Kesällä 1978 suomalaisten enemmistö rakensi uutta kaupunkikulttuuria. Identiteetistään kovin epävarma jalkapallo kilpaili ihmisten vapaa-ajasta.

Suomalaiset olivat siirtyneet kaupunkeihin. Suuri muutto oli huipentunut vuonna 1974, sen jälkeen maaltamuutto hidastui. Vuonna 1975 jo 60 prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa. Osuus oli kaksinkertaistunut muutamassa vuosikymmenessä. Sotien jälkeen vain vajaa kolmannes suomalaisista oli asunut kaupungeissa.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat nuoria. Suomen kaupungit, erityisesti lähiöt, olivat täyttyneet nuorista aikuisista, joille ei ollut valmista kaupunkikulttuuria. Suomen kaupungeissa ei ollut aiemmin asunut lähellekään vastaavaa määrää nuoria aikuisia. Kaupunkikulttuuri piti määritellä itse, piti keksiä jotain tekemistä. Sitä määriteltiin puhtaammalta kentältä kuin koskaan sen jälkeen.

”Henkinen ilmapiiri oli puritaaninen ja luterilainen, pidettiin ikävää. Ihmiset etsivät tekemistä, jalkapallo oli vaihtoehto”, Helsingin urheiluhistoriaa tutkinut Seppo Aalto arvioi.

Ulkomailta toki sai mallia tähän vapauteen. Tärkeimmässä mallimaassa Ruotsissa vastaava kaupungistuminen ja vaurastuminen kiinnitti jo ennen sotia jalkapallon tärkeäksi osaksi kaupunkikulttuuria.

Kehitykselle oli luotu pohja, jalkapallo oli jo hetkeksi noussut niin ruutukaava-alueiden kuin tehdaspaikkakuntien kuninkaaksi. Jalkapallo oli ollut koko 60-luvun ajan Suomen suosituin joukkuelaji, pääsarjan yleisökeskiarvo oli 3000 katsojan tuntumassa. Pääsarjassa 11 ottelua oli ennen kesää 1978 houkutellut katsomoon yli 10 000 katsojaa, kaikissa kentällä oli pelannut Helsingin suurseura HJK.

”Siinä uskottiin nousun automaatioon, että kesällä katsotaan jalkapalloa. Oli valmiiksi valtakunnallisesti kovia nimiä, jo Kai Pahlman esiintyi koko ajan televisiossa”, Aalto kuvaa.

Jalkapalloilun mestaruussarjan avaus oli kuin avausta ei olisi ollutkaan. Ottelu silloin, ottelu tällöin. Yhtä mahdotonta kuin on sanoa, miksi kansa ei virtaa jalkapallokatsomoihin, on ymmärtää suunnatonta vapaitten maalintekotilanteiden tuhrintaa… … Jos jatkuvasti olemme siinä pisteessä, että meidän on seurattava, kuinka kaunis ilma Vaasan saaristossa on tai mitä tulee televisioruudusta, niin mustikkapyllyily jatkuu. Tietenkin on selvää, etteivät kaikkien jalkapallointoilijoiden silmät irtoa ruudusta, kun kyseessä ovat suurkilpailut ja varsinkin jalkapallon tämän kesän MM-kisat. (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 3.5.1978)

Kaupallisesta mediasta voi jälkikäteen lukea voimasuhteista, voittoa tavoitteleva lehti painottaa urheilusivunsa melko oikeudenmukaisesti. Vuoden 1978 toukokuussa Helsingin Sanomien urheilusivuja oli yleensä neljä. Kaksi ensimmäistä käsitteli Prahassa pelattuja jääkiekon MM-kisoja. Kolmas sivu täyttyi kotimaisesta jalkapallosta, SM-sarjan helsinkiläiset HJK ja Kiffen sekä maajoukkue olivat tärkeimmät joukkueet.

Myös Helsingin herruuden HJK:lle hävinneiden ja alasarjoihin vajonneiden haastajien otteluista oli aina otteluraportit. Esimerkiksi suomenruotsalaisen porvariston HIFK:n ja työväenluokkaisen Ponnistuksen kohtaamista kakkosdivisioonassa seurasi katsomossa vain sarjatason alkukauden yleisöennätys 66 katsojaa, mutta vanhasta muistista Helsingin Sanomat kirjoitti ideologioiden kohtaamista. Muut lajit täyttivät neljännen sivun.

1960-luvulta alkanut lyhyt valtakausi joukkuelajien mielipidejohtajana antoi jalkapallolle oikeuden määritellä identiteettinsä ja ainakin osittain puhetapansa itse, kertoa mistä pelissä on kyse. Jalkapallo valitsi puhetavaksi tasovertailun ja yleisömäärät, oli oikeastaan valinnut jo aiemmin. Tasovertailuun yhdistyi kansainvälisen menestyksen odottaminen, jota vahvisti olympiamenestykselle rakennettu urheiluihanne.

”Kansainvälisen menestyksen odottelu on pitkäkestoinen ilmiö. Se toistuu jalkapallon osalta jo 1920- ja 30-lukujen urheilulehdissä”, Urheilumuseon tutkija Jouni Lavikainen kertoo.

”Palloliitossa ajateltiin kansainvälisen menestyksen tuovan kansallista lisäarvoa. Liiton toimintakertomuksista jäi kuva, että jossain vaiheessa se vain tapahtuu”, liikunta- ja seurakulttuurien muuttumiseen perehtynyt Itä-Suomen yliopiston lehtori Arto Nevala arvioi.

Nevalan mukaan jalkapallolla ei ollut selkeää visiota, mihin toimintaa halutaan kehittää, minne mennä.

”Jääkiekossa seura- ja lajikulttuurien kehittäminen oli alusta alkaen määrätietoisempaa. Jalkapallossa vastaava oli amatöörimäistä puuhastelua 1980-luvulle asti”, Nevala arvioi.

Aallon mukaan pitäisi pohtia, millaista oli jalkapallo kulttuurisena ja urheilullisena ilmiönä ja millainen kuva siitä yritettiin luoda. Hänen mukaansa jossain vaiheessa todellisuus ja kuva erosivat toisistaan.

”Kuvan mukaan se oli hienoa, yritettiin luoda jotain hienompaa kuin se oli, vaikka jokainen näki pelin tason. Jos taustalla ei ole mitään muuta kuin pelin taso, pidemmälle ei voi mennä”, Aalto arvioi.

Ja tämä tekniikan puute ilmenee suomalaisessa jalkapalloilussa ihmeellisinä kierresyöttöinä, ulkoterän potkuina jne. Sen sijaan, että yksinkertainen sisäterän syöttö, suora jatkosyöttö ja samalla vastustajan poispelaaminen olisi paljon helpompaa. Näissä asioissa Pasi Rautiainen on edellä muita. Mutta sanottakoon se tässä vaiheessa. Pitkä matka huipulle hänelläkin on. (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 1.5.1978)

Kaupunkikortteleita hallitsevat isoveljet tunnetaan ylimielisyydestään. Ylimielinen hallitsija on heikko, narsisti ei näe valtapiirinsä muuttumista. Nevala ja Aalto kuitenkin muistuttavat, että jalkapallo oli vain hetken hallinnut joukkueurheilukenttää. Nuori palloilukuningas oli vain epävarma identiteetistään, ylimielisyys ei kuulunut luonteenpiirteisiin. Lisäksi 1960-luvulla yksilölajit hiihto ja yleisurheilu olivat vielä suositumpia.

”Kun rakennemuutos tapahtui ja paikallisidentiteetit muuttuivat, jalkapallo ei pysynyt mukana. Jos mukana ei ole mitään muuta, pelkkää futista ei kovin moni mene katsomaan”, Aalto sanoo.

Nuori jalkapallokulttuuri ei oikein tiennyt, mitä haluaisi olla isona. Aalto puhuu toistuvasti identiteetin puuttumisesta. Hän itse kuuluu suuressa muutossa maalta kaupunkiin muuttaneisiin, Kuusankoskelta Helsinkiin.

”Katsoin 80-luvulla Ponnistuksen jalkapalloa ja Jokerien jääkiekkoa, siten mie helsinkiläistyin”, Aalto sanoo.

Hän kertoo halunneensa kirjoittaa HJK:n historiikkia nähdäkseen, miksi ei tykännyt ainoasta huipulle jääneestä helsinkiläisseurasta.

”Nyt ymmärrän. Se on helsinkiläistä keskiluokkaista liikemieskulttuuria, jota en voi omaksua. 70-luvun HJK oli mielestäni hajuton ja väritön”, Aalto pohtii.

Koko lajin identiteetti oli epävarma, ujosti jalkapallo vertaili omaa olemassaoloaan johonkin muuhun, pelottavaan. Seuraidentiteetit eivät olleet isoissa kaupungeissa sen vahvempia, putoaminen sarjatasoa alemmas tarkoitti yhteisön katoamista. Ostojoukkueita oli vaikea lähestyä.

Toukokuussa 1978 HJK kokeili kotiottelussaan KuPSia vastaan nauhalta taputuksia ja HJK:n kannustushuutoja. Helsingin Sanomien kritisoima kokeilu oli kopioitu New York Cosmosilta.

”Keinotekoisuus on se sana, kun yritetään tehdä jotain mitä täällä ei osata tehdä”, Aalto arvioi.

”Tunteen omaan seuraan pitäisi ylittää se peli, jotta voi kokea, että seura on meidän. Meidän ei ole pelkkä peli. Meidän ei missään nimessä ole kuppi-istuimet tai lämmitetty katsomo, vaikka ne voivat hieman auttaa”, Aalto sanoo.

Maajoukkueen hieno esitys olisi ansainnut enemmän katsojia. Kun nykypäivän suomalaisille puhutaan mainoksissa Kollaasta ja tarjotaan kuin vappuna ilmapalloja 7 markalla, ollaan kaukana tehosta. (Voitto Sulander Helsingin Sanomissa 25.5.1978 Suomen voitettua 3–0 Kreikan 7740 katsojan edessä.)

Identiteetistään epävarma nuori jalkapallo pelasi urheilun sisällä yhä puolityhjällä kentällä, tilaa ja aikaa kaupunkikulttuurityhjiön täyttämiseen oli paljon. Ei pieneen maahan montaa isoa lajia mahdu, mutta 1970-luvulla nousevan jääkiekon vierellä oli tilaa. Jalkapalloyhteisö loi kuitenkin tekosyitä harvoista kilpailijoistaan.

Suomalainen yleisurheilu oli palannut 70-luvulla viimeistä kertaa maailman huipulle, mutta ei silti täyttänyt kotimaassa katsomoita. Kesäkuun 1978 lopulla toimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti Helsingin Sanomissa koko kaupungin urheilua vaivaavasta yleisöpulasta, eniten häntä huolestutti yleisurheilun tilanne. Hänen mukaansa kaupungin urheilutarjonta oli kesät talvet runsasta ja helsinkiläiset ovat ”passiivisia, haluttomia lähtemään liikkeelle yleensäkään”. Urheiluliiton toimitusjohtaja Rolf Haikkola antoi kolmanneksi syyksi yleisökadolle television.

Jälkikäteen Meriläisen kanssa on helppo olla eri mieltä. Kaupunkilaiset janosivat ja kuluttivat kulttuuria vuosi vuodelta enemmän, myös helsinkiläiset olivat aktiivisempia kuin ennen ja lähtivät vuosi vuodelta enemmän rakentamaan mielekkäältä tuntuvaa kaupunkikulttuuria. Olihan heillä vapaa-aikaa ja rahaa enemmän kuin ennen.

Urheilutarjontaa oli myös kesät talvet paljon vähemmän kuin nykyään, sillä amatöörisarjoissa kaudet oli pakko pitää lyhyinä. Jääkiekko oli aloittanut nousunsa, mutta vielä vuonna 1978 jalkapallo sai toukokuun MM-kisoja lukuun ottamatta olla rauhassa. Jalkapallokausi päättyi samana päivänä kuin jääkiekkokausi alkoi.

Haikkolan selitystä television vaikutuksesta yleisömääriin lainasivat myös jalkapalloihmiset. Jalkapallon SM-sarja väisti kesän 1978 MM-turnausta, SM-sarjan pelejä pelattiin arkisin. Yle näytti MM-kisoista vain 21 ottelua. Olisiko identiteetistään varma nuori nousukas käyttänyt 21 tv-ottelua selityksenä omalle epävarmuudelleen?

”Palloliiton toimintakertomuksissa aina valiteltiin arvokisavuosien vaikuttavan yleisömääriin”, Nevala kertoo.

Yle aloitti Englannin liigan näyttämisen jo 1960-luvun puolella, mutta ei se massakulttuuria ollut vielä 1970-luvun lopullakaan. Helsingin Sanomat kirjoitti Englannin liigasta lähinnä tulospörssissä, Liverpoolin Euroopan cupin voitto oli neljän palstan arvoinen urheiluhetki.

Yleisurheilun lisäksi jalkapallon tarvitsi kilpailla vain pesäpallon kanssa, mutta pääsarjaa molemmissa lajeissa kesällä 1978 pelattiin samalla paikkakunnalla vain Helsingissä. Pesäpallon syyttäminen omasta epävarmuudestaan tuntuu teennäiseltä, niin pitkään jalkapallo oli ollut suositumpaa. Miksi identiteetistään varman isoveljen pitäisi edes olla kiinnostunut maaseudulle jääneen pikkuveljensä suosiosta?

”Pesäpallo osasi markkinoida itsensä todella hyvin, vaikka ei kaupunkeihin päässytkään. Se oli identiteetistään varma junttipeli”, Aalto sanoo.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kansainvälinen menestys on päällimmäisenä. Maajoukkueen, Kuopion Palloseuran ja Valkeakosken Hakan hyvät pelit ovat luoneet hyvää pohjaa jo ensi vuodeksi. HJK:n jalkapallopomo Paavo Einiö viittaa myös Suomen Palloliittoon. ”Jos ajattelemme uusia markkinointikikkoja, niin osan niistä on oltava valtakunnallisia, sillä seurojen omat kikat on jo käytetty maksimiin. Toivon myös, että tämä ottelu herätti suuren yleisön, sillä katsojilla on monesti väärät käsitykset suomalaisesta jalkapalloilusta.” (Voitto Sulander, Helsingin Sanomat, 2.10.1978)

Syksyllä 1978 SM-sarja päättyi murheellisissa tunnelmissa, vaikka viimeisen kierroksen HJK–Haka-klassikossa mestaruus ratkesi helsinkiläisten 17-vuotiaan superlupauksen Pasi Rautiaisen tasoitusmaaliin yli 10 000 katsojan edessä. Töölön ylpeys ei tainnut uskoa viehätysvoimaansa, sillä suuri yleisömäärä yllätti kotijoukkueen täydellisesti. Viimeinen katsoja pääsi jonoista katsomoon vasta 28 minuutin jälkeen.

”Jalkapallo menetti hetkensä, kun kulttuurissa ei ollut jatkuvuutta. Ehkä siinä ei oikein tehty mitään”, Aalto tiivistää.

Sarjan ennätysalhainen yleisökeskiarvo 1412 osoitti, että uudet kaupunkilaiset juurtuivat kaupunkeihinsa jossain muualla kuin jalkapallokatsomoissa. Kiffen putosi, HJK sai odottaa koko lajille tärkeää pääkaupungin pääsarjatason paikalliskamppailua seuraavat 15 vuotta.

Tuon kylmän syksyn jälkeenkään kansainvälisen menestyksen odottelu tai valtakunnalliset markkinointikikat eivät ole identifioineet seuroja mihinkään. Vaikka 1970-lukua voi pitää vaikka nyt elettävää tärkeämpänä vuosikymmenenä kaupunkikulttuurin rakentumiselle, Arto Nevala muistuttaa prosessin hitaudesta.

”Se kestää sukupolvien ajan. Sukupolvitutkimuksien mukaan maalta kaupunkeihin muuttaneilla on maalaismaisia toimintatapoja kirkonmenoista alkaen.”

Ehkä kaupunkikulttuuria voi määritellä vielä uudelleen. Ehkä halu kuulua johonkin ei ole kadonnut mihinkään.

Lähteet:
Aalto, Seppo; Lehtola, Erkka V.; Sulkava, Esa & Allan Tiitta (2007). Tähtien tarina. Helsingin Jalkapalloklubi 100 vuotta.

Aalto, Seppo (2000). Urheilu – viihteestä viihdeteollisuudeksi. Teoksessa Harry Schulman; Panu Pulma & Seppo Aalto (toim.). Helsingin historia vuodesta 1945. 2: Suunnittelu ja rakentuminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu

Itkonen, Hannu & Arto Nevala (toim.) (2007). Kuningaspelin kentät: Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä.

Lautela, Yrjö & Göran Wallén (toim.) (2007). Rakas jalkapallo. Sata vuotta suomalaista jalkapalloa.