Jalkapallolla olisi käytössään ratkaisu, joka vähentäisi merkittävästi tuomarivirheitä ja lisäisi samalla sekä tehokasta peliaikaa että varsinkin maaleja. MM-kisojen tuomarivirheet suorastaan vaatisivat keinon käyttöönottoa. Ongelma vain on, että harva ymmärtää kuinka ratkaisu toimii ja juuri siksi useimmat suorastaan vihaavat sitä.

Lasse Koistinen muistaa tapahtumat hyvin. Oli 1990-luvun puoliväli, ja Vaasan Palloseuralla oli kotiottelu. VPS sai vapaapotkun rangaistusalueen tuntumasta. ”VPS:n Jyrki Huhtamäellä oli tapana vetää vapareita yläriman kautta sisään”, Koistinen kertoo. ”Tuomaripiireissä siihen varauduttiin parin vuoden ajan siten, että avustava määrättiin vaasalaisten vapareissa päätyyn ja erotuomari otti paitsiolinjan valvontaansa.”

Järjestely oli poikkeuksellinen, mutta sen ansiosta Koistinen pystyi nyt valvomaan maaliviivaa täysin keskittyneenä. Tehovalvonta tuli tarpeeseen. Huhtamäen vapaapotku osui tälläkin kertaa ylärimaan ja kimposi siitä maahan. Kävikö se maalissa? Koistinen nosti lippunsa pystyyn osuman merkiksi. ”Olin sitä mieltä, että pallo kävi juuri ja juuri maalissa”, Koistinen sanoo.

Olosuhteet olivat täysin Koistisen puolella. Hän oli täydellisesti sijoittunut, eikä hänellä ollut muuta valvottavaa. Hänen ainut tehtävänsä oli katsoa, kävisikö pallo maalissa. Hän jopa osasi odottaa pomppua ja nopeaa tilannetta. Lisäksi Koistinen oli pitkän kansainvälisen uran tehneenä avustavana erotuomarina maan huippua tehtävässään. Tämän täydellisemmin tuomaristo ei voi maalitilanteeseen valmistautua.

Silti Koistinen oli tehnyt virhearvion. Totuus valkeni, kun hän katsoi illalla Urheiluruutua. ”Näin tv:stä, että pallo oli puoli metriä maalin sisällä.”

Tuomio oli ollut oikea, mutta marginaali oli paljon suurempi kuin miltä nopeassa tilanteessa oli näyttänyt. ”Sen jälkeen ymmärsin, miten hidas ihmissilmä onkaan”, Koistinen sanoo nyt.

Ihmissilmän hitaudesta maalitilanteissa on saatu muistutuksia tasaisin väliajoin. Jalkapallohistorian kannalta käänteentekevä hetki osui Valioliiga-kaudelle 2004­­–05, kun Manchester Unitedin maalivahti Roy Carroll rähmi Tottenhamin Pedro Mendesin kaukovedon omiin ja kauhoi pallon takaisin peliin metrin verran maalin sisältä. Avustava erotuomari ei ehtinyt nähdä tapahtunutta riittävän hyvästä kulmasta, ja selvä maali jäi hyväksymättä.

Ottelun jälkeen BBC kysyi sivuillaan, pitäisikö jalkapallossa ottaa videoteknologia käyttöön. Kyselyn lähes 80 000 vastaajasta peräti 85 prosenttia oli videoavun kannalla.

Nyt, lähes kymmenen vuotta Mendesin hyväksymättä jääneen osuman jälkeen, heidän toiveensa on toteutunut ­­– tavallaan. Videoita ei vieläkään nähdä tuomariston apuna. Sen sijaan maaliviivatilanteet ratkaistaan Brasilian MM-kisoissa saksalaisen Goal control -teknologian vastuulla. (Valioliigassa maaliviivateknologia oli käytössä jo viime kaudella.)

Tuomarit ovat ratkaisuun enimmäkseen tyytyväisiä siitä. ”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Lasse Koistinen sanoo. ”Kaikki luottavat siihen teknologiaan, mikä helpottaa päätösten myymistä pelaajille.”

Tosin helppoa maalipäätösten hyväksyminen ei ole vieläkään. Kun Karim Benzeman 2­­–0-maali Hondurasia vastaan hyväksyttiin teknologian avulla MM-kisoissa, hondurasilaiset protestoivat äänekkäästi päätöstä vastaan.

Tavallaan purnaamista oli helppo ymmärtää, sillä Benzeman osuma oli juuri sellainen, joka olisi jäänyt paljain silmin hyväksymättä. Pallo ylitti maaliviivan niin niukasti ja nopeasti, että hetken huomaaminen hidastuksestakin vaati tarkkaavaisuutta. Lisäksi pallo oli ylityshetkellä ilmassa, eikä avustavalla erotuomarilla ollut mahdollisuutta ehtiä päätyyn.

Hondurasilaiset protestoivat, koska ennen teknologiaa tilanne ei olisi ollut maali. Avustava erotuomari ei olisi ikimaailmassa voinut liputtaa tästä tilanteesta maalia. Mikäli hondurasilaisten reaktio oli ymmärrettävä, samaa ei voinut sanoa sosiaalisen median käyttäjistä, jotka ryntäsivät joukolla kyseenalaistamaan tuomion.

Kun jalkapallo oli vihdoin, lähes 50 vuotta Geoff Hurstin MM-finaalissa tekemän haamumaalin jälkeen, ratkaissut maaliviivaongelmansa, monien ensimmäinen reaktio oli, että heidän silmiensä täytyi toimia paremmin kuin nykytekniikan.

Tämä kaikki kuvastaa yleisempää ongelmaa, joka leviää varsinkin netissä. Jos tieteen tai asiantuntijan antama vastaus tuntuu oudolta, vian täytyy olla niissä eikä siinä, että omat tiedot olisivat jotenkin väärät tai vajavaiset. Jos maapallo näyttää keittiön ikkunasta litteältä, se ei voi olla pyöreä.

Eri mieltä olevien takamustuntumista huolimatta teknologia oli ottanut jo ottanut yhden riemuvoiton jalkapallokentällä ja toinen oli tulossa. Kun costaricalainen Bryan Ruiz puski ainoan maalin Italiaa vastaan, somen soraäänetkin hiljentyivät. Ruizin osuma oli perinteisempi maaliviivatilanne: pallo kimposi ylärimasta maalin puolelle ja sieltä takaisin kentälle. Hidatuksesta ylityksen näki selvästi, mutta avustava erotuomari olisi tuskin uskaltanut sitä liputtaa – Italian maalivahti Buffon kun olisi ollut pomppuhetkellä juuri hänen katseensa ja pallon välissä. Goal controlilla ei tätä ongelmaa ollut. Teknologia oli voittanut kriitikkonsa 2–0.

Jos kyse olisi vain maaliviivatilanteista, tämän jutun voisi lopettaa tähän. Taustalla on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi tarina. Pian kauden 2004–05 jälkeen jalkapallon kattojärjestöt Fifa ja Uefa tarttuivat kumpikin tahoillaan maalihaasteeseen. Fifa ryhtyi ajamaan hitaasti mutta epävarmasti teknologian asiaa, Uefa taas ajoi pontevasti lisäavustavien (joita tässä jutussa kutsutaan päätyrajatuomareiksi) asiaa.

Päätyrajatuomarit on tuomittu monella suulla epäonnistuneeksi hankkeeksi, koska heiltä jäi suuressa näytönpaikassaan, kahden vuoden takaisissa EM-kisoissa, yksi maali hyväksymättä. Todellisuudessa päätyrajatuomarit saattavat kuitenkin olla yksi tuomarimaailman suurimmista menestystarinoista. Tuon tarinan loppu on silti edelleen avoin, mutta aloitetaan alusta.

Rangaistusalue oli aikojen saatossa muuttunut erityisalueeksi, jossa tuomarit päästivät läpi kovempia kontakteja kuin muualla päin kenttää. Sääntöjen mukaan näin ei pitäisi tapahtua. Jos rike aiheuttaa suoran vapaapotkun muualla päin kenttää, sen pitäisi aiheuttaa rangaistuspotku rangaistusalueella.

Käytännön toteutus oli kuitenkin toisenlainen. Se, mikä sai pillin soimaan keskikentällä, ei välttämättä aiheuttanut tuomareissa minkäänlaista reaktiota boksissa. Ero johtuu pitkälti psykologiasta. Rangaistuspotkulla on todennäköisesti enemmän vaikutusta kuin millään muulla tuomaripäätöksellä koko urheilumaailmassa.

”Baseballin tai kriketin syöttötuomari voi tehdä virhearvion, mutta baseball-matsissa tulee 54 paloa ja krikettipelissä on 40 hilaa, joten yksittäisillä tuomioilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Rugby- ja jenkkifutistuomarit ovat myös erehtyväisiä, mutta kummassakin tehdään enemmän pisteitä kuin jalkapallossa, eikä yksittäisillä päätöksillä ole siksi niin suurta painoarvoa. Lisäksi kaikissa edellisissä lajeissa tuomarit voivat käyttää videoita apuna päätöksenteossaan”, Simon Kuper ja Stefan Szymanski kirjoittavat teoksessaan Soccernomics. ”Jalkapallossa näin ei ole. Ja koska tärkeät ottelut ratkeavat usein maalin erolla, rangaistuspotku yleensä myös ratkaisee pelin lopputuloksen.”

Koska rangaistuspotku oli tuomiona niin kova, erotuomarit halusivat olla varmoja ratkaisustaan viheltäessään pilkun. Useimmissa tilanteissa he eivät olleet varmoja. Joskus kyse oli siitä, että maalin edessä tapahtui liikaa. Kiinnipitämistilanteita meni jatkuvasti läpi kulmapotkuissa. Lisäksi puolustajat olivat vuosien aikana oppineet hyödyntämään käsiään tilanteissa, joita tuomarin silmä ei tavoittanut.

Tämä kaikki muuttui Mestarien liigassa neljä vuotta sitten, kun päätyrajatuomarit otettiin käyttöön. Suurelle yleisölle nämä lisäavustavat esiteltiin maaliviivateknologian vaihtoehtona, mutta hyvin pian selvisi, että ylimääräiset silmäparit pystyvät paljon muuhunkin kuin kalkkiviivan tuijottamiseen.

Päätyrajatuomarien ansiosta tuomaristo oli paljon varmempi maalinedustilanteissa. Yhtäkkiä paatunut käsienkäyttäjä toisen jälkeen jäi kiinni rikkeistä, joita he olivat tehneet rangaistuksetta vuosien ajan. Kehityksen pystyi lukemaan rangaistuspotkutilastoista. Kaudella 2009-10 Mestarien liigassa tehtiin 14 rankkarimaalia. Seuraavalle kaudelle sarjassa otettiin käyttöön päätyrajatuomarit ja pilkkuosumien määrä pomppasi 24:ään. Sitä seuraavalla kaudella Mestarien liigassa tehtiin jo 28 maalia yhdestätoista metristä.

Rangaistuspotkumaalien määrä oli tuplaantunut kahdessa vuodessa. Samaan aikaan kun kannattajat ja toimittajat mutisivat siitä, kuinka vähän hyötyä päätyrajatuomareista oli maalitilanteissa ja miten tyhjänpäivisiä he ylipäätään olivat, ylimääräiset tuomarit olivat alkaneet muuttaa huippujalkapalloa – eikä muutos jäänyt rangaistuspotkuosumiin.

Kahden vuoden pilkkutalkoiden jälkeen päätyrajatuomarit alkoivat toimia kuin peltipoliisit tienvarsilla: he ehkäisivät rikkomuksia. Puolustajat eivät enää kiinnijäämisen pelossa uskaltaneet repiä ja töniä hyökkääjiä entiseen malliin.

Ensimmäiset selvät merkit tästä saatiin kesän 2012 EM-kisoissa, jossa puskumaalien määrä kasvoi käytännössä puolella (17:stä 24:ään) edelliseen turnaukseen verrattuna. Muutos oli valtava, mutta se oli vasta alkua.

Hyökkääjillä oli vihdoin rangaistusalueella käytettävissä se tila, joka heille sääntöjen mukaan kuuluikin, eivätkä he arkailleet käyttää sitä hyväkseen. Kun Bayern München voitti kaudella 2012–13 Mestarien liigan, se teki 16 pudotuspelimaalistaan 11 yhdellä kosketuksella rangaistusalueelta.

Menneellä kaudella Atletico Madrid toimi samoin. Joukkueen 11 pudotuspelimaalista seitsemän syntyi yhdellä kosketuksella rangaistusalueelta (muista maaleista yksi syntyi rangaistuspotkusta ja toinen kahdella kosketuksella rangaistusalueelta). Erityisen merkittävää oli se, mitä tapahtui aivan maalin edessä. Atletico oli tehnyt pudotuspelimaaleistaan viisi maalialueelta, Bayernilla vastaava luku oli peräti kymmenen, joista yksi tosin oli oma maali.

Paitsiosääntö oli aiemmin järjestänyt keskikentän uusiksi, päätyrajatuomarit tekivät nyt samaa maalinedustalle.

Etsiessään ratkaisua epäselviin maaliviivatilanteisiin Uefa oli löytänyt jotain monin verroin parempaa. Maaliviivateknologia tuo turnauksen aikana keskimäärin yhden maalia lisää. Päätyrajatuomareiden vaikutus olisi varovaisesti arvioiden jopa kymmenkertainen.

Tästä kaikesta huolimatta päätyrajatuomareita pidetään edelleen hyödyttöminä. Miksi? Ensimmäinen syy on, että kattojärjestöt tyrivät uudistuksen markkinoinnin ja esittelivät päätyrajatuomarin ennen kaikkea vaihtoehtona maaliviivateknologialle. Samalla he laittoivat tulokkaat sotaan, jota he eivät voi voittaa. Hidas ihmissilmä ei koskaan pysty ratkaisemaan täydellisesti, kävikö pallo nopeassa tilanteessa maalissa vai ei. Jos vastakkain on maaliviivateknologia ja päätyrajatuomari, jälkimmäinen häviää lopulta aina tarkkuudessa.

Uefan ja Fifan epäonnistumisista tekee entistä vakavamman se, että valtaosa päätyrajatuomareiden toiminnasta jää muutenkin piiloon. He avustavat erotuomaria ottelun aikana lukuisissa päätöksissä, mutta he tekevät sen radioyhteyden välityksellä. Avustavien erotuomareiden toimivalta kaupattiin aikoinaan pelaajille erotuomarin ja avustavan neuvotteluina. Päätyrajatuomarit eivät saa samanlaista vetoapua.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää. Jos viimeisen varttivuosisadan sääntö- ja tulkintauudistuksille pitäisi nimetä yhteinen nimittäjä, se olisi katkojen vähentäminen ja lyhentäminen. Paitsiot ovat vähentyneet 2000-luvulla 40 prosentilla, rikkeet lähes 30:lla ja varoituksiakin annetaan arvokisoissa huomattavasti aiempaa vähemmän. Pallopojat pitävät huolen siitä, että peliväline saadaan nopeasti takaisin peliin. Neljäs erotuomari hoitaa vaihdot ja penkit.

Päätyrajatuomarit tukevat tätä kehitystä täydellisesti. Heidän kädessään on kyllä lipputanko ilman lippua, mutta se on vain hätävara. Tuomio kerrotaan mikrofoniin, josta se kulkee saman tien erotuomarin korvanappiin. Kaikki tapahtuu nopeasti ja huomaamattomasti.

Se, miten jouhevasti päätyrajatuomarien apu on mennyt erotuomareille, on osoitus siitä, kuinka kovalla tasolla oikeudenjakajien yhteistyö eurooppalaisissa huippuotteluissa on. Kun uutta tuomarijärjestelmää lanseerattiin, monet pelkäsivät kaaosta, katkoja ja jatkuvia neuvotteluja tuomarien välillä. Jälkimmäinen on toteutunut, tuomarit keskustelevat jatkuvasti toistensa kanssa. Mutta kaaoksesta ei ole tietoakaan ja katkot ovat itse asiassa vähentyneet.

Päätyrajatuomareiden maineen kannalta homma toimii jopa liian jouhevasti. Koska erotuomarit eivät erikseen mene heidän luokseen, suuri yleisö ei koskaan huomaa näiden viestittävän rangaistuspotkusta, ulosajon arvoisesta jälkipelistä tai siitä, osuiko maalivahti palloon ennen kuin se meni päätyrajasta yli.

Kun ihmiset eivät tiedä, mitä päätyrajatuomarit tekevät, näistä tulee helppo maalitaulu. Tuomareita haukutaan aina – jos ei muusta niin siitä, että heitä on kentällä liikaa. Yleinen argumentti siitä, että päätyrajatuomarit eivät tee mitään, perustuu vain ja ainoastaan tietämättömyyteen, mutta se menee heittämällä läpi, koska tietämättömiä on niin paljon.

Ainoa tilanne, jossa päätyrajatuomariin kiinnitetään huomiota, on pallo pomppaaminen maaliviivalle. Näitä tapauksia sattuu ehkä kerran kymmenessä pelissä. Päätyrajatuomari näkee nämä tilanteet oikein 80–90-prosenttisesti, mutta jos kaudessa on toistasataa ottelua, mukaan mahtuu väistämättä yksi tai kaksi tilannetta, jolloin päätyrajatuomari tekee väärän päätöksen. Lopulta nämä tapaukset leviävät kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa ja toimivat ”todisteena” siitä, että päätyrajatuomarijärjestelmä ei toimi.

Jos vertailukohdaksi otetaan vain ja ainoastaan maaliviivatilanteet ja nykyteknologia, kone vie voiton ihmisestä. Päätyrajatuomarit on varustettu samoilla hitailla ihmissilmillä kuin Lasse Koistinen parikymmentä vuotta sitten. Virhearvioita tulee väistämättä ja lopulta joku niistä johtaa siihen, että maali jää hyväksymättä. On todennäköistä, että toinen teknologian hyväksymistä MM-kisamaaleista olisi jäänyt lisäavustavaltakin näkemättä.

Järjestelmässä on kuitenkin kyse paljon muustakin. Todellisuudessa päätyrajatuomarit lisäävät maaleja ja tehokasta peliaikaa ja vähentävät tuomarivirheitä. Maaliviivatilanteet ovat tärkeitä, mutta niin ovat rankkaripäätöksetkin – ja niitä tehdään turnauksissa monikymmenkertainen määrä.

Jos neljän erotuomarin tiimi tekee tämän verran virheitä, kuinka paljon virheitä kuuden tuomarin tiimi tekisi? Paradoksaalista kyllä, vastaus on: huomattavasti vähemmän.

Ymmärtääkseen, miksi päätyrajatuomareista on niin paljon apua, täytyy mennä hetkeksi erotuomarin housuihin. Vastoin yleistä käsitystä valtaosa tuomarivirheistä ei johdu niinkään vääristä tulkinnoista tai puutteellisesta sääntötuntemuksesta, vaan siitä, että tuomari ei nähnyt tilannetta kunnolla ennen päätöksen tekemistä.

Kotisohvalta on helppo katsoa neljännestä kuvakulmasta näytettävää toista superslowmotion-hidastusta ja todeta, että ”eihän tuo ollut rankkari ja minäkin sen näin tästä nyt selvästi”. Erotuomarilla ei ole kuitenkaan käytössään hidastuksia. Hän näkee tilanteen kerran, täydellä nopeudella ja on monesti itse samaan aikaan liikkeessä. Ja toisin kuin hidastusta tiiraava tv-katsoja, hän ei tiedä etukäteen missä ja milloin mahdollinen virhe tapahtuu.

Näissä olosuhteissa päätyrajatuomari toimii kuin hidastus. Hän tuo rangaistusalueen tilanteisiin ylimääräisen (lähi)kuvakulman – ja vielä erittäin hyvän sellaisen. Erotuomarit lähestyvät tilanteita pääsääntöisesti takavasemmalta ja avustavat suoraan oikealta. Lisäavustava katsoo tilanteita suoraan edestä päin, maalin vierestä; siis samoilta seuduilta, mistä ahaa-elämyksen tuovat hidastukset monesti tulevat.

Useimmat päätyrajatuomareita vastustavat kannattavat videotuomareita, mutta käytännössä lisäavustavat ovat niin lähellä videoita kuin ilman teknologiaa vain voidaan päästä. Ylimääräisen silmäparin apu ylettyy lukemattomiin tilanteisiin: Oliko tilanne rankkari vai ei? Rikkoiko hyökkääjä puolustajaa ennen kuin laittoi pallon maaliin? Osuiko pallo hyökkäävän vai puolustavan joukkueen pelaajaan ennen kuin paitsion rajamailla ollut hyökkääjä laittoi sen maaliin?

Vielä konkreettisemman esimerkin lisäavustavien vaikutuksesta saa, kun vertaa tätä ja edellistä MM-turnausta kahden vuoden takaisiin EM-kisoihin. Ero tehdyissä tuomarivirheissä on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että EM-turnauksen erotuomarit olivat eurooppalaisia. (Eurooppalaiset tuomaritiimit ovat vastanneet muun muassa näistä virheistä.)

Keskeisin ero MM- ja EM-kisojen välillä on, että jälkimmäisissä tuomaristolla oli käytössään ylimääräinen silmäpari kummankin maalin takana.

MM-kisat ovat vielä kesken, mutta turnauksen opetus on selvä: maaliviivateknologia toimii, mutta ei lopulta vähennä juurikaan tuomarivirheitä. On melkein ironista, että turnaus, jossa teknologian piti tehdä ylimääräiset tuomarit tarpeettomiksi, on suorastaan alleviivannut heidän tarvettaan – varsinkin kun tekniikka on toiminut täydellisesti.

Vuosikausien jahkailun jälkeen jalkapallomaailman pitäisikin käsittää, että teknologia ei korvaa päätyrajatuomareita sen paremmin kuin tuomarit sitä. Kyse on kahdesta eri asiasta. Jos lisäavustavat korvataan Goal controlilla, jalkapallo menettää vaihtokaupassa paljon enemmän kuin saa.

Uefan puheenjohtaja Michel Platini on päätyrajatuomareiden kannattaja. Jos hänet valitaan Fifan johtoon, lisäavustavien odotettavissa oleva elinaika pitenee huomattavasti riippumatta siitä, kuinka maaliviivateknologia toimii.

Eri asia on, nähdäänkö kumpaakaan koskaan säännöllisesti Suomessa. Kysymys on pitkälti kustannuksista. Maaliviivateknologia on edelleen kallista, eivätkä lisäerotuomaritkaan ole ilmaisia. Esimerkiksi Goal control -tekniikka vaatii 14 suurnopeuskameran asentamisen stadionille. Asennuskustannukset ovat noin 200 000 euroa per areena ja käyttökustannukset noin 3 000 euroa per peli.

Kansallisista sarjoissa maaliviivateknologia on käytössä Euroopassa vain Valioliigassa. Saksassa kahden korkeimman sarjatason joukkueet äänestivät alkuvuodesta teknologiaa vastaan kustannusten takia. Tekniikan käyttöönottoon olisi vaadittu vuositasolla 10–20 miljoonan euron panostusta.

MM-kisatasolla kustannukset eivät ole ongelma. Brasiliassa käytetäänkin maaliviivateknologiaan kisakuukauden aikana yli 2,5 miljoonaa euroa. Se on iso hinta niistä kahdesta tai kolmesta maalista, jotka teknologian avulla saadaan kisoissa varmistettua – mutta toisaalta paljon pienempi hinta siitä, että tuomaristo on vihdoin maaliviivatilanteissa varmempi kuin Tofiq Bahramov lähes puoli vuosisataa sitten Wembleyllä.

Mutta jos maaliviivateknologia hautaa alleen päätyrajatuomarit, sen hinta on kohtuuton.

 

Päivitys 24.6. kello 16.30. Lisätty Valioliigan ja Bundesliigan tilanteet teknologian osalta.