Juuri ennen kuin juna saapuu Kokkolan asemalle, näkyy ikkunasta golfkenttä.  Alitajuisesti näkymä muovaa kaupunkiin ensimmäisiä kertoja matkustavan ennakkokäsityksiä. Syntyy kuva varakkaasta, sivistyneestä ja kulturellista kaupungista. Sitä Kokkola tietyllä tavalla onkin. On kaupunkikarnevaali Venetsialaiset, kävelykatu ja kahvilakulttuuria. On Suomen toiseksi suurin jalkapallon junioriturnaus, Kokkola Cup. Kaunis kesäkaupunki, kuten valtaosa maamme kaupungeista. Ja kuten kaikissa sisällöltään suurissa kaupungeissa, vesi halkaisee keskustan. Thames, Hudson, Elbe ja Sunti.

Tällainen kuva Kokkolasta on kuitenkin tarkasti ja harkiten rajattu. Puuttuu yliopistokaupungin ilme ja henki. Vajaan 50 000 asukkaan kaupungissa on rajoitetusti toisen asteen jälkeisiä koulutusvaihtoehtoja, ja moni muuttaa opiskelujen perässä muualle. Kokkolan väestöjakauma ei noudata koko maan trendiä, vaan 20–24-vuotiaita ja 25–29-vuotiaita on vähemmän kuin teini-ikäisiä. 120 kilometrin päässä sijaitsevassa 67 000 asukkaan Vaasassa on nuoria aikuisia kaksi kertaa niin paljon kuin Kokkolassa, 61 000 asukkaan Seinäjokeen ero on vielä suurempi.

Suntikin on todellisuudessa merensalmi, joka on maan kohoamisen myötä paikoittain vain pahainen oja. Vuoteen 2030 mennessä sitä ei välttämättä enää ole, ja 25–29-vuotiaat ovat kaupungin pienin ikäryhmä, jos eläkeikäiset jätetään pohdinnan ulkopuolelle.

Jalkapallolle Kokkolan maaperä on kuitenkin ollut otollinen kasvualusta. On puuttunut se suomalaisista kaupungeista puuttuva ”sademetsäilmiö”, jossa korkeimmalle kasvanut jääkiekko vie valtaosan valosta, ja muut lajit jakavat pohjakasvillisuutena lopun valon keskenään. Kokkola on ollut kansainvälinen, on ollut venäläistä ja ruotsalaista miehitystä. Väestö suomalaistui vasta 1900-luvun alussa. Toisaalta jääkiekon luonnottoman kasvuspurtin aikana 1960- ja 70-luvuilla Kokkolassa jalkapallo eli kulta-aikaansa. Sekä GBK että KPV pelasivat ajanjaksona SM-sarjaa, ja vuosikymmenten taitteessa KPV otti neljä mitaliakin. Vuoden 1969 Suomen mestaruus on edellinen Pohjanmaalle, Helsingin ohella nykyisen edustusjalkapallon polttopisteeseen, tullut mestaruus.

Tähän on kuitenkin tulossa muutos, sillä kaksi kertaa viimeisen 20 vuoden aikana konkurssiin mennyt Kokkolan Hermes sai Jääkiekkoliiton lisenssikomitealta ”villin kortin” Mestikseen, erotuttuaan edukseen muun muassa taloudenhoidossa. Toki Mestistä on pelattu Kokkolassa ennenkin, mutta kaikkein parhaimman kasvun hetken valo on nyt suuntaamassa toisaalle. Onneksi sekä KPV että GBK ovat projektikehissään taas siinä vaiheessa, jossa seuraavan askeleen kipuaminen on mahdollista.

Kuluvalla kaudella näkyvimmin tervatynnyrilogoa kansalliseen tunnettavuuteen on vienyt kaupungin vihreä puoli, KPV. Suomen cupissa kaatui Jaro puhtaasti 3–0, ja tie päättyi vasta kun KPV oli pakottanut HIFK:n jatkoajalle.

”Varsinaisen peliajan tulos oli hyvä, mutta esitykseen ja varsinkaan pallolliseen pelaamiseen emme voi olla tyytyväisiä”, niputtaa kotikaupunkiinsa liigakierrokseltaan palannut Patrick Byskata.

Byskata on yksi seuran tekemistä jalkapalloa seuraavan yleisön huomion kaappaavista hankinnoista, ja yksi joukkueen ammattilaispelaajista. Yhteensä KPV:ssa on 6–8 ammattilaista, jotka panostavat täysipäiväisesti jalkapalloon ja harjoittelevat kahdesti päivässä. KPV on aloittamassa uuden omistajansa Matti Laitisen johdolla projektin, jonka tavoitteena on nousu Ykköseen tämän kauden päätteeksi, ja Veikkausliigaan vuonna 2018.

”Tavoitteet ovat tulleet selkeästi seurajohdolta, ei ole tarvinnut joukkueen kanssa erikseen sopia. Onhan se selvä asia, ettei esimerkiksi minua ja  Dawdaa (Bah) tuotu tänne Kakkosta pelaamaan”, kertoo Byskata viitaten toiseen paluumuuttajaan, Dawda Bah’an.

Projektit muutaman vuoden sykleillä ovat olleet KPV:n tunnusmerkki. Pari vuotta hiljaiseloa, sitten muutaman vuoden panostus, joka kulminoituu täsmällisiin aikaraameihin asetettuihin tavoitteisiin – ja sen jälkeen ollaan taas kiertokulun vaiheessa yksi. Vuonna 2007 peräsimeen tuotiin  Hannu Touru, joka julisti mediassa, että KPV:n tavoite on mennä ”kliffalla pelillä liigaan”. Tuloksena oli 10. sija neljän pisteen kaulalla putoamiseen.

Tilalle tuli Jarmo Korhonen ja hiljaiselo, kunnes 2009 joukkuetta veikattiin putoamaan, mutta se meinasikin mennä tiiviillä pelillä liigaan. Korhonen sai lähteä kauden 2010 jälkeen, kun rahahanat sulkeutuivat ja sen myötä täyspäiväistä valmentajaa ei enää haluttu. Tuli putoaminen ja pari rauhallisempaa kautta, kunnes teollisuusputkia rakentavalla ja asentavalla yrityksellään rikastunut Laitinen kiersi hanat taas auki.

KPV:n peleissä 15 vuotta käynyt Joni Huhtala tunnistaa kuvion, mutta kehuu samalla Laitisen vaikutusta seuralle:  ”Kyllä tässä pitkästä aikaa on positiivisin mielin ennen kauden alkua. Nyt on tekemisen meininki, materiaalista jo näkee, että panostetaan tosissaan.” Huhtala kertoo, että kuluneiden ”hiljaisten vuosien” aikana kannattajatoimintakin on hiljentynyt, kun seurallakaan ei ole ollut mitään suuntaa. Silti kuluvan projektin pitkäjänteisyys huolestuttaa.  ”Jos panostetaan, ja ei tapahdu mitään, niin mitä sitten?”

Kentällä panostusten muuttamisesta tuloksiksi vastaava Byskata ymmärtää, että omistaja haluaa rahoilleen vastinetta: ”Kun satsataan, pitää tapahtua. Onhan se ihan selvää. Tietenkin jollain aikavälillä omistajan pitäisi jäädä toiminnasta nollille.”

Jalkapalloa yksi pelin vaihe kerrallaan elävä Byskata ei myöskään ole huolissaan Laitisen projektin pitkäjänteisyydestä. ”Kyllä Matti on aloittamassa nimenomaan pidemmän projektin, halu päästä siihen mukaan oli yksi syy tänne tulemiseeni. Nyt kehitetään jotain uutta, tulee KPV-tv ja muuta sellaista.”

Seuran rakenne ja jatkuvuus on kiistämättä ollut löyhää viime aikoina, kuten nollasta sataan -sykleistä näkee. Korhosen  projektin taustahenkilöt Hannu Ritola, Risto Pouttu ja Pekka Kuusela eivät vaikuta enää millään tavalla seurassa. Se, jolla on rahat, päättää. HIFK-ottelun ottelulehtisen pelaajalistassa pelaajien jälkeen ensimmäinen nimi oli ”Manageri Matti Laitinen”, vasta sen jälkeen tulivat valmennus ja muut taustahenkilöt.

”Matin titteli pitäisi olla presidentti. Olisi hienoa olla harvoja suomalaisia seuroja, jolla on presidentti”, heittää Byskata. Tarinoiden mukaan Laitinen päättää seurassa tällä hetkellä kaikesta. Neuvoja kuunnellen, mutta silti.  ”Kunhan ei puutu valmennuksen asioihin”, toivoo Huhtala.

Kun toimistolla ei ole ollut selkeää jatkuvaa linjaa viime vuosina, ei sellaista ole välittynyt kentällekään. Korhosen tiiviiseen puolustuspeliin perustuneen pelitavan jälkeen selkeää pelillistä identiteettiä ei ole ollut.  Taktiikka on vaihdellut pitkälti sen mukaan, millä pelipaikalla seuraan vuonna 2011 palannut Henri Myntti on pelannut. Nyt sekä Byskatan että Huhtalan mielestä pelissä on idea. ”Ainakin harjoituspeleissä on pyritty pelaamaan ihan alhaalta asti. Esimerkiksi viime kaudella maalit tehtiin lähinnä erikoistilanteista, nyt treenimatseissa niitä on tullut myös pelitilanteista”,  kuvaa Huhtala.

Byskata tunnustaa havainnon oikeaksi, mutta toppuuttelee, ettei KPV ole mikään yhden totuuden joukkue.  ”Toki pidempiäkin syöttöjä laitetaan jos tilanne sitä vaatii”, avaa pitkään pelipaikkaa ulkomailta etsinyt Byskata. ”Yritämme myös liikkua vastustajaa enemmän ja paremmin. Itse haluan olla mukana jokaisessa hyökkäyksessä, ja vastustajat varmasti huomaavat tämän pian. Silloin tärkeäksi muodostuu juuri liikkeet, tilanteko toiselle ja liike siihen tilaan”, Byskata jatkaa.

Muunlaista peliä KPV:n on turha pelatakaan, mikäli se haluaa maksimoida vahvistustensa vahvuudet pelissään. Sen myöntävät oma-aloitteisesti sekä Byskata että Huhtala. Esimerkiksi HIFK-ottelussa KPV:n alaspäin osoittavassa keskikentän kolmikossa pohjalla aloitti Byskata, ja ylempänä Bah yhdes sä SJK:sta palanneen Aki Sipilän kanssa.

Täysin heitteillä ei Palloveikkojen identiteetti kuitenkaan ole. KPV on tuottanut leimallisesti tietynlaisia pelaajia historiansa aikana. Usein kokkolalaisia pelaajia hankkineet seurat ovat kuvailleet hankintojansa periksiantamattomiksi tai brittityyppisiksi taistelijoiksi. Koko aikuisikänsä KPV:ta seurannut Joni Huhtala tunnistaa muotin.
”Ei KPV:ta varmaan koskaan ole mistään taitofutiksesta tunnettu. Jos mietitään meiltä isommille kentille lähteneitä pelaajia, Uusimäen Tuomasta, Hakalan Jukkaa ja Kalliokosken Nikoa, niin kaikki ovat olleet kovia työntekijöitä ja kovaluisia taistelijoita”, sanoo Huhtala, ja muistaa mainita säännölle poikkeuksen Petteri Forsellin muodossa.

Nykyjoukkueessa brittityyppisiä pelaajia on vähemmän. Parhaiten ”kpvläistä” pelaajatyyppiä edustaa ”Silppuri”-lempinimellä tunnettu Sipilä. Hän tuo katsojan mieleen vanhan kauko-ohjattavan auton, joka pystyi jatkamaan matkaansa ihan sama miten päin se sattui maahan putoamaan. Byskata, Bah tai vaikkapa Jarosta tuttu Akil DeFreitas edustavat kirveellä tehdyssä jaottelussa enemmän sitä taitofutista kuin taistelua. Brittipelaajat ovat ainakin nimellisesti naapurissa ”Marianne”-paidassa.

Tilanne on sikälikin paradoksaalinen,  että GBK tunnettiin kokkolalaisen runkonsa lisäksi 2000-luvulla pitkään brassivahvistuksistaan, ja sitä ennen venäläisistä pelaajista. Molemmat ovat stereotyyppisesti tunnettuja taitofutiksesta. Nyt joukkuetta luotsaa 32-vuotias amerikkalaispuolustaja Chris Corcoran, ja avainpelaajiin kuuluvat muiden uassa VPS:n liigajoukkueesta muistettavat vahvat kamppailijat Lawrence Smith ja Ville Luokkala.
Kiusaus nostaa varsinkin Luokkala tikunnokkaan esimerkiksi on kova. 26-vuotias keskikenttäpelaaja on KPV:n kasvatt i, ja sujahtaa pelaajana ”KPV-muottiin” varsin vaivattomasti, reunoja myötäillen.

Ville Luokkala ei halua vastata kysymykseen ”miksi ei KPV?”, vaan kääntää sen muotoon ”miksi GBK”.  ”Valitsin GBK:n koska halusin löytää itseni uudelleen pelaajana. GBK:ssa on sellainen ilmapiiri, ja pelaamme sellaista jalkapalloa, että tämä on mahdollista”, kertoo Luokkala.

Mikään salaisuus ei ole, että Hakassa viime kaudella pelannut keskikenttäpelaaja neuvotteli myös kasvattajaseuransa kanssa. Valinta kohdistui kuitenkin naapuriin, josta voidaan päätellä, että myös ”Gebiksellä” on Kakkosen tasolle kohtalaiset resurssit. Joukkueessa on tällä hetkellä Luokkalan mukaan 3–4 ammattilaista. Marianne-paitojen kohdalla vakaan talouden alkulähdettä on vaikeampi jäljittää, mutta yleisen käsityksen mukaan taustalla on yhdistelmä rakennusyhtiö NSA Bolagenia ja pienempiä yksityisiä sponsoreita. Jonkin verran kysymyksiä on herättänyt myös GBK:n järjestämän Kokkola Cupin tuottojen jako, mutta seurasta on vakuutettu, että tuotot menevät juniorityön tukemiseen.

Joka tapauksessa GBK:lla on kasassa Kakkosen tasolle hyvä joukkue. Liigapelejä joukkueesta löytyy melkein 200 kappaletta, ja riveissä on monien arvioiden mukaan lohkon viime kauden paras puolustaja Jussi Roiko sekä hyökkääjä Tom Melarti.

Seura ei paikalliskilpailijastaan poiketen ole tullut ulos minkään tavoitteen kanssa, eikä menestymistavoitteista halua puhua myöskään Luokkala.  ”Meillä on tavoitteena se, että meillä joukkueena on joka päivä hyvä olla yhdessä. Se, että jokaisessa treenissä ja pelissä olisi hyvää tekemistä, ja jokainen laittaisi kaikkensa siihen.”

Myös kannattajapuolella ollaan tavoitteiden kanssa varovaisia.  Ehkä siksi, että turhien huuteluiden välttäminen on ollut seuran ja joukkueen tapa, ja nykyään taas katsomossa vaikuttava Tommy Sundfors oli kausina 2011 ja 2012 mukana joukkueen jäsenenä, huoltajana. ”Joukkueen runko on ja valmennus on pysynyt kasassa viime kaudesta, ja kun runkoa ja pelaajistoa katsoo niin mikä tahansa on mahdollista”, muotoilee Sundfors ja lisää, ettei panisi nousua pahakseen.

”Vähintään on oltava KPV:n edellä”, vaatii kolmannen polven GBK-kannattaja Sundfors ja muistuttaa, että muutaman vuoden takainen pikkuveliasetelma on ohi ja että GBK on nyt useana vuonna sijoittunut taulukossa kokkolalaisista korkeammalle.

Huolimatta ”kaikkensa likoon laittamisen” retoriikasta ja jenkkivalmentajasta, ei GBK ole kääriytymässä Englannin lippuun jalkapalloilullisesti. Joukkue pelaa 4-4-2 -systeemillä, mutta keskikenttä on timanttimuodossa, ja pelaajilla on kykyä ja vapauksia liikkua muodossa. Tarkoitus ei myöskään ole kiskoa pitkää palloa pitkälle hyökkääjälle, joka liippaa sen päällään linjan taakse nopealle hyökkääjälle.

”Kyllä me ihan jalkapalloa yritetään pelata”, naurahtaa Luokkala ja jatkaa: ”Tavoitteena on olla aktiivinen, muuntautumiskykyinen ja tehokas joukkue. Meillä on taitavia pelaajia ja hyviä pelaajatyyppejä, pystymme pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin, mutta pystymme tarvittaessa ylittämään myös useampia linjoja kerrallaan pidemmillä syötöillä.”

3-vuotiaana ensimmäisiin GBK:n harjoituksiin mennyt ja kaupungin seurojen vuorovaikutusta läheltä seurannut Sundfors haastaa väitteen KPV- ja GBK -”muoteista”. ”Ehkä GBK:lla on ollut taitavempia pelaajia, kuten Sebastian Mannström, mutta samat valmentajat ovat pitkälti vaikuttaneet molemmissa seuroissa, joten aika samasta muotista Kokkolan kasvatit tulevat seurasta huolimatta.”

Jos GBK:n tavoitteena on ollut välttää turhia paineita ja huomiota, on se onnistunut siinä hyvin. Joukkue on selvinnyt talvesta aika vähällä mediahuomiolla ja ennakkohypellä. KPV on johtanut kirijoukkoa Suomen jalkapallon kärkikaartiin tuulenhalkaisijana toimien, ja GBK on seurannut vaivattomasti perässä energiaa säästäen ja vähän huomiota itseensä vetäen.

GBK on taistellut samoista pelaajista äänekkään naapurinsa kanssa, ja voittanutkin ainakin yhden taistelun. Se on pelannut treenipeleissä 0–0-tasurin Jaron kanssa, voittanut Ykkösen AC Oulun 3–0 ja murskannut saman lohkon Kerho-07:n peräti 8–0.  Luokkalan mukaan seurassa mennään vuosi kerrallaan, eikä mitään pitkän ajan tähtäintä tai aikaraamia nousulle ole myöskään asetettu.

Edellinen kolmivuotissuunnitelma päättyi 2012, kun Jozef Lomskin viimeinen kausi päävalmentajana ei tuottanut toivottua nousua kahden kakkossijan jatkoksi. Kaikesta huokuu, että nousu otettaisiin myös kaupungin raidallisella puolella iloiten vastaan. Talous on vakaa, valmennus innostunutta ja joukkueen ikärakenne hyvä. GBK:ta johtaa seuran hallitus, jossa vaihtuvuus on ollut vähäisempää kuin aidan toisella puolella.

Sattumalta tai vahingossa ei kukaan kuitenkaan nykyisellä sarjasysteemillä Kakkosesta ylöspäin nouse. Pohjoislohko on tällä kaudella poikkeuksellisen kova , varsinkin nousua tavoittelevalle joukkueelle. Kokkolalaisten lisäksi ikuisesti ylöspäin pyrkivät AC Kajaani, OPS ja FC YPA löytyvät samasta lohkosta. Jo pelkkä lohkovoitto vaatii ilman muuta nappikautta, ja senkin jälkeen nousun edessä voi olla vielä esimerkiksi Esportin monitoimihallin kokoinen este.

Leikitellen voisi todeta, että paras mahdollisuus kokkolalaiselle jalkapallolle siepata kuolevan valon viimeiset säteet olisi tehdä yhdistelmäjoukkue. Se olisi heittämällä paperilla  Kakkosen kovin. Harvasta saman suuruusluokan kaupungista tulee kahta tasavertaista vähintään Ykkösen tasolle pyrkivää seuraa. Kotka, Rauma ja Mikkeli luottavat kaikki yhteen seuraan, kantapään kautta käynyttä opetusta ei siis kauhean kaukaa tarvitse lähteä etsimään.

Eivätkä yhdistymispuheet mitään leikinlaskua Kokkolassa olekaan. ”Kyllä huhuja aina silloin tällöin kuulee, pari vuotta sitten puheet olivat ehkä voimakkaammat. Nyt suunnitelmat taitavat olla toistaiseksi haudattu kun Laitisen Matti lähti KPV:n taustalle”, sanoo Joni Huhtala.

”Tasaisin väliajoinhan puheet ovat esillä. Nyt on hiljaisempaa, mutta jos kumpikaan ei nouse parin vuoden sisällä niin eivätköhän puheetkin taas herää”, myötäilee Sundfors.

Toistaiseksi yhdistymiselle jarruna ovat toimineet Sundforsin arvioiden mukaan vanhemman sukupolven perinnetietoiset seuraihmiset. Kovin kaukana toisistaan eivät seurat kuitenkaan ole, sillä mitään suurta vastakkainasettelua värien välillä ei Keski-Pohjanmaan helmessä esiinny. Siirrot kaupungin sisällä ovat kevyesti ennemmin sääntö kuin poikkeus, ja esimerkiksi GBK:n avauksesta melkein puolet on jossain vaiheessa edustanut myös KPV:tä. Vastavuoroisesti taas KPV:n päävalmentajan  Antti Ylimäen poika pelasi vielä viime vuonna GBK:n edustusjoukkueessa.

”Itse olen kaksikielinen, pelannut molemmissa joukkueissa, ja ollaan hyviä kavereita GBK:n jätkien kanssa”, tiivistää Patrick Byskata pelaajien tunnelmat.

Myös kannattajat ymmärtävät, ettei pienessä kaupungissa ole varaa pitää vihaa.  ”Pelaajien välillä vastakkainasettelua ei juuri ole, kannattajien välillä enemmän”, kertoo KPV-henkinen Huhtala.

”Kymmenen vuotta sitten vastakkainasettelua oli enemmän. Aluksi siirrot paikalliskilpailijaan ihmetyttivät, nykyään ymmärrän täysin, että pelaaja pelaa kotikaupungissaan siellä, missä se on kehityksen kannalta parasta”, komppaa Sundfors.

Sundfors muistuttaa tiettyjen seuraikonien olemassaolosta. ”Totta kai on pelaajia, joiden ei näe siirtyvän toiseen seuraan. Esimerkiksi Kalliokosken Niko tuskin olisi missään tilanteessa voinut siirtyä GBK:hon, se olisi herättänyt voimakkaita tunteita KPV-leirissä.”

Suurin seurojen välillä oleva erottava tekijä on kielikysymys – kuten silloin, kun KPV vuonna 1930 perustettiin vastavoimaksi GBK:lle. Kokkola on kaksikielinen kaupunki, jossa väestöstä 13,5 prosenttia on ruotsinkielisiä. Sekä Huhtala että Sundfors valitsivat oman puolensa pitkälti kielirajaa noudatellen. Kun muu vastakkainasettelun lieventyy tai katoaa ja samat ihmiset vastaavat jalkapalloilullisesta sisällöstä vuorotellen molempien seurojen junioriputkessa, voidaan kysyä, kuinka paljon kahden seuran olemassaolo antaa enää kaupungille verrattuna siihen, mitä se syö potentiaalista.

Erimielisyydet kielikysymysten takia vuonna 2015 ovat Byskatan sanojen mukaan ”tyhmiä”. Lisäksi kielirajatkin ovat pyyhkiytymässä, sillä GBK:lla on sateenvarjonsa alla nykypäivänä joukkueita, jossa harjoituksissa pääasiallinen kieli on suomi, kuten Tommy Sundfors kertoo.

Jäljelle jäävät perinteet. Mikä on niiden paino vaakakupissa, jos toisessa vaakakupissa painaa menestys? ”Ymmärrän perinteet, mutta niiden takia me nykypelaajat emme saa parasta mahdollisuutta menestyä, kun Kokkola ei pelaa parhaalla mahdollisella joukkueella”, sanoo yhdistymisen puolesta jo pitkään puhunut Byskata suoraan.

”Kyllä se (yhdistyminen) olisi kokkolalaiselle jalkapallolle parasta. Tuskin lentopallossakaan tulisi nykyisen kaltaista menestystä, jos pelattaisiin kahdella eri joukkueella”, sanoo Ville Luokkala viitaten 2008 henkiin herätettyyn lentopalloseuraan Kokkolan Tiikerit, joka on viimeisen kolmen kauden aikana voittanut kaksi Suomen cupia ja kaksi Suomen mestaruutta, viimeisimmän pari viikkoa sitten.

Luokkala pitää yhdistymisen menestyspotentiaalin kanssa kuitenkin jalat maassa. ”Täytyy kuitenkin pitää mielessä, ettei yhdistyminen tarkoittaisi suoraa nousua tai menestystä. Mutta kyllä me kahdella seuralla tasoitusta annetaan.”

Myös katsomoissa yhdistyminen nähdään ymmärrettävänä vaihtoehtona, ja parhaana mahdollisena sellaisena, jos Veikkausliigaan tähdätään. Seuran kanssa kasvaneille ihmisille asia ei kuitenkaan ole aivan yhtä yksinkertainen.

”Lähtökohtaisesti pitäisin seurat kuitenkin erillään”, sanoo Huhtala. ”Hyväksyisin yhdistymisen ja sen perusteet, mutta ei yhdistymisen tuotteena tullut joukkue olisi ’mun joukkue’, vaan jossain sarjassa pelaamista jatkava GBK”, toteaa Sundfors.

Ehkä kysymys on lähtökohtaisesti väärä. Totta kai kahden tasavertaisen pahimman kilpailijan yhdistäminen tuottaa missä tapauksessa tahansa yhden kovemman joukkueen. Mutta onko se toiminnan lähtökohta? Menestyksen saavuttaminen?

Kokkola on jalkapallokaupunki. Se on ollut sitä aina, ja on edelleen – varsinkin, jos unohdetaan lentopallobuumi ja laitetaan toiselle puolelle jääkiekko ja toiselle jalkapallo. Se on asia, jota Suomessa ei liian monesta kaupungista voi sanoa. Kaikki haastateltavat kokevat näin, ja toteavat myös jalkapallosta puhuttaessa, että kaupungissa olisi kyllä ”tilausta”. Mutta tilausta mille? Menestykselle?

Kun KPV kohtasi lokakuussa 2009 kauden toiseksi viimeisessä kotiottelussaan Vaasan Kiiston, vierailija pelasi putoamista vastaan ja sijalla kolme majailevalla kotijoukkueella oli teoreettinen mahdollisuus taistella liiganoususta, mikäli yläpuolella olevat AC Oulu tai Viikingit hölmöilisivät kahdella viimeisellä kierroksella. Kokkolan keskuskentän yleisömääräksi KPV:n 3–2-voittoon päättyneessä ottelussa ilmoitettiin 226 katsojaa.

13 päivää myöhemmin kauden viimeisessä kotiottelussa, Viikinkien hävittyä toiseksi viimeisellä kierroksella Atlantikselle, Keskukentälle ahtautui yli 1000 katsojaa. Kummalle jalkapallotoimintaa tehdään: niille 226:lle, jotka olivat todennäköisesti molemmissa otteluissa, vai niille 800:lle, jotka tulivat katsomaan voittavaa joukkuetta? Kumpi edustaa urheilukulttuuria, kumpi elämyskulttuuria?

Tarkemmalla tarkastelulla KPV:n ja GBK:n välille löytyy eroja. Kumpikin on ylpeä perinteistään, jotka luonnollisesti eroavat toisistaan.
KPV:n perinteissä näkyvät menneet menestysvuodet. Joukkueiden marssiessa kentälle Vihreiden kotipeleissä, ämyreistä kajahtaa YouTubestakin löytyvä KPV-humppa, jossa muistellaan, kuinka vuoden 1969 Suomen mestarit ”Kokkolan kartalle kantoi”. Mestarijoukkueen pelaajille on varattu omat paikkansa, ei katsomosta, vaan kentän tasalta kotijoukkueen vaihtopenkin vierestä, jossa ”Raati” istuu ja vertailee nykyjoukkueen suorituksia omiinsa.

KPV on ylpeä perinteistään, ylpeä kokkolalaisuudestaan. Vaikka toiminta on ollut tempoilevaa, on taustalle löytynyt aina uusi rahoittaja, joka on ollut valmis ja halukas tukemaan itselleen tärkeää seuraa. Sekin on merkittävää, sillä moni seura on kokenut mesenaatin läpipuhalluksen, ja myrskyn jälkeen joutunut ajamaan toimintaansa alas tuntematta enää koskaan yhtä raikasta ilmaa toiminnassaan.

GBK:takin ajaa eteenpäin ylpeys. Ylpeys suomenruotsalaisuudesta, ylpeys edustamistaan arvoista, siitä mitä se on saanut aikaan ja siitä että se on ylipäätään olemassa. Muun muassa Kokkola Cup on seuralle iso asia.

GBK:ta kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyden kautta, varsinkin nyt kun pelaajavalmentaja Corcoranin myötä edustusjoukkueessakin on poikkeuksellisen keskusteleva, perhemäinen ilmapiiri.Kun Marianne astelee kotipeleissä kentälle, muistuttaa kuuluttaja: ”Samat kolme kirjainta vuodesta 1924. G, B, K!” Sen jälkeen kaiuttimista soitetaan ”Kwai-joen sillan” viheltelyteemaa ja yleisö viheltää mukana. Keveän tunnelman ero painavan merkitykselliseen KPV-humppaan ei voisi olla juuri selkeämpi.

Yllä kuvailluista syistä johtuen esimerkiksi Ville Luokkala epäilee, ettei vääjäämättömältä näyttävää yhdistymistä koskaan tapahdu. Toisaalta se on siunaus, sillä jalkapallokulttuuria ei kuitenkaan mitata lukumääriä laskemalla. Toisaalta se on kaupungille vitsaus, sillä kuten Byskata toteaa: ”Jos me haluamme futista nostaa, sen pitää tapahtua yhdellä joukkueella. Ja se hetki on nyt.”

Muovinen FC Kokkola ei kuulosta tai tunnu hyvältä. Mutta toisaalta on sääli, mikäli Mestiksen tulon myötä jääkiekko saa torpata jalkapallon pelinappulan pois Kokkolan kohdalta, ja lisätä taas yhden omista nappuloistaan Suomen kartalle. Käytännössä vain siksi, että jalkapalloihmiset eivät ole valmiita tekemään sitä, mitä jääkiekkoihmiset olivat. Kokkolan Hermes syntyi GBK:n ja KPV:n yhdistäessä jääkiekkotoimintansa.

Kaurialan urheilukenttää peittää vielä valkoinen peite, mutta kenkien alla litisee niin, että sukatkin kastuvat. Helmikuun lopun pari plusastetta ja vesisade alkavat saada talvesta lopullisen vyöotteen. Kenttää kiertäneestä hiihtoladusta muistuttavat enää ohuet urat, jotka ovat vain vaivoin lumenpinnan alapuolella.

Idyllisen pääkatsomon takana olevan lippuluukun lasiin teipattu paperi kertoo, että FC Hämeenlinna–TPV-ottelu on siirretty Pullerin kentälle. Tamperelaisvieraat voittivat 4. lokakuuta pelatun Kakkosen kamppailun 4–2. Se jäi edustustasolla FC Hämeenlinnan historian viimeiseksi.

Kaurialan kenttäalueen kulmassa seisoo punainen tiilirakennus, Matin sauna. Nimitys juontuu historiasta: rakennuksessa on ollut aikanaan yleinen sauna. FC Hämeenlinnan vip-tilat ovat olleet alakerrassa vuodesta 2003. Parhaimmillaan klubilla on parveillut parisataa ihmistä, mutta nyt siellä on hiljaista. Vuokrasopimus loppui maaliskuun alussa.

”Elämässä pitää joskus myöntää, että ollaan pisteessä, jossa on fiksumpaa ajaa toiminta alas kuin hakata päätä seinään”, FC Hämeenlinnan kunniapuheenjohtaja Arto Viljanen sanoo.

Viljanen on nähnyt kosketusetäisyydeltä koko FC Hämeenlinnan kaaren. Seuran ensimmäiset vuodet hän taisteli kentällä, nousi johtokuntaan ensin pelaajiston edustajana, jatkoi vuosikymmenen varapuheenjohtajana ja sitten puheenjohtana. Hän on ollut myös kahteen kertaan toimineen taustaosakeyhtiön puheenjohtaja.

Viimeinen virallinen pesti Viljasella oli vuoden verran kestänyt oto-toimitusjohtajuus kauden 2012 alkuun asti. Senkin jälkeen hän on ollut tarpeen mukaan apuna taustalla muun muassa varainhankinnassa.

Viime kaudella FC Hämeenlinna putosi Kakkosesta Kolmoseen. Vielä talvella Suomen cupissa sujui, ja joukkue voitti muun muassa liigajoukkue Jaron. Noutaja tuli vasta kuudennella cup-kierroksella, kun IFK Mariehamn kaatoi hämeenlinnalaiset.

Taustalla kuitenkin oli ongelmia. Päävalmentaja Tomi Uusitorppa joutui jättämään tehtävänsä perhesyiden vuoksi, ja apuluotsi Jussi Pellikan täytyi ottaa vetovastuu – monen muun homman ohella.

”Työnkuvaan kuului sponsorien haaliminen ja välillä huoltaminenkin. Pakka oli sekaisin. Jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta seuran olisi pitänyt tehdä ratkaisuja jo aiemmin. Paukut eivät riittäneet tälle seuraorganisaatiolle. Mutta kun itselläkin on periaate, että periksi ei anneta”, Pellikka huokaa nyt.

Heti kauden jälkeen seuran vakaa aikomus oli koota tulevaksi kaudeksi joukkue vanhan rungon pohjalle ja tavoitella paluuta liiton sarjoihin. Ennen joulua pidetyssä palaverissa karut faktat löivät kuitenkin armotta silmille: jo vuosia taustatoimijoiden vähyydestä kärsinyt seura oli menettämässä myös pelaajat.

”Lopulta joukkueestakaan ei enää löytynyt kipinää, että ’kerran vielä’. Kun Hämeenlinnan Jalkapalloseuran juniorit tekivät vielä yhteistyön Hakan suuntaan, niin tilanne oli mahdoton. Sitä ei enää pitänyt missään nimessä tehdä, että haalitaan joukkue jostain kasaan ja olla vaan. Ei siinä olisi ollut mitään ideaa, vaan se olisi ollut keinotekoisesti tehty juttu”, Viljanen kertaa.

Kun kuuntelee Pellikkan työtaakkaa, ei ole ihme, että pelaajatkin väsyivät. FC Hämeenlinnan onneksi apuna oli HJS-akatemian pelaajia, joille kausi oli kuitenkin todella kuormittava.

”Akatemian pojat pelasivat tuplaviikonloppuja. Kyllähän se vaikuttaa pitkällä juoksulla, kun piti haalia pelaajia kasaan. Loppukaudesta oli pakko hankkia ulkomailta lisää, ettei jouduta luovuttamaan kesken”, Pellikka kertoo.

Vuoden alussa seura ilmoitti virallisesti sen, mitä oli osattu jo odotella: se luopui paikastaan Kolmosessa. Nyt FC Hämeenlinnan nimissä kootaan harrastepohjalta joukkue Tampereen piirin Kutoseen, mutta se ei muuta tosiasiaa, että kilpailullisella edustustasolla seuran päivät ovat luetut.

Joko tosissaan tai sitten ei ollenkaan. Tämä periaate leimasi FC Hämeenlinnan toimintaa läpi sen historian. Joskus kun kokouspöydissä esitettiin, voisiko seura rahaa säästääkseen pelata enemmän alueen omilla nuorilla ja katsoa, mihin sarjataso asettuu sitä kautta, tämä tyrmättiin.

”Täysillä tekeminen oli aina sitä, että tähdätään ylöspäin. Se vaan kertoo, että täällä on tavoiteltu jotain ehkä yltiöpäisen rohkeasti. Se on niiden ihmisten luonne, jotka ovat tähän valikoituneet: he ovat sattuneet olemaan samanlaisia”, Viljanen puntaroi.

Kun Viljanen otti oman toimensa ohella seuran toimitusjohtajuuden hoidettavakseen elokuussa 2011, hän julisti haastattelussa seuran tavoittelevan Veikkausliiga-paikkaa vuonna 2015. Tämän saman hän toisti myös vajaata vuotta myöhemmin jäädessään pois toimitusjohtajan paikalta. Käsi sydämelle: uskoiko mies omia sanojaan tuolloin?

”Se oli seuran linjaus, jota täytyi kertoa. Rehellisyyden nimissä voin sanoa: olin nähnyt kilpajalkapallon kehittymisen niin läheltä, että ei Hämeenlinnassa vain ollut yksinkertaisesti ollut edellytyksiä siihen, että olisimme olleet uudestaan liigassa”, Viljanen myöntää.

Resurssit olivat tiukassa jo Ykköseenkin, mutta siitä paikasta Hämeenlinnassa pidettiin kiinni kynsin ja hampain. ”Sitä haluttiin pitää yllä ja ne olivat tietoisia päätöksiä. Mutta siinä elettiin velaksi ja jossain vaiheessa tulee sitten luu vetävän käteen.”

Sille on syynsä, että vuonna 2011 julkaistu FC Hämeenlinnan 20-vuotishistoriikki sai nimekseen Tienraivaaja. ”Nimi kuvaa sitä, että jalkapallo puskettiin vähän niin kuin väkisin Hämeenlinnan kartalle. Voi olla, että ilman niin kovaa ja aggressiivista tapaa, mitä FC Hämeenlinna teki lajin eteen, täällä olisi tällä hetkellä paljon vähemmän jalkapallotoimintaa. Olisiko koko HJS:aa tällaisena?”, Teuvo Palkki kysyy.

Mies on entinen FC:n pelaaja ja valmentaja, joka tällä hetkellä toimii junioriseura HJS:n urheilujohtajana. Hän on myös Tienraivaaja-historiikin kirjoittaja.

FC Hämeenlinna perustettiin vuonna 1991 kaupungin edustusjalkapallon kriisin keskellä. Kun samana vuonna HPK putosi III divisioonaan ja Pallo-Kärpät vielä pykälää alemmas, seurojen nokkamiehet istuutuivat saman pöydän ääreen. Syntyi FC Hämeenlinna, joka pelasi ensimmäiset vuodet sponsorinimellä K-Team.

Seuran taustalla merkittävin toimija on ollut hämeenlinnalainen Citymarket-kauppias Reijo Riihimäki, joka veti seuraa yhteen putkeen 12 vuotta ja on nimetty Viljasen ohella seuran kunniapuheenjohtajaksi.

Riihimäen suuri intohimo oli olosuhteiden kehittäminen, mikä onkin ollut FC Hämeenlinnan ylivoimaisesti suurin palvelus kaupungin jalkapallolle. Ensin seuran porukalla kunnostettiin 1990-luvulla harjoitustila vanhalta Nahkatehtaalta. Todellinen parannus talviharjoitteluun tuli vuonna 1999, kun jalkapallohalli valmistui Pullerille. Aiemmin esimerkiksi Valkeakoskella talvitreeneissä rampanneet hämeenlinnalaiset saivat oman kentän, jolla saattoi harjoitella silloin, kun joukkueelle itselleen parhaiten sopi.

”Meidän menestymisen edellytys oli, että saimme oman harjoitteluhallin ja kentän, jolla voi tehdä ympärivuotisesti ammattimaisesti toimintaa. Se oli myös seuralta järkyttävä ponnistus”, hallin taustalle perustetun yhtiön puheenjohtajana ollut Arto Viljanen muistelee.

Palloiluhalli oli etunenässä juuri Riihimäen ajama kunnianhimoinen hanke, joka toteutui. Toinen hänen visioistaan ei sen sijaan toteutunut. FC Hämeenlinnan toisena liigavuonna 2003 seura haaveili Kaurialan kehittämisestä oikeaksi jalkapallostadioniksi. Suunnitelmat olivat jo paperilla, mutta ne ammuttiin alas kaupunginhallituksessa.

Katsomohaaveiden kaatuminen sai osaltaan Riihimäen vetäytymään seuran taustalta – ensimmäisen kerran. Myöhemmin hän toki vielä palasi.

Junioripuolella seurafuusio tapahtui kahdeksan vuotta myöhemmin. Hämeenlinnan Jalkapalloseura syntyi 1999, kun HPK-juniorijalkapallo, Pallo-Kärpät, Hämeenlinnan Palloilijat ja AC Täysosuma panivat hynttyyt yhteen. Jälkiviisaana virhe nähdään nyt: junioritoiminta olisi pitänyt aikanaan sulauttaa saman tien edustusjoukkueen kanssa saman katon alle.

FC Hämeenlinnalla oli vajaan kymmenen vuoden ajan A- ja B-juniorit, joista vanhemmat pelasivat parhaimmillaan SM-sarjassakin, mutta toiminta ajettiin säästösyistä alas 2000-luvun alussa.

”Tämä meni juuri väärinpäin, kun edustusjalkapallot yhdistyivät. FC Hämeenlinna lähti tienraivaajana tekemään uusia olosuhteita ja palloiluhallia, minkä myötä juniorimassat kasvoivat, mutta se tehtiin omaksi seuraksi. Siinä on yksi suurimmista virheistä jälkikäteen katsoen, että emme ole pelanneet saman värin ja logon alla”, Viljanen arvioi.

”HJS halusi toimia omalla nimellään ja FC omallaan, eikä sitä saatu aikaan, että ne voisivat yhdistyä. Vasta viimeisinä vuosina on ollut enemmän sitä puhetta, että olisi yhteinen seura. Se toisi pienelle kaupungille enemmän jalkapallokulttuuria. FC Hämeenlinnalla ei ollut laajaa yhteisön tukea täällä oikein koskaan”, näkee Palkki.

HJS on kasvanut noin tuhannen juniorin seuraksi, mutta FC Hämeenlinnan katsomoon junnut eivät oikein löytäneet. Sekä Viljanen että Palkki ymmärtävät siihen syyn: kun seurat olivat erillisiä, juniorit ja heidän vanhempansa eivät kokeneet FC Hämeenlinnaa omakseen, vaikka se miesten tasolla olikin kaupungin ykkösjoukkue.

Viimeisinä vuosina yhteisön tuen puute kiusasi FC Hämeenlinnaa monessa asiassa. Kun taustaorganisaatio kaventui entisestään, jo ottelutapahtumien järjestäminen oli tuskaista. Kun seuralla ei ollut omia junnujoukkueita, niistä ja heidän vanhemmistaan ei saatu apuja.

”Meillä oli vaikeaa kerätä pallopoikiakin peleihin. Pari kertaa tuli huomautuskin, kun ne puuttuivat”, Jussi Pellikka kuvailee.

Taloudellisesti ahtaat ajat ovat seuranneet FC Hämeenlinnaa moneen otteeseen 2000-luvulla. Vuonna 2001 seuran lanseeraama tavoite liiganoususta eteni myötätuulessa kentällä, mutta tilillä oli miljoonan markan vaje. FC Hämeenlinna Oy:n silloisen puheenjohtajan Viljasen oli pakko kutsua koolle ylimääräinen yhtiökokous rahojen keräämiseksi.

Viljaselta kysyttiin, nouseeko joukkue. Hän lupasi nousun tulevan – ja samalla tuli myös osakkailta vaadittu miljoona. Syksyllä joukkue auttoi puheenjohtajaa pitämään lupauksessa, kun se kaatoi Jaron karsinnassa ja toi Kanta-Hämeeseen historiallisen Veikkausliiga-paikan.

Seuraavan kerran kirstun pohja näkyi tosissaan kolmivuotisen Veikkausliiga-taipaleen lopulla. Vuonna 2004 verottaja uhkasi hakea FC Hämeenlinnan konkurssiin. Hädän hetkellä apua pyydettiin taas Riihimäeltä, joka heitti seuralle tarvittavan pelastusrenkaan. Kunniapuheenjohtaja auttoikin seuran taustalla jälleen seuraavat vuodet, kunnes kauden 2007 päätteeksi kertoi vetäytyvänsä sivuun.

”Kun Retsi ilmoitti silloin syksyllä viimeisen pelin jälkeen, että jättää toiminnan, suurin taloudellinen tuki katosi seuran taustalta. Sen jälkeen se on ollut sinnittelyä”, myöntää Palkki, jonka viimeinen vuosi FC Hämeenlinnassa oli valmentajana 2010.

Hämeenlinnalaisesta urheilusta ei oikeastaan voi puhua mainitsematta HPK:ta – ja nimenomaan sitä jääkiekkoversiota. HPK kuului SM-liigan parhaimpiiin joukkueisiin juuri samoihin aikoihin, kun FC Hämeenlinna pelasi Veikkausliigaa. Lätkäjoukkueen menestysvuodet huipentuivat Suomen mestaruuteen 2006.

Arto Viljasen arvion mukaan lajit eivät koskaan ole Hämeenlinnassa riidelleet keskenään, vaikka kaupungissa onkin jalkapalloa pidemmät perinteet jääkiekossa ja naisten lentopallossa, jonka liigajoukkue nykyisin myös pelaa HPK:n nimen alla.

Kaupungin kanssa tuli kuitenkin hankausta, kun kyse oli olosuhteiden kehittämisestä.

”Jalkapalloa ei nähty lajina, että siinä voisi tulla oikeasti HPK:n kaltaista menestystä. Se söi, kun matto vedetään alta ihmisiltä, jotka pistävät itsensä satasella likoon ja näkevät mahdollisuuden”, Viljanen muotoilee.

Riitely ulottui lopulta käräjäsaliin saakka. Kun kaupunki osti palloiluhallin osake-enemmistön kymmenen vuotta sitten, se haastoi Reijo Riihimäen oikeuteen hallin irtaimistokauppoihin liittyen. Riihimäki vapautettiin kuitenkin petossyytteistä.

Vaikka FC Hämeenlinna tullaan monessa paikassa muistamaan eritoten vuosien 2002–2004 liigavisiitistään, se on ollut hyvin leimallisesti Ykkösen joukkue. Seura pelasi 23 toimintavuodestaan Ykkösessä peräti 14. Ikään kuin salakavalasti FC Hämeenlinna on kiivennyt kärkisijoille sarjan maratontaulukossakin: se on kolmantena heti KPV:n ja FC Hongan jälkeen. Aiemmin kantahämäläiset olivat kakkosena, mutta tuoreimmassa päivitetyssä listauksessa KPV:n, KPV-j:n ja PV Kokkolan pisteet on päätetty laskea samaan, mikä nostaa kokkolalaiset piikkipaikalle.

FC Hämeenlinnan saldo Ykkösessä on kunniakas, mutta toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaaminen ei vain koskaan sytyttänyt hämeenlinnalaisia riittävissä määrin.

”Ei tämä ympäristö ole ymmärtänyt sitä, miten paljon Ykkönen vaati. Se on varmaan kaikista raain sarja. Siellä edes kohtuullisesti menestyvän joukkueen ylläpitämisessä toiminnan pitää olla aika lähelle samaa kuin siellä liigassa, mutta tulot ovat ihan eri tasoa”, Viljanen sanoo.

Kolmella liigakaudella FC Hämeenlinnan yleisökeskiarvo pyöri 1500 katsojan kieppeillä ja oli parhaimmillaan 1892. Yleisöennätys on 3283 toukokuun 2004 RoPS-ottelusta.

”Kyllähän ne ihmiset olisivat liikahtaneet, jos olisimme menestyneet liigan huipulla – ei se siitä ole kiinni. Mutta emme onnistuneet siinä, että saisimme heitä riittävästi paikalle pelatessamme Ykköstä. Niitä oli kuitenkin pirun monta vuotta. Jos yleisömäärät ovat viidensadan huippeilla, se on niin rikka rokassa, että rahan täytyisi tulla yrityselämältä”, Viljanen laskeskelee.

Varainhankinnassaan FC Hämeenlinna on kokeillut monenlaista. Se omisti 1990-luvun lopulla jonkin aikaa muun muassa oman pubinkin.

”Emme me tekijät koe peiliin katsoessamme, että olisimme jättänneet jonkin kiven kääntämättä. Kyllä me kaikki käännettiin”, Viljanen vakuuttelee.

Hän näkee kuitenkin, että sama porukka väsyi lopulta yrittämään, kun ponnisteluista huolimatta tuli lunta tupaan ja kentälläkin tie vei alempiin sarjoihin. ”Sen takia olisi pitänyt saada aikaan uutta virtaa ja ihmisten vaihtuvuutta. Se oli pahin epäonnistuminen tässä viimeisten vuosien aikana, että niitä ihmisiä ei vaan löydetty.”

Vuosikymmen sitten tuoretta draivia ja kasvoja haettiin Hollannista asti. Liigasta pudonneen seuran taustalle tuli tulppaanimaasta omistajia, valmentajat ja toimitusjohtaja. Kuvioon kuului myös seurayhteistyö ja pelaajavaihto Heerenveenin kanssa.

Viljasen mukaan taustalla oli osaltaan myös ulkojalkapalloilullisia, toisten ihmisten yrityksiin liittyviä kaupallisia seikkoja, joita hän ei voi valottaa sen tarkemmin. Futispuolellekin oli kuitenkin tarkoitus panostaa. ”Se oli haasteena niin mielenkiintoinen, että senkin takia me haluttiin lähteä siihen”, Viljanen muistelee.

Lopulta kaikki ei kuitenkaan mennyt toivotusti. Hollantilaiset riitautuivat keskenään, Kaurialassa kävi monenkirjavaa pelimiestä – ja niukin naukin Ykkösen paikkansa säilyttänyt FC Hämeenlinna siirtyi takaisin suomalaisten omistajien huomaan.

”Jälkikäteen ajatellen se oli itselle ja monelle muulle kiva elämänkokemus. Se oli rikas episodi, mutta olisihan sen hollantilaisvuoden voinut pyyhkiä seuran historiasta”, Viljanen tunnustaa.

Tulevana suvena Hämeenlinnan jalkapallokentillä nähdään korkeimmillaan Kolmosta, jossa kaupungin seuroista pelaa Härmä. HJS:n urheilujohtaja Palkin mukaan hämeenlinnalainen edustusjalkapalloilu on nyt asettunut sille tasolle, jolle se kaupungin oman pelaajatuotannon puolesta kuuluu.

”Käytännössä HJS:n juniorityö on tuottanut tällä hetkellä noin Kolmosen ja Kakkosen rajatasolle olevia pelaajia”, Palkki linjaa.

Jatkossa tilanteen pitäisi kuitenkin olla parempi, sillä HJS:ssa on tehty tietoinen ryhtiliike. Junioreiden harjoitusmääriä on kolminkertaistettu ja ikäluokkien sisällä on tullut jako tasojoukkueisiin, mikä oli HJS:ssa aikanaan tuntematon käsite. Seura on mukana myös Sami Hyypiä -akatemian toiminnassa.

”Muutos on ollut aika radikaali viimeisen kolmen vuoden aikana. Nyt siellä ovat kasvamassa sukupolvet, jotka ovat harjoitelleet paljon ja pärjäävät Suomen tasolla hyvin. Jatkossa Hämeenlinnassa on tulossa entistä parempia pelaajia, mutta FC:lle se on myöhässä”, Palkki sanoo.

Arto Viljanen kertoo toivoneensa viime vuodet FC Hämeenlinnan pysyvän pystyssä siihen asti, että koko ikänsä hallissa Hämeenlinnassa harjoitellut sukupolvi olisi kasvanut sen ikäisiksi, että edustusjoukkue olisi saatu muodostettua oman kaupungin kasvattien pohjalle. Hänen laskujensa mukaan se olisi ollut mahdollista parin vuoden päästä.

”Ihan siihen asti ei jaksettu. Kyllähän tässä vuosien varrella on ollut vähän liikaa sieltä ja täältä tuotuja pelaajia, mutta se on ollut pakon sanelemaa”, Viljanen myöntää.

Hämeenlinnan Jalkapalloseuralla on ollut tehtynä periaatteellinen päätös, että seurassa ei harjoiteta miesten edustusjoukkuetoimintaa. Nyt tuohon on kuitenkin tulossa muutos, sillä HJS:lta on ilmoitettu joukkue Kutoseen. ”Keskusteluja on käyty ja tätä pohditaan. On mietitty, että HJS-pelaajalle olisi yhtenäinen polku edustusjoukkueeseen asti ja edustuksen taso olisi sitten se, minkä HJS:n juniorit tuottavat. Mitään muuta ei haaveilla, vaan sillä tasolla mentäisiin”, Palkki kertoo.

Käytännössä hän itse näkee realistisena, että noin kymmenen vuoden päästä HJS pelaisi Kakkosessa niin sanotusti omilla pojilla, ja joukkue olisi nuori ja kilpailullinen. Se ei olisi myöskään taloudellisesti liian raskas sarjataso.

Vaikka edustustoiminta ajettiin alas, FC Hämeenlinnakaan ei kokonaan pyyhkiydy jalkapallokartalta. Seura ilmoitti helmikuussa, että se lähtee ensi kesänä Tampereen piirin Kutoseen eli alimmalle mahdolliselle sarjatasolle. Ovia joukkueeseen on pidetty auki käytännössä kaikille halukkaille.

Varainhankintamielessä FC Hämeenlinna jatkaa myös minigolf-radan pyörittämistä ja ulkomaan jalkapallomatkojen järjestämistä. Seuran tavoite on, että se pystyy yhdistyksenä lyhentämään velkojaan, joita on nyt reilut 200 000 euroa.

”Päätös luopua kilpailutoiminnsasta oli siinä mielessä vastuullinen, että koska se suunta ei ole taittunut mihinkään ja Kolmosessa varainkeruu ei ole ainakaan helpompaa, niin käytetään kaikki kerättävä raha vanhojen vastuiden hoitamiseen”, Arto Viljanen selvittää.

”Voihan se olla, että joskus, kun ne on hoidettu, FC Hämeenlinna tulee uudelleen, mutta se on sitten varmaan eri ihmisten homma. Nyt on muiden ihmisten vuoro näyttää kyntensä. Me olemme omat näyttäneet tässä matkan varrella.”

Jyväskylän Viitaniemen kenttä kylpee auringossa heinäkuun viimeisenä tiistaina. Kello on kahdeksan illalla, mutta FC Kurdit ovat vasta aloittelemassa harjoituksiaan. Seuraavana päivänä odottaa tärkeä vierasottelu Jämsänkosken Ilvestä vastaan. Ghoulam Aziz, 34, on saapunut paikalle jo hyvissä ajoin ennen treenien alkua. Takana on täysi työpäivä omassa kampaamoalan yrityksessä.

”Olen kova tekemään töitä. En pidä lomaa. Meidät on opetettu siihen, että töitä on tehtävä elämässä pärjätäkseen”, Ghoulam sanoo.
Myöhään harjoitteleminen ei joukkuetta haittaa. Haittaa ovat kokeneet tosin muut. Viime syksynä Jyskän kentällä harjoitellut ryhmä koki yllätyksen, kun iltakymmeneen venynyt harjoitus sai odottamatonta lisämaustetta pallokentän sammuneista valoista.”Kentänhoitaja laittoi valot pois samantien kun kello löi kymmenen. Siinä vähän aikaa keräiltiin kamoja. Piti katsoa tarkasti, että kaikki mahdollinen tuli mukaan.”

Ghoulam on huomannut kellontarkan meiningin sen jälkeenkin. ”Suomessa aletaan patistaa pikkulapsiakin pois kentältä heti kun kello lyö kymmenen. Olen nähnyt sellaisen tilanteen monta kertaa. Se on outoa. Annettaisiin nuorten pelata ja yrittää.”

Asenne on kenties kasvanut jo nuorena poikana, paljon nyky-Suomea karuimmissa olosuhteissa. Ghoulam syntyi Kurdistanissa, valtiossa jota ei oikeastaan vieläkään tunnusteta valtioksi. Se kattaa osia Itä-Turkista, Pohjois-Irakista, Länsi-Iranista sekä pieniä osia Syyriasta ja Armeniasta. Mikään edellämainituista valtioista ei tunnusta Kurdistanin asemaa. Seurauksena on syntynyt lukuisia kapinoita. Vuonna 1946 näki päivänvalon Kurdistanin tasavalta. Ilo oli lyhytaikainen: tasavallan aikaa kesti vuoden päivät, kunnes Iranin armeija marssi tasavallan keskukseen, Mahabadin kaupunkiin. Tasavallan loppu sinetöitiin maan johtajien julkisella hirttämisellä.

Sen jälkeen Kurdistanilla ei ole ollut omaa valtiota. Sotia ja levottomuuksia on sen sijaan riittänyt. Siinä määrin, että vuonna 1999 Ghoulamin oli perheineen paettava maasta Suomeen, Jyväskylään.

”Olen pelannut jalkapalloa koko ikäni. Olosuhteet olivat kotimaassa aika vaikeita pelikentilläkin. Nuorena totuin pelaamaan ilman sukkia ja pelivarusteita.”

Suomessa Ghoulam laittoi nopeasti toimeksi. Muutaman kuukauden totuttelun jälkeen tuli opiskelu, töitä ja – tietenkin – jalkapallo. Meni kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin FC Kurdit näki päivänvalon.

”Silloin aloitimme Keski-Suomen Vitosesta. Tarkoitus oli perustaa seura kurdeille, jotka olivat joutuneet luopumaan lajista, koska olivat köyhiä eikä heillä ollut varaa harrastaa.”

Jalkapalloa pidetään edelleen maahanmuuttajien suosikkiurheilulajina. Viime vuonna Maahanmuuttovirasto ja Suomessa pelaavien jalkapalloilijoiden edunvalvontajärjestö, Suomen Jalkapallon pelaajayhdistys ry (JPY) järjestivät Jalkapallo kuuluu kaikille -kiertueen. Tavoitteena oli kannustaa turvapaikanhakijoita paitsi lajiin, myös edistää yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisen kohtelun toteutumista Suomessa. Arvion mukaan Suomen 20 vastaanottokeskuksessa eli tuolloin 4 000 turvapaikanhakijaa – heistä 120 alaikäisiä.

Sodan runtelema Kurdistan on opettanut kasvateilleen ennen kaikkea asennetta ja selviytymistä. Asenne näkyy myös pelikentillä. Suomalainen löytänee helposti vertailukohdan maailmansodan jälkeisestä maasta, joka nuoli haavojaan ja yritti keksiä keinoja selviytyä runsaista sotakorvauksista. Niissä olosuhteissa kasvoi ja syntyi jalkapallojoukkue, joka ei anteeksi pyydellyt eikä liikoja nöyristellyt.

Kovaluisen ja tiukasti jaloille rapanneen puolustajan, jo edesmenneen Åke Lindmanin otteet muistetaan vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Samaa henkeä löytyy myös FC Kurdeista. Ghoulam kertaa kysyttäessä nopeasti omat urheiluvammansa.

”Kertaalleen on murtunut poski, samaten nilkka. Jalkavaivoja on ollut tämän tästä. Suomessa on asiaan kuitenkin hyvä sanonta: urheilija ei tervettä päivää näe, vai miten se meni”, mies naurahtaa.

Terveen päivän menettäminen naurattaa Ghoulamia, mutta kaikkia harrastajapelaajia ei. Nopea kyselykierros paljastaa, että asenne on herättänyt samalla sarjatasolla törmäyskurssiakin.

Joukkuetta vastaan usein pelannut keskisuomalaismaalivahti kommentoi olleensa tyytyväinen, kun ei ollut sarjaottelussa avauskokoonpanossa Kurdeja vastaan.

”Edellisessä matsissa saivat kavennusmaalin tilanteessa, jossa olisin joutunut jyrätyksi jos olisin tullut palloon. Tein ratkaisun terveyttäni ajatellen ja jätin kontaktin ottamatta.”

Asiasta kysyttäessä Ghoulam muuttuu hieman varautuneeksi. ”Ai näin olet kuullut? No… meillä oli aiemmin aika paljon nuoria pelaajia, jotka pelasivat varsin kovalla tunnetasolla. Tosissaan kyllä pelaamme koko ajan.”

Ghoulamilla on FC Kurdeissa myös kasvattajan ja aivan erityisesti asennekasvattajan rooli. Nuoremmille kurdeille mies haluaa opettaa paitsi jalkapallon hienouksia, mutta myös ennen kaikkea kunnioituksen ja kunnioittamisen merkitystä.

”Kunnioittaminen on todella, todella tärkeä asia. Jokaisella on oma persoonansa, jokainen voi oppia lisää toisiltaan. Siihen haluan näitä nuorempia kasvattaa.”

Tunteet kentillä roihahtavat silti toisinaan. Haastattelua seuraavana päivänä Jämsänkosken Herrainmetsän kentällä joukkueen nuoret pelaajat ilmaisivat tunteensa voimakkaastikin, ja varsinkin kommunikaatio yleisön kanssa oli paikoin vilkasta. Ylilyönneiltä kuitenkin vältyttiin muutamasta räväkästä tilanteesta huolimattakin.

”Sen olen huomannut, että suomalaiset eivät ota jalkapalloa kovin vakavasti. Se on toisaalta harmillistakin. Arvostus on viidessätoista vuodessa kasvanut, mutta ei riittävästi.”

Entä sitten katsojien suhtautuminen maahanmuuttajataustaiseen ryhmään? Ghoulam sanoo, että on törmännyt pelikentillä rasismiin varsin vähän.

”Joskus juomapullot ovat lentäneet, joskus autonrenkaita on puhkottu. Yleisöstä voi kuulua kaikenlaista. Aika vähäisessä mittakaavassa kuitenkin”, hän painottaa.

”Me hyväksymme Suomen. Toivottavasti Suomi hyväksyy myös meidät.”

Ghoulam on seurannut keskustelua suomalaisnuorten vähäisestä liikkumisesta ja huonosta kunnosta. Hän sanoo allekirjoittavansa täysin julkisuudessa esille tuodut väitteet.

”Jos näet kadulla kymmenen suomalaisnuorta, kaikilla on kädessä tabletit tai kännykät. Nuoriso räpeltää mieluummin älypuhelimiensa kanssa kuin urheilee. Se on todella harmillista, voisi käydä vaikka kävelemässä jos muu liikunta tuntuu vastenmieliseltä.”

Suomalaiseen elämäntapaan liitetään perinteisesti myös alkoholi. Sen rooli on varsin suurta myös joukkueurheilussa. Ghoulam puhuu aiheesta pitkään.

”Monesti tuntuu siltä, että suomalaiselle pelaajalle tärkeintä kaudessa on saunailta. Kun voitetaan jotain, ensimmäisenä vedetään hirveät kännit. Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, pojat tulivat tänne melkoisessa tuiskeessa ja joku lensi naamalleenkin. Urheilijan pitäisi näyttää nuoremmille esimerkkiä, tuollainen ei ole hyvä esimerkki.”

”Kurdien saunaillassa juodaan toki alkoholia, mutta me olemme oppineet tunnistamaan omat rajamme. Jos joku erehtyy juomaan itsensä liian kovaan humalaan, siitä seuraa kova julkinen häpeä eikä henkilö varmasti sen jälkeen toistamiseen tee samaa virhettä.”

Kurdeja on Suomessa muutama sata. Keski-Suomen alueella heitä asuu noin kolmisensataa. Jalkapallomiehiä ryhmässä on ainakin alemmilla sarjatasoilla erotuomarina oleva Ali Moradi, joka on Jyväskylän Kurdien yhteistoiminnan yhdistyksen puheenjohtaja. Ghoulam kiittelee Moradin panosta kurditaustaisten auttamisessa.

”Näen FC Kurdit myös tärkeänä osana sopeuttamista. Jalkapallo auttaa erityisesti nuoria ja heidän sopeutumistaan suomalaiseen kulttuuriin. Nuorille on tärkeätä, että heitä arvostetaan ja heille annetaan mahdollisuus onnistua.”

Kurdit eivät ole Keski-Suomen piirissä ainoita ulkomaalaistaustaisia pelureita. Nuorisopäällikkö Timo Hämäläinen kertoo, että pelipassien perusteella heitä on kaikkiaan noin 120.

Itä-Suomen piirissä maahanmuuttajataustaisia pelaajia on arviolta sata. ”Olemme osaltamme edesauttaneet maahanmuuttajien kotouttamista esimerkiksi siten, että alimmassa miesten sarjassamme (Vitonen) sallimme ulkomaalaisen pelaajan pelaamisen vastoin liiton kilpailumääräyksiä ilman kansainvälistä pelilupaa”, kertoo piirijohtaja Pekka Ojala.

Satakunnassa Olkiluodon ydinvoimalatyömaa on tuonut paitsi kansainvälisiä työntekijöitä, myös kansainvälisiä pelureita. ”Osa heistä on jo palannut kotimaahansa, mutta edelleen aikuisten sarjoissa pelaa kolmisenkymmentä pelaajaa. Junioripuolella ulkomaalaistaustaisia on noin kuusikymmentä”, Satakunnan piirijohtaja Janne Koivisto valottaa.

Jalkapallolla on siis Suomeen saapuneelle maahanmuuttajalle varsin suuri auttava ja sopeuttava merkitys. Jalkapallo on auttanut myös Ghoulamia.

”Olen saanut etenkin Keski-Suomen alueelta paljon uusia ystäviä. Uskon, että joukkueemme on auttanut myös kantasuomalaisia oppimaan uusia asioita ja saamaan uusia ystäviä aiemmin itselleen kenties vieraasta kulttuurista”, Ghoulam sanoo ja hymyilee päälle.

Ja vaikka Kurdit pelaa aina tosissaan, osaa kurdi myös hävitä. Keskiviikon ottelu Jämsänkosken Ilvestä vastaan päättyy lopulta maalin tappioon. Joukkue nousee kolmen maalin takaa-ajoasemasta maalin päähän, mutta ei pidemmälle. Jämsänkoskea pieksevä rankkasadekaan ei saa matsin jälkeen Ghoulamin hymyä hyytymään.

”Tämä oli tällainen päivä. Matsi oli kuitenkin hyvä ja yritteliäs. Näytimme, ettemme luovuta. Tappio tuli, mutta lähden kotiin hyvillä mielin.”

Tappion hetkillä Ghoulam palaa muistoissaan syksyyn 2011. Tuolloin Keski-Suomen Vitosessa pelanneella joukkueella oli meneillään jännittävä matsi. Viimeisen ottelun voittamalla Kurdit varmistaisi voittonsa. Ottelu oli pitkään tasan, kunnes aivan lisäajan lopussa joukkue teki voittomaalin. Purkautunutta iloa ja voittotuuletusta Ghoulam muistelee yhä mielellään: ”Se oli kuin Mestarien liigasta! Koko joukkue tuuletti sydämensä kyllyydestä ja makasi nurmella onnesta sekaisin ja liikuttuneena.”

”Sen takia me pelaamme jalkapalloa. Sitä on jalkapallo.”