Edellinen kappale on kärjistetty, mutta siinä piilee totuuden siemen. Tie huipulle vaatii erotuomareiltakin määrätietoisuutta, kovaa työtä – ja ripauksen onnea. Tätä edellyttää jo pääsy Veikkausliigaan, kansainvälisen tason otteluista puhumattakaan.

Antti Munukka on Suomen parhaita jalkapalloerotuomareita. Hän on osuva esimerkki siitä, mitä suomalainen viheltäjä tarvitsee tavoitellakseen huippuotteluita: vitsa on väännettävä jo nuorena. Vuonna 1982 syntyneen helsinkiläisen Munukan tie valtakunnan huipulle on ollut jyrkän nousujohteinen. Hän debytoi Ykkösessä 23-vuotiaana, Veikkausliigassa kaksivitosena, ja 28-vuotiaana tuli jo kutsu kansainväliseksi erotuomariksi.

”Nousin Jouni Hyytiän paikalle, kun hänelle tuli Fifan yläikäraja (45) täyteen. Osuin siis täydelliseen väliin. Ensimmäinen kansainvälinen reissu olikin opintomatka Hyytiän neljäntenä erotuomarina.”

Munukka meni erotuomarikurssille heti kun se oli mahdollista eli 15-vuotiaana. Suurin vaikutin oli isän esimerkki. Rauno Munukka vihelsi reilut sata pääsarjapeliä. Antti ohitti isänsä ottelumäärissä tällä kaudella.

”Silloin aivan ensimmäisellä kaudella vihelsin 140 peliä, että sain sen rutiinin. Sitä kautta tiesi mitä tekee ja se helpotti”, Munukka kertaa.

Munukka pelasi itse kymmenen vuotta A-­junioreihin asti. Pelaajauran viimeiset viisi kautta hän tasapainoili pelaamisen ja erotuomaritoiminnan välillä, vaikka valinta oli jo tehtykin. ”Koko ajan kyllä tiesin, että minusta tulee dumari. Taidot eivät riittäneet pelaajana.”

Munukka pääsi varsin nopeasti Helsingissä mukaan lupaavien erotuomarien ryhmään, jossa tavoitteena oli saada seulottua porukasta yksi Ykkösen tason viheltäjä. Heitä tuli 11.

Yksi uran käännekohta oli pääsy Pohjola-cupiin parikymppisenä varusmiehenä. Kun muut rämpivät loppusodassa, Munukka vihelsi otteluja urheilukomennuksella Tampereella – vaikka komppanian kapteenilta anomus tulikin ensin hylättynä. Eversti oli ymmärtäväisempi. ”Siellä osastolla oli yksi dumari. Sillä saattoi olla tekemistä asian kanssa”, Munukka naurahtaa nyt.

Hän oli tuolloin Kolmosen erotuomari, mutta sai näyttöpaikan Kakkosesta jo samana syksynä.

Munukan lisäksi myös neljää muuta nykyistä suomalaista Fifa-erotuomaria yhdistää se, että he eivät ole iällä pilattuja ja ponnahdus Veikkausliiga-kentiltä kansainvälisille stadioneille on ollut varsin nopea.

Tämän hetkisistä pitkäaikaisin kansainvälinen erotuomari on paraislainen Mattias Gestranius (syntynyt vuonna 1978), joka nousi Fifan listoille 2009. Munukka seurasi vuotta myöhemmin.

Espoolainen Dennis Antamo (1982) ja hyvinkääläinen Jari Järvinen (1980) ovat olleet kansainvälisiä erotuomareita nyt kaksi vuotta. Porukan tuorein tulokas on tänä vuonna Fifa-merkin tuomaripaitansa rintapieleen saanut kuopiolainen Ville Nevalainen (1984). Avustavia mieserotuomareita on Fifan listoilla Suomesta kahdeksan.

Ontuvin avaruusvertauksin voisi sanoa, että Palloliitto on kuin Nasa: se rakentaa raketteja, joiden toivoo pysyvän nousukiidossa ja saavuttavan joskus Marsin tai Kuun. Tällä taivaalla ne mallaavat aikuisten arvokisoja.

Ja tässä tapauksessa nimenomaan miesten turnauksia, sillä naisten puolella tämä työ on jo tehty. Katriina Elovirta loi pohjat, ja nyt pirkkalalainen Kirsi Heikkinen on suomalaisavustaviensa kanssa hommassaan Telluksen absoluuttinen huippu. Lontoon olympialaisissa vuonna 2012 hän vihelsi naisten puolivälierän ja pari vuotta aiemmin naisten Mestarien liigan finaalin. Juuri nyt hän on mukana alle 20-vuotiaiden tyttöjen MM-kisoissa Kanadassa.

Suomi haluaa saada miesten arvokisoihin paitsi maajoukkueensa, myös erotuomarinsa. Tämä vaatii pääsyä kansainväliselle uralle jo nuorena. Erotuomarin arvostus kuitenkin kasvaa vasta kokemuksen ja iän myötä. Tämä ristiriita on se hinta, joka suomalaistuomarien on maksettava arvokisahaaveestaan.

Erotuomaritoiminnassa korostuvat johtajuus ja auktoriteetti, ja ne ovat aina kytköksissä myös ikään ja kokemukseen. Se on tosiasia, jota ei päästä pakoon millään elämän osa-alueella. Koululuokan edessäkin parikymppinen märkäkorvaopettaja häviää uskottavuudessa – ainakin aluksi – vuosirenkaita keränneelle keski-ikäiselle maikalle, vaikka tulokas pesisikin konkarin pedagogisissa taidoissa.

Toisaalta jokainen tuomari on joskus viheltänyt sen ensimmäisen ottelunsa, ensin alemmilla tasoilla ja sitten liigassa. Oppirahoja ei voi maksaa luotolla.

Kaikkien aikojen kokenein pääsarjaerotuomari, ennen tätä kautta 256 liigaottelua viheltänyt Petteri Kari korostaa pelaajataustan tärkeyttä. Se tuo sellaista ymmärrystä pelistä, mitä erotuomari ei voi saada harjoittelemalla. Karin oma peliura loppui armeijaikäisenä kakkosdivisioonatasolla, kun hän huomasi, etteivät taidot riitä ylemmäs. Tilalle tuli täysi lataus tuomariuraan.

Pelaajataustaisista tuomareista Kari nostaa tuoreeksi esimerkiksi 27-­vuotiaan porilaisen Petri Viljasen, joka pelasi 70 liigaottelua Hakassa vuosina 2006–2009. Vielä vuonna 2011 Viljanen pelasi Ykköstä PoPassa, mutta pelikengät ripustettuaan hän on edennyt erotuomarina vuosi per sarjataso: Veikkausliiga­-debyytti tuli tänä kesänä.

”Hän on tuomarina vielä teknisesti raakile, mutta ymmärtää peliä älyttömän hyvin”, Kari kuvailee.
Viljasen nimi on nosteessa. Siitä kertoo myös kesällä tullut valinta 17-vuotiaiden avoimeen PM-turnaukseen.

Palloliiton erotuomaripäällikkö Johan Holmqvist muistuttaa, että Fifa-erotuomareiden valinnat tehdään tarkoin harkiten – jäsenmaat ovat vastuussa siitä, että kansainvälisille kentille lähetettyjen tuomareiden kyvyt riittävät.

Holmqvist kuitenkin myöntää, että on aina parempi, mitä nuorempana erotuomarit pystytään nostamaan kansainväliselle tasolle. Fifa-viheltäjien alaikäraja on 25 vuotta, yläpää tulee vastaan 45:ssä. ”Kansainvälisen uran tekeminen vie aikaa. Kaikilla kansainvälisillä erotuomareillamme on hyvin onnistuessaan vielä paljon vuosia edessään. Heillä on mahdollisuus antaa näyttöjä ja nousta esiin entistä paremmin.”

Valittu toimintamalli saa vankan tuen myös Petteri Karilta. ”Suomen tuomarit aloittavat automaattisesti alemmista kategorioista kuin suurten jalkapallomaiden tuomarit. Kun näyttöpaikkoja tulee, ne pitää käyttää. Se on raakaa peliä: sinulla on muutama vuosi aikaa näyttää kyntesi. Joskus se on kiinni vähän tuuristakin, kuka esimerkiksi sattuu tarkkailijaksi”, Kari kertoo.

Hän tietää, mistä puhuu, sillä vuonna 1971 syntynyt naantalilainen oli kansainvälisenä erotuomarina kaikkiaan 12 vuotta (1999–2011). ”Ura rupesi polkemaan paikoilleen. Katsoimme yhdessä Palloliiton kanssa, että on parempi antaa nuorempien yrittää”, Kari tunnustaa.

Johan Holmqvist ei suoraan suostu spekuloimaan sillä, milloin miesten arvokisoihin olisi mahdollista saada suomalainen erotuomarikolmikko. Petteri Karikin on arvioissaan varovainen.

”Nykyiset kv-miehemme, esimerkiksi Antti, ovat saaneet nyt hyviä pelejä. Niissä on vain onnistuttava”, Kari puntaroi.

Vanha sanonta väittää, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tämän on saanut Antti Munukka kokea Veikkausliigassa. Tuskin kenestäkään muusta erotuomarista on suollettu keskustelupalstoille yhtä paljon haukkuja kuin hänestä. Tämä kuuluu myös katsomoissa: joidenkin seurojen faniryhmät huutavat Munukan nimeä alatyylisillä ilmaisuilla ryyditettynä aina, kun eivät ole tyytyväisiä erotuomarin ratkaisuun kentällä – vaikka ottelussa olisikin viheltämässä aivan joku muu.

Asian nostaminen ei saa Munukkaa vaivautuneeksi, vaikka hän ei nyt suoranaisesti puhkukaan innosta ruotiessaan aihetta.

”Siitä saa vain pään kipeäksi, jos niitä juttuja lukee. Jos olet erotuomari, niin ei tässä varsinaisesti kavereita saa. Huutelevat jos huutelevat, siihen ei voi itse suuremmin vaikuttaa”, Munukka sanoo.

Hänellä on kuitenkin arvauksensa syistä, mistä kielteinen maine joissakin piireissä johtuu. ”Huutelu on tullut varmaan sitä kautta. kun tekee kovia ratkaisuja. Silloin se helposti päätyy siihen, että ’tää on huono tuomari, taas tuli punainen’. Jos on ollut rohkeutta tehdä sellaisia ratkaisuja, voi saada sellaisen maineen, että taas tapahtui”, Munukka miettii.

Hän korostaa, että on erotuomariuransa alusta alkaen pyrkinyt puolustamaan sääntöjä. Ratkaisujen täytyy perustua niihin, ja kaikissa otteluissa sääntöjen täytyy olla samat. Tämä on Munukan periaate.

”Jos joku pääsee yksin läpi ja hänet nykäistään hihasta nurin, siitä ei voi antaa pelkkää rankkaria, vaan pitää antaa myös punainen, koska siinä viedään myös ilmeinen maalintekomahdollisuus. En voi tehdä niin, että vihellän pelkän pilkun. En voi ajatella, että kaikille kelpaa, kun vihellän vain sen.”

Hän sanoo painokkaasti, että kentällä ei voida mennä niin, että osa erotuomareista antaa tällaisesta tilanteesta myös ulosajon ja osa pelkän rangaistuspotkun vain siksi, ettei joudu silmätikuksi.

”Se on väärin kaikkia kohtaan. Sääntöjenmukaisuus on palvelus lajille ja kollegoille – ja myös joukkueille selvintä, että kaikki tietävät, miten toimitaan”, Munukka linjaa.

Hän ottaa esimerkiksi säännön, jonka mukaan varoitusta vastustajalle vaativaa pelaajaa täytyy itseään varoittaa. Uefa on painottanut tämän noudattamista. Vuoden 2012 Suomen cupin loppuottelussa se näytti nurjan puolensa, kun tuolloin KuPSia edustanut Etchu Tabe sai toisen keltaisen kortin ja ulosajon vaadittuaan käsielein varoitusta Hongan Nicholas Otarulle. Finaalin erotuomari Mattias Gestranius sai ratkaisusta niskaansa kosolti kritiikkiä.

”Eihän kukaan halua antaa tästä korttia. Jos saisin valita, en antaisi koskaan. Mutta jos sanotaan, että pitää antaa, niin eihän meillä ole vaihtoehtoja. Ei se ole mikään tulkinnanvarainen juttu”, Munukka sanoo.

”Jos kaikki tekisivät ja antaisivat siitä aina varoituksen, niin varmaan cupin finaalissa ei olisi edes tullut sitä. Kukaan ei halua, että sellainen sattuu niin tärkeään peliin ja on vielä toinen varoitus.”

Munukka muistuttaa vielä, että tietysti on tilanteita, joissa pitää pystyä joustamaan. Jos sääntö on yksiselitteinen, siitä ei voi kuitenkaan livetä.

Oli Munukan ratkaisuista mitä mieltä tahansa, hän on saanut niille erotuomariorganisaation tuen. Tästä parhaimpana osoituksena ovat kutsut kansainvälisiin tehtäviin. Munukka on päässyt muun muassa jakamaan oikeutta arvokisojen karsinnoissa ja Eurooppa-liigan lohkovaiheessa.

Hänen mukaansa kansainväliset ottelut ovat erotuomarille kotimaan taistoja tiukempia eritoten henkisesti. ”Kyllä sen huomaa, että ne ovat niille joukkueille isoja otteluita. Kun joskus otteluruuhkan keskellä kotimaassa tuntuu, että pelit eivät sytytä pelaajia täysillä, niin eurocupeissa pelaajat ovat täysillä messissä ja tempokin on kovempi”, Munukka kertoo.

Henkinen rasittavuus tulee myös siitä, että katsomossa on silmä kovana vahtimassa myös Uefan erotuomaritarkkailija. Kun kansainvälisiä otteluita on vähän, yksi peli ja tarkkailuraportti voi kääntää uran jyrkkään nousu- tai laskusuhdanteeseen.

Munukka kuitenkin nauttii arvostuksesta, joka kansainvälisissä otteluissa kumpuaa. Suomalaiset erotuomaritkin otetaan vastaan kunnioitusta uhkuen.

”Kun eurokentille mennään, ei ole missään vaiheessa ole tullut olo, että joku ajattelisi, että täältä tullaan hiihtomaasta viheltämään. Kyllä ammattitaitoomme luotetaan.”

Erotuomareiden kokema arvostus on parantunut Munukan mielestä Suomessakin, ja tuntuu nyt olevan molemminpuolista. Tämän kauden Veikkausliiga-otsikoita lukiessa yleinen fiilis on ollut kuitenkin päinvastainen.

Petteri Karin mielestä jäljet johtavat tässä tapauksessa yhdelle ja samalle sylttytehtaalle. Vaikka hän ei mainitsekaan Hongan päävalmentajaa Shefki Kuqia nimeltä, viesti tulee selväksi.

”Se on aika paljon pyörinyt yhden herran sanomisten ympärillä ja ehkä mediakin on antanut hänelle liikaa tilaa. Toisaalta me tuomaritkin voimme katsoa peiliin, että kuuntelimme ja katselimme sitä sormien läpi aivan liian kauan. Siihen olisi pitänyt puuttua heti”, sanoo Kari, joka on myös Valioerotuomarikerhon puheenjohtaja. Kerhoon kuuluvat liigan ja Ykkösen oikeudenjakajat.

Palloliiton erotuomaripäällikkö Holmqvistin mukaan keskustelussa juututaan ottelun jälkeen joskus liikaa yksittäisiin ratkaisuihin.

”Jos tuomari on 80 minuuttia hyvä ja tekee yhden virheen, kaikki muu unohtuu. Sanotaan, että koko toiminta on huonoa, vaikka kyse on yhdestä tilanteesta. Ymmärrän toki kritiikin, jos ottelun kannalta merkityksellinen tilanne tuomitaan väärin, mutta yksinomaan se ei tee erotuomarin koko toiminnasta huonoa”, Holmqvist sanoo.

Sama raaka arviointitapa koskee tietysti myös pelaajia.Oli kyse kontrolloivasta keskikenttäpelaajasta tai erotuomarista, kokonaissuorituksen arvioiminen on maallikkolle hankalaa.

Osaaville silmille kokonaiskuvan rakentaminen on sen sijaan ehkä helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Syy on yksinkertainen: Veikkausliigasta ei ole koskaan ennen ollut näin paljon liikkuvaa kuvaa tarjolla. Petteri Kari nostaakin viiden vuoden aikana suurimmaksi muuttuneeksi tekijäksi Veikkausliigassa kuvamateriaalin lisääntymisen. Kokenut erotuomari näkee sen yksinomaan myönteisenä asiana.

”Jokaisen ratkaisun voi katsoa jälkeenpäin ja todeta, oliko oikeassa vai väärässä – se kehittää. Nuorena tuomarina ei ollut kunnon nauhoja, vaan vastakkain olivat usein oma näkemys ja erotuomaritarkkailijan näkemys ja se meni herkästi juupas–eipäs-väittelyksi. Nyt omat suoritukset näkee monella kameralla ja monesta kulmasta kuvattuna”, Kari kiittelee.

Antti Munukka on siviiliammatiltaan valmennus- ja viestintäassistentti johtamisen konsulttipalveluja tarjoavassa espoolaisessa yrityksessä. Työyhteisöpalvelu Linkedinissä se titteli tulee kuitenkin vasta toisena, ensimmäisenä on Fifa-erotuomari. Munukka tyrmää kuitenkin yksiselitteisesti olevansa ammattiviheltäjä. ”Suomessa se ei valitettavasti ole mahdollista, vaan kyllä tässä joutuu tekemään siviiliduuniakin samalla.”

Munukka kertoo ottavansa töistä palkatonta vapaata, kun hän lähtee ottelumatkoille. Kansainväliset pelit vievät aina kolme päivää. Erotuomarit eivät juokse rahan perässä.

”Ei tällä rikastumaan pääse. On hienoa, että saamme korvauksen matsista, mutta nautin tästä niin paljon, ettei se aina käy mielessäkään, että tästä maksetaan jotain.”

Veikkausliigassa päätuomari kuittaa ottelusta 450 euroa, avustavat saavat 234 euroa. Neljännen erotuomarin palkkio on 70 euroa. Niistä verottaja vie osansa. Toki päälle tulevat matkakorvaukset ja päivärahat ovat verottomia. ”Jos vihellämme 20 peliä kaudessa, niin ei siinä vielä rahassa uida”, Munukka muistuttaa.

Munukka kertoo Englannista kuulemansa anekdootin. Arsenalin legendaarinen manageri Arsene Wenger oli joskus kysynyt, paljonko tuomarit saavat palkkaa. ”Joku vastasi, että 30 tonnia. Wenger sanoi, että eihän se nyt ole paha. Joku jatkoi: ’Herra Wenger, se on 30 000 puntaa vuodessa, ei viikossa.”

Kyseessä ei ole työ, mutta ei se enää harrastuskaan ole. Vastaus on sama niin Antti Munukalla kuin Petteri Karillakin: elämäntapa.

”Kyllä se vaikuttaa parisuhteisiinkin. Pitää alusta asti kertoa, miten iso juttu tämä on. Se on ihan äärimmäisen tärkeää, että tyttöystävä ymmärtää, mitä tämä vaatii”, Munukka korostaa.

”Perhe on tässä tietyllä tapaa myös mukana. Vihelsin jo silloin, kun tapasin vaimoni, ja kyllä asiat on käyty selvästi läpi”, liikuntakasvatusupseerina työskentelevä Kari kertoo.

Hän miettii jo parin vuoden päähän, kun erotuomariura ainakin liigatasolla vääjäämättä päättyy. Homma on niin verissä. ”Se voi olla sitten aika erikoinenkin paikka, kun viikonloppuna ei enää tarvitsekaan lähteä pelireissulle.”

Jalkapallo vaatii uhrauksia, jotka on vain tehtävä, jos haluaa viheltää huipputasolla. ”Jos tykkää käydä festareilla, niin aika monet saa vetää kalenterista yli – kuten myös mökkiviikonloput. Liigassa on 33 kierrosta ja meille tulee parikymmentä ottelua per mies. Jos on häät, niin laitan sen esteelliseksi, mutta tavoitteena on, että lomat hoidettaisiin talvisaikaan”, Munukka linjaa.

Tosin eipä talvellakaan aikaa lomailulle juuri jää. Liigacup starttaa jo alkuvuonna, ja kotimaan pelien lisäksi Munukalle tulee vuosittain 5–8 kansainvälistä ottelua. Ainoastaan joulun molemmin puolin on yhteensä noin kuukauden tauko.

Koko tämä aika erotuomareiden on pidettävä itsensä tiukassa fyysisessä kunnossa. ”Tietysti kun ikää tulee lisää, sillä rintamalla pitää tehdä vain enemmän duunia”, Kari kertoo.

Erotuomarien juoksutesti tehdään yleisurheilukentän 400 metrin radalla. Tuomarien on juostava 150 metriä 30 sekunnissa, jonka jälkeen heillä on 35 sekuntia aikaa kävellä 50 metriä seuraavalle lähtöpaikalle. Näiden aikarajojen alle on selvittävä vähintään kymmenen ratakierrosta. Toisin sanoen lyhyellä palautuksella tehtäviä spurtteja kertyy vähintään 20.

Liigan ja ykkösen erotuomareiden fyysisestä valmennuksesta huolehtii Vesa Kuparinen, joka on myös koripallomaajoukkueen fysioterapeutti. Erityisen tärkeä tässä mielessä on Turkissa alkuvuonna järjestettävä viikon leiri.

Kaikki oikeudenjakajat saavat halutessaan myös oman kunto-ohjelman. Munukka tosin luottaa harjoittelussaan omaan, hyväksi havaittuun rytmiin. Helpolla hän ei itseään päästä, vaan hän tekee viikottain 5–6 treeniä ”fiiliksen mukaan”.

Talvella ohjelmaan kuuluu punttia, sulkapalloa, kovia juoksutreenejä ja hiihtoa – jos on lunta. Kesällä kun pelejä on vähintään yksi per viikko, Munukka tekee ottelua edeltävänä päivänä valmistavan ja seuraavana päivänä palauttavan harjoituksen. Kova juoksuharjoite kuuluu tosin viikottaiseen ohjelmaan myös suvena.

Harjoitus mallaa erotuomareiden kuntotestiä. Munukka juoksee ensin 30 sekuntia kovaa, jonka jälkeen kello piippaa ja edessä on 30 sekuntia kävelyä. Puolen minuutin päästä sama uusiksi. Tätä hän toistaa 30 kertaa eli puolen tunnin ajan.

Vaikka keskustelupalstoilta tuttu onkin, Munukka kertoo saavansa kulkea rauhassa kaduilla Suomessa.

”Enemmän se menee niin, että joku kysyy, mitä teet ja kun kerron viheltäväni jalkapalloa, seuraavaksi kysytään ’ai mitä pelejä?’. Ei ihmisillä ole yleensä ole edes harmainta aavistusta”, Munukka kertoo.
Kun jalkapalloerotuomariudesta kasvaa elämäntapa, se kietoutuu osaksi myös siviilipersoonaa – ja silti niiden välillä menee raja.

”Tottakai se on teatteria, mitä nurmella tapahtuu. Minulle on sanottu, että voisin olla hirveä hölösuu ulkopuolella, mutta en välttämättä kentällä. Mitä enemmän tulee kokemusta, sitä rennompi ja helpommin lähestyttävä on myös kentällä”, Munukka puntaroi.

Huippuotteluiden erotuomarit nähdään kuitenkin usein karskeina ja jopa pelottavina, tunnetuimpana esimerkkinä kalju ja humanoidisilmäinen Pierluigi Collina – tai kalju ja treenattu brittikonstaapeli Howard Webb.

”Eihän tuomaria yleensä nähdä niitä isoja ratkaisuja. Kun olet tehnyt ison ratkaisun, eihän silloin hirveästi naurata. Jos olet viheltänyt MM-kisojen neljännesvälierässä pallon pilkulle, ei siinä voi hirveästi saada kuvaa, että tuo on hieno ihminen”, Munukka sanoo.

Kun erotuomaripaita riisutaan, totuus stadionien ulkopuolella voi olla kuitenkin aivan toinen. Esimerkkinä Munukka nostaa esiin juuri Webbin, johon hän törmäsi ollessaan Englannin Valioliigan tuomarien seminaarissa yhdessä suomalaien avustavan erotuomarin Jan-Peter Aravirran kanssa.

”Ei tarvitse yhtään ihmetellä, että Webb viheltää MM-kisoissa ja -finaalissa. Hän on kentän ulkopuolella erittäin mukava ihminen. Tulimme Suomesta, ja hän oli se, joka kutsui meidät pöytäänsä, oli todella ystävällinen ja avulias koko ajan.”

Eivätkä hirveitä vakavikkoja taida olla suomalaisetkaan oikeudenjakajat. ”Kun olemme ennen kautta Turkissa leirillä ja kauden jälkeen pyrimme tekemään yhden reissun poikaporukalla, meillä on siellä kyllä aika hauskaa. Sen verran tulee naurettua, että kotiin saa palata vatsalihakset kipeinä”, Petteri Kari valottaa.

Tästäkin huolimatta elämäntapaviheltäjä Antti Munukka tunnustaa ajattelevansa jatkuvasti, mitä voi tehdä tai miltä voi näyttää, kun on jalkapalloerotuomari. Asema kulkee mukana vuorokauden ympäri. Pubiin Munukka eksyy harvoin, mutta siihen syy eivät ole kaljapäiset kuittailijat.

”Jos joku tulee baarissa juttelemaan, yleensä se on ihan mukavaa. Ja toinen voi todeta, että ei se ollutkaan niin mulkku jätkä.”

Lasse Koistinen muistaa tapahtumat hyvin. Oli 1990-luvun puoliväli, ja Vaasan Palloseuralla oli kotiottelu. VPS sai vapaapotkun rangaistusalueen tuntumasta. ”VPS:n Jyrki Huhtamäellä oli tapana vetää vapareita yläriman kautta sisään”, Koistinen kertoo. ”Tuomaripiireissä siihen varauduttiin parin vuoden ajan siten, että avustava määrättiin vaasalaisten vapareissa päätyyn ja erotuomari otti paitsiolinjan valvontaansa.”

Järjestely oli poikkeuksellinen, mutta sen ansiosta Koistinen pystyi nyt valvomaan maaliviivaa täysin keskittyneenä. Tehovalvonta tuli tarpeeseen. Huhtamäen vapaapotku osui tälläkin kertaa ylärimaan ja kimposi siitä maahan. Kävikö se maalissa? Koistinen nosti lippunsa pystyyn osuman merkiksi. ”Olin sitä mieltä, että pallo kävi juuri ja juuri maalissa”, Koistinen sanoo.

Olosuhteet olivat täysin Koistisen puolella. Hän oli täydellisesti sijoittunut, eikä hänellä ollut muuta valvottavaa. Hänen ainut tehtävänsä oli katsoa, kävisikö pallo maalissa. Hän jopa osasi odottaa pomppua ja nopeaa tilannetta. Lisäksi Koistinen oli pitkän kansainvälisen uran tehneenä avustavana erotuomarina maan huippua tehtävässään. Tämän täydellisemmin tuomaristo ei voi maalitilanteeseen valmistautua.

Silti Koistinen oli tehnyt virhearvion. Totuus valkeni, kun hän katsoi illalla Urheiluruutua. ”Näin tv:stä, että pallo oli puoli metriä maalin sisällä.”

Tuomio oli ollut oikea, mutta marginaali oli paljon suurempi kuin miltä nopeassa tilanteessa oli näyttänyt. ”Sen jälkeen ymmärsin, miten hidas ihmissilmä onkaan”, Koistinen sanoo nyt.

Ihmissilmän hitaudesta maalitilanteissa on saatu muistutuksia tasaisin väliajoin. Jalkapallohistorian kannalta käänteentekevä hetki osui Valioliiga-kaudelle 2004­­–05, kun Manchester Unitedin maalivahti Roy Carroll rähmi Tottenhamin Pedro Mendesin kaukovedon omiin ja kauhoi pallon takaisin peliin metrin verran maalin sisältä. Avustava erotuomari ei ehtinyt nähdä tapahtunutta riittävän hyvästä kulmasta, ja selvä maali jäi hyväksymättä.

Ottelun jälkeen BBC kysyi sivuillaan, pitäisikö jalkapallossa ottaa videoteknologia käyttöön. Kyselyn lähes 80 000 vastaajasta peräti 85 prosenttia oli videoavun kannalla.

Nyt, lähes kymmenen vuotta Mendesin hyväksymättä jääneen osuman jälkeen, heidän toiveensa on toteutunut ­­– tavallaan. Videoita ei vieläkään nähdä tuomariston apuna. Sen sijaan maaliviivatilanteet ratkaistaan Brasilian MM-kisoissa saksalaisen Goal control -teknologian vastuulla. (Valioliigassa maaliviivateknologia oli käytössä jo viime kaudella.)

Tuomarit ovat ratkaisuun enimmäkseen tyytyväisiä siitä. ”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Lasse Koistinen sanoo. ”Kaikki luottavat siihen teknologiaan, mikä helpottaa päätösten myymistä pelaajille.”

Tosin helppoa maalipäätösten hyväksyminen ei ole vieläkään. Kun Karim Benzeman 2­­–0-maali Hondurasia vastaan hyväksyttiin teknologian avulla MM-kisoissa, hondurasilaiset protestoivat äänekkäästi päätöstä vastaan.

Tavallaan purnaamista oli helppo ymmärtää, sillä Benzeman osuma oli juuri sellainen, joka olisi jäänyt paljain silmin hyväksymättä. Pallo ylitti maaliviivan niin niukasti ja nopeasti, että hetken huomaaminen hidastuksestakin vaati tarkkaavaisuutta. Lisäksi pallo oli ylityshetkellä ilmassa, eikä avustavalla erotuomarilla ollut mahdollisuutta ehtiä päätyyn.

Hondurasilaiset protestoivat, koska ennen teknologiaa tilanne ei olisi ollut maali. Avustava erotuomari ei olisi ikimaailmassa voinut liputtaa tästä tilanteesta maalia. Mikäli hondurasilaisten reaktio oli ymmärrettävä, samaa ei voinut sanoa sosiaalisen median käyttäjistä, jotka ryntäsivät joukolla kyseenalaistamaan tuomion.

Kun jalkapallo oli vihdoin, lähes 50 vuotta Geoff Hurstin MM-finaalissa tekemän haamumaalin jälkeen, ratkaissut maaliviivaongelmansa, monien ensimmäinen reaktio oli, että heidän silmiensä täytyi toimia paremmin kuin nykytekniikan.

Tämä kaikki kuvastaa yleisempää ongelmaa, joka leviää varsinkin netissä. Jos tieteen tai asiantuntijan antama vastaus tuntuu oudolta, vian täytyy olla niissä eikä siinä, että omat tiedot olisivat jotenkin väärät tai vajavaiset. Jos maapallo näyttää keittiön ikkunasta litteältä, se ei voi olla pyöreä.

Eri mieltä olevien takamustuntumista huolimatta teknologia oli ottanut jo ottanut yhden riemuvoiton jalkapallokentällä ja toinen oli tulossa. Kun costaricalainen Bryan Ruiz puski ainoan maalin Italiaa vastaan, somen soraäänetkin hiljentyivät. Ruizin osuma oli perinteisempi maaliviivatilanne: pallo kimposi ylärimasta maalin puolelle ja sieltä takaisin kentälle. Hidatuksesta ylityksen näki selvästi, mutta avustava erotuomari olisi tuskin uskaltanut sitä liputtaa – Italian maalivahti Buffon kun olisi ollut pomppuhetkellä juuri hänen katseensa ja pallon välissä. Goal controlilla ei tätä ongelmaa ollut. Teknologia oli voittanut kriitikkonsa 2–0.

Jos kyse olisi vain maaliviivatilanteista, tämän jutun voisi lopettaa tähän. Taustalla on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi tarina. Pian kauden 2004–05 jälkeen jalkapallon kattojärjestöt Fifa ja Uefa tarttuivat kumpikin tahoillaan maalihaasteeseen. Fifa ryhtyi ajamaan hitaasti mutta epävarmasti teknologian asiaa, Uefa taas ajoi pontevasti lisäavustavien (joita tässä jutussa kutsutaan päätyrajatuomareiksi) asiaa.

Päätyrajatuomarit on tuomittu monella suulla epäonnistuneeksi hankkeeksi, koska heiltä jäi suuressa näytönpaikassaan, kahden vuoden takaisissa EM-kisoissa, yksi maali hyväksymättä. Todellisuudessa päätyrajatuomarit saattavat kuitenkin olla yksi tuomarimaailman suurimmista menestystarinoista. Tuon tarinan loppu on silti edelleen avoin, mutta aloitetaan alusta.

Rangaistusalue oli aikojen saatossa muuttunut erityisalueeksi, jossa tuomarit päästivät läpi kovempia kontakteja kuin muualla päin kenttää. Sääntöjen mukaan näin ei pitäisi tapahtua. Jos rike aiheuttaa suoran vapaapotkun muualla päin kenttää, sen pitäisi aiheuttaa rangaistuspotku rangaistusalueella.

Käytännön toteutus oli kuitenkin toisenlainen. Se, mikä sai pillin soimaan keskikentällä, ei välttämättä aiheuttanut tuomareissa minkäänlaista reaktiota boksissa. Ero johtuu pitkälti psykologiasta. Rangaistuspotkulla on todennäköisesti enemmän vaikutusta kuin millään muulla tuomaripäätöksellä koko urheilumaailmassa.

”Baseballin tai kriketin syöttötuomari voi tehdä virhearvion, mutta baseball-matsissa tulee 54 paloa ja krikettipelissä on 40 hilaa, joten yksittäisillä tuomioilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Rugby- ja jenkkifutistuomarit ovat myös erehtyväisiä, mutta kummassakin tehdään enemmän pisteitä kuin jalkapallossa, eikä yksittäisillä päätöksillä ole siksi niin suurta painoarvoa. Lisäksi kaikissa edellisissä lajeissa tuomarit voivat käyttää videoita apuna päätöksenteossaan”, Simon Kuper ja Stefan Szymanski kirjoittavat teoksessaan Soccernomics. ”Jalkapallossa näin ei ole. Ja koska tärkeät ottelut ratkeavat usein maalin erolla, rangaistuspotku yleensä myös ratkaisee pelin lopputuloksen.”

Koska rangaistuspotku oli tuomiona niin kova, erotuomarit halusivat olla varmoja ratkaisustaan viheltäessään pilkun. Useimmissa tilanteissa he eivät olleet varmoja. Joskus kyse oli siitä, että maalin edessä tapahtui liikaa. Kiinnipitämistilanteita meni jatkuvasti läpi kulmapotkuissa. Lisäksi puolustajat olivat vuosien aikana oppineet hyödyntämään käsiään tilanteissa, joita tuomarin silmä ei tavoittanut.

Tämä kaikki muuttui Mestarien liigassa neljä vuotta sitten, kun päätyrajatuomarit otettiin käyttöön. Suurelle yleisölle nämä lisäavustavat esiteltiin maaliviivateknologian vaihtoehtona, mutta hyvin pian selvisi, että ylimääräiset silmäparit pystyvät paljon muuhunkin kuin kalkkiviivan tuijottamiseen.

Päätyrajatuomarien ansiosta tuomaristo oli paljon varmempi maalinedustilanteissa. Yhtäkkiä paatunut käsienkäyttäjä toisen jälkeen jäi kiinni rikkeistä, joita he olivat tehneet rangaistuksetta vuosien ajan. Kehityksen pystyi lukemaan rangaistuspotkutilastoista. Kaudella 2009-10 Mestarien liigassa tehtiin 14 rankkarimaalia. Seuraavalle kaudelle sarjassa otettiin käyttöön päätyrajatuomarit ja pilkkuosumien määrä pomppasi 24:ään. Sitä seuraavalla kaudella Mestarien liigassa tehtiin jo 28 maalia yhdestätoista metristä.

Rangaistuspotkumaalien määrä oli tuplaantunut kahdessa vuodessa. Samaan aikaan kun kannattajat ja toimittajat mutisivat siitä, kuinka vähän hyötyä päätyrajatuomareista oli maalitilanteissa ja miten tyhjänpäivisiä he ylipäätään olivat, ylimääräiset tuomarit olivat alkaneet muuttaa huippujalkapalloa – eikä muutos jäänyt rangaistuspotkuosumiin.

Kahden vuoden pilkkutalkoiden jälkeen päätyrajatuomarit alkoivat toimia kuin peltipoliisit tienvarsilla: he ehkäisivät rikkomuksia. Puolustajat eivät enää kiinnijäämisen pelossa uskaltaneet repiä ja töniä hyökkääjiä entiseen malliin.

Ensimmäiset selvät merkit tästä saatiin kesän 2012 EM-kisoissa, jossa puskumaalien määrä kasvoi käytännössä puolella (17:stä 24:ään) edelliseen turnaukseen verrattuna. Muutos oli valtava, mutta se oli vasta alkua.

Hyökkääjillä oli vihdoin rangaistusalueella käytettävissä se tila, joka heille sääntöjen mukaan kuuluikin, eivätkä he arkailleet käyttää sitä hyväkseen. Kun Bayern München voitti kaudella 2012–13 Mestarien liigan, se teki 16 pudotuspelimaalistaan 11 yhdellä kosketuksella rangaistusalueelta.

Menneellä kaudella Atletico Madrid toimi samoin. Joukkueen 11 pudotuspelimaalista seitsemän syntyi yhdellä kosketuksella rangaistusalueelta (muista maaleista yksi syntyi rangaistuspotkusta ja toinen kahdella kosketuksella rangaistusalueelta). Erityisen merkittävää oli se, mitä tapahtui aivan maalin edessä. Atletico oli tehnyt pudotuspelimaaleistaan viisi maalialueelta, Bayernilla vastaava luku oli peräti kymmenen, joista yksi tosin oli oma maali.

Paitsiosääntö oli aiemmin järjestänyt keskikentän uusiksi, päätyrajatuomarit tekivät nyt samaa maalinedustalle.

Etsiessään ratkaisua epäselviin maaliviivatilanteisiin Uefa oli löytänyt jotain monin verroin parempaa. Maaliviivateknologia tuo turnauksen aikana keskimäärin yhden maalia lisää. Päätyrajatuomareiden vaikutus olisi varovaisesti arvioiden jopa kymmenkertainen.

Tästä kaikesta huolimatta päätyrajatuomareita pidetään edelleen hyödyttöminä. Miksi? Ensimmäinen syy on, että kattojärjestöt tyrivät uudistuksen markkinoinnin ja esittelivät päätyrajatuomarin ennen kaikkea vaihtoehtona maaliviivateknologialle. Samalla he laittoivat tulokkaat sotaan, jota he eivät voi voittaa. Hidas ihmissilmä ei koskaan pysty ratkaisemaan täydellisesti, kävikö pallo nopeassa tilanteessa maalissa vai ei. Jos vastakkain on maaliviivateknologia ja päätyrajatuomari, jälkimmäinen häviää lopulta aina tarkkuudessa.

Uefan ja Fifan epäonnistumisista tekee entistä vakavamman se, että valtaosa päätyrajatuomareiden toiminnasta jää muutenkin piiloon. He avustavat erotuomaria ottelun aikana lukuisissa päätöksissä, mutta he tekevät sen radioyhteyden välityksellä. Avustavien erotuomareiden toimivalta kaupattiin aikoinaan pelaajille erotuomarin ja avustavan neuvotteluina. Päätyrajatuomarit eivät saa samanlaista vetoapua.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää. Jos viimeisen varttivuosisadan sääntö- ja tulkintauudistuksille pitäisi nimetä yhteinen nimittäjä, se olisi katkojen vähentäminen ja lyhentäminen. Paitsiot ovat vähentyneet 2000-luvulla 40 prosentilla, rikkeet lähes 30:lla ja varoituksiakin annetaan arvokisoissa huomattavasti aiempaa vähemmän. Pallopojat pitävät huolen siitä, että peliväline saadaan nopeasti takaisin peliin. Neljäs erotuomari hoitaa vaihdot ja penkit.

Päätyrajatuomarit tukevat tätä kehitystä täydellisesti. Heidän kädessään on kyllä lipputanko ilman lippua, mutta se on vain hätävara. Tuomio kerrotaan mikrofoniin, josta se kulkee saman tien erotuomarin korvanappiin. Kaikki tapahtuu nopeasti ja huomaamattomasti.

Se, miten jouhevasti päätyrajatuomarien apu on mennyt erotuomareille, on osoitus siitä, kuinka kovalla tasolla oikeudenjakajien yhteistyö eurooppalaisissa huippuotteluissa on. Kun uutta tuomarijärjestelmää lanseerattiin, monet pelkäsivät kaaosta, katkoja ja jatkuvia neuvotteluja tuomarien välillä. Jälkimmäinen on toteutunut, tuomarit keskustelevat jatkuvasti toistensa kanssa. Mutta kaaoksesta ei ole tietoakaan ja katkot ovat itse asiassa vähentyneet.

Päätyrajatuomareiden maineen kannalta homma toimii jopa liian jouhevasti. Koska erotuomarit eivät erikseen mene heidän luokseen, suuri yleisö ei koskaan huomaa näiden viestittävän rangaistuspotkusta, ulosajon arvoisesta jälkipelistä tai siitä, osuiko maalivahti palloon ennen kuin se meni päätyrajasta yli.

Kun ihmiset eivät tiedä, mitä päätyrajatuomarit tekevät, näistä tulee helppo maalitaulu. Tuomareita haukutaan aina – jos ei muusta niin siitä, että heitä on kentällä liikaa. Yleinen argumentti siitä, että päätyrajatuomarit eivät tee mitään, perustuu vain ja ainoastaan tietämättömyyteen, mutta se menee heittämällä läpi, koska tietämättömiä on niin paljon.

Ainoa tilanne, jossa päätyrajatuomariin kiinnitetään huomiota, on pallo pomppaaminen maaliviivalle. Näitä tapauksia sattuu ehkä kerran kymmenessä pelissä. Päätyrajatuomari näkee nämä tilanteet oikein 80–90-prosenttisesti, mutta jos kaudessa on toistasataa ottelua, mukaan mahtuu väistämättä yksi tai kaksi tilannetta, jolloin päätyrajatuomari tekee väärän päätöksen. Lopulta nämä tapaukset leviävät kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa ja toimivat ”todisteena” siitä, että päätyrajatuomarijärjestelmä ei toimi.

Jos vertailukohdaksi otetaan vain ja ainoastaan maaliviivatilanteet ja nykyteknologia, kone vie voiton ihmisestä. Päätyrajatuomarit on varustettu samoilla hitailla ihmissilmillä kuin Lasse Koistinen parikymmentä vuotta sitten. Virhearvioita tulee väistämättä ja lopulta joku niistä johtaa siihen, että maali jää hyväksymättä. On todennäköistä, että toinen teknologian hyväksymistä MM-kisamaaleista olisi jäänyt lisäavustavaltakin näkemättä.

Järjestelmässä on kuitenkin kyse paljon muustakin. Todellisuudessa päätyrajatuomarit lisäävät maaleja ja tehokasta peliaikaa ja vähentävät tuomarivirheitä. Maaliviivatilanteet ovat tärkeitä, mutta niin ovat rankkaripäätöksetkin – ja niitä tehdään turnauksissa monikymmenkertainen määrä.

Jos neljän erotuomarin tiimi tekee tämän verran virheitä, kuinka paljon virheitä kuuden tuomarin tiimi tekisi? Paradoksaalista kyllä, vastaus on: huomattavasti vähemmän.

Ymmärtääkseen, miksi päätyrajatuomareista on niin paljon apua, täytyy mennä hetkeksi erotuomarin housuihin. Vastoin yleistä käsitystä valtaosa tuomarivirheistä ei johdu niinkään vääristä tulkinnoista tai puutteellisesta sääntötuntemuksesta, vaan siitä, että tuomari ei nähnyt tilannetta kunnolla ennen päätöksen tekemistä.

Kotisohvalta on helppo katsoa neljännestä kuvakulmasta näytettävää toista superslowmotion-hidastusta ja todeta, että ”eihän tuo ollut rankkari ja minäkin sen näin tästä nyt selvästi”. Erotuomarilla ei ole kuitenkaan käytössään hidastuksia. Hän näkee tilanteen kerran, täydellä nopeudella ja on monesti itse samaan aikaan liikkeessä. Ja toisin kuin hidastusta tiiraava tv-katsoja, hän ei tiedä etukäteen missä ja milloin mahdollinen virhe tapahtuu.

Näissä olosuhteissa päätyrajatuomari toimii kuin hidastus. Hän tuo rangaistusalueen tilanteisiin ylimääräisen (lähi)kuvakulman – ja vielä erittäin hyvän sellaisen. Erotuomarit lähestyvät tilanteita pääsääntöisesti takavasemmalta ja avustavat suoraan oikealta. Lisäavustava katsoo tilanteita suoraan edestä päin, maalin vierestä; siis samoilta seuduilta, mistä ahaa-elämyksen tuovat hidastukset monesti tulevat.

Useimmat päätyrajatuomareita vastustavat kannattavat videotuomareita, mutta käytännössä lisäavustavat ovat niin lähellä videoita kuin ilman teknologiaa vain voidaan päästä. Ylimääräisen silmäparin apu ylettyy lukemattomiin tilanteisiin: Oliko tilanne rankkari vai ei? Rikkoiko hyökkääjä puolustajaa ennen kuin laittoi pallon maaliin? Osuiko pallo hyökkäävän vai puolustavan joukkueen pelaajaan ennen kuin paitsion rajamailla ollut hyökkääjä laittoi sen maaliin?

Vielä konkreettisemman esimerkin lisäavustavien vaikutuksesta saa, kun vertaa tätä ja edellistä MM-turnausta kahden vuoden takaisiin EM-kisoihin. Ero tehdyissä tuomarivirheissä on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että EM-turnauksen erotuomarit olivat eurooppalaisia. (Eurooppalaiset tuomaritiimit ovat vastanneet muun muassa näistä virheistä.)

Keskeisin ero MM- ja EM-kisojen välillä on, että jälkimmäisissä tuomaristolla oli käytössään ylimääräinen silmäpari kummankin maalin takana.

MM-kisat ovat vielä kesken, mutta turnauksen opetus on selvä: maaliviivateknologia toimii, mutta ei lopulta vähennä juurikaan tuomarivirheitä. On melkein ironista, että turnaus, jossa teknologian piti tehdä ylimääräiset tuomarit tarpeettomiksi, on suorastaan alleviivannut heidän tarvettaan – varsinkin kun tekniikka on toiminut täydellisesti.

Vuosikausien jahkailun jälkeen jalkapallomaailman pitäisikin käsittää, että teknologia ei korvaa päätyrajatuomareita sen paremmin kuin tuomarit sitä. Kyse on kahdesta eri asiasta. Jos lisäavustavat korvataan Goal controlilla, jalkapallo menettää vaihtokaupassa paljon enemmän kuin saa.

Uefan puheenjohtaja Michel Platini on päätyrajatuomareiden kannattaja. Jos hänet valitaan Fifan johtoon, lisäavustavien odotettavissa oleva elinaika pitenee huomattavasti riippumatta siitä, kuinka maaliviivateknologia toimii.

Eri asia on, nähdäänkö kumpaakaan koskaan säännöllisesti Suomessa. Kysymys on pitkälti kustannuksista. Maaliviivateknologia on edelleen kallista, eivätkä lisäerotuomaritkaan ole ilmaisia. Esimerkiksi Goal control -tekniikka vaatii 14 suurnopeuskameran asentamisen stadionille. Asennuskustannukset ovat noin 200 000 euroa per areena ja käyttökustannukset noin 3 000 euroa per peli.

Kansallisista sarjoissa maaliviivateknologia on käytössä Euroopassa vain Valioliigassa. Saksassa kahden korkeimman sarjatason joukkueet äänestivät alkuvuodesta teknologiaa vastaan kustannusten takia. Tekniikan käyttöönottoon olisi vaadittu vuositasolla 10–20 miljoonan euron panostusta.

MM-kisatasolla kustannukset eivät ole ongelma. Brasiliassa käytetäänkin maaliviivateknologiaan kisakuukauden aikana yli 2,5 miljoonaa euroa. Se on iso hinta niistä kahdesta tai kolmesta maalista, jotka teknologian avulla saadaan kisoissa varmistettua – mutta toisaalta paljon pienempi hinta siitä, että tuomaristo on vihdoin maaliviivatilanteissa varmempi kuin Tofiq Bahramov lähes puoli vuosisataa sitten Wembleyllä.

Mutta jos maaliviivateknologia hautaa alleen päätyrajatuomarit, sen hinta on kohtuuton.

Päivitys 24.6. kello 16.30. Lisätty Valioliigan ja Bundesliigan tilanteet teknologian osalta.

Hyökkääjä on pallon alapuolella. Hänen ja maalin välissään on vähintään neljä, mahdollisesti viisi vastustajaa. Tilanne ei voi mitenkään olla paitsio. Silti lippu nousee. Tsekkoslovakialaisen Josef Chovanecin Italian verkkoon tekemä tasoitusmaali jää hyväksymättä.

Jos joku luuuli, että kyseessä oli yksittäisen tuomarin yksittäinen erehdys tai MM-kisojen isäntämaan suosiminen, hän oli väärässä. Italia joutui pronssiottelussa itse luokattoman liputtamisen uhriksi, kun Nicolan Bertin puskuosuma tuomittiin paitsioksi. Tuomio on yksi MM-kisahistorian surkeimmista. Bertillä oli matkaa paitsioasemaan ainakin neljä, mahdollisesti jopa viisi metriä.

Jokainen katsoa tilanteen videolta ja todeta, millainen oli linjatuomaroinnin taso maailman huipulla MM-kisoissa 1990.

”Linjatuomariksi joutuminen oli kakkosluokan komennus. MM-finaalissa saattoi olla linjalla mies, joka oli ollut viimeisen vuoden aikana ehkä kaksi kertaa rajamiehenä”, avustavana erotuomarina pitkän kansainvälisen uran tehnyt Lasse Koistinen muistelee neljännesvuosisadan takaista erotuomarimaailmaa.

Arvostuksen puute näkyi suoraan rajamiesten suhtautumisessa tehtäväänsä. Loppuottelussa tämä lönkytteli sujuvasti reilut viisi metriä tilanteen jäljessä. Kun keskittyminen ja rutiini ei ollut huipussaan, rajamiehet olivat alttiita virheille ja puolustajien henkiselle manipulaatiolle. Lippu nousi varmuuden vuoksi, jotta kukaan ei olisi huomannut, ettei tuomari ollut tehtäviensä tasalla.

Eikä tämä ollut vain arvokisojen erikoisuus. Arsenalin manageri George Graham loi 1980- ja 90-luvun taitteessa tehokkaan paitsioansan, joka huipentui siihen, että puolustajat astuivat tilanteen jälkeen askeleen eteenpäin ja nostivat kätensä ylös aina, kun vastustaja oli pääsemässä läpiajoon. Taktiikka toimi luvattoman hyvin. Etenkin kapteeni Tony Adams oli tämän silmänkääntötempun mestari.

”He tekivät sen varmasti satoja kertoja. Tilanne ei ollut lähelläkään paitsiota, mutta koko linja nosti kätensä ylös ja linjatuomari nosti automaattisesti lippunsa – ilmeisesti ajatellen: ’Oho, Tony Adamsilla on käsi pystyssä. Tämä tilanne oli sitten varmaan paitsio'”, Southampton-legenda Matthew Le Tissier muisteli taannoin ESPN:n haastattelussa.

Arsenalin paitsioansa on Englannissa niin kuuluisa, että se on saanut oman kohtauksensa elokuvahistoriassa. Housut pois -leffassa tulevan tanssiryhmän askelongelmat ratkaistaan ottamalla esimerkkiä toisista tykkimiehistä: ”Ajatelkaa Arsenalin paitsioansaa. Lomper tässä on Tony Adams, ok? Kun joku pummi yrittää päästä maalintekoon, me kaikki astumme rivissä eteenpäin ja heilutamme käsiämme kuin keijukaiset.”

Lähihistorian kuuluisin ja paras paitsioansa ei kuitenkaan ole lontoolainen. Se kunnia kuuluu Arrigo Sacchin valmentamalle AC Milanille. Franco Baresin johtama puolustuslinja pelasi tehokkainta paitsioansaa, joka esti vastustajaa pelaamasta palloa linjan taakse. Samalla se antoi Milanille mahdollisuuden nostaa puolustuslinja mahdollisimman ylös ja kaventaa aktiivinen pelialue korkeintaan 30 metrin mittaiseksi. Jos vastustaja halusi saada aikaiseksi hyökkäyksen, sen piti murtaa nopeasti kolme tiivistä pelaajalinjaa.

”Kaiken avain oli mahdollisimman lyhyt joukkue”, Sacchi selittää Jonathan Wilsonin kirjassa Inverting Pyramid. ”Sanoin aina pelaajille, että mikäli matka alimmasta puolustajasta keskushyökkääjäämme oli korkeintaan 25 metriä, kukaan ei pystyisi voittamaan meitä.”

Milanin paitsioansa toimi lopulta liiankin hyvin. Yhdessä vuoden 1990 vähämaalisten – ja surkeasti liputettujen – MM-kisojen kanssa se laittoi liikkeelle sääntömuutoksen, joka jatkuu edelleen.

Edellisestä yhtä suuresta sääntömuutoksesta oli kulunut 65 vuotta. Newcastlen puolustus oli 1920-luvulla luonut paitsioansan, joka toimi niin hyvin, että paitsiosäännön alkuperäinen muotoilu, jonka mukaan hyökkääjän ja maalin välillä piti olla syöttöhetkellä vähintään kolme vastustajaa, muutettiin lopulta muotoon: ”vähintään kaksi vastustajaa”.

Lähes neljännesvuosisata sitten alkanut muutos ei ole ollut yhtä suoraviivainen, mutta se on sitäkin mittavampi. Prosessi jatkuu edelleen ja sen on jo muuttanut kuningaslajia merkittävästi.

Vuonna 1990 paitsiosääntöön kirjattiin lisäys: ”Pelaaja, joka on samassa linjassa viimeistä edellisen tai kahden viimeisen vastapelaajan kanssa, ei ole paitsiossa.” Muutos kuulosti triviaalilta. Tilanteet, joissa pelaajat olisivat täsmälleen samassa linjassa, ovat harvinaisia.

Käytännössä muutos oli perustavanlaatuinen. Lasse Koistinen toteaa tulkinnan muuttaneen koko paitsion filosofian. Linjatuomari ei voinut enää liputtaa varman päälle. ”Paitsiosta tuli rikkomus, jonka piti todistettavasti tapahtua. Ei voinut sanoa, että pelaaja saattoi olla paitsiossa.”

Tosin alusta asti oli selvää, että pelkkä tekstilisäys ei riittäisi. Jotta muutos olisi edes mahdollinen, linjatuomareiden tasoa täytyi nostaa rajusti. Italian MM-kisoissa nähtiin tukuttain järkyttäviä paitsiotuomioita. Ja se mitä Tony Adams sai Arsenal-kollegoidensa avulla aikaan Valioliigassa 1990-luvun aikana oli suora osoitus siitä, että asiat eivät olleet muuallakaan yhtään paremmin.

Ensimmäinen askel tason nostamisessa oli arvostuksen lisääminen. Linjamiehenä toimimisesta tehtiin oma tehtävänsä. Muutos ei ollut pelkästään nimellinen. Linjatuomarit saivat puuttua entistä enemmän esimerkiksi kentällä tapahtuviin rikkeisiin. ”Oikeuksia annettiin enemmän. Erotuomarin piti ottaa avustava enemmän huomioon”, Koistinen kertoo.

Ensimmäiset kansainväliset eli Fifa-linjamiehet nimettiin 1992. Koistinen oli joukossa mukana. Seuraaviin MM-kisoihin valittiin erikseen linjamiehet, joista yksi oli Koistisen kollega Tapio Yli-Karro. Vuonna 1996 linjamiesten nimi muutettiin virallisesti avustavaksi erotuomariksi.

Avustavia koulutettiin enemmän ja paremmin kuin ennen. Tuomareita muistutettiin, että pelkkä paitsioasema ei ollut enää rikkomus. Pelaajan piti osallistua peliin ja juuri kyseessä olevassa tilanteessa – paitsiota ei voinut liputtaa ennakoiden tai takautuvasti. ”Koulutuksissa painotettiin, että jokainen tilanne oli omansa. Sitä ei ollut ennen korostettu”, Koistinen muistelee.

Hiljalleen varman päälle liputtaminen alkoi vähentyä. Se ei kuitenkaan kadonnut täysin. Vuoden 2002 MM-kisoissa Italialta hylättiin turhaan kolme maalia paitsioina. Tilanteet olivat tiukkoja, eikä niiden takana ollut italialaismedian huutamaa salaliittoa. Tuomiot kuitenkin kertoivat, että paitsiotulkinta ei ollut vieläkään valmis.

Se oli kuitenkin muuttumassa valmiimmaksi. Avustavia koulutettiin entistä enemmän odottamaan, että paitsioasemassa oleva pelaaja oikeasti koskee palloon ennen lipun nostamista. Tulkinta oli erityisen hankala vanhemmille erotuomareille, jotka olivat tottuneet vilkaisemaan avustavaan kerran ja kääntäneet sitten katseensa pysyvästi takaisin peliin. Kansallisissa sarjoissa näkee vieläkin tapauksia, joissa peli jatkuu tovin ennen kuin tuomari huomaa liputuksen. Kansainvälisissä peleissä signaaliliput ja tuomariston välinen radioyhteys pitävät kuitenkin huolen siitä, että viesti tuomiosta menee perille mahdollisimman nopeasti.

Paitsion sääntötulkintoja on hiottu käytännössä koko 2000-luvun ajan ja hiotaan edelleen, mutta tuloksia on näkynyt jo kentällä. Valioliigassa paitsioiden määrä on puolittunut 16 vuodessa. Kaudella 1997–98 Valioliigassa liputettiin keskimäärin 7,8 paitsiota per peli. Tällä kaudella luku oli pudonnut 3,9:ään.

Luvut ovat samansuuntaisia muuallakin. Mestarien liigassa liputettiin tällä kaudella 4,4 paitsiota ottelua kohden. EM-kisoissa paitsioiden määrä on laskenut vuoden 2000 turnauksen 7,2:sta kahden vuoden takaisen turnauksen 4,2:een per peli. Käytännössä paitsiot ovat huippupeleissä laskeneet 2000-luvulla 40 prosentilla, seitsemästä paitsiosta neljään per ottelu.

Pidemmällä aikavälillä määrä on laskenut vieläkin enemmän. ”Vuoden 1990 peleissä oli keskimäärin kymmenkunta paitsiota”, Lasse Koistinen arvioi.

Oli aikaväli mikä tahansa, pudostus on ollut merkittävä – mutta vielä merkittävämpää on kentällä näkyvä muutos.

Taktiikkaguru Jonathan Wilson kuuluu nykyisen paitsiotulkinnan vankkumattomiin kannattajiin. Hän kirjoitti vuonna 2010 Guardianissa uuden tulkinnan olevan aliarvostettu ja suorastaan nerokas.

”Kun joukkueet eivät voi käyttää paitsioansaa, ne puolustavat syvemmällä. Samalla tehokas pelialue kasvaa. Tämän tuloksena pelaajien koolla on vähemmän väliä ja taito on päässyt taas kukoistamaan. Barcelonan ja Espanjan menetyksen arkkitehteja ovat pienet, taitavat keskikenttäpelaajat, joiden olisi pitänyt kuolla sukupuuttoon jo pari vuosikymmentä sitten.”

Wilsonin sanoja ymmärtääkseen pitää muistella, mihin suuntaan jalkapallo oli menossa. Paitsioansat olivat kaventaneet aktiivisen pelialueen huippuotteluissa pahimmillaan 30 metriin, ja vielä vuosituhanteen vaihteessakin huippupelaajien prototyyppejä olivat Patrick Vieiran kaltaiset fysiikkahirmut.

Nyt monet maailman huippupelaajista ovat korkeintaan 170-senttisiä. Lisäksi kolmen linjan kokoonpanoista (4-4-2) on tullut neljän linjan (4-2-3-1) kokoonpanoja. Paitsiotulkinnat ovat vaikuttaneet merkittävästi kumpaankin asiaan. Todennäköisesti koko pallonhallintapelin kulta-aika olisi jäänyt koittamatta ilman sääntömuutoksia, joista nykypaitsio on yksi merkittävimmistä.

Tämä on mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paitsiosääntö luotiin alun perin 1860-luvulla juuri tuloaan tekevän syöttöpelin ”suojaksi”. Käytännössä sääntöjen laatijat halusivat estää jalkapallon muuttumisen flipperiksi, jossa joukkueet potkisivat pitkää palloa maalin eteen parkkeeranneille hyökkääjille. Sääntö onnistui tässä, mutta sen sivutuotteena syntyi pelialuetta ahmiva paitsioansa.

Wilsonista on mahtavaa, että nykytulkinta vaikeuttaa merkittävästi sekä pitkien pallojen pelaamista että paitsioansoja. ”Kukaan, ei edes George Graham, ei mene otteluun ajatellen ’Voi kun tänään olisi paljon hyviä paitsioita’. Se, että puolustajat on pakotettu puolustamaan – vartioimaan, blokkaamaan, katkomaan ja taklaamaan – on väistämättä hyvä asia.”

”Maailmassa on edelleen toimittajia, valmentajia ja faneja, jotka ihmettelevät, mitä puolustajan pitäisi muka tehdä tilanteessa, jossa hän ennen vain otti askeleen eteenpäin ja yritti jättää vastustajan paitsioon. Hänen pitäisi ihan oikeasti kamppailla pallosta. Miksi ihmeessä puolustajien pitäisi antaa vain astua tilanteesta pois? Se, että he saivat tehdä niin 80 vuoden ajan, ei tee siitä heidän jumalaista synnynoikeuttaan.”

Mielenkiintoisen koko kuviosta tekee se, että suuri paitsiomuutos on osa vielä suurempaa muutosta. Vuoden 1990 MM-kisojen jälkeen Fifa alkoi viedä jalkapalloa tietoisesti hyökkäävämpään ja soljuvampaan suuntaan. Voitosta annettiin kolme pistettä entisen kahden sijaan, eikä maalivahti saanut enää ottaa hänelle syötettyä palloa käsiinsä.

Seuraavissa MM-kisoissa erotuomarit raivasivat kovalla kädellä ja punaisilla korteilla takaapäin tehtyjä taklauksia. Jalkapallosta oli tullut suurta ja rahakasta viihdettä. Tv-sopimusten arvot kasvoivat kohisten, eikä suurimpien tähtien terveyttä haluttu vaarantaa tappotaklauksilla.

Kortti- ja vaparitalkoot jatkuivat pitkälle 2000-luvulle saakka, mutta viimeisen vuosikymmenen ajan rikemäärät huippuotteluissa ovat olleet jyrkässä laskussa. Kun vuoden 2004 EM-kisaotteluissa oli keskimäärin 38,7 rikettä, kahden vuoden takaisessa turnauksessa niitä oli enää 28,6. Luvut ovat hyvin samansuuntaisia esimerkiksi Mestarien liigasta, jossa oli tällä kaudella 27,5 rikettä per ottelu.

”Säännöillä on pyritty ohjaamaan peliä siihen suuntaan, että pallo olisi mahdollisimman paljon pelissä. Jos vain mahdollista, pelin annetaan käydä”, Palloliiton erotuomaripäällikkö Johan Holmqvist sanoo.

Katkoja on vähennetty ja lyhennetty monin tavoin. Neljäs erotuomari nopeuttaa vaihtoja ja vähentää vaihtopenkkien komentamiseen menevää aikaa. Pallopoikien määrän lisääminen pitää huolen siitä, että sivurajaheittoja ei tarvitse odottaa. Tuomariston välinen radioyhteys on puolestaan käytännössä lopettanut tuomareiden väliset kasvokkaiset neuvottelut.

Lisäksi tuomarit ovat vähentäneet pelaajien puhuttelua eli sitä, että he viheltäisivät pelin poikki ja ripittäisivät rikkojaa puolen minuutin ajan kaikkien muiden seuratessa sivusta. Sen sijaan he puhuvat pelaajille aiempaa enemmän ottelun aikana. Arvokisatilastojen mukaan tuomarit ovat vähentäneet myös korttien antamista, mutta kansallisten huippusarjojen tilastot eivät täysin tue tätä havaintoa.

Varmaa joka tapauksessa on, että soljuvuutta on lisätty vihellettyjä rikkeitä ja paitsioita vähentämällä. Rikkeet ovat vähentyneet sarjasta ja turnauksesta riippuen 25–30 prosenttia. Ennen kuin tästä vedetään johtopäätös, että joka neljäs rike menee nykyään rangaistuksetta läpi, pitää ottaa huomioon, että kyse on nimenomaan vihelletyistä rikkeistä ja tuomituista paitsioista.

Hyödyn käyttö on lisääntynyt valtavasti viimeisen 10–15 vuoden aikana. Samalla tavalla kuin avustavat erotuomarit odottavat, että paitsioasemassa oleva pelaaja varmasti pelaa palloa, erotuomari odottaa, voisiko palloa hallitseva joukkue jatkaa hyökkäystään rikkeestä huolimatta. Soljuvuuteen pyrkiminen tarkoittaa, että hyötyä käytetään huippupeleissä melkein aina kuin se vain on mahdollista.

Kyse on myös tulkinnoista ja ennen kaikkea siitä, että varman päälle viheltämistä ja liputtamista ei enää hyväksytä. Rikkeiden määritelmät eivät ole muuttuneet 1990-luvulta yhtä paljon kuin paitsio, mutta esimerkiksi käsivirheitä vihelletään nykyään huomattavasti vähemmän kuin aiemmin.

Näiden kaikkien seikkojen yhteissummana huippujalkapallo-ottelusta on karsittu 2000-luvulla yli kymmenen rikettä ja keskimäärin kolme paitsiota per peli. Kun ottaa huomioon, että vapaapotkun antamiseen menee yleensä 20–30 sekuntia, pelkästään rikevihellyksiä ja paitsioliputuksia karsimalla on lisätty tehokasta peliaikaa noin viidellä minuutilla per peli.

Jos meidän on uskominen vanhaa sanontaa, jonka mukaan erotuomari on sitä parempi mitä vähemmän hän ottelussa näkyy, tuomarit ovat parempia kuin koskaan. Avustavat erotuomarit ainakin ovat – ihan tilastollisestikin. Vaikka he liputtavat vähemmän paitsioita kuin aikaisemmin, he osuvat aiempaa useammin oikeaan. 1990-luvun turhaan paitsioina hylätyt maalit alkavat olla taakse jäänyttä elämää. Vuoden 2010 MM-kisoissa avustavat hylkäsivät paitsioina 13 maalia – kaikki oikeita päätöksiä.

Tämä on kehityksen kannalta ehkä kaikkein tärkein luku. Toimiva oikeusjärjestelmä ei tuomitse syyttömiä – tosin se voi joskus päästää syyllisen menemään, jos näyttö ei ole varma. Tietyllä tavalla 20 vuoden takainen asetelma kääntyikin vihdoin Etelä-Afrikan kisoissa uusiksi. Turhaan hylättyjen maalien sijaan viime MM-kisoissa hyväksyttiin kolme maalia, jotka olisi pitänyt hylätä paitsioina. Kolme maalia voi kuulostaa paljolta, mutta kun otetaan huomioon turnauksen maalimäärä (145) ja hylättyjen paitsiomaalien määrä, selviää, että avustavat olivat maalitilanteissa 98-prosenttisesti oikeassa.

Tähän olisi hyvä lopettaa. Todeta, että paitsiosääntö on nerokas ja sen valvominen on lähes mestarillisella tasolla. Oikeasti tarina ei ole kuitenkaan ohi. Paitsiosäännön tulkintoja on teroitettu entisestään, ja viimeistään MM-kisojen myötä uudet tulkinnat on tarkoitus iskostaa jalkapalloilevan maailman tajuntaan.

”Monella on oma ajatus siitä, mitä peliin vaikuttaminen, vastapelaajaan vaikuttaminen tai paitsioasemasta hyödyn saaminen tarkoittaa. Ne on kuitenkin määritelty selvästi säännöissä”, Johan Holmqvist huomauttaa.

Määritelmät ovat olemassa tosiaan olemassa, eivätkä ne ole tekstin tasolla monimutkaisia. Itse asiassa ne ovat nyt selkeämpiä kuin koskaan. Peliin vaikuttaminen tarkoittaa palloon koskemista. Vastustajaan vaikuttaminen on näkökentän peittämistä tai pallosta kamppailua. Edun saaminen paitsioasemasta puolestaan tarkoittaa sitä, että pelaaja saa pallon kimmokkeena maalivahdin torjunnasta, vastustajasta tai maalikehikosta.

Paitsiosääntö on juuri nyt selvempi kuin se on ollut sitten 1990-luvun alun. Samalla sen tuomitseminen on kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan, sillä tulkinnassa – kuten monessa muunkin säännön kohdalla – mennään nyt pelaajan tarkoitukseen. Mikä oli puolustajan tarkoitus, kun pallo osui häneen?

Avustava erotuomari ei voi joka tilanteessa nähdä, pelaako puolustaja palloa tarkoituksellisesti vai kimpoaako se hänestä. Tai jos kyseessä on kimmoke, onko se peräisin puolustavan vai hyökkäävän joukkueen pelaajasta. Hyökkääjästä tullut kimmoke aloittaisi uuden paitsiotilanteen, puolustajasta tullut jatkaisi vanhaa.

Juuri tällaisissa tilanteissa tarvitaan tuomariston yhteistyötä. Erotuomarit ovat jo aiemmin laskeneet avustavan lipun, jos pallo on jäänyt turvallisesti puolustavalle joukkueelle. Jatkossa laskettuja liputuksia tulee entistä enemmän, ainakin silloin jos tuomaristolla ei ole käytettävissä radioyhteyttä, jonka välityksellä erotuomari voisi nopeasti kertoa, että kyse oli puolustajasta tulleesta kimmokkeesta.

”Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat tilanteet loppuun asti eli lopettavat pelaamisen vasta vihellykseen – eivät esimerkiksi liputukseen, jonka erotuomari voi laskea”, Holmqvist sanoo.

Haaste on jälleen suuri, mutta jos uusi tulkinta saadaan vietyä kisoissa onnistuneesti käytäntöön, paitsiosäännön varttivuosisadan mittainen remontti voi olla ohi – ainakin hetkeksi.

Niille jotka haluavat opetella uuden paitsiotulkinnan, Jalkapallolehti suosittelee tätä opetusvideota. Video kestää kuusi minuuttia, ja sen katsomisen jälkeen pystyy aika hyvin erottamaan kimmokkeen pallon pelaamisesta. http://www.palloliitto.fi/palloliitto/erotuomaritoiminta/koulutus/saantomuutokset-2014