Videotykki hyrrää taustalla ja heijastaa läppärin näytön suurelle kankaalle. Tiedostot ovat valmiita avattavaksi, mutta Marko Rajamäki haluaa tehdä vielä pari perusasiaa selväksi. Rajamäki piirtää fläppitaulun kentälle kaksi viivaa ja jakaa niillä kentän pituussuunnassa kolmeen osaan.

”Peli hävitään puolustuskolmanneksella ja voitetaan hyökkäyskolmanneksella, mutta se pelataan keskikentällä. Päästäkseen hyviin hyökkäysasemiin, pitää ratkaista, mitä tekee keskikentällä.”

Ja se, mitä keskikentällä tehdään taas on vaihdellut aikojen saatossa.

”Kun vielä pelasin, pakit ja keskikentän pohjat tekivät taustakiertoja, joilla saatiin ylivoima laidalle. Se ei ole enää tätä päivää. Nykyään alueellinen ylivoima halutaan keskelle”, entinen maajoukkuepelaaja sanoo.

Tähän ilmiöön liittyy tiiviisti laitahyökkääjien muuttunut rooli. Ennen vasemmalle laidalle laitettiin vasenjalkainen pelaaja, jotta tämä pystyi keskittämään alueellisen ylivoiman päätteeksi. Nyt monet huippujoukkueet laittavat vasemmalle laidalle oikeajalkaisen pelaajan, joka pystyy leikkaamaan pallon kanssa keskelle ja luomaan ylivoimaa sinne.

Tätä asetelmaa Rajamäki mietti puoli vuosikymmentä sitten, kun hän valmistautui TPS:n valmentajana Suomen Cupin loppuotteluun. Hän olisi voinut luoda HJK:ta vastaan ylivoimaa laidallekin, mutta hän ei halunnut. Keskelle luotu ylivoima olisi ”helvetin paljon vaarallisempi”.

Pelaajamateriaali vain korosti valintaa. Kyse oli pelaajapareista. Turkulaisten vasen laitahyökkääjä Mika Ääritalo ei ollut, varsinkaan viisi vuotta sitten, hidas. ”Ei. Mutta ei (HJK:n oikea pakki) Rafinhakaan ollut hidas. Kumman diilin haluat: Ääritalo vastaan Rafinha vai Riku Riski vastaan Lindström?”, Rajamäki kysyy retorisesti.

Rajamäki oli kauppansa valinnut. Nyt hänen piti vain saada pakkomyytyä se HJK:lle mahdollisimman kovaan hintaan.

Urakka ei ollut helppo. Rajamäki halusi saada nopeimmat pelaajansa HJK:n liikkeeltään heikoimpia pelaajia vastaan. Hänen onnekseen HJK:n kenttäryhmitys tarjosi siihen tilaisuuden.

”Tiesimme, että HJK:lla on Pyry Kärkkäinen tässä, keskikentän oikeana pohjana, ja Kärkkäisen säde pelata peliä on pieni. Se on rikkova pelaaja, mutta jos sen laittaa juoksemaan, se ei pärjää.”

Kun Kärkkäinen ei saa TPS:ää pysäytettyä, turkulaiset pääsevät juoksemaan täydellä vauhdilla kohti oikeaa topparia.

”Matthias Lindström. Seitsemän Suomen mestaruutta. Aivan jäätävä jätkä. Mutta tolla alustalla, juoksukilpailussa Riskin veljeksiä vastaan… Siinä me voitetaan tää peli.”

TPS tiesi, kuinka HJK ryhmittyisi. Se oli etu. Toinen etu oli, että HJK ei tiennyt, miten TPS ryhmittyisi. Eikä tiennyt aivan heti Rajamäkikään. Hän alkoi muuttaa ryhmitystään saadakseen Lindströmin vartioimaan mahdollisimman suurta aluetta.

Siinä onnistuakseen Rajamäen piti keksiä tekemistä HJK:n toiselle topparille, nuorelle ja nopealle Juhani Ojalalle sekä vasemmalla pakille Tuomas Kansikkaalle. Lopulta hän keksi yhtälöön ratkaisun. Se edellytti maajoukkuekärki Jonatan Johanssonin uhraamista oikeaksi laitahyökkääjäksi.

”Tintti on taktisesti yksi lahjakkaimmista pelaajista, jota olen valmentanut. Sanoin hänelle, että nyt sinä pelaat laidassa ja otat Kansikkaan pois pelistä.”

Käytännössä tämä tapahtui niin, että Johansson otti myös itsensä pelin ulkopuolelle hakeutumalla kauas oikeaan laitaan. Samalla hän veti mukanaan Kansikkaan ja sai Juhani Ojalan siirtymään viisi metriä laidemmas kuin missä hän normaalisti pelaisi.

”Alue, jota Lindström puolustaa oli nyt monta metriä leveämpi kuin normaalisti. Siitä me menemme. Se oli meidän suunnitelmamme tähän peliin.”

Kooste pyörii nyt kankaalla. Tilanteet näytetään kahdesta eri lähteestä: Ylen tv-lähetyksestä ja niin sanotusta valmennuskamerasta, joka kuvaa laajaa yleiskuvaa korkealta katsomosta. Koosteen tehnyt Rajamäki pitää enemmän jälkimmäisestä.

”Televisiolähetyksestä ei näy, mikä on suunnitelmallista ja mikä ei.”

Nykyään KuPSia valmentava Rajamäki toimii koosteen kommenttiraitana. Innostunut ja aavistuksen aggressiivinenkin analyysi pulppuaa valmentajan suusta vahvalla Turun murteella. Puhetahti on nopea, volyymi reipas ja kädet käyvät välillä samaa tahtia suun kanssa.

Toisin kuin ehkä luulisi, Rajamäki ei jossittele tolppalaukauksia tai erotuomariston tuomioita. Hän jossittelee sitä, missä pelaajien olisi pitänyt olla tai minne heidän olisi pitänyt syöttää.

”Tuossa oli väärä syöttö”, Rajamäki sanoo ja näyttää sitten valmennuskameran pysäytyskuvasta, kuinka pelaaja oli yhden nopean ja helpohkon syötön päässä läpiajosta.

Valmentajan silmin jalkapallo-ottelu on erilainen tapahtuma. Hän ei näe sitä, mitä tapahtuu. Hän näkee mielessään sen, mitä olisi pitänyt tapahtua, jos pelaajat olisivat toimineet niin kuin sovittiin. Kun valmentaja räjähtää kentän laidalla, se johtuu usein siitä, että joku pelaajista on tuhonnut suunnitellun tulevaisuuden.

Tässä tilanteessa se on Mika Ääritalo, jonka tehtävä oli pitää Rafinha kiireisenä. Kun Ääritalo ei lähdekään sovitusti pystyjuoksuun, Rafinha pääsee katkaisemaan TPS:n hyökkäyksen alkuunsa.

”Rafinha pystyi olemaan tuossa, koska Ääritalo oli väärässä paikassa. Ääritalo esti nopean hyökkäyksen. Hän päätti, että nyt ei hyökätä.”

Tämä on valmentajan kooste. Tästä ei näy, kuinka HJK antoi avausjaksolla nopean vapaapotkun ja Akseli Pelvas pääsi puskemaan avopaikasta niukasti maalin ohi. Toisaalta tästä ei näy myöskään, kuinka TPS hankki puolen tunnin pelin jälkeen oman vaparin, jonka Toni Kolehmainen laukoi tolppaan ja jonka jälkihässäkästä Mika Ääritalo teki ottelun voittomaalin.

Ei Jukka Lehtovaaran paraatipelastuksia. Ei molempien joukkueiden toisen jakson läheltä piti tilanteita. Tämä on Marko Rajamäen tarina siitä, kuinka TPS voitti Suomen Cupin 2010.

Valmentaja katsoo koko ajan ottelua kolmella tasolla: Ensimmäisessä on kyse siitä, kuinka oma joukkue toteuttaa suunnitelmaa. Toisella tasolla on kyse hetkistä ja pelaajien ratkaisuista yksittäisissä tilanteissa. Kolmannella tasolla tämä kaikki yhdistyy vastustajan tekemisiin.

Kolmas taso on eräänlaista jalkapalloshakkia, mutta ero vain on siinä, että nappuloilla on oma tahto. Valmentaja voi yrittää liikuttaa pelaajaa ratsuna, mutta tämä saattaakin paljastua lähetiksi, jättää liikkumatta kokonaan tai tehdä jotain, minkä valmentaja ei edes uskonut kuuluvan liikevalikoimaan.

Avausjaksolla HJK saa saarrettua Kolehmaisen keskiympyrässä. Keskikenttäpelaajan selkä on maalia kohti, syöttö on tulossa hänelle. Kaikki odottavat hänen syöttävän pallon takaisin puolustukseen.

Erfan Zeneli on jo lähtökuopissa valmiina katkaisemaan tämän syötön. Kolehmainen päättää kuitenkin toimia toisin, hän ottaa pallon ulkosyrjälleen mukaan, kääntyy ja lähtee kuljettamaan.

”Kolehmainen näki, että Zeneli painoi olkapäänsä alas ja oli valmiina katkaisemaan. Hän lähti siihen mukaan, hämäsi syöttävänsä ja kääntyikin. Jäätävä ratkaisu”, Rajamäki hehkuttaa. Kolehmaisen kosketus on hieman kova, mutta hän saa hankittua tilanteesta vapaapotkun. ”Toni yritti kääntyä jyrkemmin. Sen jälkeen hän olisi syöttänyt Mikko Manniselle”, Rajamäki jatkaa.

Paitsi että Manninen ei ole siellä missä hänen pitäisi olla. ”Jos se olisi onnistunut, Kolehmainen olisi kysynyt: ’Manu, missä oot? Mä otan kauhean riskin, käännyn pimeänä, minulla on sekunti aikaa ja sinä mulkku seisot väärässä paikassa.'”, Rajamäki naurahtaa. Valmentajan luoma rinnakkaistodellisuus ei ylety vain kentälle vaan myös pukukoppiin ja jälkipeleihin.

Rajamäki jatkaa seuraavaan klippiin. Sillä ei ole varsinaisesti merkitystä pelin lopputuloksen kannalta, mutta se kertoo kuinka paljon pelaajien pienet teot kertovat heidän luonteestaan.

”Tykkään siitä, kun jätkät kuittailevat toisilleen. Jarkko Hurme ja Kolehmainen (molemmat 1980-luvun loppupuolella syntyneitä oululaisia, toim huom) olivat paras pari. Jos Hurme antoi syötön, josta Kolehmainen ei tykännyt, hän antoi sen tälle liian kovaa takaisin. Kuin sanoakseen, pilke silmäkulmassa, että ’senkin kusipää, anna nyt parempi pallo’.”

Nyt ottavana osapuolena ei ole kuitenkaan Hurme vaan Kemissä syntynyt Jaakko Nyberg. Nyberg antaa alimpana miehenä lyhyen syötön liian löysänä ja saa sen Kolehmaiselta bumerangina takaisin – ilmassa. Ratkaisu kertoo kaiken olennaisen Kolehmaisen ja koko joukkueen sen hetkisestä itseluottamuksesta.

”Pelataan cupin finaalia, ja Kolehmainen laittaa pallon vittuillakseen ilmassa takaisin!”

Rajamäki on hetken hiljaa.

”Se on nätti nyanssi.”

Peli elää koko ajan. HJK aloittaa ottelun kahden kärjen prässillä. Avausjakson aikana se muuttaa prässiään kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla se luopuu hyökkäyskolmanneksen prässäämisestä kokonaan, koska se ei toimi.

Rajamäki kertoo, miten TPS oli varautunut muutoksiin ja näyttää koosteesta, miten niihin reagoitiin. Voittajan tarinassa on kyse hyvästä suunnitelmasta ja sen onnistuneesta toteuttamisesta. Jos vastustaja tekee virheen, se johtuu siitä, että heidät pakotettiin siihen. He eivät ole huonompia, me vain olemme parempia.

”Nyt ollaan kuitenkin Helsingissä. Tämä on heidän stadioninsa ja alustansa. Tämä on se jengi joka voitti seuraavana vuonna Schalken, moni noista oli silloin mukana.”

Kooste etenee tilanteeseen, josta Rajamäki on samaan aikaan sekä ylpeä että hivenen pettynyt. Pettymys ei liity niinkään pelillisiin asioihin kuin tv-näkyvyyteen.

”Äijät on aseteltu niin täydellisesti, että HJK:lla ei ole mitään mahdollisuutta puolustaa. Kaikki syöttökulmat ja etenemisväylät auki, pelaajat positiivisissa peliasennoissa, alueelliset ylivoimat kohdallaan… Meillä on kaikki avaimet. Mutta sitä ei pysty tv:stä näkemään.”

Kun tilanne alkaa, TPS:llä on pallo omalla kenttäpuoliskolla. Samaan aikaan avausjakson varsinainen peliaika tulee täyteen. Tv-ohjaaja päättää, että nyt on hyvä hetki näyttää neljättä erotuomaria, joka ilmoittaa valotaululla yhden minuutin lisäajasta.

Ohjaaja on väärässä. Hetki on mahdollisimman huono.

”Tämä syöttö, jonka Toni Kolehmainen antaa… se ei näy Yleisradion lähetyksessä mitenkään”, Rajamäki harmittelee.

Kun lähetys palaa kenttätapahtumiin, TPS on jo pallon kanssa HJK:n rangaistusalueen rajalla. Katsojat ehtivät nähdä, kuinka Riku Riski laukoo niukasti takatolpan ohi, mutta ihmettelevät varmasti, miten TPS tilanteeseen pääsi.

Se selviää nopeasti valmennuskamerasta. Kun tv-lähetys leikkaa neljänteen erotuomariin, Toni Kolehmainen on juuri kääntynyt pallon kanssa keskiviivan tietämillä. Sen jälkeen muutamaan sekuntiin ei näennäisesti tapahdu mitään. Kolehmainen hidastaa pelin hetkeksi – ja imee samalla kaikki lähellä olevat HJK:n pelaajat itseensä.

Kun Kolehmainen antaa pystysyötön, kuusi HJK:n kenttäpalaajaa on hänen ympärillään. Jokainen heistä on korkeintaan kymmenen metrin päässä hänestä, mutta kukaan ei pysty estämään syöttöä mitenkään. Ja koska 60 prosenttia HJK:n kenttäpelaajista on keskiympyrässä, TPS:llä on ylivoima HJK:n puolustusalueella.

”Ei tullut maalia, mutta jos tuota toistetaan uudestaan ja uudestaan, aalto aallon perään, niin kyllä joku niistä menee maaliin.”

Valmentajat eivät tietenkään seuraa tumput suorina, kun heidän joukkueensa tuhotaan. HJK:n Antti Muurinen reagoi TPS:n pelaamiseen vaihtamalla tauolla molemmat hyökkääjänsä. Toisella jaksolla Riskit pääsevät myös juoksemaan vähemmän Lindströmiä vastaan.

Kuvaavaa silti on, että viimeinen niitti tulee juuri sellaisesta tilanteesta, joita TPS lähti pelistä hakemaan. Toisen jakson lisäajalla Kolehmainen katkaisee HJK:n pitkän avauksen päällään. Pusku tavoittaa Babatunde Wusun, joka nikkaa Riku Riskin läpi.

Riski voittaa Lindströmin juoksukilpailussa. Itse asiassa kilpailua ei edes synny. Toppari on hävinnyt pelin aikana niin monta pikamatkaa, että lopettaa toivottoman takaa-ajon alkuunsa. Kun Tuomas Kansikas saa Riskin kiinni, tämä on ehtinyt jo sijoittaa pallon Ville Wallenin ohi maaliin.

Penkillä Marko Rajamäki juhlii. Hän kaappaa Jonatan Johanssonin kainaloonsa ja suutelee tämän hiuksia. Hetken päästä erotuomari Vesa Pohjonen viheltää ottelun päättyneeksi. Kapteeni Jarno Heinikangas nostaa pokaalin ilmaan. Tämä on pitkän uran tehneen Heinikankaan – ja monen muunkin TPS-pelaajan – uran ainut suuri voitto.

Tunne vie. Analysointi lentää hetkeksi romukoppaan. Pelaajat vievät Rajamäen voittajan suihkuun. TPS:n joukkue ja seuran kokonainen aikakausi on juuri saavuttanut huipentumansa.

Joukkue on nuori ja moni stadionilla uskoo sen pystyvän vielä parempaan. Taistelemaan mestaruudesta, kasvamaan yhdessä vielä kovempaan iskuun. Mutta ei. Huippu on tässä. Juhlivissa pelaajissa, laulavissa kannattajissa ja hetkessä jota kukaan ei voi enää viedä heiltä.

TPS:n cup-voitto on tarina siitä, mitä vastustajan heikkouksien hyödyntäminen ja omien vahvuuksien maksimointi käytännössä tarkoittaa. Rajamäki ei kuitenkaan halua rajoittaa tarinaa yhteen peliin. Hän tahtoo näyttää vielä yhden videopätkän.

Nyt ollaan Kupittaalla Turun paikallispelissä. Pallo on Interillä sen omalla puolustusalueella. Kommenttiraita pyörähtää käyntiin.

”Turun derbyissä me on vaihdettu taktiikkaa ja prässiä vaikka kuinka monta kertaa.”

”Dragtsma on hyvä koutsi. Sillä on hyviä malleja pelinavaukseen. Nytkin pelaajat ovat oikeilla paikoilla… Tämä on hyvä tapa avata. Mekin avaamme välillä näin”, Rajamäki intoilee.

Tämä on esimerkki siitä, kuinka oma joukkue tekee asiat hyvin. Silloin onnistuminen ei saa johtua – ainakaan pelkästään – siitä, että vastustaja toiminta on heikkoa. ”Magnus Bahne. Veikkausliigan toiseksi paras maalivahti jalalla. Henrik Moisander on paras”, Rajamäki toteaa. ”Silti pitää löytää avaamisesta heikko kohta.”

Inter syöttelee palloa alakerrassa kaikessa rauhassa. ”Niillä on 4–2-ylivoima tuolla alueella. Syöttökulmat auki, pelaajat sijoitettu oikein.” TPS:n hyökkäävä keskikenttäpelaaja Petteri Pennanen alkaa juosta enemmän. Hän saa vastustajan syöttömyllyyn liikettä. Ja kun liike lisääntyy, myös virheen mahdollisuus kasvaa. Eikä minkä tahansa virheen, vaan etukäteen skoutatun. Virheen, jonka hyödyntämiseksi on tehty suunnitelma.

Tällä kertaa se on Interin Kalle Kaupin peliasento. Interin keskikenttäpelaaja seisoo rangaistusalueen kaarella kasvot omaan maaliin päin. ”Hän ei näe kaikkia pelaajia. Kalle Kauppi tekee tämän toistuvasti väärin. Kun tämä tilanne tulee päälle, meillä on pelaaja valmiina lähtemässä.”

TPS on odottanut tätä tilaisuutta pitkään, sopivaa palloa oikealle pelaajalle oikeaan aikaan. Jos pelaaja on yksijalkainen, hän kääntyy lähes aina samalle puolelle. TPS tietää, mitä Kauppi tekee, mutta Kauppi ei tiedä, mitä TPS tekee. Pallo on Interillä, mutta TPS hallitsee jo seuraavia sekunteja.

Kun syöttö selin vastustajiin olevalle Kaupille lähtee, dominot alkavat kaatua. ”Se oli sovittu merkki. Katsokaa nyt Kolea… Sen on pakko lähtee NYT!”

Vielä ei tosin ole mitään katsottavaa. Kolehmainen tulee tilanteeseen ruudun ulkopuolelta, kymmenien metrien päästä, mutta sitäkin kovempaa. Kauppi huomaa Kolehmaisen vasta siinä vaiheessa, kun hän menettää tälle pallon. Pallonriiston tuloksena TPS:llä on nyt vaarallinen ylivoimahyökkäys vastustajan rangaistusalueella.

Pallo pomppii Interin maalin edessä. Rajamäki katsoo tilannetta hetken.

”Vittu me sovitaan joku juttu, tehdään se ja sitten me ei saada maalia!”

Ei luultavasti ole sattumaa, että Rajamäen klipit ovat juuri otteluista Job Dragtsman ja Antti Muurisen valmentamia joukkueita vastaan. Rajamäen joukkue ei ole koskaan hävinnyt Dragtsman valmentamalle joukkueelle, ja toisaalta Rajamäen TPS voitti Muurisen HJK:n useammin kuin mikään muu Veikkausliigan joukkue.

Olisi kiehtovaa ajatella jalkapalloa eräänlaisena kivi-paperi-sakset-leikkinä, jossa tietynlaiset joukkueet pystyvät aina voittamaan oikeanlaisen vastustajan. Tilastot antaisivat tällaiselle ajattelulle monin paikoin tukeakin. Aukoton ajatus ei kuitenkaan ole.

”Minä en usko tuollaisiin tilastoihin. Esimerkiksi kun voitimme tällä kaudella KTP:n, kuulin pelin jälkeen, että se oli KuPS:n ensimmäinen voitto kauden avausottelusta yli 20 vuoteen. Ei sellaisilla numeroilla ole mitään väliä”, Rajamäki sanoo.

KuPS:n avauspelien historia on esimerkki tilastosta, joka lähentelee jo taikauskoa. Se ei silti tarkoita, etteikö valmentajien välistä korrelaatiota olisi olemassa. Rajamäki ei kuitenkaan lämpene ajatukselle.

Hän ottaa toisen esimerkin siitä, kun TPS kohtasi HJK:n uudestaan kolme viikkoa cupin loppuottelun jälkeen.

”HJK sai siihen peliin Aki Riihilahden mukaan. Ja joka kerta, kun Roope Riski sai pallon, Aki rikkoi häntä. Niin kävi vaikka kuinka monta kertaa. Sanoin tauolla Akille pukukoppikäytävällä, että ethän sä voi rikkoa sitä joka kerta. Aki vastasi vain: ’Mä törmäsin siihen vahingossa.’. Me hävittiin se peli 0–2.”

Jenkkifutiksessa sanotaan, että vaikeinta on mennä Superbowlin puoliajalla koppiin ja vaihtaa taktiikka, johon kauden menestys on perustunut. Mutta se on silti vaihdettava, koska se ei enää toimi.

Joukkueurheilu on toisinaan tyly ympäristö. Kaikki ne ottelut ja tilanteet, joita valmentaja säilyttää lämpiminä muistoinaan ja suurimpina onnistumisinaan pyörivät myös muiden valmentajien läppäreillä. Ja he eivät katso tilanteita ihaillakseen niitä.

He käyvät ne läpi voidakseen löytää jotain, mihin tarttua. Heikkouden jota hyödyntää, vahvuuden jonka nollata. Rajamäki tietää tämän. Sillä tavalla hän löysi itsekin cup-voiton avaimet.

Rajamäki pysäyttää koosteen. Kohta on uusia otteluita analysoitavana, pelipareja löydettävänä, ylivoimia rakennettavana. Eikä eilisen hyvä resepti välttämättä toimi enää tänään. Peli menee koko ajan eteenpäin.

Se, että miesten jalkapallomaajoukkueen viimeisin arvokisapaikka alkoi mahdollistua jouluaattona, oli pelkkä sattuma. Ateistinen ja muutenkin joulua myöhemmin viettävä Neuvostoliitto tuskin mietti juhlapäiviä vyöryttäessään joukkojaan Afganistaniin, eivätkä kalenteriaan katsoneet myöskään miehitystä vastustamaan nousseet mujahideen-sissit.

Elettiin vuotta 1979 ja aikaa Moskovan kesäolympialaisten alkuun oli alle seitsemän kuukautta. Kylmä sota kävi niin kuumana, että tuomiopäivän kelloa siirrettiin kolme minuuttia kohti keskiyötä.

Tammikuussa 1980 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter kiristi pakoteruuvia ja otti aseeksi myös urheilun. Jos Neuvostoliitto ei vetäisi joukkojaan Afganistanista, aikoisi Yhdysvallat boikotoida Moskovan olympialaisia. Carter toivoi mahdollisimman monen maan liittyvän boikottiin.

Pyytäessään muita mukaan boikottiin Carter totesi, ettei olisi halunnut yhdistää urheilua ja politiikkaa. Se oli tietysti vale. Ajatus olympialaisista protestivälineenä oli noussut Yhdysvaltain hallinnossa esille jo muutamaa vuotta aiemmin, ja Afganistan tarjosi erinomaisen syyn ottaa painostuskeino käyttöön.

Meillä elettiin Urho Kekkosen pitkän aikakauden viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton pelko oli suuri, eikä Paasikiven–Kekkosen linjaa mantranaan hokenut Suomi uskaltanut edes tuomita hyökkäystä Afganistaniin. Liittyminen amerikkalaisten johtamaan boikottiin ei siis missään vaiheessa ollut edes vakavassa harkinnassa.

Oikeastaan tilanne oli päinvastoin. Suomen olympiakomitea lähetti kaikille maailman olympiakomiteoille kirjeen, jossa niitä pyydettiin osallistumaan Moskovan kisoihin ja jättämään politiikka pois urheilusta. Jo vuonna Suomi oli 1978 antanut julkilausuman, että se pyrkii pysyttelemään erossa ongelmista kansainvälisessä urheilussa. Se oli selvää ennakointia Moskovaan kohdistunutta boikottiuhkaa vastaan.

Heti Carterin pyyntöä seuranneella viikolla Suomi vahvisti osallistumisensa olympiakisoihin. Monissa muissa maissa alkoi kuitenkin tiukka, kuukausia kestänyt vääntö siitä, lähettävätkö ne kisajoukkuetta Moskovaan.

Valkeakoskella Juha ”Juuso” Helin luki kotonaan sanomalehdistä aiempaa tarkemmin uutisia Afganistanista ja kisojen boikottiuhkasta. Hakan toppari oli ollut avainmiehiä olympiakarsinnoissa ja tiesi lähes varmaksi, että olisi mukana mahdollisessa kisajoukkueessa.

”Kyllähän sitä seurattiin, kun oli oma lehmä ojassa, että sitä kautta olisi mahdollista päästä olympialaisiin. Mutta eihän se toisaalta tuntunut urheilulliselta ratkaisulta”, Suomen kapteenina kisoissa toiminut Helin pohtii 35 vuotta myöhemmin.

Suomi oli pudottanut karsintojen avauskierroksen kaksiosaisella avauskierroksella Tanskan. Sen jälkeen edessä oli kolmen maan lohkovaihe Norjan ja Länsi-Saksan kanssa. Karsintalohkon voitti lopulta Norja. Hyvänä kolmosena maaliin tuli pieni ja sisukas Suomi.

”Hyviä pelejä, ja jokaiselta joukkueelta saatiin vähintään piste. Oli tasaista ja pienestä kiinni, mutta kisoihin mentiin vasta boikotin kautta”, Suomen kakkosvalmentajana sekä karsinnoissa että kisoissa toiminut Jukka Vakkila kuvailee karsintoja.

Lohkon tulokset menettivät merkityksensä, kun Norja päätti liittyä Yhdysvaltain johtamaan boikottirintamaan. Koska siihen kuului myös lohkokakkonen Länsi-Saksa, oltiinkin yllättäen tilanteessa, jossa Suomi oli tyrkyllä olympialaisiin vain muutamaa kuukautta ennen olympiatulen syttymistä Luzhnikin stadionilla.

Vaikka kisapaikkaa tarjottiin Suomelle, eivät kaikki olympiakomiteassa halunneet lähettää jalkapallojoukkuetta kisoihin. Syynä ei ollut suurvaltapolitiikka, sillä itäisen karhun ärähdyksiä pelänneet suomalaiset kokivat velvollisuudekseen lähettää suuren joukkueen. Sekään ei haitannut, että boikottiin osallistumattomuuden sijaan Suomi toimisi jopa rikkurina, jos se ottaisi poisjääneen Norjan paikan.

Osa Suomen olympiakomitean jäsenistä oli sitä mieltä, että joukkuetta ei pidä lähettää, koska se oli pudonnut karsinnoissa. Taustalla vaikutti vahvasti vähäinen arvostus palloilulajeja kohtaan. Olympiakomitean puheenjohtajana tuolloin toiminut Jukka Uunila ajoi kuitenkin omien sanojensa mukaan jalkapalloilijat kisoihin.

”Minusta se oli itsestään selvää, että kun meille avautui paikka, niin me käytämme sen”, Uunila kertoi Antti. O. Arposen kirjoittamassa elämäkerrassa.

Uunilan johdonmukaisuutta nakertaa se, että neljä vuotta myöhemmin sosialistiblokin boikotoidessa Los Angelesin kisoja lentopallomiehille avautui samanlainen mahdollisuus sujahtaa sisään takaportista. Silloin Suomi ei kuitenkaan tarttunut tilaisuuteen.

Jukka Vakkila oli säännöllisesti tekemisissä olympiakomitean kanssa sekä Moskovan karsintaprojektin aikana että kisapaikan varmistuttua. Juopa eri lajien välillä näkyi Vakkilan mukaan selvästi. Hän korostaa ennen kaikkea silloisen valmennuspäällikön Kalevi Tuomisen osuutta palloilulajien puolestapuhujana.

”Tuomisen Kallu oli vahva jalkapallomies ja minulle jäi sellainen kuva, että hän piti erityisen voimakkaasti palloilun puolta. Vastaavasti oli vähän sellaista tunnetta, että jalkapallo ei ihan hirveässä huudossa ollut kaikkien johtomiesten keskuudessa”, Vakkila kertoo.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä jalkapalloilijoiden valintaan kisoihin. Moskovassa 400 metrillä olympiafinaaliin selviytynyt juoksija Pirjo Häggman, josta sittemmin tuli myös Kansainvälisen olympiakomitean jäsen, vastusti valintaa julkisesti lehdistössä.

”Se painoi mieltäni, eikä ainakaan nostattanut yhteishenkeä. En tiedä onko koskaan kukaan toivonut muun lajin edustajista, ettei heitä valittaisi”, Juha Helin ihmettelee.

Erikoinen jälkinäytelmä lähtöpäätökselle näyteltiin, kun Palloliiton puheenjohtaja Jouko Loikkanen vaati päästä mukaan kisajoukkueeseen. Jalkapalloilijoille oli luvattu viisi johtajan ja huoltajan paikkaa ja Uunila asetti Loikkasen hankalaan paikkaan kysymällä, kenen tilalle puheenjohtaja joukkueessa nimetään.

Kahden valmentajan lisäksi esikuntaan kuuluivat lajijohtaja-lääkäri, huoltaja ja hieroja. Loikkanen vaati, että hänestä tehdään kuudes mies taustajoukkoihin.

”Sanoin, että asia on selvä ja kysyin, esittääkö komitean jäsenistä kukaan Loikkasen valintaa. Yhtään kättä ei noussut. Totesin, että Loikkasta ei valita”, Uunila kertoo kirjassa.

Kun kisapaikka oli plakkarissa, Suomi huomasi olevansa olympiajoukkue vailla valmentajaa. Karsinnat oli vetänyt tšekkoslovakialainen Jiří Pešek kakkosmiehenään Jukka Vakkila. Pešekin sopimus oli kuitenkin päättynyt karsintoihin ja hän oli lähtenyt Suomesta jo hyvän aikaa ennen kuin boikotti toi kisapaikan. Puikkoihin hyppäsi A-maajoukkueen päävalmentaja Esko Malm, jonka apulaisena jatkoi Vakkila.

”Malmin Eko ja Vakkila ovat enemmän psykologipuolen tuntijoita. Eko seurasi, minkälainen vireystila pelaajalla oli, ja päätti sen mukaan aloituksen. Tuntui, että hän sai vielä enemmän porukasta irti kuin Pešek, koska tunsi meidät niin hyvin”, Helin vertailee.

Pešek jatkoi Suomesta vielä eksoottisempiin kohteisiin ja valmensi Islannissa, Pohjois-Jemenissä ja Intiassa. Hän kuoli vuonna 2011.

Valmennuskysymyksen ratkettua edessä oli joukkueen valitseminen. 1980-luvulle tultaessa olympiaurheilun näennäinen amatööri-ihanne oli edelleen hengissä, vaikkakin jo henkitoreissaan. Jalkapallossa amatöörihenkeä vaalittiin sulkemalla kisoista ammattilaiset sekä MM-karsinnoissa kentälle päässeet pelaajat.

Ammattilaisten määritelmä oli kuitenkin sen verran epämääräinen, ettei se koskenut itäblokin urheilijoita, vaikka he eivät tehneet muuta kuin urheilivat valtion tuella. Käytännössä säännöt aiheuttivat sosialistimaiden täydellisen ylivoiman: vuosina 1948–1980 ne veivät 27:stä jaossa olleesta mitalista 23. Sääntöä höllennettiinkin jo seuraaviin Los Angelesin kisoihin.

Jukka Vakkilan mukaan muutama kiinnostava pelaaja oli pelannut harmittavasti hajaminuutteja MM-karsinnoissa, jonka vuoksi heitä ei voitu kutsua mukaan joukkueeseen. Yksi tällainen tapaus oli nuori huippulupaus Pasi Rautiainen. Sitten oli pelaajia, jotka olivat juuri ja juuri edustuskelpoisia. Hakan laitapuolustaja Teuvo Vilen kuului tähän joukkoon.

”Olin kokoonpanossa MM-karsintaotteluissakin, mutta en käynyt kentällä. Jos olisin käynyt, minua ei olisi kelpuutettu mukaan. Kun ajattelee kuinka hieno kokemus oli päästä olympialaisiin, niin oli hieno homma, etten päässyt kokeilemaan MM-karsinnoissa”, Vilen pohtii nyt.

Yksi sitkeimmistä arvokisalegendoista on takaportin kautta vuoden 1992 EM-kisoihin päässeen Tanskan saapuminen Ruotsiin suoraan rantalomalta. Todellisuudessa tanskalaiset olivat valmistautumassa tavalliseen tapaan harjoitusmaaotteluun, kun kutsu Ruotsin kisoihin tuli vain reilu viikko ennen avauspeliä.

Myöskään Suomella ei ollut ongelmia valmistautumisen kanssa, vaikka lopullinen kisapaikka varmistui vasta myöhään keväällä. Suurimmaksi osaksi joukkue muodostui jo karsinnoissa pelanneen ryhmän ympärille, joten he olivat tuttuja toisilleen. 17-miehinen joukkue koostui kotimaisten seurojen pelaajista lukuun ottamatta Ruotsissa pelannutta Kari Virtasta.

Joukkue ehti leireillä muutamaan otteeseen Eerikkilässä ja pelata maalittomana päättyneen harjoituspelin Islantia vastaan Reykjavikissa. Sen jälkeen edessä oli matka itään.

Kisamaskotti Miska-karhu heilutti iloisesti kättään, kun lähes sata tuhatta ihmistä hurrasi katsomossa. Kisojen avajaiset järjestettiin Moskovassa, mutta yhtenä neljästä jalkapallon pelipaikasta toimiva Kiova ei halunnut jäädä kakkoseksi. Tasavallan stadionin juhlallisuudet olivat lähes yhtä komeat kuin Luzhnikilla, kun Juha Helin johdatti kapteenina Suomen joukkueen avajaisiin.

Helin antoi katseensa kiertää lehtereillä. Siellä yleisö muodosti jättimosaiikkeja, joita suomalaiset katsoivat ihaillen. Yleisö oli hurrannut ja heiluttanut lippuja jo stadionin ulkopuolella, mutta sisään tullessa meteli kohosi vielä uusin ulottuvuuksiin. Stadionin pääportin yllä kohoavan tornin huippua koristivat olympiarenkaat.

Venäläiseen tapaan vieraat toivotettiin tervetulleiksi leivällä ja suolalla. Nuori nainen ojensi Helinille liinan päällä suuren limpun ja suolaa.

”On jäänyt mieleen sen naisen katse, kun hän katsoi suoraan silmiin. Vieläkin muistan sen. Tuntui että hän niin sydämestään toivotti tervetulleeksi. Hyvin oli koulut käynyt”, Helin muistelee yli kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Helin on säilyttänyt liinaa omassa kaapissaan ja suunnittelee sen lahjoittamista Jalkapallomuseoon. Teuvo Vilenille avajaiset jäivät mieleen pelien ohella koko olympiakokemuksen huippuhetkenä.

”Kun kaikki joukkueet kävelivät stadionille, niin se oli mahtava hetki. Stadion täynnä porukkaa – ja ne juhlallisuudet”, Vilen huokaa.

Kiovaan suomalaiset olivat matkanneet Moskovan kautta, jossa he olivat viettäneet yhden yön suuressa kisakylässä. Siellä 197-senttinen Helin löysi hissistä vielä itseäänkin pidemmän suomalaisedustajan, kun viereen asettui yli kaksimetrinen soutaja Pertti Karppinen.

Olympiatunnelmaan kisakylän vilinässä pääsi helposti. Mutta kuten moni muukin asia Neuvostoliitossa, eivät upouusina mainostetut majapaikat olleet sisältä sitä mitä luvattiin.

”Sen aikainen venäläinen tyyli laittaa ja kalustaa oli sellainen, että tuntui ettei Suomesta niin vanhaa hotellia löydy. Venäläiseen tyyliin mukaan kaikki oli jäänyt vähän kesken ja kokolattiamatotkin oli laitettu vähän niin ja näin”, Helin kuvailee.

Kaikkiaan olympiaboikotti vei lähes puolet kisoihin selvinneistä 16 joukkueesta. Kotiin jääneiden Norjan, Yhdysvaltain, Argentiinan, Egyptin, Ghanan, Iranin ja Malesian tilalle kutsuttiin Suomi, Kuuba, Venezuela, Sambia, Nigeria, Syyria ja Irak.

Näistä viimeksi mainittu päätyi Suomen kanssa samaan alkulohkoon, vaikka sen kutsumista mukaan vastustettiin. Jopa kisojen jälkeen julkaistu Fifan tekninen raportti kritisoi Irakin osallistumista. Syynä ei kuitenkaan ollut politiikka, vaan ratkaiseva olympiakarsintapeli Kuwaitia vastaan, joka muistutti välillä enemmän katutappelua kuin jalkapalloa.

Alkulohkon muut maat olivat kisojen ennakkosuosikkeihin lukeutunut Jugoslavia sekä Costa Rica. Etukäteisarvioissa Jugoslavia oli lohkon selkeä ykkönen, mutta sen jälkeen kaikki oli auki.

”Tietystikään joukkueista ei etukäteen ollut analyyseja samaan tapaan kuin nykyisin. Ei sinne häviämään lähdetty, vaan ilman muuta tavoite oli, että mennään jatkoon”, Vakkila toteaa.

Suomi oli ollut olympiajalkapallossa mukana kolmesti aiemmin. Vuonna 1912 Tukholmassa sijoitus oli komeasti neljäs, vaikka kahden viimeisen ottelun maaliero olikin vähemmän juhlallinen 0–13. Berliinissä 1936 ainoaksi otteluksi jäi runsasmaalinen 3–7-tappio Perua vastaan. Kumpiinkin kisoihin Suomi pääsi ilmoittautumalla, eikä mitään karsintoja järjestetty.

Kotikisoissa 1952 Suomi johti puoliajalla Itävaltaa vastaan, mutta taipui lopulta lukemin 3–4 ja kisat päättyivät yhden pelin jälkeen kuten edellisetkin. Kaksi vuotta myöhemmin Itävalta voitti MM-pronssia.

Moskovan kisojen avausottelua varten Suomi matkusti majapaikastaan Kiovasta Minskiin. Alku oli hankalin mahdollinen, kun vastustajaksi Dinamon stadionille 40000 katsojan silmien eteen juoksi Jugoslavia. Ensimmäinen puoliaika pelattiin maalittomana, mutta hieman ennen tunnin täyttymistä jugoslavialaiset iskivät kaksi pikamaalia, eikä Suomi pystynyt vastaamaan.

Sekä koko pelin pelannut Helin että vaihdosta sisään tullut Vilen kuvailevat peliä yllättävän tasaiseksi. Suomi pystyi pelillisesti laittamaan ennakkosuosikille kampoihin, vaikkei lopputuloksesta suurta epäselvyyttä ollutkaan. Valmentaja Vakkilan muistikuvat ovat karumpia.

”Se oli sellainen matsi, mistä ei voinut todeta muuta kuin että vastustaja oli vain parempi. Ne olivat sentyyppisiä kavereita, jotka eivät kunnioittaneet tai pelänneet ketään. Eväät eivät riittäneet”, Vakkila kuvailee.

Tappio tuskin yllätti ketään. Kahdesta jäljellä olleesta pelistä oli kuitenkin otettava tuloksia, ettei toive paluusta Moskovan kisakylään jäisi haaveeksi.

Lopulta koko turnaus kulminoitui toiseen peliin Irakia vastaan, joka pelattiin Kiovassa. Suomi painoi koko ottelun tiukasti päälle, mutta pallo ei vain uponnut irakilaisten verkkoon. Lähellä maali oli useaan otteeseen.

”Meillä oli kulmapotku ja Helinin Juuso pitkänä erikoistilannepelaajana puski yläputkeen. Se on vieläkin visiona päässä”, Vakkila kertoo.

Jotain tehottomuudesta kertoo se, että myös Helinin mieleen on jäänyt lähes varma maalipaikka kulmapotkutilanteessa, mutta se ei ole sama kuin Vakkilan muistelema. Siinä pallo pomppii kulmapotkun jälkeen flipperinä Helinille, jolla on edessään viiden metrin päässä lähes tyhjä maali.

”Se tilanne on jäänyt kummittelemaan itsellä. Kulmapotku, viisi metriä maaliin ja sisäsyrjällä varmaan viisi metriä yli. Kyllä painettiin ja haettiin maalia, mutta ei mennyt millään”, Helin harmittelee edelleen.

Peli päättyi maalittomana. Vielä viimeisessä pelissä Costa Ricaa vastaan Suomella oli voitolla mahdollisuus kahdeksan joukkoon. Jatkopelit Moskovassa eivät kuitenkaan olleet omissa jaloissa, vaan Jugoslavian täytyi voittaa samaan aikaan Minskissä pelatussa ottelussa Irak, mieluiten vähintään muutamalla maalilla.

Suomi hoiti oman osuutensa kunnialla. KTP:n Ari Tissari rikkoi Suomen kuparisen jo reilun vartin jälkeen ja seuratoveri Jouko Alila tuplasi johdon toisella jaksolla. Tietokilpailukysymykseksikin kelpaavan Suomen miesten viimeisimmän arvokisamaalin iski HJK:n Jouko Soini ottelun 88. minuutilla. Paikka oli Kiovan Tasavallan stadion ja päivämäärä 25.7.1980, joten kesällä siitä tulee kuluneeksi 35 vuotta.

”Se oli ihan selvä peli se Costa Rica, oltiin selvästi parempia. Lukemat olivat ihan oikeutetut”, Vilen näkee.

Puhdas voitto ei kuitenkaan riittänyt. Irak venyi tasapeliin Jugoslaviaa vastaan ja vei toisen jatkopaikan pisteen erolla Suomeen. Suomen lopullinen sijoitus oli yhdeksäs eli paras alkusarjaan jääneistä. Itä-Euroopan sosialistimaat miehittivät lopulta neljä kärkisijaa Tšekkoslovakian ottaessa kultaa ennen Itä-Saksaa, Neuvostoliittoa ja Jugoslaviaa.

Suurimmalle osalle Suomen pelaajista itäblokki ei ollut mikään uusi kokemus. Olympiajoukkue oli pelannut muutamana vuonna Leningradin kutsuturnauksessa, ja osa pelaajista oli matkustanut rautaesiripun takana myös europeleissä.

Vuosikymmeniä sitten ei ollut itsestäänselvyys, että kaikki pelaajat olisivat malttaneet elää koko ulkomaan reissun ajan huippu-urheilijan elämää. Jukka Vakkilan mukaan olympiamatkalla ongelmia vapaa-ajan menojen suhteen ei ollut.

”Se oli varmaan niin kontrolloitu ympäristö. Valmistautumisleireillä Firenzessä ja Tšekkoslovakiassa oli vähän sellaista, että piti puuttua. Että hei, muistetaan että huomenna harjoitukset jatkuu. Mutta ei mitään vakavaa”, Vakkila kuvailee.

Kontrolloidusta ympäristöstä voitiin todellakin puhua, sillä turvatoimet olivat äärimmäiset tiukat. Järjestäjämaa ei halunnut päästää ulkomaisia vieraita liian vapaasti tutustumaan neuvostokansalaisiin ja heidän arkeensa, sillä se olisi saattanut vaarantaa huolella rakennetun propagandarakennelman toimivuuden. Toisaalta oli kulunut vain kahdeksan vuotta siitä, kun palestiinalaisterroristit iskivät Münchenin olympialaisissa israelilaisurheilijoiden majapaikkaan.

”Oli tosi tarkkaa touhua. Aina tarkastettiin busseista pohjat ja kaikkien pelikassit”, Helin kuvailee.

Jukka Vakkilan mukaan joukkue ei lyhyitä päiväkävelyitä lukuun ottamatta juurikaan liikkunut hotellin ja harjoituskentän ulkopuolella. Hän itse muistaa tutustuneensa Maidan-aukioon, josta Ukrainan nykyinen kriisi sai ensivauhtinsa. Järjestäjien katseet tuntuivat silloinkin niskassa.

”Jos kolme ihmistä lähti kävelemään, niin varmasti joku seurasi”, Vakkila uskoo.

Häivähdyksen kulissien takaisesta maailmasta hän koki Suomen joukkuetta auttaneen neuvostoattasean kanssa. Vakkila halusi palkita hyvää englantia puhuneen nuorukaisen ja tarjosi hotellin aulassa tälle lenkkareitaan. Attasea kiihtyi ja ilmoitti jyrkästi, ettei missään nimessä voi ottaa moista lahjaa vastaan.

Muutamaa päivää myöhemmin Vakkila ja attasea olivat julkisen aulan sijaan kahdestaan. Siellä nuorukainen kuiskasi, että kyllä ne lenkkarit itse asiassa kelpaavat mainiosti. Juha Helin puolestaan harrasti kaupankäyntiä viimeisen pelin jälkeen. Päätä lyhyempi costaricalainen sai Helinin paidan ja suomalainen puolestaan väliamerikkalaisen verkkapuvun.

”Kaveri oli kolme kertaa minua pienempi, eivätkä verkkarit sopineet alkuunkaan. Ne ovat vieläkin tallessa ja Costa Rica lukee selässä”, Helin naurahtaa.

Paluumatkalla muutamalle jalkapalloilijalle tarjoutui mahdollisuus jäädä seuraamaan kisoja muutamaksi päiväksi, koska lentolippuja Moskovasta Suomeen ei riittänyt kaikille. Pelaajat olivat kuitenkin niin pettyneitä siitä, että Moskovaan ei palattu omien otteluiden vuodeksi, ettei vapaaehtoisia meinannut löytyä. Suurin osa halusi vain kotiin. Lopulta Jukka Vakkila jäi kotkalaisten maalintekijöiden Alilan ja Tissarin kanssa pariksi päiväksi kisakylään.

”Naisten keihään voittaneen María Colónin kanssa vaihdettiin muutama sana ja nähtiin Karppisen kultasoutu”, Vakkila kertoo turistiosuudesta.

Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan tekninen raportti kisoista ei mairittele pelin tasoa Moskovan kisoissa. Raportissa taktiikat todettiin ylivarovaisiksi, tekninen osaaminen vajavaiseksi ja hyökkäyspeli kaavamaiseksi. Suomen pelitapaa kuvailtiin varsin stereotyyppisesti fyysiseksi ja suoraviivaiseksi, eikä se kovin kaukana todellisuudesta ollutkaan. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia Suomen taktiikassa teknisen raportin tekijöiden mielestä oli Juha Helinin vahva käyttö erikoistilanteissa.

Olympiakävijöille vuosi 1980 antoi kuitenkin unohtumattoman elämyksen. Teuvo Vilenin peliuralle mahtui suomenmestaruus, kolme cupin voittoa ja kymmenen A-maaottelua. Silti hän nostaa olympialaiset aivan omaan kastiinsa.

”Lueskelin Messin kirjaa ja hänelläkin oli haave päästä olympialaisiin. Kyllähän se niin mahtava tapahtuma oli, että tämmöisen ihmisen urheilu-uralla oli ihan oma kokemuksensa”, Vilen kuvaa.

Suomen taipaleesta Moskovan olympialaisissa ei puhuta kovin usein. Kenties tilanne olisi toinen, jos Juha Helinin pusku Irakia vastaan olisi painunut kymmenen senttiä alemmas ja pelit jatkuneet puolivälierissä. Osansa on varmasti myös sillä, että kisoihin päästiin vasta kun muut jäivät pois. Jukka Vakkilaa ärsyttää kuitenkin kisapaikan vähättely.

”Ollaanko me sitten jotenkin niin alemmuudentuntoisia, että väheksytään sitä? Onhan hiihtokisojakin, joissa kymmenen parasta puuttuu, eikä niistäkään pitkään jauheta. Vai johtuuko se siitä, että meillä on liian kapea kulttuuri? Ei ole tulevaisuutta ilman menneisyyttä. Kulttuurimaissa kunnioitetaan historiaa, ja meillä on siinä kohentamisen varaa”, hän suomii.

Suomen joukkue Moskovan olympialaisissa: Olli Isoaho, Aki Lahtinen, Juha Helin, Kari Virtanen, Ari Heikkinen, Hannu Turunen, Juha Dahllund, Vesa Pulliainen, Juhani Himanka, Ari Tissari, Jouko Alila, Jouko Kataja, Teuvo Vilen, Raimo Kuuluvainen, Jouko Soini, Tomi Jalo ja Juha Rissanen.

Suomen ottelut:
21.7.1980 Jugoslavia–Suomi 2–0 (Šećerbegović 56, Šestić 58)
23.7.1980 Suomi–Irak 0–0
25.7.1980 Suomi–Costa Rica 3–0 (Tissari 18, Alila 58, Soini 88).

—

Lähteet:

Antti O. Arponen: Jukka Uunila – Suomalainen urheiluvaikuttaja

Mikko Torro: Suomalainen näkökulma Moskovan olympiakisoihin sanomalehdistössä kesällä 1980: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12014/URN_NBN_fi_jyu-2006367.pdf?sequence=1

Fifan tekninen raportti Moskovan olympialaisista: http://www.fifa.com/mm/document/afdeveloping/technicaldevp/50/05/10/oft_80_tr_167.pdf

Töölön Pallokenttä oli pikkupojalle kuin Colosseum. Loputtomalta tuntuneet askeleet ylös portaita, jotka puskeutuivat ylös mäestä. Ne karkaavatkin jo pelikenttää pidemmälle, jatkaen kurrottautumistaan kohti keskustaa. Suurilla stadioneilla ajatteli näkevänsä kaikki sisään sulloutuneet, Bolliksella minulle olisi voinut uskotella Julius Caesarin istuvan yleisön seassa palmunlehtien leyhyteltävänä, näyttämässä peukaloaan ylös eli alas, pollice verso. Kuulas syysilta, sellainen täydellinen jalkapallosää jollaisessa suuria suomalaisia jalkapallo-otteluita ei koskaan pelata. Tragedian arvoinen näyttämö.

Helsingin jalkapallokartta on niin monta kertaa silputtu pieniksi palasiksi ja liimattu vähän sinne päin takaisin yhteen, että edes omistautuneimman ihmismielen ei voi olettaa tunnistavan sen kiemuroita ulkomuististaan. HPS oli 70-luvulta asti ajautunut vuosi vuodelta syvemmälle alasarjojen unohdukseen, kohti historiallisten alaviitteiden joukkoa käsi kädessä Tovereiden, Kullervon ja Unitaksen kanssa. Kuin kani taikurin hatusta joukkue ilmestyi vuonna 1998 Kakkosen kärkikahinoihin ja nappasi itselleen paikan nousukarsinnoissa. Ja koska jalkapallolla on taipumuksena halveksuvasti pilkata sattumaan uskovia, vastaan kaksiosaisessa kamppailussa asettui toinen samoilla harhapoluilla haahuillut helsinkiläinen suurseura HIFK.

Useat kymmenet ”Kinkan” ja ”Berkan” sällit kummallakin puolella ottivat osaa näitten kahden asutusalueen välien selvittelyyn ”Kinaporin portin” luona olevilla korkeilla kallioilla. Samantapaisia tappeluita oli ”kaupunginkin” puolella. Siellä Ruoholahden, Kampin ja Punavuoren pojat kävivät samanlaista ahkeraa pamppu- ja kivisotaa toisiaan vastaan. Mutta kaikkein suurimmat ja maineikkaimmat tappelut Helsingin poikamaailmassa olivat ne, jolloin ”Röban” ”gibat” läksivät antamaan selkään ”Sörkän sakilaisille”. Jossain linjojen takana tavattiin vihatut ”Kinkan sällit”, kaupungin hakkauttamat sepelikivivarastot hajosivat ympäri mäkiä, eikä lopullista voittajaa taidettu mustelmista ja haavoista huolimatta sittenkään saada selville.
– Heikki Waris, Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle

Helsinkiläiset joukkueet olivat saavuttaneet valta-aseman suomalaisessa jalkapallossa ennen sotia HPS:n, HIFK:n ja HJK:n jakaessa keskenään kultamitalit Mestaruussarjan yhdeksältä ensimmäiseltä kaudelta. 1900-luvun alkupuolen Stadi jakautui Walter Hillin Warriorsin tyylisiin laumoihin nahistelevia pojanviikareita ja kaupunginosien välinen kilpailu oli merkittävässä roolissa myös jalkapallojoukkueiden kahinoissa. ”HPS oli Valkan (Vallilan) jengi ja siellä pelatessa oli aivan omanlaisensa ilmapiiri. Kentän laidalla pyöri aina sama ikikannattajien porukka, joka oli aika… värikästä. Kannatus oli välillä raivokasta. Se oli heille sydämen asia, aika monet olivat varmaan pelanneet HPS:ssä nuorempana”, muistelee HJK-ikoni Markku Peltoniemi omia otteluitaan 60-luvulla.

Muun Suomen ottaessa harppauksen eteenpäin sotien jälkeen alkoi taistelu resursseista, kun Helsingin jopa viisi pääsarjajoukkuetta yrittivät säilyttää asemiaan.Tavallaan HPS oli väliinputoaja. Se ei ollut kovinkaan poliittisesti kallellaan ja pelaajaksi kelpasi kuka tahansa toisin kuin suomenruotsalais- ja työläisseuroihin. Maine tavallisten helsinkiläisten joukkueena oli ollut hyödyksi pelaajien haalimisessa kuten HJK:nkin kohdalla, mutta vielä merkittävämpi etu tuli toisaalta.

”Kuten moni suomalainen seura vieläkin, HPS seisoi yhdellä jalalla. Ihan hyvä sekin on, mutta jatkuvuutta ei ollut”, toteaa huoltajalegenda Gunnar Yliharju. Fyysisessä maailmassa kyseinen jalka tosin ei juuri jykevämpi olisi voinut olla. Max ”Murtaja” Viinioksa, HPS:n ja maajoukkueen oikea sivutuki, jääkiekkoilija ja jääpalloilija, tuomari, valmentaja, puheenjohtaja ja mies, joka saisi Lawrence Tierneyn puikkelehtimaan pakoon katseellaan. Viinioksa, kentällä raju ja raaka, pahoille paha, varasti pelaajana viisi Suomen mestaruutta ”Vihreille jääkäreille” ja liihotti seuran finanssienkeliksi kilpailun kiristyessä. Suhteillaan hän kykeni keräämään kassaan markkoja ja (mahdollisesti rahauudistuksen jälkeen) pennejä, ja värväämään pelaajia loihtimalla heille työpaikkoja Valiolta, jossa toimi isännöitsijänä. Luonnollisesti Viinioksa toimi myös seuran puheenjohtajana ja päävalmentajana, olihan hänen tietotaitonsa omaa luokkaansa suomalaisessa urheilussa.

Satsaukset näkyivät. Kai Pahlmanin ja kumppaneiden kikkailulla HPS kohosi takaisin korkeuksiin, voittaen seurahistorian yhdeksännen mestaruuden 1957. Seuraavana vuonna vihreäpaidoista tuli ensimmäinen siipiään europeleissä kokeillut suomalaisjoukkue. Just Fontainen ja Jean Vincentin jyräämäksi yhteistuloksella 7–0 joutumista ei voida pitää kovin häpeällisenä suorituksena, etenkään Stade de Reimsin marssiessa lopulta koko Euroopan Cupin finaaliin asti. Toinen peräkkäinen mestaruuskin liippasi läheltä, mutta KuPS oli uusintaottelussa liian vahva. Pikkuhiljaa Sampo kuitenkin pirstaloitui. Viinioksan panoksen hiipuessa menestys taittui, katsojamäärät putosivat ja tulonlähteet ehtyivät.

Tilaa ei ollut, ei henkisesti eikä fyysisesti. Reviirit jouduttiin unohtamaan kaupunginosien jäädessä liian pieniksi ja toiminta keskittyi. ”Pallokenttä oli toiminnan sydän. Siellä ahtaassa kaikki tapahtui, kunnon harjoituksia ei mahtunut pitämään ja yleisö oli vieressä soittamassa suuta. Enemmän se oli sellaista pimputtelua ja pamputtelua”, naurahtaa Yliharju. Oma bingo piti yllä niukkaa tulovirtaa ja joukkue etsi harjoituspaikkoja ympäri kaupunkia. Mestaruussarjaporukka harjoitteli milloin Töölönlahden jäällä, milloin Mäntymäen parkkipaikalla. Ilman Viinioksan lonkeroita bisnesmaailmaan joukkue luisui alas liukumäkeä, eikä saumakohtien napsahdellessa ihoa vasten ollut edes kauhean kivaa.

Perinteet tuntuvat täällä joskus merkitsevän enemmän markkinointikikkana kuin siteinä yhteisöön. Nousukarsintaotteluun HPS:n ja HIFK:n välillä ilmestyi lähes 3000 silmäparia. Ensimmäinen osa, HIFK:n kotiottelu samaisella Colosseumilla, oli päättynyt 0–0-tasapeliin jättäen kutkuttavat asetelmat ratkaisupeliin. HPS oli ottelussa melko selvästi parempi kentällä komeilevista kaadereista ja siirtyikin ansaittuun 1–0-johtoon Toni Makkosen maalilla.

”Sen joukkueen henki oli ainutlaatuinen”, hehkuttaa HPS:ää valmentanut Ville Lyytikäinen. ”En ollut koskaan kokenut enkä koskaan varmaan pääse uudestaan kokemaan sellaista. Elimme kaikki tosi vahvasti siinä hetkessä, tavallinen negatiivisuus loisti poissaolollaan. Ihailin valtavasti sitä ryhmää. FinnPan vei kesken kauden maalivahtimme Jani Tuomalan ja toinen maalivahtimme oli intissä, joten jouduimme viimeisessä kahdeksassa pelissämme käyttämään maalilla maalivahtivalmentaja Toni Schülleriä, joka oli aikaisemmin korkeimmillaan pelannut suunnilleen jossain 16. divisioonassa. Mutta meidän joukkueen asenne oli loistava. ”Vedetään vaan, niilläkin on paska maalivahti”. Ja Tonihan pelasi hyvin! Päästi muistaakseni niissä peleissä yhteensä viisi maalia”, naurahtaa Lyytikäinen.

Niin, Finnairin Palloilijat. FinnPa oli alkanut vakiinnuttaa asemaansa Veikkausliigassa ja tarkoituksena oli rakentaa edelliskauden pronssimitalien päälle. Satsaukset olivat suuria ja näköpiirissä siinsivät ottelut Hjallis Harkimon suunnittelemalla upouudella jalkapallostadionilla. Samalla Kakkoseen yllättäen noussut ja siellä täpärästi säilynyt HPS oli ajautunut vaikeuksiin. FinnPan valmennuspäällikkönä toiminut Lyytikäinen piti tärkeänä farmijoukkueen saamista seuran nuorille pelaajille ja otti projektin hoidettavakseen. Seura maksoi farmisopimuksen ja lainasi pelaajia, mutta juuri muuta apua ei heltynyt. Lyytikäinen raapi kasaan budjetin ja joukkue rakennettiin ympäriltä löytyneistä pelaajista. Edeltävän vuoden edustusjoukkueesta jäi runkomiehiä (mm. Toni Makkonen, Mitri Pakkanen, Kaj Aksentjeff ja Jontte Hammaren), FinnPasta saatiin lainaan Roope Heilalan ja John Weckströmin kaltaisia lahjakkuuksia ja pakka täydennettiin haalimalla mukaan pelaajia ympäri Helsinkiä (mm. Tero Karhu, Lasse Litmanen, Antti Latvanen ja Ricardo Fau-Kivinen).

”Meillä oli 11 kotiottelua, jotka pelasimme muistaakseni yhdeksällä eri kentällä. Välillä harjoiteltiin ilman vuoroa. Olin ensimmäistä kertaa päävalmentajana ja joukkueen johdossa, kyllähän siinä paljon oppirahoja maksettiin. Jotenkin ne asiat kuitenkin vain tuntuivat yhdistävän joukkuetta. Saimme paljon apua FinnPan toimistolta Juha Leonoffilta ja Lasse Fredeniltä, ja pikkuhiljaa aloimme oppia. HPS:n perinteet alkoivat näkyä. Pentti Rautiainen lähti mukaan tukemaan toimintaa, kuten myös Ari Martonen. Kevätkierroksen jälkeen olimme vielä sarjan häntäpäässä, mutta loppukaudesta emme hävinneet kuin ehkä yhden pelin.”

HPS eteni vääjäämättömästi kohti nousua. 90 minuuttia ehti umpeen ja sekunti sekunnilta voitto näytti varmemmalta. ”Saatiin pallo ja huusin ”pitäkää, pitäkää”, mutta ei, vaan meidän nuoret halusivat hakata HIFK:n kunnolla. Menetimme pallon, maalille tuli keskitys ja Janne Viljamaa veti aivan fantastisen laukauksen… 92.48, 1–1. HIFK nousi vierasmaalisäännöllä. Heillä ei vielä silloin ollut nykyistä hienoa faniryhmää, mutta kentällä alkoi kyllä juhlat. Toni Korkeakunnas aina kieltää tämän, mutta väitän että hän siellä HIFK-lippis päässä tuuletti”.

FinnPan suuri panostus päättyi surkeasti joukkueen kärsiessä omassa nousukarsinnassaan tappion TPV:lle. ”Mulla oli sopimuksessa pykälä, jonka mukaan sopimusta ei enää ole jos FinnPa tippuu. Ajoin toiveikkaana peliin, katselin Miika Juntusen tuulettamista Pallokentällä ja ajoin kotiin työttömänä. Ei siinä tarvinnut olla Einstein tietääkseen, ettei divarijoukkue tarvitse farmia”, toteaa Lyytikäinen. HPS katosi kartalta. Seuralla ei ollut seuraavana vuonna enää taloudellisia edellytyksiä pelata Kakkosessa ja se joutui vetäytymään sarjasta. Seuraavana vuonna taival aloitettiin alusta alimmalta portaalta, Seiskasta. Monet Kakkosen joukkueen pelaajista jatkoivat FinnPaan, kuten myös Lyytikäinen. Pian FinnPa vaihtui FC Jokruiksi, FC Jokrut FC Jokereiksi ja FC Jokerit Klubi-04:ksi.

Entäs FC HIFK? Joukkueen kunnianhimoisella nuorella puheenjohtaja Mika D. Rubanovitschilla oli suuria suunnitelmia, tarkoituksena oli nousta liigaan parin vuoden sisällä ja pelata europelejä vuoteen 2005 mennessä. ”He silloin Rubanovitschin johdolla halusivat nousta väkisin ja päädyimme tekemään elämäni ensimmäisen pelaajakaupan. Topparimme Sami Hakala siirtyi kesken kauden HIFKiin muistaakseni 20 000 markalla. Panimme hänet ruokarahoiksi ja kohtasimme sitten karsintapelissä”, naurahtaa Lyytikäinen. Todellisuus taloudellisesta tilanteesta paljastui nopeasti kauden jälkeen ja Rubanovitsch jätti tehtävänsä. Joukkue pelasi Ykkösessä parin vuoden ajan, kunnes nousun aikoihin tehtyjen kalliiden sopimusten painolasti kävi liian raskaaksi. Edessä oli konkurssi ja uusi alku.

Tuskin HPS olisi Ykköseen noustessaankaan selvinnyt. Tragedia ei olekaan yhden jalan yksi potku Bolliksella vuonna 1998, vaan vuosien näivettyminen sen keskiympyrässä yhden koiven varassa pystyssä pysyen. Tiensä kotiin unohtaneena, odottaen seuraavaa kannattelijaa.

Väinölänniemen urheilustadionilla on aamun tunteina hiljaista. Kuopiolaisten jalkapalloseurojen tarunhohtoinen kotipyhättö on nykyisin lähinnä jenkkifutis- ja yleisurheilukäytössä, mikä herättää monessa jalkapalloihmisessä haikeutta.
Kallaveden ympäröimä perinnestadion on osa suomalaista jalkapallohistoriaa, aivan kuten ainoa kentällä tänä aamuna nähty jalkapalloilija. Atik Ismail halusi nimenomaan Vänärille, kun mietimme sopivaa testauspaikkaa MM-kisapallolle, Brazucalle. Miehen silmät syttyvät, kun hän nappaa pallon tarkasteluunsa. Tämän kaksikon suhde vaikuttaa erityislaatuiselta.

Tataariperheeseen vuonna 1957 syntyneen Atik Ismailin ensimmäiset muistot jalkapallosta ovat syntymää seuraavan vuoden kesältä, jolloin hän yksivuotiaana kuunteli isän tarinoita maailmanmestaruuden voittaneista brasilialaistaitureista. Helsingin Munkkiniemessä asuneen pojan ensitutustuminen pelivälineeseen tapahtui sekin Turun Weikoissa pelanneen isän myötävaikutuksella.

”Omassa lapsuudessani pallot olivat niin harvinaisia, että niistä piti huolta. Oli suuri kunnia, kun isä sitten toi kerran pelimatkaltaan pallon”, Atik muistelee Algeriasta tuotua muovipalloaan.

Pallon saamiseen liittyy myös muisto hieman etäiseksi jääneestä isästä. ”Mä aloin sitten pomputtamaan sitä palloa ja samalla näin sen (isän) vähän hymyilevän”, Atik kertoo Jari Kokkisen toimittamassa teoksessa Ilmiö nimeltä Ismail.

Kaiken huomion vieneeseen esineeseen olikin tutustuttava tarkemmin, sitä oli opittava ymmärtämään. ”Kiinnostuin etenkin pallon liikkumisesta ja käyttäytymisestä. Miten se pomppaa ja miksi se tekee niin?”

Laji vei Atikin lopullisesti mukanaan, kun hän pääsi vuonna 1965 Olympiastadionille. ”Pallon ihanuus paljastui minulle kaikessa monipuolisuudessaan, kun näin Kai Pahlmanin banaanipotkuja. Kaitsun vapaapotkuissa pallo sai mielettömän kierteen ja yleensä se kiersi vielä maalin yläkulmaan. Se oli jotain fantastista”, legenda hehkuttaa nyt.

Atik kertoo kirjassaan Klubin kundit, kuinka tämä kokemus vaikutti 8-vuotiaaseen. Hän suuntasi haagalaiseen puistoon pallon kanssa. ”Sinä kesäisenä iltana jokin suurempi ottaa vallan. Riippuvuuden ensimmäiset metrit, kosketukset palloon, joka on mieluisin leluistani. Nurmi tuoksuu kostealle kesäisen sateen jäljiltä. Suljen silmäni. Haluan Pahlmaniksi. Kosketella palloa yhtä kevyesti kuin hän ja saada se lentämään haluamaani suuntaan. Silitän palloa hellävaraisesti käsissäni ja puhun hänelle. Pallo on ihastukseni, siis kiehtovinta minun kahdeksanvuotiaassa maailmassani.”

Atik on yhä monin tavoin kiitollinen Pahlmanille. ”Kaitsun merkitys oman ammattilaisurani kannalta oli valtava. Lisäksi arvostan sitä työtä, jota hän ja Aulis Rytkönen tekivät valmentaessaan minua maajoukkueessa ja Klubissa”, molempia hiljattain kuolleita suurmiehiä hautaamassa ollut Atik suitsuttaa.

Atik on kertonut, että hänen perheellään oli yksi Suomen ensimmäisistä televisioista. Myös tv-lähetyksillä olikin suuri merkitys Atikin pallosuhteen syvenemisessä. ”Sain pallon kautta mielettömiä kokemuksia myös kuvaruudun välityksellä, urheilulähetykset kun olivat niin harvassa tuohon aikaan. Jalkapallon MM-kisat 1966 ja 1970 olivat huikeita tapahtumia ja niiden seuraaminen herätti todella voimakkaita kokemuksia.”

Klubin kundeihin tallennettu aikamatka haagalaiseen puistoon paljastaa, että Atikin tutustuminen palloon oli samaan aikaan johdonmukaista ja luovaa: ”Ajatus hakeutuu pelissä nähdyistä suorituksista oman taidon kehittämiseen. On rytmitettävä tukijalka mahdollisimman lähelle palloa ja tukevasti maahan. Sovitettava askeleet. Pallo on kesytettävissä, kunhan jaksaa tehdä toistoja, tehdä toistoja. Mietin mihin kohtaan palloa on osuttava, jotta se saisi kierteisen suunnan lentorataansa. Pitelen palloa kädessäni ja nostan sen oikean kämmeneni varaan. Vasemman käden rystysillä heilautan palloa sen oikealta puolelta. Se putoaa maahan kierien vasemmalle. Oivallus!”, Atik kuvailee Klubin kundeissa.

Hänen mukaansa jalkapallon kiehtovuus ja syvin olemus on nimenomaan pallon kesyttämisen haastavuudessa. Kukaan ei siinä ole vielä täysin onnistunut, joskin monet ovat päässeet aika lähelle. Atik kertoo pomputelleensa itsekin lähes parikymmentätuhatta kertaa putkeen, mutta lopulta peliväline oli kuitenkin tylysti osoittanut kesyttämättömän luonteensa. Huikeiden suoritusten ohella myös käsittämättömät epäonnistumiset korostavat pallon mystisyyttä. ”Välillä sitä ihmettelee peliä katsoessaan, kuinka joku voi saada pallon vielä maaliviivalta yli. Samoin koin omalla aktiiviuralla paljon mielenkiintoisia tapahtumia pallon kanssa”, pohtii Turkissa, Belgiassa ja Ruotsissa ammattilaisena hyökännyt Ismail.

Ismail ei ole menettänyt uteliasta kiinnostustaan palloon vielä 57-vuotiaanakaan. Atik tutustui jo nuorena palloihin yli lajirajojen ja jalkapallon ohella esimerkiksi katukoripalloilu onkin yhä lähes päivittäistä puuhaa hänelle.
2000-luvun urheilukeskustelun ikuisuuskysymys on tasapainoilu lasten monipuolisen liikuntaharrastamisen ja yhä nuorempana aloitettavan, tehostetun lajiharjoittelun välillä. Ismail kasvoi aikana, jolloin monipuolisuus oli arvossaan. Hän kiittelee siitä, että sai harrastaa eri palloilulajeja lähes aikuisuuteen saakka.

”Me pelasimme päivittäin pingistä, jossa käytettävä pallo on ehkä kaikkein kierteisin. Tallensin pingispallon liikeradat ja käyttäytymisen aivoihini, mistä oli minulle myöhemmin suunnattomasti hyötyä. Tenniksestä, lentopallosta ja koripallosta opin puolestaan pallon avaruudellista hahmottamista”, entinen hyökkääjä-ässä analysoi.

Koripallossa hänellä oli nuoruudessaan nimekäs sparraaja. ”Pohjois-Haagan Namikassa pelasi Henrik Dettmann, joka ei pelaajana ollut yhtä loistava kuin myöhemmin valmentajana. Opin paljon pallon käyttäytymisestä ja oikea-aikaisuudesta, kun napsin Dettmannilta riistoja ja levypalloja. Koripallohan pomppaa levystä samalla tavalla kuin jalkapallo maalikehikoista”, Atik pohtii. Mielenkiintoinen tieto on myös se, että Ismail pelasi käsipalloa mestaruussarjatasolla, jossa teki debyyttinsä jo 13-vuotiaana.

Atikin mukaan hyvässä pallossa tulee olla kosketuspintaa. ”Pallo on kuin kitara, lyömäsoitin tai mikä tahansa työväline: hyvän otteen saaminen on tärkeintä. Palloissa on myös eroja aivan, kuten erilaisissa moottorisahoissa, kirveissä ja vasaroissakin. Vanhan ajan nahkapallot saattoivat painaa sateella viisikin kiloa, mutta niissä oli kosketuspintaa. Tällöin tiesi aina, minne pallo lähtee”, Atik muistelee. Kaiho perinnekuuliin on näkynyt myös miehen kirjallisuudessa. Yksi tuoreimmista esimerkeistä on ote runosta Respectii:

Tarjoan tuopposen toverille.
”Sä olit kyllä parempi kuin Litmanen.”
Neljännen jälkeen se kehuu,
että ennen miehet oli rautaa, pallot nahkaa.
”Ny ne on muovii.”

Kun on pelannut sarjaotteluita kolmella vuosikymmenellä, on nähnyt pelipallojen kehityksen läheltä. ”Pallot alkoivat kehittyä valtavalla vauhdilla 1970- ja 1980-luvuilla, kun nahkaa ryhdyttiin korvaamaan synteettisellä aineella. Silloin ihastuin totaalisesti Mitre-merkkiseen, valkoiseen palloon, jossa oli sitä jotakin. Kuola valui suustani, kun näin sellaisen pelipallona”, Atik sanoo.

Hänen mukaansa myös pallon värillä on merkitystä. ”Yksi tärkeä muutos oli myös näiden värikkäiden tv-pallojen tuleminen, sillä olimme siihen asti pelanneet aina vain ruskeilla palloilla. Talvisarjan peleissä käytimme oranssia palloa, mikä oli mielestäni tosi makeeta. Värikkyys on tärkeää myös nyt väritelevision aikana: kaikkien katseet kohdistuvat palloon ja se herättää huomiota.”

Atik palasi vuosikymmenen tauon jälkeen aktiivipeleihin vuonna 1998, jolloin legenda edusti 41-vuotiaana kuopiolaista kakkosdivariseuraa Kingsiä. Kovaan kuntoon itsensä treenannut vasuri teki paluukaudellaan yhden maalinkin, muuttuneella pelivälineellä.

”Pallojen liikeradat olivat jo muuttuneet hirveästi ja muutos on jatkunut. Tänä päivänä näemme tv-hidastuksista helposti, kuinka pallot leijailevat. Se on mielenkiintoista, sillä luultavasti sääntöjen mukaan pallon painon ja ilmanpaineen pitäisi olla jokseenkin samanlaisia kuin ennenkin.”

Atik ei kadehdi nykypäivän maalivahteja. ”Heidän roolinsa ei ole helppo, sillä pallo saattaa muuttaa suuntaa laukauksen puolivälissä tai jopa hieman sen jälkeen. Roberto Carlosin vaparit olivat ehkä huikein esimerkki tästä, samoin kuin nykypäivänä Cristiano Ronaldon laukaukset. Ennen laukauksista pystyi vähän hahmottamaan, minne pallo saattaisi tulla”, veskareita huiputtamaan tottunut mies arvelee.

Pallojen moninainen kirjo ja jatkuva kehitys tekevät palloon tutustumisesta ja sen kesyttämisestä erilaista kuin menneinä, välineteknisesti hitaamman kehityksen vuosikymmeninä. ”Tänä päivänä palloja on paljon tarjolla ja onneksi suhteellisen edullisesti. Moninaisuus on pallon kesyttämisen kannalta sekä haaste että rikkaus. Palloon tutustuminen hankaloituu, mutta toisaalta se antaa käyttäjälle paljon mahdollisuuksia.”

Uuteen työkaluun tutustumisessa tärkeintä on laatuaika yhdessä. ”Tärkeintä on seurata pallon käyttäytymistä erilaisissa potkuissa. Miten se lähtee kärkkärillä tai ulko- ja sisäsyrjällä? Entä millaisia ovat erimittaiset chipit?”

Futisromantikko löytää hetken tunnustelun jälkeen yhteisen sävelen myös uuden MM-kisapallon kanssa. ”Pallojen muuttuminen on vaan hyväksyttävä ja tärkeintä olisi saada näihin uusiin palloihinkin jonkinlainen tatsi. Se on olennaista etenkin siksi, että luultavasti pallot eivät voi enää hirveästi muuttua. Ellei sitten keksitä jotain superpallo-ominaisuuksia”, Atik naurahtaa.

Atik arvelee, että pallojen jatkuvassa kehityksessä on kyse paljolti myös merkkituotteiden välisestä kilpailusta. Hän toivookin, että peli ja pelaajat pysyisivät keskiössä. ”Koripallossahan kokeiltiin hiljattain liigatasolla uudenlaista palloa, jonka käytöstä kuitenkin luovuttiin tyytymättömyyden vuoksi. Pelaajilla pitäisi mielestäni olla enemmän sanavaltaa ja toivoisin heidän ottavan enemmän kantaa.”

Vuonna 1952 eteläranskalaisen Toulouse FC:n harjoituksiin ilmestyi uusi pelaaja kaukaa pohjoisesta. Ranskalaisten pelitovereiden puheessa miehen nimi ääntyi muodossa ”Olis” ja kotimaa oli ”Finlande”.

Aulis Rytkönen oli Toulouseen muuttaessaan edelläkävijä. Hän ei ollut ensimmäinen suomalaispelaaja ulkomailla, mutta hänestä tuli ensimmäinen merkittävän ammattilaisuran tehnyt suomalaispelaaja. Palloliitto oli jo kertaalleen estänyt Rytkösen siirron Ranskaan, mutta nyt uranuurtajaa ei estänyt mikään.

Pettymään joutui myös Atlético Madrid, jonka kirje tavoitti Suomen vasta, kun Rytkönen oli jo kirjoittanut sopimuksen Toulousen kanssa. Kuopion Palloseuran kasvatille siirto ranskalaisille pelikentille oli suuri elämänmuutos, vaikka vaimo mukaan lähtikin.

Yli 60 vuotta myöhemmin Rytkösen pitkäaikainen ystävä, nykyisin 82-vuotias Richard Boucher, selailee kuva-albumia kotonaan Toulousen Pont des Demoisellesissa ja muistelee, että Rytkönen sopeutui uuteen elinympäristöönsä hyvin. Vuonna 1953 Toulouseen siirtynyt Boucher myös soittaa ystävälleen Espooseen valokuva-albumia selatessaan.

”Ei hän ollut lainkaan haikealla mielin, hän viihtyi hyvin Toulousessa. Talvi ei ainakaan ollut liian kylmä, ja perhekin tuli mukana Ranskaan. Hän oppi ranskan kielen uskoakseni täällä, vain aluksi apuna oli suomalainen tulkki”, Boucher muistelee.

Rytkösen saapuessa Toulouse FC pelasi Ranskan kakkosdivisioonaa ja tavoitteli sarjanousua. Ylimmälle sarjatasolle kipuaminen onnistuikin, osin Rytkösen tekemän ratkaisevan maalin ansiosta. Rytkönen ei ollut Toulouse FC:n ensimmäinen ulkomaalaispelaaja. Joukkueessa pelasi jo hänen saapuessaan ruotsalainen Bror Mellberg, ja vuonna 1953 Toulousen riveihin siirtyi Mellbergin maanmies Yngve Brodd.

”Aulis sopeutui hyvin ranskalaiseen pelityyliin, vaikka se ei varmasti ollut samanlainen kuin suomalainen. Hän sai heti hyvän pelaajan maineen näytettyään poikkeuksellisia tekniikkaa, hän todella uskalsi pelata. Toulouselainen yleisö otti hänet avosylin vastaan”, Boucher kuvailee.

Boucher kehuu ystäväänsä teknisesti hyvin taitavaksi ja jopa nerokkaaksi pelaajaksi. ”Aulis oli oikea taikuri, hänellä oli erityinen taito ottaa pallo haltuun. Ja hän oli yhtä näppärä käsistään kuin jaloistaan.”

Boucher’n mukaan Rytkönen ei ollut yksilökeskeinen pelaaja, vaan erittäin yhteistyökykyinen pelinrakentaja. Myös Toulouse käytti 1950-luvulla jalkapallomaailmaa hallinnutta WM-pelitapaa. Rytkönen johti joukkueensa peliä vasempana välihyökkääjänä, silloisella kymppipaikalla. Boucher pelasi vasempana puolustajana, joten hänen tehtävänään oli toimittaa pallo Rytköselle.

”Hän oli organisaattori, joka johti peliä, siis keskeisessä roolissa. Toisten oli pakko seurata Aulista, hänen ei tarvinnut näyttää merkkejä. Aulis oli nero, eikä hän tarvinnut enempää harjoittelua kohentaakseen taitojaan. Hänen tekniikkansa oli vailla vertaistaan. Auliksella oli hyvä pelisilmä ja hän näki kauas. Hän hoksasi pelin idean. Jos oli kolme pelaajaa, hän tiesi kenelle syöttää”, toulouselainen muistelee.

Toinen Rytkösen pelitoveri, vuonna 1957 Toulouse FC:n riveihin liittynyt Pierre Dorsini kuvailee niin ikään Rytköstä ”suureksi taituriksi” ja ”strategiksi”.

”Hän oli loistava pelaaja, en ole urallani tuntenut toista parempaa. Hän ei ollut roteva rakenteeltaan, mutta korvasi sen tekniikalla. Kun Aulikselle syötti pallon, hän teki loput”, Dorsini kertoo.

Kausi 1953–54 alkoi Toulouse FC:n ja Rytkösen kannalta hienosti, voitolla puolustavaa mestaria OGC Niceä vastaan. Vastustajan vaihtopenkillä Rytkösen näytöstä seurasi 20-vuotias superlupaus Just Fontaine, joka oli juuri värvätty isolla kohulla marokkolaisesta USM Casablancasta.

”Minulla on huonot muistot siitä ottelusta. Rytkönen oli häikäisevä pelaaja paikallaan. Hän ei tyytynyt vain tekemään maaleja vaan oli myös erittäin älykäs irtiotoissa”, Fontaine suitsuttaa.

Rytkösen tekniikka teki vaikutuksen nuoreen ranskalaiseen. Suomalaisen kaksi maalia ratkaisivat ottelun altavastaajalle.

”Lisäksi hän oli aivan liian nopea. Hän pysähtyi, ja pongahti saman tien uudelleen liikkeelle. Ja teki aina oikean liikkeen oikeassa paikassa. Harmi, ettei hän ollut ranskalainen, jotta olisi voinut pelata maajoukkueessa”, nykyisin Toulousessa asuva Fontaine kertoo.

Vaikka Fontaine ja Rytkönen eivät ikinä saaneet pelata samassa joukkueessa, he solmivat kauden aikana tähän päivään kestäneen ystävyyden. Fontaine debytoi Ranskan maajoukkueessa myöhemmin samana syksynä iskemällä hattutempun Luxemburgin reppuun. Supertähden maajoukkueura huipentui kesällä 1958, kun hän iski MM-turnauksessa ennätykselliset 13 maalia.

Ranska ei ollut ainut huippumaa, jonka kokoonpanoon Rytkönen olisi 1950-luvulla mahtunut. Kun Unkarin maajoukkue vieraili vuonna 1955 Suomessa, valmentaja Gustav Sebes suitsutti Rytköstä estoitta: ”Suomi voi olla ylpeä Rytkösestä. Hän on paras hyökkääjäpelaaja, joka Pohjolassa on koskaan ollut. Vuoden 1952 olympiakisoissa hän olisi sopinut meidän yhdistelmäämme.”

Käytännössä lausunto tarkoitti, että Rytkönen olisi mahtunut aikansa mahtavimpaan maajoukkueeseen. Unkari oli 1950-luvun alussa maailman paras joukkue ja Helsingin olympialaiset olivat sen suurin voimannäyttö.

Rytkönen olisi ollut riittävän hyvä loistamaan MM-kisoissa, mutta hän oli syntynyt väärään maahan. Hän ei päässyt Helsingin olympialaisten jälkeen enää arvoturnauksiin – harvoin edes maajoukkueeseen. Suomen paidassa Rytkönen pelasi ammattilaisuransa aikana vain kerran. Ammattilaisuutta ei katsottu Suomessa hyvällä, jalkapalloyhteisö ei ollut huomannut maailman muuttumista.

Vaikka Rytkönen ei voinut huippuvuosinaan hinata Suomea lähemmäs kansainvälistä menestystä, mikään ei estänyt häntä nostamasta Toulousea kukoistukseen. Kun Toulouse sijoittui liigassa toiseksi vuonna 1955, L’Equipe hehkutti otsikossaan ”Huimaavan hyvää Rytköstä”. Ranskalaismedia piti suomalaista yhtä hyvänä kuin silloisia futismaailman kirkkaimpia tähtiä Raymond Kopaa, Stanley Matthewsia ja Alfredo di Stefanoa.

Mediahuuman huippu saavutettiin Rytkösen parhaan kauden, 1956–57, päätteeksi, jolloin Toulouse voitti Ranskan cupin. Rytkönen teki kaudella yhdeksän maalia ja antoi Ranskan cupin loppuottelussa SCO Angers’ta vastaan neljä maalisyöttöä. Ranskalaislehdistö oli haltioissaan, eikä säästellyt ylisanoja suomalaisen otteita kuvatessaan. ”Toulouse ilman Rytköstä on kuin ruumis ilman sielua, mielikuvitukseton ja yksitoikkoinen raskas koneisto”, Paris-Presse kirjoitti.

”Silloin joukkueessa oli hyviä pelaajia ja suuria yksilöitä, kaikki kansainvälisellä tasolla. Ranskalaisia ja ulkomaalaisia, me pelasimme hyvin yhteen”, Richard Boucher muistelee.

Euroopan cup-voittajien cupia ei vielä pelattu, mutta Toulouse kohtasi Englannin hallitsevan cup-mestarin Aston Villan ja voitti 2–1. Toulouse FC:n pelireissut suuntautuivat muutenkin usein ulkomaille erilaisiin turnauksiin. Boucher muistaa hauskan tapauksen Rytkösestä eräältä Bulgarian-matkalta.

”Aulis oli loukannut itsensä pelissä eikä pystynyt kävelemään. Meidät lennätettiin Bulgarian ilmavoimien koneella Ranskaan, eikä Aulis voinut istua lentokoneessa. Hänet piti laittaa makuulleen koneen käytävälle ja me pidimme hänestä kiinni. Niin hänet vietiin Toulouseen asti”, Boucher nauraa.

Rytkösen pelikaverit kuvailevat suomalaistoveriaan luonteeltaan kohteliaaksi ja ystävälliseksi myös kentän ulkopuolella. Loisteliaat otteet peleissä helpottivat sopeutumista, jalkapallon kieli yhdisti. Esimerkiksi suomalaistähden ei tarvinnut maksaa parkkisakkojaan, koska poliisilaitoksella oli töissä riittävästi Toulousen kannattajia.

Joukkuetoverit illallistivat usein yhdessä Rytkösen ja tämän perheen kanssa. Parhaiten ”Monsieur Magicin” kanssa ystävystyi Boucher, joka pelasi yhdessä hänen kanssaan Toulousessa miltei Rytkösen Ranskan-uran alusta loppuun saakka. Hän kuvailee ”Olista” joustavaksi ja sopeutuvaksi mieheksi, joka ei kantanut kaunaa ja joka sai ideansa läpi olematta aggressiivinen.

”Ystävyys ei synny käskemällä vaan kehittyy pikkuhiljaa. Olimme aina yhdessä, pelimatkoilla joka kerta samassa huoneessa. Hän on valloittava persoona, nauroi usein, eikä kukaan voinut kiistellä hänen kanssaan”, Boucher kuvailee.

Kesäkuussa 1958 Boucher matkusti Suomeen Rytkösen vieraana ja pelasi yhden pelin Kuopiossa KuPSin paidassa neuvostoliittolaisjoukkuetta vastaan. Väinölänniemelle oli ahtautunut yli 5000 katsojaa ystävyysottelua katsomaan. Näin hänestä tuli ensimmäinen KuPS-paidan päälleen pukenut ulkomaalainen, vaikka ei hän yhdessäkään virallisessa ottelussa pelannut.

Kesäkuu oli poikkeuksellisen kylmä, maa oli paikoin jäässä. Boucher ihmettelee yhä, kuinka sellaisissa oloissa voi kasvaa jalkapalloilijaksi. Hän kertoo myös pelanneensa ystävyysotteluissa neuvostoliittolaista joukkuetta vastaan Helsingissä ja Turussa.

”Oli outoa, että me joimme aterioilla viiniä, mutta venäläiset joivat maitoa. Auliskaan ei juonut viiniä”, Boucher muistelee.

Kolme vuotta myöhemmin Boucher ja Rytkönen joutuivat pelaamaan vastakkain, kun Ranska ja Suomi kohtasivat MM-karsinnoissa. Ranskalaiset lehtijutut ylistivät ”suurta ruskeahiuksista suomalaispaholaista” ja totesivat Boucher’n ja Rytkösen olevan pelissä yhtä vankkumattomia vastustajia kuin heidän ystävyytensäkin oli.

Miesten yhteydenpito jatkui myös sen jälkeen, kun Rytkönen jätti Toulousen vuonna 1960. Viimeksi vuonna 2008 Rytkönen kävi Toulousessa ja tapasi Boucher’n ja Just Fontainen. Rugbykaupungissa myös suurilla jalkapalloilijoilla on paikkansa. Rytkösen jättämä jälki ei himmene.

”Hän oli yksi Toulousen suurista tähdistä. Kaikilla on täällä hyvät muistot Auliksesta”, Boucher toteaa hymyillen.

Lähteet:
Alaja, Erkki: Monsieur Magic – Aulis Rytkönen. Helsinki: Teos, 2009.
Lautela, Yrjö; Wallén, Göran: Rakas jalkapallo. Helsinki: Teos, 2007.

Suomalaiset olivat siirtyneet kaupunkeihin. Suuri muutto oli huipentunut vuonna 1974, sen jälkeen maaltamuutto hidastui. Vuonna 1975 jo 60 prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa. Osuus oli kaksinkertaistunut muutamassa vuosikymmenessä. Sotien jälkeen vain vajaa kolmannes suomalaisista oli asunut kaupungeissa.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat nuoria. Suomen kaupungit, erityisesti lähiöt, olivat täyttyneet nuorista aikuisista, joille ei ollut valmista kaupunkikulttuuria. Suomen kaupungeissa ei ollut aiemmin asunut lähellekään vastaavaa määrää nuoria aikuisia. Kaupunkikulttuuri piti määritellä itse, piti keksiä jotain tekemistä. Sitä määriteltiin puhtaammalta kentältä kuin koskaan sen jälkeen.

”Henkinen ilmapiiri oli puritaaninen ja luterilainen, pidettiin ikävää. Ihmiset etsivät tekemistä, jalkapallo oli vaihtoehto”, Helsingin urheiluhistoriaa tutkinut Seppo Aalto arvioi.

Ulkomailta toki sai mallia tähän vapauteen. Tärkeimmässä mallimaassa Ruotsissa vastaava kaupungistuminen ja vaurastuminen kiinnitti jo ennen sotia jalkapallon tärkeäksi osaksi kaupunkikulttuuria.

Kehitykselle oli luotu pohja, jalkapallo oli jo hetkeksi noussut niin ruutukaava-alueiden kuin tehdaspaikkakuntien kuninkaaksi. Jalkapallo oli ollut koko 60-luvun ajan Suomen suosituin joukkuelaji, pääsarjan yleisökeskiarvo oli 3000 katsojan tuntumassa. Pääsarjassa 11 ottelua oli ennen kesää 1978 houkutellut katsomoon yli 10 000 katsojaa, kaikissa kentällä oli pelannut Helsingin suurseura HJK.

”Siinä uskottiin nousun automaatioon, että kesällä katsotaan jalkapalloa. Oli valmiiksi valtakunnallisesti kovia nimiä, jo Kai Pahlman esiintyi koko ajan televisiossa”, Aalto kuvaa.

Jalkapalloilun mestaruussarjan avaus oli kuin avausta ei olisi ollutkaan. Ottelu silloin, ottelu tällöin. Yhtä mahdotonta kuin on sanoa, miksi kansa ei virtaa jalkapallokatsomoihin, on ymmärtää suunnatonta vapaitten maalintekotilanteiden tuhrintaa… … Jos jatkuvasti olemme siinä pisteessä, että meidän on seurattava, kuinka kaunis ilma Vaasan saaristossa on tai mitä tulee televisioruudusta, niin mustikkapyllyily jatkuu. Tietenkin on selvää, etteivät kaikkien jalkapallointoilijoiden silmät irtoa ruudusta, kun kyseessä ovat suurkilpailut ja varsinkin jalkapallon tämän kesän MM-kisat. (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 3.5.1978)

Kaupallisesta mediasta voi jälkikäteen lukea voimasuhteista, voittoa tavoitteleva lehti painottaa urheilusivunsa melko oikeudenmukaisesti. Vuoden 1978 toukokuussa Helsingin Sanomien urheilusivuja oli yleensä neljä. Kaksi ensimmäistä käsitteli Prahassa pelattuja jääkiekon MM-kisoja. Kolmas sivu täyttyi kotimaisesta jalkapallosta, SM-sarjan helsinkiläiset HJK ja Kiffen sekä maajoukkue olivat tärkeimmät joukkueet.

Myös Helsingin herruuden HJK:lle hävinneiden ja alasarjoihin vajonneiden haastajien otteluista oli aina otteluraportit. Esimerkiksi suomenruotsalaisen porvariston HIFK:n ja työväenluokkaisen Ponnistuksen kohtaamista kakkosdivisioonassa seurasi katsomossa vain sarjatason alkukauden yleisöennätys 66 katsojaa, mutta vanhasta muistista Helsingin Sanomat kirjoitti ideologioiden kohtaamista. Muut lajit täyttivät neljännen sivun.

1960-luvulta alkanut lyhyt valtakausi joukkuelajien mielipidejohtajana antoi jalkapallolle oikeuden määritellä identiteettinsä ja ainakin osittain puhetapansa itse, kertoa mistä pelissä on kyse. Jalkapallo valitsi puhetavaksi tasovertailun ja yleisömäärät, oli oikeastaan valinnut jo aiemmin. Tasovertailuun yhdistyi kansainvälisen menestyksen odottaminen, jota vahvisti olympiamenestykselle rakennettu urheiluihanne.

”Kansainvälisen menestyksen odottelu on pitkäkestoinen ilmiö. Se toistuu jalkapallon osalta jo 1920- ja 30-lukujen urheilulehdissä”, Urheilumuseon tutkija Jouni Lavikainen kertoo.

”Palloliitossa ajateltiin kansainvälisen menestyksen tuovan kansallista lisäarvoa. Liiton toimintakertomuksista jäi kuva, että jossain vaiheessa se vain tapahtuu”, liikunta- ja seurakulttuurien muuttumiseen perehtynyt Itä-Suomen yliopiston lehtori Arto Nevala arvioi.

Nevalan mukaan jalkapallolla ei ollut selkeää visiota, mihin toimintaa halutaan kehittää, minne mennä.

”Jääkiekossa seura- ja lajikulttuurien kehittäminen oli alusta alkaen määrätietoisempaa. Jalkapallossa vastaava oli amatöörimäistä puuhastelua 1980-luvulle asti”, Nevala arvioi.

Aallon mukaan pitäisi pohtia, millaista oli jalkapallo kulttuurisena ja urheilullisena ilmiönä ja millainen kuva siitä yritettiin luoda. Hänen mukaansa jossain vaiheessa todellisuus ja kuva erosivat toisistaan.

”Kuvan mukaan se oli hienoa, yritettiin luoda jotain hienompaa kuin se oli, vaikka jokainen näki pelin tason. Jos taustalla ei ole mitään muuta kuin pelin taso, pidemmälle ei voi mennä”, Aalto arvioi.

Ja tämä tekniikan puute ilmenee suomalaisessa jalkapalloilussa ihmeellisinä kierresyöttöinä, ulkoterän potkuina jne. Sen sijaan, että yksinkertainen sisäterän syöttö, suora jatkosyöttö ja samalla vastustajan poispelaaminen olisi paljon helpompaa. Näissä asioissa Pasi Rautiainen on edellä muita. Mutta sanottakoon se tässä vaiheessa. Pitkä matka huipulle hänelläkin on. (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 1.5.1978)

Kaupunkikortteleita hallitsevat isoveljet tunnetaan ylimielisyydestään. Ylimielinen hallitsija on heikko, narsisti ei näe valtapiirinsä muuttumista. Nevala ja Aalto kuitenkin muistuttavat, että jalkapallo oli vain hetken hallinnut joukkueurheilukenttää. Nuori palloilukuningas oli vain epävarma identiteetistään, ylimielisyys ei kuulunut luonteenpiirteisiin. Lisäksi 1960-luvulla yksilölajit hiihto ja yleisurheilu olivat vielä suositumpia.

”Kun rakennemuutos tapahtui ja paikallisidentiteetit muuttuivat, jalkapallo ei pysynyt mukana. Jos mukana ei ole mitään muuta, pelkkää futista ei kovin moni mene katsomaan”, Aalto sanoo.

Nuori jalkapallokulttuuri ei oikein tiennyt, mitä haluaisi olla isona. Aalto puhuu toistuvasti identiteetin puuttumisesta. Hän itse kuuluu suuressa muutossa maalta kaupunkiin muuttaneisiin, Kuusankoskelta Helsinkiin.

”Katsoin 80-luvulla Ponnistuksen jalkapalloa ja Jokerien jääkiekkoa, siten mie helsinkiläistyin”, Aalto sanoo.

Hän kertoo halunneensa kirjoittaa HJK:n historiikkia nähdäkseen, miksi ei tykännyt ainoasta huipulle jääneestä helsinkiläisseurasta.

”Nyt ymmärrän. Se on helsinkiläistä keskiluokkaista liikemieskulttuuria, jota en voi omaksua. 70-luvun HJK oli mielestäni hajuton ja väritön”, Aalto pohtii.

Koko lajin identiteetti oli epävarma, ujosti jalkapallo vertaili omaa olemassaoloaan johonkin muuhun, pelottavaan. Seuraidentiteetit eivät olleet isoissa kaupungeissa sen vahvempia, putoaminen sarjatasoa alemmas tarkoitti yhteisön katoamista. Ostojoukkueita oli vaikea lähestyä.

Toukokuussa 1978 HJK kokeili kotiottelussaan KuPSia vastaan nauhalta taputuksia ja HJK:n kannustushuutoja. Helsingin Sanomien kritisoima kokeilu oli kopioitu New York Cosmosilta.

”Keinotekoisuus on se sana, kun yritetään tehdä jotain mitä täällä ei osata tehdä”, Aalto arvioi.

”Tunteen omaan seuraan pitäisi ylittää se peli, jotta voi kokea, että seura on meidän. Meidän ei ole pelkkä peli. Meidän ei missään nimessä ole kuppi-istuimet tai lämmitetty katsomo, vaikka ne voivat hieman auttaa”, Aalto sanoo.

Maajoukkueen hieno esitys olisi ansainnut enemmän katsojia. Kun nykypäivän suomalaisille puhutaan mainoksissa Kollaasta ja tarjotaan kuin vappuna ilmapalloja 7 markalla, ollaan kaukana tehosta. (Voitto Sulander Helsingin Sanomissa 25.5.1978 Suomen voitettua 3–0 Kreikan 7740 katsojan edessä.)

Identiteetistään epävarma nuori jalkapallo pelasi urheilun sisällä yhä puolityhjällä kentällä, tilaa ja aikaa kaupunkikulttuurityhjiön täyttämiseen oli paljon. Ei pieneen maahan montaa isoa lajia mahdu, mutta 1970-luvulla nousevan jääkiekon vierellä oli tilaa. Jalkapalloyhteisö loi kuitenkin tekosyitä harvoista kilpailijoistaan.

Suomalainen yleisurheilu oli palannut 70-luvulla viimeistä kertaa maailman huipulle, mutta ei silti täyttänyt kotimaassa katsomoita. Kesäkuun 1978 lopulla toimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti Helsingin Sanomissa koko kaupungin urheilua vaivaavasta yleisöpulasta, eniten häntä huolestutti yleisurheilun tilanne. Hänen mukaansa kaupungin urheilutarjonta oli kesät talvet runsasta ja helsinkiläiset ovat ”passiivisia, haluttomia lähtemään liikkeelle yleensäkään”. Urheiluliiton toimitusjohtaja Rolf Haikkola antoi kolmanneksi syyksi yleisökadolle television.

Jälkikäteen Meriläisen kanssa on helppo olla eri mieltä. Kaupunkilaiset janosivat ja kuluttivat kulttuuria vuosi vuodelta enemmän, myös helsinkiläiset olivat aktiivisempia kuin ennen ja lähtivät vuosi vuodelta enemmän rakentamaan mielekkäältä tuntuvaa kaupunkikulttuuria. Olihan heillä vapaa-aikaa ja rahaa enemmän kuin ennen.

Urheilutarjontaa oli myös kesät talvet paljon vähemmän kuin nykyään, sillä amatöörisarjoissa kaudet oli pakko pitää lyhyinä. Jääkiekko oli aloittanut nousunsa, mutta vielä vuonna 1978 jalkapallo sai toukokuun MM-kisoja lukuun ottamatta olla rauhassa. Jalkapallokausi päättyi samana päivänä kuin jääkiekkokausi alkoi.

Haikkolan selitystä television vaikutuksesta yleisömääriin lainasivat myös jalkapalloihmiset. Jalkapallon SM-sarja väisti kesän 1978 MM-turnausta, SM-sarjan pelejä pelattiin arkisin. Yle näytti MM-kisoista vain 21 ottelua. Olisiko identiteetistään varma nuori nousukas käyttänyt 21 tv-ottelua selityksenä omalle epävarmuudelleen?

”Palloliiton toimintakertomuksissa aina valiteltiin arvokisavuosien vaikuttavan yleisömääriin”, Nevala kertoo.

Yle aloitti Englannin liigan näyttämisen jo 1960-luvun puolella, mutta ei se massakulttuuria ollut vielä 1970-luvun lopullakaan. Helsingin Sanomat kirjoitti Englannin liigasta lähinnä tulospörssissä, Liverpoolin Euroopan cupin voitto oli neljän palstan arvoinen urheiluhetki.

Yleisurheilun lisäksi jalkapallon tarvitsi kilpailla vain pesäpallon kanssa, mutta pääsarjaa molemmissa lajeissa kesällä 1978 pelattiin samalla paikkakunnalla vain Helsingissä. Pesäpallon syyttäminen omasta epävarmuudestaan tuntuu teennäiseltä, niin pitkään jalkapallo oli ollut suositumpaa. Miksi identiteetistään varman isoveljen pitäisi edes olla kiinnostunut maaseudulle jääneen pikkuveljensä suosiosta?

”Pesäpallo osasi markkinoida itsensä todella hyvin, vaikka ei kaupunkeihin päässytkään. Se oli identiteetistään varma junttipeli”, Aalto sanoo.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kansainvälinen menestys on päällimmäisenä. Maajoukkueen, Kuopion Palloseuran ja Valkeakosken Hakan hyvät pelit ovat luoneet hyvää pohjaa jo ensi vuodeksi. HJK:n jalkapallopomo Paavo Einiö viittaa myös Suomen Palloliittoon. ”Jos ajattelemme uusia markkinointikikkoja, niin osan niistä on oltava valtakunnallisia, sillä seurojen omat kikat on jo käytetty maksimiin. Toivon myös, että tämä ottelu herätti suuren yleisön, sillä katsojilla on monesti väärät käsitykset suomalaisesta jalkapalloilusta.” (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 2.10.1978)

Syksyllä 1978 SM-sarja päättyi murheellisissa tunnelmissa, vaikka viimeisen kierroksen HJK–Haka-klassikossa mestaruus ratkesi helsinkiläisten 17-vuotiaan superlupauksen Pasi Rautiaisen tasoitusmaaliin yli 10 000 katsojan edessä. Töölön ylpeys ei tainnut uskoa viehätysvoimaansa, sillä suuri yleisömäärä yllätti kotijoukkueen täydellisesti. Viimeinen katsoja pääsi jonoista katsomoon vasta 28 minuutin jälkeen.

”Jalkapallo menetti hetkensä, kun kulttuurissa ei ollut jatkuvuutta. Ehkä siinä ei oikein tehty mitään”, Aalto tiivistää.

Sarjan ennätysalhainen yleisökeskiarvo 1412 osoitti, että uudet kaupunkilaiset juurtuivat kaupunkeihinsa jossain muualla kuin jalkapallokatsomoissa. Kiffen putosi, HJK sai odottaa koko lajille tärkeää pääkaupungin pääsarjatason paikalliskamppailua seuraavat 15 vuotta.

Tuon kylmän syksyn jälkeenkään kansainvälisen menestyksen odottelu tai valtakunnalliset markkinointikikat eivät ole identifioineet seuroja mihinkään. Vaikka 1970-lukua voi pitää vaikka nyt elettävää tärkeämpänä vuosikymmenenä kaupunkikulttuurin rakentumiselle, Arto Nevala muistuttaa prosessin hitaudesta.

”Se kestää sukupolvien ajan. Sukupolvitutkimuksien mukaan maalta kaupunkeihin muuttaneilla on maalaismaisia toimintatapoja kirkonmenoista alkaen.”

Ehkä kaupunkikulttuuria voi määritellä vielä uudelleen. Ehkä halu kuulua johonkin ei ole kadonnut mihinkään.

Lähteet:
Aalto, Seppo; Lehtola, Erkka V.; Sulkava, Esa & Allan Tiitta (2007). Tähtien tarina. Helsingin Jalkapalloklubi 100 vuotta.

Aalto, Seppo (2000). Urheilu – viihteestä viihdeteollisuudeksi. Teoksessa Harry Schulman; Panu Pulma & Seppo Aalto (toim.). Helsingin historia vuodesta 1945. 2: Suunnittelu ja rakentuminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu

Itkonen, Hannu & Arto Nevala (toim.) (2007). Kuningaspelin kentät: Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä.

Lautela, Yrjö & Göran Wallén (toim.) (2007). Rakas jalkapallo. Sata vuotta suomalaista jalkapalloa.