Helsingin jalkapallokartta on silputtu ja liimattu niin monta kertaa, että on vaikea muistaa, mitä on ollut – puhumattakaan siitä mitä olisi voinut olla. Helsingin Palloseura voitti yhdeksän Suomen mestaruutta, mutta sitten Vihreät jääkärit painuivat unholaan. 16 vuotta sitten HPS yritti paluuta huipulle vielä kerran. Hieman horjuen, kuten suomalaiseen futisperinteeseen kuuluu, ja melkein perille päästen.
Töölön Pallokenttä oli pikkupojalle kuin Colosseum. Loputtomalta tuntuneet askeleet ylös portaita, jotka puskeutuivat ylös mäestä. Ne karkaavatkin jo pelikenttää pidemmälle, jatkaen kurrottautumistaan kohti keskustaa. Suurilla stadioneilla ajatteli näkevänsä kaikki sisään sulloutuneet, Bolliksella minulle olisi voinut uskotella Julius Caesarin istuvan yleisön seassa palmunlehtien leyhyteltävänä, näyttämässä peukaloaan ylös eli alas, pollice verso. Kuulas syysilta, sellainen täydellinen jalkapallosää jollaisessa suuria suomalaisia jalkapallo-otteluita ei koskaan pelata. Tragedian arvoinen näyttämö.
Helsingin jalkapallokartta on niin monta kertaa silputtu pieniksi palasiksi ja liimattu vähän sinne päin takaisin yhteen, että edes omistautuneimman ihmismielen ei voi olettaa tunnistavan sen kiemuroita ulkomuististaan. HPS oli 70-luvulta asti ajautunut vuosi vuodelta syvemmälle alasarjojen unohdukseen, kohti historiallisten alaviitteiden joukkoa käsi kädessä Tovereiden, Kullervon ja Unitaksen kanssa. Kuin kani taikurin hatusta joukkue ilmestyi vuonna 1998 Kakkosen kärkikahinoihin ja nappasi itselleen paikan nousukarsinnoissa. Ja koska jalkapallolla on taipumuksena halveksuvasti pilkata sattumaan uskovia, vastaan kaksiosaisessa kamppailussa asettui toinen samoilla harhapoluilla haahuillut helsinkiläinen suurseura HIFK.
Useat kymmenet ”Kinkan” ja ”Berkan” sällit kummallakin puolella ottivat osaa näitten kahden asutusalueen välien selvittelyyn ”Kinaporin portin” luona olevilla korkeilla kallioilla. Samantapaisia tappeluita oli ”kaupunginkin” puolella. Siellä Ruoholahden, Kampin ja Punavuoren pojat kävivät samanlaista ahkeraa pamppu- ja kivisotaa toisiaan vastaan. Mutta kaikkein suurimmat ja maineikkaimmat tappelut Helsingin poikamaailmassa olivat ne, jolloin ”Röban” ”gibat” läksivät antamaan selkään ”Sörkän sakilaisille”. Jossain linjojen takana tavattiin vihatut ”Kinkan sällit”, kaupungin hakkauttamat sepelikivivarastot hajosivat ympäri mäkiä, eikä lopullista voittajaa taidettu mustelmista ja haavoista huolimatta sittenkään saada selville.
– Heikki Waris, Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle
Helsinkiläiset joukkueet olivat saavuttaneet valta-aseman suomalaisessa jalkapallossa ennen sotia HPS:n, HIFK:n ja HJK:n jakaessa keskenään kultamitalit Mestaruussarjan yhdeksältä ensimmäiseltä kaudelta. 1900-luvun alkupuolen Stadi jakautui Walter Hillin Warriorsin tyylisiin laumoihin nahistelevia pojanviikareita ja kaupunginosien välinen kilpailu oli merkittävässä roolissa myös jalkapallojoukkueiden kahinoissa. ”HPS oli Valkan (Vallilan) jengi ja siellä pelatessa oli aivan omanlaisensa ilmapiiri. Kentän laidalla pyöri aina sama ikikannattajien porukka, joka oli aika… värikästä. Kannatus oli välillä raivokasta. Se oli heille sydämen asia, aika monet olivat varmaan pelanneet HPS:ssä nuorempana”, muistelee HJK-ikoni Markku Peltoniemi omia otteluitaan 60-luvulla.
Muun Suomen ottaessa harppauksen eteenpäin sotien jälkeen alkoi taistelu resursseista, kun Helsingin jopa viisi pääsarjajoukkuetta yrittivät säilyttää asemiaan.Tavallaan HPS oli väliinputoaja. Se ei ollut kovinkaan poliittisesti kallellaan ja pelaajaksi kelpasi kuka tahansa toisin kuin suomenruotsalais- ja työläisseuroihin. Maine tavallisten helsinkiläisten joukkueena oli ollut hyödyksi pelaajien haalimisessa kuten HJK:nkin kohdalla, mutta vielä merkittävämpi etu tuli toisaalta.
”Kuten moni suomalainen seura vieläkin, HPS seisoi yhdellä jalalla. Ihan hyvä sekin on, mutta jatkuvuutta ei ollut”, toteaa huoltajalegenda Gunnar Yliharju. Fyysisessä maailmassa kyseinen jalka tosin ei juuri jykevämpi olisi voinut olla. Max ”Murtaja” Viinioksa, HPS:n ja maajoukkueen oikea sivutuki, jääkiekkoilija ja jääpalloilija, tuomari, valmentaja, puheenjohtaja ja mies, joka saisi Lawrence Tierneyn puikkelehtimaan pakoon katseellaan. Viinioksa, kentällä raju ja raaka, pahoille paha, varasti pelaajana viisi Suomen mestaruutta ”Vihreille jääkäreille” ja liihotti seuran finanssienkeliksi kilpailun kiristyessä. Suhteillaan hän kykeni keräämään kassaan markkoja ja (mahdollisesti rahauudistuksen jälkeen) pennejä, ja värväämään pelaajia loihtimalla heille työpaikkoja Valiolta, jossa toimi isännöitsijänä. Luonnollisesti Viinioksa toimi myös seuran puheenjohtajana ja päävalmentajana, olihan hänen tietotaitonsa omaa luokkaansa suomalaisessa urheilussa.
Satsaukset näkyivät. Kai Pahlmanin ja kumppaneiden kikkailulla HPS kohosi takaisin korkeuksiin, voittaen seurahistorian yhdeksännen mestaruuden 1957. Seuraavana vuonna vihreäpaidoista tuli ensimmäinen siipiään europeleissä kokeillut suomalaisjoukkue. Just Fontainen ja Jean Vincentin jyräämäksi yhteistuloksella 7–0 joutumista ei voida pitää kovin häpeällisenä suorituksena, etenkään Stade de Reimsin marssiessa lopulta koko Euroopan Cupin finaaliin asti. Toinen peräkkäinen mestaruuskin liippasi läheltä, mutta KuPS oli uusintaottelussa liian vahva. Pikkuhiljaa Sampo kuitenkin pirstaloitui. Viinioksan panoksen hiipuessa menestys taittui, katsojamäärät putosivat ja tulonlähteet ehtyivät.
Tilaa ei ollut, ei henkisesti eikä fyysisesti. Reviirit jouduttiin unohtamaan kaupunginosien jäädessä liian pieniksi ja toiminta keskittyi. ”Pallokenttä oli toiminnan sydän. Siellä ahtaassa kaikki tapahtui, kunnon harjoituksia ei mahtunut pitämään ja yleisö oli vieressä soittamassa suuta. Enemmän se oli sellaista pimputtelua ja pamputtelua”, naurahtaa Yliharju. Oma bingo piti yllä niukkaa tulovirtaa ja joukkue etsi harjoituspaikkoja ympäri kaupunkia. Mestaruussarjaporukka harjoitteli milloin Töölönlahden jäällä, milloin Mäntymäen parkkipaikalla. Ilman Viinioksan lonkeroita bisnesmaailmaan joukkue luisui alas liukumäkeä, eikä saumakohtien napsahdellessa ihoa vasten ollut edes kauhean kivaa.
Perinteet tuntuvat täällä joskus merkitsevän enemmän markkinointikikkana kuin siteinä yhteisöön. Nousukarsintaotteluun HPS:n ja HIFK:n välillä ilmestyi lähes 3000 silmäparia. Ensimmäinen osa, HIFK:n kotiottelu samaisella Colosseumilla, oli päättynyt 0–0-tasapeliin jättäen kutkuttavat asetelmat ratkaisupeliin. HPS oli ottelussa melko selvästi parempi kentällä komeilevista kaadereista ja siirtyikin ansaittuun 1–0-johtoon Toni Makkosen maalilla.
”Sen joukkueen henki oli ainutlaatuinen”, hehkuttaa HPS:ää valmentanut Ville Lyytikäinen. ”En ollut koskaan kokenut enkä koskaan varmaan pääse uudestaan kokemaan sellaista. Elimme kaikki tosi vahvasti siinä hetkessä, tavallinen negatiivisuus loisti poissaolollaan. Ihailin valtavasti sitä ryhmää. FinnPan vei kesken kauden maalivahtimme Jani Tuomalan ja toinen maalivahtimme oli intissä, joten jouduimme viimeisessä kahdeksassa pelissämme käyttämään maalilla maalivahtivalmentaja Toni Schülleriä, joka oli aikaisemmin korkeimmillaan pelannut suunnilleen jossain 16. divisioonassa. Mutta meidän joukkueen asenne oli loistava. ”Vedetään vaan, niilläkin on paska maalivahti”. Ja Tonihan pelasi hyvin! Päästi muistaakseni niissä peleissä yhteensä viisi maalia”, naurahtaa Lyytikäinen.
Niin, Finnairin Palloilijat. FinnPa oli alkanut vakiinnuttaa asemaansa Veikkausliigassa ja tarkoituksena oli rakentaa edelliskauden pronssimitalien päälle. Satsaukset olivat suuria ja näköpiirissä siinsivät ottelut Hjallis Harkimon suunnittelemalla upouudella jalkapallostadionilla. Samalla Kakkoseen yllättäen noussut ja siellä täpärästi säilynyt HPS oli ajautunut vaikeuksiin. FinnPan valmennuspäällikkönä toiminut Lyytikäinen piti tärkeänä farmijoukkueen saamista seuran nuorille pelaajille ja otti projektin hoidettavakseen. Seura maksoi farmisopimuksen ja lainasi pelaajia, mutta juuri muuta apua ei heltynyt. Lyytikäinen raapi kasaan budjetin ja joukkue rakennettiin ympäriltä löytyneistä pelaajista. Edeltävän vuoden edustusjoukkueesta jäi runkomiehiä (mm. Toni Makkonen, Mitri Pakkanen, Kaj Aksentjeff ja Jontte Hammaren), FinnPasta saatiin lainaan Roope Heilalan ja John Weckströmin kaltaisia lahjakkuuksia ja pakka täydennettiin haalimalla mukaan pelaajia ympäri Helsinkiä (mm. Tero Karhu, Lasse Litmanen, Antti Latvanen ja Ricardo Fau-Kivinen).
”Meillä oli 11 kotiottelua, jotka pelasimme muistaakseni yhdeksällä eri kentällä. Välillä harjoiteltiin ilman vuoroa. Olin ensimmäistä kertaa päävalmentajana ja joukkueen johdossa, kyllähän siinä paljon oppirahoja maksettiin. Jotenkin ne asiat kuitenkin vain tuntuivat yhdistävän joukkuetta. Saimme paljon apua FinnPan toimistolta Juha Leonoffilta ja Lasse Fredeniltä, ja pikkuhiljaa aloimme oppia. HPS:n perinteet alkoivat näkyä. Pentti Rautiainen lähti mukaan tukemaan toimintaa, kuten myös Ari Martonen. Kevätkierroksen jälkeen olimme vielä sarjan häntäpäässä, mutta loppukaudesta emme hävinneet kuin ehkä yhden pelin.”
HPS eteni vääjäämättömästi kohti nousua. 90 minuuttia ehti umpeen ja sekunti sekunnilta voitto näytti varmemmalta. ”Saatiin pallo ja huusin ”pitäkää, pitäkää”, mutta ei, vaan meidän nuoret halusivat hakata HIFK:n kunnolla. Menetimme pallon, maalille tuli keskitys ja Janne Viljamaa veti aivan fantastisen laukauksen… 92.48, 1–1. HIFK nousi vierasmaalisäännöllä. Heillä ei vielä silloin ollut nykyistä hienoa faniryhmää, mutta kentällä alkoi kyllä juhlat. Toni Korkeakunnas aina kieltää tämän, mutta väitän että hän siellä HIFK-lippis päässä tuuletti”.
FinnPan suuri panostus päättyi surkeasti joukkueen kärsiessä omassa nousukarsinnassaan tappion TPV:lle. ”Mulla oli sopimuksessa pykälä, jonka mukaan sopimusta ei enää ole jos FinnPa tippuu. Ajoin toiveikkaana peliin, katselin Miika Juntusen tuulettamista Pallokentällä ja ajoin kotiin työttömänä. Ei siinä tarvinnut olla Einstein tietääkseen, ettei divarijoukkue tarvitse farmia”, toteaa Lyytikäinen. HPS katosi kartalta. Seuralla ei ollut seuraavana vuonna enää taloudellisia edellytyksiä pelata Kakkosessa ja se joutui vetäytymään sarjasta. Seuraavana vuonna taival aloitettiin alusta alimmalta portaalta, Seiskasta. Monet Kakkosen joukkueen pelaajista jatkoivat FinnPaan, kuten myös Lyytikäinen. Pian FinnPa vaihtui FC Jokruiksi, FC Jokrut FC Jokereiksi ja FC Jokerit Klubi-04:ksi.
Entäs FC HIFK? Joukkueen kunnianhimoisella nuorella puheenjohtaja Mika D. Rubanovitschilla oli suuria suunnitelmia, tarkoituksena oli nousta liigaan parin vuoden sisällä ja pelata europelejä vuoteen 2005 mennessä. ”He silloin Rubanovitschin johdolla halusivat nousta väkisin ja päädyimme tekemään elämäni ensimmäisen pelaajakaupan. Topparimme Sami Hakala siirtyi kesken kauden HIFKiin muistaakseni 20 000 markalla. Panimme hänet ruokarahoiksi ja kohtasimme sitten karsintapelissä”, naurahtaa Lyytikäinen. Todellisuus taloudellisesta tilanteesta paljastui nopeasti kauden jälkeen ja Rubanovitsch jätti tehtävänsä. Joukkue pelasi Ykkösessä parin vuoden ajan, kunnes nousun aikoihin tehtyjen kalliiden sopimusten painolasti kävi liian raskaaksi. Edessä oli konkurssi ja uusi alku.
Tuskin HPS olisi Ykköseen noustessaankaan selvinnyt. Tragedia ei olekaan yhden jalan yksi potku Bolliksella vuonna 1998, vaan vuosien näivettyminen sen keskiympyrässä yhden koiven varassa pystyssä pysyen. Tiensä kotiin unohtaneena, odottaen seuraavaa kannattelijaa.