurista. Jos me epäonnistuisimme, kuka uskaltaisi enää yrittää samaa?

Tarvitsin kuitenkin lyhyen hengähdystauon, joten Airola otti ohjat käsiinsä. Olen siitä kiitollinen. Koin olevani päätoimittajana lehdestä vastuussa. Airolalla ei ollut tittelivelvoitetta. Hän otti vastuun rakkaudesta lajiin. Tämänkokoisessa lafkassa ei ole tilaa pelkälle pomolle, joten Airola johti tekemällä. Hän oli kahden kuukauden aikana mukana kuuden jutun tekemisessä.

Sen jälkeen pahin oli takana. Saimme julkaistua maajoukkue-ennakon kuukauden verran suunniteltua myöhemmin, mutta olimme joka tapauksessa lunastaneet lupauksemme lukijoille.

Nyt oli enää kysymys siitä, haluaisimmeko jatkaa seuraavalle vuodelle. Sen selvittääkseni kävin syksyllä kehityskeskustelut jokaisen kirjoittajan kanssa. Tulos oli yllättävä. Useimmille Jalkapallolehden tekeminen oli ollut juuri sellainen kokemus kuin halusimmekin sen olevan. Kaikki halusivat jatkaa.

Eikä se oikeastaan ollut ihme.

Kun kaikki olivat lupautuneet jatkamaan, suurin haaste oli tehdä seuraavasta kaudesta sellainen, että jokainen selviäisi siitä selkänahka yhtenä kappaleena. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko kasvattaisimme tekijäjoukkoa merkittävästi tai pienentäisimme kokonaisurakkaamme. Jälkimmäinen vaikutti riskittömämmältä vaihtoehdolta.

Ensimmäiseksi karsin pois suuret ennakot. Mielestämme olimme kepittäneet suuret tiedotusvälineet varsinkin Ykkösen ennakossa, mutta suuret juttupaketit veivät pieneltä porukalta liikaa voimia. Seuraavaksi listalla oli kesätauko. En halunnut enää heinäkuisia myöhäisiltoja puhelimessa.

Viimeiseksi lupasimme ilmestymisen vain juhannukseen asti. Tiesimme kokemuksesta, että laadukkaan hitaan journalismin tekeminen vaatii aikaa, vaivaa ja sitoutumista. Emmekä halunneet luvata lukijoille ja tukijoillemme mitään sellaista, mitä emme pysty taatusti pitämään. Tämän jälkeen aloitimme uuden Mesenaatti-keräyksen, joka päättyi hyvissä ajoin ennen juttujen julkaisemista. Sen päätteeksi saimme lukijoilta uuden luottamuslauseen. Se tuntui hyvältä.

Olen puhunut pitkään siitä, miten työlästä Jalkapallolehden tekeminen on pahimmillaan ollut. Olen katsonut sen tarpeelliseksi, jotta ymmärrätte, ettemme ole lopettamassa lehteä huvin vuoksi. Nyt haluan kuitenkin kertoa, mikä on tehnyt lehden tekemisestä niin hienoa.

Ensinnäkin on ollut upeaa olla tekemässä jotain aivan uutta puhtaalta pöydältä. Perusteellisten juttujen kirjoittaminen ilman merkkimäärärajoja ja hieman löysemmillä deadlineilla on ollut myös mukavaa. Samoin kuin se, että jutun on voinut tehdä melkein mistä tahansa aiheesta, kunhan näkökulma on kantanut vähintään 10 000 merkin verran.

Välillä on visioitu villimminkin. Toimituksen fb-palavereissa on enemmän tai vähemmän vakavissaan väläytelty ainakin elokuvafestarin ja jalkapalloaiheisten keskustelutilaisuuksien järjestämistä, vanhoja suomalaisia jalkapallokortteja käsittelevän blogin pitämistä lehden sivuilla sekä Hannu Tourusta kertovan jutun kuvittamista piirretyillä dinosauruksilla. (Kuten olette ehkä huomanneet, lopulta olemme aina päätyneet keskittymään ydintuotteeseen.)

Silti suurin syy lehden hienouteen ovat olleet lukijat. Lukijoiden suhde Jalkapallolehteen on ollut liioittelematta uskomaton. Olen työskennellyt molemmissa iltapäivälehdissä, kolmessa maakuntalehdessä sekä paikallis- ja opiskelijalehdessä. Olen tehnyt juttuja sekä Urheilulehteen että Urheilusanomiin, pitänyt suosittua blogia ja ollut tekemässä useampaa verkkolehteä, enkä silti ole kokenut vastaavaa missään.

Jalkapallolehdessä olen saanut useammastakin yksittäisestä jutusta yhtä paljon lukijapalautetta kuin Ilta-Sanomissa tai Iltalehdessä kaikista jutuistani koko kesänä. Sosiaalinen media on varmasti helpottanut palautteen antamista, mutta kyseessä ei ole silti pelkkä somekupla, vaan aito side lehden ja lukijoiden välillä. Voi olla, etten enää koskaan urallani saavuta samanlaista yhteyttä lukijoihin.

Mistä lukijasuhde on sitten syntynyt? Haluan uskoa, että sillä on ollut jotain tekemistä sen kanssa, millaista journalismia olemme tehneet.

Kaikki on lähtenyt tekijöistä ja tukijoista. Meillä on ollut vuosittain 200–300 tukijaa. Määrä on ollut niin pieni, ettei sen varaan ole voinut rakentaa maksumuuria ja taloudellista tulevaisuutta. Samalla se on kuitenkin antanut lukijoille tunnistettavat kasvot.

Olen monta kertaa sanonut, että olemme klikkijournalismin antiteesi. Se ei ole pelkkää puhetta. Lukija on enemmän kuin klikki. Se, että juttuja tehdään lukijoille, ei tarkoita, että jutun pitää saada mahdollisimman monta lukijaa ja klikkiä. Se tarkoittaa, että lukijan pitää saada jutusta mahdollisimman paljon. Tärkeimmät ”klikit” tapahtuvat juttua lukiessa lukijan päässä.

Tekijät taas ovat saaneet tehdä juttuja heistä kiinnostavista aiheista. Pallotteluapua on ollut aina tarjolla, ja jos vain mitenkään mahdollista, toimittaja on lähetetty paikan päälle ja lehti on maksanut matkakulut.

Nämä kaikki kuulostavat perusasioilta, mutta eivät (viimeistä kohtaa lukuun ottamatta) ole välttämättä sitä tavallisissakaan tiedotusvälineissä. Lisäksi viime vuodet ovat näyttäneet, että se, miten urheilujournalismia on perinteisesti tehty, ei enää riitä maksavalle lukijakunnalle.

Urheilutoimittaja menee matsiin, sen jälkeen lehdistötilaisuuteen ja kirjoittaa sitten mitä näki ja kuuli. Näin urheilujournalismi on ”toiminut” pitkään. Se on ollut vaivaton ja varmasti toisinaan hauskakin tapa tehdä journaslimia, ja juuri siksi sillä ei ole ansaintalogiikkana tulevaisuutta. Niin sanotun mukavuusjournalismin päivät ovat luetut.

Helppojen juttujen uhanalaisuus ei koske vain Suomea ja urheilua vaan journalismia yleensäkin. Asetelmaa voi verrata vaikka edellisen päivän tiedotteisiin; ei talousjournalismiakaan voi rakentaa niiden varaan. Kuten ei urheilujournalismiakaan tulosten ympärille.

Nyrkkisääntö on, että mikäli journalismin tekeminen on hauskaa ja vaivatonta, joku muu tekee sen nopeammin, kenties paremminkin (koska riippumattomilla tekijöillä on enemmän intoa) ja ainakin halvemmalla, usein jopa ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä maakuntalehtien urheilutoimitukset ottavat sekä nopeudessa että laadussa turpiinsa blogeilta ja verkkolehdiltä.

Ottelujuttujen ydin on siinä, mitä ne kertovat urheilujournalismista ja -journalisteista. Koska urheilutoimittajien jutuissa pyörivät vuodesta toiseen samat sarjat, urheilijat ja lajit , heille kertyy uran aikana todella paljon hiljaista tietoa. Useimpien toimittajien kohdalla tämä hiljainen tieto ei koskaan saavuta lukijaa kuin korkeintaan irrallisina anekdooteina, jotka tukevat enemmän toimittajan egoa kuin juttukokonaisuutta.

Juuri ottelujutuissa mahdollisuus hiljaisen tiedon hyödyntämiseen olisi mitä parhain. Kun alla on lukuisia sarjakausia ja tuhansia otteluita, toimittajalla pitäisi olla sellainen työvarmuus, että hän pystyisi tekemään jutun muutenkin kuin varman päälle. Valitettavan harva pystyy – tai haluaa.

Hollantilainen valmentaja Raymond Verheijen on todennut osuvasti: ”Jalkapallomanagerit väittävät, että heillä on 20 vuoden kokemus, vaikka kyse on oikeasti yhden vuoden kokemuksesta toistettuna 20 kertaan.”

Onkin aiheellista kysyä, onko kokenut urheilutoimittaja tehnyt 500 ottelujuttua vai saman ottelujutun 500 kertaan. Vastaus on vielä tänäkin päivänä liian usein jälkimmäinen.

Toimittajat puhuvat itse mielellään kiireestä ja deadlineista, siitä miten jutun pitää olla valmis tunti tai puolitoista ottelun jälkeen. Se on tavallaan ihan totta, mutta kun samassa tilanteessa on sadatta kertaa, se kuulostaa enemmän selitykseltä kuin syyltä. Jos vuosikausia alalla olleelle ammattilaiselle riittää se, että saa (ottelutapahtuma mukaan lukien) jutun aikaan noin neljässä tunnissa, rima on liian matalalla. Melkein kuka tahansa bloggari pystyy pienellä harjoittelulla samaan.

Jos urheilujuttuja tehdään niin kuin niitä on tehty vuosikymmenten ajan, robottikin voi kohta päihittää toimittajan. Jo nyt Stats Monkey -niminen robotti kykenee tekemään virheettömän urheilu-uutisen silmänräpäyksessä tilastoja, tietokantoja sekä urheilutoimittajan kerronnan kliseitä hyödyntämällä.

Jos robotti osaa tehdä lyhyen uutispätkän nopeammin, virheettömämmin ja halvemmalla, mitä toimittajien pitäisi tehdä? Sitä mihin robotit eivät pysty.

Mikseivät he ole tehneet sitä enemmän jo aikaisemmin? Urheilijat käyttävät koko uransa siihen, että kehittyisivät paremmaksi. On tyrmistyttävää, kuinka harva (urheilu)toimittaja pyrkii samaan.

Yksittäisiä toimittajia lukuun ottamatta laadukas, perinpohjainen urheilujournalismi on Suomessa varsin nuori ilmiö. Lindgren & Sihvonen -ohjelmassa Vuoden journalistinakin palkittu Pekka Holopainen ajoitti sen jopa 2000-luvun asiaksi.

”Ennen nettiä lehdet olisivat voineet olla valtavia vaikuttajia, koska mitään vastapainoa ei ollut. Valitettavasti vain silloin kaikki keskittyivät lähinnä tulosurheiluun, siihen kuka sen laatan lakaisi takatolpalta sisään. Sisällöllisempi urheilujournalismi on ehdottomasti vasta, sanoisin, viimeisen 12 vuoden asia. Valitettavasti”, Holopainen totesi.

Tämän näkee siinäkin, miten paljon suomalainen jalkapallojournalismi on mennyt eteenpäin jo Jalkapallolehden olemassaolon aikana – enkä puhu nyt vain omasta lehdestämme. Kun lopetamme, jalkapallojournalismin tila on paljon parempi kuin ennen aloittamistamme. Kehitettävää on edelleen paljon, mutta suunta on oikea.

Parista asiasta olen silti huolissani. Yksi niistä on kiihtyvä juttutahti. Kun työskentelin Turun Sanomissa kesät 2006–2008, pomojen toimittajille antama ohjenuora oli ”juttu päivässä pitää potkut loitolla”. Rauhallinen juttutahti ei toki taanut laatujournalismia. TS:n urheilutoimitus käytti paljon STT:tä ja teki pitkähköjä vanhan ajan otteluselostuksia. Osalla toimittajista oli lisäksi tapana mennä kotoa suoraan peliin, käydä toimituksessa kirjoittamassa juttu ja lähteä sitten pois.

Turkkari ei varmasti ollut ainut paikka, jossa urheilutoimittajat ovat vielä 2000-luvun alussa toimineet näin, mutta nykymittapuulla toiminta oli auttamattoman tehotonta ja vanhanaikaista. Kun kerroin kesällä TS:n taannoisesta tahdista kokeneelle kollegalleni Ilta-Sanomissa , hän tuhahti: ”Nykyään se on melkein juttu tunnissa.”

Se ei ollut suurikaan kärjistys. Kesän aikana taoin keskimäärin neljä tai viisi juttua päivässä. Kollega sanoi pelkäävänsä, mitä tahti tekee pitkällä tähtäimellä journalismin laadulle, kun juttukeikoille on vähemmän aikaa, eikä hiljaista tietoa ehdi kertyä samalla tavalla kuin ennen.

Toinen huolenaiheeni on se, että suomalaisella urheilujournalismilla on edelleen sokeita pisteitä. Yksi niistä on nuorten urheilu ja liikunta. Suuri osa urheilulajien harrastajista on lapsia ja nuoria. Liikuntaharrastusten kustannukset, vaikutukset ja valmennuksen taso kiinnostavat myös lasten vanhempia. Silti luvattoman monet lasten liikuntajutuista ovat tasoa ”Ville voitti hippohiihdoista lusikan ja mehu oli hyvää”.

Ehdotin kesällä 2013, että voisin tehdä Savon Sanomiin jutun KuPSin junnuista, jotka olivat voittaneet lähes 20 SM-sarjaottelua putkeen. Aihe oli sekä paikallinen että ilmiönä yleisemmin kiinnostava. Juttu ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, koska urheilutoimituksen esimies torppasi idean suoralta kädeltä.

”Ei me sellaista juttua voida tehdä. Pesäpalloihmiset suuttuvat.”

Kaksi vuotta myöhemmin Jalkapallolehden luetuimmat jutut käsittelevät junioreita.

Uuden ajan urheilujournalismi ei ole helppoa, mutta siihen pyrkiminen ei ole mahdotonta. Se vaatii itsensä haastamista toimittajana ja kirjoittajana lukijoiden eduksi – sekä asioiden asettamista muihinkin kuin yhden kisan tai sarjakauden kestäviin mittasuhteisiin. Tähän olemme Jalkapallolehdessäkin pyrkineet, ja juuri se lehden tekemisestä on välillä niin työlästä tehnytkin.

Perimmäinen ahdistuksen aiheeni ei kesällä 2014 ollut se, pystyisimmekö tekemään vajaamiehityksellä jutun viikossa. Varmasti olisimme pystyneet vielä vähemmälläkin vaivalla. Ne jutut eivät vain olisi olleet kovin hyviä.

Jos jotain tekee, se pitää tehdä kunnolla, niin hyvin kuin osaa. Täysillä tai ei ollenkaan. Puolivillaisia ja ”riittävän hyviä” tekstejä on netissä ja lehdissä jo pitkälti yli omien tarpeiden.

Meidän pitää toimittajina ja ihmisinä tehdä se, mihin robotti ei pysty. Ja tehdä se niin hyvin kuin vain osaamme.

Pelin jälkeen kentän tasalla on erityinen tunnelma. Katsomo on tyhjentynyt, mutta jotain siitä taiasta, joka vain hetkeä aiemmin lumosi tuhannet ihmiset pariksi tunniksi, on jäljellä. Tummenevaa iltataivasta vasten loistavien valonheittimien loisteessa kaikki vaikuttaa erityiseltä.

On kuin olisi kävellyt satuun, joka haihtuu hiljalleen silmien edessä.

Minulla on tätä kirjoittaessani vähän samanlainen olo. Peli on päättynyt. Katsomo on tyhjentynyt. Jutut on kirjoitettu. Kohta valonheittimet sammutetaan, mutta ennen sitä haluan sanoa vielä pari sanaa lisää.

Ennen kaikkea haluan kiittää. Ensimmäiset kiitokset menevät tekijöillemme. Joel, Harri, Mikko, Jesse, Iiro-Pekka, Kimmo ja alkumetreillä mukana ollut Jussi. Kiitos. Me teimme tämän yhdessä. Saatte olla ylpeitä siitä, mitä saimme yhdessä aikaan. Minä ainakin olen. Jalkapallolehti on ylivoimaisesti hienoin projekti, jossa olen urani aikana ollut mukana.

Kiitos kuvaajille, jotka ovat saaneet meidät näyttämään hyvältä. Kiitos Ilarille koodauksesta ja Teemulle ulkoasusta ja hienoista graafeista. Kiitos, Olli. Kiitos kaikille haastatelluille. Kiitokset lukijoille, ilman teitä tämä olisi ollut turhaa.

Ja ennen kaikkea kiitos tukijoille. Ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista.

Lehti loppuu. Jalkapallo jatkuu. Kiitos ja näkemiin.

”Voimme kokemuksesta sanoa, että laadukkaan hitaan journalismin tekeminen vaatii aikaa, vaivaa ja sitoutumista. Emmekä halua luvata lukijoille ja tukijoillemme mitään sellaista, mitä emme pysty taatusti pitämään. Siksi pystymme sitoutumaan varmasti ainoastaan kevääseen, maaliskuulta juhannukseen saakka.

Mutta jos työ- ja elämäntilanteet sen vain mahdollistavat, jatkamme myös syksyllä – ja sen saa samalla rahalla.”

Näin lupasimme talvella Mesenaatti-keräyksen yhteydessä. Sen jälkeen tekijämme ovat saaneet asiansa sellaiseen järjestykseen, että voimme tehdä uuden lupauksen: Jalkapallolehti jatkaa ilmestymistään myös syksyllä.

Kevätkauttamme on jäljellä vielä kahden jutun verran. Ensi viikolla Jalkapallolehti ilmestyy normaalisti. ”Tämän viikon” juttu julkaistaan juhannuksen jälkeisellä viikolla, minkä jälkeen jäämme parin kuukauden kesätauolle.

Palaamme asiaan taas alkusyksystä. Kaikki tekijämme ovat sitoutuneet tekemään syksyllä yhden jutun, joten luettavaa tulee silloin ainakin seitsemän pitkän artikkelin verran.

Haluamme jo tässä vaiheessa kiittää lukijoitamme ja varsinkin tukijoitamme kevätkaudesta. Palautetta on tullut jälleen paljon ja se on ollut suurelta osin positiivista. Kävijäennätyksiäkin on rikottu. Jesse Saarisen ”Onko koolla väliä”-juttua on luettu lähes 13 000 kertaa.

Se on ilahduttavaa. Kävijämääriä tärkeämpääkin meille on teidän tyytyväisyytenne. Teemme juttuja lukijoillemme. Se ei tarkoita aina sitä, että jutun pitäisi saada mahdollisimman paljon lukijoita vaan että lukijoiden pitäisi saada jutusta mahdollisimman paljon irti.

Kun onnistumme tässä, antakaa sen kuulua. Lähettäkää palautetta ja juttuideoita. Lukekaa ja jakakaa juttuja. Mainosbudjettimme on edelleen nolla euroa, joten ainut tapa levittää jalkapallojournalismin ilosanomaa olette te.

Torstaina noin kello kahdelta iltapäivältä se vihdoin tapahtui: saavutimme minimitavoitteemme Mesenaatissa. Minimitavoitteen täyttyminen varmisti kaksi asiaa: 1) Meidän ei tarvitse maksaa (kaikkea) omasta pussistamme. Saamme ainakin viisi tuhatta euroa Jalkapallolehden tekemiseen. 2) Lehti ilmestyy kauden loppuun saakka.

Olemme pohjattoman kiitollisia 147 mesenaatillemme. Heidän ansiostaan me voimme tehdä Jalkapallolehteä ja heidän ansiostaan te voitte lukea sitä.

Olemme kiitollisia myös siitä, että niin moni ihminen on levittänyt sanaa lehdestämme. Pyydämme, että jatkatte rummutusta ja ilosanoman levittämistä oli kyse sitten somesta, blogeista, lehdistä tai hyvistä vanhan ajan kasvokkain käydyistä keskusteluista. Mainosbudjettimme on pyöreä nolla euroa. Teidän sananne on paras mainoskampanja, jonka voimme koskaan saada.

Silti haluamme muistuttaa teitä siitä, että keräys on edelleen käynnissä ja me tarvitsemme vieläkin tukeanne.

Lukijoiden kannalta olennainen kysymys kuuluu: miksi meitä pitäisi tukea vielä?

Vastaus on sama kuin aiemminkin: jotta pystymme tekemään parempia juttuja ja jotta tekijämmekin saavat edes jonkinlaisen korvauksen vaivoistaan.

Markkinatalous on yksinkertaista: Ihminen ei ehkä saa sitä mitä haluaa, mutta hän saa varmasti sen, mistä on valmis maksamaan. Kysymys on resursseista. Palkattuja toimittajia on rajattu määrä. He voivat tehdä rajallisen määrän juttuja. Jotta juttuja olisi järkevä tehdä, niiden täytyy kerätä vaivaansa nähden riittävästi lukijoita.

Yhtälö on laadukkaan jalkapallojournalismin ystävän kannalta lohduton. Suomifutisjutuissa ei pyöri rahaa, siksi ne tarvitsevat klikkejä voidakseen olla edes olemassa. Tämä taas johtaa helposti lukijan kannalta turhauttavaan klikkijournalismiin. Tällaisissa olosuhteissa laatujournalismin ei pitäisi voida kukoistaa.

Olemme Jalkapallolehdessä huijanneet markkinoita niin hyvin kuin pystymme. Teemme mahdollisimman laadukkaita juttuja mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Kompromisseja ei kuitenkaan voi venyttää loputtomiin. Me emme voi kadottaa markkinatalouden rajoja, me voimme vain siirtää niitä.

Kiinteiden kulujen ja verojen jälkeen juttukohtaiset resurssimme lasketaan edelleen kymmenissä euroissa. Voimme siirtää rajoja vielä vähän lisää tekemällä ”kuluttomia” juttuja, mutta se on selviytymistä eikä sillä tavalla ei viedä jalkapallojournalismia uudelle tasolle. Jos haluamme päästä Pietarsaareen, Maarianhaminaan tai Rovaniemelle (ja me totta hitossa haluamme), me tarvitsemme vähän enemmän.

Harkitsemme maksumuuria ja kartoitamme mahdollisia mainostajia, mutta viime kädessä yhtälö on yksinkertainen: Tarvitsemme yhteensä 200-300 ihmistä, jotka ovat valmiita maksamaan viikoittain 50-60 senttiä laadukkaasta jalkapallojutusta.

Olemme julkaisseet jo parikymmentä artikkelia. Lukekaa ne läpi ja arvioikaa, mikä niiden arvo teille ja suomalaiselle jalkapallokulttuurille on. Jos se on enemmän kuin 50 senttiä viikossa, antakaa sen näkyä ja kuulua.

147 jalkapallokulttuurin sankaria on jo astunut esiin ja muuttunut lukijasta tukijaksi. Minä uskon, että teitä on vielä lisää piilossa.

Tässä on vielä 30 päivää aikaa. Nyt on kulttuuritekojen aika: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-2/

PS. Tämä ei ole lupaamamme ylimääräinen juttu. Se ilmestyy myöhemmin.