Kun valmentaja tekee koosteen uransa merkittävimmästä voitosta, sattumalle ei anneta sijaa. Kyse on suunnitelmasta ja sen toteuttamisesta. Ei siitä, että vastustaja olisi huonompi vaan siitä että oma joukkue oli parempi. Tämä pätee myös Marko Rajamäkeen ja TPS:n Suomen Cupin voittoon 2010.
Videotykki hyrrää taustalla ja heijastaa läppärin näytön suurelle kankaalle. Tiedostot ovat valmiita avattavaksi, mutta Marko Rajamäki haluaa tehdä vielä pari perusasiaa selväksi. Rajamäki piirtää fläppitaulun kentälle kaksi viivaa ja jakaa niillä kentän pituussuunnassa kolmeen osaan.
”Peli hävitään puolustuskolmanneksella ja voitetaan hyökkäyskolmanneksella, mutta se pelataan keskikentällä. Päästäkseen hyviin hyökkäysasemiin, pitää ratkaista, mitä tekee keskikentällä.”
Ja se, mitä keskikentällä tehdään taas on vaihdellut aikojen saatossa.
”Kun vielä pelasin, pakit ja keskikentän pohjat tekivät taustakiertoja, joilla saatiin ylivoima laidalle. Se ei ole enää tätä päivää. Nykyään alueellinen ylivoima halutaan keskelle”, entinen maajoukkuepelaaja sanoo.
Tähän ilmiöön liittyy tiiviisti laitahyökkääjien muuttunut rooli. Ennen vasemmalle laidalle laitettiin vasenjalkainen pelaaja, jotta tämä pystyi keskittämään alueellisen ylivoiman päätteeksi. Nyt monet huippujoukkueet laittavat vasemmalle laidalle oikeajalkaisen pelaajan, joka pystyy leikkaamaan pallon kanssa keskelle ja luomaan ylivoimaa sinne.
Tätä asetelmaa Rajamäki mietti puoli vuosikymmentä sitten, kun hän valmistautui TPS:n valmentajana Suomen Cupin loppuotteluun. Hän olisi voinut luoda HJK:ta vastaan ylivoimaa laidallekin, mutta hän ei halunnut. Keskelle luotu ylivoima olisi ”helvetin paljon vaarallisempi”.
Pelaajamateriaali vain korosti valintaa. Kyse oli pelaajapareista. Turkulaisten vasen laitahyökkääjä Mika Ääritalo ei ollut, varsinkaan viisi vuotta sitten, hidas. ”Ei. Mutta ei (HJK:n oikea pakki) Rafinhakaan ollut hidas. Kumman diilin haluat: Ääritalo vastaan Rafinha vai Riku Riski vastaan Lindström?”, Rajamäki kysyy retorisesti.
Rajamäki oli kauppansa valinnut. Nyt hänen piti vain saada pakkomyytyä se HJK:lle mahdollisimman kovaan hintaan.
Urakka ei ollut helppo. Rajamäki halusi saada nopeimmat pelaajansa HJK:n liikkeeltään heikoimpia pelaajia vastaan. Hänen onnekseen HJK:n kenttäryhmitys tarjosi siihen tilaisuuden.
”Tiesimme, että HJK:lla on Pyry Kärkkäinen tässä, keskikentän oikeana pohjana, ja Kärkkäisen säde pelata peliä on pieni. Se on rikkova pelaaja, mutta jos sen laittaa juoksemaan, se ei pärjää.”
Kun Kärkkäinen ei saa TPS:ää pysäytettyä, turkulaiset pääsevät juoksemaan täydellä vauhdilla kohti oikeaa topparia.
”Matthias Lindström. Seitsemän Suomen mestaruutta. Aivan jäätävä jätkä. Mutta tolla alustalla, juoksukilpailussa Riskin veljeksiä vastaan… Siinä me voitetaan tää peli.”
TPS tiesi, kuinka HJK ryhmittyisi. Se oli etu. Toinen etu oli, että HJK ei tiennyt, miten TPS ryhmittyisi. Eikä tiennyt aivan heti Rajamäkikään. Hän alkoi muuttaa ryhmitystään saadakseen Lindströmin vartioimaan mahdollisimman suurta aluetta.
Siinä onnistuakseen Rajamäen piti keksiä tekemistä HJK:n toiselle topparille, nuorelle ja nopealle Juhani Ojalalle sekä vasemmalla pakille Tuomas Kansikkaalle. Lopulta hän keksi yhtälöön ratkaisun. Se edellytti maajoukkuekärki Jonatan Johanssonin uhraamista oikeaksi laitahyökkääjäksi.
”Tintti on taktisesti yksi lahjakkaimmista pelaajista, jota olen valmentanut. Sanoin hänelle, että nyt sinä pelaat laidassa ja otat Kansikkaan pois pelistä.”
Käytännössä tämä tapahtui niin, että Johansson otti myös itsensä pelin ulkopuolelle hakeutumalla kauas oikeaan laitaan. Samalla hän veti mukanaan Kansikkaan ja sai Juhani Ojalan siirtymään viisi metriä laidemmas kuin missä hän normaalisti pelaisi.
”Alue, jota Lindström puolustaa oli nyt monta metriä leveämpi kuin normaalisti. Siitä me menemme. Se oli meidän suunnitelmamme tähän peliin.”
Kooste pyörii nyt kankaalla. Tilanteet näytetään kahdesta eri lähteestä: Ylen tv-lähetyksestä ja niin sanotusta valmennuskamerasta, joka kuvaa laajaa yleiskuvaa korkealta katsomosta. Koosteen tehnyt Rajamäki pitää enemmän jälkimmäisestä.
”Televisiolähetyksestä ei näy, mikä on suunnitelmallista ja mikä ei.”
Nykyään KuPSia valmentava Rajamäki toimii koosteen kommenttiraitana. Innostunut ja aavistuksen aggressiivinenkin analyysi pulppuaa valmentajan suusta vahvalla Turun murteella. Puhetahti on nopea, volyymi reipas ja kädet käyvät välillä samaa tahtia suun kanssa.
Toisin kuin ehkä luulisi, Rajamäki ei jossittele tolppalaukauksia tai erotuomariston tuomioita. Hän jossittelee sitä, missä pelaajien olisi pitänyt olla tai minne heidän olisi pitänyt syöttää.
”Tuossa oli väärä syöttö”, Rajamäki sanoo ja näyttää sitten valmennuskameran pysäytyskuvasta, kuinka pelaaja oli yhden nopean ja helpohkon syötön päässä läpiajosta.
Valmentajan silmin jalkapallo-ottelu on erilainen tapahtuma. Hän ei näe sitä, mitä tapahtuu. Hän näkee mielessään sen, mitä olisi pitänyt tapahtua, jos pelaajat olisivat toimineet niin kuin sovittiin. Kun valmentaja räjähtää kentän laidalla, se johtuu usein siitä, että joku pelaajista on tuhonnut suunnitellun tulevaisuuden.
Tässä tilanteessa se on Mika Ääritalo, jonka tehtävä oli pitää Rafinha kiireisenä. Kun Ääritalo ei lähdekään sovitusti pystyjuoksuun, Rafinha pääsee katkaisemaan TPS:n hyökkäyksen alkuunsa.
”Rafinha pystyi olemaan tuossa, koska Ääritalo oli väärässä paikassa. Ääritalo esti nopean hyökkäyksen. Hän päätti, että nyt ei hyökätä.”
Tämä on valmentajan kooste. Tästä ei näy, kuinka HJK antoi avausjaksolla nopean vapaapotkun ja Akseli Pelvas pääsi puskemaan avopaikasta niukasti maalin ohi. Toisaalta tästä ei näy myöskään, kuinka TPS hankki puolen tunnin pelin jälkeen oman vaparin, jonka Toni Kolehmainen laukoi tolppaan ja jonka jälkihässäkästä Mika Ääritalo teki ottelun voittomaalin.
Ei Jukka Lehtovaaran paraatipelastuksia. Ei molempien joukkueiden toisen jakson läheltä piti tilanteita. Tämä on Marko Rajamäen tarina siitä, kuinka TPS voitti Suomen Cupin 2010.
Valmentaja katsoo koko ajan ottelua kolmella tasolla: Ensimmäisessä on kyse siitä, kuinka oma joukkue toteuttaa suunnitelmaa. Toisella tasolla on kyse hetkistä ja pelaajien ratkaisuista yksittäisissä tilanteissa. Kolmannella tasolla tämä kaikki yhdistyy vastustajan tekemisiin.
Kolmas taso on eräänlaista jalkapalloshakkia, mutta ero vain on siinä, että nappuloilla on oma tahto. Valmentaja voi yrittää liikuttaa pelaajaa ratsuna, mutta tämä saattaakin paljastua lähetiksi, jättää liikkumatta kokonaan tai tehdä jotain, minkä valmentaja ei edes uskonut kuuluvan liikevalikoimaan.
Avausjaksolla HJK saa saarrettua Kolehmaisen keskiympyrässä. Keskikenttäpelaajan selkä on maalia kohti, syöttö on tulossa hänelle. Kaikki odottavat hänen syöttävän pallon takaisin puolustukseen.
Erfan Zeneli on jo lähtökuopissa valmiina katkaisemaan tämän syötön. Kolehmainen päättää kuitenkin toimia toisin, hän ottaa pallon ulkosyrjälleen mukaan, kääntyy ja lähtee kuljettamaan.
”Kolehmainen näki, että Zeneli painoi olkapäänsä alas ja oli valmiina katkaisemaan. Hän lähti siihen mukaan, hämäsi syöttävänsä ja kääntyikin. Jäätävä ratkaisu”, Rajamäki hehkuttaa. Kolehmaisen kosketus on hieman kova, mutta hän saa hankittua tilanteesta vapaapotkun. ”Toni yritti kääntyä jyrkemmin. Sen jälkeen hän olisi syöttänyt Mikko Manniselle”, Rajamäki jatkaa.
Paitsi että Manninen ei ole siellä missä hänen pitäisi olla. ”Jos se olisi onnistunut, Kolehmainen olisi kysynyt: ’Manu, missä oot? Mä otan kauhean riskin, käännyn pimeänä, minulla on sekunti aikaa ja sinä mulkku seisot väärässä paikassa.’”, Rajamäki naurahtaa. Valmentajan luoma rinnakkaistodellisuus ei ylety vain kentälle vaan myös pukukoppiin ja jälkipeleihin.
Rajamäki jatkaa seuraavaan klippiin. Sillä ei ole varsinaisesti merkitystä pelin lopputuloksen kannalta, mutta se kertoo kuinka paljon pelaajien pienet teot kertovat heidän luonteestaan.
”Tykkään siitä, kun jätkät kuittailevat toisilleen. Jarkko Hurme ja Kolehmainen (molemmat 1980-luvun loppupuolella syntyneitä oululaisia, toim huom) olivat paras pari. Jos Hurme antoi syötön, josta Kolehmainen ei tykännyt, hän antoi sen tälle liian kovaa takaisin. Kuin sanoakseen, pilke silmäkulmassa, että ’senkin kusipää, anna nyt parempi pallo’.”
Nyt ottavana osapuolena ei ole kuitenkaan Hurme vaan Kemissä syntynyt Jaakko Nyberg. Nyberg antaa alimpana miehenä lyhyen syötön liian löysänä ja saa sen Kolehmaiselta bumerangina takaisin – ilmassa. Ratkaisu kertoo kaiken olennaisen Kolehmaisen ja koko joukkueen sen hetkisestä itseluottamuksesta.
”Pelataan cupin finaalia, ja Kolehmainen laittaa pallon vittuillakseen ilmassa takaisin!”
Rajamäki on hetken hiljaa.
”Se on nätti nyanssi.”
Peli elää koko ajan. HJK aloittaa ottelun kahden kärjen prässillä. Avausjakson aikana se muuttaa prässiään kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla se luopuu hyökkäyskolmanneksen prässäämisestä kokonaan, koska se ei toimi.
Rajamäki kertoo, miten TPS oli varautunut muutoksiin ja näyttää koosteesta, miten niihin reagoitiin. Voittajan tarinassa on kyse hyvästä suunnitelmasta ja sen onnistuneesta toteuttamisesta. Jos vastustaja tekee virheen, se johtuu siitä, että heidät pakotettiin siihen. He eivät ole huonompia, me vain olemme parempia.
”Nyt ollaan kuitenkin Helsingissä. Tämä on heidän stadioninsa ja alustansa. Tämä on se jengi joka voitti seuraavana vuonna Schalken, moni noista oli silloin mukana.”
Kooste etenee tilanteeseen, josta Rajamäki on samaan aikaan sekä ylpeä että hivenen pettynyt. Pettymys ei liity niinkään pelillisiin asioihin kuin tv-näkyvyyteen.
”Äijät on aseteltu niin täydellisesti, että HJK:lla ei ole mitään mahdollisuutta puolustaa. Kaikki syöttökulmat ja etenemisväylät auki, pelaajat positiivisissa peliasennoissa, alueelliset ylivoimat kohdallaan… Meillä on kaikki avaimet. Mutta sitä ei pysty tv:stä näkemään.”
Kun tilanne alkaa, TPS:llä on pallo omalla kenttäpuoliskolla. Samaan aikaan avausjakson varsinainen peliaika tulee täyteen. Tv-ohjaaja päättää, että nyt on hyvä hetki näyttää neljättä erotuomaria, joka ilmoittaa valotaululla yhden minuutin lisäajasta.
Ohjaaja on väärässä. Hetki on mahdollisimman huono.
”Tämä syöttö, jonka Toni Kolehmainen antaa… se ei näy Yleisradion lähetyksessä mitenkään”, Rajamäki harmittelee.
Kun lähetys palaa kenttätapahtumiin, TPS on jo pallon kanssa HJK:n rangaistusalueen rajalla. Katsojat ehtivät nähdä, kuinka Riku Riski laukoo niukasti takatolpan ohi, mutta ihmettelevät varmasti, miten TPS tilanteeseen pääsi.
Se selviää nopeasti valmennuskamerasta. Kun tv-lähetys leikkaa neljänteen erotuomariin, Toni Kolehmainen on juuri kääntynyt pallon kanssa keskiviivan tietämillä. Sen jälkeen muutamaan sekuntiin ei näennäisesti tapahdu mitään. Kolehmainen hidastaa pelin hetkeksi – ja imee samalla kaikki lähellä olevat HJK:n pelaajat itseensä.
Kun Kolehmainen antaa pystysyötön, kuusi HJK:n kenttäpalaajaa on hänen ympärillään. Jokainen heistä on korkeintaan kymmenen metrin päässä hänestä, mutta kukaan ei pysty estämään syöttöä mitenkään. Ja koska 60 prosenttia HJK:n kenttäpelaajista on keskiympyrässä, TPS:llä on ylivoima HJK:n puolustusalueella.
”Ei tullut maalia, mutta jos tuota toistetaan uudestaan ja uudestaan, aalto aallon perään, niin kyllä joku niistä menee maaliin.”
Valmentajat eivät tietenkään seuraa tumput suorina, kun heidän joukkueensa tuhotaan. HJK:n Antti Muurinen reagoi TPS:n pelaamiseen vaihtamalla tauolla molemmat hyökkääjänsä. Toisella jaksolla Riskit pääsevät myös juoksemaan vähemmän Lindströmiä vastaan.
Kuvaavaa silti on, että viimeinen niitti tulee juuri sellaisesta tilanteesta, joita TPS lähti pelistä hakemaan. Toisen jakson lisäajalla Kolehmainen katkaisee HJK:n pitkän avauksen päällään. Pusku tavoittaa Babatunde Wusun, joka nikkaa Riku Riskin läpi.
Riski voittaa Lindströmin juoksukilpailussa. Itse asiassa kilpailua ei edes synny. Toppari on hävinnyt pelin aikana niin monta pikamatkaa, että lopettaa toivottoman takaa-ajon alkuunsa. Kun Tuomas Kansikas saa Riskin kiinni, tämä on ehtinyt jo sijoittaa pallon Ville Wallenin ohi maaliin.
Penkillä Marko Rajamäki juhlii. Hän kaappaa Jonatan Johanssonin kainaloonsa ja suutelee tämän hiuksia. Hetken päästä erotuomari Vesa Pohjonen viheltää ottelun päättyneeksi. Kapteeni Jarno Heinikangas nostaa pokaalin ilmaan. Tämä on pitkän uran tehneen Heinikankaan – ja monen muunkin TPS-pelaajan – uran ainut suuri voitto.
Tunne vie. Analysointi lentää hetkeksi romukoppaan. Pelaajat vievät Rajamäen voittajan suihkuun. TPS:n joukkue ja seuran kokonainen aikakausi on juuri saavuttanut huipentumansa.
Joukkue on nuori ja moni stadionilla uskoo sen pystyvän vielä parempaan. Taistelemaan mestaruudesta, kasvamaan yhdessä vielä kovempaan iskuun. Mutta ei. Huippu on tässä. Juhlivissa pelaajissa, laulavissa kannattajissa ja hetkessä jota kukaan ei voi enää viedä heiltä.
TPS:n cup-voitto on tarina siitä, mitä vastustajan heikkouksien hyödyntäminen ja omien vahvuuksien maksimointi käytännössä tarkoittaa. Rajamäki ei kuitenkaan halua rajoittaa tarinaa yhteen peliin. Hän tahtoo näyttää vielä yhden videopätkän.
Nyt ollaan Kupittaalla Turun paikallispelissä. Pallo on Interillä sen omalla puolustusalueella. Kommenttiraita pyörähtää käyntiin.
”Turun derbyissä me on vaihdettu taktiikkaa ja prässiä vaikka kuinka monta kertaa.”
”Dragtsma on hyvä koutsi. Sillä on hyviä malleja pelinavaukseen. Nytkin pelaajat ovat oikeilla paikoilla… Tämä on hyvä tapa avata. Mekin avaamme välillä näin”, Rajamäki intoilee.
Tämä on esimerkki siitä, kuinka oma joukkue tekee asiat hyvin. Silloin onnistuminen ei saa johtua – ainakaan pelkästään – siitä, että vastustaja toiminta on heikkoa. ”Magnus Bahne. Veikkausliigan toiseksi paras maalivahti jalalla. Henrik Moisander on paras”, Rajamäki toteaa. ”Silti pitää löytää avaamisesta heikko kohta.”
Inter syöttelee palloa alakerrassa kaikessa rauhassa. ”Niillä on 4–2-ylivoima tuolla alueella. Syöttökulmat auki, pelaajat sijoitettu oikein.” TPS:n hyökkäävä keskikenttäpelaaja Petteri Pennanen alkaa juosta enemmän. Hän saa vastustajan syöttömyllyyn liikettä. Ja kun liike lisääntyy, myös virheen mahdollisuus kasvaa. Eikä minkä tahansa virheen, vaan etukäteen skoutatun. Virheen, jonka hyödyntämiseksi on tehty suunnitelma.
Tällä kertaa se on Interin Kalle Kaupin peliasento. Interin keskikenttäpelaaja seisoo rangaistusalueen kaarella kasvot omaan maaliin päin. ”Hän ei näe kaikkia pelaajia. Kalle Kauppi tekee tämän toistuvasti väärin. Kun tämä tilanne tulee päälle, meillä on pelaaja valmiina lähtemässä.”
TPS on odottanut tätä tilaisuutta pitkään, sopivaa palloa oikealle pelaajalle oikeaan aikaan. Jos pelaaja on yksijalkainen, hän kääntyy lähes aina samalle puolelle. TPS tietää, mitä Kauppi tekee, mutta Kauppi ei tiedä, mitä TPS tekee. Pallo on Interillä, mutta TPS hallitsee jo seuraavia sekunteja.
Kun syöttö selin vastustajiin olevalle Kaupille lähtee, dominot alkavat kaatua. ”Se oli sovittu merkki. Katsokaa nyt Kolea… Sen on pakko lähtee NYT!”
Vielä ei tosin ole mitään katsottavaa. Kolehmainen tulee tilanteeseen ruudun ulkopuolelta, kymmenien metrien päästä, mutta sitäkin kovempaa. Kauppi huomaa Kolehmaisen vasta siinä vaiheessa, kun hän menettää tälle pallon. Pallonriiston tuloksena TPS:llä on nyt vaarallinen ylivoimahyökkäys vastustajan rangaistusalueella.
Pallo pomppii Interin maalin edessä. Rajamäki katsoo tilannetta hetken.
”Vittu me sovitaan joku juttu, tehdään se ja sitten me ei saada maalia!”
Ei luultavasti ole sattumaa, että Rajamäen klipit ovat juuri otteluista Job Dragtsman ja Antti Muurisen valmentamia joukkueita vastaan. Rajamäen joukkue ei ole koskaan hävinnyt Dragtsman valmentamalle joukkueelle, ja toisaalta Rajamäen TPS voitti Muurisen HJK:n useammin kuin mikään muu Veikkausliigan joukkue.
Olisi kiehtovaa ajatella jalkapalloa eräänlaisena kivi-paperi-sakset-leikkinä, jossa tietynlaiset joukkueet pystyvät aina voittamaan oikeanlaisen vastustajan. Tilastot antaisivat tällaiselle ajattelulle monin paikoin tukeakin. Aukoton ajatus ei kuitenkaan ole.
”Minä en usko tuollaisiin tilastoihin. Esimerkiksi kun voitimme tällä kaudella KTP:n, kuulin pelin jälkeen, että se oli KuPS:n ensimmäinen voitto kauden avausottelusta yli 20 vuoteen. Ei sellaisilla numeroilla ole mitään väliä”, Rajamäki sanoo.
KuPS:n avauspelien historia on esimerkki tilastosta, joka lähentelee jo taikauskoa. Se ei silti tarkoita, etteikö valmentajien välistä korrelaatiota olisi olemassa. Rajamäki ei kuitenkaan lämpene ajatukselle.
Hän ottaa toisen esimerkin siitä, kun TPS kohtasi HJK:n uudestaan kolme viikkoa cupin loppuottelun jälkeen.
”HJK sai siihen peliin Aki Riihilahden mukaan. Ja joka kerta, kun Roope Riski sai pallon, Aki rikkoi häntä. Niin kävi vaikka kuinka monta kertaa. Sanoin tauolla Akille pukukoppikäytävällä, että ethän sä voi rikkoa sitä joka kerta. Aki vastasi vain: ’Mä törmäsin siihen vahingossa.’. Me hävittiin se peli 0–2.”
Jenkkifutiksessa sanotaan, että vaikeinta on mennä Superbowlin puoliajalla koppiin ja vaihtaa taktiikka, johon kauden menestys on perustunut. Mutta se on silti vaihdettava, koska se ei enää toimi.
Joukkueurheilu on toisinaan tyly ympäristö. Kaikki ne ottelut ja tilanteet, joita valmentaja säilyttää lämpiminä muistoinaan ja suurimpina onnistumisinaan pyörivät myös muiden valmentajien läppäreillä. Ja he eivät katso tilanteita ihaillakseen niitä.
He käyvät ne läpi voidakseen löytää jotain, mihin tarttua. Heikkouden jota hyödyntää, vahvuuden jonka nollata. Rajamäki tietää tämän. Sillä tavalla hän löysi itsekin cup-voiton avaimet.
Rajamäki pysäyttää koosteen. Kohta on uusia otteluita analysoitavana, pelipareja löydettävänä, ylivoimia rakennettavana. Eikä eilisen hyvä resepti välttämättä toimi enää tänään. Peli menee koko ajan eteenpäin.