Suomen miesten edellisestä arvokisapelistä tulee kesällä kuluneeksi 35 vuotta. Pääsy Moskovan olympialaisiin vaati vääntöä suurissa ja pieneissä kabineteissa, mutta kisamenestys jäi senteistä kiinni.
Se, että miesten jalkapallomaajoukkueen viimeisin arvokisapaikka alkoi mahdollistua jouluaattona, oli pelkkä sattuma. Ateistinen ja muutenkin joulua myöhemmin viettävä Neuvostoliitto tuskin mietti juhlapäiviä vyöryttäessään joukkojaan Afganistaniin, eivätkä kalenteriaan katsoneet myöskään miehitystä vastustamaan nousseet mujahideen-sissit.
Elettiin vuotta 1979 ja aikaa Moskovan kesäolympialaisten alkuun oli alle seitsemän kuukautta. Kylmä sota kävi niin kuumana, että tuomiopäivän kelloa siirrettiin kolme minuuttia kohti keskiyötä.
Tammikuussa 1980 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter kiristi pakoteruuvia ja otti aseeksi myös urheilun. Jos Neuvostoliitto ei vetäisi joukkojaan Afganistanista, aikoisi Yhdysvallat boikotoida Moskovan olympialaisia. Carter toivoi mahdollisimman monen maan liittyvän boikottiin.
Pyytäessään muita mukaan boikottiin Carter totesi, ettei olisi halunnut yhdistää urheilua ja politiikkaa. Se oli tietysti vale. Ajatus olympialaisista protestivälineenä oli noussut Yhdysvaltain hallinnossa esille jo muutamaa vuotta aiemmin, ja Afganistan tarjosi erinomaisen syyn ottaa painostuskeino käyttöön.
Meillä elettiin Urho Kekkosen pitkän aikakauden viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton pelko oli suuri, eikä Paasikiven–Kekkosen linjaa mantranaan hokenut Suomi uskaltanut edes tuomita hyökkäystä Afganistaniin. Liittyminen amerikkalaisten johtamaan boikottiin ei siis missään vaiheessa ollut edes vakavassa harkinnassa.
Oikeastaan tilanne oli päinvastoin. Suomen olympiakomitea lähetti kaikille maailman olympiakomiteoille kirjeen, jossa niitä pyydettiin osallistumaan Moskovan kisoihin ja jättämään politiikka pois urheilusta. Jo vuonna Suomi oli 1978 antanut julkilausuman, että se pyrkii pysyttelemään erossa ongelmista kansainvälisessä urheilussa. Se oli selvää ennakointia Moskovaan kohdistunutta boikottiuhkaa vastaan.
Heti Carterin pyyntöä seuranneella viikolla Suomi vahvisti osallistumisensa olympiakisoihin. Monissa muissa maissa alkoi kuitenkin tiukka, kuukausia kestänyt vääntö siitä, lähettävätkö ne kisajoukkuetta Moskovaan.
Valkeakoskella Juha ”Juuso” Helin luki kotonaan sanomalehdistä aiempaa tarkemmin uutisia Afganistanista ja kisojen boikottiuhkasta. Hakan toppari oli ollut avainmiehiä olympiakarsinnoissa ja tiesi lähes varmaksi, että olisi mukana mahdollisessa kisajoukkueessa.
”Kyllähän sitä seurattiin, kun oli oma lehmä ojassa, että sitä kautta olisi mahdollista päästä olympialaisiin. Mutta eihän se toisaalta tuntunut urheilulliselta ratkaisulta”, Suomen kapteenina kisoissa toiminut Helin pohtii 35 vuotta myöhemmin.
Suomi oli pudottanut karsintojen avauskierroksen kaksiosaisella avauskierroksella Tanskan. Sen jälkeen edessä oli kolmen maan lohkovaihe Norjan ja Länsi-Saksan kanssa. Karsintalohkon voitti lopulta Norja. Hyvänä kolmosena maaliin tuli pieni ja sisukas Suomi.
”Hyviä pelejä, ja jokaiselta joukkueelta saatiin vähintään piste. Oli tasaista ja pienestä kiinni, mutta kisoihin mentiin vasta boikotin kautta”, Suomen kakkosvalmentajana sekä karsinnoissa että kisoissa toiminut Jukka Vakkila kuvailee karsintoja.
Lohkon tulokset menettivät merkityksensä, kun Norja päätti liittyä Yhdysvaltain johtamaan boikottirintamaan. Koska siihen kuului myös lohkokakkonen Länsi-Saksa, oltiinkin yllättäen tilanteessa, jossa Suomi oli tyrkyllä olympialaisiin vain muutamaa kuukautta ennen olympiatulen syttymistä Luzhnikin stadionilla.
Vaikka kisapaikkaa tarjottiin Suomelle, eivät kaikki olympiakomiteassa halunneet lähettää jalkapallojoukkuetta kisoihin. Syynä ei ollut suurvaltapolitiikka, sillä itäisen karhun ärähdyksiä pelänneet suomalaiset kokivat velvollisuudekseen lähettää suuren joukkueen. Sekään ei haitannut, että boikottiin osallistumattomuuden sijaan Suomi toimisi jopa rikkurina, jos se ottaisi poisjääneen Norjan paikan.
Osa Suomen olympiakomitean jäsenistä oli sitä mieltä, että joukkuetta ei pidä lähettää, koska se oli pudonnut karsinnoissa. Taustalla vaikutti vahvasti vähäinen arvostus palloilulajeja kohtaan. Olympiakomitean puheenjohtajana tuolloin toiminut Jukka Uunila ajoi kuitenkin omien sanojensa mukaan jalkapalloilijat kisoihin.
”Minusta se oli itsestään selvää, että kun meille avautui paikka, niin me käytämme sen”, Uunila kertoi Antti. O. Arposen kirjoittamassa elämäkerrassa.
Uunilan johdonmukaisuutta nakertaa se, että neljä vuotta myöhemmin sosialistiblokin boikotoidessa Los Angelesin kisoja lentopallomiehille avautui samanlainen mahdollisuus sujahtaa sisään takaportista. Silloin Suomi ei kuitenkaan tarttunut tilaisuuteen.
Jukka Vakkila oli säännöllisesti tekemisissä olympiakomitean kanssa sekä Moskovan karsintaprojektin aikana että kisapaikan varmistuttua. Juopa eri lajien välillä näkyi Vakkilan mukaan selvästi. Hän korostaa ennen kaikkea silloisen valmennuspäällikön Kalevi Tuomisen osuutta palloilulajien puolestapuhujana.
”Tuomisen Kallu oli vahva jalkapallomies ja minulle jäi sellainen kuva, että hän piti erityisen voimakkaasti palloilun puolta. Vastaavasti oli vähän sellaista tunnetta, että jalkapallo ei ihan hirveässä huudossa ollut kaikkien johtomiesten keskuudessa”, Vakkila kertoo.
Kaikki eivät olleet tyytyväisiä jalkapalloilijoiden valintaan kisoihin. Moskovassa 400 metrillä olympiafinaaliin selviytynyt juoksija Pirjo Häggman, josta sittemmin tuli myös Kansainvälisen olympiakomitean jäsen, vastusti valintaa julkisesti lehdistössä.
”Se painoi mieltäni, eikä ainakaan nostattanut yhteishenkeä. En tiedä onko koskaan kukaan toivonut muun lajin edustajista, ettei heitä valittaisi”, Juha Helin ihmettelee.
Erikoinen jälkinäytelmä lähtöpäätökselle näyteltiin, kun Palloliiton puheenjohtaja Jouko Loikkanen vaati päästä mukaan kisajoukkueeseen. Jalkapalloilijoille oli luvattu viisi johtajan ja huoltajan paikkaa ja Uunila asetti Loikkasen hankalaan paikkaan kysymällä, kenen tilalle puheenjohtaja joukkueessa nimetään.
Kahden valmentajan lisäksi esikuntaan kuuluivat lajijohtaja-lääkäri, huoltaja ja hieroja. Loikkanen vaati, että hänestä tehdään kuudes mies taustajoukkoihin.
”Sanoin, että asia on selvä ja kysyin, esittääkö komitean jäsenistä kukaan Loikkasen valintaa. Yhtään kättä ei noussut. Totesin, että Loikkasta ei valita”, Uunila kertoo kirjassa.
Kun kisapaikka oli plakkarissa, Suomi huomasi olevansa olympiajoukkue vailla valmentajaa. Karsinnat oli vetänyt tšekkoslovakialainen Jiří Pešek kakkosmiehenään Jukka Vakkila. Pešekin sopimus oli kuitenkin päättynyt karsintoihin ja hän oli lähtenyt Suomesta jo hyvän aikaa ennen kuin boikotti toi kisapaikan. Puikkoihin hyppäsi A-maajoukkueen päävalmentaja Esko Malm, jonka apulaisena jatkoi Vakkila.
”Malmin Eko ja Vakkila ovat enemmän psykologipuolen tuntijoita. Eko seurasi, minkälainen vireystila pelaajalla oli, ja päätti sen mukaan aloituksen. Tuntui, että hän sai vielä enemmän porukasta irti kuin Pešek, koska tunsi meidät niin hyvin”, Helin vertailee.
Pešek jatkoi Suomesta vielä eksoottisempiin kohteisiin ja valmensi Islannissa, Pohjois-Jemenissä ja Intiassa. Hän kuoli vuonna 2011.
Valmennuskysymyksen ratkettua edessä oli joukkueen valitseminen. 1980-luvulle tultaessa olympiaurheilun näennäinen amatööri-ihanne oli edelleen hengissä, vaikkakin jo henkitoreissaan. Jalkapallossa amatöörihenkeä vaalittiin sulkemalla kisoista ammattilaiset sekä MM-karsinnoissa kentälle päässeet pelaajat.
Ammattilaisten määritelmä oli kuitenkin sen verran epämääräinen, ettei se koskenut itäblokin urheilijoita, vaikka he eivät tehneet muuta kuin urheilivat valtion tuella. Käytännössä säännöt aiheuttivat sosialistimaiden täydellisen ylivoiman: vuosina 1948–1980 ne veivät 27:stä jaossa olleesta mitalista 23. Sääntöä höllennettiinkin jo seuraaviin Los Angelesin kisoihin.
Jukka Vakkilan mukaan muutama kiinnostava pelaaja oli pelannut harmittavasti hajaminuutteja MM-karsinnoissa, jonka vuoksi heitä ei voitu kutsua mukaan joukkueeseen. Yksi tällainen tapaus oli nuori huippulupaus Pasi Rautiainen. Sitten oli pelaajia, jotka olivat juuri ja juuri edustuskelpoisia. Hakan laitapuolustaja Teuvo Vilen kuului tähän joukkoon.
”Olin kokoonpanossa MM-karsintaotteluissakin, mutta en käynyt kentällä. Jos olisin käynyt, minua ei olisi kelpuutettu mukaan. Kun ajattelee kuinka hieno kokemus oli päästä olympialaisiin, niin oli hieno homma, etten päässyt kokeilemaan MM-karsinnoissa”, Vilen pohtii nyt.
Yksi sitkeimmistä arvokisalegendoista on takaportin kautta vuoden 1992 EM-kisoihin päässeen Tanskan saapuminen Ruotsiin suoraan rantalomalta. Todellisuudessa tanskalaiset olivat valmistautumassa tavalliseen tapaan harjoitusmaaotteluun, kun kutsu Ruotsin kisoihin tuli vain reilu viikko ennen avauspeliä.
Myöskään Suomella ei ollut ongelmia valmistautumisen kanssa, vaikka lopullinen kisapaikka varmistui vasta myöhään keväällä. Suurimmaksi osaksi joukkue muodostui jo karsinnoissa pelanneen ryhmän ympärille, joten he olivat tuttuja toisilleen. 17-miehinen joukkue koostui kotimaisten seurojen pelaajista lukuun ottamatta Ruotsissa pelannutta Kari Virtasta.
Joukkue ehti leireillä muutamaan otteeseen Eerikkilässä ja pelata maalittomana päättyneen harjoituspelin Islantia vastaan Reykjavikissa. Sen jälkeen edessä oli matka itään.
Kisamaskotti Miska-karhu heilutti iloisesti kättään, kun lähes sata tuhatta ihmistä hurrasi katsomossa. Kisojen avajaiset järjestettiin Moskovassa, mutta yhtenä neljästä jalkapallon pelipaikasta toimiva Kiova ei halunnut jäädä kakkoseksi. Tasavallan stadionin juhlallisuudet olivat lähes yhtä komeat kuin Luzhnikilla, kun Juha Helin johdatti kapteenina Suomen joukkueen avajaisiin.
Helin antoi katseensa kiertää lehtereillä. Siellä yleisö muodosti jättimosaiikkeja, joita suomalaiset katsoivat ihaillen. Yleisö oli hurrannut ja heiluttanut lippuja jo stadionin ulkopuolella, mutta sisään tullessa meteli kohosi vielä uusin ulottuvuuksiin. Stadionin pääportin yllä kohoavan tornin huippua koristivat olympiarenkaat.
Venäläiseen tapaan vieraat toivotettiin tervetulleiksi leivällä ja suolalla. Nuori nainen ojensi Helinille liinan päällä suuren limpun ja suolaa.
”On jäänyt mieleen sen naisen katse, kun hän katsoi suoraan silmiin. Vieläkin muistan sen. Tuntui että hän niin sydämestään toivotti tervetulleeksi. Hyvin oli koulut käynyt”, Helin muistelee yli kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Helin on säilyttänyt liinaa omassa kaapissaan ja suunnittelee sen lahjoittamista Jalkapallomuseoon. Teuvo Vilenille avajaiset jäivät mieleen pelien ohella koko olympiakokemuksen huippuhetkenä.
”Kun kaikki joukkueet kävelivät stadionille, niin se oli mahtava hetki. Stadion täynnä porukkaa – ja ne juhlallisuudet”, Vilen huokaa.
Kiovaan suomalaiset olivat matkanneet Moskovan kautta, jossa he olivat viettäneet yhden yön suuressa kisakylässä. Siellä 197-senttinen Helin löysi hissistä vielä itseäänkin pidemmän suomalaisedustajan, kun viereen asettui yli kaksimetrinen soutaja Pertti Karppinen.
Olympiatunnelmaan kisakylän vilinässä pääsi helposti. Mutta kuten moni muukin asia Neuvostoliitossa, eivät upouusina mainostetut majapaikat olleet sisältä sitä mitä luvattiin.
”Sen aikainen venäläinen tyyli laittaa ja kalustaa oli sellainen, että tuntui ettei Suomesta niin vanhaa hotellia löydy. Venäläiseen tyyliin mukaan kaikki oli jäänyt vähän kesken ja kokolattiamatotkin oli laitettu vähän niin ja näin”, Helin kuvailee.
Kaikkiaan olympiaboikotti vei lähes puolet kisoihin selvinneistä 16 joukkueesta. Kotiin jääneiden Norjan, Yhdysvaltain, Argentiinan, Egyptin, Ghanan, Iranin ja Malesian tilalle kutsuttiin Suomi, Kuuba, Venezuela, Sambia, Nigeria, Syyria ja Irak.
Näistä viimeksi mainittu päätyi Suomen kanssa samaan alkulohkoon, vaikka sen kutsumista mukaan vastustettiin. Jopa kisojen jälkeen julkaistu Fifan tekninen raportti kritisoi Irakin osallistumista. Syynä ei kuitenkaan ollut politiikka, vaan ratkaiseva olympiakarsintapeli Kuwaitia vastaan, joka muistutti välillä enemmän katutappelua kuin jalkapalloa.
Alkulohkon muut maat olivat kisojen ennakkosuosikkeihin lukeutunut Jugoslavia sekä Costa Rica. Etukäteisarvioissa Jugoslavia oli lohkon selkeä ykkönen, mutta sen jälkeen kaikki oli auki.
”Tietystikään joukkueista ei etukäteen ollut analyyseja samaan tapaan kuin nykyisin. Ei sinne häviämään lähdetty, vaan ilman muuta tavoite oli, että mennään jatkoon”, Vakkila toteaa.
Suomi oli ollut olympiajalkapallossa mukana kolmesti aiemmin. Vuonna 1912 Tukholmassa sijoitus oli komeasti neljäs, vaikka kahden viimeisen ottelun maaliero olikin vähemmän juhlallinen 0–13. Berliinissä 1936 ainoaksi otteluksi jäi runsasmaalinen 3–7-tappio Perua vastaan. Kumpiinkin kisoihin Suomi pääsi ilmoittautumalla, eikä mitään karsintoja järjestetty.
Kotikisoissa 1952 Suomi johti puoliajalla Itävaltaa vastaan, mutta taipui lopulta lukemin 3–4 ja kisat päättyivät yhden pelin jälkeen kuten edellisetkin. Kaksi vuotta myöhemmin Itävalta voitti MM-pronssia.
Moskovan kisojen avausottelua varten Suomi matkusti majapaikastaan Kiovasta Minskiin. Alku oli hankalin mahdollinen, kun vastustajaksi Dinamon stadionille 40000 katsojan silmien eteen juoksi Jugoslavia. Ensimmäinen puoliaika pelattiin maalittomana, mutta hieman ennen tunnin täyttymistä jugoslavialaiset iskivät kaksi pikamaalia, eikä Suomi pystynyt vastaamaan.
Sekä koko pelin pelannut Helin että vaihdosta sisään tullut Vilen kuvailevat peliä yllättävän tasaiseksi. Suomi pystyi pelillisesti laittamaan ennakkosuosikille kampoihin, vaikkei lopputuloksesta suurta epäselvyyttä ollutkaan. Valmentaja Vakkilan muistikuvat ovat karumpia.
”Se oli sellainen matsi, mistä ei voinut todeta muuta kuin että vastustaja oli vain parempi. Ne olivat sentyyppisiä kavereita, jotka eivät kunnioittaneet tai pelänneet ketään. Eväät eivät riittäneet”, Vakkila kuvailee.
Tappio tuskin yllätti ketään. Kahdesta jäljellä olleesta pelistä oli kuitenkin otettava tuloksia, ettei toive paluusta Moskovan kisakylään jäisi haaveeksi.
Lopulta koko turnaus kulminoitui toiseen peliin Irakia vastaan, joka pelattiin Kiovassa. Suomi painoi koko ottelun tiukasti päälle, mutta pallo ei vain uponnut irakilaisten verkkoon. Lähellä maali oli useaan otteeseen.
”Meillä oli kulmapotku ja Helinin Juuso pitkänä erikoistilannepelaajana puski yläputkeen. Se on vieläkin visiona päässä”, Vakkila kertoo.
Jotain tehottomuudesta kertoo se, että myös Helinin mieleen on jäänyt lähes varma maalipaikka kulmapotkutilanteessa, mutta se ei ole sama kuin Vakkilan muistelema. Siinä pallo pomppii kulmapotkun jälkeen flipperinä Helinille, jolla on edessään viiden metrin päässä lähes tyhjä maali.
”Se tilanne on jäänyt kummittelemaan itsellä. Kulmapotku, viisi metriä maaliin ja sisäsyrjällä varmaan viisi metriä yli. Kyllä painettiin ja haettiin maalia, mutta ei mennyt millään”, Helin harmittelee edelleen.
Peli päättyi maalittomana. Vielä viimeisessä pelissä Costa Ricaa vastaan Suomella oli voitolla mahdollisuus kahdeksan joukkoon. Jatkopelit Moskovassa eivät kuitenkaan olleet omissa jaloissa, vaan Jugoslavian täytyi voittaa samaan aikaan Minskissä pelatussa ottelussa Irak, mieluiten vähintään muutamalla maalilla.
Suomi hoiti oman osuutensa kunnialla. KTP:n Ari Tissari rikkoi Suomen kuparisen jo reilun vartin jälkeen ja seuratoveri Jouko Alila tuplasi johdon toisella jaksolla. Tietokilpailukysymykseksikin kelpaavan Suomen miesten viimeisimmän arvokisamaalin iski HJK:n Jouko Soini ottelun 88. minuutilla. Paikka oli Kiovan Tasavallan stadion ja päivämäärä 25.7.1980, joten kesällä siitä tulee kuluneeksi 35 vuotta.
”Se oli ihan selvä peli se Costa Rica, oltiin selvästi parempia. Lukemat olivat ihan oikeutetut”, Vilen näkee.
Puhdas voitto ei kuitenkaan riittänyt. Irak venyi tasapeliin Jugoslaviaa vastaan ja vei toisen jatkopaikan pisteen erolla Suomeen. Suomen lopullinen sijoitus oli yhdeksäs eli paras alkusarjaan jääneistä. Itä-Euroopan sosialistimaat miehittivät lopulta neljä kärkisijaa Tšekkoslovakian ottaessa kultaa ennen Itä-Saksaa, Neuvostoliittoa ja Jugoslaviaa.
Suurimmalle osalle Suomen pelaajista itäblokki ei ollut mikään uusi kokemus. Olympiajoukkue oli pelannut muutamana vuonna Leningradin kutsuturnauksessa, ja osa pelaajista oli matkustanut rautaesiripun takana myös europeleissä.
Vuosikymmeniä sitten ei ollut itsestäänselvyys, että kaikki pelaajat olisivat malttaneet elää koko ulkomaan reissun ajan huippu-urheilijan elämää. Jukka Vakkilan mukaan olympiamatkalla ongelmia vapaa-ajan menojen suhteen ei ollut.
”Se oli varmaan niin kontrolloitu ympäristö. Valmistautumisleireillä Firenzessä ja Tšekkoslovakiassa oli vähän sellaista, että piti puuttua. Että hei, muistetaan että huomenna harjoitukset jatkuu. Mutta ei mitään vakavaa”, Vakkila kuvailee.
Kontrolloidusta ympäristöstä voitiin todellakin puhua, sillä turvatoimet olivat äärimmäiset tiukat. Järjestäjämaa ei halunnut päästää ulkomaisia vieraita liian vapaasti tutustumaan neuvostokansalaisiin ja heidän arkeensa, sillä se olisi saattanut vaarantaa huolella rakennetun propagandarakennelman toimivuuden. Toisaalta oli kulunut vain kahdeksan vuotta siitä, kun palestiinalaisterroristit iskivät Münchenin olympialaisissa israelilaisurheilijoiden majapaikkaan.
”Oli tosi tarkkaa touhua. Aina tarkastettiin busseista pohjat ja kaikkien pelikassit”, Helin kuvailee.
Jukka Vakkilan mukaan joukkue ei lyhyitä päiväkävelyitä lukuun ottamatta juurikaan liikkunut hotellin ja harjoituskentän ulkopuolella. Hän itse muistaa tutustuneensa Maidan-aukioon, josta Ukrainan nykyinen kriisi sai ensivauhtinsa. Järjestäjien katseet tuntuivat silloinkin niskassa.
”Jos kolme ihmistä lähti kävelemään, niin varmasti joku seurasi”, Vakkila uskoo.
Häivähdyksen kulissien takaisesta maailmasta hän koki Suomen joukkuetta auttaneen neuvostoattasean kanssa. Vakkila halusi palkita hyvää englantia puhuneen nuorukaisen ja tarjosi hotellin aulassa tälle lenkkareitaan. Attasea kiihtyi ja ilmoitti jyrkästi, ettei missään nimessä voi ottaa moista lahjaa vastaan.
Muutamaa päivää myöhemmin Vakkila ja attasea olivat julkisen aulan sijaan kahdestaan. Siellä nuorukainen kuiskasi, että kyllä ne lenkkarit itse asiassa kelpaavat mainiosti. Juha Helin puolestaan harrasti kaupankäyntiä viimeisen pelin jälkeen. Päätä lyhyempi costaricalainen sai Helinin paidan ja suomalainen puolestaan väliamerikkalaisen verkkapuvun.
”Kaveri oli kolme kertaa minua pienempi, eivätkä verkkarit sopineet alkuunkaan. Ne ovat vieläkin tallessa ja Costa Rica lukee selässä”, Helin naurahtaa.
Paluumatkalla muutamalle jalkapalloilijalle tarjoutui mahdollisuus jäädä seuraamaan kisoja muutamaksi päiväksi, koska lentolippuja Moskovasta Suomeen ei riittänyt kaikille. Pelaajat olivat kuitenkin niin pettyneitä siitä, että Moskovaan ei palattu omien otteluiden vuodeksi, ettei vapaaehtoisia meinannut löytyä. Suurin osa halusi vain kotiin. Lopulta Jukka Vakkila jäi kotkalaisten maalintekijöiden Alilan ja Tissarin kanssa pariksi päiväksi kisakylään.
”Naisten keihään voittaneen María Colónin kanssa vaihdettiin muutama sana ja nähtiin Karppisen kultasoutu”, Vakkila kertoo turistiosuudesta.
Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan tekninen raportti kisoista ei mairittele pelin tasoa Moskovan kisoissa. Raportissa taktiikat todettiin ylivarovaisiksi, tekninen osaaminen vajavaiseksi ja hyökkäyspeli kaavamaiseksi. Suomen pelitapaa kuvailtiin varsin stereotyyppisesti fyysiseksi ja suoraviivaiseksi, eikä se kovin kaukana todellisuudesta ollutkaan. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia Suomen taktiikassa teknisen raportin tekijöiden mielestä oli Juha Helinin vahva käyttö erikoistilanteissa.
Olympiakävijöille vuosi 1980 antoi kuitenkin unohtumattoman elämyksen. Teuvo Vilenin peliuralle mahtui suomenmestaruus, kolme cupin voittoa ja kymmenen A-maaottelua. Silti hän nostaa olympialaiset aivan omaan kastiinsa.
”Lueskelin Messin kirjaa ja hänelläkin oli haave päästä olympialaisiin. Kyllähän se niin mahtava tapahtuma oli, että tämmöisen ihmisen urheilu-uralla oli ihan oma kokemuksensa”, Vilen kuvaa.
Suomen taipaleesta Moskovan olympialaisissa ei puhuta kovin usein. Kenties tilanne olisi toinen, jos Juha Helinin pusku Irakia vastaan olisi painunut kymmenen senttiä alemmas ja pelit jatkuneet puolivälierissä. Osansa on varmasti myös sillä, että kisoihin päästiin vasta kun muut jäivät pois. Jukka Vakkilaa ärsyttää kuitenkin kisapaikan vähättely.
”Ollaanko me sitten jotenkin niin alemmuudentuntoisia, että väheksytään sitä? Onhan hiihtokisojakin, joissa kymmenen parasta puuttuu, eikä niistäkään pitkään jauheta. Vai johtuuko se siitä, että meillä on liian kapea kulttuuri? Ei ole tulevaisuutta ilman menneisyyttä. Kulttuurimaissa kunnioitetaan historiaa, ja meillä on siinä kohentamisen varaa”, hän suomii.
Suomen joukkue Moskovan olympialaisissa: Olli Isoaho, Aki Lahtinen, Juha Helin, Kari Virtanen, Ari Heikkinen, Hannu Turunen, Juha Dahllund, Vesa Pulliainen, Juhani Himanka, Ari Tissari, Jouko Alila, Jouko Kataja, Teuvo Vilen, Raimo Kuuluvainen, Jouko Soini, Tomi Jalo ja Juha Rissanen.
Suomen ottelut:
21.7.1980 Jugoslavia–Suomi 2–0 (Šećerbegović 56, Šestić 58)
23.7.1980 Suomi–Irak 0–0
25.7.1980 Suomi–Costa Rica 3–0 (Tissari 18, Alila 58, Soini 88).
—
Lähteet:
Antti O. Arponen: Jukka Uunila – Suomalainen urheiluvaikuttaja
Mikko Torro: Suomalainen näkökulma Moskovan olympiakisoihin sanomalehdistössä kesällä 1980: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12014/URN_NBN_fi_jyu-2006367.pdf?sequence=1
Fifan tekninen raportti Moskovan olympialaisista: http://www.fifa.com/mm/document/afdeveloping/technicaldevp/50/05/10/oft_80_tr_167.pdf