Stadionin kirkkaat valot heijastuvat mellakkapoliisien kilvistä, joissa lukee politia. Satakunta suomalaista seisoo poliisien piirittämänä Giulesti-stadionin pääkatsomossa Bukarestissa elokuussa 2004, kentällä Romania ja Suomi taistelevat Saksan MM-karsintojen avauspelissä pisteistä.

Pelin ollessa poikki osa suomalaisista antaa katseensa kiertää loppuunmyydyn stadionin lehtereillä. Romanialaisten kannustus on äänekästä, mikä ei yllätä ketään. Sen sijaan hämmentävää on se, kuinka organisoidusti kannatus käynnistyy. Meteli nousee nollasta sataan hetkessä, vaikka kenenkään suomalaisen silmiin ei osu mitään järjestäytynyttä kannattajatoimintaa.

Jossain vaiheessa seuraa oivallus. Katseita ei tarvitsekaan kääntää romanialaiskatsojiin, vaan vielä hieman ylemmäs eli stadionin äänentoistojärjestelmään. Kannatus lähtee nauhalta, johon yleisö sitten yhtyy.

Ottelun jälkeen suomalaisten joukossa velloo sama tunne kuin niin monissa muissakin karsinnoissa: pettymys. Iloisemmat romanialaiset ovat jo päässeet juhlimaan 2­–1-voittoa, joten aiemmin täynnä ihmisiä ja ääntä olevalla stadionilla kuuluu enää suomalaisten kirosanojen täyttämä puheensorina.

Yhtäkkiä joku huomaa, että kentän laidalla seisoo haastateltavana maajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen, joka ei nauttinut enää kaikkien kannattajien luottamusta. Muutamien törkeyksiä sisältäneiden huutojen jälkeen noin 15 kannattajaa aloittaa rytmikkään huutelun.

”Muurinen ulos! Muurinen ulos! Muurinen ulos!”

Tyhjä stadion toimii tehokkaana kaikukoppana, joten ääni kantautuu kentän laidalle niin lujana, että haastattelu täytyy keskeyttää.

Sama peli ja sama stadion, mutta kahdessa eri tilanteessa täysin erilainen äänimaailma. Kun vain puolta tuntia aiemmin koko tilan valtaamiseen tarvittiin tuhansien ihmisten ääni, riittää siihen nyt vain kourallinen pettyneitä.

Lähes jokaisen pelin äänimaisema on ainutlaatuinen. Eikä vain otteluita toisiinsa verrattaessa, vaan myös jokaisen ottelutapahtumaan osallistujan kokemus poikkeaa muista. Kannattajaryhmässä seisovien kuulokuva eroaa aitiossa istuvista, puhumattakaan sitten kalkkiviivojen sisäpuolella olevista.

Entiselle maajoukkueen luottopuolustajalle Hannu Tihiselle jalkapallon äänimaisemassa on kyse ennen kaikkea hänen omasta äänestään. Se voi kuulostaa itsekkäältä, mutta todellisuus on täysin päinvastainen.

Topparin tehtävänä on jo lähtökohtaisesti ohjata tovereita edessä ja vierellä. Sen tärkeyttä korosti usein kapteeninnauha, joka oli vedetty Tihisen käsivarteen lähes kaikissa seuroissa, joita hän edusti.

Niin oli myös FC Zürichissä, jossa hän pelasi kausina 2006­–10. Tihinen korostaa annettujen ohjeiden yksinkertaisuuden tärkeyttä, mutta kansainvälisessä joukkueessa sama yksinkertaisuus ei sovi kaikille.

”Pelasin oikeaa topparia. Oikea pakki oli sveitsiläinen, oikea laitalinkki ruotsalainen, puolustava keskikenttä nigerialainen ja vasen toppari ranskankielinen sveitsiläinen. Kun halusin ohjata peliä, niin piti miettiä kenelle puhuu ja millä kielellä. Oikealle puhuin saksaa, oikealle linkille ruotsia, keskelle englantia ja vasemmalle ranskaa”, Tihinen kertoo.

Ei kuitenkaan riitä, että pelaaja saa itsestään ulos oikeat sanat oikeassa tilanteessa. Hänen täytyy myös tulla kuulluksi. Se ei ole aina helppoa, kun kymmenet tuhannet ihmiset koettavat synnyttää mahdollisimman suuren metelin. Pelaaja siis joutuu taistelemaan yleisön kanssa ilmatilan herruudesta.

”Pahimpia esimerkkejä oli vieraspeli Panathinaikosia vastaan Anderlechtin kanssa. Meteli oli sellainen, ettei vieressä olevaa kaveria pystynyt ohjaamaan millään lailla. Se teki pelaamisen hankalammaksi”, Palloliiton nykyinen pelaajakehityspäällikkö kuvailee.

Pelaaja aistii tietysti yleisön metelin, mutta sen ei saa antaa vaikuttaa pelaamiseen. Tihinen puhuu kohinasta, jonka katsomoiden äänimassat kentän pinnalle aiheuttavat. Siihen ei voi keskittyä eikä sitä saa kuunnella, vaan keskittyminen täytyy pitää täysin omassa pelissä.

”Kun on ihan syvällä Santiago Bernabeun montussa ja stadionin katsomot nousevat ylös suoraan taivasta kohti, niin ei sitä yleisön huminaa ajattele mitenkään. Pelin aikana oman äänen käyttö tulee aivan samalla tavalla, mutta viestin perillemenosta ei ole varmuutta.”

Toinen ääripää on äänten täydellinen puuttuminen. Siellä, missä pitäisi olla meteliä, ei olekaan mitään. Kaksi vuotta sitten FC Zürichin ja paikallisvastustaja Grasshoppersin kannattajat protestoivat stadioneiden kiristynyttä sääntelyä vastaan olemalla vaiti derbyn ensimmäiset kymmenen minuuttia. Ottelun televisioinut tv-kanava kuitenkin lisäsi keinotekoisesti yleisön kannatusta koosteisiinsa, mikä aiheutti paljon porua.

Tihinen muistaa pelanneensa täpötäyden kotiyleisön lisäksi myös typötyhjille katsomoille, kun Zürichin kannattajien riehumisesta oli rangaistu suljettujen ovien takana pelatulla ottelulla. Hän kuvailee tilannetta jopa koomiseksi.

”Pelaajien huudot kentällä kuuluvat eri tavalla ja fiilis on ihan erilainen. Siinä ehkä huomaa, miten se äänimaailma vaikuttaa peliinkin.”

Keminmaassa syntynyt Tihinen nousi urallaan tasaisesti askel kerrallaan kohti suurempia areenoita. Siksi hän ei häkeltynyt missään vaiheessa, vaikka matka kävi reilussa viidessä vuodessa Kemin Palloseurasta täpötäydelle Old Traffordille.

”Minä pääsin ylemmäs askel askeleelta, eikä järkyttävän isoa eroa ollut missään vaiheessa. Suurimpia eroja oli, kun vielä 1996 olin kuunnellut Jannen huutoa Sauvosaaressa, niin kahta vuotta myöhemmin pelasin Mestarien liigaa HJK:ssa.”

(Jos et tiedä kuka on Kemin Janne, et selvästikään ole koskaan käynyt Sauvosaaressa. Hänen huutonsa taatusti kuulee ja yhtä varmasti myös muistaa.)

Georg Friedrich Händelin vuonna 1727 kuningas Yrjö II:n kruunajaisiin säveltämä Zadok the Priest ei välttämättä ole kaikille jalkapallon ystäville tuttu sävellys nimenä. Korviin kantautuneena se taatusti soittaa kelloja, sillä teoksen modernisointi on toiminut alusta saakka Mestarien liigan tunnusmusiikkina.

Hymni on yksi jalkapallon onnistuneimpia mainoksia. Hannu Tihinen kuuli sen ensimmäistä kertaa televisiosta, mutta vaikutuksen se teki vasta kun hän seisoi Eindhovenissa muiden HJK-pelaajien rinnalla syksyllä 1998 odottamassa lohkovaiheen avausottelua.

”Kun sen kuulee ensimmäisen kerran, niin pelaajanakin tuntee, että siitä on tehty fantastinen brändi.”

Mestarien liigaan liittyy toinenkin Tihisen uran merkittävä äänijälki. Hän teki uransa todennäköisesti hienoimman maalin vuonna 2009 AC Milania vastaan ohjaamalla kulmapotkun suoraan ilmasta selkänsä takaa verkon perukoille.

Takavasara, kuten Tihinen maaliaan kutsuu, jäi ottelun ainoaksi. Loppuvihellyksen jälkeen milanolaisyleisö oli häipynyt nopeasti kotiinsa, mutta kapteeni kävi kiittämässä toisessa päädyssä riemusta laulaneita Zürichin kannattajia.

”Se oli merkillinen äänimaisema. Muuten on hiljaista ympärillä, mutta piippuhyllyllä laulavat Zürichin fanit. Pääkatsomossa ovat veli ja rakas vaimo, henkilöt jotka tuntee hyvin, ja heidän huutonsa kaikuu lähes tyhjällä San Sirolla.”

Toukokuussa 2007 suurin osa suomalaisista urheiluihmisistä istuu kotisohvalla tai kapakassa katsomassa televisiosta jääkiekon MM-finaalia Suomen ja Kanadan välillä. Se on leikannut suuren osan yleisöstä JJK:n kauden kotiavauksesta, mutta reilut 400 ihmistä on silti saapunut sateiselle Harjulle katsomaan Ykkösen taistoa PK-35:ttä vastaan.

Harva uskoo tulleensa ikimuistoiseen peliin, mutta harvoin sitä etukäteen osa arvatakaan.

Muistoja eivät tarjoa huonokuntoisella nurmella taistelevat pelaajat, vaan ottelun äänimaisema, jossa menee pieleen lähes kaikki mahdollinen.

JJK:n ottelutapahtumat eivät aiemmillakaan kausilla ole keränneet suuria kehuja, mikä saattaa osittain johtua paljon soitetun Mamban yleisestä suosiosta. Kauden 2007 avauksessa kaikki on kuitenkin käännetty yhdelletoista. Safri Duo raikaa kulmapotkuissa ja jopa rajaheitoissa, eikä musiikki lakkaa aina edes pelitapahtumien ollessa täydessä käynnissä. Kuuluttaja yllyttää katsojia taputtamaan ja elämään mukana, mikä nihkeän vastaanoton myötä saa hänet kuulostamaan seurakunnan yli-innokkaalta nuoriso-ohjaajalta.

Tähän mennessä kaikki on toki vielä tuttua, kuin kokoelma huonoimpia käytäntöjä kautta maan. Esimerkiksi Torniossa kulmapotkuja on koetettu piristää soittamalla kulunutta Live Is Life -hittiä, eikä Myllykoskellakaan ole aina luotettu siihen, että yleisö saisi oma-aloitteisesti vasemman ja oikean kätensä samaan rytmiin.

Ikimuistoiseksi tilanne muuttuu hieman ennen kello kahdeksaa. Jyväskylässä iltakahdeksan on aika, jolloin stadionin vieressä sijaitsevan Vesilinnan kaiuttimista kantautuu koko kaupungin ylle perinteinen Harjun iltasoitto. Aulis Raitalan sävelmä on soinut kesäisin jo vuodesta 1976, mutta harva tietää siihen kuuluvan myös sanat.

PK-35-pelin yleisöstäkin suurin osa näkee sanoituksen ensimmäistä kertaa ottelun käsiohjelmasta. Hieman ennen kahdeksaa pääkatsomon eteen etusuoralle marssii seuran oma kasvatti Ville Lehtinen. Farkkuihin ja kahta numeroa liian pieneen pelipaitaan pukeutunut Lehtinen kehottaa langaton mikrofoni kädessä yleisöä nousemaan seisomaan.

Katsojat eivät tiedä mihin kiinnittää huomionsa. He katselevat toisiaan, edessään seisomispyyntönsä uusivaa Lehtistä ja taustalla kaksi maalia perässä olevan JJK:n takaa-ajoa. Lopulta väki nousee epävarmana seisomaan, mutta iltasoitto ei alakaan heti ja odotus hiljentää katsomon täysin. Sitten trumpetti kajahtaa Jyväskylän taivaalla.

”Oi, päivät seutuvilla Päijänteen, oi, tuttu kellon kilke koivuhaasta”, Lehtinen aloittaa ja näyttää tahtia kuin kapellimestari.

Muutama katsoja koettaa laulaa mukana. Hieman useampi mumisee jotain, mistä ei erota sanoja eikä säveltä. Suurin osa vain seisoo mykistyneenä, sillä he eivät tunne sanoja tai osaa yhdistää niitä tuttuun säveleen. Kentällä hämmentyneet pelaajat katsovat rajaheittotilanteessa katsomon suuntaan ja sitten toisiaan.

Lopulta iltasoitto loppuu. Ja jokainen paikallaolija tietää, että samaa ei yritetä enää koskaan.

Sinänsä rakennuspalikat eivät olleet huonot, sillä iltasoitto on kuulunut iltapelien taustalla jo 1970-luvulta saakka. Se siis kuuluu jyväskyläläisen jalkapallon äänimaisemaan. Tapaus on kuitenkin malliesimerkki siitä, miten perinteitä koetetaan luoda, vaikka todellisuudessa ne yleensä syntyvät pakottamatta.

”Jos identiteettiä yritetään konstruoida liian vahvasti ja yleisö huomaa sen, niin eivät he lähde mukaan. Se tuntuu feikiltä”, toteaa tutkija Kaj Ahlsved.

Ahlsved tekee parhaillaan väitöskirjaa urheilun äänimaisemasta Åbo Akademiin musiikkitieteen oppiaineeseen.

Hän puhuu äänimaailman akustisesta ekologiasta, joka on aivan yhtä herkkä häiriöille kuin luonto itse. Tämän ekosysteemin alkuperäiset asukkaat ovat katsojat ja pelaajat, jotka luovat omaa äänimaisemaansa.

Kun sekaan heitetään ulkopuolisia aineksia, voi herkkä tasapaino järkkyä. Ahlsvedin mukaan mekaanisella musiikilla, joka siis tarkoittaa suunnilleen sitä mitä kaiuttimista tulee, koetetaan yleensä saada yleisö tuottamaan lisää ääntä.

Lopputulos voi kuitenkin olla päinvastainen, kun ottelun luontaisia ääniä koetetaan ohjailla ulkoapäin. Monesti äänimaiseman tasapainon muokkaaminen tuottaa kakofoniaa, jolloin yleisö voi tuntea taistelevansa musiikkia vastaan.

”Se nostaa esiin kysymyksen autenttisesta äänimaisemasta. Mikä on hyvä äänimaisema: sellainen joka luodaan itse, vai sellainen joka luodaan musiikin avulla”, Ahlsved kysyy.

Yksiselitteistä vastausta hyvään äänimaisemaan ei tietenkään ole. Ahlsved itse on siitä hyvä esimerkki. Hän seuraa mielellään pelejä, joissa pystyy kuuntelemaan pelaajien kommunikointia ja ääniä. Muutama sata katsojaa JBK:n pelissä Pietarsaaren Länsikentän laidalla voi olla tutkijalle miellyttävä jalkapalloelämys äänellisesti, vaikka moni saattaisi olla toista mieltä.

Jotain on kuitenkin menetetty, jos katsojien äänet eivät peitä pelaajien huutoja. Tunnelmaa, intensiteettiä, jännitteitä. Jos äänet eivät joudu kamppailemaan elintilastaan, se on yksi taistelu vähemmän tuomaan tunnetta.

Ahlsvedin mukaan tilannetta voi kuvailla myös äänelliseksi darwinismiksi. Aivan samoin kuin vain vahvin jää eloon myös kova ääni peittää aina hiljaisen. Tätä kamppailua käydään yhden ottelun aikana monella tasolla.

Kun Hannu Tihinen koettaa ohjata joukkuetovereitaan kreikkalaiskatsojien mylvinnässä, se on aitoa taistelua elintilasta. Kun katsoja koettaa huutaa kentälle kulmapotkuteknon yli, se on taistelu jota ei pitäisi käydä. Ja kun kaksi kannattajaryhmää koettaa laulaa toisensa suohon, se on taistelua aidoimmillaan. Samalla hiljaisuuskin voi olla jonkun voitto.

”Kotijoukkueen perspektiivistä hiljaisuus on negatiivista, mutta vierasjoukkueen kannalta hiljennetty peli voi tarkoittaa hyvää tilannetta”, Ahlsved linjaa.

Suomalaisen jalkapallostadionin perusyksikkö on edelleen se, että isompaa pääkatsomoa vastapäätä on pienempi aurinkokatsomo. Akustisesti se ei ole missään nimessä toimivin ratkaisu.

”On vaikea saada tuntemus, että toisella puolella istuu sama yleisö, jonka kanssa ollaan rakentamassa tunnelmaa. Vaikka yleisö pitää paljon mekkalaa, on vaikea täyttää stadionia äänillä, koska ne vain häipyvät jonnekin. Yleisöllä voi olla sekä äänellisesti että visuaalisesti vaikea kokea itseään”, Ahlsved kuvailee.

Yksi kuvaavimmista esimerkeistä on Rovaniemen keskuskenttä. Jo aiemmin vanhaa betonista pääkatsomoa vastapäätä oli vain matala puinen aurinkokatsomo. Kokoero moninkertaistuu, kun upouusi pääkatsomo valmistuu juhannuksen jälkeen.

Rovaniemen matalassa rakennuskannassa hieman muuta keskustaa korkeammalla paikalla oleva 2000-paikkainen lehteri näkyy kauas. Vastaavasti piippuhyllyn paikoilta aukeaa maisemat koko kaupungin ja Kemijoen yli Ounasvaaralle saakka.

Arkkitehti Aaro Artto oli mukana suunnittelemassa Railo-nimellä kulkevaa katsomoa. Hän odottaa sen vaikutusta RoPSin pelien äänimaisemaan yhtä epätietoisena kuin kannattajat ja pelaajat.

”Rovaniemen stadionin lopullista äänimaisemaa ei ole simuloitu. Kyllä se varmaankin on jonkinlainen yllätys.”

Artto uskoo, että katsomon katto toimii ääntä voimistavana heijasteena, joka kuljettaa yleisön äänet pelaajille ja päinvastoin. Silti hän kaipaa Suomeen enemmän kaikilta sivuilta ummessa olevia stadioneita. Sellaisen hän suunnittelisi mielellään itsekin, jos saisi tilaisuuden.

”Kyllä sellainen amfiteatteri eli kenttäaluetta kokonaisuudessaan kiertävä katsomo on aivan eri luokkaa äänen kannalta. Suomessa on hyvin vähän sellaisia jalkapallostadioneita, joissa olisi kattilamainen tilanne, jossa ääni vahvistuu”, Artto toteaa.

Hannu Tihinen pitää tunnelman kannalta yhtenä merkittävänä tekijänä katsomoiden läheisyyttä kentälle. Siksi hän kavahtaa yleisurheilustadioneita, joissa katsojien ja pelaajien väliin syntyy ei-kenenkään-maa.

”Etäisyys kentältä tekee fiiliksen erilaiseksi, sillä äänet eivät tule niin lähelle pelaajia. Esimerkiksi Zürichissä pelasimme ensimmäisen kauden stadionilla, jossa katsomot olivat ihan vieressä. Sitten menimme Letzigrundille, jossa on juoksuradat, eikä se ole sama asia.”

Merkitystä ei ole pelkästään ensimmäisen penkkirivin etäisyydellä pelistä, vaan myös kaikkein viimeisen rivin. Aaro Artto ottaa huonoksi esimerkiksi Olympiastadionin, jonka varsin loivien päätykatsomoiden takariveiltä on juoksuratojen yli kentälle kohtuuttoman pitkä matka.

Rovaniemellä uuden pääkatsomon ja tekonurmen välissä kulkee muutama juoksurata, mutta ne eivät luo turhaa puskurivyöhykettä.  Lisäksi uusi pääkatsomo on erittäin jyrkkä, jolloin takanakaan ei ole kaukana.

”Yläkatsomossa on hyvin lähellä peliä ja uskon, että sitä kautta äänikokemus on hyvin intensiivinen. Ehkä intensiivisempi kuin suuressa osassa Suomen stadioneita”, Artto uskoo.

Perinnemaisema tuo sanana mieleen jotain sellaista, mikä ei ole aivan totta mutta esiintyy silti postikorteissa ja matkailumainoksissa. Jalkapallo-otteluissa perinnemaisemaan voi todella päästä, kunhan sulkee silmänsä. Silloin huomaa helposti, etteivät äänet ole kaikkialla samanlaisia.

Rovaniemeläinen yleisö on Suomen mittapuulla aktiivinen sekä hyvässä että pahassa. Osansa saavat vierasjoukkueen pelaajien lisäksi helposti myös omat ja ennen kaikkea tuomarit. Ero esimerkiksi Turkuun on selvä, jossa kynnys yksittäisiin huutoihin on selkeästi korkeampi. Myös pelaaja huomaa tunnelmien erilaisuuden.

”Anderlechtin kotistadion on sillä tavalla mielenkiintoinen stadion pelata, että fanit ovat vaativia. Jos ei pelaa riittävän hyvin, niin sen saa kuulla omilta kannattajilta. Se on sellaista, minkä huomaa pelaajana väkisin”, Tihinen toteaa.

Usein seurat erottuvat jo ennen aloitusvihellystä. Monilla on omat laulunsa, jotka saattavat olla jo perinteitä jo vuosikymmenten takaa. KuPS:n Banzai täyttää tänä vuonna 40 vuotta, HJK:n Taas kansa täyttää on muutaman vuoden vanhempi ja vielä perinteisempiäkin löytyy.

Ja vaikka Veikkausliigan tunnusmusiikki ei ehkä olekaan Mestarien liigan veroinen brändi, niin liiganousijan kotiavauksessa se voi tuntua hieman samalta kuin Händelin sävellys Hannu Tihisen korvaan ja selkäpiihin Eindhovenin illassa.

Äänimaisema voi myös kertoa jostain syvemmästä. Kaj Ahlsvedin suosikkiseura Jaro käy hyvin esimerkiksi. Pietarsaaressa tietää silmät suljettuna paremmin kuin korvat peitettynä, ettei taatusti olla Itä-Suomessa.

”Täällä kannattajat laulavat suomeksi ja ruotsiksi ja Jaron omat laulut ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kaksikielisyys on hyvin tärkeää. Ehkä en olisi ymmärtänyt sitä niin hyvin, jos en itse olisi kasvanut Pietarsaaressa ja ymmärtänyt, että Jaro on yhdistänyt kieliryhmät parhaiten koko kaupungissa”, Ahlsved toteaa.

Ehkä meidän kannattaisikin kuunnella peliä tarkemmin, sillä sieltä löytyvät ehkä katsomistakin selvemmin ne jalkapallon syvimmät hienoudet. Se, että peli on kaikkialla sama ja se, että se on kaikkialla omanlaisensa.

Edelliset kaudet noususta kamppaillut kakkosdivarijoukkue palkkaa päävalmentajakseen kymmenien vuosien uran suomalaisen jalkapallon huipulla tehneen, vielä valmentajan iässä olevan, 61-vuotiaan kulttihahmon. Kaapista löytyvät kaksi SM-hopeaa, kaksi nousua pääsarjaan ja yksi valinta vuoden suomalaiseksi jalkapallovalmentajaksi. Fanfaarit eivät kuitenkaan soi Raumalla, kun yksinäinen vaeltaja astelee kaupunkiin raahaten arkullista muistojen painolastia mukanaan. Hannu Tourun kantamukset ovat keskimääräistä painavammat.

Jalkapallovalmentajan profiili on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut valtavasti. Esiin marssiva sukupolvi edustaa jalkapallon globalisaatiota, askelta pois pelkän urheilun kentästä ja kohti ympäröivää yhteiskuntaa peilaavia trendejä. He ovat kosmopoliitteja, jotka eivät anna poikien pelata, vaan käyvät avointa dialogia yleisönsä kanssa pedagogiikasta ja pelifilosofiasta. Istuva puku päällään. Vahvasti perinteisiin nojaavassa kulttuurissa vanhojen toimintatapojen syrjäyttäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tiellä ovat vuosien hämärässä metodejaan ja rutiinejaan hioneet aikansa jättiläiset, jalkapallon dinosaurukset. Hiljalleen ne kaatuvat yksi kerrallaan, mutta jäljellä seisovien varjot ovat suuria.

On hölmöä ja turhaa arvottaa erilaisia tapoja pelata jalkapalloa, mutta jos pitäisi nimetä vuosien varrelta vähiten jalkapalloa muistuttanut tapa pelata jalkapalloa, saattaisi se olla Hannu Tourun tapa. On yksi asia pelata suoraviivaista futista, täysin oma taiteenlajinsa taas riisua elementti kerrallaan peli kaikesta eleganssistaan ja runoudestaan. Eikä kyse ole mistään yksinkertaisempien, puhtaampien arvojen löytämisestä, vaan häpeilemättömästä hyökkäyksestä jalkapallon pyhyyden kimppuun. Kuin ilmoitus vastustajan yrittäessä potkaista pelin käyntiin: ”haistakaa paska, me työnnämme nyt kuulaa”. Täydellisellä dekonstruktion saavuttamisella on hintansa. Toinen toistaan hurjemmat tarinat kertovat Tourun yrityksestä kontrolloida pelaajiensa sielunmaisemaa fyysisen rääkin ohessa.

”Uskon, että Hannulle jalkapallo on tavallaan sotaa ja ottelut taisteluja siinä. Se on tietysti brutaali lähestymistapa, mutta hän on toisaalta tehnyt liigapelaajia sellaisista alasarjajalkapalloilijoista, jotka eivät olisi itsekään siihen uskoneet. Olen seissyt vieressä kun hän on senttien päässä pelaajan kasvoista ilmoittanut tämän olevan tarpeeksi hyvä, ja olen nähnyt sen toimivan. Joukkueharjoitteissa hän saattoi kolmen tunnin ajan kävelyttää poikia olasta pitäen oikeisiin asentoihin pakottaakseen vastustajan tiettyihin syöttösuuntiin ja jotta pelaajat tietäisivät valmiiksi miten vastahyökkäyksiin lähdetään. Tai opettaa kovuutta liukutaklausharjoituksilla sorakentällä, niin että kovin jätkä on se joka vuotaa eniten verta”, muistelee Tourun vuonna 2004 Jaroon palkannut Kristian Sundqvist.

Tulokset tietenkin puhuvat puolestaan. Touru on urallaan onnistunut ulosmittaamaan valmentamistaan joukkueista täyden potentiaalin enemmän kuin kerran. Kaudella 1991 putoamiskamppailuun alunpitäen veikattu FF Jaro jäi lopulta pisteen päähän pronssista, seuraavana vuonna joukkue ylsi Suomen Cupin finaaliin. Kauden 1997 VPS ylsi hopealle, seuraavana syksynä mestaruus lipui vaasalaisten näpeistä vasta viimeisellä kierroksella. FC Hämeenlinnaa hän oli nostamassa pääsarjaan, ja siellä pitämässä, ennen paluuta Pietarsaareen pelastamaan putoamiskurimuksessa ollutta Jaroa. Meriitit olivat kuitenkin kaukaisia Tourun aloittaessa talvella Pallo-Iirojen peräsimessä.

Lyhytsyöttöpelistään viime vuosina tunnettu, ajoittain jopa pallon hieromisesta syytetty, jalkapalloa päivätöiden ohessa pelaava joukkue kuulosti lähtökohtaisesti ehkä hedelmättömimmältä maaperältä, jonka ehdotonta sitoutumista pelaajiltaan vaativa Touru voisi edes löytää kaavittavakseen. Ehkä helppous ei olekaan ensimmäinen asia jota näistä pesteistä haetaan.

Valmentaa jalkapallojoukkuetta yli kolmen vuoden ajan ja kuolla. Pelaajien seurauskollisuuden puute on modernin pelin megalomaanisuuteen kyllästyneiden katsojien jatkuva ärsyyntymisen kohde gladiaattoreiden kompastellessa kuumeisesti kohti korkeuksissa kiiltelevää kultaista reunustaan, mutta valmentajia harvoin kuulee kritisoitavan maallisen mammonan perässä juoksemisesta tai kauheimman kilpailijan syliin sukeltamisesta. Kuitenkin niin vähän kuin samassa seurassa pitkään pelanneita nykyään onkin, on samassa seurassa pitkään valmentaneita (suhteessakin) vielä vähemmän. Sille on varsin yksinkertainen syy; heillä ei ole juurikaan valinnan varaa.

Jalkapallojoukkueen päävalmentajan ura on niin volatiili, että uuden askeleen ottamisesta harvoin kehdataan motkottaa. Se on elämän pituinen pakomatka, kuin loputon peli Grand Theft Autoa. Luonnollisesti vähemmän väkivaltainen, mutta huomattavasti verisempi. Mitä pidemmälle pötkit ja mitä epätoivoisemmaksi juoksusi käy, sitä enemmän vertasi janoavia perässäsi on. Kiinni jääminen ei ole loppu, se vain tarkoittaa rakentamisen ja koko kierteen alkamista alusta. Ja kaikki jäävät kiinni. On käymässä varsin ilmeiseksi, että ainakaan tältä planeetalta erityisen hyvää jalkapallovalmentajaa ei ole mahdollista löytää. Tai ainakaan niin hyvää, että hänestä kannattaisi pitää kiinni vaikka tulokset hetkellisesti heikkenisivät.

Pallo-Iirojen harjoitukset Hannu Tourun alaisuudessa alkoivat marraskuussa pelonsekaisissa tunnelmissa. Ensi töikseen ”Tore” ilmoitti, ettei ”futsal-pelaajille ole sijaa hänen joukkueessaan”. Edellinen pesti TuTossa ei herättänyt juurikaan luottamusta metodeihin. Ensimmäisellä kaudella turkulaiset putosivat Kakkosesta Kolmoseen, toisella selvisivät sarjassa täpärästi. Kauaa ei Raumallakaan jouduttu rakoilun merkkejä odottamaan. Huhut kertoivat välirikoista pelaajien kanssa jo ensimmäisten kuukausien aikana ja lumien sulaessa syntyi myös päätöksiä. Ensimmäisenä kyllästyi joukkueen monikymmenvuotinen huoltaja Lasse Saarilehto, seuraavaksi käynnistyi pelaajien puoliavoin kapina sosiaalisessa mediassa. Suomen Cupissa Vitosen Peimari United painoi kolme osumaa raumalaisten maaliin ja vasta jatkoaika toi Pallo-Iiroille paikan neljännellä kierroksella. Neljä joukkueen omaa kasvattia (Jonas Nyholm, Nico Rinne, Antti Horjanheimo ja Eetu Setänen) pakeni tai savustettiin ulos. Sitten kausi alkoi… ja joukkue voitti neljä ensimmäisestä viidestä pelistään.

”Hänen suhtautumisensa töihin oli maaninen. Jos ajatellaan, että aktiivista työtä oli päivän aikana 7 tuntia, Hannu olisi mielellään istunut toiset 7 tuntia keskustelemassa fläppitaulujen ja videoiden äärellä. Ottelun alla hän ei nuku, hän ei syö, hän hikoilee ja tärisee. Valmentaminen on urheilusuoritus. Se oli myös merkittävä syy, joka tempaisi pelaajat hänen mukaansa. Voiton hetkellä Hannu tuuletti raivokkaasti, räkä poskella, ja muisti tasan tarkkaan käydä kiittämässä jokaista pelaajaansa. Myös ne, joille hän oli huutanut sylki lentäen, ja joita hän oli juoksuttanut kramppeihin saakka, saivat osansa. En usko, että se oli kovinkaan harkittua tai kyynistä. Hän vain osasi luoda kollektiivisen onnistumisen tunteen joukkueeseen”, toteaa Sundqvist.

Valmentajan tehtävä on monimutkainen. Naurettavan, järjettömän, raivostuttavan monimutkainen. Lista rooleista, johon huipputason valmentajan tulisi venyä on loputon ja välillä jopa keskenään ristiriitainen. Vahva auktoriteetti, lempeä kasvattaja, viileä analyytikko, intohimoinen sytyttäjä. Jokaisen pelaajan henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ottava, mutta kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva. Kaikkia asioita kaikille miehille. Eikä sekään riitä. Oma erinomaisuutensa täytyy kyetä viestimään myös ulospäin. Jokapäiväisen tekemisen lisäksi tarkkailun alla ovat ulkoinen olemus, artikulaatio, luonne, voitosta saatu nautinto ja tappion tuottama kärsimys. Pään täytyy raksuttaa jatkuvasti uusien ratkaisujen löytämiseksi, mutta mikäli reaktio tapahtumiin kentällä ei olekaan riehakas, tulkitsee joku ettei sydän syki enää joukkueelle. Ympärillä olevat ihmiset peilaavat jatkuvasti omia mielipiteitään ulkopuolelta sinkoileviin viesteihin ja kollektiivisen psykoanalyysin tulokset syöpyvät totuudeksi historian kirjoihin.

Tietenkin vain häviävän pieni osa valmentajista voi koskaan edes esittää kykenevänsä tähän kaikkeen. Huipputasoltakin löytyy varmasti valmentajia joiden kärsivällisyys ei kestä tilastollisen analyysin tekemistä joukkueensa heikkouksista. Jossakin toisaalla joku oman elämänsä Meursault pohtii kahvikupin äärellä: ”Hävisimme tänään. Tai ehkä eilen. Uutisissa oli sähke: ”Jälleen tappio. Osanottomme. Valmentaja erotettava.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Jokaisella on kai vahvuutensa. Nuorten pelaajien harjoittelusta puhuttaessa sanotaan usein, että avain ei ole keskittyä heikkouksien hävittämiseen vaan vahvuuksien voimistamiseen. Maailman kilpailluimmassa lajissa joukosta erottuminen tekee yksilöstä toisenlaisen vaihtoehdon ja siten mielenkiintoisemman palasen ryhmään. Sama pätee myös valmentajiin. Täysin omanlaisensa tyylin harjoituskentälle tuova hahmo voi virkistää ummehtuneen ilmapiirin ja vapauttaa pelaajat tai läpsäistä joukkueen hereille ja pakottaa sen hampaat irvessä taisteluun. Siksi Tourun kaltaisilla ääripäillä on paikkansa jalkapallossa. Valmentajan sokean pisteen paljastuttua seuraavan rekrytoinnin kohdalla huomio kiinnittyy helposti kandidaatteihin, jotka eivät varmasti ole sokeita sille nimenomaiselle pisteelle. Silloin on tärkeää soljahtaa tiettyyn rooliin, muottiin, joka etsijöillä on valmiina mielessään.

Juuri niillä jalansijoilla dinosaurukset seisovat. He ovat kuin jalkapallon vanhan kansan viisauksia, esi-isien rohtoja vaivoihin joita moderni mies ei ymmärrä. Kerran toimineiden konstien uudestaan käyttöön ottamisessa on tietenkin selkeä logiikka. Kovinkaan kokonaisvaltaisia ratkaisuja ne eivät kuitenkaan koskaan ole. Suunnatessaan valonheittimensä kohti sokeaa pistettään seurat usein unohtavat kuinka suuri työ kaiken muun valaisemiseen on tehty.

Loistavan alun jälkeen Pallo-Iirojen voitot kääntyivät murskaaviksi tappioiksi, joukkue näytti täysin organisoimattomalta ja rivit rakoilivat entisestään. Kannattajat ja entiset pelaajat löivät painetta, tukea ”ToreOut” –kampanjalle annettiin laajasti ympäri suomalaista kulttuurikenttää. Elokuun lopussa putoamiskurimukseen joutunut seura vihdoin erotti Hannu Tourun. Samalla ovenavauksella takaisin joukkueeseen asteli paraatillinen kauden alla pois pyrähtäneitä pelimiehiä. Dinosaurus oli kaatunut, mutta suurimmat eivät koskaan tuuperru taistelutta.

”En tiennytkään, että ryhtyäkseen kilparatsastajaksi pitäisi ensin olla ollut hevonen.”

Lause on Arrigo Sacchin, menestyneen italialaisvalmentajan suusta. Se on vastaus kriitikoille, joiden mukaan Sacchin vaatimaton pelaajaura oli este hänen valmentajanuralleen. Ei ollut. Vain amatööritasolla puolustajana pelannut ja vuosia kenkäkauppiaana työskennellyt Sacchi voitti Scudetton debyyttikaudellaan Serie A:ssa Milanin peräsimessä.

Sacchi toimi vielä vuonna 2005 Real Madridin urheilutoimenjohtajana, mutta lipui pikkuhiljaa sivuun huippujalkapallon taivaalta. ”Pelaajaurattomat” valmentajat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään. Jose Mourinhon pelaajakokemus rajoittuu Portugalin kakkosdivisioonaan, Arsene Wengerin pelaajauralta on rekisteröity vain 67 ottelua, joista valtaosa Mulhouse-nimisen ranskalaisen ”suurseuran” riveissä. Rafael Benitez, Andre Vilas-Boas ja Marcelo Bielsa ovat muita vaatimattomalla tai olemattomalla omalla pelaajauralla huippuvalmentajaksi nousseita.

Suomessa tunnetuin esimerkki lienee mestarivalmentaja Antti Muurinen, jonka pelaajaura rajoittuu toiseksi korkeimmalle sarjatasolle ja siitä alaspäin. Nykyisistä Veikkausliiga-luotseista Pekka Lyyski, Mika Laurikainen ja Juha Malinen ovat käytännössä vailla omia pelaajauria kokonaan. Muurisen lailla myöskään Toni Korkeakunnas ei koskaan pelannut pääsarjatasolla.

Vaatimattomalla omalla pelikokemuksella valmentajaksi kasvaneiden koutsien vastapainoksi on tietenkin entisiä huippupelaajia, joista tuli huippuvalmentajia. Pep Guardiola, Mauricio Pochettino, Diego Simeone ja Antonio Conte ovat kukin tahollaan arvostetuimpien valmentajien joukossa.

Kotimaisia lipunkantajia tällä osastolla ovat SJK:n Simo Valakari, HJK:n Mika Lehkosuo, Huuhkajien Mixu Paatelainen ja Brightonin Sami Hyypiä.

Suuren yleisön tietoisuuden susirajan takana heitä on lisää. Rosenborgissa uraa luonut Juska Savolainen on saavuttanut upeita tuloksia HJK:n 02-syntyneiden kanssa ja saman seuran Toni Koskelan tähti on nousussa.

Yksi vielä valmentajana tuntemattomista nimistä on TamU:ssa kaksi mestaruutta ja Suomen Cupin voittanut Jussi-Pekka Savolainen. Savolainen palasi 103 ottelua käsittäneen Veikkausliiga-uransa jälkeen 2010 takaisin kasvattajaseuraansa Pallo-Iiroihin, jossa valmennusura käynnistyi.

”2010 vedin ekstratreenejä lahjakkaimmille yksilöille, ja homma imi mukanaan. Seuraavana vuonna olin vastuuvalmentaja”, kertoo nyt 28-vuotias ”JP”.

Edelleen pelaajauraansa jatkava Savolainen twiittasi muutama kuukausi sitten, että jokaisen pelaajan tulisi peliuran aikana kokeilla myös valmentamista.

”Valmentaminen antaa uuden perspektiivin omaan pelaamiseen, valmentajana saamaan oppiin pystyy peilaamaan myös omaa pelaamista. Olen kehittynyt pelaajana selkeästi sen jälkeen, kun tulin Raumalle 2010, vaikka pelaankin vain alasarjoja”, selittää Savolainen ja viittaa Kakkosessa pelaavaan Pallo-Iirojen edustusjoukkueeseen.

Sama pätee myös toisinpäin: ”Jokaisen valmentajan kannattaisi mielestäni käydä pelaamassa, edes jotain höntsäpelejä. Omasta pelaamisesta saa otettua ideoita ja elementtejä, joita voi sitten viedä vetämiinsä harjoituksiin”, Savolainen jatkaa.

Peliuran suhde valmennusuraan ei kuitenkaan ole mutkattoman positiivinen, vaikka Savolainen löytää pelaajaurasta valmennusuralle mukaan otettavaksi paljon hyötyjä, jotka ovat tuttuja työnantajien antamista kehuista entisille ammattiurheilijoille työelämässä.

”Tavoitteellisuus, pyrkimys kehittää itseään ja valmius työntekoon ovat pelaajalle tuttuja. Kuten myös itsearviointi, aika usein tulee kelailtua myös valmentajana treenien jälkeen että mikä meni hyvin ja missä jäi parannettavaa”, kertoo Savolainen, ja lisää: ”Eikä vain harjoituksen toimivuudesta tai harjoitteesta itsestään, vaan myös sosiaalista ja henkistä puolta. Mitä sanoin? Miten koutsasin harjoitteen?”

Joten kumpi on parempi lähtökohta menestyksekkäälle valmennusuralle, pitkä ura huipputasolla vai vaatimaton pelikokemus? Miten on mahdollista, että huippuvalmentajaksi voi tulla pelaamatta päivääkään jalkapalloa aikuisiällä? Miksei kaikista huippupelaajista tule edes kohtalaisia valmentajia?

Sami Hyypiä Akatemian johtaja Kyösti Lampinen ja kehityspäällikkö Hannele Forsman kuvailevat menestyksekästä valmennusta alan raamatussa, ”Laatua käytännön valmennukseen – olennaisen oivaltaminen tärkeää”. Lampisen ja Forsmanin mukaan menestyksekäs valmentaminen edellyttää valmentajalta laajaa käyttöteoriaa. Käyttöteoria koostuu tiedoista ja kokemuksista. Suomessa, ja epäilemättä myös muualla, on kahdenlaisia valmentajia. On hyvin koulutettuja valmentajia, joilta puuttuvat todelliset kokemukset ja kokonaisuuden hallintakyky. Toinen valmentajatyyppi on entinen urheilija, jolla on kokemuksia valmentamisesta, mutta tarvittava tieto valmennuksen perusteista puuttuu.

Miten on mahdollista, että lajia vähemmän itse harrastaneella voi olla enemmän tietoja lajista valmennusmielessä? Mikseivät urheilijan omat kokemukset saamastaan valmennuksesta siirry suoraan käytettäviksi tiedoiksi omalla valmennusurallaan?

Suurin osa vastauksista sekä yllä että aiemmin esittämiini kysymyksiin löytynee siitä siirtymästä, jonka yksilö suorittaa siirtyessään pelaajasta valmentajaksi.

Ensinnäkin valmentaminen on todennäköisesti useammalle paljon odotuksia monimutkaisempaa hommaa. Pelaaja, joka kertoo valmistautuneensa valmentamiseen jo pelaajauran lopulla, voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että on miettinyt miten haluaisi mahdollisen joukkueensa pelaavan tai kirjoittanut muistiin pelaajana mukavalta tuntuneita harjoituksia.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei ole paljoa.

”Kyllä valmentaminen oli paljon monimutkaisempaa kuin osasin etukäteen odottaa”, allekirjoittaa Savolainen ajatuksen.

”Jotenkin on sellainen olo, että mitä enemmän tietää sen raskaampaa valmentaminen on, koska samalla ymmärtää kuinka vähän loppujen lopuksi tietää”, selittää Savolainen.

Hän antaa esimerkin: ”Siirryin viikko sitten 14-vuotiaiden vastuuvalmentajaksi. Nyt valmennan ensimmäistä kertaa joukkuetta, joka pelaa 11 vs 11. Jokaisessa harjoituksessa on otettava huomioon taktinen, henkinen ja fyysinen näkökulma. Lisäksi 14-vuotiailla on pidettävä mielessä kasvuun ja kehitykseen liittyvät asiat. Samaan aikaan pitäisi vielä pyrkiä kehittämään jokaista pelaajaa yksilöllisesti”, listaa raumalainen.

On erotettava kaksi asiaa. Erikseen on se, että osaat kuvailla joukkueellesi millaista jalkapalloa haluat sen pelaavan. Toiseksi on se, että osaat yksityiskohtaisesti selittää miten kyseisen kaltainen jalkapallo käytännössä toteutetaan. Eikä vain selittää, vaan opettaa.

Näistä kahdesta asiasta ensimmäisen osaa aika moni. On helppo löytää itselleen omaa silmää miellyttävä pelitapa, ja kuvailla sitä pelaajille – tai vaikka seurajohdolle valmentajarekryssä.

Haluan joukkueeni pelaavan aktiivista, liikkuvaa jalkapalloa, jossa pallo ja pelaajat liikkuvat. Joukkue prässää aktiivisesti ylhäältä ja pyrkii riistämään pallon nopeasti itselleen. Hyökkäyspelissä pelaajat vaihtavat paikkoja, laitapakit nousevat ja maalia kohti edetään keskeltä lyhytsyöttöpelillä. Tärkeää on pallonhallinta ja kaksinkamppailut.

Tämä on pelin kuvailua, eikä anna viitettäkään siitä, että saisin joukkueeni oikeasti pelaamaan kuvaillulla tavalla. Tämä on ruoka-annoksen kuvailua, ei resepti.

Jos valmentaminen olisi näin helppoa, voisi taulujakin maalata vain osaamalla kuvailla mielessään kauniin taulun: Tahdon merimaiseman, jossa tyyntä vettä on kuvailtu realistisesti ja kauniin kesäillan värein. Kuvan oikeaan reunaan tahdon pojan, jonka ilmeessä on samaan aikaan sekä kaihoa että jännittävää odotusta ja uskoa tulevaan.

Mutta maalaamiseen vaaditaan lisäksi tekniikka. Kuten myös valmentamiseen.

Kahdesta esiin nostetusta asiasta jälkimmäinen on jo haastavampi. Tahdon joukkueeni murtautuvan keskeltä, mutta miten se käytännössä toteutetaan? Miten saan edes pallon toimitettua sellaiselle alueelle, sellaiseen peliasentoon ja sellaiselle pelaajalle, että murtautumisyritys keskeltä on mahdollinen? Miten harjoittelen tätä asiaa? Minkälaisilla harjoitteilla, mihin asioihin kiinnitän erityistä huomiota? Mikä on harjoituksen fyysinen tavoite? Entä sosiaalinen?

Jokainen harjoitus ei tietenkään ole näin monimutkainen. Mutta riittävän moni on. Valmentajan pitää valita sopiva ja pelinomainen harjoitus yhden yksittäisen asian opettamiseen. Lisäksi hänen täytyy löytää harjoituksesta avainasiat, joiden pitää olla kohdallaan, jotta harjoiteltava pelin elementti paranisi halutun kaltaiseksi. Samalla hänen pitäisi onnistua nivomaan useampia pelin elementtejä isoon kuvaan, jalkapallopelin jatkuvaan kiertokulkuun.

”Kahden kuukauden kuluttua mä olisin jo halunnut sanoa kaikille mun entisille valmentajille et hei, mä oon tosi pahoillani jos oon arvostellu joskus teidän treenejä, ja, eh.. Se oli niin vaikeeta. Ja edelleen, edelleen se on tosi vaikeeta”, seinäjokistunut Simo Valakari kuvaili valmentajauransa alkua Keskiympyrän juttusarjassa Veikkausliiga-seuroista.

Valmentaja, jolla ei ole takana omaa mittavaa pelaajauraa on luonnollisesti samassa tilanteessa. Hänen käyttöteoriastaan puuttuu kuitenkin kokemus aiheesta, joten hän joutuu itse hankkimaan ja rakentamaan tiedon siitä, miten kyseinen pelitapa toteutetaan. Näin ollen hän osaa pyydettäessä kertoa, mistä asioista ja nyansseista pelitapa koostuu.

Tätä taitoa ei löydy välttämättä kaikilta entisiltä huippupelaajilta, jotka usein olettavat pelaajien osaavan toteuttaa pelitapaa pelkän kuvailun varassa.

Joissain tilanteissa, tietynlaisella pelaajistolla ja tiettyyn rajaan asti näin myös on. Mutta raja on aina olemassa. Hyvien valmentajien hyvyys perustuu juuri siihen, että he tuntevat pelitavan perusasiat ja osaavat opettaa ne, ja samalla pystyvät menemään vielä yksityiskohtaisempiin asioihin ja ohjeisiin.

Toinen suuri ongelma niin pelitavan kuin esimerkiksi yksittäisen taidon opettamisessa valmentajiksi ryhtyneillä entisillä huippupelaajilla on automaatio. Automaatio itsessään ei tietenkään ole paha asia, mutta mitä kauemmin on pelannut ja parempi pelaaja on ollut, sitä enemmän tietyt taktiset asiat ja taidot muuttuivat automaatioiksi.

Otetaan esimerkki: sinun pitäisi opettaa pyöräilytaidoton ihminen pyöräilemään. Kuulostaa helpolta, taito on suhteellisen yksinkertainen ja moni kokee olevansa pyöräilyssä niin taitava kuin pyöräilyssä voi ylipäätään olla. Mutta ongelma on, että sinulle pyöräily on automaatio. Miten aloitat opettamisen? Mitkä ovat pyöräilyssä kriittiset asiat, jotka täytyy tehdä hyvin, että homma toimii?

Voit toki todeta oppilaallesi että ”ei kun satulaan ja painat polkimen alas aina kun se nousee ylös, ja ohjaat ohjaustangosta”. Voi toki olla, että oppilas–opettaja-suhteenne luottamuspuoli kärsii kovan kolauksen, jos oppilaasi kaatuu pyöräiltyään kolme metriä.

Kuinka moni itse useamman vuoden, omasta mielestään perusasiat hyvin tunteva voi esimerkiksi lyödä välittömästi pöytään 3v2-tilanteen ratkaisumallit ja laatutekijät? Tai edes sisäteräsyötön?

Osa varmasti ihmettelee, mihin tarvitsee ”ratkaisumalleja” ja ”laatutekijöitä” sun muita termejä. Vastaus: niitä tarvitaan oppimiseen. Opettamisen voi hoitaa kuinka suurpiirteisesti tahansa, mutta menemättä sen enempää kasvatustieteen ja oppimiskäsityksen uusimpiin tuuliin, opettamisen ja valmentamisen mittarina ja keskiössä tulee olla oppiminen.

Sen takia valmentajaksi siirtyvän pelaajan tulee tavallaan hyväksyä se, että vaikka oma kokemus tai lajitaidot olisivat kuinka vankat, ei tiedä yhtään mitään. Edes se, että osaa tehdä pallon kanssa mitä tahansa ja ratkaista itse pelatessaan jokaisen taktisen tilanteen oikein, ei takaa mitään.

Jokainen suoritus, taito tai tilanne on pilkottava pieniin osiin. Kaikki mitä osaat ja tiedät on räjäytettävä, jotta löydät opettamisen ja oppimisen kannalta tärkeät seikat, joihin tulee valmennustilanteessa puuttua. ”Kyllä pelin uudelleen jäsentely pitää olla valmentajaksi ryhtyvälle entiselle pelaajalle peruslähtökohta”, myöntää Savolainen.

Toinen syy kaiken ”uudelleen opettelulle” on se, että puhuttaessa oppimisesta, taktiikasta, fysiikasta tai vaikka henkisestä valmennuksesta, kehitys on näissä asioissa nopeaa. Pelaajana hyväksi kokemasi asiat voivat olla nykyään vanhentunutta tietoa, tai tuloksekas ihmisten käsittely myöhemmän sukupolven kasvateille vierasta ja vastenmielistä.

Esimerkiksi kymmenen vuotta on jalkapallon evoluutiossa, ihmisfysiikan tutkimuksessa ja urheilupsykologiassa ikuisuus. Vuonna 2004 Saksa jäi alkulohkoon jalkapallon EM-kisoissa, Barcelona ei ollut mukana Mestarien liigassa ja Veikkausliigaa pelattiin 14 joukkueen sarjana mukana muiden muassa AC Allianssi, Tampere Utd, TP-47 ja FC Jazz.

Räjäytettyjen automaatioiden ja vanhentuneiden tietojen rakentaminen uudeksi, menestyksekkään valmennuksen edellyttämäksi tietokokonaisuudeksi on prosessi, joka kestää.

”Se on iso ajattelutyö, joka pitää tehdä”, Savolainen kertoo ja jatkaa: ”Jos mietitään esimerkiksi omia junioriaikojani, niin tuntuu että aika erilaisia harjoituksia nykyään vedetään. Ainakin omat harjoitukseni eroavat niistä, joihin 15-vuotiaana osallistuin.”

Savolaisen mukaan hänen nuoruudessaan puhuttiin paljon taidosta ja harjoittelussa painotettiin tekniikkaa. Nykyään painopiste on muuttunut pelikäsityksen ja nimenomaan pelitaidon opettamiseen.

”Ennen saatettiin ohjeistaa harjoituksissa esimerkiksi että: ota pallo haltuun. Nykyään puhutaan pelkän haltuun ottamisen sijaan ensimmäisestä kosketuksesta ja sen suuntaamisesta. Mukana on taktinen elementti. Samoin syöttämisessä, ei syötetä pelkästään omille vaan mietitään kummalle puolelle, kummalle jalalle syötän, vai syötänkö jalan sijaan pelaajalle tilaan”, Savolainen selittää.

Jalkapallon jatkuvan evoluution ja valmentajan hankalan aseman siinä Savolainen tiivistää osuvasti. ”Varsinkin juniorivalmentajan pitäisi tehdä tulevaisuuden jalkapalloilijoita, jotka osaavat pelata tulevaisuuden jalkapalloa. Ei silloin voi mennä vanhoilla ajattelumalleilla ja opettaa sitä jalkapalloa, jota itse pelasi kymmenen vuotta sitten.”

Koska prosessi pelaajasta valmentajaksi on työläs ja aikaa vievä, jalkapallomaailman valmennuksen asiantuntijoilla on tapana suhtautua skeptisesti pelaajiin, jotka hyppäävät suoraan shortseista ja polvisukista pukuihin tekniselle alueelle.

”Itselläni on monta kertaa sellainen olo, että suoraan pelaajasta valmentajaksi siirtynyt käyttäytyy sivurajalla kuin olisi pelaaja edelleen, elää vahvasti tunteella mukana pelissä ja näkee kentällä vain virheitä ja niiden seurauksia”, Savolainen pohtii.

”Omasta mielestäni valmentajan tulisi olla analyyttinen ja hänen pitäisi nähdä kentällä myös syitä eikä pelkkiä seurauksia”, jatkaa vakavista polvivaivoista urallaan kärsinyt keskikenttäpelaaja.

Prosessin aikana uusiin tietoihin ja käsityksiin törmätessä voi muuttua myös käsitys siitä, minkälaista jalkapalloa haluaa joukkueensa pelaavan.

Veikkausliigaa pidempään seuranneet muistavat Mixu Paatelaisen TPS:n kaudella 2007. Se on aika kaukana Mixu Paatelaisen Huuhkajista vuonna 2014. Välissä maajoukkueemme nykyinen pääkäskijä ehti myös käydä Skotlannin pääsarjan Hibernianissa, jossa pelaajana fanit puolelleen voittanut suomalainen ei onnistunut managerina ihastuttamaan yhtä yksimielisesti kaikkia.

”Ja niin hän lähti, tuoden leveän hymyn niiden fanien kasvoille, jotka viimeiset 16 kuukautta ovat irvistelleen tarjolla olleelle primitiivisille pitkän pallon taktiikalle”, totesi BBC:n urheilutoimittaja Keir Murray Paatelaisen erottua yllättäen “Hibsin” päävalmentajan paikalta.

Paatelainen siirtyi valmentajaksi 2005–2006 Skotlannin Cowdenbeathissa. Muuntautuminen pelaajasta valmentajaksi ei olisi voinut olla suorempi, sillä Paatelainen toimi seurassa pelaaja-valmentajana. Päätettyään ensimmäisen rupeamansa valmentajana keväällä 2009 jättämällä Hibernianin päävalmentajan paikan, Paatelainen vetäytyi vuoden sapattivapaalle.

Vapaavuotensa ohjelmaa Paatelainen kuvaili Ylelle seuraavasti: ”Olen kierrellyt eri seuroissa katselemassa treenejä ja keskustelemassa kokeneiden valmentajien kanssa filosofioista. Olen ennen kaikkea yrittänyt kehittää itseäni valmentajana.”

Paatelaisen prosessi TPS:ssa ja Hibernianissa oli siis mitä ilmeisemmin kesken, ja kehittyi vasta valmennuskokemuksen ja sapattivuotena hankittujen tietojen myötä. Kilmarnockiin 2010 päävalmentajaksi nimetty Paatelainen toi seuraan nyt jo kaikkien tunteman 4-3-2-1 -muodostelman sekä pallonhallintaan nojaavan pelitavan.

Samalla tavalla, joskaan ei yhtä radikaalisti, Mika Lehkosuon Honka pelasi erilaista jalkapalloa vuonna 2005 kuin Mika Lehkosuon HJK pelaa vuonna 2014.

Yhtä lailla on kehittynyt JP Savolaisen valmennusfilosofia: ”On se samantapainen kuin alussa, mutta aika paljon alkuajoista on muuttunut käsitys siitä, minkälaista sen päivittäisen toiminnan tulee olla. Suunnitelmallisuutta on tullut paljon lisää, alussa treenit olivat vaan sellaista erilaisten asioiden kokeilemista”, Savolainen kertoo.

Muutenkin huippupelaajista huippuvalmentajiksi siirtyneitä kuvaa selkeä kehitys, kasvu siinä mitä tekevät, oppimisprosessi.

Pep Guardiola vietti pelaajauransa jälkeen vuoden keräten tietoa, keskustellen muun muassa Marcelo Bielsan kanssa, ja sen jälkeen vuoden hioen pelitapaansa Barcelonan kakkosjoukkueessa. Mauricio Pochettino aloitti valmentamisen Espanyolin naisjoukkueessa, sai mahdollisuutensa kolmantena valmentajana kaudella 2008–09 ja lopulta potkut seuran juututtua sarjajumboksi. Diego Simeone aloitti valmentajanuransa Argentiinassa, jossa valmensi neljää eri seuraa. Ennen Atletico Madrid -pestiä argentiinalaisen CV:ssä oli kahdet potkut ja kaksi valmentajan paikalta eroamista omasta aloitteestaan, kaikki huonojen tulosten takia.

Racing-fani Daniel Edwardsin kirjoituksesta ”In bed With Maradona” -sivustolla selviää hyvin, mitä Simeone oli valmentajana oman prosessinsa alussa. Racing-fanien käsitys puolustuspeliä jumaloineesta Simeonesta tiivistyy lainaukseen: “Saavuit lapsuuden suosikkiseuraasi tekemään historiaa, ja lähdit buuausten ja äitiisi kohdistuvien loukkausten soidessa korvissasi.”

Samanlaista opettelua ja kehitystä odotetaan tietenkin myös valmentajilta, joiden pelaajaura on olematon tai vaatimaton. Ehkä näille valmentajille tiedon hankkiminen ja itsensä kehittäminen on kuitenkin itsestään selvempää. Heillä on enemmän nöyryyttä hyväksyä se, kuinka vähän tietävät ja kuinka kauan aikaa matka huippuvalmentajaksi saattaa viedä.

Yksikään pelaajauraton valmentaja ei myöskään saa töitä ellei ole oikeasti hankkinut itselleen äärimmäisen timanttista tietotaitoa. Huippupelaaja saattaa pelaajameriiteillään saada pestin yllättävänkin kovasta sarjasta, ja samalla epäonnistuessaan tavallaan pilata kaikkien pelaajasta valmentajaksi siirtyvien mainetta.

Myös huippupelaajista huippuvalmentajaksi kasvaneita yhdistää ja kuvastaa nimenomaan nöyryys: nöyryys hankkia kokemusta vähemmän valovoimaisista valmentajanpesteistä, ja nöyryys oppia ja kehittää itseään valmentajana. Esimerkiksi SJK:ta sensaatiomaisesti mitaleille ensimmäisellä kaudella pääsarjassa vievä Valakari osuu tähän profiiliin. Ennen lähtöä luotsiksi lakeuksille, Valakari toimi Kakkosen Åbo IFK:n päävalmentajana ja juniorivalmentajana Käpylän Pallossa.

Erilaisia valmentajarooleja on jalkapallossa lukemattomia, joskin suomalaisessa jalkapallossa muutamia vähemmän kuin kansainvälisessä huippujalkapallossa. Erilaisilla valmentajilla korostuvat erilaiset roolit, ja eri rooleissa taas hyvät huonoista erottaa eri ominaisuudet. On kymmeniä tapoja olla hyvä valmentaja: joku on hyvä jaksottamaan fyysisen harjoittelun sisällöt ja sitä kautta luomaan hyvän jalkapallokunnon, jollain on erinomainen silmä hankittavien pelaajien suhteen, joku on erityisen hyvä taidon opettaja ja joku osaa motivoida pelaajiansa erityisen tehokkaasti.

”Ehkä huippuseurassa, jossa on hyvä valmennustiimi takana, voi pelaaja onnistua nousemaan suoraan valmentajaksi jos hänellä on esimerkiksi erityisen hyvät johtajaominaisuudet tai auktoriteetti”, Savolainen pohtii.

Erottelematta tässä sen enempää managerin ja valmentajan rooleja, tärkeintä huipputasolla on se, että valmentajalla on pelillistä sisältöä ­– unohtamatta kokonaisuuden hallintaa. Kuten eräs kansallisen tason jalkapalloilija keskustellessamme viime viikolla totesi, valmentaja voi olla kuinka hyvä jätkä tahansa ja puhua miten hienosti tahansa, mutta sisältö tai sen puute on se, joka viime kädessä määrittää millä tavalla pelaajat hänet kokevat.

Siinä mielessä Arrigo Sacchi oli kaikessa viisaudessaan myös väärässä verratessaan valmentajaa raviohjastajaan ja jalkapalloilijaa hevoseen. Ei nykypelaaja ole laput silmillä ravaava juoksukone, josta saa parhaimman irti piiskaamalla. Nykyaikainen valmentaminen on kaksisuuntaista vuorovaikutusta, jossa valmentaja on aina velvoitettu paljastamaan looginen ketju sen takana, mitä tehdään.

Mitä tehdään, mitä sen on tarkoitus kehittää, ja miten kehityksen on tarkoitus näkyä pelissä.
Olisi silti aikamoista shikaanin oikomista todeta oma pelaajaura yksiselitteisesti pelkäksi esteeksi valmentajanuralle.

”On pelaajaurasta ilman muuta hyötyä. Lajin tuntee tietyllä tapaa 20 vuoden pelaamisen jälkeen läpikotaisin, se on kuin vanha ystävä”, avaa Savolainen.

”Entisen huippupelaajan on ehkä helpompi koota opetettava sisältö, mitä teknisiä, taktisia ja fyysisiä ominaisuuksia jalkapalloilija tarvitsee. Lisäksi pelaajaura auttaa olemaan realistinen. Kun on tehnyt niitä juttuja itse, tietää taktiikkataululle piirtäessään että se, mitä vaatii, on toteutettavissa ja mahdollista”, Savolainen jatkaa.

Kuten kovin usein ääripäitä kärjistäessä ja hieman teennäistä vastakkainasettelua tehtäessä, ehkä totuus löytyy jostain puolivälistä?

Paras mahdollinen yhdistelmä on varmaankin Guardiolan kaltainen pelaajaikoni, jolla on hirvittävä nälkä kehittää itseään ja siinä sivussa koko lajia valmentajana. Toiseksi paras vaihtoehto saattaa olla jonkinlaisen pelaajauran läpikäynyt pelaaja, jonka jalkapallonälkä ei aivan tullut tyydytettyä.

Yksi muotisuuntaus valmentajamaailmassa ovatkin nuoret, itseään määrätietoisesti kehittävät valmentajat. Tämän profiilin valmentajat olivat muun muassa käynnistämässä saksalaisen jalkapallon vallankumousta paikallisen jalkapalloliiton perustamissa valmennuskeskuksissa.

Tämä ryhmä löytyy myös Suomesta. Sen olemassa olosta antoi viitteitä esimerkiksi valitettavasti peruttu Arctic Football Forum -konferenssi, jonka järjestäjien mukaan keskimääräinen lipunostaja oli nuori valmentaja. Yksi tämän ryhmän edustajista on 28-vuotias Savolainen, joka tällä hetkellä toimii puolipäiväisenä valmentajana kotikaupungissaan.

Nähdäänkö JP Savolainen tai joku muu tinkimätöntä kehitystyötä valmentajuutensa eteen tekevä uuden sukupolven valmentaja joskus miesten joukkueen valmentajana?

”En osaa vielä sanoa. Olen vasta opettelemassa valmentamista ja haluan kokeilla eri asioita. 03-syntyneiden valmentaminen oli mielekästä, ja nyt myös ison kentän jutut ovat tuntuneet mukavilta”, vastaa Savolainen, ja päättää haastattelun tärkeään huomioon:

”Mielestäni Suomessa on hieman vääristynyt kuva siitä, että miesten joukkueen valmentaja on kovin valmentaja. Kaikki ovat yhtä tärkeitä, osaamista tarvitaan jokaiseen ikäluokkaan. En ole lainkaan pettynyt, jos olen tulevaisuudessa tosi hyvä junnuvalmentaja.”

Lähteet:
http://news.bbc.co.uk/sport1/hi/football/teams/h/hibernian/8078288.stm
http://inbedwithmaradona.com/journal/2014/5/20/an-open-letter-to-diego-simeone-cholo-an-apology
http://yle.fi/urheilu/paatelainen_haikailee_jo_treenikentille/1513590

Jalkapallo on Suomen arvostetuin urheilulaji. Se on halpa, kaupunkikulttuurinen ja suhteellisen tasa-arvoinen laji (Suomen Kuvalehti, 11.6.). Lajin pelaaminen kehittää motorisia perustaitoja, avaruudellisesta hahmotuskykyä ja kognitiivista päätöksentekoa (Active for Life, 16.6.). Jos minun pitäisi liikunnan tulevana ammattilaisena valita yksi laji, jota lapset pelaisivat ja harjoittelisivat, se olisi ilman omaa lajitaustaakin jalkapallo.

Tässä on teoria. Käytännössä jalkapallokeskustelua niin medioissa –­ sosiaalisissa ja perinteisissä – kuin arkipäivässäkin värittää negatiivisuus ja suoranainen viha. Jalkapalloihmiset ovat tietenkin asia erikseen, mutta lajin aiheuttama vastareaktio suomalaisten keskuudessa on vertaansa vailla. Ainoastaan kiihkomielisimpien jalkapallofanien protestinomainen vastustus jääkiekkoa kohtaan pääsee lähelle.

Suhtautumisessa jalkapalloon ei ole olemassa harmaita alueita. On lähes neuroottista omistautumista lajille, tai ainakin aktiivista seuraamista. Seuraava vaihe on puhdas inhonsekainen viha, ihmiset jotka vaikuttavat siltä, että koko lajin olemassaolo pilaa jollain merkittävällä tavalla heidän elämänsä. Tai ehkä ihmiset, joille jalkapallo on yhdentekevää eikä heilauta mielipidemittaria punaiselle tai vihreälle, eivät vain vaivaudu keskustelemaan siitä. Joka tapauksessa tämän kohtaa joka kerta, kun jalkapallo nousee puheenaiheeksi:

”Se on hidasta ja jotenkin kömpelöä verrattuna lätkään. Maaleja tulee vähemmän. Ja periaatteessa naisen näkökulmasta kenttä on täynnä pieniä mammanpoikia, jotka filmaavat”. (HS, 15.7.)

”Kutsutko jalkapalloilijoita miehiksi? Filmaavat pienimmästäkin kosketuksesta, ja itkevät kun vähän jalkaan sattui, vaikka oli säärisuoja edessä. Jääkiekossa jos tulee lämäri naamaan, niin pelaajat jatkavat peliä, ellei sitten taju lähde. Ovatko nämä samat jalkapalloa pelaavat miehet niitä, jotka käyttävät suurimman osan päivästä laittautumiseen?” (Suomi24, 30.6.)

”Totta puhuen tämä rankkarikisa on nykysäännöillä ottelun ainoa todella viihdyttävä jakso, koska vihdoin syntyy maaleja.” (HS, 4.7.)

Pyöreästä pallosta ja sen potkimisesta totaalisesti sokeutuneena lajiniilona minun on tietenkin vaikea ymmärtää rakastamani urheilumuodon kohtaamaa vastatuulta. Yksi mielenrauhaani eniten järkyttäneistä elämänkokemuksista on tämän vuoden juhannus, jonka vietimme mökillä, jossa oli normaalin tuttavapiirini ulkopuolisia ihmisiä. Jouduimme ystävieni kanssa muutaman kerran oikeasti pohtimaan, onko fyysinen koskemattomuutemme uhattuna, koska käyttämissämme takeissa oli urheiluseuran logo, jossa esiintyi jalkapallo. Lopulta selvisimme ilkeällä huutelulla ja ”jalkapallourpot”-lempinimellä.

Itsellänikin on luonnollisesti lajeja, joita en pidä viihdyttävinä, mielenkiintoisina tai järkevinä urheilumuotoina. Sanotaan esimerkiksi vaikka pyöräily. En siitä huolimatta huutele, että pyöräily pitäisi kieltää, tai ehdota että pyöräilijöille pitäisi antaa vesipyssyt, jotta lajista tulisi viihdyttävämpää seurattavaa juuri minulle. Päinvastoin arvostan lajissa huipulla vaadittavia ominaisuuksia, ja pidän sitä hyvänä kuntoilumuotona.

Juhannuksen tapahtumista ja jalkapallon MM-kisojen aikana käydystä yleisestä keskustelusta johtuen tahdoinkin selvittää, mistä moisen vahvuinen vastareaktio johtuu.

Asian lähestyminen oli ongelmallista. Olen manipuloinut lähipiirini ja seuraamani median – jälkimmäisen lähinnä Twitterin kautta – äärimmäisen jalkapallomyönteiseksi. Twitter-virtani perusteella Suomi on ollut jo hyvän matkaa se kuuluisa jalkapalloyhteiskunta.

Kansan syvät rivit piti siis tavoittaa muualta kuin tuttujen tai tutun tuttujen kautta.

Vaikka tämän artikkelin äärimmäisen vähäinen tieteellinen uskottavuus siitä kärsikin, valitsin kansan syvien rivien viidakkorummuksi Suomen suurimman verkkoyhteisön Suomi24-sivuston. Toinen vaihtoehto olisi ollut lukea iltapäivälehtien urheilu-uutisten kommenttiosioita, joten kahdesta pahasta päätin valita sen, jonka tutkiminen sisältäisi vähemmän klikkailua aiheesta toiseen.

Toisena tutkimuskohteena käytin Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksia jalkapallosta. Päätin rajata aikaikkunan koskemaan jalkapallon MM-kisojen kestoa, jolloin keskustelu jalkapallosta on oletettavasti kiivaimmillaan myös Suomessa.

Tulokset

Suomi24:stä valitsin tutkittavaksi viestiketjun nimeltä ”Jalkapallolla ei menekään niin hyvin”, joka osoittautui aiheeksi, joka pysytteli suosituimpien joukossa lähes koko kisojen ajan, ja sisälsi hyvin monipuolista ja polveilevaa keskustelua jalkapallosta ja sen tulevaisuudesta.

Yhteensä viestiketjussa oli 225 vastausta alkuperäiseen viestiin. Näistä 104 sisälsi jonkinlaisen viittauksen jalkapalloon, joko positiivisen tai negatiivisen. 121 vastausta käsitteli lähinnä muiden kirjoittajien seksuaalista suuntautumista, jääkiekkoa tai muuta aiheeseen kuulumatonta. Muutenkin on pidettävä mielessä, että keskustelualueelle voi kirjoittaa kuka tahansa anonyymisti, ja osa viestiketjun jutuista saattaa hyvin olla Futisforumin pahamaineisen provokaatio-osaston mielentuotosta.

104 viittauksesta 53 oli negatiivisia ja 51 positiivisia. Koska olin kiinnostunut vihan syistä, kiinnitin tarkempaa huomiota ainoastaan negatiivisiin mainintoihin. Ne jaottelin eri kategorioihin sen mukaan, minkä kirjoittaja totesi olleen jalkapalloa kohtaan puistattavia tunteita oleva tekijä. Joissain viesteissä oli useampia syitä hyljeksiä lajia, joten yhteensä jalkapalloon liittyviä negaatioita kertyi 68.

Suurimmat syyt jalkapallon vastustamiselle olivat:
⦁    filmaaminen/yleinen neitimäisyys, jonka mainitsi 22 prosenttia vihaajista.
⦁    lajin tylsyys ja vähämaalisuus, 19 prosenttia.
⦁    suhtautuminen jalkapalloon/urheiluun välinpitämätöntä, 13,2 prosenttia.
⦁    jalkapallon muuttunut kohderyhmä, yhteisöistä brändeihin ja nuorilta/työväen edustajilta ylemmille sosioekonimiselle luokille, 11,8 prosenttia.
⦁    jalkapallofanien ja -ihmisten käytös, 10 prosenttia.
⦁    lajin helppous, fyysisesti, taktisesti tai taidollisesti, 9 prosenttia.
⦁    lajiin pesiytyneet ongelmat, kuten sopupelit ja korruptio, 9 prosenttia
⦁    suomalaisen jalkapallon heikko taso, 4,4 prosenttia.
⦁    lajiin pesiytynyt aggressiivisuus ja vammaherkkyys, 1,5 prosenttia.

Mielipidekirjoituksia löytyi Helsingin Sanomista aikaväliltä 11 kappaletta. Näistä neljä oli jalkapallon positiivisesti näkeviä, neljä negatiivisia tuntemuksia esiintuovia ja kolme kirjoitusta sisälsi mainintoja sekä puolesta että vastaan. Suomi24-keskustelussa esiintyneistä syistä toistuivat tylsyys ja vähämaalisuus, sopupelit ja korruptio, neitimäisyys sekä vammaherkkyys. Viidessä kirjoituksessa vaadittiin jalkapalloon sääntömuutoksia, joista kolme koski maalimäärän lisäämistä jollain tavalla.

Tylsyys

”Jalkapallo menettää yhä enemmän suosiotaan muille pallopeleille juuri sen tylsyyden takia. Jääkiekkokin on paljon vauhdikkampaa ja maaleja syntyy enemmän kuin jalkapallossa.” (Suomi24)

”On todella turhauttavaa haaskata kolmatta tuntia elämästään seuraamalla, kun 22 pelaajaa juoksee kukin 15 kilometriä kentän laidasta laitaan 90 plus 30 minuuttia, minkä jälkeen lopputulos on edelleen 0–0. Sellaisiakin otteluja on nähty jopa MM-kisoissa.” (HS, 4.7.)

Kunnon jalkapallourpona on vaikea ymmärtää kritiikkiä, allekirjoittaneelle kun esimerkiksi Toni Kroosin jokainen syöttö on kuin taideteos, jota voisin ihailla metrin päästä ja penkillä istuen, baskeri päässä kahvia nauttien. Mihin syötän, minkä potkutekniikan valitsen, ja sitten suoritus. Kaikki täydellisesti. Keskimäärin 100 kertaa pelissä, 92 prosenttia kerroista kaikki kolme oikein. Ihan käsittämätöntä.

Myös vähämaalisuus on vaikea sulateltava. Jalkapallon maalikeskiarvo on kuitenkin yli kaksi maalia per ottelu, ja vain joka 14. peli päättyy täysin maalittomasti.

Katsoin joskus pienenä Tilt-peliohjelmaa, ja jostain syystä minulle on jäänyt mieleen koripallopelin arvostelu, joka ohjelmassa näytettiin. Arvostelija totesi, että videopelissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta koska koko pelin suola on pisteen eli korin tekeminen, ja kun tällaisia onnistumisia tulee noin 10 sekunnin välein, ei peli koskaan tavoita sitä jännitystä mitä toivoisi. Muistan tuolloin ajatelleeni, että olipa fiksusti hoksattu, ja että tuo on varmaan yksi syy miksi pidän jalkapallosta niin paljon.

Parasta pelissä ei ole maalin syntyminen, vaan se jännitys ja kiusoittelu mikä edeltää maalia. Mahdollisuus sen ratkaisevan jutun syntymisestä ja uhkaavat tilanteet luovat peliin jännityksen joka koukuttaa. Tuskin missään muussa urheilulajissa yksi piste tai maali on niin arvokas kuin jalkapallossa. Tätä osa suomalaisista ei ymmärrä, vaan haluaa kärsimättömästi päästä suoraan lopputuotteeseen. Lopputuote taas on minulle se hetki.) Kun näkee pasianssin menevän läpi, ei se ole niin siistiä enää. Hienointa on se rakennusvaihe.

Toisaalta jos yritän ymmärtää lajin seuraamista aloittelevaa ihmistä, voi alakierteisestä puolenvaihdosta olla vaikea ottaa huumaa. Jalkapalloilijalle, kuten vaikka skeittarille tai uimahyppääjälle, oman lajin katsomisessa on mukana se lumo, kun joku onnistuu jossain sellaisessa, jota itse on mahdollisesti tuloksettomasti tai huonommalla menestyksellä yrittänyt. Suorituksen vaikeuden tietää, ja sitä osaa arvostaa.

Jännitys maalin syntymisestä taas on aitoa, mutta joskus sen määrä on kovin pieni. Kun kumpikaan joukkue ei uskalla hyökätä esimerkiksi vastahyökkäyksen pelossa, on jännite yhtä suuri kuin katsoisi trapetsitaiteilijaa, joka kävelee kolme metriä paksulla laudalla metrin korkeudessa. Tällaisessa tilanteessa en juuri itsekään välitä kyseisen ottelun katsomisesta, mutta toisaalta tilanteessa on useimmiten kyse kahden joukkueen toisiaan kohtaan tuntemasta kunnioituksesta, joka taitaa olla kaikkien jalkapalloliittojen ja sarjojen slogan tällä hetkellä.

Suomalaiselle vähämaalisuuden ja pelin muiden osa-alueiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, koska kansanluonteeseemme ei ehkä kuulu asioiden kehittymisen ihastelu. Tärkeintä on edetä paikasta A paikkaan B mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Helppoa se on Ranskassa tai Espanjassa viipyillä rauhassa ja ilmapiiristä nauttien, kun maisema on kaunis ja sääolosuhteet lempeät. Suomessa jokainen reissu on suoritus, sateessa ei viipyillä eikä pakkasesta nautita. Ehkä emme myöskään ole tottuneet missään asiassa pitämään tilannetta hallussa, johtamaan sitä. Mieluummin pidämme omat asetelmamme, vahdimme että meillä on kaikki hyvin ja yritämme välissä nopeasti napata haluamamme.

Me arvostamme monessa asiassa pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta ja huolellista rakentelua. Meidän pitäisi tehdä niin myös urheilussa.

Filmaaminen

”Jalkapallo on melko pitkästyttävää katsottavaa, kädet lanteilla palaudutaan pikkuspurtin jälkeen, ja jos joku hieman hipaisee niin nurmimatolla liuútaan katse erotuomariin päin vaparia anellen.” (Suomi24)

”Kädet lanteilla kävellään kentällä polvisukissa ja kaatuillaan hipaisusta sekä pyöritään niin kauan kun tuomari tulee puhaltamaan… mikä laji kyseessä?” (Suomi24)

Ensimmäiseksi on erotettava kaksi asiaa: kontaktin liioittelu ja filmaaminen eli kontaktin esittäminen, kun sitä ei todellisuudessa tapahtunut. Jälkimmäinen on oksettava, puistattava huijauksen muoto, joka tulee kitkeä lajista ja urheilusta ylipäätään pois. Filmaamalla voi saada erikoistilanteita, joita ei ansainnut ilman, että vastustajan puolustaja teki minkäänlaista virhettä. Onneksi filmaaminen on mutu-tuntumalla vähentynyt viime vuosina. Nykyään hyökkääjät ohittavat maalivahteja pallon kanssa ja pysyvät ajoittain jopa pystyssä, vaikka maalivahti syöksyisikin läpi rynnivän hyökkääjän jalan tuntumaan.

Kontaktin liioittelu taas on monimutkaisempi asia, jonka poiskitkemisessä on kanto tai kahdeksan kaskessa. Ensinnäkin suurin osa kontaktin liioitteluiksi tai heittäytymisiksi tulkittavista asioista ei kuulu tähän topiciin ollenkaan. Legon päälle astuminen on globaalisti yleisesti hyväksytty maailman kivuliaimmaksi asiaksi yhdessä synnyttämisen ja alakertaan kohdistuneen iskun kanssa. Jalkapallopelaajilla on jalassaan kengät, joiden pohjassa on 6–12 legoon rinnastettavaa nappulaa. Niillä sitten tallataan jalkapöydän päälle tai raavitaan toisten säärtä. Usein kun joku tallaa takanapeilla toisen pelaajan varpaille, puhutaan selostamossa ”pienestä kontaktista”. Pienikin kontakti voi sattua, jopa niin kovaa, että on pakko pyörähtää pari kertaa nurmella oman akselin ympäri.

Taas kun otan hetkeksi pois jalkapallolasini, voin ymmärtää lajiin vihkiytymättömän tuskan. Ei ole oikein pyöriä maassa ja esittää ihmistä, jonka ainoa vaihtoehto on molempien jalkojen kokoraaja-amputaatio. Mutta sillä saa joukkueelleen ilmaisen parin minuutin levähdystauon, ja vastustajan mahdollisesti hyvin kulkeneen pelin seis ja sekaisin. Suomen junnumaajoukkueissa pelaaminen on opettanut, että se on ihan oma valinta käyttääkö tällaisia taktisia taukoja vai ei – vastustaja ainakin käyttää, mikäli pääset niskan päälle tai keli on armoton. Millä sitten muutat tämän? Jos pelaaja joudutaan kantamaan kentän sivuun, hän ei saa enää palata peliin? Peli on seis useita minuutteja pelaajan testatessa kentällä, pystyykö pelaamaan vai ei. Pelaaja voi tulla huollettavaksi vain kahdesti kentän ulkopuolelle yhden ottelun aikana? Mitä sitten, kun tulee kolmas isku?

Jopa lajilasit päässä filmaaminen sieppaa. Puolustaja saa töniä hyökkääjää selkään puskutraktorin tavoin, kun tälle on tulossa pallo, mutta auta armias jos hyökkääjä laskee kätensä puolustajan pelipaidan selkämykselle, on pakki jo rähmällään ja pallo kädessä. Aktiivisempi pelitapa, jossa prässätään ylhäältä olisi moninkertaisesti menestyksekkäämpi, mikäli puolustajien alakoulun kevätjuhlan tasoinen näyttely ei ostaisi aina vapaapotkua, kun nämä joutuvat pelaamaan naama kohti omaa maalia paineen alle.

Suurin osa filmaamispuheesta on kuitenkin melko lailla turhaa. Jopa tavan arkkikonna Arjen Robben yleensä ”vain” liioittelee kontaktia. Tai ehkä miehellä vain on 14-vuotiaan teinitytön kipukynnys? Mitä neitimäisyyteen tulee, ovat huippujalkapalloilijat huippu-urheilijoita, joiden kropan on oltava viimeisen päälle tasapainossa ja huollettu. Huippupelaajan on kyettävä ottamaan iskuja vastaan, äkkinäisiä ja lyhytkestoisia, staattisia ja vääntäviä, sekä kyettävä kaatumaan täydestä vauhdista satuttamatta itseään. Käytännössä täysin ilman suojien tuomaa fyysistä ja ennen kaikkea henkistä suojaa.

Suomalainen on suoraselkäinen ja rehellinen. Suomalaisen ihanneurheilija taistelee viimeiseen asti, oksentaa ja jatkaa matkaa. Kaatuu ja nousee ylös. Tavoite on pitää perusilme ja pysyä pystyssä niin pitkään kuin mitenkään mahdollista. Sitten jos kaadutaan, noustaan mahdollisimman nopeasti ylös, pidetään perusilme ja sanotaan ”ei se sattunu”. Liian pienestä kaatuminen, dramaattisuus tai itsensä ilmaiseminen suurta kipua esittäen – eivät ne ole asioita, joita Suomessa arvostetaan tai saadaan äidinmaidosta.

Terveintä olisi todennäköisesti hyväksyä se, että sellaisia sääntöjä ei olekaan, jotka eivät mahdollistaisi sitä, että joku keksii jonkin tavan huijata. Ja jos tapa huijata auttaa voittamaan, se yleistyy varmasti. Jalkapallossa tapa huijata on hankkia hieman halpoja vapaapotkuja kömpelöiden puolustajien varomattomista taklauksista. On se sentään parempi kuin käydä hakkaamassa vastustajan tähtipelaaja, joka puolustautuessaan saa myös ottelurangaistuksen toisen vaihtoehdon ollessa aivotärähdys.

Jalkapalloihmiset

”Sitten sekopäät jalkapallofanit pilaavat mellakoinnillaan lopunkin lajin imagon. Näkyykö tenniksessä esimerkiksi mellakoijia? Ei näy, sen takia, että tennis on herrasmiesten laji päinvastoin kuin jalkapallo on primitiivinen laji eikä vaadi kovinkaan paljon järkeä, sen sijaan kovaa juoksukuntoa vaatii.” (Suomi24)

”En tiedä suomalaisista omahyväisempiä tyyppejä, kuin jalkapalloa fanaattisesti kannattavat ihmiset.” (Suomi24)

Jalkapallohuliganismi ja mellakointi sai yleisyyteensä nähden käsittämättömän määrän mainintoja. Näihin voi todeta ainoastaan, että väkivaltaiset ihmiset, jotka kokevat tarvetta tapella, löytävät aina tekosyyn tappelemiselle. Sillä ei ole mitään muuta tekemistä itse lajin kanssa kuin se, että laji on riittävän suosittu haalimaan paikalle ison massan ihmisiä ja sisältää kaksi osapuolta, joista toisen kanssa voi automaattisesti olla eri mieltä.

Sen sijaan maininnat jalkapallofanien omahyväisyydestä kirpaisevat. Minkä tahansa tuputtaminen on ärsyttävää, ja aiheuttaa automaattisesti vastustusta. Jalkapallofanit voivat olla kuin loputtoman pitkää muka-hauskaa Youtube-videota väkisin katsotuttava kaveri, joka lopulta pitää sinua ihan idioottina, koska et tajunnut mikä videossa piti olla hauskaa.

Jokainen reaktio aiheuttaa aina yhtä suuren vastareaktion. Se on perusfysiikkaa. Jalkapalloa kuin uskontoa julistavat ovat varmasti aiheuttaneet oman elämänsä vastavirtaan uijissa vastareaktion ihan vaan siksi, että joku tykkää jostain asiasta niin paljon ja yrittää pakottaa toiset tykkäämään myös siitä. Sama ilmiö käy jalkapallon sisällä, kun vähemmän seuraavat ajopuukannattajat siirtyvät aina kyseisen aikakauden menestysjoukkueen kannattajiksi. Samalla tämän ryhmän vastareaktioryhmä siirtyy vastustamaan tätä kaikkien nyt kannattamaa joukkuetta.

Suomalainen ei tahdo, että hänelle kerrotaan, mistä kuuluu tykätä ja mistä ei. Jos joku ylistää elokuvaa, suomalainen katsoo sen etsien syytä olla pitämättä siitä. Ja kukaan ei pidä siitä, että joku tulee kertomaan, ettet ymmärrä jostain asiasta yhtään mitään. Vaikka se kuinka totta olisikin.

Helppous

”Jalkapallo on hidasta, muka kaunista urheilua, jossa vaihdot on verrattavissa puoli minuuttia kestäviin rajaheittoihin tai minuutin suunnittelussa oleviin vapaapotkuihin.” (Suomi24)

”Jääkiekko on aivan varmasti kuluttavampi urheilulaji kuin jalkapallo. Sen takia jääkiekossa on vaihdot” (Suomi24)

”Mitä sitten vaikka jalkapallo olisikin maailman suosituin laji? Se kertoo vain siitä, että se on maailman yksinkertaisin joukkuepeli. Helppo pelailla ja helppo ymmärtää.” (Suomi24)

Tässä aiheessa en osaa ottaa kahta taka-askelta sataprosenttisen jalkapalloihmisen nahastani. Tai ehkä osaankin, mutta tämä on silti vain yksinkertaisesti niin väärin.

Jalkapallo on yksi harvoista urheilulajeista maailmassa, jota pelataan jaloin. Se tekee siitä motorisesti poikkeuksellisen haastavaa. Taktisesti jalkapallo on yksi monimutkaisimmista, ellei monimutkaisin joukkuepeli.

Fyysisesti jalkapallo on myös äärimmäisen vaativaa. Huippupelaaja liikkuu pelissä jopa 13–14 kilometriä, suorittaa ottelun aikana liikkeitä eri nopeuksilla noin 1300 kappaletta, joista 30–40 on muutaman sekunnin mittaisia maksimaalisia spurtteja. Keskisyke ottelun aikana on noin 85 prosenttia maksimista, energiankulutus noin 1600 kilokaloria. Yhteenvetona voidaan todeta jalkapallon olevan palloilulajeista fyysisesti selvästi kuluttavin.

Lopuksi

Jätin tietoisesti osan negatiivisia tunteita aiheuttavista katalysaattoreista käsittelemättä: korruption ja sopupelit sekä jalkapallon kohderyhmän muuttumisen, koska ne eivät ole mitenkään erityisen suomalainen tai vaikeasti selitettävissä oleva syy jalkapallon aiheuttamille huonoille tuntemuksille. Myöskään välinpitämättömyys urheilua kohtaan ei vaadi sen suurempia selvityksiä ja analyyseja, jotkut vaan kokivat tarpeelliseksi osallistua internetissä vellovaan keskusteluun ilmoittamalla, että hänelle perhesuhteet ja ystävät ovat urheilua tärkeämpiä. Mikä on hienoa. Suomifutiksen heikko taso ja jalkapallon aggressiivisuus saivat sen verran vähän mainintoja, että päätin ohittaa ne tylysti olankohautuksella.

Todellisuudessa en usko jalkapallon olevan jotenkin kansanluonnettamme vastaan. Moni negatiivinen seikka kumpuaa siitä, ettei peliä ymmärretä vielä riittävän hyvin. Kuten mielipidekirjoituksissa ehdotetut ratkaisut vähämaalisuuden kitkemiseksi, kahden pelaajan poistaminen jatkoajan alussa ja maalien suurentaminen, osoittavat. Kahden pelaajan poistaminen 90 minuuttia juosseista joukkueista tappaisi todennäköisesti jatkoajan minimaaliset hyökkäyshalut tai -kyvyt.

Toisaalta jalkapalloa on pitkään pyritty kehittämään juuri maalimäärän lisääntyminen, tai tarkemmin sanottuna sen vähentymisen pysäyttäminen silmissä. Siinä mielessä suomalaiset ovat jälleen kerran kehityksen aallonharjalla, vaikka mennyt MM-turnaus olikin runsasmaalisin kahteen vuosikymmeneen. Ehkä tulevaisuudessa jalkapalloa pyritään kehittämään rehelliseksi peliksi, taistelu virheiden simuloimista eli filmaamista varten ainakin jatkunee.

Tavoite ei tietenkään ole saada kaikkia suomalaisia ymmärtämään ja rakastamaan jalkapalloa. Tai opettelemaan huijaamista. Mutta ainakin kirjoittajan toiveessa olisi jalkapallolle samanlainen suhtautuminen kuin vaikkapa tennikseen. Joko neutraali tai positiivinen.

Lähteet:

Grove, J. 2014. Seven Reasons Soccer Is Essential for Kids. Verkkojulkaisu, viitattu 21.7.2014. http://activeforlife.com/7-reasons-soccer-is-essential-for-kids/

Helsingin Sanomat, 12.6.-13.7.2014

Heikkinen, S. 2014. Jalkapallo päihitti jääkiekon arvostuksessa – miksi? Verkkojulkaisu, viitattu 21.7.2014. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/jalkapallo-paihitti-jaakiekon-arvostuksessa-miksi/?shared=43434-b413b851-500

Jalkapallolla ei menekään niin hyvin, keskustelu-ketju. Viitattu 21.7.2014. http://keskustelu.suomi24.fi/node/12303048,

Mohr, M., Krustrup, P., Bangsbo, J, 2003. Match performance of high-standard soccer players with special reference to development of fatigue. Journal of Sports Sciences, v21, 7.

Jalkapallolehti toimii joukkorahoituksella. Keräämme parhaillaan Mesenaatissa tukea vuodelle 2015: http://mesenaatti.me/jalkapallolehti-kausi-2015/